Datasets:

NCube

/

europa

like 3

Follow

Neural Network Nomads (We are GLOSS) 4

62007CJ0460

it

La domanda di pronuncia pregiudiziale verte sull’interpretazione dell’art. 17 della sesta direttiva del Consiglio 17 maggio 1977, 77/388/CEE, in materia di armonizzazione delle legislazioni degli Stati membri relative alle imposte sulla cifra di affari — Sistema comune di imposta sul valore aggiunto: base imponibile uniforme ( GU L 145, pag. 1 ; in prosieguo: la «sesta direttiva»), e sulla sua compatibilità con il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento. Tale domanda è stata sottoposta nell’ambito di una controversia tra la sig.ra Puffer e l’Unabhängiger Finanzsenat, Außenstelle Linz (Tribunale tributario indipendente di Linz; in prosieguo: l’«Unabhängiger Finanzsenat»), in merito al diritto alla detrazione dell’imposta sul valore aggiunto (in prosieguo: l’«IVA») assolta a monte, negli anni 2002 e 2003, per le spese di costruzione di un edificio integralmente destinato dalla sig.ra Puffer all’impresa, ma, in parte, impiegato per fini privati. Contesto normativo La normativa comunitaria Ai sensi dell’art. 2 della sesta direttiva, «[s]ono soggette all’[IVA] (…) le cessioni di beni e le prestazioni di servizi, effettuate a titolo oneroso all’interno del paese da un soggetto passivo che agisce in quanto tale». L’art. 4, nn. 1 e 2, della sesta direttiva così recita: «1.   Si considera soggetto passivo chiunque esercita in modo indipendente e in qualsiasi luogo una delle attività economiche di cui al paragrafo 2, indipendentemente dallo scopo o dai risultati di detta attività. 2.   Le attività economiche di cui al paragrafo 1 sono tutte le attività di produttore, di commerciante o di prestatore di servizi, comprese le attività estrattive, agricole, nonché quelle delle professioni liberali o assimilate. Si considera in particolare attività economica un’operazione che comporti lo sfruttamento di un bene materiale o immateriale per ricavarne introiti aventi un certo carattere di stabilità». L’art. 6, n. 2, primo comma, lett. a), della sesta direttiva assimila ad una prestazione di servizi effettuata a titolo oneroso «l’uso di un bene destinato all’impresa per l’uso privato del soggetto passivo o per l’uso del suo personale o, più generalmente, a fini estranei alla sua impresa qualora detto bene abbia consentito una deduzione totale o parziale dell’[IVA]». Ai sensi dell’art. 11, parte A, n. 1, lett. c), della sesta direttiva, la base imponibile è costituita, «per le operazioni di cui all’articolo 6, paragrafo 2, dalle spese sostenute dal soggetto passivo per la prestazione dei servizi». Conformemente all’art. 13, parte B, lett. b), primo comma, della sesta direttiva, gli Stati membri esonerano «l’affitto e la locazione di beni immobili», salve talune eccezioni non rilevanti nella fattispecie. L’art. 17 della sesta direttiva, come modificata dalla direttiva del Consiglio 10 aprile 1995, 95/7/CE ( GU L 102, pag. 18 ), così dispone: «1.   Il diritto a deduzione nasce quando l’imposta deducibile diventa esigibile. 2.   Nella misura in cui beni e servizi sono impiegati ai fini di sue operazioni soggette ad imposta, il soggetto passivo è autorizzato a dedurre dall’imposta di cui è debitore: a) l’[IVA] dovut[a] o assolta per le merci che gli sono o gli saranno fornite e per i servizi che gli sono o gli saranno prestati da un altro soggetto passivo; (…) 5.   Per quanto riguarda i beni ed i servizi utilizzati da un soggetto passivo sia per operazioni che danno diritto a deduzione di cui ai paragrafi 2 e 3, sia per operazioni che non conferiscono tale diritto, la deduzione è ammessa soltanto per il prorata dell’[IVA] relativo alla prima categoria di operazioni. Detto prorata è determinato ai sensi dell’articolo 19 per il complesso delle operazioni compiute dal soggetto passivo. (…) 6.   Al più tardi entro un termine di quattro anni a decorrere dalla data di entrata in vigore della presente direttiva, il Consiglio, con decisione all’unanimità adottata su proposta della Commissione, stabilisce le spese che non danno diritto a deduzione dell’[IVA]. Saranno comunque escluse dal diritto a deduzione le spese non aventi un carattere strettamente professionale, quali le spese suntuarie, di divertimento o di rappresentanza. Fino all’entrata in vigore delle norme di cui sopra, gli Stati membri possono mantenere tutte le esclusioni previste dalla loro legislazione nazionale al momento dell’entrata in vigore della presente direttiva. (…)». L’art. 20 della sesta direttiva, come modificata dalla direttiva del Consiglio 10 aprile 1995, 95/7/CE ( GU L 102, pag. 18 ), prevede quanto segue: «1.   La rettifica della deduzione iniziale è effettuata secondo le modalità fissate dagli Stati membri, in particolare: a) quando la deduzione è superiore o inferiore a quella cui il soggetto passivo ha diritto; b) quando, successivamente alla dichiarazione, sono mutati gli elementi presi in considerazione per determinare l’importo delle deduzion[i] (…) 2.   Per quanto riguarda i beni d’investimento, la rettifica deve essere ripartita su cinque anni, compreso l’anno in cui i beni sono stati acquistati o fabbricati. Ogni anno tale rettifica è effettuata solo per un quinto dell’imposta che grava sui beni in questione. Essa è eseguita secondo l[e] variazioni del diritto a deduzione che hanno avuto luogo negli anni successivi rispetto all’anno in cui i beni sono stati acquistati o fabbricati. In deroga al comma precedente, gli Stati membri possono basare la rettifica su un periodo di cinque anni interi a decorrere dalla prima utilizzazione dei beni. Per quanto riguarda i beni d’investimento immobiliari, la durata del periodo che funge da base al calcolo delle rettifiche può essere elevata sino a vent’anni». Normativa nazionale L’art. 12, n. 2, punti 1 e 2, lett. a), della legge del 1994 sull’imposta relativa alla cifra d’affari (Umsatzsteuergesetz 1994, BGBl. 663/1994; in prosieguo: l’«UStG 1994»), in vigore al momento dell’adesione della Repubblica d’Austria all’Unione europea, ovvero il 1 o gennaio 1995, era così formulato: «1.   Le cessioni di beni o altre prestazioni connesse con l’acquisto, la costruzione ed il mantenimento di edifici si considerano effettuate per l’impresa unicamente nella misura in cui il corrispettivo versato per tali operazioni costituisce costi di gestione o spese professionali ai sensi della regolamentazione relativa all’imposta sul reddito. 2.   Non si considerano effettuate per l’impresa, le cessioni di beni o altre prestazioni a) il cui corrispettivo non è costituito principalmente da spese (oneri) deducibili ai sensi dell’art. 20, primo comma, punti 1-5, della legge del 1988 sulla tassazione dei redditi (Einkommensteuergesetz [1988], BGBl. 400/1988) o dell’art. 8, n. 2, e dell’art. 12, n. 1, punti 1-5, della legge del 1988 sull’imposta sulle società (Körperschaftsteuergesetz [1988], BGBl. 401/1988)». Dalla decisione di rinvio risulta che, avendo l’art. 20, n. 1, punti 1-5, della legge del 1988 sulla tassazione dei redditi escluso dal reddito imponibile la deduzione delle spese di sostentamento, tra cui quelle per l’alloggio, l’art. 12, n. 2, punti 1 e 2, lett. a), dell’UStG 1994 comportava che la detrazione dell’IVA venisse concessa solo per la parte di un edificio utilizzata a fini professionali e non per quella utilizzata a fini abitativi privati. Con la legge finanziaria correttiva del 1997 (Abgabenänderungsgesetz 1997, BGBl. I, 9/1998; in prosieguo: l’«AbgÄG 1997»), da una parte, è stato modificato l’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994 nel senso che gli immobili ad uso misto possono essere destinati integralmente all’impresa. Dall’altra, si è stabilito, all’art. 6, n. 1, punto 16, in combinato disposto con gli artt. 6, n. 2, e 12, n. 3, dell’UStG 1994, che l’utilizzo di parti dell’edificio a fini abitativi privati configura un’«operazione esente» ai sensi dell’art. 13, parte B, lett. b), primo comma, della sesta direttiva, escludendo in tal modo le detrazioni. Dalla decisione di rinvio risulta che il legislatore austriaco intendeva mantenere, tramite tali emendamenti, l’esclusione delle detrazioni dell’IVA per le parti di edifici utilizzate a fini abitativi privati, pur riconoscendo la possibilità, risultante dalla sentenza 8 maggio 2003, causa C-269/00, Seeling (Racc. pag. I-4101 ), di destinare integralmente un immobile misto all’impresa. Causa principale e questioni pregiudiziali Nel periodo che va dal novembre 2002 al giugno 2004, la sig.ra Puffer ha costruito una casa unifamiliare con piscina. Dal 2003, essa ha utilizzato tale immobile a fini abitativi privati, fatta eccezione per una parte, corrispondente a circa l’11% dell’edificio, che essa ha concesso in locazione a fini professionali. La sig.ra Puffer ha destinato integralmente l’immobile alla sua impresa e ha chiesto la detrazione di tutte le imposte fatturate a monte per la costruzione dell’edificio. Con avvisi di liquidazione fiscale rettificativi relativi all’IVA per gli anni 2002 e 2003, il Finanzamt (ufficio tributario), da una parte, ha rifiutato di tenere conto, ai fini della detrazione, delle imposte assolte per la costruzione della piscina. Dall’altra, ha ammesso per le altre spese di costruzione la detrazione delle imposte assolte a monte solo limitatamente all’utilizzo a fini professionali dell’edificio, ovvero per l’11%. Contro i detti avvisi, la sig.ra Puffer ha presentato un reclamo, che è stato respinto dall’Unabhängiger Finanzsenat il quale, in particolare, ha affermato che la normativa nazionale prevedeva, al momento dell’entrata in vigore della sesta direttiva per la Repubblica d’Austria, un’esclusione del diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte per le spese di costruzione delle parti di immobili utilizzate a fini abitativi privati e che il legislatore nazionale non aveva rinunciato alla facoltà di mantenere tale esclusione, prevista dall’art. 17, n. 6, della sesta direttiva. Successivamente, la sig.ra Puffer ha impugnato tale decisione dinanzi al Verwaltungsgerichtshof. Ella ha fatto valere, da una parte, che la destinazione integrale di un bene all’impresa dà diritto, secondo la giurisprudenza della Corte, alla detrazione completa dell’IVA e, dall’altra, che, nella fattispecie, non sono soddisfatte le condizioni stabilite all’art. 17, n. 6, della sesta direttiva, che consente agli Stati membri di mantenere un’esclusione di detrazioni esistente al momento dell’entrata in vigore della sesta direttiva. Dopo aver constatato che, contrariamente all’art. 17, n. 2, della sesta direttiva, la normativa austriaca non consente la detrazione completa ed immediata dell’IVA relativa alle spese di costruzione di un immobile ad uso misto, integralmente destinato ad un’impresa, il giudice del rinvio si interroga sulla compatibilità di tale disposizione con il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento. A tale proposito, il giudice del rinvio osserva che la detrazione completa ed immediata dell’IVA relativa alle spese di costruzione di un siffatto bene immobile ad uso misto e l’imposizione successiva dell’IVA sulle spese legate alla parte dell’immobile utilizzata a fini abitativi privati, scaglionata su dieci anni, finiscono per attribuire al soggetto passivo, per tale periodo, «un credito senza interessi» di cui non potrebbe beneficiare chi non è soggetto passivo. Di conseguenza, esso si domanda se il vantaggio in termini di tesoreria che ne risulta, da esso quantificato nel 5% delle spese nette di costruzione della parte dell’immobile utilizzata a fini privati, comporti una disparità di trattamento tra i soggetti passivi e coloro che non sono soggetti passivi, nonché, all’interno della categoria dei soggetti passivi, tra i soggetti passivi che costruiscono un immobile a fini esclusivamente privati e quelli che lo costruiscono, in parte, per la loro impresa. Inoltre, il giudice del rinvio si chiede se tale vantaggio in termini di tesoreria, concesso ai soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta e non a quelli che effettuino esclusivamente operazioni esenti, possa costituire un aiuto di Stato ai sensi dell’art. 87 CE qualora risulti da una misura nazionale di attuazione della sesta direttiva e le due categorie di soggetti passivi si trovino in un rapporto di concorrenza. Infine, il giudice del rinvio si chiede se, nonostante gli emendamenti apportati all’AbgÄG 1997, la normativa nazionale che esclude la detrazione dell’IVA assolta a monte rientri nel campo di applicazione dell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva, come sostiene l’Unabhängiger Finanzsenat. Alla luce di ciò, il Verwaltungsgerichtshof ha deciso di sospendere il procedimento e di sottoporre alla Corte le seguenti questioni pregiudiziali: «1) Se la sesta direttiva (…), in particolare il suo art. 17, violi diritti fondamentali dell’ordinamento comunitario (il principio comunitario della parità di trattamento), poiché essa fa sì che i soggetti passivi acquistino la proprietà di beni immobili ad uso abitativo privato (consumo) con un risparmio di circa il 5% rispetto agli altri cittadini comunitari, laddove l’importo assoluto di tale vantaggio aumenta in modo illimitato con l’ammontare dei costi di acquisto e costruzione dell’immobile. Se risulti una siffatta violazione anche per il fatto che i soggetti passivi possono acquistare la proprietà di immobili ad uso abitativo privato, utilizzati almeno in piccola parte per scopi professionali, con un risparmio di circa il 5% rispetto agli altri soggetti passivi che non utilizzino nemmeno in parte esigua le loro abitazioni private per scopi professionali. 2) Se la disposizione nazionale di attuazione della sesta direttiva, in particolare dell’art. 17, violi l’art. 87 CE perché concede il vantaggio menzionato nella prima questione per l’uso abitativo privato del soggetto passivo proprio a quei soggetti passivi che effettuano operazioni imponibili, ma lo nega ai soggetti passivi che effettuano operazioni esenti da imposta. 3) Se l’art. 17, n. 6, della sesta direttiva continui a dispiegare il suo effetto qualora il legislatore nazionale modifichi una disposizione di diritto nazionale relativa all’esclusione del diritto alla detrazione (nella fattispecie l’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994) che poteva fondarsi sull’art. 17, n. 6, della sesta direttiva, con l’intenzione esplicita di mantenere tale esclusione del diritto alla detrazione, e anche dalla normativa nazionale sull’IVA risulti un mantenimento dell’esclusione del diritto alla detrazione, ma il legislatore nazionale, sulla base di un errore nell’interpretazione del diritto comunitario [nel caso di specie l’art. 13, parte B, lett. b), della sesta direttiva] riconoscibile soltanto in un momento successivo, ha emanato una normativa che — considerata isolatamente — ammette una detrazione secondo il diritto comunitario [nell’interpretazione data con la sentenza Seeling all’art. 13, parte B, lett. b), della sesta direttiva]. 4) Nel caso in cui si risponda negativamente alla terza questione: Se possa pregiudicare l’effetto di una disposizione di esclusione del diritto alla detrazione [nella fattispecie l’art. 12, n. 2, punto 2, lett. a), dell’UStG 1994] basata sulla clausola di “standstill” di cui all’art. 17, n. 6, della sesta direttiva il fatto che il legislatore nazionale modifichi una di due disposizioni del diritto nazionale di esclusione del diritto alla detrazione che si sovrappongono [nella fattispecie gli artt. 12, n. 2, punto 2, lett. a), e 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994] e alla fine rinunci, perché è incorso in un errore di diritto». Sulle questioni pregiudiziali Sulla prima questione, relativa alla compatibilità dell’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva con il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento Con la sua prima questione, il giudice del rinvio chiede in sostanza se gli art. 17, n. 2, lett. a), e 6, n. 2, lett. a), della sesta direttiva violino il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento in quanto tali disposizioni possono attribuire ai soggetti passivi, tramite il meccanismo del diritto alla detrazione integrale ed immediata dell’IVA dovuta a monte per la costruzione di un immobile ad uso misto e la successiva imposizione scaglionata di tale imposta sull’utilizzo privato di tale immobile, un vantaggio in termini di tesoreria rispetto a coloro che non sono soggetti passivi e ai soggetti passivi che utilizzino il loro immobile unicamente a fini abitativi privati. Osservazioni presentate alla Corte La sig.ra Puffer sostiene che un imprenditore può scegliere di destinare integralmente all’impresa un bene ad uso misto al fine di preservarsi la possibilità di detrarre l’IVA dovuta a monte in caso di successivo incremento dell’utilizzo professionale del detto bene. Infatti, a suo avviso, in caso di una destinazione iniziale, anche parziale, del bene all’uso privato e ad una successiva ridestinazione di tale bene all’impresa, la sesta direttiva non consente appunto più la detrazione dell’imposta dovuta a monte. La detrazione immediata e integrale dell’IVA nonché la successiva imposizione scaglionata dell’IVA sull’utilizzo privato del detto bene risponderebbero al sistema della sesta direttiva e la Corte sarebbe stata consapevole, nella sua giurisprudenza, delle implicazioni di tale sistema. Pertanto, non ci sarebbe alcun motivo di nutrire dubbi in merito alla compatibilità del detto sistema con il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento. L’Unabhängiger Finanzsenat osserva che l’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva ammette la detrazione dell’IVA dovuta a monte solo nella misura in cui i beni e i servizi siano utilizzati ai fini delle operazioni soggette ad imposta dell’imprenditore. Ne risulterebbe che la sesta direttiva non conferisce un diritto a detrazione per la parte di utilizzo di un bene a fini privati. Invero, esso ritiene che si debba innanzitutto determinare, conformemente al chiaro testo dell’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva, la portata della detrazione ammissibile in funzione dell’utilizzo del bene per le operazioni soggette ad imposta. Solo successivamente si dovrebbe verificare se un siffatto utilizzo a fini privati di una parte del bene, inizialmente destinato ad essere utilizzato per operazioni soggette ad imposta, sia da assimilare a prestazioni di servizi a titolo oneroso, ai sensi dell’art. 6, n. 2, lett. a), della sesta direttiva. Di conseguenza, l’Unabhängiger Finanzsenat ritiene che né la destinazione di un bene all’impresa né lo status di imprenditore possano di per sé giustificare un diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte. Invero, si tratterebbe solo di due fra più condizioni che devono essere soddisfatte. In particolare, se queste due condizioni fossero sufficienti, si ricadrebbe in un ragionamento circolare e si giungerebbe ad incoerenze sistemiche. A tal proposito, l’Unabhängiger Finanzsenat osserva che gli imprenditori i quali effettuano unicamente operazioni esenti e, pertanto, non possono, in linea di principio, detrarre alcuna imposta a monte tuttavia potrebbero far valere per i beni che sono oggetto di un uso misto detrazioni pari alla quota del loro utilizzo a fini privati. L’Unabhängiger Finanzsenat sottolinea anche che imprenditori che svolgono in parte operazioni esenti e, in parte, operazioni soggette ad imposta possono detrarre l’IVA solo prorata delle loro operazioni soggette ad imposta, ai sensi dell’art. 17, n. 5, della sesta direttiva. Orbene, tale prorata potrebbe differire considerevolmente dalle rispettive proporzioni dell’utilizzo privato e di quello professionale. Il governo austriaco ha aderito, durante l’udienza, all’interpretazione dell’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva sostenuta dall’Unabhängiger Finanzsenat. Tale governo ritiene, infatti, che la formulazione di tale disposizione autorizzi detrazioni solo per la parte di un immobile destinata ad operazioni soggette ad imposta e non per quella destinata a fini privati. In definitiva, secondo il detto governo non è necessario risolvere la prima questione, dato che, seguendo tale interpretazione, non si porrebbe alcun problema di parità di trattamento. La Commissione sottolinea che la possibilità per il soggetto passivo di destinare integralmente alla sua impresa un bene ad uso misto si basa sul principio della neutralità fiscale, finalizzato a garantire un esercizio libero e senza ostacoli delle attività economiche. Il relativo obbligo, per i soggetti passivi, di corrispondere l’IVA sull’importo delle spese intraprese per l’utilizzo privato del detto bene, assimilato ad un servizio a titolo oneroso, mirerebbe proprio a garantire la parità di trattamento tra i soggetti passivi e coloro che non sono soggetti passivi. Il leggero vantaggio in termini di tesoreria che tale sistema potrebbe comportare per i soggetti passivi sotto tale sistema risulterebbe, da una parte, dalla loro attività economica e dal loro status giuridico il quale implicherebbe che essi raccolgano e versino all’amministrazione tributaria l’IVA e, dall’altra, sarebbe conseguenza del fatto che l’utilizzo professionale del bene a uso misto può successivamente aumentare. Pertanto, l’esistenza di tale beneficio non potrebbe permettere di dedurne una violazione del principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento. Solo qualora fin dall’inizio sia del tutto escluso l’utilizzo professionale, per ragioni oggettive o perché lo stesso soggetto passivo ha escluso un siffatto utilizzo, resterebbero escluse la destinazione ad un’impresa nonché la detrazione della corrispondente IVA dovuta a monte. Inoltre, la Commissione ritiene che il principio della parità di trattamento non venga violato per il fatto che un soggetto passivo, il quale non abbia optato per la destinazione di un bene alla sua impresa, non possa detrarre l’IVA dovuta a monte, dato che il soggetto passivo aveva tale possibilità e non ne ha fato uso. Orbene, non avendo optato per una tale destinazione, egli non potrebbe far valere una disparità di trattamento. Infine, la disparità di trattamento tra i soggetti passivi che effettuano operazioni soggette ad imposta e quelli che effettuano operazioni esenti discende, secondo la Commissione, in fin dei conti, dal principio di neutralità che consentirebbe la detrazione dell’IVA solo per le operazioni soggette ad imposta. Risposta della Corte In primo luogo, occorre ricordare che, secondo giurisprudenza costante, in caso di utilizzo di un bene di investimento per fini sia professionali che privati, l’interessato ha la possibilità di scegliere, ai fini dell’IVA, o di inserire il bene medesimo integralmente nel patrimonio della propria impresa, o di conservarlo integralmente nel proprio patrimonio privato escludendolo in tal modo completamente dal sistema dell’IVA, ovvero di inserirlo nella propria impresa solamente a concorrenza dell’utilizzo professionale effettivo (sentenze 14 luglio 2005, causa C-434/03, Charles e Charles-Tijmens, Racc. pag. I-7037 , punto 23 e giurisprudenza ivi citata, nonché 14 settembre 2006, causa C-72/05, Wollny, Racc. pag. I-8297 , punto 21). Se il soggetto passivo decide di trattare beni d’investimento utilizzati tanto per fini professionali quanto per fini privati come beni d’impresa, l’IVA dovuta a monte sull’acquisto di questi beni è in via di principio integralmente e immediatamente detraibile (sentenze Charles e Charles-Tijmens, cit., punto 24, nonché Wollny, cit., punto 22). Tuttavia, discende dall’art. 6, n. 2, primo comma, lett. a), della sesta direttiva che, qualora un bene destinato all’impresa abbia consentito una detrazione integrale o parziale dell’IVA versata a monte, il suo utilizzo per le esigenze private del soggetto passivo o del suo personale, o per finalità estranee alla sua impresa, è assimilato ad una prestazione di servizi fornita a titolo oneroso. Tale utilizzo, che costituisce quindi un’«operazione soggetta ad imposta» ai sensi dell’art. 17, n. 2, della detta direttiva, è, a norma dell’art. 11, parte A, n. 1, lett. c), della stessa, tassato in base all’entità delle spese sostenute per prestare i servizi (sentenze Charles e Charles-Tijmens, cit., punto 25, nonché Wollny, cit., punto 23). Pertanto, un soggetto passivo che decide di destinare la totalità di un edificio alla propria impresa e utilizza una parte di questo edificio a fini privati ha, da un lato, il diritto di detrarre l’IVA versata a monte sulla totalità delle spese di costruzione del detto edificio e, dall’altro, l’obbligo corrispondente di versare l’IVA sull’importo delle spese sostenute per l’esecuzione del detto utilizzo (sentenza Wollny, cit., punto 24). Per contro, se il soggetto passivo sceglie, quando acquista un bene d’investimento, di destinarlo integralmente al suo patrimonio privato o di destinarlo solo in parte alle sue attività professionali, non può nascere alcun diritto a detrazione quanto alla parte destinata al patrimonio privato (v., in tal senso, sentenze 11 luglio 1991, causa C-97/90, Lennartz, Racc. pag. I-3795 , punti 8 e 9, nonché 21 aprile 2005, causa C-25/03, HE, Racc. pag. I-3123 , punto 43). In questa ipotesi, però, un successivo utilizzo a fini professionali della parte del bene destinata al patrimonio privato non può comportare un diritto a detrazione, in quanto l’art. 17, n. 1, della sesta direttiva determina la nascita del diritto a detrazione al momento in cui l’imposta detraibile diviene esigibile. Nell’attuale normativa comunitaria non è previsto alcun meccanismo di rettifica in tal senso, come ha sottolineato l’Avvocato generale al paragrafo 50 delle sue conclusioni. Nel caso di beni d’investimento ad uso misto variabile nel tempo, l’interpretazione dell’art. 17, nn. 1 e 2, della sesta direttiva sostenuta dall’Unabhängiger Finanzsenat e dal governo austriaco potrebbe comportare che la detrazione dell’IVA dovuta a monte venga negata a soggetti passivi per il successivo utilizzo professionale soggetto ad imposta, nonostante l’intento iniziale del soggetto passivo di destinare integralmente il bene in questione alla sua impresa, in vista di operazioni future. Orbene, in una siffatta situazione, il soggetto passivo non risulterebbe interamente esonerato dall’onere dell’imposta afferente al bene dal medesimo utilizzato ai fini della propria attività economica e la tassazione delle sue attività professionali provocherebbe una doppia imposizione in contrasto col principio della neutralità fiscale insito nel sistema comune dell’IVA e in cui s’inserisce la sesta direttiva (v., in tal senso, sentenze 8 marzo 2001, causa C-415/98, Bakcsi, Racc. pag. I-1831 , punto 46, e HE, cit., punto 71). Inoltre, anche supponendo che, dopo uno sfruttamento professionale effettivo della parte dell’edificio inizialmente utilizzata a fini privati, fosse prevista una restituzione dell’imposta dovuta a monte per i costi di costruzione, un onere finanziario graverebbe sul bene durante il periodo, talvolta considerevole, che intercorre tra le spese d’investimento e l’effettivo sfruttamento professionale. Orbene, il principio della neutralità dell’IVA in ordine all’onere fiscale dell’impresa esige che le spese d’investimento effettuate ai fini ed in vista di un’impresa siano considerate come attività economiche conferendo un immediato diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte. Infatti, il regime delle detrazioni è finalizzato ad esonerare interamente il soggetto passivo dall’IVA dovuta o assolta nell’ambito di tutte le sue attività economiche soggette ad imposta (v., in tal senso, sentenza 14 febbraio 1985, causa 268/83, Rompelman, Racc. pag. 655 , punti 19 e 23). Infine, contrariamente alla tesi dell’Unabhängiger Finanzsenat e del governo austriaco, l’interpretazione dell’art. 17, n. 2, della sesta direttiva accolta dalla giurisprudenza non ricade in un ragionamento circolare, come ha osservato l’Avvocato generale al paragrafo 46 delle sue conclusioni, né comporta incoerenze sistemiche. Infatti, soggetti passivi che effettuino unicamente operazioni esenti non possono detrarre, ai sensi della detta disposizione, alcuna imposta a monte e, pertanto, non possono nemmeno far valere detrazioni in merito all’utilizzo a fini privati di beni ad uso misto. Del pari, quanto ai soggetti passivi che realizzano sia operazioni esenti che operazioni soggette ad imposta, non vi è conflitto tra le rispettive proporzioni dell’utilizzo privato e di quello professionale e il prorata di detrazione previsto all’art. 17, n. 5, della sesta direttiva. Infatti, risulta dalla logica dell’art. 17 della detta direttiva che, se il soggetto passivo decide al momento dell’acquisto di un bene d’investimento di destinarlo integralmente alla sua impresa, la detrazione immediata dell’IVA dovuta a monte è ammessa per la parte dell’IVA proporzionalmente all’importo afferente alle sue operazioni soggette ad imposta. Nella misura in cui tale prorata può, successivamente, variare nel tempo, l’art. 20 della sesta direttiva prevede un meccanismo di rettifica. Tuttavia, allorché l’applicazione degli artt. 17 e 20 della detta direttiva ha dato diritto ad una detrazione parziale dell’IVA, il soggetto passivo non può sottrarsi, come ogni soggetto passivo che effettui esclusivamente operazioni soggette ad imposta, all’imposizione scaglionata dell’IVA sull’utilizzo privato del detto bene. In secondo luogo, occorre ricordare che, secondo una giurisprudenza costante, una violazione del principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento consiste nell’applicazione di norme diverse a situazioni analoghe ovvero nell’applicazione della stessa norma a situazioni diverse (v. sentenze 7 maggio 1998, causa C-390/96, Lease Plan, Racc. pag. I-2553 , punto 34, e 19 settembre 2000, causa C-156/98, Germania/Commissione, Racc. pag. I-6857 , punto 84). È necessario anche ricordare che il principio di neutralità fiscale costituisce la traduzione in materia di IVA del principio della parità di trattamento (sentenze 8 giugno 2006, causa C-106/05, L.u.P., Racc. pag. I-5123 , punto 48 e giurisprudenza ivi citata, nonché 10 aprile 2008, causa C-309/06, Marks & Spencer, Racc. pag. I-2283 , punto 49). Inoltre, la Corte ha già dichiarato che, assimilando l’utilizzo privato di un bene destinato dal soggetto passivo alla sua impresa ad una prestazione di servizi effettuata a titolo oneroso, l’art. 6, n. 2, primo comma, lett. a), della sesta direttiva mira, da un lato, a garantire la parità di trattamento tra il soggetto privato, che ha potuto detrarre l’IVA sull’acquisto o sulla costruzione del detto bene, e il consumatore finale, che acquista il bene pagando l’IVA, impedendo che il primo approfitti di un vantaggio indebito rispetto al secondo, e, dall’altro, ad assicurare la neutralità fiscale garantendo corrispondenza tra la detrazione dell’IVA a monte e la riscossione della detta imposta a valle (v., in tal senso, sentenza Wollny, cit., punti 30-33). Tuttavia, come osserva il giudice del rinvio, quanto all’utilizzo privato di un bene d’investimento ad uso misto, è possibile che la detta disposizione non assicuri, di per sé sola, lo stesso trattamento ai soggetti passivi e a coloro che non sono soggetti passivi ovvero ad altri soggetti passivi che acquistino beni della stessa natura a titolo privato e sono, pertanto, tenuti a saldare immediatamente per intero l’onere dell’IVA. Infatti, non si può escludere che il fine, ricordato al punto 47 della presente sentenza, di esonerare interamente i soggetti passivi, tramite il meccanismo degli artt. 17, nn. 1 e 2, nonché 6, n. 2, primo comma, lett. a), della sesta direttiva, dal peso dell’IVA dovuta o assolta nell’ambito di tutte le loro attività soggette ad imposta, incluso ogni onere finanziario che gravi sui beni durante il periodo che intercorre tra le spese d’investimento e lo sfruttamento professionale effettivo, possa comportare un vantaggio in termini di tesoreria in ordine all’utilizzo privato di detto bene da parte di tali soggetti passivi (v., per analogia, sentenza Wollny, cit., punto 38). In tal senso, l’eventuale differenza di trattamento esistente tra i soggetti passivi e coloro che non sono soggetti passivi discende dall’applicazione del principio di neutralità fiscale che assicura, in primo luogo, la parità di trattamento tra i soggetti passivi. Tale potenziale differenza risulta, pertanto, dall’esercizio da parte di tali soggetti passivi di attività economiche come quelle definite all’art. 4, n. 2, della sesta direttiva. Infine, essa si ricollega allo specifico status dei soggetti passivi previsto dalla sesta direttiva, il quale implica, in particolare, che, ai sensi dell’art. 21 di tale direttiva, essi sono debitori dell’IVA e devono riscuoterla. Dato che tali caratteristiche differenziano la situazione dei soggetti passivi da quella di coloro che non sono soggetti passivi che non esercitano attività economiche di questo tipo, un’eventuale differenza di trattamento risulta dall’applicazione di norme differenti a situazioni differenti, non implicando pertanto alcuna violazione del principio della parità di trattamento. Lo stesso dicasi per quanto riguarda un soggetto passivo che abbia destinato integralmente il bene d’investimento al suo patrimonio privato, qualora il suo intento non sia quello di esercitare le sue attività economiche per mezzo di tale bene, ma quello di utilizzare quest’ultimo per fini privati. La valutazione non può essere differente per quanto riguarda un soggetto passivo che realizzi solo operazioni esenti, dato che un tale soggetto passivo deve sopportare lo stesso onere dell’IVA di chi non è soggetto passivo e il suo status è pertanto sostanzialmente equiparato a quello di quest’ultimo. Infine, quanto ai soggetti passivi che realizzino sia operazioni esenti sia operazioni soggette ad imposta, da quanto affermato al punto 50 della presente sentenza risulta che essi vengono trattati, per ciascuna categoria delle loro attività economiche nonché per l’utilizzo privato dei loro beni ad uso misto, esattamente allo stesso modo delle persone che svolgono esclusivamente attività che fanno parte di una di tali categorie d’attività o di utilizzo. Ne consegue che gli artt. 17, n. 2, lett. a), e 6, n. 2, lett. a), della sesta direttiva non pregiudicano il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento. Alla luce di quanto precede, occorre risolvere la prima questione dichiarando che gli artt. 17, n. 2, lett. a), e 6, n. 2, lett. a), della sesta direttiva non pregiudicano il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento in quanto tali disposizioni possono conferire ai soggetti passivi, tramite il meccanismo del diritto alla detrazione integrale ed immediata dell’IVA dovuta a monte per la costruzione di un immobile ad uso misto e la successiva tassazione scaglionata di tale imposta sull’utilizzo privato del detto immobile, un vantaggio in termini di tesoreria rispetto a coloro che non siano soggetti passivi e ai soggetti passivi che utilizzino il loro immobile solo a fini abitativi privati. Sulla seconda questione, relativa alla qualificazione come aiuto di Stato di un vantaggio di liquidità che risulta da provvedimenti nazionali di attuazione dell’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva Con la sua seconda questione il giudice del rinvio domanda, in sostanza, se l’art. 87 CE osti ad un provvedimento nazionale di attuazione dell’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva, il quale prevede che il diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte è limitato ai soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta, esclusi coloro che effettuino esclusivamente operazioni esenti, nella misura in cui tale provvedimento nazionale possa conferire un vantaggio in termini di tesoreria, come quello indicato nell’ambito della prima questione, ai soli soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta. Osservazioni presentate alla Corte La sig.ra Puffer ritiene che i soggetti passivi che effettuino esclusivamente operazioni soggette ad imposta, quelli che realizzino sia operazioni esenti sia operazioni soggette ad imposta, nonché quelli che effettuino esclusivamente operazioni esenti, si trovino, in realtà, nella medesima situazione. Infatti, tutti possono optare per una destinazione integrale all’impresa del bene ad uso misto ed un successivo pagamento scaglionato dell’IVA per l’utilizzo privato del bene. Pertanto, a suo avviso, non sussiste una violazione dell’art. 87 CE. L’Unabhängiger Finanzsenat sostiene che non c’è stata una violazione dell’art. 87 CE, dato che la sesta direttiva non conferisce un diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte per un bene a uso misto proporzionalmente al suo utilizzo a fini privati. La Commissione fa osservare cha la qualificazione di «aiuto di Stato» ai sensi dell’art. 87, n. 1, CE richiede in particolare un intervento dello Stato che favorisce talune imprese rispetto ad altre. Orbene, nella fattispecie, queste due condizioni non sarebbero soddisfatte, in quanto il diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte discenderebbe direttamente dalla sesta direttiva e il vantaggio accordato ai beneficiari risulterebbe dalla struttura generale del sistema dell’IVA. Risposta della Corte Ai sensi dell’art. 87, n. 1, CE, «sono incompatibili con il mercato comune, nella misura in cui incidano sugli scambi tra Stati membri, gli aiuti concessi dagli Stati, ovvero mediante risorse statali, sotto qualsiasi forma che, favorendo talune imprese o talune produzioni, falsino o minaccino di falsare la concorrenza». Secondo una giurisprudenza costante, la qualificazione di «aiuto» ai sensi dell’art. 87, n. 1, CE richiede che sussistano tutti i presupposti previsti da tale disposizione. Pertanto, in primo luogo, deve trattarsi di un intervento dello Stato o effettuato mediante risorse statali, in secondo luogo, esso deve poter incidere sugli scambi tra gli Stati membri, in terzo luogo, deve concedere un vantaggio al suo beneficiario e, in quarto luogo, deve falsare o minacciare di falsare la concorrenza (sentenza 1 o luglio 2008, cause riunite C-341/06 P e C-342/06 P, Chronopost e La Poste/Ufex e a., Racc. pag. I- 4777 , punti 121 e 122 nonché giurisprudenza ivi citata). Orbene, il diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte, nonché l’eventuale corrispondente vantaggio in termini di tesoreria per i soggetti passivi che effettuino operazioni soggette ad imposta, discendono direttamente dall’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva, che gli Stati membri sono tenuti a recepire nel proprio ordinamento nazionale. Come ha osservato l’avvocato generale al paragrafo 70 delle sue conclusioni, la limitazione del diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte alle sole operazioni soggette ad imposta è parte integrante del sistema dell’IVA istituito con la normativa comunitaria che deve essere attuata in modo uniforme da tutti gli Stati membri. Di conseguenza, il presupposto consistente nell’intervento statale non ricorre, così che trova applicazione l’art. 87, n. 1, CE. Alla luce di ciò, e senza che sia necessario esaminare le altre tre condizioni, occorre risolvere la seconda questione dichiarando che l’art. 87, n. 1, CE deve essere interpretato nel senso che esso non osta ad un provvedimento nazionale che attui l’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva e che preveda che il diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte sia limitato ai soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta, esclusi quelli che effettuino solo operazioni esenti, nei limiti in cui tale provvedimento nazionale può conferire un vantaggio in termini di tesoreria ai soli soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta. Sulle questioni terza e quarta, relative alle condizioni di applicazione dell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva Con le sue questioni terza e quarta, che devono essere esaminate congiuntamente, il giudice del rinvio chiede, in sostanza, se la deroga prevista dall’art. 17, n. 6, della sesta direttiva si applichi qualora il legislatore nazionale modifichi una delle due disposizioni nazionali che si sovrappongono e comportano l’esclusione della detrazione dell’IVA dovuta a monte mediante una regolamentazione che doveva, secondo l’esplicita intenzione del legislatore nazionale, mantenere il risultato di tale esclusione, ma che, considerata isolatamente, autorizza detrazioni, in seguito ad un errore d’interpretazione del diritto comunitario commesso dal legislatore nazionale. Osservazioni presentate alla Corte La sig.ra Puffer ritiene che, dato che le vecchie disposizioni avevano per fine l’esclusione di detrazioni mentre le nuove disposizioni riguarderebbero la destinazione o meno di beni all’impresa, l’AbgÄG 1997 ha introdotto una tecnica amministrativa del tutto differente da quella precedentemente esistente, tanto nella forma come nel funzionamento e negli effetti. Pertanto, le condizioni dell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva non sarebbero soddisfatte. A tal riguardo, il fatto che l’art. 12, n. 2, punto 2, lett. a), dell’UStG 1994 non sarebbe stato formalmente modificato dall’AbgÄG 1997 sarebbe irrilevante, dal momento che l’interpretazione proposta dal giudice del rinvio differirebbe materialmente dal significato precedentemente attribuito a tale disposizione. Secondo l’Unabhängiger Finanzsenat, dato che la sesta direttiva non conferisce un diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte per un bene ad uso misto proporzionalmente al suo utilizzo a fini privati, il diritto austriaco non limita nemmeno il diritto a detrazione dell’IVA dovuta a monte, così che l’art. 17, n. 6, della sesta direttiva non è pertinente nella fattispecie. All’udienza, il governo austriaco ha sostenuto che la deroga prevista all’art. 17, n. 6, della sesta direttiva si applica sia all’art. 12, n. 2, punto 1, sia all’art. 12, n. 2, punto 2, lett. a), dell’UStG 1994. Innanzitutto, esso afferma che tali due disposizioni prevedono, a prescindere l’una dall’altra, l’esclusione delle detrazioni dell’IVA dovuta a monte per le parti di immobili destinate ad uso privato. In aggiunta, il governo austriaco afferma che dall’entrata in vigore della sesta direttiva non è stata apportata alcuna modifica all’art. 12, n. 2, punto 2, lett. a), dell’UStG 1994. Infine, esso ritiene che le modifiche apportate dall’AbgÄG 1997 all’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994 non pregiudichino l’applicabilità dell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva, in quanto l’intenzione del legislatore nazionale è stata quella di mantenere il preesistente risultato dell’esclusione delle detrazioni dell’IVA dovuta a monte per le parti di immobili destinate ad uso abitativo privato. La Commissione fa osservare che, rispetto alla normativa precedente, le modifiche introdotte dall’AbgÄG 1997 non costituiscono né un ampliamento né una restrizione dell’esclusione della detrazione dell’IVA, ma portano allo stesso risultato, ovvero ad un’esclusione della detrazione dell’IVA per la costruzione di immobili ad uso misto nella misura in cui essi vengono impiegati a fini privati. Tuttavia, il vecchio ed il nuovo meccanismo normativo che consentono di ottenere questo stesso risultato sarebbero differenti. Orbene, dato che la logica del nuovo meccanismo è differente da quella del vecchio meccanismo, non si potrebbe concludere che sia stata mantenuta una «normativa esistente» ai sensi dell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva. A tal riguardo, un eventuale errore del legislatore nazionale sulla compatibilità del nuovo meccanismo con la sesta direttiva sarebbe irrilevante. Risposta della Corte Occorre ricordare che l’art. 17, n. 2, della sesta direttiva enuncia in termini espliciti e precisi il principio della detrazione degli importi fatturati a titolo di IVA per i beni ceduti o i servizi prestati al soggetto passivo, in quanto tali beni o tali servizi vengono utilizzati per operazioni soggette ad imposta. Il principio del diritto a detrazione dell’IVA è tuttavia subordinato alla disposizione derogatoria contenuta nell’art. 17, n. 6, della sesta direttiva, in particolare al secondo comma. A tal riguardo, dato che nessuna delle proposte avanzate dalla Commissione al Consiglio in forza dell’art. 17, n. 6, primo comma, della sesta direttiva è stata adottata da quest’ultimo, gli Stati membri sono ancora autorizzati a mantenere in vigore la propria normativa in materia di esclusione del diritto alla detrazione esistente alla data di entrata in vigore della sesta direttiva (sentenze 14 giugno 2001, causa C-345/99, Commissione/Francia, Racc. pag. I-4493 , punto 19, nonché 8 gennaio 2002, causa C-409/99, Metropol e Stadler, Racc. pag. I-81 , punto 44). Anche se rientra, in linea di principio, nelle competenze del giudice nazionale determinare il contenuto della normativa esistente ad una data stabilita da un atto comunitario, la Corte può fornire gli elementi interpretativi della nozione comunitaria che costituisce il riferimento per l’applicazione di un regime derogatorio comunitario ad una legislazione nazionale esistente ad una certa data (sentenza 24 maggio 2007, causa C-157/05, Holböck, Racc. pag. I-4051 , punto 40). In tale contesto, la Corte ha dichiarato che ogni disposizione nazionale adottata posteriormente ad una data così stabilita non è, per questo solo fatto, automaticamente esclusa dal regime derogatorio istituito dall’atto comunitario di cui trattasi (sentenza Holböck, cit., punto 41). Infatti, laddove la normativa di uno Stato membro modifichi in senso restrittivo, successivamente all’entrata in vigore della sesta direttiva, l’ambito delle esclusioni esistenti allineandosi, in tal modo, all’obiettivo della sesta direttiva, si deve ritenere che tale normativa ricada nella deroga prevista dall’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva e non violi il disposto dell’art. 17, n. 2, di quest’ultima (v. sentenze Commissione/Francia, cit., punto 22, nonché Metropol e Stadler, cit., punto 45). Per contro, una normativa nazionale non costituisce una deroga consentita dall’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva e viola l’art. 17, n. 2, di quest’ultima se mira ad estendere, successivamente all’entrata in vigore della sesta direttiva, l’ambito delle esclusioni esistenti allontanandosi così dall’obiettivo di tale direttiva (v. sentenze 14 giugno 2001, causa C-40/00, Commissione/Francia, Racc. pag. I-4539 , punto 17, nonchè Metropol e Stadler, cit., punto 46). Di conseguenza, si deve ritenere che una disposizione che è sostanzialmente identica alla normativa anteriore, o che si limita a ridurre o ad eliminare ostacoli all’esercizio dei diritti e delle libertà comunitarie che esistevano nella normativa precedente, beneficerà della deroga prevista all’art. 17, n. 6, della sesta direttiva. Per contro, una normativa che si basi su una logica diversa da quella del diritto precedente e istituisca nuove procedure non può essere equiparata alla normativa esistente alla data indicata dall’atto comunitario in parola (v., in tal senso, sentenza 11 settembre 2003, causa C-155/01, Cookies World, Racc. pag. I-8785 , punto 63, e, per analogia, sentenza Holböck, cit., punto 41). La sesta direttiva è entrata in vigore per la Repubblica d’Austria alla data dell’adesione di tale Stato all’Unione europea, ovvero il 1 o gennaio 1995. È questa, quindi, la data rilevante ai fini dell’applicazione dell’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva relativamente a tale Stato membro. Il giudice del rinvio ha precisato che, alla data dell’entrata in vigore della sesta direttiva per la Repubblica d’Austria, l’art. 12, n. 2, punti 1 e 2, lett. a), dell’UStG 1994 aveva come effetto che la detrazione dell’IVA fosse concessa solo per la parte di un edificio utilizzata a fini professionali e non per quella utilizzata a fini abitativi privati. In particolare, secondo detto giudice, risulta dall’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994 che, quando tale normativa è entrata in vigore, le prestazioni collegate alla costruzione di edifici venivano considerate come realizzate per l’impresa solo in quanto il corrispettivo versato costituiva costi di gestione o spese professionali. Di conseguenza, risulta che, al momento dell’entrata in vigore della sesta direttiva, il diritto austriaco sostanzialmente limitava la possibilità di destinare all’impresa un edificio ad uso misto alle sole parti dell’immobile utilizzate a fini professionali. Il giudice del rinvio ha anche rilevato che l’AbgÄG 1997, da una parte, ha modificato l’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994 nel senso che gli immobili ad uso misto possono essere integralmente destinati all’impresa e, dall’altra, ha stabilito all’art. 6, n. 1, punto 16, in combinato disposto con gli artt. 6, n. 2, e 12, n. 3, dell’UStG 1994 che l’utilizzo di parti di un edificio a fini abitativi privati configura un’«operazione esente» ai sensi dell’art. 13, parte B, lett. b), primo comma, della sesta direttiva, escludendo le detrazioni. Pertanto, si deve ritenere che, anche se non si può escludere che esse assicurino risultati sostanzialmente identici, la vecchia e la nuova normativa si basano su una logica diversa e istituiscono procedure differenti, così che la nuova normativa non può essere assimilata alla normativa esistente alla data dell’entrata in vigore della sesta direttiva. A tal riguardo, come osserva l’avvocato generale al paragrafo 77 delle sue conclusioni, è irrilevante la questione se il legislatore nazionale abbia proceduto alla modifica della vecchia normativa nazionale anteriore basandosi su un’interpretazione esatta o erronea di diritto comunitario. Infine, quanto alla questione se la modifica dell’art. 12, n. 2, punto 1, dell’UStG 1994 da parte dell’AbgÄG 1997 pregiudichi anche l’applicabilità dell’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva all’art. 12, n. 2, punto 2, lett. a), dell’UStG 1994, che non ha subìto modifiche normative, si deve ritenere che la risposta dipenda dal carattere interdipendente o autonomo delle dette disposizioni nazionali. Invero, se non si può applicare il punto 2, lett. a), dell’art. 12, n. 2, dell’UStG 1994 indipendentemente dal punto 1 del n. 1 di questo stesso art. 12, n. 2, un’incompatibilità del detto punto 1 pregiudicherà conseguentemente anche il detto punto 2, lett. a). Tuttavia, se si tratta di una disposizione che può venire applicata autonomamente, che esiste alla data di entrata in vigore della sesta direttiva e che da quel momento non è stata più modificata, allora la deroga prevista all’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva si applica a tale disposizione. Spetta al giudice nazionale determinare la portata delle disposizioni nazionali di cui è causa. Alla luce di quanto precede, occorre risolvere la terza e la quarta questione dichiarando che l’art. 17, n. 6, della sesta direttiva deve essere interpretato nel senso che la deroga da esso prevista non si applica ad una disposizione nazionale la quale modifica una normativa esistente alla data di entrata in vigore di tale direttiva, si basa su una logica differente da quella della normativa anteriore e istituisce nuove procedure. A tal riguardo, è irrilevante la questione se il legislatore nazionale abbia proceduto alla modifica della normativa nazionale anteriore basandosi su un’interpretazione esatta o erronea del diritto comunitario. La questione se una siffatta modifica di una disposizione nazionale pregiudichi, alla luce dell’applicabilità dell’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva, anche un’altra disposizione nazionale dipende dal carattere interdipendente o autonomo delle dette disposizioni nazionali, cosa che spetta al giudice nazionale stabilire. Sulle spese Nei confronti delle parti nella causa principale il presente procedimento costituisce un incidente sollevato dinanzi al giudice nazionale, cui spetta quindi statuire sulle spese. Le spese sostenute da altri soggetti per presentare osservazioni alla Corte non possono dar luogo a rifusione. Per questi motivi, la Corte (Terza Sezione) dichiara: 1) Gli artt. 17, n. 2, lett. a), e 6, n. 2, lett. a), della sesta direttiva del Consiglio 17 maggio 1977, 77/388/CE, in materia di armonizzazione delle legislazioni degli Stati membri relative alle imposte sulla cifra di affari — Sistema comune di imposta sul valore aggiunto: base imponibile uniforme, non pregiudicano il principio generale di diritto comunitario della parità di trattamento in quanto tali disposizioni possono conferire ai soggetti passivi, tramite il meccanismo del diritto alla detrazione integrale ed immediata dell’imposta sul valore aggiunto dovuta a monte per la costruzione di un immobile ad uso misto e la successiva tassazione scaglionata di tale imposta sull’utilizzo privato del detto immobile, un vantaggio in termini di tesoreria rispetto a coloro che non siano soggetti passivi e ai soggetti passivi che utilizzino il loro immobile solo a fini abitativi privati. 2) L’art. 87, n. 1, CE deve essere interpretato nel senso che esso non osta ad un provvedimento nazionale che attui l’art. 17, n. 2, lett. a), della sesta direttiva 77/388 e che preveda che il diritto a detrazione dell’imposta sul valore aggiunto dovuta a monte sia limitato ai soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta, esclusi quelli che effettuino solo operazioni esenti, nei limiti in cui tale provvedimento nazionale può conferire un vantaggio in termini di tesoreria ai soli soggetti passivi che realizzino operazioni soggette ad imposta. 3) L’art. 17, n. 6, della sesta direttiva 77/388 deve essere interpretato nel senso che la deroga da esso prevista non si applica ad una disposizione nazionale la quale modifica una normativa esistente alla data di entrata in vigore di tale direttiva, si basa su una logica differente da quella della normativa anteriore e istituisce nuove procedure. A tal riguardo, è irrilevante la questione se il legislatore nazionale abbia proceduto alla modifica della normativa nazionale anteriore basandosi su un’interpretazione esatta o erronea del diritto comunitario. La questione se una siffatta modifica di una disposizione nazionale pregiudichi, alla luce dell’applicabilità dell’art. 17, n. 6, secondo comma, della sesta direttiva 77/388, anche un’altra disposizione nazionale dipende dal carattere interdipendente o autonomo delle dette disposizioni nazionali, cosa che spetta al giudice nazionale stabilire. Firme ( *1 ) Lingua processuale: il tedesco.

62004TJ0037

da

Delvis annullation af Rådets forordning (EF) nr. 1954/2003 af 4. november 2003 om forvaltning af fiskeriindsatsen for så vidt angår visse fiskerizoner og visse fiskeressourcer i EF, om ændring af forordning (EØF) nr. 2847/93 og om ophævelse af forordning (EF) nr. 685/95 og (EF) nr. 2027/95 (EFT L 289, s. 1). Konklusion 1) Sagen afvises. 2) Região autónoma dos Açores bærer sine egne omkostninger og betaler Rådet for Den Europæiske Unions omkostninger, herunder omkostningerne i sagen vedrørende foreløbige forholdsregler. 3) Kongeriget Spanien og Kommissionen for De Europæiske Fællesskaber bærer deres egne omkostninger, herunder omkostningerne i sagen vedrørende foreløbige forholdsregler. 4) Seas at Risk VZW og WWF – World Wide Fund for Nature bærer deres egne omkostninger, herunder omkostningerne i sagen vedrørende foreløbige forholdsregler. 5) Stichting Greenpeace Council bærer sine egne omkostninger under den foreliggende sag. 6) Porto de Abrigo – Organização de Produtores da Pesca CRL og GÊ-Questa – Associação de Defesa do Ambiente bærer deres egne omkostninger i sagen vedrørende foreløbige forholdsregler.

62000CJ0290

es

Motivación de la sentencia 1 Mediante resolución de 27 de junio de 2000, recibida en el Tribunal de Justicia el 24 de julio siguiente, el Oberster Gerichtshof planteó, con arreglo al artículo 234 CE, tres cuestiones prejudiciales sobre la interpretación de los artículos 48 y 51 del Tratado CE (actualmente artículos 39 CE y 42 CE, tras su modificación), así como sobre la interpretación o la validez de los artículos 9 bis y 94 del Reglamento (CEE) nº 1408/71 del Consejo, de 14 de junio de 1971, relativo a la aplicación de los regímenes de seguridad social a los trabajadores por cuenta ajena, a los trabajadores por cuenta propia y a los miembros de sus familias que se desplazan dentro de la Comunidad, en su versión modificada y actualizada por el Reglamento (CE) nº 118/97 del Consejo, de 2 de diciembre de 1996 (DO 1997, L 28, p. 1; en lo sucesivo, «Reglamento nº 1408/71»). 2 Dichas cuestiones se suscitaron en el marco de un litigio entre el Sr. Duchon, quien sufrió un accidente laboral en 1968 cuando trabajaba en Alemania, y la Pensionsversicherungsanstalt der Angestellten (organismo del seguro de vejez de los empleados) a propósito del reconocimiento a favor del primero, con arreglo a la legislación austriaca, del derecho a una pensión por incapacidad laboral, con efecto a 1 de enero de 1998. Marco jurídico Disposiciones comunitarias 3 El Reglamento nº 1408/71 entró en vigor en la República de Austria el 1 de enero de 1994, en virtud del Acuerdo sobre el Espacio Económico Europeo, de 2 de mayo de 1992 (DO 1994, L 1, p. 3; en lo sucesivo, «Acuerdo EEE»). A partir del 1 de enero de 1995 es aplicable en la República de Austria por la condición de este país de Estado miembro de la Unión Europea. 4 El artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71, con la rúbrica «Prórroga del período de referencia», establece: «Si la legislación de un Estado miembro supedita el reconocimiento del derecho a una prestación al cumplimiento de un período mínimo de seguro durante un período determinado anterior a que se produzca el hecho asegurado (período de referencia) y dispone que los períodos en los que se hayan concedido prestaciones en virtud de la legislación de ese Estado o los consagrados a la educación de los hijos en el territorio de dicho Estado miembro prolongan dicho período de referencia, también lo harán los períodos en los que se hayan concedido pensiones de invalidez o vejez prestaciones de enfermedad, desempleo o accidentes de trabajo (exceptuando las rentas) en virtud de la legislación de otro Estado miembro, así como los períodos consagrados a la educación de los hijos en el territorio de otro Estado miembro.» 5 El artículo 61 del Reglamento nº 1408/71 contiene disposiciones especiales al objeto de tener en cuenta las particularidades de algunas legislaciones nacionales relativas al seguro contra los accidentes laborales o las enfermedades profesionales. Así, los apartados 5 y 6 de dicho artículo 61 son del siguiente tenor literal: «5. Si la legislación de un Estado miembro prevé explícita o implícitamente que los accidentes de trabajo o enfermedades profesionales sobrevenidos o comprobados con anterioridad sean tomados en cuenta para apreciar el grado de incapacidad, la apertura del derecho a las prestaciones o la cuantía de éstas, la institución competente de dicho Estado tendrá también en cuenta los accidentes de trabajo o las enfermedades profesionales sobrevenidos o comprobados con anterioridad bajo la legislación de otro Estado miembro, como si hubieran sobrevenido o hubieran sido comprobados bajo la legislación aplicada por ella. 6. Si la legislación de un Estado miembro prevé explícita o implícitamente que los accidentes de trabajo o enfermedades profesionales sobrevenidos o comprobados con posterioridad sean tomados en cuenta para apreciar el grado de la incapacidad, la apertura del derecho a las prestaciones o la cuantía de éstas, la institución competente de dicho Estado tendrá también en cuenta los accidentes de trabajo o las enfermedades profesionales sobrevenidas o comprobados con posterioridad bajo la legislación de otro Estado miembro, como si hubieran sobrevenido o hubieran sido comprobados bajo la legislación aplicada por ella, a condición de: 1) que el accidente de trabajo o la enfermedad profesional anteriormente sobrevenidos o comprobados bajo la legislación que ella aplique no hayan dado lugar a indemnización, y 2) que el accidente de trabajo o la enfermedad profesional sobrevenidos o comprobados con posterioridad no den lugar, no obstante lo dispuesto en el apartado 5, a indemnización en virtud de la legislación del otro Estado miembro bajo la cual hayan sobrevenido o hayan sido comprobados.» 6 Con la rúbrica «Disposiciones transitorias para los trabajadores por cuenta ajena», el artículo 94, apartados 1 a 3, del Reglamento nº 1408/71 establece: «1. El presente Reglamento no abre derecho alguno por un período anterior al 1 de octubre de 1972 o a la fecha de su aplicación en el territorio del Estado miembro interesado o en una parte del territorio de ese Estado. 2. Todo período de seguro y, en su caso, todo período de empleo o de residencia cubierto bajo la legislación de cualquier Estado miembro antes del 1 de octubre de 1972 o antes de la fecha de aplicación del presente Reglamento en el territorio de ese Estado miembro, o en una parte del territorio de ese Estado se tomará en cuenta para la determinación de los derechos abiertos conforme a lo que dispone el presente Reglamento. 3. Salvo lo dispuesto en el apartado 1, nacerá un derecho en virtud del presente Reglamento, incluso cuando se deba a un hecho causante acaecido antes del 1 de octubre de 1972 o antes de la fecha de aplicación del presente Reglamento en el territorio del Estado miembro interesado o en una parte del territorio de este Estado.» La legislación nacional 7 Según la legislación austriaca, se concederá a los trabajadores por cuenta ajena una pensión por incapacidad laboral cuando, además del requisito específico de una capacidad laboral reducida, cumplan también el requisito general del período de carencia («Wartezeit») [artículo 235, apartado 1, de la Allgemeines Sozialversicherungsgesetz (Ley General de Seguridad Social; en lo sucesivo, «ASVG»)], que corresponde al número de meses durante los cuales el interesado haya cotizado al seguro de pensiones («Versicherungszeiten») dentro de un determinado período (en lo sucesivo, «período de referencia») anterior a la fecha a partir de la cual se causa derecho a la pensión («Stichtag»). 8 Antes de cumplir 50 años de edad, el período de carencia exigido es de 60 meses, que deben haber sido cubiertos obligatoriamente dentro de los 120 meses naturales (período de referencia) anteriores a la fecha en que se solicita la pensión, en el caso de que ésta coincida con el primer día del mes, o al primer día del mes siguiente a la fecha en la que se haya formulado dicha solicitud (artículos 223, apartado 2, y 236, apartados 1, número 1, letra a), y 2, punto 1, de la ASVG). 9 En virtud del artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG, se suprime el período de carencia exigido cuando el hecho por el que se causa derecho a la prestación sea el resultado de un accidente laboral o de una enfermedad profesional del que haya sido víctima una persona asegurada en virtud de un seguro obligatorio de pensiones con arreglo a la ASVG o a otra Ley federal austriaca, o una persona asegurada en virtud de un seguro facultativo con arreglo al artículo 19 bis de dicha ASVG. 10 Por otra parte, en virtud del artículo 236, apartado 3, de la ASVG, puede prorrogarse el período de referencia gracias a los «meses neutros». A tenor del artículo 234, apartado 1, de la ASVG: «Se considerarán meses neutros los siguientes períodos no constitutivos de períodos de seguro: [...] 2. los períodos durante los cuales el asegurado tuviera un derecho reconocido mediante decisión a [...] b) una pensión de invalidez del régimen legal de seguro de accidentes, en virtud de una incapacidad laboral del 50 % como mínimo, [...]» El litigio principal y las cuestiones prejudiciales 11 El Sr. Duchon, de nacionalidad austriaca, nacido el 18 de enero de 1949, sufrió un accidente laboral el 8 de septiembre de 1969, mientras efectuaba unas prácticas en Alemania. Desde dicha fecha percibe una renta por accidente de trabajo que le abonan las autoridades alemanas competentes y que corresponde a una incapacidad laboral del 50 %. 12 La Pensionsversicherungsanstalt der Angestellten denegó una primera solicitud de pensión austriaca por incapacidad laboral a partir del 1 de enero de 1994, formulada por el Sr. Duchon. El 15 de abril de 1997, el Oberster Gerichtshof desestimó también el recurso interpuesto por el interesado contra dicha decisión, debido a que el demandante no había cubierto el período de carencia de 60 meses dentro del período de referencia de 120 meses, no estaba incurso en las excepciones establecidas en los artículos 235, apartado 3, letra a), 236, apartado 3, y 234, apartado 1, número 2, letra b), de la ASVG, y tampoco podía invocar el Derecho comunitario a la libre circulación de trabajadores, en la medida en que los hechos por los que se causaba derecho a la renta de invalidez habían ocurrido antes del 1 de enero de 1994. 13 El 22 de diciembre de 1997, el Sr. Duchon presentó una nueva solicitud de pensión por incapacidad laboral pero, esta vez, con efectos de 1 de enero de 1998. Mediante decisión de 11 de agosto de 1998 se denegó también dicha solicitud por el mismo motivo que anteriormente, es decir, que el interesado no había cubierto el período de carencia. El 29 de septiembre de 1999 el Landesgericht Linz (Austria) desestimó el recurso interpuesto contra dicha decisión debido, en particular, a la fuerza de cosa juzgada de la sentencia de 15 de abril de 1997 del Oberster Gerichtshof, que había resuelto entre las mismas partes la cuestión de la toma en consideración de los períodos de seguro cubiertos en Alemania tras el accidente que sufrió el Sr. Duchon en dicho Estado miembro. Según dicho órgano jurisdiccional, la única cuestión que aún podía considerarse era si, habida cuenta de los períodos de seguro cubiertos en Austria, el demandante en el procedimiento principal cumplía el requisito relativo al período de carencia con arreglo a las normas nacionales aplicables. Ahora bien, dicho órgano jurisdiccional consideró que ello no era así en el asunto de que conocía. Dado que dicha sentencia fue confirmada en apelación por la de 11 de febrero de 2000 del Oberlandesgericht Linz (Austria), el Sr. Duchon promovió un recurso de casación ante el Oberster Gerichtshof. 14 El órgano jurisdiccional remitente se pregunta si es fundado el planteamiento según el cual el Reglamento nº 1408/71 no se aplica a los hechos que hubieran acaecido antes de la adhesión de la República de Austria al Acuerdo EEE, y posteriormente a la Unión Europea, y ello, con arreglo al artículo 94 de dicho Reglamento. 15 Por una parte, si se probara que la incapacidad laboral por la que el Sr. Duchon solicita una pensión austriaca es el resultado del accidente laboral ocurrido en 1968 en Alemania, dicho órgano jurisdiccional pretende que se dilucide, a efectos de la aplicación del artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG, si dicho accidente constituye un «hecho causante» en el sentido del artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71. En efecto, si ello fuera así, dicho Reglamento sería aplicable al reconocimiento del derecho de pensión del demandante en el procedimiento principal, aun cuando se tratara de un hecho causante ocurrido en el pasado, pero teniendo en cuenta que el propio derecho sólo podría ser efectivo a partir de la fecha de entrada en vigor de dicho Reglamento en la República de Austria, de conformidad con el artículo 94, apartado 1, de éste. 16 Por otra parte, si se comprobara que la incapacidad laboral que aqueja al demandante en el procedimiento principal no es el resultado del accidente laboral de 1968, el órgano jurisdiccional remitente se pregunta si el Derecho comunitario obliga a tener en cuenta los períodos de pago de las rentas por accidente laboral, con arreglo a la legislación alemana, a efectos de prorrogar el período de referencia, de conformidad con el artículo 236, apartado 3, de la ASVG. 17 A este respecto, el órgano jurisdiccional remitente se plantea también la compatibilidad del artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71 con los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado, en la medida en que establece una excepción, en materia de asimilación, precisamente en lo que se refiere a las rentas por accidente de trabajo. Se refiere, sobre el particular, a la sentencia de 4 de octubre de 1991, Paraschi (C-349/87, Rec. p. I-4501). Afirma, por lo tanto, que si el Sr. Duchon hubiera trabajado siempre en Austria y si el accidente laboral hubiera acaecido en este país, el período de referencia se hubiera prorrogado, de conformidad con el Derecho interno, por un plazo igual a aquel durante el cual se hubiera abonado una renta al interesado. Considera que el hecho de que no se tome en consideración el período durante el cual se ha abonado una renta en Alemania hace que la situación de los trabajadores migrantes sea menos favorable que la de los trabajadores sedentarios. A su juicio, esta discriminación no se halla objetivamente justificada. 18 En estas circunstancias el Oberster Gerichtshof decidió suspender el curso del procedimiento y plantear al Tribunal de Justicia las cuestiones prejudiciales siguientes: «1) ¿Está comprendida en el ámbito de aplicación del Reglamento (CEE) nº 1408/71 del Consejo, de 14 de junio de 1971, relativo a la aplicación de los regímenes de la seguridad social a los trabajadores por cuenta ajena, a los trabajadores por cuenta propia y a los miembros de sus familias que se desplazan dentro de la Comunidad, en su versión modificada y actualizada mediante el Reglamento (CEE) nº 2001/83 del Consejo, de 2 de junio de 1983, modificado por el Reglamento (CEE) nº 1249/92 del Consejo, de 30 de abril de 1992, la situación de un trabajador por cuenta ajena que, como nacional de un país que actualmente es Estado miembro, trabajó antes de la adhesión de ese Estado miembro en otro Estado miembro y sufrió en él un accidente de trabajo, en el caso de que el interesado solicite una pensión por incapacidad laboral tras la adhesión del Estado miembro y el accidente de trabajo pueda causar derecho a tal pensión? En el caso de que la primera cuestión se responda afirmativamente: 2) ¿Deben interpretarse los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE (actualmente artículos 39 CE, apartado 2, y 42 CE) y el Reglamento (CEE) nº 1408/71 en el sentido de que se oponen a una normativa nacional que exige, para la supresión del período de carencia en el caso de las prestaciones por incapacidad laboral, no sólo que la contingencia sea el resultado de un accidente de trabajo, sino también que la contingencia haya afectado a una persona asegurada en virtud de un seguro obligatorio con una institución de seguro de pensiones, con arreglo a la Allgemeines Sozialversicherungsgesetz austriaca [...] u otra ley federal (austriaca), o bien una persona asegurada en virtud de un seguro facultativo con arreglo al artículo 19 bis de la ASVG (austriaca) y que, por lo tanto, no cubre los accidentes de trabajo sufridos al realizar una actividad laboral en otro Estado miembro? 3) ¿Deben interpretarse los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE (actualmente artículos 39 CE, apartado 2, y 42 CE) en el sentido de que se oponen al artículo 9 bis del Reglamento (CEE) nº 1408/71 y a una normativa nacional que excluye con carácter general toda prórroga del período de referencia por los períodos en que se haya percibido una renta, o limita tal prórroga a los casos en que el derecho a la renta se derive del régimen legal de seguro de accidentes del Estado miembro de que se trate?» Sobre las cuestiones prejudiciales Sobre la primera cuestión 19 Mediante su primera cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pide esencialmente que se dilucide si está comprendida en el ámbito de aplicación del Reglamento nº 1408/71 la situación del nacional de un Estado miembro que, antes de la adhesión de éste a la Unión Europea, desarrolló una actividad laboral por cuenta ajena en otro Estado miembro en el que sufrió un accidente de trabajo y que, tras la adhesión de su Estado de origen, solicita a las autoridades de éste una pensión de incapacidad laboral a raíz de dicho accidente. 20 El Sr. Duchon, el Gobierno austriaco y la Comisión consideran que debe responderse a dicha cuestión en sentido afirmativo. 21 A este respecto, es preciso recordar que, según jurisprudencia reiterada, el principio de seguridad jurídica se opone a que un reglamento se aplique retroactivamente, independientemente de los efectos positivos o negativos que dicha aplicación pueda tener para el interesado, salvo que exista una indicación suficientemente clara, ya sea por su tenor o por sus objetivos, que permita deducir que dicho reglamento no rige exclusivamente para el futuro (sentencias de 29 de enero de 1985, Gesamthochschule Duisburg, 234/83, Rec. p. 327, apartado 20, y de 7 de febrero de 2002, Kauer, C-28/00, Rec. p. I-0000, apartado 20). Aunque la nueva ley sólo rija para el futuro, también se aplica, salvo excepciones, según un principio generalmente reconocido, a los efectos futuros de situaciones nacidas durante la vigencia de la ley anterior (véanse, en este sentido, las sentencias de 15 de febrero de 1978, Bauche y Delquignies, 96/77, Rec. p. 383, apartado 48; de 25 de octubre de 1978, Koninklijke Scholten-Honig y De Bijenkorf, 125/77, Rec. p. 1991, apartado 37; de 5 de febrero de 1981, P./Comisión, 40/79, Rec. p. 361, apartado 12; de 10 de julio de 1986, Licata/Comité Económico y Social, 270/84, Rec. p. 2305, apartado 31; de 29 de enero de 2002, Pokrzeptowicz-Meyer, C-162/00, Rec. p. I-0000, apartados 49 y 50, y Kauer, antes citada, apartado 20). 22 Cuando el artículo 94, apartado 1, del Reglamento nº 1408/71 dispone que éste no abre derecho alguno por un período anterior a su aplicación en el territorio del Estado miembro interesado, se sitúa por completo en el marco del principio de seguridad jurídica que se acaba de recordar. 23 Del mismo modo, para permitir la aplicación del Reglamento nº 1408/71 a los efectos futuros de situaciones nacidas durante la vigencia de la ley anterior, por una parte, el artículo 94, apartado 2, de dicho Reglamento prevé la obligación de tomar en cuenta para la determinación de los derechos a prestaciones todo período de seguro, de empleo o de residencia cubierto bajo la legislación de cualquier Estado miembro «antes del 1 de octubre de 1972 o antes de la fecha de aplicación del [...] Reglamento en el territorio de ese Estado miembro». Así pues, de dicha disposición se desprende que un Estado miembro, al determinar una pensión de jubilación, no puede denegar el cómputo de los períodos de seguro cubiertos en el territorio de otro Estado miembro por la única razón de que hayan sido cubiertos antes de la entrada en vigor del Reglamento en el primer Estado (véanse las sentencias de 7 de febrero de 1991, Rönfeldt, C-227/89, Rec. p. I-323, apartado 16, y Kauer, antes citada, apartado 22). 24 Por otra parte, el artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71 prevé también que se tome en cuenta cualquier hecho, con el que se relacione el derecho controvertido, incluso si acaece «antes del 1 de octubre de 1972 o antes de la fecha de aplicación del [...] Reglamento en el territorio del Estado miembro interesado». 25 No cabe ninguna duda de que un accidente laboral ocurrido en el territorio de un Estado miembro antes de la entrada en vigor del Reglamento nº 1408/71 en otro Estado miembro, con arreglo a cuya legislación se solicitan prestaciones por la incapacidad laboral derivada de dicho accidente, constituye un «hecho causante», en el sentido del artículo 94, apartado 3, de dicho Reglamento. 26 En consecuencia, procede responder a la primera cuestión que está comprendida en el ámbito de aplicación del Reglamento nº 1408/71 la situación de una persona, nacional de un Estado miembro que, antes de la adhesión de éste a la Unión Europea, desarrolló una actividad laboral por cuenta ajena en otro Estado miembro en el que sufrió un accidente de trabajo y que, tras la adhesión de su Estado de origen, solicita a la autoridades de éste una pensión por incapacidad laboral a raíz de dicho accidente. Sobre la segunda cuestión 27 Mediante su segunda cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pide esencialmente que se dilucide si los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado, así como el Reglamento nº 1408/71, deben interpretarse en el sentido de que se oponen a una disposición nacional, como la del artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG, que sólo prevé una excepción a la exigencia de un período de carencia como requisito para causar derecho a la pensión por incapacidad laboral, cuando ésta es la consecuencia de un accidente de trabajo ocurrido, en el caso de autos, antes de la fecha de entrada en vigor de dicho Reglamento en el Estado miembro de que se trata si, en el momento del accidente, la víctima estaba asegurada en virtud de un seguro obligatorio o facultativo con arreglo a la legislación de dicho Estado, con exclusión de la legislación de cualquier otro Estado miembro. 28 A este respecto, debe apreciarse en primer lugar la legalidad de una disposición como el artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG a la luz del Derecho comunitario que habría sido aplicable si el accidente laboral hubiera acontecido tras la adhesión de la República de Austria a la Unión Europea. 29 Debe señalarse, como alegan el Gobierno austriaco y la Comisión, que tal disposición, aunque se aplique sin tener en cuenta la nacionalidad de los trabajadores afectados, puede discriminar, en materia de seguridad social, a las personas que hayan ejercido su derecho a la libre circulación garantizado por el Tratado, por cuanto éstas tienen menos posibilidades de cumplir el requisito de afiliación en virtud de la ASVG que los trabajadores que hayan permanecido en Austria. 30 Por lo demás, el Gobierno austriaco considera que incumbe al órgano jurisdiccional nacional interpretar el artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG de forma que la afiliación con motivo de una actividad profesional desarrollada en otro Estado miembro se asimile a la afiliación con motivo de una actividad profesional llevada a cabo en el territorio nacional. 31 Sobre este último extremo, debe recordarse que corresponde efectivamente al órgano jurisdiccional nacional aplicar íntegramente el Derecho comunitario y proteger los derechos que éste concede a los particulares, así como abstenerse de aplicar, en su caso, cualquier disposición en la medida en que tal aplicación conduzca, en las circunstancias del litigio, a un resultado contrario al Derecho comunitario (véase la sentencia de 26 de septiembre de 2000, Engelbrecht, C-262/97, Rec. p. I-7321, apartado 40). 32 En segundo lugar, en el caso de que, como en el procedimiento principal, la normativa nacional se aplique al nacimiento de un derecho a pensión por incapacidad laboral derivada de un accidente de trabajo acontecido con anterioridad a la fecha de entrada en vigor del Reglamento nº 1408/71 en el Estado miembro en el que solicita la pensión, se ha de destacar que, por una parte, la liquidación de los derechos a pensión nacidos tras la adhesión de la República de Austria a la Unión Europea, incluso derivados de un hecho causante acaecido antes de esa fecha, debe efectuarse por las autoridades austriacas de conformidad con el Derecho comunitario y, en particular, con las disposiciones del Tratado relativas a la libre circulación de trabajadores (véase, en este sentido, la sentencia Kauer, antes citada, apartado 45). 33 Por otra parte, por lo que respecta en particular a la toma en consideración del hecho causante controvertido en el procedimiento principal, a saber, el accidente de trabajo ocurrido en 1968 en Alemania, es preciso aplicar la disposición transitoria del artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71, que, por su naturaleza, está destinada a regular situaciones nacidas en un momento en el que dicho Reglamento aún no era aplicable en el Estado miembro de que se trate. Dicha disposición tiene precisamente como objeto, como ya se ha hecho constar en los apartados 23 y 24 de la presente sentencia, permitir la aplicación del Reglamento nº 1408/71 a los efectos futuros de situaciones nacidas en un momento en que, por definición, la libre circulación de personas no estaba aún garantizada en las relaciones entre dicho Estado miembro y aquel en cuyo territorio se han producido las situaciones específicas que, eventualmente, han de ser tomadas en cuenta. 34 En dichas circunstancias, el hecho de que el Sr. Duchon haya trabajado en Alemania antes de la entrada en vigor del Acuerdo EEE con respecto a la República de Austria o antes de la adhesión de dicho Estado miembro a la Unión Europea no puede en sí mismo impedir la aplicación del artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71. 35 Ahora bien, la aplicación del requisito previsto en el artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG a un accidente de trabajo ocurrido con anterioridad a la fecha de entrada en vigor del Reglamento nº 1408/71 en el Estado miembro en el que se ha solicitado una pensión por incapacidad laboral puede convertir en ilusoria la aplicación del artículo 94, apartado 3, de dicho Reglamento cuando la propia legislación nacional no establezca que debe tomarse en consideración la afiliación en virtud de la legislación de otro Estado miembro, precisamente al no existir una norma comunitaria que hubiera podido garantizar que se tomase en consideración dicha afiliación respecto al período anterior a la mencionada fecha. 36 En consecuencia, procede responder a la segunda cuestión que el artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71, en relación con el artículo 48, apartado 2, del Tratado, debe interpretarse en el sentido de que se opone a una disposición nacional como la del artículo 235, apartado 3, letra a), de la ASVG, que sólo prevé una excepción a la exigencia de un período de carencia como requisito para causar derecho a pensión por incapacidad laboral, cuando ésta es consecuencia de un accidente de trabajo ocurrido, en el caso de autos, antes de la fecha de entrada en vigor de dicho Reglamento en el Estado miembro de que se trata si, en el momento del accidente, la víctima estaba asegurada en virtud de un seguro obligatorio o facultativo, con arreglo a la legislación de dicho Estado, con exclusión de la legislación de cualquier otro Estado miembro. Sobre la tercera cuestión 37 Mediante su tercera cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pide, esencialmente, que se dilucide si los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado deben interpretarse en el sentido de que se oponen a una disposición como el artículo 234, apartado 1, número 2, letra b), de la ASVG, en relación con el artículo 236, apartado 3, de esta misma Ley, que, a efectos de prórroga del período de referencia en el que debe haberse cubierto el período de carencia para causar derecho a pensión, sólo toma en consideración los períodos durante los cuales el asegurado haya percibido una renta de invalidez en virtud de un régimen nacional de seguro de accidentes, sin prever la posibilidad de prorrogar dicho período cuando tal prestación se haya abonado en virtud de la legislación de otro Estado miembro. El órgano jurisdiccional remitente se plantea también la compatibilidad del artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71 con los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado, en la medida en que excluye expresamente la posibilidad de tener en cuenta, a efectos de prórroga del período de referencia previsto en la legislación de un Estado miembro, los períodos durante los cuales se hayan abonado rentas por accidente de trabajo, en virtud de la legislación de otro Estado miembro. 38 Al respecto, como señalan el Gobierno austriaco y la Comisión, de la jurisprudencia del Tribunal de Justicia se desprende ya que, aunque formalmente unas normas como las controvertidas en el procedimiento principal se apliquen sin distinción de nacionalidad a cualquier trabajador comunitario, que puede beneficiarse de esta manera, en las circunstancias que prevean tales normas, de la prórroga del período de referencia, en la medida en que no prevén la posibilidad de prórroga cuando hechos o circunstancias análogos a los que permiten la prórroga, como el pago de rentas por accidente, acontecen en otro Estado miembro, dichas normas pueden perjudicar mucho más a los trabajadores migrantes, puesto que son sobre todo ellos quienes tienden a regresar a sus países de origen, especialmente en caso de invalidez (véase, en este sentido, la sentencia Paraschi, antes citada, apartado 24). 39 En estas circunstancias, los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado se oponen a una normativa nacional que admite en determinadas circunstancias la prórroga del período de referencia, sin prever no obstante la posibilidad de prórroga cuando hechos o circunstancias análogos a los que permiten la prórroga acontecen en otro Estado miembro (sentencia Paraschi, antes citada, apartado 27). 40 Por motivos idénticos a los enunciados en el apartado 38 de la presente sentencia, procede declarar la invalidez del artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71, en la medida en que, a efectos de prórroga del período de referencia previsto en la legislación de un Estado miembro, excluye expresamente la posibilidad de tener en cuenta los períodos durante los cuales se hayan abonado rentas por accidente de trabajo en virtud de la legislación de otro Estado miembro. 41 El Gobierno austriaco sostiene, no obstante, que los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado no son pertinentes para resolver el litigio principal. En efecto, dado que el accidente de trabajo controvertido en dicho litigio ocurrió antes de la entrada en vigor del Acuerdo EEE con respecto a la República de Austria, no procede aplicar las disposiciones del Tratado ratione temporis a dicho litigio. 42 El mismo Gobierno añade que las disposiciones transitorias del artículo 94 del Reglamento nº 1408/71 no contienen concretamente ninguna norma de asimilación, comparable a la del artículo 9 bis, que garantice la prórroga del período de referencia. 43 A este respecto, debe señalarse que el asunto principal no versa sobre el reconocimiento de un derecho de pensión respecto a un período anterior a la entrada en vigor del Acuerdo EEE en la República de Austria, sino sobre el reconocimiento de tal derecho con efecto a 1 de enero de 1998. 44 Como declaró ya el Tribunal de Justicia en su sentencia de 30 de noviembre de 2000, Österreichischer Gewerkschaftsbund (C-195/98, Rec. p. I-10497), apartado 55, el Acta relativa a las condiciones de adhesión de la República de Austria, de la República de Finlandia y del Reino de Suecia y a las adaptaciones de los Tratados en los que se fundamenta la Unión Europea (DO 1994, C 241, p. 21, y DO 1995, L 1, p. 1) no contiene ninguna disposición transitoria en relación con la aplicación del artículo 48 del Tratado. Las disposiciones de este artículo deben considerarse inmediatamente aplicables y vinculantes para la República de Austria a partir de la fecha de su adhesión a la Unión Europea, es decir, el 1 de enero de 1995. A partir de esta fecha, pueden invocarlas los trabajadores migrantes procedentes de cualquier Estado miembro y aplicarse a los efectos actuales y futuros de situaciones existentes antes de la adhesión de la República de Austria a la Unión Europea. 45 No obsta a esta apreciación general la circunstancia de que el artículo 94 del Reglamento nº 1408/71 no haya previsto expresamente la posibilidad de tener en cuenta, a efectos de reconocimiento de un derecho a prestación en virtud de la legislación de un Estado miembro, los períodos cubiertos en otro Estado miembro antes de la fecha de entrada en vigor de dicho Reglamento en el territorio del primer Estado y durante los cuales se hubieran abonado al asegurado determinadas prestaciones, tales como las rentas por accidente de trabajo, en el caso de autos. 46 Habida cuenta de cuanto precede, procede responder a la tercera cuestión: Los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE deben interpretarse en el sentido de que se oponen a una disposición como el artículo 234, apartado 1, número 2, letra b), de la ASVG, en relación con el artículo 236, apartado 3, de esta misma Ley, que, a efectos de prórroga del período de referencia en el que debe haberse cubierto el período de carencia para causar derecho a pensión, sólo toma en consideración los períodos durante los cuales el asegurado haya percibido una pensión de invalidez en virtud de un régimen nacional de seguro de accidentes, sin prever la posibilidad de prorrogar dicho período cuando tal prestación se haya abonado en virtud de la legislación de otro Estado miembro. Se declara la nulidad del artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71, que es incompatible con los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE en la medida en que, a efectos de prórroga del período de referencia previsto en la legislación de un Estado miembro, excluye la posibilidad de tener en cuenta los períodos durante los cuales se hayan abonado rentas por accidente de trabajo en virtud de la legislación de otro Estado miembro. Decisión sobre las costas Costas 47 Los gastos efectuados por el Gobierno austriaco, así como por la Comisión, que han presentado observaciones ante el Tribunal de Justicia, no pueden ser objeto de reembolso. Dado que el procedimiento tiene, para las partes del litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA (Sala Quinta), pronunciándose sobre las cuestiones planteadas por el Oberster Gerichtshof mediante resolución de 27 de junio de 2000, declara: 1) Está comprendida en el ámbito de aplicación del Reglamento (CEE) nº 1408/71 del Consejo, de 14 de junio de 1971, relativo a la aplicación de los regímenes de seguridad social a los trabajadores por cuenta ajena, a los trabajadores por cuenta propia y a los miembros de sus familias que se desplazan dentro de la Comunidad, en su versión modificada y actualizada por el Reglamento (CE) nº 118/97 del Consejo, de 2 de diciembre de 1996, la situación de una persona, nacional de un Estado miembro, que, antes de la adhesión de éste a la Unión Europea, desarrolló una actividad laboral por cuenta ajena en otro Estado miembro en el que sufrió un accidente de trabajo y que, tras la adhesión de su Estado de origen, solicita a las autoridades de éste una pensión por incapacidad laboral a raíz de dicho accidente. 2) El artículo 94, apartado 3, del Reglamento nº 1408/71, en su versión modificada y actualizada por el Reglamento nº 118/97, en relación con el artículo 48, apartado 2, del Tratado CE (actualmente artículo 39 CE, apartado 2, tras su modificación) debe interpretarse en el sentido de que se opone a una disposición nacional, como la del artículo 235, apartado 3, letra a), de la Allgemeines Sozialversicherungsgesetz, que sólo prevé una excepción a la exigencia de un período de carencia como requisito para causar derecho a pensión por incapacidad laboral, cuando ésta es consecuencia de un accidente de trabajo ocurrido, en el caso de autos, antes de la fecha de entrada en vigor de dicho Reglamento en el Estado miembro de que se trata si, en el momento del accidente, la víctima estaba asegurada en virtud de un seguro obligatorio o facultativo con arreglo a la legislación de dicho Estado, con exclusión de la legislación de cualquier otro Estado miembro. 3) Los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE (actualmente artículos 39 CE, apartado 2, y 42 CE, tras su modificación) deben interpretarse en el sentido de que se oponen a una disposición como el artículo 234, apartado 1, número 2, letra b), de la Allgemeines Sozialversicherungsgesetz, en relación con el artículo 236, apartado 3, de esta misma Ley, que, a efectos de prórroga del período de referencia en el que debe haberse cubierto el período de carencia para causar derecho a pensión, sólo toma en consideración los períodos durante los cuales el asegurado haya percibido una pensión de invalidez en virtud de un régimen nacional de seguros de accidentes, sin prever la posibilidad de prorrogar dicho período cuando tal prestación se haya abonado en virtud de la legislación de otro Estado miembro. 4) Se declara la nulidad del artículo 9 bis del Reglamento nº 1408/71, en su versión modificada y actualizada por el Reglamento nº 118/97, que es incompatible con los artículos 48, apartado 2, y 51 del Tratado CE en la medida en que, a efectos de prórroga del período de referencia previsto en la legislación de un Estado miembro, excluye la posibilidad de tener en cuenta los períodos durante los cuales se hayan abonado rentas por accidente de trabajo, en virtud de la legislación de otro Estado miembro.

62007TJ0114

el

Ιστορικό των διαφορών Διαδικασία καταχωρίσεως του σημείου LASTMINUTE.COM ως κοινοτικού σήματος Στις 25 Φεβρουαρίου 2000, η εταιρία Last Minute Network Ltd (στο εξής: LMN ή προσφεύγουσα) υπέβαλε στο Γραφείο Εναρμονίσεως στο πλαίσιο της Εσωτερικής Αγοράς (εμπορικά σήματα, σχέδια και υποδείγματα) (ΓΕΕΑ), δυνάμει του κανονισμού (ΕΚ) 40/94 του Συμβουλίου, της 20ής Δεκεμβρίου 1993, για το κοινοτικό σήμα ( ΕΕ 1994, L 11, σ. 1 ), όπως τροποποιήθηκε [αντικατασταθείς από τον κανονισμό (ΕΚ) 207/2009 του Συμβουλίου, της 26ης Φεβρουαρίου 2009, για το κοινοτικό σήμα ( ΕΕ L 78, σ. 1 )], αίτηση καταχωρίσεως ως κοινοτικού σήματος του λεκτικού σημείου LASTMINUTE.COM. Οι υπηρεσίες για τις οποίες ζητήθηκε η καταχώριση του σημείου αυτού υπάγονταν, ειδικότερα, στις κλάσεις 39 και 42, κατά την έννοια του Διακανονισμού της Νίκαιας σχετικά με τη διεθνή ταξινόμηση των προϊόντων και των υπηρεσιών όσον αφορά την καταχώριση των σημάτων, της 15ης Ιουνίου 1957, όπως έχει αναθεωρηθεί και τροποποιηθεί, ανά κλάση δε αντιστοιχούσαν στην εξής περιγραφή: — κλάση 39: «Πρακτορεία ταξιδίων· κρατήσεις θέσεων ταξιδίου· συναφείς πληροφορίες και συμβουλές», — κλάση 42: «Πρακτορεία ταξιδίων· κρατήσεις σε εστιατόρια· παροχή εγκαταστάσεων και εξοπλισμού ηλεκτρονικού και μη εμπορίου· σχεδιασμός εξοπλισμού βιβλιογραφικής έρευνας στο διαδίκτυο και επιγραμμικών βάσεων δεδομένων, συμπεριλαμβανομένων συστημάτων συνδεδεμένων δικτύων· οργάνωση εξόδων και συναντήσεων· συνοδεία προσώπων· ενημέρωση μέσω διαδικτύου, βάσεων δεδομένων ή άλλων συνδεδεμένων μέσων ηλεκτρονικής επικοινωνίας· συντήρηση κήπων· συναφείς πληροφορίες και συμβουλές.» Η εν λόγω αίτηση καταχωρίσεως απορρίφθηκε με απόφαση του εξεταστή, της 29ης Οκτωβρίου 2001, με την αιτιολογία ότι το λεκτικό σημείο LASTMINUTE.COM στερείται διακριτικού χαρακτήρα κατά την έννοια του άρθρου 7, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρο 7, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 207/2009). Η LMN προσέβαλε την απόφαση αυτή ενώπιον του ΓΕΕΑ, με προσφυγή που άσκησε στις 18 Δεκεμβρίου 2001. Με απόφαση της 8ης Ιουλίου 2003, το δεύτερο τμήμα προσφυγών του ΓΕΕΑ απέρριψε την προσφυγή αυτή για τις υπηρεσίες της κλάσεως 39 και για τις υπηρεσίες «πρακτορεία ταξιδίων και κρατήσεων σε εστιατόρια» της κλάσεως 42, λόγω ελλείψεως διακριτικού χαρακτήρα του LASTMINUTE.COM ως προς τις υπηρεσίες αυτές. Κατά το τμήμα προσφυγών, κάθε εταιρία η οποία ειδικεύεται στις κρατήσεις θέσεων ταξιδίου, θεαμάτων ή δείπνων «της τελευταίας στιγμής» έχει συμφέρον να κάνει χρήση της ενδείξεως «last minute» για την περιγραφή των υπηρεσιών της. Μια φράση η οποία συνδέεται κατά τρόπο τόσο σαφή με τη δημόσια χρήση και την οποία πρέπει να μπορούν να χρησιμοποιούν ελεύθερα όλοι οι επιχειρηματίες δεν είναι, καταρχήν, ικανή να διακρίνει τις υπηρεσίες δεδομένης επιχειρήσεως. Η προσθήκη του επιθήματος «.com» στο «lastminute» και η συνένωση των δύο όρων χωρίς διάστημα ή παύλα, συνήθης στην αγγλική, ουδόλως προσδίδουν διακριτικό χαρακτήρα. Καθόσον το επίθημα «.com» αποτελεί απλή αναφορά σε μια διεύθυνση Internet, δεν μετατρέπει σε σήμα έναν όρο ο οποίος στερείται διακριτικού χαρακτήρα. Διαδικασία καταχωρίσεως του σημείου LAST MINUTE TOUR ως κοινοτικού σήματος Στις 11 Μαρτίου 2000, η εταιρία Last Minute Tour SpA (στο εξής: LMT) υπέβαλε στο ΓΕΕΑ, δυνάμει του κανονισμού 40/94, αίτηση καταχωρίσεως ως κοινοτικού σήματος του ακόλουθου εικονιστικού σημείου το οποίο αποτελείται από τα τρία λεκτικά στοιχεία «last», «minute» και «tour», μαύρου χρώματος, και από την απεικόνιση, σε κόκκινο χρώμα, ενός συμβόλου το οποίο θεωρείται ότι παραπέμπει στα ταξίδια στην αρχαία γλώσσα rapanui: Τα προϊόντα και οι υπηρεσίες για τις οποίες ζητήθηκε η καταχώριση του σημείου αυτού υπάγονταν, αντίστοιχα, αφενός στην κλάση 16, και, αφετέρου, στις κλάσεις 39 και 42, ανά κλάση δε αντιστοιχούσαν στην εξής περιγραφή: — κλάση 16: «Χαρτί, χαρτόνι και είδη από αυτά τα υλικά, μη περιλαμβανόμενα σε άλλες κλάσεις· έντυπη ύλη· κατάλογοι· έντυπα ωράρια· φυλλάδια· βιβλία· εφημερίδες· περιοδικά· υλικό βιβλιοδεσίας· φωτογραφίες· ετικέτες· χαρτικά είδη· κόλλες για χαρτικά ή οικιακές χρήσεις· υλικά για καλλιτέχνες· χρωστήρες (πινέλα)· γραφομηχανές και είδη γραφείου (εκτός των επίπλων)· παιδαγωγικό ή εκπαιδευτικό υλικό (εκτός συσκευών)· πλαστικά υλικά συσκευασίας (μη περιλαμβανόμενα σε άλλες κλάσεις)· παιγνιόχαρτα· τυπογραφικά στοιχεία· στερεότυπα (κλισέ)», — κλάση 39: «Πρακτορεία ταξιδίων και τουρισμού· κρατήσεις θέσεων ταξιδίου· οργάνωση ταξιδίων· διοργάνωση κρουαζιέρων και εκδρομών· μεταφορά και συνοδεία επιβατών· αεροναυτικές μεταφορές· ενοικίαση μέσων μεταφοράς· πληροφορίες σχετικές με μεταφορές», — κλάση 42: «Υπηρεσίες ξενοδοχείου, εστιατορίου, πανσιόν, τουριστικών οικισμών, μπαρ, ιδιωτικών λεσχών· υπηρεσίες κρατήσεων ξενοδοχείων και καταλυμάτων τουριστικών οικισμών· επεξεργασία (σχεδιασμός) λογισμικού· ενοικίαση λογισμικού». Η αίτηση καταχωρίσεως σήματος δημοσιεύθηκε στο υπ’ αριθμό 25/2001 Δελτίο Κοινοτικών Σημάτων, της 19ης Μαρτίου 2001. Στις 19 Ιουνίου 2001, η LMN άσκησε ανακοπή κατά της καταχωρίσεως του σημείου περί του οποίου υπέβαλε αίτηση η LMT, επικαλούμενη την ύπαρξη στο Ηνωμένο Βασίλειο του μη καταχωρισμένου λεκτικού σήματος LASTMINUTE.COM το οποίο η LMN χρησιμοποιούσε στις συναλλαγές, κατά την έννοια του άρθρου 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρου 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 207/2009), από το 1998. Η ανακοπή απορρίφθηκε με απόφαση, της 12ης Ιουλίου 2002, του τμήματος ανακοπών του ΓΕΕΑ, με την αιτιολογία ότι η LMN δεν προσκόμισε, εντός της ταχθείσας προθεσμίας, τις αποδείξεις περί χρήσεως του προγενέστερου δικαιώματος το οποίο επικαλέστηκε προς στήριξη της ανακοπής της. Το LAST MINUTE TOUR καταχωρίστηκε ως κοινοτικό σήμα στις 14 Μαΐου 2003, υπό τον αριθμό 1552231. Διαδικασία κηρύξεως ακυρότητας του σήματος LAST MINUTE TOUR κινηθείσα από την LMN Στις 30 Μαΐου 2003, η LMN υπέβαλε αίτηση περί κηρύξεως της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος LAST MINUTE TOUR βάσει των συνδυασμένων διατάξεων του άρθρου 8, παράγραφος 4, και του άρθρου 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρου 53, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 207/2009). Προς στήριξη της αιτήσεώς της, η LMN υποστήριξε ότι το μη καταχωρισμένο προγενέστερο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM της παρείχε το δικαίωμα, σύμφωνα με το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, το οποίο τυγχάνει εφαρμογής λόγω του ότι το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 παραπέμπει στη νομοθεσία αυτή, να ζητήσει την απαγόρευση της χρήσεως πλέον πρόσφατου σήματος και, κατ’ ακολουθία, την κήρυξη της ακυρότητάς του, δυνάμει του άρθρου 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 40/94, για τις υπηρεσίες των κλάσεων 39 και 42 που αφορούν τις διακοπές, τις πτήσεις, τα καταλύματα, τα εκδρομικά σαββατοκύριακα σε πόλεις, την ψυχαγωγία, τις εξόδους, την ενοικίαση, την αγορά, τις λοιπές υπηρεσίες ταξιδίων και αναψυχής που παρέχονται σε απευθείας σύνδεση, καθώς και τη διαφήμιση και την προώθηση άλλων συναφών θεμάτων. Η αίτηση είχε ως αντικείμενο την κήρυξη της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος για όλα τα προϊόντα και τις υπηρεσίες που καλύπτει το σήμα, με εξαίρεση τις υπηρεσίες σχεδιασμού και εκμισθώσεως λογισμικού. Με απόφαση της 23ης Δεκεμβρίου 2005, το τμήμα ακυρώσεων δέχθηκε την αίτηση της LMN περί κηρύξεως της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος LAST MINUTE TOUR για όλες τις επίμαχες υπηρεσίες που εμπίπτουν στις κλάσεις 39 και 42, αλλά απέρριψε την αίτηση αυτή για τα επίμαχα προϊόντα που εμπίπτουν στην κλάση 16. Το τμήμα ακυρώσεων έκρινε ότι, σύμφωνα με το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94, η LMN είχε αποκτήσει, πριν την κατάθεση της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, δικαίωμα επί του σημείου LASTMINUTE.COM, για υπηρεσίες που εμπίπτουν στις κλάσεις 39 και 42, το οποίο δεν είχε μόνον τοπική ισχύ. Σύμφωνα με το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, το οποίο έχει εφαρμογή στην LMN, το σημείο αυτό παρέχει στην LMN το δικαίωμα να απαγορεύσει τη χρήση πλέον πρόσφατου σήματος, εφόσον συντρέχουν οι τρεις προϋποθέσεις της αγωγής του common law λόγω προσβολής διακριτικού σημείου (action for passing off), ήτοι η φήμη των προϊόντων του ενάγοντος (goodwill), παραπλανητική παρουσίαση προϊόντων και υπηρεσιών υπό την έννοια ότι η προσφορά τους υπό το κοινοτικό σήμα LAST MINUTE TOUR θα μπορούσε να οδηγήσει το ενδιαφερόμενο κοινό στο να αποδώσει την εμπορική προέλευσή τους στην LMN (misrepresentation), καθώς και ενδεχόμενη εμπορική ζημία για την LMN. Συναφώς, το τμήμα ακυρώσεων, δέχθηκε, καταρχάς, ότι το LASTMINUTE.COM είχε αποκτήσει στο Ηνωμένο Βασίλειο, από το 1998, φήμη η οποία αποδεικνύεται από τον προϋπολογισμό της εταιρίας για διαφημιστικούς σκοπούς, τις σημαντικές δαπάνες για διαφήμιση, τα πολυάριθμα άρθρα στον Τύπο σχετικά με την ιστοσελίδα «lastminute.com» και την επιτυχία της εισαγωγής της εταιρίας στο χρηματιστήριο. Το τμήμα ακυρώσεων συνήγαγε από τα στοιχεία αυτά ότι η LMN είχε αποκτήσει στο ενδιαφερόμενο κοινό του Ηνωμένου Βασιλείου σημαντική φήμη όσον αφορά το σήμα της. Για τη θεμελίωση του παραπλανητικού χαρακτήρα της παρουσιάσεως προϊόντων και υπηρεσιών υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, το τμήμα ακυρώσεων έκρινε ότι αρκούσε να αποδειχθεί ότι το οικείο κοινό μπορούσε, λόγω της ομοιότητας των δύο σημάτων, να εκλάβει τα προϊόντα και τις υπηρεσίες ως προερχόμενα από την LMN και ότι, επομένως, ήταν απαραίτητο να αξιολογηθεί ο κίνδυνος συγχύσεως μεταξύ των δύο σημάτων. Κατόπιν της διαπιστώσεως ότι οι καλυπτόμενες από τα δύο αυτά σήματα υπηρεσίες των κλάσεων 39 και 42 ήταν πανομοιότυπες, το τμήμα ακυρώσεων έκρινε ότι η φράση «lastminute», μολονότι παρουσιάζεται με διαφορετικό τρόπο σε καθένα από τα σήματα αυτά, εντούτοις, συνιστά το κυρίαρχο κοινό στοιχείο τους. Κατόπιν αυτού κατέληξε στο συμπέρασμα ότι, μεταξύ τους, υφίστανται σημαντικές οπτικές ομοιότητες, αλλά και ορισμένες διαφορές. Από φωνητικής απόψεως, το τμήμα ακυρώσεων έκρινε ότι τα δύο σήματα, πανομοιότυπα κατά το αρχικό τους τμήμα, διέφεραν μόνον ως προς την κατάληξή τους. Το τμήμα ακυρώσεων δέχθηκε την εννοιολογική ομοιότητα των δύο σημάτων, δεδομένου ότι αυτά αναφέρονται στην έννοια της συναλλαγής «της τελευταίας στιγμής», η οποία χρησιμοποιείται σε μεγάλο βαθμό στο Internet προκειμένου να χαρακτηρίσει προσφορές πτήσεων, διαμονής σε ξενοδοχεία, υπηρεσιών εστιάσεως και εισιτηρίων θεαμάτων σε χαμηλή τιμή. Υπό το πρίσμα των στοιχείων αυτών, το τμήμα ακυρώσεων δέχθηκε την ύπαρξη σημαντικών ομοιοτήτων μεταξύ των δύο σημάτων, παρά την ύπαρξη ορισμένων στοιχείων διαφοροποιήσεως. Συνήγαγε, έτσι, την ύπαρξη κινδύνου συγχύσεως. Τέλος, το τμήμα ακυρώσεων έκρινε ότι η LMN θα μπορούσε, εξ αυτού του λόγου, να υποστεί εμπορική ζημία. Κατ’ ακολουθία, το τμήμα ακυρώσεων κήρυξε άκυρο το κοινοτικό σήμα LAST MINUTE TOUR για όλες τις υπηρεσίες που εμπίπτουν στις κλάσεις 39 και 42, αλλά απέρριψε την αίτηση της LMN περί κηρύξεως της ακυρότητας του εν λόγω σήματος για τα προϊόντα που εμπίπτουν στην κλάση 16, ελλείψει αποδείξεων περί της προγενέστερης χρήσεως του σημείου LASTMINUTE.COM σε σχέση με τα εν λόγω προϊόντα. Με προσφυγή που άσκησε ενώπιον του ΓΕΕΑ στις 15 Φεβρουαρίου 2006 και η οποία πρωτοκολλήθηκε με τον αριθμό R 256/2006-2, η LMT ζήτησε την ακύρωση της αποφάσεως του τμήματος ακυρώσεων, κατά το μέρος που κήρυξε άκυρο το κοινοτικό σήμα της LAST MINUTE TOUR για τις επίδικες υπηρεσίες των κλάσεων 39 και 42. Με προσφυγή που κατέθεσε στις 20 Φεβρουαρίου 2006 και η οποία πρωτοκολλήθηκε με τον αριθμό R 291/2006-2, η LMN ζήτησε την ακύρωση της αποφάσεως του τμήματος ακυρώσεων, κατά το μέρος που απέρριψε την αίτησή της περί κηρύξεως της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος για τα προϊόντα της κλάσεως 16. Με δύο αποφάσεις της 8ης Φεβρουαρίου 2007 (στο εξής: προσβαλλόμενες αποφάσεις), το δεύτερο τμήμα προσφυγών του ΓΕΕΑ, αφενός, δέχθηκε την προσφυγή της LMT και ακύρωσε την απόφαση περί κηρύξεως ακυρότητας της καταχωρίσεως του LAST MINUTE TOUR για τις υπηρεσίες των κλάσεων 39 και 42 και, αφετέρου, απέρριψε την προσφυγή της LMN και επικύρωσε την απόρριψη από το τμήμα ακυρώσεων της αιτήσεώς της περί κηρύξεως της ακυρότητας του σήματος για τα προϊόντα της κλάσεως 16. Με τις δύο προσβαλλόμενες αποφάσεις, το τμήμα προσφυγών έκρινε ότι, λαμβανομένης υπόψη της φύσεως των οικείων προϊόντων και υπηρεσιών και της ιδιότητας του προγενέστερου σημείου ως μη καταχωρισμένου σήματος στο Ηνωμένο Βασίλειο, το κοινό, σε σχέση προς το οποίο έπρεπε να αξιολογηθεί ο κίνδυνος συγχύσεως, αποτελείται από τον μέσο καταναλωτή των εν λόγω προϊόντων και υπηρεσιών, κάτοικο του Ηνωμένου Βασιλείου, που έχει τη συνήθη πληροφόρηση και είναι ευλόγως προσεκτικός και ενημερωμένος. Εν συνεχεία, το τμήμα προσφυγών επισήμανε ότι η ένδειξη «last minute» αποτελείται από δύο αγγλικές λέξεις συνήθεις στην καθομιλουμένη και άμεσα αντιληπτές από το οικείο κοινό. Η φράση αυτή, χρησιμοποιούμενη για τα επίμαχα προϊόντα και υπηρεσίες, καταδεικνύει αμέσως και σαφώς ότι αυτά προσφέρονται υπό ιδιαίτερα ευνοϊκούς όρους, λόγω της αγοράς τους την τελευταία στιγμή. Επομένως, κατά το τμήμα προσφυγών, η ένδειξη «last minute» είναι περιγραφική και στερείται διακριτικού χαρακτήρα ως προς τα επίμαχα προϊόντα και υπηρεσίες, δεν δύναται δε να καταχωρισθεί, κατ’ εφαρμογή του άρθρου 7, παράγραφος 1, στοιχεία β’ και γ’, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρου 7, παράγραφος 1, στοιχεία β’ και γ’, του κανονισμού 207/2009), παρά μόνον αν συνοδεύεται από άλλα στοιχεία, εικονιστικά ή λεκτικά, ικανά να της προσδώσουν έναν ελάχιστο διακριτικό χαρακτήρα. Το τμήμα προσφυγών πρόσθεσε ότι η σύνδεση των τριών λεκτικών στοιχείων «last»«minute» και «tour» και του γραφιστικού στοιχείου του κοινοτικού σήματος επιτρέπει, αναμφίβολα, στο σήμα αυτό να μην προσκρούει στους απόλυτους λόγους απαραδέκτου που προβλέπονται από τις προπαρατεθείσες δύο διατάξεις, αλλά ότι ο δικαιούχος ενός τέτοιου σήματος δεν μπορεί να αντιταχθεί στη χρήση των όρων «last minute» ή «tour» από άλλες επιχειρήσεις τουρισμού και ταξιδίων. Κατά το τμήμα προσφυγών, κρίσιμο είναι αν από τη φράση «last minute» το κοινό του Ηνωμένου Βασιλείου σχηματίζει την εντύπωση ότι πρόκειται για προσφορά προερχόμενη από τον δικαιούχο του σήματος LASTMINUTE.COM ή για προσφορές «last minute» (της τελευταίας στιγμής) προερχόμενες από οποιαδήποτε επιχείρηση τουρισμού και ταξιδίων. Εν πάση περιπτώσει, η LMN δεν απέδειξε ότι, λόγω της παρουσίας της ενδείξεως «last minute», το κοινό αυτό αντιλαμβάνεται αμέσως ότι πρόκειται για υπηρεσίες που προτείνει ο δικαιούχος του σήματος LASTMINUTE.COM. Κατ’ ακολουθία, το τμήμα προσφυγών έκρινε ότι η φήμη της LMN συνδέεται με το σημείο LASTMINUTE.COM, αυτό καθεαυτό, με όλα τα στοιχεία του, και όχι με τη γενική ένδειξη «last minute». Η φήμη αυτή αναγνωρίζεται αποκλειστικά στο πλαίσιο και για τους σκοπούς της αγωγής λόγω προσβολής διακριτικού σημείου την οποία προβλέπει το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου και δεν δύναται να θεμελιώσει μονοπώλιο επί της ενδείξεως «last minute», η οποία στερείται διακριτικού χαρακτήρα όσον αφορά τα επίμαχα προϊόντα και υπηρεσίες. Στο μέτρο που ο διακριτικός χαρακτήρας των δύο σημάτων είναι πολύ περιορισμένος, η προσοχή του κοινού επικεντρώνεται στα διακριτικά και κυρίαρχα στοιχεία τους, ήτοι στον συνδυασμό των διαφόρων λέξεων που συνθέτουν τα δύο σημεία, στη συνένωση τους σε μία λέξη, «lastminute», και στην ύπαρξη του επιθήματος «.com» όσον αφορά το μη καταχωρισμένο σημείο, καθώς και στο γραφιστικό στοιχείο όσον αφορά το κοινοτικό σήμα. Το τμήμα προσφυγών πρόσθεσε ότι, στο πλαίσιο της συγκρίσεως των σημείων, η σημασία των κοινών στοιχείων των δύο σημάτων και του συνθετικού «tour» μετριάζεται σε μεγάλο βαθμό, από οπτικής απόψεως, λόγω του ότι τα στοιχεία αυτά στερούνται διακριτικού χαρακτήρα. Αντιθέτως, στο μέτρο που το επίθημα «.com» και το κόκκινο γραφιστικό σύμβολο είναι εντελώς διαφορετικά, οι γραφιστικές διαφορές των δύο σημάτων υπερισχύουν των ομοιοτήτων. Το τμήμα προσφυγών διαπίστωσε ότι, από φωνητικής απόψεως, τα δυο σήματα αποτελούνταν από μια όμοια ένδειξη, «lastminute», και από δύο διαφορετικά συστατικά, «.com» (το οποίο στα αγγλικά προφέρεται «dot com») και «tour». Λαμβανομένων υπόψη των σχετικών με τον διακριτικό χαρακτήρα των διαφόρων στοιχείων παρατηρήσεων, το επίθημα «dot com» επιτρέπει τη διάκριση των δύο σημάτων από φωνητικής απόψεως. Επιπροσθέτως, η σημασία της ενδείξεως «last minute», η οποία παραπέμπει στην κοινή στα δύο σήματα έννοια των προσφορών της τελευταίας στιγμής, μετριάζεται λόγω του περιγραφικού της χαρακτήρα, με συνέπεια η άμεση αναφορά σε ηλεκτρονική διεύθυνση, την οποία εμπεριέχει το επίθημα «.com», να καθιστά δυνατή την εννοιολογική διαφοροποίηση των δύο σημάτων. Αξιολογώντας την ύπαρξη κινδύνου συγχύσεως, το τμήμα προσφυγών έκρινε ότι το κοινό του Ηνωμένου Βασιλείου, από τις λέξεις LAST MINUTE TOUR και το γραφιστικό σύμβολο, συνάγει ότι πρόκειται για επιχείρηση η οποία προτείνει ταξίδια «last minute», χωρίς να εκλαμβάνει τις προσφορές αυτές ως προερχόμενες από τον δικαιούχο του σήματος LASTMINUTE.COM. Συγκεκριμένα, το κοινό αυτό στρέφει την προσοχή του στα διακριτικά στοιχεία κάθε σημείου, προκειμένου να κάνει τη διάκριση σε σχέση με τους λοιπούς παρέχοντες παρόμοιες υπηρεσίες οι οποίοι χρησιμοποιούν, επίσης, τη φράση «last minute» στο πλαίσιο των δικών τους προσφορών υπηρεσιών. Το τμήμα προσφυγών συνήγαγε από τα ανωτέρω στοιχεία ότι, παρά την ομοιότητα των λιγότερο διακριτικών στοιχείων, τα δύο σήματα δεν έχουν, στο σύνολό τους, επαρκή ομοιότητα ώστε να τίθεται ζήτημα κινδύνου συγχύσεως, είτε πρόκειται για προϊόντα συμπληρωματικά των επίμαχων υπηρεσιών είτε ακόμη και για πανομοιότυπες υπηρεσίες. Αιτήματα των διαδίκων Η LMN ζητεί από το Πρωτοδικείο: — να ακυρώσει τις προσβαλλόμενες αποφάσεις που εκδόθηκαν στις υποθέσεις R 256/2006-2 (υπόθεση T-114/07) και R 291/2006-2 (υπόθεση T-115/07), — να κηρύξει άκυρο το κοινοτικό σήμα LAST MINUTE TOUR για τα προϊόντα και τις υπηρεσίες που καλύπτονται από αυτό και εμπίπτουν, αντιστοίχως, στην κλάση 16 (υπόθεση T-115/07), αφενός, και στις κλάσεις 39 και 42 (υπόθεση T-114/07), αφετέρου, — να καταδικάσει το ΓΕΕΑ στα δικαστικά έξοδα. Το ΓΕΕΑ και η LMT ζητούν από το Πρωτοδικείο: — να απορρίψει την προσφυγή στο σύνολό της, — να καταδικάσει την προσφεύγουσα στα δικαστικά έξοδα. Σκεπτικό Κατά το άρθρο 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 40/94, το κοινοτικό σήμα κηρύσσεται άκυρο μετά από αίτηση που υποβάλλεται στο Γραφείο, όταν υφίσταται προγενέστερο δικαίωμα προβλεπόμενο στο άρθρο 8, παράγραφος 4, του εν λόγω κανονισμού και πληρούνται οι προϋποθέσεις που προβλέπει η παράγραφος αυτή. Από τον συνδυασμό των δύο αυτών διατάξεων προκύπτει ότι μπορεί να γίνει δεκτό αίτημα του δικαιούχου μη καταχωρισμένου σήματος ή άλλου χρησιμοποιούμενου στις συναλλαγές σημείου το οποίο δεν έχει μόνον τοπική ισχύ περί κηρύξεως της ακυρότητας πλέον πρόσφατου κοινοτικού σήματος, όταν και εφόσον, σύμφωνα με το δίκαιο του κράτους μέλους που διέπει το σημείο αυτό, αφενός, έχουν κτηθεί δικαιώματα επί του εν λόγω σημείου πριν την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως κοινοτικού σήματος και, αφετέρου, το εν λόγω σημείο παρέχει στο δικαιούχο του το δικαίωμα να απαγορεύσει τη χρήση πλέον πρόσφατου σήματος. Στο πλαίσιο της εφαρμογής του άρθρου 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94, στο τμήμα προσφυγών απόκειται να λάβει υπόψη τόσο την εθνική νομοθεσία η οποία έχει εφαρμογή δυνάμει της παραπομπής στην οποία προβαίνει η εν λόγω διάταξη, όσο και τις δικαστικές αποφάσεις που έχουν εκδοθεί εντός του ενδιαφερόμενου κράτους μέλους. Επ’ αυτής της βάσεως, ο αιτών την κήρυξη της ακυρότητας πρέπει να αποδείξει ότι το επίμαχο σημείο εμπίπτει στο πεδίο εφαρμογής του δικαίου του εμπλεκόμενου κράτους μέλους και ότι παρέχει τη δυνατότητα απαγορεύσεως της χρήσεως ενός πλέον πρόσφατου σήματος [βλ., κατ’ αναλογία, απόφαση του Πρωτοδικείου της 12ης Ιουνίου 2007, T-53/04 έως T-56/04, T-58/04 και T-59/04, Budějovický Budvar κατά ΓΕΕΑ — Anheuser-Busch (BUDWEISER), δεν έχει δημοσιευθεί ακόμη στη Συλλογή, σκέψη 74]. Εν προκειμένω, δεν αμφισβητείται ότι το δίκαιο του κράτους μέλους που διέπει το μη καταχωρισμένο εθνικό σήμα είναι ο Trade Marks Act, 1994 (νόμος του Ηνωμένου Βασιλείου περί σημάτων), του οποίου το άρθρο 5, παράγραφος 4, ορίζει: «Η καταχώριση σήματος δεν είναι δυνατή, αν και εφόσον η χρήση του στο Ηνωμένο Βασίλειο δύναται να αποκλεισθεί: a) δυνάμει οποιουδήποτε κανόνα δικαίου [ιδίως, δυνάμει του δικαίου περί προσβολής διακριτικού σημείου (law of passing off)] που προστατεύει μη καταχωρισμένο σήμα ή οποιοδήποτε άλλο σημείο χρησιμοποιείται στις συναλλαγές […]». Από το ως άνω κείμενο, όπως αυτό ερμηνεύεται από τα εθνικά δικαστήρια [Reckitt & Coleman Products Ltd v Borden Inc. & Ors (1990) R.P.C. 341 HL], προκύπτει ότι η προσφεύγουσα, προκειμένου να επιτύχει, εν προκειμένω, την κήρυξη της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος LAST MINUTE TOUR, με σκοπό την προστασία του μη καταχωρισμένου εθνικού σήματός της LASTMINUTE.COM, πρέπει να αποδείξει, σύμφωνα με το σύστημα κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, το οποίο θεσπίζει το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, ότι πληρούνται οι ακόλουθες τρεις προϋποθέσεις. Πρώτον, ότι οι υπηρεσίες τις οποίες παρέχει η LMN απολάμβαναν, στην αντίληψη του ενδιαφερόμενου κοινού, φήμης συνδεομένης με την παρουσίασή τους. Στο σύστημα κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, η φήμη αυτή πρέπει να αποδεικνύεται κατά την ημερομηνία που ο εναγόμενος άρχισε να προσφέρει τα προϊόντα ή τις υπηρεσίες του [Cadbury Schweppes/Pub Squash (1981]) R.P.C. 429]. Πάντως, το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 επιβάλλει να ληφθεί υπόψη όχι η ως άνω ημερομηνία, αλλά η ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, δεδομένου ότι απαιτεί όπως ο αιτών την κήρυξη της ακυρότητας του κοινοτικού σήματος έχει αποκτήσει δικαιώματα επί του μη καταχωρισμένου εθνικού σήματός του πριν την ημερομηνία της εν λόγω κατάθεσης, ήτοι, εν προκειμένω, πριν τις 11 Μαρτίου 2000. Δεύτερον, ότι η προσφορά στο Ηνωμένο Βασίλειο, υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, υπηρεσιών πανομοιότυπων με εκείνες της LMN και συμπληρωματικών προϊόντων συνιστούσε, στις 11 Μαρτίου 2000, παραπλανητική παρουσίαση, ήτοι παρουσίαση δυνάμενη να οδηγήσει το ενδιαφερόμενο κοινό στο να αποδώσει την εμπορική προέλευση των εν λόγω προϊόντων και υπηρεσιών στην LMN, χωρίς να έχει συναφώς καμία σημασία αν η παραπλανητική αυτή παρουσίαση ήταν ηθελημένη. Τρίτον, ότι η LMN θα μπορούσε, εκ του λόγου αυτού, να υποστεί εμπορική ζημία. Εν προκειμένω, δεν αμφισβητείται ότι οι διακρινόμενες αντιστοίχως από τα επίμαχα σήματα υπηρεσίες είναι πανομοιότυπες. Εξάλλου, όπως επισήμανε το τμήμα προσφυγών, τα επίμαχα προϊόντα που εμπίπτουν στην κλάση 16 είναι συμπληρωματικά των προπαρατεθεισών υπηρεσιών. Επομένως, το στοιχείο αυτό πρέπει να ληφθεί υπόψη για την εκτίμηση του παραπλανητικού χαρακτήρα της εκ μέρους της LMT παρουσιάσεως των επίμαχων προϊόντων και υπηρεσιών στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Από το σημείο 31 της αποφάσεως R 256/2006-2 και το σημείο 32 της αποφάσεως R 291/2006-2 προκύπτει ότι το μη καταχωρισμένο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM απολάμβανε, αυτό καθεαυτό, φήμης κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Το γεγονός αυτό δεν αμφισβητείται από το ΓΕΕΑ, που παραδέχθηκε, κατά την επ’ ακροατηρίου συζήτηση, ότι η LASTMINUTE.COM είχε αποκτήσει στο Ηνωμένο Βασίλειο μεγάλη φήμη. Προς στήριξη της προσφυγής της, η προσφεύγουσα επικαλείται ένα μόνο λόγο ακυρώσεως που στηρίζεται σε παράβαση του άρθρου 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94. Ο λόγος αυτός μπορεί να υποδιαιρεθεί σε τρεις αιτιάσεις που αφορούν, αντιστοίχως, τον ορισμό του ενδιαφερόμενου κοινού, την αυτοτελή φήμη της οποίας απολάμβανε η φράση «last minute» κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, και, τέλος, τον παραπλανητικό χαρακτήρα που θα μπορούσε να έχει κατά την ημερομηνία αυτή η προσφορά εντός του Ηνωμένου Βασιλείου, υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, υπηρεσιών πανομοιότυπων με εκείνες της LMN και συμπληρωματικών προϊόντων. Επί της πρώτης αιτιάσεως, σχετικά με τον ορισμό του ενδιαφερόμενου κοινού Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα προσάπτει στο τμήμα προσφυγών ότι χαρακτήρισε ως ενδιαφερόμενο κοινό τον μέσο καταναλωτή του Ηνωμένου Βασιλείου που έχει τη συνήθη πληροφόρηση και είναι ευλόγως προσεκτικός και ενημερωμένος, αντί να διερευνήσει αν, ενόψει της φήμης που απολάμβανε, οι πελάτες της, ευρισκόμενοι ενώπιον αγαθών και υπηρεσιών διακρινομένων από το σημείο LAST MINUTE TOUR στο Ηνωμένο Βασίλειο, θα μπορούσαν να εκλάβουν, εσφαλμένως, ότι μεταξύ της προσφεύγουσας και αυτών των αγαθών και υπηρεσιών υφίσταται σύνδεσμος. Το ΓΕΕΑ, υποστηριζόμενο από την LMT, απαντά ότι τα επίμαχα αγαθά και υπηρεσίες δεν απευθύνονται σε ένα συγκεκριμένο τύπο καταναλωτή, αλλά στο ευρύ κοινό. Επομένως, στην πράξη, είναι αδιάφορο αν ως ενδιαφερόμενο κοινό χαρακτηρίζεται η μία ή η άλλη κατηγορία κοινού εφόσον, μάλιστα, είναι αδύνατο να γίνει διάκριση μεταξύ των δύο αυτών κατηγοριών. Εν πάση περιπτώσει, λαμβανομένης υπόψη της φήμης του προγενέστερου εθνικού σήματος, το τμήμα προσφυγών συνέκρινε όντως τα επίμαχα σήματα λαμβάνοντας ως δεδομένο ότι το ενδιαφερόμενο κοινό, στη μεγάλη πλειοψηφία του, γνώριζε ήδη το προγενέστερο εθνικό σήμα της προσφεύγουσας. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Από τη νομολογία των δικαστηρίων του Ηνωμένου Βασιλείου προκύπτει ότι ο παραπλανητικός χαρακτήρας της παρουσιάσεως των προϊόντων και υπηρεσιών εκείνου κατά του οποίου στρέφεται αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου πρέπει να εκτιμάται σε σχέση με τους πελάτες του ασκούντος την αγωγή και όχι σε σχέση με την αφηρημένη έννοια του μέσου καταναλωτή την οποία επέλεξε ως κριτήριο το τμήμα προσφυγών (Reckitt & Coleman Products Ltd v Borden Inc. & Ors, προπαρατεθείσα). Συγκεκριμένα, το δικαίωμα βιομηχανικής ιδιοκτησίας το οποίο προστατεύεται με την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου δεν αφορά λέξη ή όνομα του οποίου η χρήση από τρίτους απαγορεύεται, αλλά την ίδια την πελατεία η οποία θίγεται από την επίμαχη χρήση [per Lord Parker in Burberry v. Cording (1909) 26 R.P.C.693], δεδομένου ότι η φήμη του σήματος συνιστά το στοιχείο που έλκει την πελατεία και το κριτήριο που επιτρέπει τη διάκριση μιας παλαιάς από μια νέα επιχείρηση [IRC v Muller & Co’s Margarine (1901) A.C. 217]. Επομένως, εν προκειμένω, το τμήμα προσφυγών, κρίνοντας ότι το ενδιαφερόμενο κοινό αποτελείται από τον μέσο καταναλωτή των επίμαχων προϊόντων και υπηρεσιών, κάτοικο του Ηνωμένου Βασιλείου, που έχει τη συνήθη πληροφόρηση και είναι ευλόγως προσεκτικός και ενημερωμένος, ενώ έπρεπε να αναφερθεί στους πελάτες του δικαιούχου του μη καταχωρισμένου εθνικού σήματος, δεν έλαβε υπόψη τον ορισμό του ενδιαφερόμενου κοινού κατά τη νομολογία των δικαστηρίων του Ηνωμένου Βασιλείου. Το ΓΕΕΑ δεν μπορεί βασίμως να υποστηρίξει ότι, καθόσον τα επίμαχα προϊόντα και υπηρεσίες δεν απευθύνονται σε ένα συγκεκριμένο τύπο καταναλωτή, αλλά μάλλον στο ευρύ κοινό, ουδείς λόγος συντρέχει, στην πράξη, διαχωρισμού σε κατηγορίες προκειμένου να προσδιοριστεί το ενδιαφερόμενο κοινό. Συγκεκριμένα, δεν αποτελεί στοιχείο ήσσονος σημασίας ο προσδιορισμός του ενδιαφερόμενου κοινού με κριτήριο τον μέσο καταναλωτή του Ηνωμένου Βασιλείου, όπως αποφάνθηκε το τμήμα προσφυγών και όπως προβλέπει το άρθρο 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρο 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 207/2009), ή, αντιθέτως, ο περιορισμός του κοινού αυτού, στο πλαίσιο της εξετάσεως της αγωγής λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, αποκλειστικά στους πελάτες μιας επιχειρήσεως, όπως είναι η LMN, πράγματι δραστηριοποιούμενης στην αγορά. Ο κίνδυνος που διατρέχει ο καταναλωτής να παραπλανηθεί από ένα σήμα, το οποίο, υποστηρίζεται, ότι είναι ικανό να του δημιουργήσει την εσφαλμένη εντύπωση ότι τα υπ’ αυτού καλυπτόμενα προϊόντα και υπηρεσίες προέρχονται από επιχείρηση η οποία είναι δικαιούχος μη καταχωρισμένου προγενέστερου σήματος, δεν είναι κατ’ ανάγκην ο ίδιος όταν ο καταναλωτής αυτός είναι ήδη πελάτης της εν λόγω επιχειρήσεως. Επιπλέον, δεν μπορεί να υποστηριχθεί ότι το τμήμα προσφυγών, καθόσον έλαβε υπόψη τη φήμη του LASTMINUTE.COM, στήριξε τη σύγκριση των δύο σημείων στην υπόθεση ότι ένα σημαντικό τμήμα του ενδιαφερόμενου κοινού γνώριζε ήδη το σημείο της προσφεύγουσας. Συγκεκριμένα, από τις προσβαλλόμενες αποφάσεις προκύπτει ότι το τμήμα προσφυγών, μολονότι διαπίστωσε ότι το LASTMINUTE.COM είχε αποκτήσει κάποια φήμη, εντούτοις, κατέληξε στο συμπέρασμα ότι δεν υφίσταται κίνδυνος συγχύσεως μεταξύ των επίμαχων δύο σημείων χωρίς να λάβει καθόλου υπόψη αυτή τη φήμη και περιορίστηκε σε απλή σύγκριση των δύο αυτών σημείων. Κατά συνέπεια, το τμήμα προσφυγών, κρίνοντας ότι το ενδιαφερόμενο κοινό αποτελείται από τον μέσο καταναλωτή των επίμαχων προϊόντων και υπηρεσιών, κάτοικο του Ηνωμένου Βασιλείου, που έχει τη συνήθη πληροφόρηση και είναι ευλόγως προσεκτικός και ενημερωμένος, ενώ, στο πλαίσιο του συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, το κοινό αυτό αποτελείται αποκλειστικά από τους πελάτες του ενάγοντος, δεν έλαβε υπόψη την από το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 παραπομπή στο δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου που διέπει το μη καταχωρισμένο προγενέστερο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM, το οποίο η προσφεύγουσα χρησιμοποιούσε στις συναλλαγές κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Επί της δεύτερης αιτιάσεως, σχετικά με την άρνηση αναγνωρίσεως αυτοτελούς φήμης στη φράση «last minute» Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα προσάπτει στο τμήμα προσφυγών ότι προέβη σε σύγκριση των επίμαχων δύο σημάτων βάσει του άρθρου 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94, αντί να διερευνήσει αν το μη καταχωρισμένο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM παρείχε στην προσφεύγουσα, βάσει του άρθρου 8, παράγραφος 4, στοιχείο β’ του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρου 8, παράγραφος 4, στοιχείο β’, του κανονισμού 207/2009), το δικαίωμα να απαγορεύσει τη χρήση του πλέον πρόσφατου κοινοτικού σήματος και, κατ’ ακολουθία, να επιτύχει την κήρυξη της ακυρότητάς του, σύμφωνα με το άρθρο 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του εν λόγω κανονισμού, κατ’ εφαρμογή του προβλεπόμενου από το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου. Συναφώς, το τμήμα προσφυγών θα έπρεπε να είχε εξετάσει τη φήμη του σήματος LASTMINUTE.COM, του «Last Minute» ή του «Lastminute», κατά τη διάρκεια της σχετικής περιόδου, και να είχε ελέγξει αν το σημείο LAST MINUTE TOUR μπορούσε να δημιουργήσει στον μέσο πελάτη της προσφεύγουσας στο Ηνωμένο Βασίλειο, όσον αφορά υπηρεσίες καλυπτόμενες από το σημείο αυτό, την εσφαλμένη εντύπωση ότι υφίσταται σύνδεσμος μεταξύ της προσφεύγουσας και της LMT. Η φήμη του σήματος του ασκούντος αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, η οποία συνιστά το στοιχείο που έλκει την πελατεία, μπορεί να συνδέεται με στοιχεία του εν λόγω σήματος τα οποία είχαν, αρχικώς, περιγραφικό χαρακτήρα, αν μπορεί να αποδειχθεί ότι τα στοιχεία αυτά απέκτησαν διά της χρήσεως αυτοτελή φήμη (secondary meaning), διάφορη εκείνης του σήματος. Λόγω της διαφημίσεως και της σε μεγάλη κλίμακα δημοσιότητας, συνεπεία της συχνής εμφανίσεως της προσφεύγουσας στις εφημερίδες του Ηνωμένου Βασιλείου, ο μέσος χρήστης της ιστοσελίδας της προσφεύγουσας «lastminute.com» ήταν σε θέση, κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, να προσδιορίσει, όπως επισήμανε το τμήμα προσφυγών, την εμπορική προέλευση των υπηρεσιών της είτε αυτές προσφέρονταν υπό το μη καταχωρισμένο σήμα LASTMINUTE.COM είτε υπό τις ονομασίες «lastminute» ή «last minute» τις οποίες ο Τύπος του Ηνωμένου Βασιλείου χρησιμοποιούσε για να προσδιορίσει την προσφεύγουσα. Η προσφεύγουσα απέδειξε ενώπιον του τμήματος ακυρώσεων ότι η ένδειξη «last minute» δεν σκοπούσε, αποκλειστικώς, να υποδηλώσει ένα είδος υπηρεσιών, αλλά, επίσης, να προσδιορίσει την προέλευση των υπ’ αυτής προσφερομένων υπηρεσιών. Εντούτοις, το τμήμα προσφυγών απέρριψε τον διακριτικό χαρακτήρα της φράσεως «last minute», απομονώνοντάς τη από το πλαίσιο των πραγματικών περιστατικών στο οποίο εντάσσεται, αντί να εκτιμήσει συγκεκριμένα τη σημασία της φήμης της προσφεύγουσας. Συνεπώς, το τμήμα προσφυγών δεν έλαβε υπόψη τη διάταξη της 17ης Δεκεμβρίου 1999 με την οποία το High Court of Justice (England and Wales) [Ανώτατο Δικαστήριο (Αγγλία και Ουαλία)] απαγόρευσε προσωρινώς στις εναγόμενες στο πλαίσιο της υποθέσεως Last Minute Network Ltd (εμπορική επωνυμία «lastminute.com») κατά Lastminute.com Plc κ.λπ. εταιρίες να ασκούν οποιαδήποτε εμπορική δραστηριότητα χρησιμοποιώντας ή παραπέμποντας στις εμπορικές επωνυμίες «lastminute.com», «lastminute.co.uk», «lastminute» και «last minute» ή σε οποιοδήποτε όρο ή αλληλουχία όρων οι οποίοι παρουσιάζουν παραπλανητική ομοιότητα με κάποια από τις επωνυμίες αυτές. Πεπλανημένως το τμήμα προσφυγών έκρινε ότι από την εν λόγω διάταξη δεν αποδεικνυόταν ότι το σήμα της προσφεύγουσας παρείχε σ’ αυτή το δικαίωμα να απαγορεύσει τη χρήση πλέον πρόσφατου σήματος, κατ’ εφαρμογή της νομοθεσίας του Ηνωμένου Βασιλείου, με την αιτιολογία ότι το High Court of Justice είχε διατάξει, απλώς, ένα προσωρινό μέτρο χωρίς να προδικάζει την ουσία και ότι η εν λόγω διάταξη εκδόθηκε χωρίς να προηγηθεί διεξοδική συζήτηση. Η προσφεύγουσα υποστηρίζει ότι, αντιθέτως, το εθνικό δικαστήριο εξέτασε διεξοδικά τα επιχειρήματά της επί της ουσίας, πριν εκδώσει την υπέρ αυτής διαταγή. Το ΓΕΕΑ, υποστηριζόμενο από την LMT, αντιτάσσει ότι η αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου προϋποθέτει, όπως και η εφαρμογή του άρθρου 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94, την ύπαρξη κινδύνου συγχύσεως, ελλείψει του οποίου δεν είναι δυνατό να υπάρξει ούτε παραπλανητική παρουσίαση αγαθών και υπηρεσιών υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR ούτε, κατ’ ακολουθία, προσβολή διακριτικού σημείου. Το τμήμα προσφυγών ορθώς έκρινε ότι η φήμη της προσφεύγουσας συνδεόταν αποκλειστικά με το σημείο LASTMINUTE.COM, μόνο δυνάμενο να τύχει προστασίας με την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, και όχι με τη γενική φράση «last minute». Συγκεκριμένα, η φράση αυτή αποτελείται από δύο αγγλικούς όρους άμεσα κατανοητούς από το ενδιαφερόμενο κοινό και υποδεικνύει κατά τρόπο άμεσο και σαφή ότι οι υπηρεσίες της προσφεύγουσας προσφέρονται υπό ιδιαίτερα ευνοϊκούς όρους, διότι αποτελούν το αντικείμενο συναλλαγών της «τελευταίας στιγμής». Αποδείχθηκε ότι η προσφεύγουσα χρησιμοποίησε μόνον το σημείο LASTMINUTE.COM, στο σύνολό του, ως ένδειξη της προελεύσεως των υπηρεσιών της και ότι, στις περισσότερες περιπτώσεις, αυτή μνημονεύεται ως «lastminute.com». Αντιθέτως, στην περίπτωση που οι όροι «last» και «minute» δεν γίνονται αντιληπτοί από το ενδιαφερόμενο κοινό ως ένδειξη προελεύσεως, διατηρούν γενική σημασία, ανεξαρτήτως της φήμης που έχει αποκτήσει η φράση «lastminute.com» λόγω της χρήσεως της στις συναλλαγές. Το ενδιαφερόμενο κοινό δεν συγχέει τα επίμαχα σήματα. Το γεγονός ότι οι λέξεις «last» και «minute» περιλαμβάνονται και στα δύο σημεία δεν αιφνιδιάζει το ενδιαφερόμενο κοινό ούτε του δημιουργεί την εντύπωση ότι υφίσταται σύνδεσμος, ώστε να θεωρήσει ότι και τα δύο σημεία ανήκουν στην ίδια εταιρία ή σε εταιρίες οικονομικά συνδεδεμένες. Αντιθέτως, το ενδιαφερόμενο κοινό αντιλαμβάνεται το γεγονός αυτό ως την παράλληλη και νόμιμη χρήση εκ μέρους επιχειρήσεων, οι οποίες δεν συνδέονται μεταξύ τους, ενός όρου που παρέχει ενδείξεις ως προς ορισμένο ποιοτικό χαρακτηριστικό των οικείων προϊόντων και υπηρεσιών. Υπό τις περιστάσεις αυτές, ελλείψει διακριτικού χαρακτήρα των όρων «last» και «minute» και λαμβανομένων υπόψη των διαφοροποιήσεων που απορρέουν από τη διαφορετική παρουσίαση του κοινοτικού σήματος και των πρόσθετων στοιχείων του, αποκλειόταν οποιοσδήποτε κίνδυνος συγχύσεως μεταξύ των δύο σημάτων και, κατά συνέπεια, οποιαδήποτε παραπλανητική προσφορά των επίμαχων αγαθών και υπηρεσιών υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR. Τέλος, ούτε το ΓΕΕΑ ούτε το Πρωτοδικείο δεσμεύονται από την προπαρατεθείσα διάταξη του High Court of Justice, λόγω της αυτοτέλειας του συστήματος καταχωρίσεως των κοινοτικών σημάτων. Επιπλέον, η απόφαση αυτή δεν μπορεί να αποτελέσει έγκυρο προηγούμενο, ακόμη και κατά το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, λόγω του καθαρά προσωρινού χαρακτήρα της, της εκδόσέως της ερήμην των εναγομένων, της ελλείψεως αιτιολογίας και του διαφορετικού πραγματικού πλαισίου. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Από τη νομολογία του Ηνωμένου Βασιλείου προκύπτει ότι ένα σημείο το οποίο χρησιμοποιείται για να διακρίνει αγαθά ή υπηρεσίες μπορεί να έχει αποκτήσει φήμη στην αγορά, κατά την έννοια του δικαίου που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, ακόμη και αν, στην αρχή, είχε περιγραφικό χαρακτήρα ή δεν είχε διακριτικό χαρακτήρα. Στο πλαίσιο αυτό, έχει κριθεί ότι η φράση «Camel Hair» είχε αποκτήσει εκ των πραγμάτων αυτοτελή φήμη, λόγω της εκ μέρους του ασκήσαντος μια τέτοια αγωγή χρήσεώς της ως ενδείξεως της εμπορικής προελεύσεως των προϊόντων της, τα οποία στο εξής διακρίνονταν, έτσι, από τα προϊόντα των λοιπών επιχειρήσεων, μολονότι η καταχώριση της φράσεως αυτής ως σήματος δεν ήταν δυνατή [Reddaway v. Banham (1896) 13 R.P.C. 218, βλ. επίσης, υπό την έννοια αυτή, Cellular Clothing Co. Ltdv. Maxton & Murray (1899) A.C. 326, 16, R.P.C. 397 HL]. Επιπλέον, στο πλαίσιο του συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου την οποία προβλέπει το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, η φήμη των προϊόντων και υπηρεσιών που προσφέρει ορισμένη επιχείρηση μπορεί να απορρέει, αναλόγως των περιστάσεων, όχι μόνον από τη φήμη ενός εθνικού σήματος, αλλά επίσης από τη φήμη των στοιχείων που το συνθέτουν, υπό τον προϋπόθεση ότι αυτά έχουν αποκτήσει αυτοτελή φήμη, διαφορετική από αυτή του σήματος συνολικά θεωρούμενου. Εν προκειμένω, το τμήμα προσφυγών διαπίστωσε ότι «η φήμη [συνδεόταν] με το σημείο LASTMINUTE.COM αυτό καθεαυτό, με όλα τα στοιχεία του, αλλά όχι με τη γενική ένδειξη “last minute”». Το τμήμα προσφυγών πρόσθεσε ότι «η φήμη αυτή [αναγνωριζόταν] αποκλειστικώς στο πλαίσιο και για τους σκοπούς της εφαρμογής του νόμου [του Ηνωμένου Βασιλείου] περί προσβολής [διακριτικού σημείου] (passing off) και δεν μπορούσε να θεμελιώσει μονοπώλιο επί της ενδείξεως [“last minute”], η οποία [στερούνταν] διακριτικού χαρακτήρα σε σχέση με τις επίμαχες υπηρεσίες και τα συμπληρωματικά προϊόντα». Εντούτοις, υπό το πρίσμα της προπαρατεθείσας νομολογίας, το τμήμα προσφυγών δεν μπορούσε να αρνηθεί την αναγνώριση αυτοτελούς φήμης στην ένδειξη «last minute» για τον λόγο και μόνον ότι η ένδειξη αυτή είχε γενικό χαρακτήρα και ότι στερούνταν διακριτικού χαρακτήρα σε σχέση με τις επίμαχες υπηρεσίες και τα συμπληρωματικά προϊόντα. Από τα ανωτέρω προκύπτει ότι το τμήμα προσφυγών δεν έλαβε υπόψη την από το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 παραπομπή στο δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου που διέπει το μη καταχωρισμένο προγενέστερο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM, το οποίο η προσφεύγουσα χρησιμοποιούσε στις συναλλαγές κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Επί της τρίτης αιτιάσεως, της αντλούμενης από το ότι δεν ελήφθη υπόψη η αυτοτελής φήμη της φράσεως «last minute» για την εκτίμηση του παραπλανητικού χαρακτήρα της παρουσιάσεως των επίμαχων προϊόντων και υπηρεσιών υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR Επιχειρήματα των διαδίκων Η προσφεύγουσα υποστηρίζει ότι το τμήμα προσφυγών, παραλείποντας να ελέγξει αν οι πελάτες της προσφεύγουσας μπορούσαν να αναγνωρίζουν τη φράση «last minute» ως ένδειξη προελεύσεως των υπηρεσιών της, παρέλειψε, επίσης, να εξετάσει αν οι ίδιοι αυτοί πελάτες, ενώπιον μιας προσφοράς των επίμαχων αγαθών ή υπηρεσιών στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, δεν θα μπορούσαν να αποδώσουν στην προσφεύγουσα την εμπορική προέλευση αυτών των αγαθών και υπηρεσιών ή να συμπεράνουν ότι η προσφεύγουσα και η LMT συνδέονται οικονομικά. Κατά το ΓΕΕΑ, το γεγονός ότι το κοινό δεν αντιλαμβάνεται τη φράση «last minute» ως ένδειξη προελεύσεως αποκλείει κάθε κίνδυνο συγχύσεως μεταξύ των δύο σημείων, και, κατ’ επέκταση, το ενδεχόμενο παραπλανητικής παρουσίασης. Εκτίμηση του Πρωτοδικείου Από τη νομολογία των δικαστηρίων του Ηνωμένου Βασιλείου προκύπτει ότι η παραπλανητική παρουσίαση, ηθελημένη ή όχι, εκ μέρους εκείνου κατά του οποίου στρέφεται η αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, είναι η δυνάμενη να οδηγήσει τους πελάτες του ασκούντος την αγωγή στο να αποδώσουν σε αυτόν την εμπορική προέλευση των προϊόντων και υπηρεσιών που προσφέρει ο εναγόμενος (Reckitt & Coleman Products Ltd v Borden Inc. & Ors, προπαρατεθείσα). Επομένως, η ύπαρξη κινδύνου συγχύσεως αποτελεί κοινή προϋπόθεση τόσο του άρθρου 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του κανονισμού 40/94 όσο και του συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, ρητώς προβλεπόμενη από το εν λόγω άρθρο και σύμφυτη προς την παραπλανητική παρουσίαση των επίμαχων προϊόντων και υπηρεσιών που αποτελεί προϋπόθεση στο πλαίσιο του ως άνω συστήματος. Εντούτοις, το τμήμα προσφυγών δεν είχε τη δυνατότητα, διότι άλλως δεν θα τηρούσε τις επιταγές που απορρέουν από την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, στην οποία αναφέρεται το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94, που έχει εφαρμογή εν προκειμένω κατά παραπομπή του άρθρου 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, να αποφανθεί απλώς, σε ένα πρώτο στάδιο, βάσει του άρθρου 8, παράγραφος 1, στοιχείο β’, του εν λόγω κανονισμού, στο οποίο αναφέρθηκε με τις σκέψεις 22 και 23 των προσβαλλομένων αποφάσεων, ότι, λόγω του περιορισμένου διακριτικού χαρακτήρα των επίμαχων δύο σημείων, η προσοχή του κοινού επικεντρώνεται στα διακριτικά και κυρίαρχα στοιχεία τους, ήτοι στον συνδυασμό των διαφόρων λέξεων σε κάθε σημείο, στη συνένωση σε μια λέξη «lastminute» και στο στοιχείο «.com» όσον αφορά το μη καταχωρισμένο σημείο και στο γραφιστικό στοιχείο όσον αφορά το κοινοτικό σήμα και κατόπιν, σε ένα δεύτερο στάδιο, να προχωρήσει σε σύγκριση των σημείων αυτών στο οπτικό, φωνητικό και εννοιολογικό επίπεδο. Συγκεκριμένα, ο έλεγχος σχετικά με την ύπαρξη παραπλανητικής παρουσίασης, κατά την έννοια του εθνικού δικαίου, δεν περιορίζεται στη συγκριτική εξέταση των επίμαχων δύο σημείων, αλλά περιλαμβάνει και τον συνυπολογισμό άλλων παραγόντων, όπως, εν προκειμένω, οι περιστάσεις υπό τις οποίες τα προϊόντα ή οι υπηρεσίες προσφέρονται στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Είναι αληθές ότι η εφαρμογή του προβλεπόμενου από το δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου στο πλαίσιο της αιτήσεως περί κηρύξεως ακυρότητας του άρθρου 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, του κανονισμού 40/94 είναι δυσχερής, λόγω της υποχρεώσεως που επιβάλλει το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 όπως ληφθεί υπόψη, κατά τα αναφερθέντα στη σκέψη 51 ανωτέρω, η ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος και όχι η ημερομηνία κατά την οποία ο εναγόμενος λόγω προσβολής διακριτικού σημείου άρχισε να προσφέρει τα επίδικα προϊόντα και υπηρεσίες. Επομένως, η εξέταση των περιστάσεων υπό τις οποίες τα επίμαχα προϊόντα ή οι υπηρεσίες προσφέρονταν στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος είναι, εξ ορισμού, αδύνατη, δεδομένου ότι κατά την ημερομηνία αυτή η LMT δεν είχε ακόμη αρχίσει να προσφέρει τα προϊόντα και τις υπηρεσίες της στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR. Εντούτοις, αυτή η προσαρμογή του συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, η οποία αποτελεί αναγκαία συνέπεια της αιτήσεως περί κηρύξεως ακυρότητας του κοινοτικού σήματος, δεν αίρει την υποχρέωση του τμήματος προσφυγών να εφαρμόσει τις διατάξεις του συστήματος αυτού, από τις οποίες δεν είναι δυνατή παρέκκλιση, σύμφωνα με το άρθρο 52, παράγραφος 1, στοιχείο γ’, και το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94. Το τμήμα προσφυγών, μολονότι διαπίστωσε ότι το μη καταχωρισμένο εθνικό σήμα LASTMINUTE.COM είχε μεγάλη φήμη και, συγχρόνως, αρνήθηκε μια τέτοια φήμη στη φράση «last minute», επικαλούμενο εσφαλμένως, υπό το πρίσμα του συστήματος κανόνων που διέπει την αγωγή λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, τον γενικό χαρακτήρα της φράσεως αυτής και την έλλειψη διακριτικού χαρακτήρα, κατέληξε στο συμπέρασμα, με βάση τη συγκριτική και μόνο εξέταση των δύο σημείων, ότι δεν υφίσταται κίνδυνος συγχύσεως μεταξύ αυτών. Ενεργώντας κατ’ αυτόν τον τρόπο, το τμήμα προσφυγών παρέλειψε να ερευνήσει το ενδεχόμενο αν η ως άνω διαπίστωση μπορούσε να επηρεαστεί από τη φήμη του σήματος LASTMINUTE.COM ή τη φήμη που θα μπορούσε να αναγνωρισθεί στη φράση «last minute», στο μέτρο που η φήμη αυτή θα μπορούσε να αυξήσει τον κίνδυνο οι πελάτες της LMN να εκλάβουν αγαθά ή υπηρεσίες προσφερόμενα στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος, ως αγαθά ή υπηρεσίες προσφερόμενα από την LMN. Επομένως, το τμήμα προσφυγών, περιοριζόμενο σε μια τυπική σύγκριση των επίμαχων δύο σημείων, χωρίς να λάβει υπόψη την ενδεχόμενη ύπαρξη αυτοτελούς φήμης της φράσεως «last minute» για τους πελάτες της LMN, προκειμένου να αποκλείσει, με το σημείο 40 της αποφάσεως R 256/2006-2 και το σημείο 41 της αποφάσεως R 291/2006-2, το ενδεχόμενο να εκλάβει το κοινό του Ηνωμένου Βασιλείου τα αγαθά και τις υπηρεσίες που προτείνει η δικαιούχος του σήματος LAST MINUTE TOUR επιχείρηση ως προερχόμενα από τη δικαιούχο του μη καταχωρισμένου προγενέστερου κοινοτικού σήματος LASTMINUTE.COM επιχείρηση, δεν έλαβε υπόψη την παραπομπή την οποία το άρθρο 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 κάνει στο δίκαιο του Ηνωμένου Βασιλείου, το οποίο έχει εφαρμογή στο δεύτερο σήμα που η προσφεύγουσα χρησιμοποιούσε στις συναλλαγές κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Κατά συνέπεια, πρέπει να γίνει δεκτός ο λόγος που αντλείται από εσφαλμένη εφαρμογή του άρθρου 8, παράγραφος 4, του κανονισμού 40/94 και, κατ’ ακολουθία, να ακυρωθούν οι προσβαλλόμενες αποφάσεις. Κατ’ εφαρμογήν του άρθρου 63, παράγραφος 6, του κανονισμού 40/94 (νυν άρθρου 65, παράγραφος 6, του κανονισμού 207/2009), το ΓΕΕΑ θα πρέπει να επανεξετάσει το αίτημα περί κηρύξεως ακυρότητας του κοινοτικού σήματος LAST MINUTE TOUR υπό το πρίσμα όλων των προϋποθέσεων της αγωγής λόγω προσβολής διακριτικού σημείου, συμπεριλαμβανομένης, ενδεχομένως, της προϋποθέσεως που αφορά τη ζημία η οποία απορρέει από τον παραπλανητικό, ενδεχομένως, για τους πελάτες της LMN χαρακτήρα της προσφοράς των επίμαχων αγαθών και υπηρεσιών στο Ηνωμένο Βασίλειο υπό το σημείο LAST MINUTE TOUR, κατά την ημερομηνία κατάθεσης της αιτήσεως καταχωρίσεως κοινοτικού σήματος. Επομένως, δεν χρειάζεται να κριθεί το δεύτερο αίτημα της προσφεύγουσας. Επί των δικαστικών εξόδων Δυνάμει του άρθρου 87, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας του Πρωτοδικείου, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα έξοδα, εφόσον υπήρχε σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Δεδομένου ότι το ΓΕΕΑ ηττήθηκε, πρέπει να φέρει, πέραν των δικαστικών του εξόδων, και εκείνα της προσφεύγουσας, σύμφωνα με το σχετικό αίτημά της, η δε παρεμβαίνουσα πρέπει να φέρει τα δικαστικά έξοδα στα οποία υποβλήθηκε η ίδια. Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΠΡΩΤΟΔΙΚΕΙΟ (έβδομο τμήμα) αποφασίζει: 1) Ακυρώνει τις αποφάσεις του δευτέρου τμήματος προσφυγών του Γραφείου Εναρμονίσεως στο πλαίσιο της Εσωτερικής Αγοράς (εμπορικά σήματα, σχέδια και υποδείγματα) (ΓΕΕΑ) της 8ης Φεβρουαρίου 2007 (υποθέσεις R 256/2006-2 και R 291/2006-2). 2) Παρέλκει η απόφανση επί του δευτέρου αιτήματος της Last Minute Network Ltd. 3) Το ΓΕΕΑ φέρει τα δικαστικά του έξοδα, καθώς και τα δικαστικά έξοδα της Last Minute Network. 4) Η Last Minute Tour SpA φέρει τα δικαστικά της έξοδα. Forwood Šváby Truchot Δημοσιεύθηκε σε δημόσια συνεδρίαση στο Λουξεμβούργο στις 11 Ιουνίου 2009. (υπογραφές) ( *1 ) Γλώσσα διαδικασίας: η αγγλική.

62003CJ0470

nl

1       Het verzoek om een prejudiciële beslissing betreft de uitlegging van richtlijn 98/37/EG van het Europees Parlement en de Raad van 22 juni 1998 inzake de onderlinge aanpassing van de wetgevingen van de lidstaten betreffende machines (PB L 207, blz. 1; hierna: „richtlijn”), en de vraag wanneer een lidstaat en zijn ambtenaren aansprakelijk kunnen worden gesteld wegens schending van het gemeenschapsrecht. 2       Dit verzoek is ingediend in het kader van een geding tussen A.G.M.-COS.MET Srl (hierna: „AGM”), een vennootschap naar Italiaans recht, enerzijds, en Suomen valtio (de Finse Staat) en T. Lehtinen, ambtenaar van de sosiaali- ja terveysministeriö (hierna: „ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid”), anderzijds, inzake de vergoeding van de schade die AGM verklaart te hebben geleden wegens inbreuken op de richtlijn. Rechtskader Gemeenschapsrecht 3       De richtlijn definieert de fundamentele eisen inzake veiligheid en gezondheid voor het ontwerp en de bouw van machines en veiligheidscomponenten, alsook de regels voor de beoordeling van de conformiteit, de verklaring van overeenstemming en de markering van machines. 4       Artikel 2 van de richtlijn bepaalt: „1.      De lidstaten treffen alle dienstige maatregelen om ervoor te zorgen dat de machines of veiligheidscomponenten waarop deze richtlijn van toepassing is, uitsluitend in de handel kunnen worden gebracht en in bedrijf gesteld indien zij geen gevaar opleveren voor de veiligheid en de gezondheid van personen en, in voorkomend geval, van huisdieren of voor de veiligheid van goederen en indien zij op passende wijze worden geïnstalleerd en onderhouden en overeenkomstig hun bestemming worden gebruikt. 2.      De bepalingen van deze richtlijn doen geen afbreuk aan de bevoegdheid van de lidstaten om, met inachtneming van het Verdrag, de eisen voor te schrijven die zij noodzakelijk achten ter bescherming van personen, inzonderheid van werknemers, bij het gebruik van de bedoelde machines of veiligheidscomponenten, voor zover deze voorschriften geen wijzigingen inhouden van deze machines of veiligheidscomponenten ten opzichte van de bepalingen van deze richtlijn. [...]” 5       Artikel 3 van de richtlijn bepaalt: „De machines en veiligheidscomponenten waarop deze richtlijn van toepassing is, moeten voldoen aan de in bijlage I opgenomen fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften.” 6       Artikel 4, lid 1, van de richtlijn luidt als volgt: „De lidstaten mogen het op hun grondgebied in de handel brengen en in bedrijf stellen van machines en veiligheidscomponenten die voldoen aan de bepalingen van deze richtlijn, niet verbieden, beperken of verhinderen.” 7       Artikel 5, leden 1 en 2, van de richtlijn bepaalt: „1.      De lidstaten beschouwen als in overeenstemming te zijn met het bepaalde in deze richtlijn, met inbegrip van de conformiteitsbeoordelingsprocedures van hoofdstuk II: –       machines die voorzien zijn van de CE-markering en vergezeld gaan van de in bijlage II, deel A, bedoelde EG-verklaring van overeenstemming; –       veiligheidscomponenten die vergezeld gaan van de in bijlage II, deel C, bedoelde EG-verklaring van overeenstemming. Bij ontbreken van geharmoniseerde normen treffen de lidstaten de maatregelen die zij nodig achten om de betrokken partijen in kennis te stellen van de bestaande nationale normen en technische specificaties die van belang of nuttig worden geacht voor de juiste toepassing van de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften van bijlage I. 2.      Wanneer een nationale norm die de omzetting is van een geharmoniseerde norm, waarvan de referentie in het Publicatieblad van de Europese Gemeenschappen is gepubliceerd, een of meer fundamentele veiligheidsvoorschriften omvat, wordt aangenomen dat de volgens deze norm gebouwde machine of veiligheidscomponent voldoet aan de desbetreffende fundamentele voorschriften. [...]” 8       Artikel 7, lid 1, van de richtlijn bepaalt: „Wanneer een lidstaat vaststelt dat –       machines die voorzien zijn van de CE-markering, of –       veiligheidscomponenten die vergezeld gaan van de EG-verklaring van overeenstemming, bij gebruik overeenkomstig hun gebruiksdoel, de veiligheid van personen en, in voorkomend geval, van huisdieren of goederen in gevaar dreigen te brengen, neemt hij alle nodige maatregelen om de machines of de veiligheidscomponenten uit de handel te nemen, het in de handel brengen en in bedrijf stellen te verbieden of het vrije verkeer ervan te beperken. De lidstaat stelt de Commissie onmiddellijk van deze maatregel in kennis en geeft de redenen van zijn besluit aan, met name of het gebrek aan overeenstemming voortvloeit uit: a)      het niet in acht nemen van de in artikel 3 bedoelde fundamentele voorschriften; b)      een verkeerde toepassing van de in artikel 5, lid 2, bedoelde normen; c)      een leemte in de in artikel 5, lid 2, bedoelde normen zelf.” 9       Volgens artikel 8, lid 2, van de richtlijn moet de fabrikant, vóórdat de machine in de handel wordt gebracht, de passende conformiteitsbeoordelingsprocedure uitvoeren. Overeenkomstig artikel 5, lid 1, eerste alinea, eerste streepje, van de richtlijn wordt de overeenstemming van een machine met de bepalingen van deze richtlijn in beginsel bewezen door de EG-verklaring van overeenstemming en de CE-markering. 10     Overeenkomstig de eenentwintigste overweging van de considerans en artikel 8, lid 2, sub b en c, van de richtlijn is evenwel een meer dwingende conformiteitsbeoordelingsprocedure vastgesteld voor bepaalde soorten machines met een verhoogd risico, waarvan een volledige lijst in bijlage IV bij de richtlijn is opgenomen. 11     Bijlage IV, A, punt 15, maakt melding van hefbruggen voor voertuigen. 12     Volgens de zeventiende overweging van de considerans van de richtlijn, en inzonderheid bijlage I bij de richtlijn, met als opschrift „Fundamentele veiligheids‑ en gezondheidseisen betreffende het ontwerp en de bouw van machines en veiligheidscomponenten”, „[geeft] deze richtlijn [...] alleen algemene fundamentele eisen op het gebied van veiligheid en gezondheid, die worden aangevuld met een reeks meer specifieke voorschriften voor bepaalde categorieën machines”. 13     De vaststelling van meer gedetailleerde eisen geschiedt bij wege van geharmoniseerde normen. Dienaangaande wordt in diezelfde overweging van de considerans gepreciseerd: „[...] om het voor de fabrikanten gemakkelijker te maken aan te tonen dat is voldaan aan de fundamentele eisen, is [het] [gewenst] dat er op Europees niveau geharmoniseerde normen op het gebied van risicopreventie bij het ontwerp en de bouw van machines zijn die tevens de controle op de overeenstemming met de fundamentele eisen mogelijk moeten maken; [...] deze op Europees niveau geharmoniseerde normen worden opgesteld door particuliere instellingen en [...] zij [dienen] hun karakter van niet-verbindende tekst te behouden; [...] de Europese Commissie voor Normalisatie (CEN) en het Europees Comité voor Elektrotechnische Normalisatie (Cenelec) [zijn] daartoe erkend als bevoegde instellingen voor de vaststelling van geharmoniseerde normen overeenkomstig de op 13 november 1984 ondertekende algemene richtsnoeren voor de samenwerking tussen de Commissie en deze beide instellingen; [...] in deze richtlijn [wordt] onder een geharmoniseerde norm verstaan een technische specificatie (Europese norm of harmonisatiedocument) die door één van beide of beide instellingen is aangenomen in opdracht van de Commissie, overeenkomstig de bepalingen van richtlijn 83/189/EEG, en uit hoofde van bovengenoemde algemene richtsnoeren”. 14     De referenties van de geharmoniseerde normen zijn in het Publicatieblad van de Europese Unie gepubliceerd. 15     Er bestaat op Europees niveau een geharmoniseerde norm voor hefbruggen voor voertuigen. Het betreft de norm EN 1493:1998, waarvan de referentie voor het eerst in 1999 (PB C 165, blz. 4) is gepubliceerd. 16     Luidens de bewoordingen ervan „[beoogt] deze Europese norm regels vast te stellen ter bescherming van personen tegen ongevalrisico’s die verband houden met het gebruik van hefbruggen voor voertuigen”. 17     De werkingssfeer van deze norm is afgebakend als volgt: „De onderhavige norm is van toepassing op vast opgestelde, mobiele en verplaatsbare hefbruggen voor voertuigen, die niet bestemd zijn voor het optillen van personen, maar die zijn ontworpen om het volledige voertuig op werkhoogte te brengen teneinde controle‑, onderhouds‑ en herstelwerkzaamheden aan of onder het opgetilde voertuig mogelijk te maken. Een hefbrug voor voertuigen kan uit één of meerdere hefcomponenten bestaan.” Nationaal recht 18     Besluit nr. 1314/1994 van de Ministerraad betreffende de veiligheid van machines (koneiden turvallisuutta koskeva päätos) heeft de richtlijn in Fins recht omgezet. 19     De met de Europese norm EN 1493:1998 overeenkomende Finse norm SFS‑EN 1493 is vastgesteld op 8 maart 1999. Hoofdgeding en prejudiciële vragen 20     AGM produceert en verhandelt hefbruggen voor voertuigen. 21     Op 11 mei 2000 heeft het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid een door de työsuojelupiiri (plaatselijke dienst voor de veiligheid op het werk) van Vaasa opgesteld rapport betreffende een zogenaamde „markttoezichtprocedure” („markkinavalvonta-asia”) ontvangen. Volgens dit rapport had onderzoek van een door AGM geproduceerde hefbrug voor voertuigen van het type G 35 T/E een aantal gebreken aan het licht gebracht, met name een ontoereikende stijfheid van de voorste laadarmen en een ontoereikende grip van de vergrendeling van de laadarmen. 22     Naar aanleiding van dit rapport heeft het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid de importeur voor Finland van deze machines, de onderneming Pörhön Tuontiliike (hierna: „importeur”), een op 18 mei 2000 gedateerde brief doen toekomen waarin het meedeelde dat er redenen waren om aan te nemen dat de door AGM geproduceerde hefbruggen van het type G 35 T/E niet voldeden aan de eisen van wet 299/1958 inzake de veiligheid op het werk (työturvallisuuslaki) en van besluit nr. 1314/1994 van de Ministerraad betreffende de veiligheid van machines. 23     In het kader van de aldus door het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid ingeleide procedure heeft Lehtinen een rapport opgesteld, gedateerd 29 november 2000, waarin hij onder meer vaststelt dat de importeur op 27 november 2000 het vergrendelingssysteem heeft getest om aan te tonen dat de constructie van de betrokken hefbruggen aan de SFS-EN 1493-norm voldeed. Blijkens dit rapport was bij deze test gebleken dat het systeem gebreken vertoonde. Volgens Lehtinen eist de SFS-EN 1493-norm dat de constructie van de hefbrug de hoogst aangegeven belasting kan doorstaan, ook in de meest ongunstige hefomstandigheden en ongeacht in welke richting het voertuig de hefbrug wordt opgereden. Concluderend werd het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid in het rapport verzocht, zo spoedig mogelijk een besluit te nemen ertoe strekkende de verkoop van de hefbruggen en het gebruik van reeds geïnstalleerde exemplaren te beperken zo niet te verbieden. 24     In een nota van 18 december 2000 heeft Lehtinen zijn opmerkingen herhaald, waarbij hij evenwel heeft gepreciseerd dat het door AGM ontworpen nieuwe vergrendelingssysteem van de laadarmen een verbetering was, en dat een in Finland op 12 december 2000 uitgevoerde test had uitgewezen dat de grip toereikend was. 25     Tijdens een bijeenkomst op 20 december 2000, waarop vertegenwoordigers van de importeur en – voor het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid – de heer Kanerva, regeringsadviseur, en Lehtinen, als deskundige, aanwezig waren, is vastgesteld dat het nieuw ontwikkelde vergrendelingssysteem voldeed aan de regelgeving. Het definitieve standpunt van het ministerie hing evenwel af van een certificatiecontrole door een erkende instelling. Volgens AGM was op dat moment een dergelijke procedure aan de gang. Op deze bijeenkomst werd eveneens afgesproken dat de door het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid te nemen beslissing niet openbaar zou worden gemaakt, daar de importeur te zijner tijd de gebruikers zou informeren. 26     Op 20 december 2000 heeft Kanerva de zaak ter beslissing voorgelegd aan de heer Hurmalainen, directeur van de dienst veiligheid op het werk van het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid. Kanerva stelde voor, de verhandeling en de inbedrijfstelling van de betrokken hefbruggen – op enkele voorbehouden na – te verbieden. Hurmalainen heeft de hem voorgestelde beslissing evenwel niet genomen en heeft de zaak terugverwezen voor onderzoek, omdat hij van oordeel was dat hij niet over voldoende beoordelingselementen beschikte. 27     Op 17 januari 2001 zijn Lehtinen, met toestemming van zijn rechtstreekse hiërarchieke meerdere, en een vertegenwoordiger van de importeur geïnterviewd voor het televisiejournaal van 20.30 uur van de nationale televisiezender TV 1. Daarbij heeft de presentator vermeld dat volgens de Finse arbeidsinspectie de betrokken hefbruggen, ofschoon goedgekeurd in Italië, niet aan de geldende Europese normen voldeden. De presentator heeft eveneens verklaard dat het toestel volgens de arbeidsinspectie ook dient te weerstaan wanneer het voertuig in de meest ongunstige hefomstandigheden wordt ingezet. De vertegenwoordiger van de importeur heeft het gebrek van het vergrendelingssysteem toegegeven, maar ontkend dat het toestel andere mankementen vertoonde, en beweerd dat de laadarmen elke last konden dragen, op voorwaarde dat het voertuig in de juiste richting op het apparaat werd gereden. Lehtinen van zijn kant heeft verklaard dat de hefbruggen in kwestie onmiddellijk gevaar konden opleveren, aangezien de werknemers onder de last dienden te werken, en dat het certificatieorgaan waartoe AGM zich had gewend, de op dat tijdstip toepasselijke regels onjuist had geïnterpreteerd. 28     Op 29 januari 2001 heeft het Teknisen Kaupan Liitto (Fins verbond van technische handel) een brief gezonden aan het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid en aan de peruspalveluministeri (minister van Sanitaire en Sociale Voorzieningen) waarin melding werd gemaakt van de ernstige tekortkomingen die bij de toestellen van het AGM-assortiment zouden zijn geconstateerd. Lehtinen erkende dat hij in het kader van de betrokken zaak één bijeenkomst van voormeld verbond had bijgewoond op verzoek van deze organisatie. 29     Op 8 februari 2001 heeft Hurmalainen een fax gezonden aan de heer Kuikko, vertegenwoordiger van het Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitto (Fins industrie‑ en werkgeversverbond), waarin hij uiteenzette dat hij bezwaren had tegen het door Lehtinen en Kanerva voorgestelde verkoopverbod op grond dat het hem niet opportuun leek een maatregel te nemen die de werking van de interne markt kon verstoren, aangezien er in Finland slechts één ongeval was gebeurd, waarvan de oorzaak overigens niet met zekerheid was vastgesteld. 30     Op 16 februari 2001 heeft Hurmalainen besloten de procedure inzake de door AGM geproduceerde hefbruggen niet langer door Lehtinen te laten behandelen, omdat deze – in een nog lopende zaak – publiekelijk een standpunt had ingenomen dat afweek van het officiële standpunt van het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid en daardoor niet overeenkomstig de instructies en het communicatiebeleid van dit ministerie had gehandeld. De dienst veiligheid op het werk van het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid heeft nadien, op 20 maart 2001, een rapport opgesteld waarin Lehtinen werd verweten, te hebben gehandeld in strijd met het beginsel van goed bestuur en op een wijze die nadelig was voor de economische belangen van AGM, doordat hij met de concurrenten van deze laatste had samengewerkt. 31     Op 17 februari 2001 is in de regionale krant Aamulehti een artikel verschenen met als opschrift „Expert waarschuwt voor haperende hefbruggen voor voertuigen”. Volgens de verwijzingsbeslissing was dit artikel geschreven op basis van een interview van Lehtinen en vermeldde het uitdrukkelijk dat de betrokken producten door AGM geproduceerde hefbruggen waren. In het artikel werd eveneens vermeld dat „Hurmalainen, directeur van de dienst veiligheid op het werk van het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid, de uitspraken van Lehtinen beschouwt als op persoonlijke titel gedaan”. 32     Op 22 februari 2001 heeft het Metalliväen Liitto ry (verbond van metaalarbeiders) een nota gezonden aan zijn onderafdelingen voor de auto‑ en machinereparatiebranche en aan de veiligheidsdiensten van de ondernemingen, waarin te kennen werd gegeven dat de door AGM geproduceerde hefbruggen voor voertuigen van de typen G 28, G 32 en G 35 problemen opleverden en dat „de betrokken hefbrug zonder meer onveilig [was]”. Dit verbond had het door Lehtinen op 12 februari 2001 opgestelde rapport aan zijn nota gehecht. 33     Op 13 juni 2001 is in de regionale krant Etelä-Saimaa een artikel verschenen onder de kop „Metaalbond eist een verbod op het gebruik van gevaarlijke hefbruggen voor voertuigen” en met de ondertitel „Dagelijks lopen 150 monteurs gevaar”. In het artikel werd kenbaar gemaakt dat de in autohefbruggen gespecialiseerde hoofdingenieur die met deze zaak belast was, had voorgesteld beperkingen te stellen aan het gebruik van AGM-hefbruggen van Italiaanse makelij en een verbod te stellen op de verkoop van nieuwe apparaten. In het artikel stond eveneens dat Hurmalainen, directeur van de dienst veiligheid op het werk van het ministerie, in zijn beslissing te kennen had gegeven, niet over voldoende bewijselementen te beschikken, en had gepreciseerd dat het onderzoek van de zaak nog niet was afgerond. 34     Op 14 juni 2001 heeft de dienst veiligheid op het werk van het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid een nota opgesteld waarin onder meer werd geconstateerd dat „[het] dossier geen element bevat[te] dat maatregelen inzake markttoezicht van het ministerie jegens de fabrikant of de importeur van de [door] AGM [geproduceerde] hefbruggen voor voertuigen zou kunnen rechtvaardigen”. Deze nota preciseerde dat „deze constatering onverlet [liet] het recht van het ministerie om dergelijke maatregelen te treffen indien de zaak een nieuwe beoordeling behoef[de] op grond van aanvullende gegevens of om enige andere reden”. In de motivering van zijn beslissing wees het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid erop dat „de fabrikant verbeteringen [had] aangebracht aan de nieuwe toestellen en dat de importeur [probeerde] om een specifiek technisch probleem te verhelpen dat [bleek] voor te komen bij de in gebruik zijnde toestellen”. 35     Op 1 oktober 2001 heeft het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid krachtens de wet houdende het ambtenarenstatuut (Valtion virkamieslaki) Lehtinen een schriftelijke berisping gegeven naar aanleiding van het feit dat hij − ofschoon hij sinds 16 februari 2001 niet meer met de zaak betreffende de door AGM geproduceerde hefbruggen was belast – zijn ambtsplicht had geschonden doordat hij in een nieuwsuitzending en in een nota aan de plaatselijke dienst veiligheid op het werk een misleidend beeld was blijven schetsen van het standpunt van het ministerie en in strijd met het communicatiebeleid van het ministerie had gehandeld. Bij beslissing van 6 maart 2002 heeft de Virkamieslautakunta (commissie ambtenarenberoepen) de klacht van Lehtinen strekkende tot intrekking van die berisping afgewezen. Bij diezelfde beslissing oordeelde deze commissie daarentegen dat de houding van Lehtinen tijdens het televisie-interview op 17 januari 2001 niet zo ongepast was dat zij een grond opleverde voor een schriftelijke berisping. Op 10 september 2003 heeft de Korkein hallinto-oikeus (hoogste administratieve gerechtshof) deze beslissing bevestigd. 36     Parallel aan de tegen hem ingeleide tuchtprocedure heeft Lehtinen de Julkisen sanan neuvosto (Raad tot autoregulering van de media op het gebied van deontologie en vrijheid van meningsuiting) verzocht om een standpunt over de vraag of het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid, door hem een berisping te geven, de grenzen van zijn bevoegdheid had overschreden en of hiermee de aan een ambtenaar toekomende vrijheid van spreken en van meningsuiting was geschonden. Deze Raad heeft in een advies van 20 maart 2002 te kennen gegeven dat ambtenaren zich publiekelijk moesten kunnen uiten in door de media georganiseerde debatten, omdat hun deelneming aan openbare debatten die hun vakgebied betreffen, naar zijn oordeel bevorderlijk was voor de verspreiding van belangrijke informatie van algemeen belang. Volgens de Raad had het geval van Lehtinen betrekking op een zaak waarin de veiligheid op het werk aan de orde was en was in die context een openbaar debat zonder meer wenselijk en van belang. Een ambtenaar als Lehtinen had het recht daaraan deel te nemen. 37     Op basis van die elementen heeft AGM beroep ingesteld bij de Tampereen käräjäoikeus (rechtbank van eerste aanleg te Tampere) strekkende tot hoofdelijke veroordeling van de Finse Staat en Lehtinen tot vergoeding van de door haar geleden schade, met name voor omzetverlies in Finland en elders in Europa. 38     Volgens de verwijzende rechterlijke instantie rijst de vraag of, tegen de achtergrond van de rechtspraak van het Hof, onder meer het arrest van 11 juli 1974, Dassonville (8/74, Jurispr. blz. 837), de tussenstaatse handel belemmeringen in de zin van artikel 28 EG heeft kunnen ondervinden doordat Lehtinen, die destijds ambtenaar bij de bevoegde autoriteit was, zich publiekelijk negatief heeft uitgelaten over de overeenstemming met de regelgeving van sommige door AGM geproduceerde hefbruggen voor voertuigen, welke uitlatingen tot een vermindering van de verkopen van de producten van deze vennootschap op de Finse markt hebben kunnen leiden. Aangezien de potentiële belemmering van het intracommunautaire handelsverkeer niet het gevolg is van een door de bevoegde autoriteit op basis van nationale bepalingen genomen beslissing, maar van gedragingen van een tot deze autoriteit behorende ambtenaar voordat in de betrokken zaak een beslissing was genomen, vraagt de verwijzende rechterlijke instantie zich af of op basis van het in het arrest Dassonville ontwikkelde criterium de handelingen van een ambtenaar kunnen worden aangemerkt als maatregelen van gelijke werking als kwantitatieve beperkingen, meer bepaald indien het effect van deze handelingen in de praktijk hetzelfde is als het geval zou zijn geweest indien de bevoegde autoriteit op basis van bepalingen van nationaal recht een soortgelijke beslissing had genomen. 39     Daarnaast verzoekt de verwijzende rechterlijke instantie het Hof, zich uit te spreken over de vraag of een hefbrug als die aan de orde in het hoofdgeding voldoet aan de door de richtlijn opgelegde fundamentele veiligheidsvoorschriften, wanneer deze niet is ontworpen, noch gebouwd om in de minst gunstige hefomstandigheden een last te dragen. 40     In die omstandigheden heeft de Tampereen käräjäoikeus de behandeling van de zaak geschorst en het Hof de volgende prejudiciële vragen voorgelegd: „1)      Is er sprake van een maatregel van gelijke werking als een kwantitatieve beperking in de zin van artikel 28 EG of van een maatregel waarvan men zich dient te onthouden krachtens artikel 10, tweede alinea, EG, wanneer een [ter zake] deskundige [ambtenaar] zonder beslissingsbevoegdheid behorende tot een overheidsinstelling bevoegd voor de veiligheid op het werk, na de aanhangigmaking van een markttoezichtzaak, maar vóór de afronding daarvan, uitspraken doet tijdens de belangrijkste nieuwsuitzending van een nationaal televisiekanaal, zodat zijn rechtstreeks gedane of door anderen herhaalde uitspraken over het gevaar voor de gezondheid of zelfs het leven van personen van toestellen die door een bepaalde producent worden vervaardigd en in de handel gebracht en waaromtrent een markttoezichtprocedure is ingeleid, die die toestellen in een negatief daglicht kunnen stellen en de verkoop ervan kunnen schaden? 2)      Moet [de] richtlijn [...] aldus worden uitgelegd dat een hefbrug voor voertuigen niet voldoet aan de in de richtlijn gestelde fundamentele eisen op het gebied van veiligheid, wanneer zij niet volgens de norm SFS-EN 1493 is gebouwd, in die zin dat er bij het ontwerp van de constructie geen rekening mee is gehouden dat het voertuig in beide rijrichtingen op de laadarmen moet kunnen worden geplaatst en bij de berekening van de belastbaarheid van elke laadarm geen rekening is gehouden met de meest ongunstige configuratie? 3)      a)     Indien de eerste vraag bevestigend moet worden beantwoord, zijn de in die vraag beschreven handelingen van de ambtenaar dan strijdig met het EG-Verdrag wegens de onevenredigheid tussen die handelingen en het legitieme doel van de bescherming van de gezondheid en het leven van personen, ook al moet ook de tweede vraag bevestigend worden beantwoord, wanneer rekening wordt gehouden met de aard van de handelingen, met name met het feit dat het bekendmaken en verhinderen van de gevaren ook op een andere dan de in de eerste vraag beschreven wijze had kunnen geschieden, met het feit dat de handelingen hebben plaatsgevonden voordat de bevoegde instantie in de markttoezichtprocedure een besluit had genomen, en met het feit dat de handelingen, doordat zij slechts op een bepaald product waren gericht, het op de markt brengen van dat product kunnen hebben geschaad? b)      Indien het aan de nationale rechter staat te oordelen over de in de derde vraag, sub a, aan de orde gestelde evenredigheid, moet deze dan meer belang hechten aan een mogelijk gebrek aan overeenstemming met de Europese of nationale veiligheidsbeginselen of aan de omstandigheden van de openbaarmaking van het niet in overeenstemming zijn met die beginselen? 4)      Kunnen de in de eerste vraag beschreven handelingen van de ambtenaar in de in de derde vraag, sub a, genoemde omstandigheden worden gerechtvaardigd op grond van de vrijheid van meningsuiting bedoeld in artikel 10 van het Europees Verdrag tot bescherming van de rechten van de mens, ook al zijn die handelingen in strijd met de artikelen 28 EG en 30 EG of met artikel 10 EG? 5)      a)     Indien de in de eerste vraag beschreven handelingen van de ambtenaar strijdig zijn met de artikelen 28 EG en 30 EG of met artikel 10 EG, is de inbreuk dan zo ernstig en klaarblijkelijk dat de staat, indien aan de andere voorwaarden voor aansprakelijkheid is voldaan, op grond van het gemeenschapsrecht de verplichting heeft om de schade te vergoeden die die handelingen hebben berokkend aan degene die het toestel op de markt brengt? b)      Is een inbreuk als bedoeld in de vijfde vraag, sub a, ook dan klaarblijkelijk en ernstig indien aan de beslissingsbevoegde instantie of ambtenaar geen fout of nalatigheid kan worden verweten en die instantie of ambtenaar op geen enkele wijze met die handelingen heeft ingestemd noch heeft bijgedragen tot het ontstaan van de feitelijke gevolgen? c)      Kan artikel 10 EG, inzonderheid de tweede alinea ervan, in omstandigheden als bedoeld in de eerste vraag rechten scheppen voor particulieren? d)      Kan naast de staat en onder dezelfde voorwaarden de ambtenaar zelf op grond van het gemeenschapsrecht aansprakelijk worden gesteld voor de in de eerste vraag bedoelde handelingen indien deze strijdig zijn met het gemeenschapsrecht? e)      Wordt het verkrijgen van schadevergoeding op grond van het gemeenschapsrecht in de praktijk onmogelijk of uiterst moeilijk gemaakt wanneer naar nationaal recht een vergoeding voor economische schade, niet zijnde schade aan personen of goederen, slechts kan worden verkregen indien de schade het gevolg is van een strafbaar gestelde handeling of van het uitoefenen van het openbaar gezag, dan wel in gevallen waarin voor het toekennen van schadevergoeding een dwingende noodzaak bestaat? 6)      a)     Indien wegens een inbreuk op of een niet-nakoming van de vereisten van het vrije verkeer van goederen een schadevergoeding wordt toegekend naar nationaal recht, verlangt het gemeenschapsrecht dan dat de toegekende schadevergoeding een doeltreffende en afschrikkende sanctie is, en is het onverenigbaar met de aansprakelijkheidsregels van het gemeenschapsrecht dat een ambtenaar die zich schuldig heeft gemaakt aan een inbreuk of nalatigheid, op grond van het nationale recht niet noodzakelijk de volledige schade, maar slechts een redelijk deel ervan moet vergoeden, of geen schadevergoeding verschuldigd is indien hem slechts een lichte schuld treft, of dat de ambtenaar en de voor de fouten en nalatigheden van ambtenaren verantwoordelijke staat slechts kunnen worden verplicht de economische schade, niet zijnde schade aan personen of goederen, te vergoeden indien deze schade het gevolg is van een strafbaar gestelde handeling of van het uitoefenen van openbaar gezag, dan wel in gevallen waarin voor het toekennen van schadevergoeding een dwingende noodzaak bestaat? b)      Indien één van de in de zesde vraag, sub a, genoemde beperkingen van de aansprakelijkheid onverenigbaar is met het gemeenschapsrecht, moet die dan bij het toekennen van schadevergoeding naar nationaal recht buiten toepassing worden gelaten met betrekking tot de betrokken ambtenaar, ook wanneer de gehoudenheid van de ambtenaar tot het betalen van schadevergoeding daardoor groter wordt dan het geval zou zijn op grond van het nationale recht?” Ontvankelijkheid Bij het Hof ingediende opmerkingen 41     Lehtinen heeft twijfels geuit betreffende de ontvankelijkheid van het onderhavige verzoek om een prejudiciële beslissing, op grond dat de door de Tampereen käräjäoikeus gestelde vragen irrelevant zouden zijn. 42     Lehtinen betoogt dat de procedure voor de verwijzende rechterlijke instantie zich nog maar in een voorbereidende fase bevindt. Het voorwerp van het geschil tussen de partijen is niet nauwkeurig afgebakend en de feiten staan nog niet vast. Derhalve kan in deze fase van de bij de verwijzende rechterlijke instantie aanhangige procedure niet worden bepaald, welke vragen rechtens relevant zijn voor de afdoening van het geding. Beantwoording door het Hof 43     Volgens vaste rechtspraak is de bij artikel 234 EG ingevoerde procedure een instrument van de samenwerking tussen het Hof van Justitie en de nationale rechterlijke instanties, waarmee het Hof de nationale rechterlijke instanties alle gegevens betreffende de uitlegging van het gemeenschapsrecht verschaft die deze voor de beslechting van de bij hen aanhangige gedingen nodig hebben (zie onder meer arresten van 12 juni 2003, Schmidberger, C‑112/00, Jurispr. blz. I‑5659, punt 30, en 20 januari 2005, Salgado Alonso, C‑306/03, Jurispr. blz. I‑705, punt 40). 44     In het kader van die samenwerking is het een zaak van de nationale rechterlijke instantie aan wie het geschil is voorgelegd, die als enige de aan het geding ten grondslag liggende feiten rechtstreeks kent en die de verantwoordelijkheid draagt voor de te geven rechterlijke beslissing, om, gelet op de bijzonderheden van het geval, zowel de noodzaak van een prejudiciële beslissing om uitspraak te kunnen doen te beoordelen als de relevantie van de vragen die zij aan het Hof voorlegt. Wanneer de vragen betrekking hebben op de uitlegging van het gemeenschapsrecht, is het Hof derhalve in beginsel verplicht daarop te antwoorden (zie in die zin onder meer arresten van 15 december 1995, Bosman, C‑415/93, Jurispr. blz. I‑4921, punt 59; 13 maart 2001, PreussenElektra, C‑379/98, Jurispr. blz. I‑2099, punt 38; 10 december 2002, Der Weduwe, C‑153/00, Jurispr. blz. I‑11319, punt 31, en 21 januari 2003, Bacardi-Martini en Cellier des Dauphins, C‑318/00, Jurispr. blz. I‑905, punt 41, en arrest Schmidberger, reeds aangehaald, punt 31). 45     Bovendien blijkt uit artikel 234, tweede alinea, EG duidelijk dat het aan de nationale rechterlijke instantie is te beslissen, in welke stand van het geding zij het Hof een prejudiciële vraag dient voor te leggen (arresten van 10 maart 1981, Irish Creamery Milk Suppliers Association e.a., 36/80 en 71/80, Jurispr. blz. 735, punt 5, en 30 maart 2000, JämO, C‑236/98, Jurispr. blz. I‑2189, punt 30, en arrest Schmidberger, reeds aangehaald, punt 39). 46     In dit verband moet worden vastgesteld dat de verwijzende rechterlijke instantie in haar verzoek om een prejudiciële beslissing op gedetailleerde wijze het feitelijke kader en rechtskader van het hoofdgeding heeft uiteengezet, alsook de redenen waarom zij om uitlegging van de door haar vermelde bepalingen van het gemeenschapsrecht verzoekt, gelet op de twijfels die omtrent de toepassing van die bepalingen in de omstandigheden van dit geding zijn gerezen. 47     Hieruit volgt dat, rekening houdend met de feiten zoals die door de verwijzende rechterlijke instantie zijn beschreven, de gestelde vragen niet zijn voorgelegd in een stadium waarin het Hof hun relevantie voor de beslechting van het hoofdgeding nog niet kan beoordelen. 48     Bijgevolg is het verzoek om een prejudiciële beslissing ontvankelijk. Beantwoording van de prejudiciële vragen Het vrije verkeer van goederen (eerste, derde en vierde vraag) 49     Met haar eerste, haar derde en haar vierde prejudiciële vraag wenst de verwijzende rechterlijke instantie in wezen te vernemen of, ten eerste, in de omstandigheden van het hoofdgeding het gedrag van Lehtinen, te weten de verschillende door hem in het openbaar afgelegde verklaringen, moet worden geacht aan de Finse Staat te kunnen worden toegerekend, ten tweede, of dit gedrag een belemmering van het vrije verkeer van goederen in de zin artikel 28 EG oplevert en, ten derde, in welke mate een dergelijk gedrag zou kunnen worden gerechtvaardigd uit hoofde van de vrijheid van meningsuiting of de doelstelling van bescherming van de veiligheid en de gezondheid. 50     Vooraf zij eraan herinnerd dat wanneer op communautair niveau een volledige harmonisatie tot stand is gebracht voor een bepaalde materie, iedere daarop betrekking hebbende nationale maatregel aan de bepalingen van de handeling tot verwezenlijking van die harmonisatie en niet aan het primaire recht moet worden getoetst (zie in die zin arresten van 12 oktober 1993, Vanacker en Lesage, C‑37/92, Jurispr. blz. I‑4947, punt 9; 13 december 2001, DaimlerChrysler, C‑324/99, Jurispr. blz. I‑9897, punt 32; 11 december 2003, Deutscher Apothekerverband, C‑322/01, Jurispr. blz. I‑14887, punt 64, en 14 december 2004, Radlberger Getränkegesellschaft en S. Spitz, C‑309/02, Jurispr. blz. I‑11763, punt 53). 51     Bijgevolg moet worden vastgesteld of de harmonisatie die bij de richtlijn tot stand is gebracht, toetsing van het in het hoofdgeding aan de orde zijnde gedrag aan artikel 28 EG uitsluit. 52     In dit verband zij eraan herinnerd dat de richtlijn overeenkomstig de tweede, de zesde, de zevende en de negende overweging van de considerans ertoe strekt het vrije verkeer van machines in de interne markt te waarborgen en te voldoen aan de dwingende en fundamentele eisen inzake veiligheid en gezondheid voor deze machines, door de nationale regelingen op het gebied van certificatie en verklaring van overeenstemming te vervangen door een geharmoniseerd stelsel. Daartoe bevat de richtlijn met name in artikel 3 en bijlage I een lijst van de fundamentele veiligheids‑ en gezondheidsvoorschriften waaraan de in de lidstaten geproduceerde machines en veiligheidscomponenten dienen te voldoen. Volgens artikel 4 van de richtlijn mogen de lidstaten het in de handel brengen van machines die aan deze fundamentele eisen voldoen, niet beperken, en enkel indien er later risico’s blijken te bestaan, nemen de lidstaten de passende maatregelen volgens de in artikel 7 gestelde voorwaarden. 53     Gelet op de aard en de doelstellingen van de richtlijn en de inhoud van de artikelen 3, 4 en 7 ervan, moet derhalve worden geconcludeerd dat deze richtlijn een volledige harmonisatie op gemeenschapsniveau tot stand brengt, niet alleen van de regels betreffende de fundamentele eisen inzake de veiligheid van machines en de verklaringen van overeenstemming van deze machines met die eisen, maar ook van de regels betreffende de wijze waarop de lidstaten machines waarvan wordt aangenomen dat zij met deze eisen overeenstemmen, mogen behandelen. 54     Bijgevolg moet elke nationale maatregel die binnen de werkingssfeer van bovengenoemde artikelen van deze richtlijn valt, worden getoetst aan de bepalingen van deze richtlijn en niet aan die van het Verdrag, met name artikel 28 EG. De vraag of er sprake is van een aan de staat toerekenbare belemmering (eerste vraag) 55     Gelet op de punten 52 en volgende van het onderhavige arrest dient de eerste vraag van de verwijzende rechterlijke instantie opnieuw te worden geformuleerd in die zin dat deze instantie in wezen wenst te vernemen of de door Lehtinen in het openbaar geuite standpunten kunnen worden gekwalificeerd als aan de Finse Staat toerekenbare belemmeringen van het vrije verkeer van goederen in de zin van artikel 4, lid 1, van de richtlijn. 56     In dit verband zij erop gewezen dat de toerekenbaarheid aan de staat van verklaringen van een ambtenaar onder meer afhangt van de wijze waarop de adressaten deze verklaringen hebben kunnen opvatten. 57     Het doorslaggevende element om de verklaringen van een ambtenaar aan de staat te kunnen toerekenen betreft de vraag of de adressaten van deze verklaringen in de concrete context van het geval er redelijkerwijs van mogen uitgaan dat het om standpunten gaat die de ambtenaar met het aan zijn ambt verbonden gezag inneemt. 58     Dienaangaande dient de verwijzende rechterlijke instantie inzonderheid te beoordelen of: –       de ambtenaar in het algemeen in de betrokken sector bevoegd is; –       de ambtenaar zijn verklaringen op schrift verspreidt met het officiële briefhoofd van de bevoegde dienst; –       de ambtenaar televisie‑interviews geeft in de gebouwen van zijn dienst; –       de ambtenaar niet vermeldt dat zijn verklaringen zijn persoonlijke mening weergeven, noch dat deze afwijken van het officiële standpunt van de bevoegde dienst, en –       de bevoegde overheidsdiensten niet onverwijld de nodige stappen zetten om bij de adressaten van de uitlatingen van de ambtenaar de indruk weg te nemen dat het om een officieel standpunt van de staat gaat. 59     Vervolgens moet worden onderzocht of de in het hoofdgeding aan de orde zijnde verklaringen, ingeval zij aan de Finse Staat kunnen worden toegerekend, inbreuk maken op artikel 4, lid 1, van de richtlijn. 60     Dienaangaande zij opgemerkt dat elke maatregel die de intracommunautaire handel al dan niet rechtstreeks, daadwerkelijk of potentieel kan belemmeren, een belemmering vormt (zie in die zin arrest Dassonville, reeds aangehaald, punt 5, en arrest van 9 februari 1999, Van der Laan, C‑383/97, Jurispr. blz. I‑731, punt 18). Dit beginsel geldt eveneens voor de uitlegging van artikel 4, lid 1, van de richtlijn. 61     Zoals uit de formulering van artikel 4, lid 1, van de richtlijn blijkt, geldt het daarin neergelegde verbod enkel indien de betrokken machine met de bepalingen van deze richtlijn overeenstemt. In casu gold voor de door AGM geproduceerde hefbruggen het vermoeden van overeenstemming van artikel 5, lid 1, van de richtlijn, aangezien zij richtlijnconform waren gecertificeerd en van de CE-markering van overeenstemming bedoeld in artikel 10 van de richtlijn waren voorzien. 62     Dit vermoeden van overeenstemming impliceert evenwel niet dat de lidstaten niet kunnen tussenkomen wanneer risico’s optreden. Een lidstaat is volgens artikel 7, lid 1, eerste alinea, van de richtlijn juist gehouden, alle nodige maatregelen te nemen om de machine uit de handel te nemen indien hij vaststelt dat deze, bij gebruik overeenkomstig haar gebruiksdoel, de veiligheid van personen of goederen in gevaar dreigt te brengen. In dat geval is de lidstaat overeenkomstig artikel 7, lid 1, tweede alinea, van de richtlijn verplicht, de Commissie onmiddellijk van deze maatregel in kennis te stellen en de redenen van zijn besluit aan te geven. 63     Uit de verwijzingsbeslissing blijkt evenwel dat de bevoegde autoriteiten noch het bestaan van een risico hebben geconstateerd, noch maatregelen hebben vastgesteld om de in het hoofdgeding aan de orde zijnde hefbruggen uit de handel te nemen, noch – a fortiori – de Commissie van dergelijke maatregelen in kennis hebben gesteld. 64     Aangezien voor deze hefbruggen het vermoeden van overeenstemming gold, diende de staat bijgevolg het in artikel 4, lid 1, van de richtlijn gestelde verbod van beperkingen van het vrije verkeer ervan te eerbiedigen. 65     Door de betrokken verklaringen, waarin genoemde hefbruggen in verschillende media en op grote schaal verspreide rapporten als strijdig met de EN 1493:1998-norm en als gevaarlijk werden bestempeld, wordt het in de handel brengen van die machines op zijn minst indirect en potentieel belemmerd. 66     Gelet op de voorgaande overwegingen dient op de eerste vraag te worden geantwoord dat verklaringen van een ambtenaar die wegens hun vorm of de omstandigheden bij de adressaten ervan de indruk wekken dat het om een officieel standpunt van de staat en niet om de persoonlijke mening van een ambtenaar gaat, aan de staat kunnen worden toegerekend. Het doorslaggevende element om de verklaringen van een ambtenaar aan de staat te kunnen toerekenen is de vraag of de adressaten van deze verklaringen er in de betrokken context redelijkerwijs van mogen uitgaan dat het standpunten betreft die de ambtenaar met het aan zijn ambt verbonden gezag inneemt. Voor zover zij aan de staat kunnen worden toegerekend, leveren de verklaringen van een ambtenaar waarin een als richtlijnconform gecertificeerde machine als strijdig met de desbetreffende geharmoniseerde norm en gevaarlijk wordt bestempeld, derhalve een schending op van artikel 4, lid 1, van de richtlijn. Rechtvaardigingen (derde en vierde vraag) 67     De verwijzende rechterlijke instantie wenst in wezen te vernemen of het gedrag van Lehtinen, zo het aan de Finse Staat kan worden toegerekend, kan worden gerechtvaardigd met de doelstelling van bescherming van de gezondheid of uit hoofde van de vrijheid van meningsuiting. –       Rechtvaardiging vanuit het oogpunt van de bescherming van de gezondheid 68     De richtlijn regelt nauwgezet de bescherming van de gezondheid wanneer deze in gevaar dreigt te worden gebracht door het gebruik van machines waarvan wordt aangenomen dat zij met de richtlijn overeenstemmen. Zo kan een lidstaat die een dergelijk risico vaststelt, op grond van artikel 7, lid 1, alle nodige maatregelen treffen om de betrokken machines uit de handel te nemen, het in de handel brengen en in bedrijf stellen ervan te verbieden of het vrije verkeer ervan te beperken. Naast deze maatregelen duldt de richtlijn geen andere beperkingen die verband houden met de bescherming van de gezondheid. 69     In dit verband is in punt 63 van het onderhavige arrest reeds vermeld dat de bevoegde Finse autoriteiten geen enkele maatregel uit hoofde van artikel 7 van de richtlijn hebben vastgesteld. 70     Aangezien de regels op het gebied van de veiligheidseisen voor het in de handel brengen van machines die het vrije verkeer van goederen ongunstig beïnvloeden, op gemeenschapsniveau uitputtend zijn geharmoniseerd, kan een lidstaat zich niet buiten het door artikel 7 van de richtlijn gecreëerde kader op een aan de bescherming van de gezondheid ontleende rechtvaardiging beroepen. 71     Voor zover het gedrag van Lehtinen aan de Finse Staat kan worden toegerekend, kan het dus niet met de doelstelling van bescherming van de gezondheid worden gerechtvaardigd. –       Rechtvaardiging uit hoofde van de vrijheid van meningsuiting 72     Artikel 10, lid 1, van het Europees Verdrag tot bescherming van de rechten van de mens en de fundamentele vrijheden waarborgt de vrijheid van meningsuiting van eenieder die onder de rechtsmacht van de lidstaten valt. Deze vrijheid vormt een hoeksteen van elke democratische samenleving. De lidstaten kunnen zich evenwel niet op de vrijheid van meningsuiting van hun ambtenaren beroepen om een belemmering te rechtvaardigen en op die manier aan hun eigen gemeenschapsrechtelijke aansprakelijkheid te ontsnappen. 73     Gelet op een en ander moet op de derde en de vierde vraag worden geantwoord dat, in omstandigheden als in het hoofdgeding, een schending van artikel 4, lid 1, van de richtlijn door het gedrag van een ambtenaar niet kan worden gerechtvaardigd uit hoofde van de doelstelling van bescherming van de gezondheid noch uit hoofde van de vrijheid van meningsuiting van ambtenaren, voor zover dit gedrag kan worden toegerekend aan de lidstaat waartoe deze ambtenaar behoort. Overeenstemming van de in het hoofdgeding aan de orde zijnde hefbruggen met richtlijn 98/37 (tweede vraag) 74     Uit de analyse in de punten 60 tot en met 65 van het onderhavige arrest volgt dat op de tweede vraag niet hoeft te worden geantwoord. Aansprakelijkheid van de Finse Staat en van zijn ambtenaren (vijfde en zesde vraag) 75     Met de vijfde en de zesde vraag wenst de verwijzende rechterlijke instantie in wezen te vernemen of, in geval van inbreuk op de artikelen 28 EG en 30 EG of op artikel 10 EG, de voorwaarden voor aansprakelijkstelling van de Finse Staat op basis van het gemeenschapsrecht vervuld zijn, of volgens het gemeenschapsrecht de ambtenaar wiens gedrag aan de orde is eveneens aansprakelijk kan of moet zijn, en in hoeverre de voorwaarden voor deze aansprakelijkstellingen eventueel een met het gemeenschapsrecht strokende uitlegging van het Finse recht verlangen. 76     Gelet op de overwegingen in de punten 50 tot en met 53 van het onderhavige arrest moeten de vragen van de verwijzende rechterlijke instantie evenwel worden beantwoord met betrekking tot een eventuele schending van artikel 4, lid 1, van de richtlijn. Voorwaarden voor aansprakelijkstelling van de Finse Staat (vijfde vraag, sub a tot en met c) 77     Met haar vijfde vraag, sub a tot en met c, wenst de verwijzende rechterlijke instantie in wezen te vernemen of in omstandigheden als in het hoofdgeding de schendingen van het gemeenschapsrecht voldoende gekwalificeerd zijn als grondslag voor niet-contractuele aansprakelijkheid van de Finse Staat en of articuliere marktdeelnemers rechten jegens de lidstaten kunnen doen gelden. 78     Volgens de rechtspraak van het Hof moet een lidstaat aan particulieren berokkende schade vergoeden wanneer aan drie voorwaarden is voldaan: de geschonden rechtsregel strekt ertoe particulieren rechten toe te kennen, er is sprake van een voldoende gekwalificeerde schending en er bestaat een rechtstreeks causaal verband tussen de schending van de op de staat rustende verplichting en de door de gelaedeerden geleden schade. Of aan deze voorwaarden is voldaan, moet van geval tot geval worden beoordeeld (arresten van 5 maart 1996, Brasserie du pêcheur en Factortame, C‑46/93 en C‑48/93, Jurispr. blz. I‑1029, punt 51; 2 april 1998, Norbrook Laboratories, C‑127/95, Jurispr. blz. I‑1531, punt 107, en 4 juli 2000, Haim, C‑424/97, Jurispr. blz. I‑5123, punt 36). 79     Wat de eerste voorwaarde betreft, kan worden volstaan met vast te stellen dat artikel 4, lid 1, van de richtlijn ertoe strekt, particuliere marktdeelnemers rechten toe te kennen die deze kunnen doen gelden jegens de lidstaten. 80     Aangaande de tweede voorwaarde is het beslissende criterium om vast te stellen of een schending van het gemeenschapsrecht voldoende gekwalificeerd is, de kennelijke en ernstige miskenning door een lidstaat van de grenzen van zijn discretionaire bevoegdheid (zie arrest Brasserie du pêcheur et Factortame, reeds aangehaald, punt 55). 81     In dit verband zij eraan herinnerd dat het Hof reeds heeft geoordeeld dat wanneer de betrokken lidstaat op het moment van de inbreuk slechts een zeer beperkte of in het geheel geen beoordelingsmarge had, de enkele inbreuk op het gemeenschapsrecht kan volstaan om een voldoende gekwalificeerde schending te doen vaststaan (zie reeds aangehaald arrest Norbrook Laboratories, punt 109 en aldaar aangehaalde rechtspraak). 82     De in artikel 4, lid 1, van de richtlijn neergelegde verplichtingen laten de lidstaten evenwel geen beoordelingsmarge. Alleen artikel 7 van de richtlijn maakt namelijk melding van de mogelijkheid dat achteraf twijfels ontstaan betreffende de overeenstemming met de richtlijn van een machine waarvan werd aangenomen dat zij richtlijnconform was, en van de in dat geval te treffen maatregelen. Bijgevolg moet worden geconcludeerd dat een schending van artikel 4, lid 1, van de richtlijn door verklaringen zoals die in het hoofdgeding, voor zover deze aan de lidstaat kunnen worden toegerekend, voldoende gekwalificeerd is. 83     Met betrekking tot de derde voorwaarde is het de taak van de nationale rechter om na te gaan of er een rechtstreeks causaal verband bestaat tussen de schending van de op de staat rustende verplichting en de door de gelaedeerden geleden schade (zie in die zin arrest Brasserie du pêcheur et Factortame, reeds aangehaald, punt 65, en arrest van 23 mei 1996, Hedley Lomas, C‑5/94, Jurispr. blz. I‑2553, punt 30). 84     In casu hebben de litigieuze verklaringen kennelijk – maar de verwijzende rechterlijke instantie zal dit moeten verifiëren – geleid tot een vermindering van de omzet van AGM over de periode van 2000 tot en met 2002, alsook tot een vermindering van haar winstmarge in 2001 en 2002. Bovendien zouden de markteffecten van deze verklaringen eerder door het ministerie van Sociale Zaken en Gezondheid zelf zijn vastgesteld. 85     De drie hierboven bedoelde voorwaarden zijn noodzakelijk en voldoende om voor particulieren een recht op schadevergoeding in het leven te roepen, zonder dat het daardoor is uitgesloten dat de staat onder minder beperkende voorwaarden aansprakelijk kan worden gesteld op basis van het nationale recht (zie eerdergenoemd arrest Brasserie du pêcheur en Factortame, punt 66). 86     Gelet op de voorgaande overwegingen moet worden geantwoord dat artikel 4, lid 1, van de richtlijn aldus dient te worden uitgelegd dat, enerzijds, deze richtlijn rechten toekent aan particulieren en, anderzijds, de lidstaten in deze richtlijn in casu geen beoordelingsmarge wordt gelaten met betrekking tot machines die met de richtlijn overeenstemmen of waarvan wordt aangenomen dat zij daarmee overeenstemmen. De niet-eerbiediging van deze bepaling als gevolg van de verklaringen van een ambtenaar van een lidstaat vormt, voor zover deze verklaringen aan die staat kunnen worden toegerekend, een voldoende gekwalificeerde schending van het gemeenschapsrecht om de betrokken staat aansprakelijk te kunnen stellen. Aansprakelijkheidsbeperkingen krachtens de bepalingen van nationaal recht die op de aansprakelijkheid van de Finse Staat van toepassing zijn (vijfde vraag, sub e, en zesde vraag, sub a, ten dele) 87     De verwijzende rechter wenst in wezen te vernemen of het nationale recht bijzondere, bijkomende voorwaarden kan vaststellen betreffende de vergoeding van door de staat berokkende schade, of dat aansprakelijkheidsbeperkingen zoals die welke in het Finse recht zijn vastgesteld, moeten worden geacht de vergoeding van schade die het gevolg is van de schending door een lidstaat van artikel 4, lid 1, van de richtlijn, in de praktijk uiterst moeilijk of zelfs onmogelijk te maken. 88     Vooraf dient te worden benadrukt dat de op het gemeenschapsrecht gebaseerde aansprakelijkheid van een lidstaat niet strekt tot afschrikking of bestraffing, maar tot vergoeding van de schade die particulieren hebben geleden wegens schendingen van het gemeenschapsrecht door de lidstaten. 89     Wanneer aan de voorwaarden voor het op het gemeenschapsrecht gebaseerde recht op schadevergoeding is voldaan, moet volgens vaste rechtspraak de lidstaat de veroorzaakte schade in het kader van het nationale aansprakelijkheidsrecht vergoeden. Voorts mogen de materiële en formele voorwaarden die door de verschillende nationale wettelijke regelingen op het gebied van schadevergoeding zijn vastgesteld, niet ongunstiger zijn dan die welke in een dergelijke context voor gelijksoortige nationale vorderingen gelden en niet van dien aard zijn, dat zij het verkrijgen van schadevergoeding in de praktijk onmogelijk of uiterst moeilijk maken (zie in die zin arrest van 19 november 1991, Francovich e.a., C‑6/90 en C‑9/90, Jurispr. blz. I‑5357, punten 42 en 43, en arrest Norbrook Laboratories, reeds aangehaald, punt 111). 90     Het gemeenschapsrecht gebiedt derhalve dat de schade daadwerkelijk wordt vergoed en duldt geen bijkomende voorwaarden op grond van het recht van de lidstaat die het verkrijgen van schadevergoeding of van andere vormen van herstel uiterst moeilijk zouden maken. 91     In dit verband blijkt uit de door de verwijzende rechterlijke instantie verstrekte gegevens dat de bepalingen van het Finse aansprakelijkheidsrecht die op het hoofdgeding van toepassing zijn, het recht op vergoeding van schade, niet zijnde schade aan personen of goederen, koppelen aan de voorwaarde dat hetzij de schade het gevolg is van een strafbaar gestelde handeling of van het uitoefenen van het openbaar gezag, hetzij er bijzonder ernstige redenen bestaan om de toekenning van die schadevergoeding te gelasten. Volgens de verwijzende rechterlijke instantie valt het gedrag van Lehtinen evenwel onder geen van deze gevallen, hetgeen de vergoeding van de door AGM geleden schade moeilijk maakt. 92     In dat geval zal recht op schadevergoeding ontstaan wanneer komt vast te staan dat de geschonden rechtsregel particulieren rechten toekent en dat er een rechtstreeks causaal verband bestaat tussen de ingeroepen voldoende gekwalificeerde schending en de door de betrokkene geleden schade, welke voorwaarden immers noodzakelijk en voldoende zijn om voor particulieren een recht op schadevergoeding in het leven te roepen (zie in die zin arrest van 13 juni 2006, Traghetti del Mediterraneo, C‑173/03, Jurispr. blz. I‑5177, punten 44 en 45 en aldaar aangehaalde rechtspraak). 93     In casu kan niet worden uitgesloten dat een voldoende gekwalificeerde schending van het gemeenschapsrecht op grond waarvan de Finse Staat aansprakelijk kan worden gesteld, het gevolg is van een aan deze staat toerekenbaar gedrag dat een andere situatie betreft dan de in het nationale recht limitatief opgesomde gevallen. 94     Bovendien dient de door de lidstaten uit te keren vergoeding voor schade die zij aan particulieren hebben berokkend door schendingen van het gemeenschapsrecht, de geleden schade volledig te herstellen. Bij gebreke van gemeenschapsrechtelijke bepalingen ter zake dient de interne rechtsorde van elke lidstaat de criteria voor de vaststelling van de omvang van de schadevergoeding te bepalen, met dien verstande dat die criteria niet ongunstiger mogen zijn dan die welke gelden voor soortgelijke vorderingen of beroepen die op het nationale recht zijn gebaseerd en hoe dan ook vergoeding in de praktijk niet onmogelijk of uiterst moeilijk mogen maken. Met het gemeenschapsrecht is niet in overeenstemming een nationale regeling die in het algemeen de voor vergoeding in aanmerking komende schade beperkt tot de schade die is veroorzaakt aan bepaalde, in het bijzonder beschermde individuele goederen, met uitsluiting van de door particulieren gederfde winst (zie reeds aangehaald arrest Brasserie du pêcheur en Factortame, punt 90). 95     De totale uitsluiting van winstderving van de voor vergoeding in aanmerking komende schade is in geval van schending van het gemeenschapsrecht ontoelaatbaar. Inzonderheid in geval van geschillen van economische of commerciële aard maakt een dergelijke volledige uitsluiting van de winstderving vergoeding van de geleden schade feitelijk onmogelijk (zie reeds aangehaald arrest Brasserie du pêcheur en Factortame, punt 87). 96     Derhalve dient te worden geantwoord dat het gemeenschapsrecht er niet aan in de weg staat dat het interne recht van een lidstaat in bijzondere voorwaarden voorziet met betrekking tot de vergoeding van schade, andere dan schade aan personen of goederen, mits deze voorwaarden de verkrijging van vergoeding voor schade die het gevolg is van schending van het gemeenschapsrecht in de praktijk niet onmogelijk of uiterst moeilijk maken. Persoonlijke aansprakelijkheid van ambtenaren (vijfde vraag, sub d, en zesde vraag, sub a, ten dele, en sub b) 97     De verwijzende rechterlijke instantie wenst in wezen te vernemen of het op grond van het gemeenschapsrecht toelaatbaar zo niet geboden is, te bepalen dat de ambtenaar door wiens toedoen het gemeenschapsrecht is geschonden, persoonlijk aansprakelijk kan worden gesteld, en of aan deze aansprakelijkheid in voorkomend geval bijzondere beperkingen mogen worden gesteld. 98     Het gemeenschapsrecht staat er niet aan in de weg dat naast de lidstaat zelf mede een ander rechtssubject aansprakelijk kan worden gesteld voor schade die particulieren hebben geleden door maatregelen die dat rechtssubject in strijd met het gemeenschapsrecht heeft genomen (zie in die zin eerdergenoemd arrest Haim, punt 32). 99     Gelet op een en ander moet worden geantwoord dat in geval van schending van het gemeenschapsrecht dit recht niet belet, maar evenmin gebiedt, dat naast de lidstaat mede een ambtenaar aansprakelijk kan worden gesteld. Kosten 100   Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de verwijzende rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. De door anderen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakte kosten komen niet voor vergoeding in aanmerking. Het Hof van Justitie (Grote kamer) verklaart voor recht: 1) Verklaringen van een ambtenaar die wegens hun vorm of de omstandigheden bij de adressaten ervan de indruk wekken dat het om een officieel standpunt van de staat en niet om een persoonlijke opvatting van een ambtenaar gaat, kunnen aan de staat worden toegerekend. Het doorslaggevende element om de verklaringen van een ambtenaar aan de staat te kunnen toerekenen is de vraag of de adressaten van deze verklaringen er in de betrokken context redelijkerwijs van mogen uitgaan dat het standpunten betreft die de ambtenaar met het aan zijn ambt verbonden gezag inneemt. Voor zover zij aan de staat kunnen worden toegerekend, leveren de verklaringen van een ambtenaar waarin een als richtlijnconform gecertificeerde machine als strijdig met de desbetreffende geharmoniseerde norm en gevaarlijk wordt bestempeld, derhalve een schending op van artikel 4, lid 1, van richtlijn 98/37/EG van het Europees Parlement en de Raad van 22 juni 1998 inzake de onderlinge aanpassing van de wetgevingen van de lidstaten betreffende machines. 2) In omstandigheden als in het hoofdgeding kan een schending van artikel 4, lid 1, van richtlijn 98/37 door het gedrag van een ambtenaar niet worden gerechtvaardigd op basis van de doelstelling van bescherming van de gezondheid noch uit hoofde van de vrijheid van meningsuiting van ambtenaren, voor zover dit gedrag kan worden toegerekend aan de lidstaat waartoe deze ambtenaar behoort. 3) Artikel 4, lid 1, van richtlijn nr. 98/37 dient aldus te worden uitgelegd dat, enerzijds, deze richtlijn rechten toekent aan particulieren en, anderzijds, de lidstaten in deze richtlijn in casu geen beoordelingsmarge wordt gelaten met betrekking tot machines die met de richtlijn overeenstemmen of waarvan wordt aangenomen dat zij daarmee overeenstemmen. De niet-eerbiediging van deze bepaling als gevolg van de verklaringen van een ambtenaar van een lidstaat vormt, voor zover deze verklaringen aan die staat kunnen worden toegerekend, een voldoende gekwalificeerde schending van het gemeenschapsrecht om de betrokken staat aansprakelijk te kunnen stellen. 4) Het gemeenschapsrecht staat er niet aan in de weg dat het interne recht van een lidstaat in bijzondere voorwaarden voorziet met betrekking tot de vergoeding van schade, andere dan schade aan personen of goederen, mits deze voorwaarden de verkrijging van vergoeding voor schade die het gevolg is van schending van het gemeenschapsrecht in de praktijk niet onmogelijk of uiterst moeilijk maken. 5) In geval van schending van het gemeenschapsrecht belet dit recht niet, maar gebiedt het evenmin, dat naast de lidstaat mede een ambtenaar aansprakelijk kan worden gesteld. ondertekeningen * Procestaal: Fins.

61986CJ0022

fr

1 PAR ARRET DU 27 NOVEMBRE 1985, PARVENU A LA COUR LE 24 JANVIER 1986, LE BUNDESSOZIALGERICHT A POSE, EN VERTU DE L' ARTICLE 177 DU TRAITE CEE, QUATRE QUESTIONS PREJUDICIELLES CONCERNANT L' INTERPRETATION DE L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 DU CONSEIL ( JO L*74 DU 27.3.1972, P.*1 ), FIXANT LES MODALITES D' APPLICATION DU REGLEMENT N**1408/71, RELATIF A L' APPLICATION DES REGIMES DE SECURITE SOCIALE AUX TRAVAILLEURS SALARIES, AUX TRAVAILLEURS NON SALARIES ET AUX MEMBRES DE LEUR FAMILLE QUI SE DEPLACENT A L' INTERIEUR DE LA COMMUNAUTE . 2 CES QUESTIONS ONT ETE SOULEVEES DANS LE CADRE D' UN LITIGE PORTANT SUR LE REFUS PAR L' ALLGEMEINE ORTSKRANKENKASSE BAD URACH-MUENSINGEN ( CAISSE LOCALE DE SECURITE SOCIALE, CI-APRES "LA DEFENDERESSE ") DE SERVIR, POUR LA PERIODE DU 24 DECEMBRE 1979 AU 28 MAI 1980, DES PRESTATIONS EN ESPECES A M . GIUSEPPE RINDONE ( CI-APRES "LE DEMANDEUR "), TRAVAILLEUR DE NATIONALITE ITALIENNE, RESIDANT EN ITALIE . LE LITIGE DEVANT LA JURIDICTION DE RENVOI PORTE, EN SUBSTANCE, SUR LA DETERMINATION DE LA SURVENANCE ET DE LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL DU DEMANDEUR ET SUR LES PRESTATIONS EN ESPECES Y AFFERENTES, AUXQUELLES IL PEUT PRETENDRE AU TITRE DE L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72, PRECITE . 3 A LA SUITE DU REFUS DE LA DEFENDERESSE D' ACCORDER LESDITES PRESTATIONS EN ESPECES POUR LA PERIODE LITIGIEUSE, L' AFFAIRE A ETE PORTEE DEVANT LE SOZIALGERICHT REUTLINGEN . PAR JUGEMENT DU 15 OCTOBRE 1981, CETTE JURIDICTION A DECIDE QUE LE DEMANDEUR N' AVAIT DROIT A DES PRESTATIONS EN ESPECES QUE POUR LA PERIODE DE SON HOSPITALISATION, DU 21 AU 26 AVRIL 1980 . CETTE DECISION A ETE CONFIRMEE PAR ARRET DU LANDESSOZIALGERICHT BADEN-WUERTTEMBERG, EN DATE DU 20 JUILLET 1984 . 4 SAISI DU LITIGE, LE BUNDESSOZIALGERICHT A SURSIS A STATUER ET A SOUMIS A LA COUR LES QUESTIONS PREJUDICIELLES SUIVANTES : "1 ) L' INSTITUTION COMPETENTE DOIT-ELLE STATUER SUR LA DEMANDE DE PRESTATIONS EN ESPECES ( EN L' OCCURRENCE, DES INDEMNITES JOURNALIERES EN APPLICATION DE L' ARTICLE 182 DE LA RVO - REICHSVERSICHERUNGSORDNUNG - CODE DE LA SECURITE SOCIALE DU REICH ) EN SE FONDANT, EN FAIT ET EN DROIT, SUR LES CONSTATATIONS DE L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE QUANT A LA SURVENANCE ET A LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL, LORSQU' ELLE NE FAIT PAS PROCEDER AU CONTROLE DU TRAVAILLEUR PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, CONFORMEMENT A L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 5, DU REGLEMENT ( CEE ) N**574/72? 2 ) S' IL EST REPONDU PAR L' AFFIRMATIVE A LA PREMIERE QUESTION, CELA VAUT-IL EGALEMENT LORSQUE LE TRAVAILLEUR NE S' ADRESSE PAS, DANS UN DELAI DE TROIS JOURS APRES LE DEBUT DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL, A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE, EN PRESENTANT UN CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL DELIVRE PAR LE MEDECIN TRAITANT (( ARTICLE 18, PARAGRAPHE 1, DU REGLEMENT ( CEE ) N**574/72 )) ET/OU LORSQUE L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE PROCEDE A DES CONTROLES MEDICAUX, MAIS NE RESPECTE PAS LES DELAIS PRESCRITS POUR CES CONTROLES ET POUR LA TRANSMISSION DU RAPPORT MEDICAL A L' INSTITUTION COMPETENTE PAR L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 3, DU REGLEMENT ( CEE ) N**574/72? 3 ) A ) L' INSTITUTION COMPETENTE PEUT-ELLE FAIRE PROCEDER AU CONTROLE DU TRAVAILLEUR, CONFORMEMENT A L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 5, DU REGLEMENT ( CEE ) N**574/72, EGALEMENT PAR UN MEDECIN DU PAYS D' EMPLOI? B ) L' INVITATION A RETOURNER DANS LE PAYS D' EMPLOI ET A S' Y FAIRE EXAMINER PAR UN MEDECIN DETERMINE DOIT-ELLE ETRE ASSORTIE DE LA DECLARATION SELON LAQUELLE L' INSTITUTION COMPETENTE SUPPORTE LES FRAIS DU VOYAGE ALLER ET RETOUR? C ) L' ASSURE DOIT-IL ETRE AVERTI EN MEME TEMPS PAR ECRIT DES EVENTUELLES CONSEQUENCES JURIDIQUES DEFAVORABLES QUI RESULTERAIENT POUR LUI DU FAIT DE NE PAS DEFERER A L' INVITATION SANS MOTIF VALABLE? 4 ) QUELLES SONT LES CONSEQUENCES JURIDIQUES RESULTANT DU FAIT QUE LE TRAVAILLEUR NE SE SOUMET PAS AU CONTROLE DANS LE PAYS D' EMPLOI?" 5 EN CE QUI CONCERNE LA REGLEMENTATION COMMUNAUTAIRE EN CAUSE ET LES OBSERVATIONS PRESENTEES A LA COUR PAR LES PARTIES AU PRINCIPAL, AINSI QUE PAR LE GOUVERNEMENT DU ROYAUME-UNI ET LA COMMISSION, IL EST RENVOYE AU RAPPORT D' AUDIENCE . CES ELEMENTS DU DOSSIER NE SONT REPRIS DANS LE PRESENT ARRET QUE DANS LA MESURE NECESSAIRE AU RAISONNEMENT DE LA COUR . QUANT A LA PREMIERE QUESTION 6 PAR LA PREMIERE QUESTION, LA JURIDICTION NATIONALE DEMANDE, EN SUBSTANCE, SI L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72, PRECITE, EST A INTERPRETER EN CE SENS QUE L' INSTITUTION COMPETENTE EST LIEE, EN FAIT ET EN DROIT, PAR LES CONSTATATIONS EFFECTUEES PAR LE MEDECIN CONTROLEUR DE L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE QUANT A LA SURVENANCE ET A LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL, LORSQU' ELLE NE FAIT PAS EXAMINER L' INTERESSE PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, COMME L' Y AUTORISE LE PARAGRAPHE 5 DE LA MEME DISPOSITION . 7 LA COMMISSION SOUTIENT QU' IL RESSORT DE LA PROCEDURE PREVUE A L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 QUE L' INSTITUTION COMPETENTE EST TENUE PAR LES CONSTATATIONS FAITES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE, SI ELLE NE FAIT PAS PROCEDER ELLE-MEME A L' EXAMEN DE L' INTERESSE CONFORMEMENT AU PARAGRAPHE 5 DU MEME ARTICLE . LE DEMANDEUR PARTAGE CET AVIS ET INVOQUE, EN OUTRE, LA CONFIANCE LEGITIME DU TRAVAILLEUR CONCERNE . 8 POUR LA DEFENDERESSE ET LE GOUVERNEMENT DU ROYAUME-UNI, LA NOTION D' INCAPACITE DE TRAVAIL EST UNE NOTION JURIDIQUE QU' IL APPARTIENT A L' AUTORITE COMPETENTE D' APPLIQUER, CONFORMEMENT A SON DROIT NATIONAL . LES CONSTATATIONS MEDICALES FAITES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE NE CONSTITUERAIENT QUE DES EXPERTISES QU' IL INCOMBE A L' INSTITUTION COMPETENTE D' APPRECIER . LA NOTION D' INCAPACITE DE TRAVAIL, AU SENS DE L' ARTICLE 182 DE LA RVO, IMPLIQUERAIT L' IMPOSSIBILITE D' EXERCER UNE ACTIVITE ANALOGUE A CELLE PRECEDEMMENT EXERCEE . OR, SEULE L' AUTORITE COMPETENTE POURRAIT DISPOSER DES ELEMENTS PERMETTANT UNE APPRECIATION A CET EGARD . 9 IL CONVIENT DE RELEVER QUE L' INTERPRETATION FAITE PAR LA DEFENDERESSE ET PAR LE GOUVERNEMENT DU ROYAUME-UNI, SELON LAQUELLE LES CONSTATATIONS MEDICALES EFFECTUEES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE NE SAURAIENT LIER, EN FAIT ET EN DROIT, L' INSTITUTION COMPETENTE, N' EST JUSTIFIEE NI PAR LE TEXTE NI PAR L' OBJECTIF POURSUIVI PAR L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 . 10 EN EFFET, L' ARTICLE 18 ETABLIT UNE PROCEDURE SELON LAQUELLE L' INTERESSE DOIT : - OU PRESENTER A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE UN CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL DELIVRE PAR LE MEDECIN TRAITANT; - OU, LORSQUE LES MEDECINS DU PAYS DE RESIDENCE NE DELIVRENT PAS DE CERTIFICAT D' INCAPACITE, S' ADRESSER DIRECTEMENT A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE, "LAQUELLE FAIT PROCEDER IMMEDIATEMENT A LA CONSTATATION MEDICALE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL ET A L' ETABLISSEMENT DU CERTIFICAT RESPECTIF" ( ARTICLE 18, PARAGRAPHES 1, 2 ET*3 ). 11 L' ARTICLE 18 PREVOIT, EN OUTRE, QU' IL APPARTIENT A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE DE PROCEDER AU CONTROLE ADMINISTRATIF OU MEDICAL DE L' INTERESSE ET DE CONSTATER LA FIN DE L' INCAPACITE "POUR LE COMPTE DE L' INSTITUTION COMPETENTE" ( PARAGRAPHE*4 ). UN REGIME DIFFERENT POUR LA CONSTATATION DE LA SURVENANCE ET DE LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL NE SAURAIT SE JUSTIFIER CAR, DANS UN CAS COMME DANS L' AUTRE, CE SONT DES FAITS SEMBLABLES QUI DOIVENT ETRE APPRECIES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE EN VUE DE SE PRONONCER SUR LA MEME NOTION, A SAVOIR L' INCAPACITE DE TRAVAIL DE L' INTERESSE . 12 IL S' ENSUIT QU' IL APPARTIENT A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE DE CONSTATER LA SURVENANCE ET LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL, L' INSTITUTION COMPETENTE CONSERVANT SEULEMENT LA POSSIBILITE DE FAIRE PROCEDER AU CONTROLE DE L' INTERESSE PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX ( ARTICLE 18, PARAGRAPHE*5 ). 13 CETTE INTERPRETATION S' IMPOSE AUSSI EN RAISON DE L' OBJECTIF POURSUIVI PAR L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72, AINSI QUE PAR L' ARTICLE 19 DU REGLEMENT N**1408/71 . SI L' INSTITUTION COMPETENTE ETAIT LIBRE DE NE PAS RECONNAITRE LA CONSTATATION DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL EFFECTUEE PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE, IL POURRAIT EN RESULTER, COMME LE SOULIGNE LA JURIDICTION DE RENVOI, DES DIFFICULTES DE PREUVE POUR LE TRAVAILLEUR DONT LA CAPACITE DE TRAVAIL AURAIT ENTRE-TEMPS ETE RETABLIE . OR, CE SONT PRECISEMENT CES DIFFICULTES QUE LA REGLEMENTATION COMMUNAUTAIRE EN CAUSE VISE A ELIMINER . UNE TELLE SITUATION SERAIT INACCEPTABLE, CAR ELLE NUIRAIT A "L' ETABLISSEMENT D' UNE LIBRE CIRCULATION DES TRAVAILLEURS MIGRANTS AUSSI COMPLETE QUE POSSIBLE, PRINCIPE QUI S' INSCRIT DANS LES FONDEMENTS DE LA COMMUNAUTE" ( ARRET DU 25 FEVRIER 1986, L.*A . SPRUYT, 284/84, REC . P.*693 ). 14 ENFIN, IL CONVIENT DE METTRE EN RELIEF L' ANALOGIE DE LA REGLEMENTATION COMMUNAUTAIRE EN MATIERE DE PRESTATIONS EN ESPECES SELON QU' IL S' AGIT, D' UNE PART, DE MALADIE OU, D' AUTRE PART, D' ACCIDENTS DU TRAVAIL ET DE MALADIES PROFESSIONNELLES, LES ARTICLES 18 ET 61 DU REGLEMENT N**574/72 AYANT D' AILLEURS LE MEME CONTENU . OR, DANS UNE AFFAIRE SOULEVANT DES QUESTIONS COMPARABLES A CELLES DE L' ESPECE, LA COUR A DECIDE QUE LA CONSTATATION MEDICALE D' UNE MALADIE PROFESSIONNELLE DEVAIT ETRE RECONNUE PAR L' ETAT MEMBRE QUI ETAIT TENU DE VERSER LES PRESTATIONS, MEME SI CETTE CONSTATATION ETAIT INTERVENUE DANS UN AUTRE ETAT MEMBRE, ET SELON LA LEGISLATION DE CELUI-CI ( ARRET DU 11 MARS 1986, DEGHILLAGE, 28/85, REC . P.*999 ). 15 IL Y A DONC LIEU DE REPONDRE A LA PREMIERE QUESTION QUE L' ARTICLE 18, PARAGRAPHES 1 A 4, DU REGLEMENT N**574/72 EST A INTERPRETER EN CE SENS QUE, SI L' INSTITUTION COMPETENTE NE FAIT PAS USAGE DE LA FACULTE PREVUE AU PARAGRAPHE 5, DE FAIRE CONTROLER L' INTERESSE PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, ELLE EST LIEE, EN FAIT ET EN DROIT, PAR LES CONSTATATIONS MEDICALES FAITES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE QUANT A LA SURVENANCE ET A LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL . QUANT A LA DEUXIEME QUESTION 16 PAR LA DEUXIEME QUESTION, LA JURIDICTION DE RENVOI VEUT SAVOIR SI LA REPONSE A LA PREMIERE QUESTION EST IDENTIQUE, ALORS MEME QUE L' INTERESSE N' A PAS RESPECTE LE DELAI DE TROIS JOURS PREVU PAR L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 1, DU REGLEMENT N**574/72 POUR PRESENTER UN CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL DELIVRE PAR SON MEDECIN TRAITANT OU LORSQUE L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE N' A PAS RESPECTE LES DELAIS PRESCRITS PAR LE PARAGRAPHE 3 DE LA MEME DISPOSITION POUR LA TRANSMISSION DU RAPPORT MEDICAL A L' INSTITUTION COMPETENTE . 17 QUANT A LA PREMIERE PARTIE DE LA QUESTION, IL SUFFIT DE CONSTATER QUE L' OBLIGATION POUR L' INTERESSE DE PRESENTER LE CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE, DANS LE DELAI DE TROIS JOURS APRES LE DEBUT DE L' INCAPACITE, N' EST ASSORTIE D' AUCUNE SANCTION . IL S' ENSUIT QUE, OU LE MEDECIN CONTROLEUR DE CETTE DERNIERE INSTITUTION N' EST PLUS EN MESURE DE CONSTATER L' INCAPACITE ET, DANS CE CAS, L' INTERESSE DOIT SUBIR LUI-MEME LES CONSEQUENCES DE L' OMISSION, OU LE CONTROLE PEUT ENCORE ETRE EFFECTUE ET, DANS CE CAS, LA PROCEDURE DOIT SE DEROULER NORMALEMENT . 18 QUANT A LA DEUXIEME PARTIE DE LA QUESTION, IL Y A LIEU DE RAPPELER, AINSI QUE LA COUR L' A JUGE DANS SON ARRET DU 6*OCTOBRE*1982 ( EGGER, 302/81, REC . P.*3443 ), QUE DOIT ETRE CONSIDERE COMME UN PRINCIPE GENERAL DU DROIT LE PRINCIPE SELON LEQUEL LES VICES DE PROCEDURE QUI NE SONT PAS IMPUTABLES AU BENEFICIAIRE NE DOIVENT PAS PRODUIRE D' EFFETS DEFAVORABLES POUR CELUI-CI . 19 IL Y A DONC LIEU DE REPONDRE A LA DEUXIEME QUESTION EN CE SENS QUE LA REPONSE A LA PREMIERE QUESTION EST IDENTIQUE, ALORS MEME QUE L' INTERESSE NE S' EST PAS ADRESSE A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE EN PRESENTANT UN CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL, COMME L' EXIGE L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 1, DU REGLEMENT N**574/72, OU LORSQUE CETTE INSTITUTION PROCEDE A DES CONTROLES MEDICAUX SANS RESPECTER LES DELAIS PRESCRITS POUR CES CONTROLES ET POUR LA TRANSMISSION DU RAPPORT MEDICAL A L' INSTITUTION COMPETENTE PAR L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 3, DU MEME REGLEMENT . QUANT AUX TROISIEME ET QUATRIEME QUESTIONS 20 LES TROISIEME ET QUATRIEME QUESTIONS CONCERNENT L' INTERPRETATION A DONNER AU PARAGRAPHE 5 DE L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 AU SUJET DE LA FACULTE DONT BENEFICIE L' AUTORITE COMPETENTE DE FAIRE PROCEDER AU CONTROLE DE L' INTERESSE PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX . 21 A CET EGARD, LA COUR CONSIDERE QUE CETTE DISPOSITION NE PEUT ETRE INTERPRETEE EN CE SENS QUE L' INTERESSE PEUT ETRE OBLIGE DE RETOURNER DANS L' ETAT DE L' INSTITUTION COMPETENTE POUR S' Y SOUMETTRE A UN CONTROLE MEDICAL, ALORS MEME QU' IL EST INCAPABLE DE TRAVAILLER POUR CAUSE DE MALADIE . UNE TELLE OBLIGATION SERAIT INCOMPATIBLE AVEC LE RESPECT DU A L' ETAT DE SANTE DU TRAVAILLEUR . LE CONTROLE EN QUESTION PEUT ETRE EFFECTUE PAR L' INSTITUTION COMPETENTE, SOIT PAR L' ENVOI D' UN MEDECIN POUR EXAMINER L' INTERESSE DANS L' ETAT DU LIEU DE RESIDENCE, SOIT PAR LE RECOURS AUX SERVICES D' UN MEDECIN DE CE DERNIER ETAT . AU CAS OU L' INTERESSE NE SE SOUMET PAS A CE CONTROLE, IL RESULTE DE LA DISPOSITION EN CAUSE QUE L' INSTITUTION COMPETENTE N' EST PAS LIEE PAR LES CONSTATATIONS FAITES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE . 22 IL Y A DONC LIEU DE REPONDRE AUX TROISIEME ET QUATRIEME QUESTIONS QUE LE PARAGRAPHE 5 DE L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 DOIT ETRE INTERPRETE EN CE SENS QUE L' INSTITUTION COMPETENTE PEUT FAIRE PROCEDER AU CONTROLE PREVU PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, Y COMPRIS PAR UN MEDECIN DU PAYS DE RESIDENCE DE L' INTERESSE, ET QUE CE DERNIER N' EST PAS OBLIGE DE RETOURNER DANS L' ETAT DE L' INSTITUTION COMPETENTE POUR S' Y SOUMETTRE A UN CONTROLE MEDICAL . Décisions sur les dépenses SUR LES DEPENS 23 LES FRAIS EXPOSES PAR LE GOUVERNEMENT DU ROYAUME-UNI ET LA COMMISSION, QUI ONT PRESENTE DES OBSERVATIONS A LA COUR, NE PEUVENT FAIRE L' OBJET D' UN REMBOURSEMENT . LA PROCEDURE REVETANT, A L' EGARD DES PARTIES AU PRINCIPAL, LE CARACTERE D' UN INCIDENT SOULEVE DEVANT LA JURIDICTION NATIONALE, IL APPARTIENT A CELLE-CI DE STATUER SUR LES DEPENS . Dispositif PAR CES MOTIFS, LA COUR ( TROISIEME CHAMBRE ), STATUANT SUR LES QUESTIONS A ELLES SOUMISES PAR LE BUNDESSOZIALGERICHT, PAR ARRET DU 27 NOVEMBRE 1985, DIT POUR DROIT : 1 ) L' ARTICLE 18, PARAGRAPHES 1 A 4, DU REGLEMENT N**574/72 EST A INTERPRETER EN CE SENS QUE, SI L' INSTITUTION COMPETENTE NE FAIT PAS USAGE DE LA FACULTE PREVUE AU PARAGRAPHE 5 DE FAIRE CONTROLER L' INTERESSE PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, ELLE EST LIEE, EN FAIT ET EN DROIT, PAR LES CONSTATATIONS FAITES PAR L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE QUANT A LA SURVENANCE ET A LA DUREE DE L' INCAPACITE DE TRAVAIL . 2 ) LA REPONSE A LA PREMIERE QUESTION EST IDENTIQUE, ALORS MEME QUE L' INTERESSE NE S' EST PAS ADRESSE A L' INSTITUTION DU LIEU DE RESIDENCE EN PRESENTANT UN CERTIFICAT D' INCAPACITE DE TRAVAIL, COMME L' EXIGE L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 1, DU REGLEMENT N**574/72, OU LORSQUE CETTE INSTITUTION PROCEDE A DES CONTROLES MEDICAUX SANS RESPECTER LES DELAIS PRESCRITS POUR CES CONTROLES ET POUR LA TRANSMISSION DU RAPPORT MEDICAL A L' INSTITUTION COMPETENTE PAR L' ARTICLE 18, PARAGRAPHE 3, DU MEME REGLEMENT . 3 ) LE PARAGRAPHE 5 DE L' ARTICLE 18 DU REGLEMENT N**574/72 DOIT ETRE INTERPRETE EN CE SENS QUE L' INSTITUTION COMPETENTE PEUT FAIRE PROCEDER AU CONTROLE PREVU PAR UN MEDECIN DE SON CHOIX, Y COMPRIS PAR UN MEDECIN DU PAYS DE RESIDENCE DE L' INTERESSE, ET QUE CE DERNIER N' EST PAS OBLIGE DE RETOURNER DANS L' ETAT DE L' INSTITUTION COMPETENTE POUR S' Y SOUMETTRE A UN CONTROLE MEDICAL .

61997CJ0358

fi

Tuomion perustelut 1 Euroopan yhteisöjen komissio on nostanut EY:n perustamissopimuksen 169 artiklan (josta on tullut EY 226 artikla) nojalla kanteen, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 21.10.1997 ja jossa yhteisöjen tuomioistuinta vaaditaan toteamaan, että Irlanti ei ole noudattanut EY:n perustamissopimuksen mukaisia velvoitteitaan, koska vastoin jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste - 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun kuudennen neuvoston direktiivin 77/388/ETY (EYVL L 145, s. 1; jäljempänä kuudes direktiivi) 2 artiklaa ja 4 artiklan 1, 2 ja 5 kohtaa se ei ole kantanut arvonlisäveroa tiemaksuista, joita peritään maksullisten teiden ja siltojen käytöstä Irlannissa, ja koska se tämän direktiivin rikkomisen vuoksi ei ole tulouttanut komissiolle vastaavia määriä omina varoina viivästyskorkoineen. Asiaan sovellettava lainsäädäntö 2 Kuudennen direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa: "Arvonlisäveroa on kannettava: 1. verovelvollisen tässä ominaisuudessaan maan alueella suorittamasta vastikkeellisesta tavaroiden luovutuksesta ja palvelujen suorituksesta; 2. tavaroiden maahantuonnista." 3 Kuudennen direktiivin 4 artiklan 1, 2 ja 5 kohdassa todetaan seuraavaa: "1. 'Verovelvollisella' tarkoitetaan jokaista, joka itsenäisesti harjoittaa missä tahansa jotakin 2 kohdassa tarkoitettua taloudellista toimintaa, riippumatta tämän toiminnan tarkoituksesta tai tuloksesta. 2. Edellä 1 kohdassa tarkoitettua taloudellista toimintaa on kaikki tuottajan, kauppiaan tai palvelujen suorittajan harjoittama toiminta, mukaan lukien kaivostoiminta, maataloustoiminta ja vapaa ammattitoiminta tai vastaava. Taloudellisena toimintana on pidettävä myös liiketoimintaa, joka käsittää aineellisen tai aineettoman omaisuuden hyödyntämistä jatkuvaluontoisessa tulonsaantitarkoituksessa. - - 5. Valtioita, hallinnollisia alueita, kuntia ja muita julkisoikeudellisia yhteisöjä ei niiden viranomaisen ominaisuudessa harjoittaman toiminnan tai suorittamien liiketoimien osalta ole pidettävä verovelvollisina, vaikka ne tämän toiminnan tai liiketoimien yhteydessä kantaisivatkin maksun, lupamaksun, jäsenmaksun tai korvauksen. Jos ne harjoittavat tällaista toimintaa tai suorittavat tällaisia liiketoimia, niitä on kuitenkin pidettävä verovelvollisina tämän toiminnan tai liiketoiminnan osalta, jos niiden jättäminen verovelvollisuuden ulkopuolelle johtaisi huomattavaan kilpailun vääristymiseen. Edellä tarkoitettuja yhteisöjä on joka tapauksessa pidettävä verovelvollisina liitteessä D luetelluista liiketoimista, jos nämä eivät ole merkitykseltään vähäisiä. Jäsenvaltiot voivat pitää edellä tarkoitettujen yhteisöjen harjoittamaa toimintaa, joka on vapautettu arvonlisäverosta 13 tai 28 artiklan nojalla, sellaisena toimintana, jota nämä harjoittavat viranomaisen ominaisuudessa." 4 On kiistatonta, että tienkäyttömahdollisuuden tarjoamista tiemaksua vastaan ei mainita kuudennen direktiivin liitteessä D. 5 Kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdassa säädetään seuraavaa: "Jäsenvaltioiden on vapautettava verosta jäljempänä luetellut liiketoimet edellytyksillä, joita ne asettavat vapautusten oikeaksi ja selkeäksi soveltamiseksi sekä veropetosten, veron kiertämisen ja muiden väärinkäytösten estämiseksi, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta yhteisön muiden säännösten soveltamista: - - b) kiinteän omaisuuden vuokraus lukuun ottamatta 1. hotellialalla tai vastaavalla alalla harjoitettavaa kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä määriteltyä majoitustoimintaa, mukaan lukien leirintätarkoitukseen varustetuilla alueilla tapahtuva majoitustoiminta; 2. alueiden vuokrausta kulkuneuvojen paikoitusta varten; 3. pysyvästi asennettujen laitteiden ja koneiden vuokrausta; 4. säilytyslokeroiden vuokrausta. Jäsenvaltiot voivat säätää muistakin tämän vapautuksen soveltamisalaa koskevista poikkeuksista. - - " 6 Arvonlisäverosta kertyvien omien varojen lopullisesta yhdenmukaisesta kantomenettelystä 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1553/89 (EYVL L 155, s. 9), jolla korvattiin 1.1.1989 lukien jäsenvaltioiden rahoitusosuuksien korvaamisesta yhteisöjen omin varoin 21 päivänä huhtikuuta 1970 tehdyn päätöksen soveltamisesta arvonlisäverosta kertyvien omien varojen osalta 19 päivänä joulukuuta 1977 annettu neuvoston asetus (ETY, Euratom, EHTY) N:o 2892/77 (EYVL L 336, s. 8), sellaisena kuin se oli viimeksi muutettuna 20.12.1985 annetulla neuvoston asetuksella N:o 3735/85 (EYVL L 356, s. 1), 1 artiklassa säädetään seuraavaa: "Arvonlisäverovarat lasketaan soveltamalla päätöksen 88/376/ETY, Euratom mukaisesti vahvistettua yhdenmukaista verokantaa tämän asetuksen mukaisesti määritettyyn perusteeseen." 7 Asetuksen N:o 1553/89 2 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: "Arvonlisäverovarojen peruste määritetään jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste - 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun neuvoston direktiivin 77/388/ETY, sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna direktiivillä 84/386/ETY, 2 artiklassa tarkoitettujen verollisten liiketoimien perusteella, lukuun ottamatta liiketoimia, jotka on vapautettu verosta mainitun direktiivin 13-16 artiklan mukaisesti." 8 Yhteisöjen omista varoista tehdyn päätöksen 88/376/ETY, Euratom soveltamisesta 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1552/89 (EYVL L 155, s. 1), jota sovellettiin 1.1.1989 lukien ja jolla kumottiin jäsenvaltioiden rahoitusosuuksien korvaamisesta yhteisöjen omin varoin 21 päivänä huhtikuuta 1970 tehdyn neuvoston päätöksen soveltamisesta 19 päivänä joulukuuta 1977 annettu neuvoston asetus (ETY, Euratom, EHTY) N:o 2891/77 (EYVL L 336, s. 1), sellaisena kuin se oli viimeksi muutettuna 30.6.1988 annetulla neuvoston asetuksella N:o 1990/88 (EYVL L 176, s. 1), 9 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa: "Kunkin jäsenvaltion on hyvitettävä omat varat 10 artiklassa määriteltyjen yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti tilille, joka on avattu tätä tarkoitusta varten komission nimissä kyseisen jäsenvaltion valtionvarainhallinnossa tai sen nimeämässä laitoksessa." 9 Asetuksen N:o 1552/89 11 artiklassa säädetään seuraavaa: "Asianomaisen jäsenvaltion on maksettava kaikista tämän asetuksen 9 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulle tilille tehtävien tuloutusten viivästyksistä korkoa, jonka korkokanta on kyseisen jäsenvaltion rahamarkkinoilla eräpäivänä lyhyen aikavälin rahoitukseen sovellettava korkokanta kahdella pisteellä korotettuna. Korkokantaan lisätään 0,25 pistettä kutakin viivästyskuukautta kohden. Korotettua korkokantaa sovelletaan koko viivästyksen ajalta." Asian käsittelyn vaiheet ennen oikeudenkäyntiä Kuudenteen direktiiviin liittyvä menettely 10 Komissio lähetti Irlannin viranomaisille 3.3.1987 kirjeen, jossa se toi esiin tiemaksuihin liittyvän arvonlisävero-ongelman. Nämä vastasivat 14.12.1987 päivätyllä kirjeellä. 11 Komissio ilmoitti Irlannin hallitukselle 20.4.1988 päivätyllä kirjeellä katsovansa, että Dublinissa sijaitsevan East Link -nimisen sillan käytöstä perittävien tiemaksujen jättäminen arvonlisäverovelvollisuuden ulkopuolelle oli kuudennen direktiivin 2 ja 4 artiklan vastaista. Se vaati perustamissopimuksen 169 artiklan mukaisesti Irlannin hallitusta esittämään kahden kuukauden kuluessa asiaa koskevat huomautuksensa. 12 Irlannin viranomaiset vastasivat 17.10.1988, että kyseiset tiemaksut olivat kuudennessa direktiivissä tarkoitettua kiinteän omaisuuden vuokraa ja että ne olivat tästä syystä vapaat arvonlisäverosta kuudennen direktiivin 13 artiklan nojalla. 13 Koska komissio ei pitänyt Irlannin viranomaisten selityksiä tyydyttävinä, se toimitti Irlannin hallitukselle 19.10.1989 päivätyllä kirjeellä perustellun lausunnon, jossa se ennen kaikkea totesi sen, että Irlanti ei ollut noudattanut kuudennen direktiivin mukaisia velvoitteitaan. Tästä syystä se kehotti tätä jäsenvaltiota toteuttamaan kahden kuukauden kuluessa tarpeelliset toimenpiteet näiden velvoitteiden noudattamiseksi. 14 Irlannin viranomaiset toistivat 12.10.1990 päivätyssä kirjeessä oman näkemyksensä ja vetosivat lisäksi puolustuksekseen kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohtaan. Omien varojen järjestelmään liittyvä menettely 15 Komissio kiinnitti 27.11.1987 päivätyssä kirjeessään Irlannin viranomaisten huomion siihen, että arvonlisävero, joka oli kannettava East Linkin sillan tiemaksuista, oli otettava huomioon laskettaessa yhteisölle sen budjettiin yhteisöjen omien varojen järjestelmän perusteella suoritettavia määriä. 16 Irlannin viranomaiset ilmoittivat 22.4.1988 päivätyssä vastauksessaan, että koska niiden mukaan East Linkin sillan tiemaksuista ei kuulunut kantaa arvonlisäveroa, niiden ei tarvinnut tehdä tiemaksujen osalta suoritusta arvonlisäverosta kertyviin omiin varoihin. 17 Komissio osoitti 31.1.1989 Irlannin hallitukselle virallisen huomautuksen yhteisöjen omiin varoihin liittyvän säännöstön rikkomisen vuoksi. Komissio vaati Irlannin viranomaisia myös laatimaan laskelmia, joiden perusteella voitaisiin määrittää niiden arvonlisäverosta kertyvien omien varojen määrä, joita ei ollut suoritettu tilivuosilta 1984-1986, ja suorittamaan komissiolle nämä määrät viivästyskorkoineen 31.3.1988 lukien. Komissio vaati niin ikään, että vuodesta 1987 lähtien laadittaisiin vuosittaiset laskelmat, joiden perusteella voitaisiin määrittää kultakin vuodelta tuloutettavien omien varojen määrä, ja että nämä määrät suoritettaisiin komissiolle viimeistään seuraavan vuoden elokuun viimeisenä arkipäivänä, tilanteen mukaan viivästyskorkojen kanssa tai ilman. 18 Irlannin viranomaiset vastasivat 4.10.1989 päivätyllä kirjeellä tähän viralliseen huomautukseen. 19 Komissio ei pitänyt Irlannin hallituksen antamaa vastausta tyydyttävänä, joten se katsoi tämän tuomion 13 kohdassa mainitussa 19.10.1989 päivätyssä perustellussa lausunnossa Irlannin rikkoneen myös omiin varoihin liittyvää yhteisön säännöstöä. 20 Omien varojen osalta Irlannin hallitus vastasi perusteltuun lausuntoon 23.5.1990 päivätyllä kirjeellä. 21 Koska komissio ei pitänyt Irlannin hallituksen perusteltuun lausuntoon antamia vastauksia tyydyttävinä, se nosti nyt käsiteltävän kanteen, joka koskee sekä väitettyä kuudennen direktiivin säännösten rikkomista että tämän rikkomisen vaikutuksia yhteisöjen omien varojen tuloutuksiin. Asiakysymys 22 Komissio katsoo kanteessaan Irlannin yhtäältä rikkoneen kuudennen direktiivin säännöksiä, kun se ei ole saattanut arvonlisäveron alaisiksi tiemaksuja, joita peritään teiden ja siltojen käytöstä, ja toisaalta se katsoo Irlannin rikkoneen yhteisöjen omien varojen järjestelmään liittyvää säännöstöä, kun se ei ole tulouttanut yhteisölle arvonlisäverosta kertyviä omia varoja osana sitä arvonlisäveroa, joka olisi pitänyt kantaa kyseisistä tiemaksuista. Ensimmäinen kanneperuste 23 Komission mukaan tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen tienkäyttäjän suorittamaa tiemaksua vastaan on kuudennen direktiivin 2 ja 4 artiklassa tarkoitettua taloudellista toimintaa. Tätä toimintaa on pidettävä palvelun suorittamisena, johon verovelvollinen on ryhtynyt hyödyntäessään omaisuutta jatkuvaluontoisessa tulonsaantitarkoituksessa kuudennen direktiivin 4 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. 24 Vaikka, kuten tilanne on Irlannissa, tätä toimintaa harjoittavat yksityiset yritykset erityissäännösten mukaisesti, ei tämä komission mukaan siltikään merkitse sitä, etteikö tämä toiminta kuuluisi kuudennen direktiivin soveltamisalaan. 25 Komissio korostaa tältä osin, että kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan julkisoikeudelliset yhteisöt jäävät verovelvollisten piirin ulkopuolelle vain sellaisen toiminnan osalta, jota ne harjoittavat viranomaisen ominaisuudessa, tai sellaisten liiketoimien osalta, joita ne suorittavat tässä ominaisuudessa. Tilanne ei ole tällainen riidanalaisen toiminnan osalta, sillä se ei kuulu julkisen vallan tyypillisiin vastuualueisiin, joita ei missään tapauksessa voida delegoida yksityisille oikeushenkilöille, ja sääntöä julkisoikeudellisten yhteisöjen verovapaudesta on tulkittava suppeasti. 26 Edellisessä kohdassa mainitun säännöksen mukaiseen poikkeukseen voidaan myös joka tapauksessa vedota vain siinä tapauksessa, että riidanalaista toimintaa harjoittaa julkisoikeudellinen yhteisö. 27 Heti aluksi on todettava, että kuudennessa direktiivissä säädetään arvonlisäveron erittäin laajasta soveltamisalasta, koska veronalaisiksi säädetään 2 artiklassa tavaroiden maahantuonnin lisäksi maan alueella suoritetut vastikkeelliset tavaroiden luovutukset ja palvelujen suoritukset ja koska lisäksi 4 artiklan 1 kohdassa määritellään verovelvolliseksi jokainen, joka itsenäisesti harjoittaa taloudellista toimintaa, riippumatta tämän toiminnan tarkoituksesta tai tuloksesta (asia 235/85, komissio v. Alankomaat, tuomio 26.3.1987, Kok. 1987, s. 1471, 6 kohta). 28 Taloudellisen toiminnan käsite määritellään kuudennen direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa siten, että siihen sisältyy kaikki tuottajan, kauppiaan tai palvelujen suorittajan harjoittama toiminta. Taloudellisena toimintana pidetään muun muassa liiketoimintaa, joka käsittää aineellisen tai aineettoman omaisuuden hyödyntämistä jatkuvaluontoisessa tulonsaantitarkoituksessa. 29 Näitä määritelmiä tarkasteltaessa havaitaan, että taloudellisen toiminnan käsitteen soveltamisala on laaja ja objektiivinen, millä tarkoitetaan sitä, että toimintaa tarkastellaan sellaisenaan sen tarkoituksesta tai tuloksesta riippumatta (em. asia komissio v. Alankomaat, tuomion 8 kohta). 30 Koska taloudellisen toiminnan käsitteen soveltamisala on laaja, on todettava, että siltä osin kuin irlantilaisyritykset tarjoavat tienkäyttömahdollisuuden tienkäyttäjän suorittamaa tiemaksua vastaan, ne harjoittavat kuudennessa direktiivissä tarkoitettua taloudellista toimintaa. 31 Taloudellisen toiminnan käsitteen objektiivisuuden vuoksi sillä, että edellisessä kohdassa tarkoitettu toiminta on laissa annettujen ja säänneltyjen tehtävien hoitamista yleisen edun vuoksi, ei ole merkitystä. Kuudennen direktiivin 6 artiklassa säädetäänkin nimenomaisesti, että tietyt lain nojalla hoidettavat toimenpiteet kuuluvat arvonlisäverojärjestelmän piiriin (em. asia komissio v. Alankomaat, tuomion 10 kohta). 32 Lisäksi on korostettava, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (ks. mm. asia 102/86, Apple and Pear Development Council, tuomio 8.3.1988, Kok. 1988, s. 1443, 12 kohta ja asia C-258/95, Fillibeck, tuomio 16.10.1997, Kok. 1997, s. I-5577, 12 kohta) suoritetun palvelun ja saadun vastikkeen välinen suora yhteys on edellytyksenä sille, että kyseistä palvelua voidaan pitää siinä merkityksessä vastikkeellisena kuin kuudennen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan. 33 Kuten komissio on perustellusti todennut, tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen tiemaksua vastaan vastaa tätä määritelmää. Tien käyttäminen näet edellyttää tiemaksun suorittamista, ja tiemaksu määräytyy muun muassa ajoneuvoluokan ja ajetun etäisyyden perusteella. Siten suoritetun palvelun ja saadun rahamääräisen vastikkeen välillä on sellainen suora yhteys, jota oikeuskäytännössä on edellytetty. 34 Näin ollen tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen tiemaksua vastaan merkitsee kuudennen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua vastikkeellista palvelujen suoritusta. 35 Tästä syystä on selvitettävä, koskeeko kyseisiä toimijoita kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu vapautus verovelvollisuudesta siltä osin kuin kyse on tienkäyttömahdollisuuden tarjoamisesta tiemaksua vastaan, kuten Irlannin hallitus väittää. 36 Kyseisen säännöksen ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että julkisoikeudellisia yhteisöjä ei pidetä verovelvollisina sellaisen toiminnan osalta, jota ne harjoittavat viranomaisen ominaisuudessa. 37 Kuten yhteisöjen tuomioistuin on useaan otteeseen todennut, tämän säännöksen tarkastelu osoittaa, kun otetaan huomioon direktiivin tavoitteet, että kahden edellytyksen on täytyttävä samanaikaisesti, jotta verovelvollisuuden ulkopuolelle jäämistä koskevaa sääntöä voidaan soveltaa: toiminnan harjoittajan on oltava julkisoikeudellinen yhteisö ja toimintaa on harjoitettava viranomaisen ominaisuudessa (ks. mm. asia C-202/90, Ayuntamiento de Sevilla, tuomio 25.7.1991, Kok. 1991, s. I-4247, 18 kohta). 38 Viimeksi mainitun edellytyksen osalta yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä (yhdistetyt asiat 231/87 ja 129/88, Comune di Carpaneto Piacentino ym., tuomio 17.10.1989, Kok. 1989, s. 3233, 16 kohta; asia C-4/89, Comune di Carpaneto Piacentino ym., tuomio 15.5.1990, Kok. 1990, s. I-1869, 8 kohta ja asia C-247/95, Marktgemeinde Welden, tuomio 6.2.1997, Kok. 1997, s. I-779, 17 kohta) ilmenee, että kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettu viranomaisen ominaisuudessa harjoitettu toiminta on sellaista toimintaa, jota julkisoikeudelliset yhteisöt harjoittavat niitä erityisesti koskevan oikeudellisen järjestelmän piirissä, eikä se sisällä sellaista toimintaa, jota ne harjoittavat samoilla oikeudellisilla edellytyksillä kuin yksityiset taloudelliset toimijat. 39 Tämän oikeuskäytännön valossa on hylättävä tämän tuomion 26 kohdassa esitetty komission väite, jonka mukaan julkisoikeudellinen yhteisö toimii "viranomaisen ominaisuudessa" vain sellaisten toimintojen osalta, jotka kuuluvat viranomaisten hoidettaviksi viranomaisen käsitettä suppeasti tulkiten ja joihin ei kuulu tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen tiemaksua vastaan. 40 Komissio, jonka oikeudellista lähestymistapaa yhteisöjen tuomioistuin ei siis hyväksy, ei ole näyttänyt toteen eikä edes pyrkinyt näyttämään toteen, että kyseiset taloudelliset toimijat toimisivat tässä tapauksessa samoilla edellytyksillä kuin yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitettu yksityinen taloudellinen toimija. Sitä vastoin Irlanti on pyrkinyt osoittamaan, että kyseistä toimintaa harjoittivat nämä taloudelliset toimijat sellaisen oikeudellisen järjestelmän piirissä, joka koski kyseisessä oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla niitä erityisesti. 41 Tästä syystä on todettava, että komissio ei ole esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle seikkoja, joiden perusteella yhteisöjen tuomioistuin voisi todeta väitetyn jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen siltä osin kuin kysymys on edellytyksestä, joka koskee toiminnan harjoittamista viranomaisen ominaisuudessa. 42 Kuten tämän tuomion 37 kohdassakin on todettu, kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa säädetty verovelvollisuuden ulkopuolelle jättämistä koskeva sääntö edellyttää kuitenkin sen lisäksi, että toimintaa harjoitetaan viranomaisen ominaisuudessa, myös sitä, että tätä toimintaa harjoittaa julkisoikeudellinen yhteisö. 43 Tältä osin yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että yksityisen oikeussubjektin harjoittama toiminta ei ole arvonlisäverosta vapaa yksinomaan sen perusteella, että se muodostuu viranomaisten valtaoikeuksiin kuuluvan toiminnan harjoittamisesta (em. asia komissio v. Alankomaat, tuomion 21 kohta ja em. asia Ayuntamiento de Sevilla, tuomion 19 kohta). Tämän perusteella yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Ayuntamiento de Sevilla antamansa tuomion 20 kohdassa, että kun kunnallinen viranomainen antaa verojen perimisen itsenäisen kolmannen osapuolen tehtäväksi, kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohtaan sisältyvää poikkeusta ei sovelleta. Lisäksi yhteisöjen tuomioistuin on katsonut edellä mainitussa asiassa komissio vastaan Alankomaat annetun tuomion 22 kohdassa, että jos olisi katsottava, että notaarit ja haastemiehet julkisia tehtäviä Alankomaissa hoitaessaan käyttävät julkista valtaa niille annetun valtuutuksen nojalla, kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua vapautusta ei kuitenkaan sovellettaisi heihin, koska he eivät hoida näitä tehtäviä julkisoikeudellisena yhteisönä, ottaen huomioon sen, että he eivät kuulu viranomaisorganisaatioon, vaan harjoittavat itsenäistä taloudellista toimintaa vapaan ammatin harjoittajina. 44 Tässä tapauksessa on kiistatonta, että Irlannissa tienkäyttömahdollisuuden tarjoamista tiemaksua vastaan harjoittavat yksityisoikeudelliset taloudelliset toimijat. Tästä syystä kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua vapautusta ei voida soveltaa. 45 Irlannin hallitus katsoo kuitenkin, että tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen maksua vastaan on joka tapauksessa kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdassa tarkoitettua "kiinteän omaisuuden vuokrausta", joten kyseinen palvelu olisi kyseisen säännöksen perusteella vapaa arvonlisäverosta. 46 Koska arvonlisävero on tavaroiden luovutuksesta ja palvelujen suorituksesta kannettava vero, Irlannin hallituksen mukaan on pohdittava sitä, mitä maksun vastikkeeksi lähinnä saadaan. Kun maksetaan tiemaksu, pääasiallinen siitä koituva etu on oikeus saada maksullinen tie käyttöönsä, joten kyseinen toiminta kuuluu 13 artiklan B kohdan b alakohdan soveltamisalaan. 47 Toisin kuin komissio väittää, kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdan mukainen vuokrauksen käsite ei Irlannin hallituksen mukaan edellytä yksinoikeutena myönnetyn hallintaoikeuden olemassaoloa. Vaatimus kyseiseen tiettyyn omaisuuteen kohdistuvan käyttöoikeuden kestosta täyttyy, koska sovittu ajanjakso on se, jonka kuljettaja tarvitsee ajaakseen tietyn matkan maksullisella tiellä tai ylittääkseen tietyn sillan. Säännöksessä käytetyllä vuokrauksen käsitteellä tarkoitetaan toisaalta lyhytaikaisempaa (letting, location), toisaalta pitkäaikaisempaa (leasing, affermage) vuokrausta. 48 Irlannin hallitus katsoo, että kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdan mukainen lyhytaikaisen vuokrauksen (letting) käsite sisältää, kuten Irlannin oikeudenkin mukaan, maa-alueen läpikulku- tai käyttöoikeuden myöntämisen. Sen mielestä komissio on laiminlyönyt ottaa asianmukaisesti huomioon lyhytaikaisen vuokrauksen käsitteen (short-term lettings) ja keskittynyt virheellisesti omaisuuden pitkäaikaiseen vuokraukseen (leasing of property). 49 Jo kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdan systematiikasta johtuu Irlannin hallituksen mukaan, että toisin kuin komissio väittää, kiinteän omaisuuden vuokraukseen ei aina liity perinteistä omistaja/vuokralainen-suhdetta. Tässä säännöksessä luetellaan neljä liiketoiminnan alaa, jotka ovat poikkeuksia säännöksen mukaisesta vapautuksesta, joten luetellut liiketoiminnan alat - joihin kuuluu alueiden vuokraus kulkuneuvojen paikoitusta varten - ovat itsessään kiinteän omaisuuden vuokrausmuotoja. 50 Irlannin hallitus katsoo, että auton paikoitus maksua vastaan on hyvin samankaltaista toimintaa kuin se, josta suoritetaan tiemaksu. Näiden samankaltaisuuksien ja sen vuoksi, että kuudennen direktiivin mukaan kiinteän omaisuuden vuokrauksen käsite sisältää nimenomaisesti pysäköintimaksuja vastaan tarjotut palvelut, on järkevää katsoa, että sama pätee myös tiemaksuja vastaan tarjottuihin palveluihin. 51 Heti aluksi on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kuudennen direktiivin 13 artiklassa mainitut vapautukset ovat yhteisön oikeuden omia käsitteitä (ks. mm. asia 348/87, Stichting Uitvoering Financiële Acties, tuomio 15.6.1989, Kok. 1989, s. 1737, 11 kohta; asia C-453/93, Bulthuis-Griffioen, tuomio 11.8.1995, Kok. 1995, s. I-2341, 18 kohta ja asia C-2/95, SDC, tuomio 5.6.1997, Kok. 1997, s. I-3017, 21 kohta). Ne on siis määriteltävä yhteisön tasolla. 52 Yhteisöjen tuomioistuin on myös vakiintuneesti katsonut, että kuudennen direktiivin 13 artiklassa tarkoitettujen vapautusten määrittelyyn käytettyä sanamuotoa on tulkittava suppeasti, koska vapautukset poikkeavat pääsäännöstä, jonka mukaan arvonlisäveroa peritään jokaisesta verovelvollisen vastiketta vastaan suorittamasta palvelusta (ks. mm. em. asia Stichting Uitvoering Financiële Acties, tuomion 19 kohta; em. asia Bulthuis-Griffioen, tuomion 19 kohta; em. asia SDC, tuomion 20 kohta ja asia C-216/97, Gregg, tuomio 7.9.1999, Kok. 1999, s. I-4947, 12 kohta). 53 Tältä osin on todettava, ettei kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdan sanamuoto anna mitään selvennystä käsitteen "kiinteän omaisuuden vuokraus" ("letting" tai "leasing") ulottuvuuteen. 54 Kyseisessä säännöksessä tarkoitettu "kiinteän omaisuuden vuokraus" on käsitteenä sinänsä tietyssä mielessä laajempi kuin kansallisissa lainsäädännöissä. Kyseisen säännöksen mukaan verovapauden ulkopuolelle jää esimerkiksi majoitussopimus ("hotellialalla harjoitettava - - majoitustoiminta"), jota tietyissä kansallisissa oikeuksissa ei pidetä vuokrasopimuksena, koska hotellinpitäjän tarjoamat palvelut ovat ensi sijalla ja koska asiakkaat käyttäessään kiinteistöä ovat hotellinpitäjän valvonnan alaisia. 55 Käsitettä "kiinteän omaisuuden vuokraus" on kuitenkin tulkittava suppeasti muissa kuin niissä erityistapauksissa, jotka on mainittu kuudennen direktiivin 13 artiklan B kohdan b alakohdassa. Kuten tämän tuomion 52 artiklassa on todettu, kiinteän omaisuuden vuokraus on poikkeus kyseisen direktiivin mukaisesta yleisestä arvonlisäverojärjestelmästä. 56 Näin ollen tämän käsitteen piiriin ei voida sisällyttää sopimuksia, joiden erityispiirteenä on nyt käsiteltävän asian tapaan se, että osapuolten välisessä sopimuksessa ei ole otettu huomioon kiinteän omaisuuden käyttöoikeuden kestoa, joka on vuokrasopimuksen olennainen osa. 57 Kun on kyseessä tienkäyttömahdollisuuden tarjoaminen, käyttäjää kiinnostaa mahdollisuus ajaa tietty välimatka nopeasti ja turvallisemmin. Osapuolet eivät ota huomioon tien käytön kestoa esimerkiksi hinnassa. 58 Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, että Irlanti ei ole noudattanut kuudennen direktiivin 2 ja 4 artiklan mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole kantanut arvonlisäveroa tiemaksuista, joita peritään maksullisten teiden ja siltojen käytöstä tienkäyttäjille suoritettavan palvelun vastineeksi, vaikka sen olisi pitänyt kantaa se, ottaen huomioon että palvelua ei tarjoa kuudennen direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen yhteisö. Toinen kanneperuste 59 Komissio muistuttaa, että arvonlisäverosta kertyvien omien varojen kantomenettelyä koskevat säännöt sisältyvät asetukseen N:o 1553/89, jolla korvattiin 1.1.1989 asetus N:o 2892/77, sellaisena kuin se oli muutettuna. 60 Se korostaa tältä osin, että kun verovelvollinen tekee kuudennen direktiivin 2 ja 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvan liiketoimen, loppukäyttäjä, jolle tavara luovutetaan tai palvelu suoritetaan, on velvollinen maksamaan arvonlisäveron, ja että vastaavasti arvonlisäverosta kertyvien omien varojen tulouttamista koskevia säännöksiä sovelletaan sen jäsenvaltion osalta, jossa arvonlisävero on kannettu. 61 Komissio katsoo, että jos kuudetta direktiiviä on rikottu ja arvonlisäverosta kertyvien omien varojen määräytymisperuste on siis kaventunut, yhteisölle tuloutettaviin omiin varoihin on lisättävä siihen veroon liittyvien omien varojen määrä, joka olisi pitänyt kantaa, sillä muuten aiheutuisi taloudellista vahinkoa, joka olisi korvattava bruttokansantuotteeseen perustuvilla suorituksilla. Direktiivin rikkomisesta seuraisi näin ollen taloudellista vahinkoa muille jäsenvaltioille, millä siten loukattaisiin yhdenvertaisuusperiaatetta. 62 Viivästyskorkojen maksamisen osalta komissio muistuttaa, että yhteisöjen tuomioistuimen mukaan asetuksen N:o 1552/89 11 artiklassa tarkoitetut viivästyskorot on maksettava "kaikista viivästyksistä", ja ne on maksettava riippumatta siitä, mistä syystä tulouttaminen komissiolle on viivästynyt (ks. esim. asia 54/87, komissio v. Italia, tuomio 22.2.1989, Kok. 1989, s. 385, 12 kohta). 63 Komissio katsoo antaneensa Irlannin hallitukselle riittävästi aikaa yhteisön oikeuden vastaisen oikeustilan korjaamiseksi, ja se on muistuttanut tätä siitä, että Irlannin on maksettava 31.3.1988 alkaen viivästyskorkoa niiden arvonlisäverosta kertyvien omien varojen osalta, joita Irlanti ei ole tulouttanut sen vuoksi, että tiemaksuista ei ole kannettu arvonlisäveroa. 64 On muistettava, että asetuksen N:o 1553/89 1 artiklan mukaan arvonlisäverosta kertyvät omat varat lasketaan soveltamalla yhdenmukaista verokantaa saman asetuksen mukaisesti määritettyyn perusteeseen ja että asetuksen 2 artiklan 1 kohdan mukaan tämä peruste määritetään kuudennen direktiivin 2 artiklassa tarkoitettujen verollisten liiketoimien perusteella. 65 Siltä osin kuin tiemaksuista Irlannissa ei ole kannettu arvonlisäveroa, vastaavia määriä ei ole otettu huomioon määriteltäessä arvonlisäverosta kertyvien omien varojen perustetta, joten Irlanti on myös rikkonut vastaavassa määrin yhteisöjen omien varojen järjestelmää. 66 Komission vaatimat viivästyskorot perustuvat asetuksen N:o 1552/89 11 artiklaan. Kuten komissio on perustellusti huomauttanut, viivästyskorot on maksettava riippumatta siitä, mistä syystä tulouttaminen komissiolle on viivästynyt (ks. mm. em. asia komissio v. Italia, tuomion 12 kohta). 67 Irlannin hallitus kuitenkin väittää, että asetuksen N:o 1553/89 9 artiklassa ja asetuksen N:o 1552/89 11 artiklassa annetaan komissiolle oikeus vaatia täydentävien maksujen suorittamista ja viivästyskorkoja vain, jos yhteisön oikeuden rikkominen on johtanut riittämättömään tuloutukseen yhteisöjen omiin varoihin. Sen mielestä tilanne ei ole tässä tapauksessa sellainen. 68 Ensinnäkin Irlannin maksuosuutta yhteisöjen omiin varoihin ja sen perusteella laskettavaa joka vuosi maksettavaa kokonaismäärää vähennettiin vuodesta 1988 lähtien yhteisöjen omista varoista 24 päivänä kesäkuuta 1988 tehdyn neuvoston päätöksen 88/376/ETY (EYVL L 185, s. 24) ja Euroopan yhteisöjen omista varoista 31 päivänä lokakuuta 1994 tehdyn päätöksen 94/728/EY, Euratom (EYVL L 293, s. 9) mukaisesti. Jos toisaalta vuosien 1985-1987 osalta maksamatta jäänyt määrä Irlannin maksuosuudesta yhteisöjen omiin varoihin oli 39 686 Irlannin puntaa (IEP), Irlanti vaatii, että tätä määrää kompensoidaan sen vuoden 1984 maksuosuuden ylimäärällä, joka on sen mukaan 90 820 IEP, jolloin erotus olisi 51 134 IEP Irlannin hyväksi. 69 Tältä osin on vain todettava, että vaikka, kuten komissio on myöntänyt istunnossa, kuudennen direktiivin asianmukaisen soveltamisen taloudellisia seurauksia on arvioitava tätä tuomiota täytäntöönpantaessa, nämä seuraukset eivät voi missään tapauksessa saattaa kyseenalaiseksi tämän tuomion 65 kohdassa esitettyä toteamusta, jonka mukaan Irlanti ei ole noudattanut yhteisöjen omien varojen järjestelmään liittyvää säännöstöä tiettyjen teiden käytöstä perittävien tiemaksujen osalta. 70 On kuitenkin pohdittava sitä, vaikuttaako perustellun lausunnon tiedoksiantamisen ja nyt käsiteltävän kanteen vireillepanon välillä kulunut yli seitsemän vuoden aika siihen, missä laajuudessa Irlannin on tarvittaessa tuloutettava jälkikäteen maksuja yhteisöjen omien varojen järjestelmään liittyvän säännöstön perusteella. 71 Vaikka kuudennessa direktiivissä (asia C-85/97, SFI, tuomio 19.11.1998, Kok. 1998, s. I-7447, 25 kohta) ja yhteisöjen omiin varoihin liittyvässä säännöstössä ei mainitakaan aikaa, jonka kuluessa arvonlisäverosaatava vanhenisi, perustavanlaatuinen oikeusvarmuuden vaatimus voi kuitenkin olla esteenä sille, että komissio voisi jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä, jossa vaaditaan jälkikäteistuloutusta yhteisöjen omiin varoihin, viivyttää loputtomiin päätöstä aloittaa oikeudenkäynti (ks. vastaavasti asia 57/69, ACNA v. komissio, tuomio 14.7.1972, Kok. 1972, s. 933, 32 kohta). 72 Tältä osin on muistettava, että asetuksen N:o 1553/89 7 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toimitettava komissiolle selvitys, josta ilmenee arvonlisäveroista kertyvien omien varojen perusteen kokonaismäärä edellisenä kalenterivuotena ja johon kyseisen asetuksen 1 artiklassa tarkoitettua yhdenmukaista verokantaa on sovellettava arvonlisäverosta kertyvien omien varojen määrittämiseksi. 73 Asetuksen N:o 1553/89 9 artiklan 1 kohdan mukaan 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin ja aiempia varainhoitovuosia koskeviin selvityksiin tehtävät kaikki oikaisut tehdään yhteisymmärryksessä asianomaisen jäsenvaltion ja komission kesken. Jollei jäsenvaltio anna suostumustaan, komissio toteuttaa tämän asetuksen moitteettoman soveltamisen kannalta tarpeellisiksi katsomansa toimenpiteet tarkasteltuaan asiaa uudelleen. 74 Kyseisen asetuksen 9 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa: "Edellä 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua vuosittaista selvitystä ei enää oikaista neljännen tiettyä varainhoitovuotta seuraavan vuoden heinäkuun 31 päivän jälkeen, ellei kyse ole komission tai asianomaisen jäsenvaltion ennen tätä eräpäivää tiedoksi antamista kohdista." 75 Vaikka tässä säännöksessä ei tarkoitetakaan tilannetta, jossa on aloitettu perustamissopimuksen 169 artiklassa tarkoitettu jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva menettely, se ilmentää kuitenkin varainhoitoon liittyviä oikeusvarmuuden vaatimuksia, koska siinä säädetään, että sen jälkeen kun neljä varainhoitovuotta on kulunut, oikaisut eivät enää ole mahdollisia. 76 On katsottava, että samojen oikeusvarmuusnäkökohtien perusteella voidaan analogisesti soveltaa kyseiseen säännökseen sisältyvää oikeussääntöä, kun komissio päättää aloittaa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn arvonlisäverosta kertyvien omien varojen tulouttamiseksi jälkikäteen. 77 Näin ollen komissio, joka on päättänyt nostaa nyt käsiteltävän kanteen vasta 21.10.1997, voi perustellusti vaatia vasta varainhoitovuodesta 1994 lähtien, että arvonlisäverosta kertyvät omat varat on tuloutettava jälkikäteen niille kertyneine viivästyskorkoineen. 78 Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, että Irlanti ei ole noudattanut asetusten N:o 1553/89 ja N:o 1552/89 mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole tulouttanut komissiolle arvonlisäverosta kertyvinä omina varoina viivästyskorkoineen sitä arvonlisäveroa vastaavia määriä, joka olisi pitänyt kantaa maksullisten teiden ja siltojen käytöstä perittävistä tiemaksuista. Päätökset oikeudenkäyntikuluista Oikeudenkäyntikulut 79 Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut Irlannin velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja Irlanti on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Päätöksen päätösosa Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN on antanut seuraavan tuomiolauselman: 1) Irlanti ei ole noudattanut jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta - yhteinen arvonlisäverojärjestelmä: yhdenmukainen määräytymisperuste - 17 päivänä toukokuuta 1977 annetun kuudennen neuvoston direktiivin 77/388/ETY 2 ja 4 artiklan sekä arvonlisäverosta kertyvien omien varojen lopullisesta yhdenmukaisesta kantomenettelystä 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1553/89 ja yhteisöjen omista varoista tehdyn päätöksen 88/376/ETY, Euratom soveltamisesta 29 päivänä toukokuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom) N:o 1552/89 mukaisia velvoitteitaan, koska se ei ole kantanut arvonlisäveroa tiemaksuista, joita peritään maksullisten teiden ja siltojen käytöstä tienkäyttäjille suoritetun palvelun vastikkeeksi, vaikka sen olisi pitänyt kantaa se, ottaen huomioon että palvelua ei tarjoa edellä mainitun direktiivin 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettu julkisoikeudellinen yhteisö, ja koska se toisaalta ei ole tulouttanut Euroopan yhteisöjen komissiolle arvonlisäverosta kertyvinä omina varoina viivästyskorkoineen sitä arvonlisäveroa vastaavia määriä, joka olisi pitänyt kantaa edellä mainituista tiemaksuista. 2) Irlanti velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

61979CJ0143

en

1 BY AN ORDER OF 11 SEPTEMBER 1979 , WHICH WAS RECEIVED AT THE COURT ON 14 SEPTEMBER 1979 , THE NATIONAL INSURANCE COMMISSIONER , LONDON , REFERRED TO THE COURT FOR A PRELIMINARY RULING UNDER ARTICLE 177 OF THE EEC TREATY SIX QUESTIONS ON THE INTERPRETATION AND VALIDITY OF CERTAIN PROVISIONS OF REGULATION NO 1408/71 OF THE COUNCIL OF 14 JUNE 1971 ON THE APPLICATION OF SOCIAL SECURITY SCHEMES TO EMPLOYED PERSONS AND THEIR FAMILIES MOVING WITHIN THE COMMUNITY ( OFFICIAL JOURNAL , ENGLISH SPECIAL EDITION 1971 ( II ), P . 416 ) AND OF REGULATION NO 574/72 OF THE COUNCIL OF 21 MARCH 1972 FIXING THE PROCEDURE FOR IMPLEMENTING REGULATION NO 1408/71 ( OFFICIAL JOURNAL , ENGLISH SPECIAL EDITION 1972 ( I ), P . 159 ). THOSE QUESTIONS ARE SUBMITTED IN THE CONTEXT OF A DISPUTE CONCERNING THE MATERNITY BENEFIT DUE TO A PERSON , MRS MARGARET WALSH , WHO WORKED BOTH IN THE UNITED KINGDOM AND IN THE REPUBLIC OF IRELAND AND WHO , AFTER BEARING A CHILD IN IRELAND ON 31 JULY 1975 , RETURNED TO LIVE IN THE UNITED KINGDOM ON 21 AUGUST 1975 . 2 MRS WALSH , WHO , ACCORDING TO THE INFORMATION PROVIDED , APPEARS TO HAVE SATISFIED THE CONDITIONS FOR CLAIMING MATERNITY BENEFIT IN IRELAND , DID NOT HOWEVER LODGE A CLAIM FOR SUCH BENEFIT IN THAT COUNTRY . ON THE CONTRARY , AFTER HER RETURN TO THE UNITED KINGDOM SHE SUBMITTED A CLAIM ON 3 OCTOBER 1975 TO THE BRITISH INSURANCE OFFICER FOR THE MATERNITY BENEFIT PAYABLE BY VIRTUE OF THE UNITED KINGDOM LEGISLATION . ALTHOUGH MRS WALSH SATISFIED THE CONTRIBUTION CONDITIONS FOR THE ACQUISITION OF A RIGHT TO BENEFIT AT A REDUCED RATE THE INSURANCE OFFICER DISALLOWED THE CLAIM ON THE GROUND THAT IT HAD NOT BEEN MADE WITHIN THE REQUISITE TIME AND THAT THERE WAS NO GOOD CAUSE FOR THE DELAY . 3 FOLLOWING THE DISMISSAL OF THE APPEAL WHICH MRS WALSH MADE TO A LOCAL TRIBUNAL , THE CLAIMANT BROUGHT A FURTHER APPEAL BEFORE THE NATIONAL INSURANCE COMMISSIONER . IN THE COURSE OF THE PROCEEDINGS BEFORE THE COMMISIONER CERTAIN ISSUES AROSE CONCERNING THE APPLICATION OF COMMUNITY RULES TO THE CASE IN QUESTION AND THE COMMISSIONER REQUESTED THE COURT TO GIVE A PRELIMINARY RULING ON THE FOLLOWING QUESTIONS : ' ' ( 1 ) WHETHER A PERSON WHO SATISFIES THE CONTRIBUTION CONDITIONS OF ONE MEMBER STATE ( IN THIS CASE THE UNITED KINGDOM ) FOR ENTITLEMENT TO MATERNITY ALLOWANCE ( IN THIS CASE AT A REDUCED RATE ) THROUGHOUT THE PERIOD FOR WHICH MATERNITY ALLOWANCE IS CLAIMED IN THAT STATE IS A ' WORKER ' FOR THE PURPOSE OF ( A ) REGULATION ( EEC ) NO 1408/71 ; AND ( B ) REGULATION ( EEC ) NO 574/72 , NOTWITHSTANDING THAT DURING THAT PERIOD SHE HAS PAID NO CONTRIBUTIONS AND IS NOT LIABLE TO PAY CONTRIBUTIONS . ( 2)WHETHER A WORKER WHO SATISFIES THE CONTRIBUTION CONDITIONS FOR MATERNITY BENEFIT ( EITHER AT THE FULL OR AT A REDUCED RATE ) UNDER THE LEGISLATION OF TWO OR MORE MEMBER STATES ( IN THIS CASE THOSE OF THE UNITED KINGDOM AND THE REPUBLIC OF IRELAND ) IS TO BE REGARDED , FOR THE PURPOSE OF ARTICLE 8 OF REGULATION ( EEC ) NO 574/72 AS ' ENTITLED TO CLAIM MATERNITY BENEFITS ' UNDER THOSE LEGISLATIONS ( A ) WHETHER OR NOT SUCH WORKER FALLS TO BE DISQUALIFIED FOR RECEIPT OF SUCH BENEFITS UNDER THE LEGISLATION OF ONE OR MORE OF SUCH MEMBER STATES ON THE GROUND OF DELAY IN CLAIMING OR ON OTHER GROUNDS ; OR ( B)ONLY IF THE CLAIM OF SUCH WORKER WOULD IN FACT SUCCEED UNDER THE LEGISLATION OF ALL SUCH MEMBER STATES . ( 3)WHETHER THE REFERENCE IN ARTICLE 8 OF REGULATION ( EEC ) NO 574/72 TO ' THE LEGISLATIONS OF TWO OR MORE MEMBER STATES ' IS TO BE REGARDED AS ( A ) INCLUDING OR ( B ) EXCLUDING THE REGULATIONS OF THE EUROPEAN ECONOMIC COMMUNITY . ( 4)WHETHER , IN THE CASE OF A WORKER WHO IS ENTITLED TO CLAIM MATERNITY BENEFITS UNDER THE LEGISLATION OF TWO OR MORE MEMBER STATES WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 8 OF REGULATION ( EEC ) NO 574/72 , THE PROVISION OF THAT ARTICLE THAT THOSE BENEFITS SHALL BE GRANTED EXCLUSIVELY UNDER THE LEGISLATION OF THE MEMBER STATE IN WHOSE TERRITORY THE CONFINEMENT TOOK PLACE ( IN THIS CASE THE REPUBLIC OF IRELAND ) OPERATES TO EXCLUDE THE CLAIMANT FROM OBTAINING MATERNITY BENEFITS IN MEMBER STATES WHERE THE CONFINEMENT DID NOT TAKE PLACE ( IN THIS CASE THE UNITED KINGDOM ) ( A ) ONLY IN RESPECT OF THE PERIOD FOR WHICH THE CLAIMANT IS ENTITLED TO CLAIM MATERNITY BENEFITS UNDER THE LEGISLATION OF THE MEMBER STATE WHERE THE CONFINEMENT TOOK PLACE ; OR ( B)IN RESPECT OF ALL MATERNITY BENEFITS IN RELATION TO THAT CONFINEMENT IN THOSE MEMBER STATES WHERE THE CONFINEMENT DID NOT TAKE PLACE . ( 5)WHETHER THE SAID ARTICLE 8 , TO THE EXTENT TO WHICH IT OPERATES TO EXCLUDE THE CLAIMANT FROM OBTAINING MATERNITY BENEFITS IN MEMBER STATES WHERE THE CONFINEMENT DID NOT TAKE PLACE IS VALID IN SO OPERATING AND IS NOT ULTRA VIRES . ( 6)WHETHER THE DIRECTIONS IN ARTICLE 86 OF REGULATION ( EEC ) NO 1408/71 AS TO THE FORWARDING OF CLAIMS TO THE COMPETENT AUTHORITY APPLY IN THE CASE OF A CLAIM WHICH SHOULD HAVE BEEN , BUT HAS NOT BEEN , SUBMITTED , IN ORDER TO COMPLY WITH THE LEGISLATION OF ONE MEMBER STATE ( IN THIS CASE THE REPUBLIC OF IRELAND ), WITHIN A SPECIFIED PERIOD TO AN AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT OF THAT STATE BUT HAS BEEN SUBMITTED , OUTSIDE THAT PERIOD , TO A CORRESPONDING STATUTORY INSTITUTION OR COURT OF ANOTHER MEMBER STATE ( IN THIS CASE THE DEPARTMENT OF HEALTH AND SOCIAL SECURITY , LONDON , UNITED KINGDOM ). ' ' 4 WHEREAS QUESTIONS 1 , 3 AND 6 CONCERN PROVISIONS OR EXPRESSIONS OF GENERAL APPLICATION , QUESTIONS 2 , 4 AND 5 INVOLVE SPECIFIC ISSUES AND MUST BE CONSIDERED IN THE LIGHT OF THE OBJECTIVES OF THE BENEFITS IN QUESTION . IT IS APPROPRIATE THEREFORE TO DEAL WITH THESE TWO GROUPS OF QUESTIONS IN TURN . QUESTIONS 1 , 3 AND 6 5 THE ISSUE RAISED IN THE FIRST QUESTION IS REALLY WHETHER THE EXPRESSION ' ' ANY PERSON WHO IS COMPULSORILY INSURED ' ' WHICH IS CONTAINED IN THE DEFINITION OF THE TERM ' ' WORKER ' ' IN ARTICLE 1 ( A ) ( II ) OF REGULATION NO 1408/71 - A DEFINITION WHICH ALSO APPLIES IN THE CONTEXT OF REGULATION NO 574/72 - PRESUPPOSES THE COMPULSORY PAYMENT OF CONTRIBUTIONS AT THE TIME WHEN THE CONTINGENCY COVERED BY THE INSURANCE OCCURS OR WHETHER IT SUFFICES THAT , UNDER THE LEGISLATION IN QUESTION , THE PERSON SHOULD STILL BE INSURED AT THE TIME OF THE CONTINGENCY BY VIRTUE OF CONTRIBUTIONS PAID COMPULSORILY AS AN EMPLOYED PERSON AT AN EARLIER PERIOD . THIS PROBLEM IS NO DIFFERENT IF THERE IS ALSO TAKEN INTO CONSIDERATION PARAGRAPH ( 1 ) OF POINT I OF ANNEX V TO REGULATION NO 1408/71 WHICH , WITH REFERENCE TO THE PROVISION CITED ABOVE AND UNITED KINGDOM LEGISLATION , REGARDS AS WORKERS ' ' ALL PERSONS REQUIRED TO PAY CONTRIBUTIONS AS EMPLOYED WORKERS ' ' . IN FACT , THE COURT HAS ALREADY DECIDED IN ITS JUDGMENT OF 29 SEPTEMBER 1976 IN CASE 17/76 BRACK V INSURANCE OFFICER ( 1976 ) ECR 1429 AT P . 1449 THAT , FAR FROM RESTRICTING THE DEFINITION OF THE TERM ' ' WORKER ' ' AS IT EMERGES FROM ARTICLE 1 ( A ) OF THE REGULATION , THE PROVISION IN ANNEX V IS SOLELY CONCERNED TO CLARIFY THE SCOPE OF ARTICLE 1 ( A ) ( II ) VIS-A-VIS BRITISH LEGISLATION SO THAT PERSONS COVERED BY THE DEFINITION IN THE REGULATION MAY BE IDENTIFIED AS SUCH BY VIRTUE OF THE MANNER IN WHICH THE BRITISH SYSTEM IS ADMINISTERED OR FINANCED . 6 AS THE AFORMENTIONED JUDGMENT OF 29 SEPTEMBER 1976 ALSO STRESSED , IT FOLLOWS FROM CERTAIN PROVISIONS OF REGULATION NO 1408/71 THAT IT APPLIES TO CERTAIN CATEGORIES OF PERSONS WHO , WHEN THE CONTINGENCY OCCURS , DO NOT HAVE THE STATUS OF ' ' EMPLOYED PERSONS ' ' WITHIN THE MEANING OF THE LAW OF EMPLOYMENT . IT WOULD BE CONTRARY TO THE SPIRIT OF THOSE PROVISIONS AND TO ONE OF THE ESSENTIAL OBJECTIVES OF THE REGULATION , WHICH IS TO GUARANTEE TO WORKERS WHO MOVE WITHIN THE COMMUNITY THEIR ACCRUED RIGHTS AND ADVANTAGES , TO EXCLUDE FROM THE SCOPE OF THE REGULATION - BY GIVING A RESTRICTIVE INTERPRET- ATION TO THE DEFINITION OF THE TERM ' ' WORKER ' ' - ANY OTHER CASE WHERE , UNDER THE RELEVANT LEGISLATION , THE INSURANCE CONTINUES TO COVER THE INSURED AGAINST RISKS BUT THE INSURED IS NO LONGER BOUND TO PAY CONTRIBUTIONS . 7 THE ANSWER TO THE FIRST QUESTION SHOULD THEREFORE BE THAT A PERSON WHO IS ENTITLED UNDER THE LEGISLATION OF A MEMBER STATE TO BENEFITS COVERED BY REGULATION NO 1408/71 BY VIRTUE OF CONTRIBUTIONS PREVIOUSLY PAID COMPULSORILY DOES NOT LOSE HIS STATUS AS A ' ' WORKER ' ' WITHIN THE MEANING OF REGULATIONS NOS 1408/71 AND 574/72 BY REASON ONLY OF THE FACT THAT AT THE TIME WHEN THE CONTINGENCY OCCURRED HE WAS NO LONGER PAYING CONTRIBUTIONS AND WAS NOT BOUND TO DO SO . 8 THE EXPRESSION ' ' LEGISLATION ' ' , THE INTERPRETATION OF WHICH IS CALLED FOR BY THE THIRD QUESTION , IS TO BE FOUND IN A GREAT NUMBER OF PROVISIONS IN THE TWO REGULATIONS . IT IS INCLUDED AMONG THE DEFINITIONS CONTAINED IN ARTICLE 1 OF REGULATION NO 1408/71 FOR THE PURPOSE OF THE APPLICATION OF THE REGULATION . EVEN THOUGH THE PROBLEM OF INTERPRETATION RAISED BY THE QUESTION DOES NOT FIND AN EXPRESS ANSWER IN THAT DEFINITION , THE VERY EXISTENCE OF SUCH A GENERAL PROVISION IMPLIES THAT THE ANSWER MUST , SO FAR AS POSSIBLE , BE BASED UPON A UNIFORM INTERPRETATION . IN ITS JUDGMENT OF 7 NOVEMBER 1973 IN CASE 51/73 BESTUUR DER SOCIALE VERZEKERINGSBANK V SMIEJA ( 1973 ) ECR 1213 THE COURT CONSTRUED THAT CONCEPT , AS IT OCCURS IN ARTICLE 10 ( 1 ) OF REGULATION NO 1408/71 , AS EMBRACING THE PROVISIONS OF COMMUNITY LAW RELEVANT TO THAT PARAGRAPH . THAT CONCLUSION WAS BASED , INTER ALIA , ON THE CONSIDERATION THAT THE RIGHTS UNDER DISCUSSION OFTEN DERIVE NOT FROM NATIONAL LEGISLATION ALONE BUT FROM THAT LEGISLATION COMBINED WITH COMMUNITY RULES . THAT CONSIDERATION IS EQUALLY APPLICABLE TO THIS CASE . INDEED , THE NEED TO PROVIDE FOR A RESTRICTIVE RULE SUCH AS THAT IN ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 IS EXPLAINED PRECISELY BY THE EXTENSION OF THE RIGHTS OF THE PERSON CONCERNED WHICH RESULTS FROM OTHER PROVISIONS OF THE TWO REGULATIONS . 9 THE ANSWER TO THE THIRD QUESTION SHOULD THEREFORE BE THAT THE EXPRESSION ' ' THE LEGISLATIONS OF TWO OR MORE MEMBER STATES ' ' , WHICH OCCURS IN ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 , MUST BE UNDERSTOOD AS ALSO INCLUDING THE PROVISIONS OF COMMUNITY REGULATIONS . 10 THE SIXTH QUESTION ASKS , IN SUBSTANCE , WHETHER THE DUTY SET FORTH IN THE SECOND SENTENCE OF ARTICLE 86 OF REGULATION NO 1408/71 , WHICH REQUIRES AN AUTHORITY OF A MEMBER STATE OTHER THAN THAT IN WHICH THE COMPETENT AUTHORITY IS SITUATED TO FORWARD TO THE LATTER CLAIMS LODGED WITH THE FORMER , EXISTS EVEN WHERE THE CLAIM IS LODGED AFTER THE EXPIRY OF THE PERIOD PROVIDED FOR BY THE LEGISLATION OF THE COMPETENT AUTHORITY . 11 THIS QUESTION OF INTERPRETATION ARISES FROM THE FACT THAT THE SECOND SENTENCE OF ARTICLE 86 MAKES REFERENCE TO THE FIRST SENTENCE OF THAT ARTICLE AND THAT SENTENCE IS CONCERNED ONLY WITH CASES IN WHICH THE CLAIM HAS BEEN SUBMITTED WITHIN THE SAME PERIOD AS THAT PROVIDED FOR BY THE LEGISLATION OF THE COMPETENT AUTHORITY . HOWEVER , ARTICLE 86 DOES NOT CONFER ON THE AUTHORITY RECEIVING THE CLAIM THE POWER TO ADJUDICATE UPON ITS ADMISSIBILITY UNDER THE LEGISLATION OF THE COMPETENT AUTHORITY . IT IS FOR THE LATTER TO DECIDE WHETHER THE CLAIM HAS BEEN SUBMITTED IN TIME , REGARD ALWAYS BEING HAD TO THE RULE SET OUT IN THE FIRST SENTENCE OF ARTICLE 86 . CONSEQUENTLY , THE AUTHORITY WHICH HAS RECEIVED THE CLAIM MUST FORWARD IT TO THE COMPETENT AUTHORITY IN ACCORDANCE WITH THE PROVISION CONTAINED IN THE SECOND SENTENCE OF THE SAID ARTICLE . 12 THE ANSWER TO THE SIXTH QUESTION SHOULD THEREFORE BE THAT ARTICLE 86 OF REGULATION NO 1408/71 MUST BE INTERPRETED AS MEANING THAT WHERE A CLAIM , DECLARATION OR APPEAL IS SUBMITTED TO AN AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT OF A MEMBER STATE OTHER THAN THAT UNDER THE LEGISLATION OF WHICH THE BENEFIT MUST BE AWARDED , THAT AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT HAS NO POWER TO DETERMINE THE ADMISSIBILITY OF THE CLAIM , DECLARATION OR APPEAL IN QUESTION . THAT POWER BELONGS EXCLUSIVELY TO THE AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT OF THE MEMBER STATE UNDER THE LEGISLATION OF WHICH THE BENEFITS MUST BE AWARDED AND TO WHICH THE CLAIM , DECLARATION OR APPEAL MUST IN ALL CIRCUMSTANCES BE FORWARDED . QUESTIONS 2 , 4 AND 5 13 THE SECOND AND FOURTH QUESTIONS SEEK TO HAVE SPECIFIED THE SCOPE OF ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 AS REGARDS MATERNITY BENEFIT OF THE KIND AT ISSUE IN THIS CASE AND THE FIFTH QUESTION IS CONCERNED WITH THE VALIDITY OF THAT ARTICLE AS IT IS INTERPRETED BY THE COURT IN ANSWER TO THE OTHER TWO QUESTIONS . 14 ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 IS WORDED AS FOLLOWS : ' ' IF A WORKER OR A MEMBER OF HIS FAMILY IS ENTITLED TO CLAIM MATERNITY BENEFITS UNDER THE LEGISLATIONS OF TWO OR MORE MEMBER STATES , THOSE BENEFITS SHALL BE GRANTED EXCLUSIVELY UNDER THE LEGISLATION OF THE MEMBER STATE IN WHOSE TERRITORY THE CONFINEMENT TOOK PLACE OR , IF THE CONFINEMENT DID NOT TAKE PLACE IN THE TERRITORY OF ONE OF THESE MEMBER STATES , EXCLUSIVELY UNDER THE LEGISLATION OF THE MEMBER STATE TO WHICH THE WORKER WAS LAST SUBJECT ' ' . 15 THAT PROVISION CONSTITUTES A RULE FOR THE APPLICATION OF ARTICLE 12 OF REGULATION NO 1408/71 . THAT ARTICLE , WHICH IS ENTITLED ' ' PREVENTION OF OVERLAPPING OF BENEFITS ' ' PROVIDES , INTER ALIA , IN PARAGRAPH ( 1 ) THAT THE REGULATION ' ' CAN NEITHER CONFER NOR MAINTAIN THE RIGHT TO SEVERAL BENEFITS OF THE SAME KIND FOR ONE AND THE SAME PERIOD OF COMPULSORY INSURANCE ' ' . EVEN THOUGH , ACCORDING TO ITS WORDING , ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 IS A RULE CONCERNING THE APPLICABLE LAW , IT ALSO COMES , AS A CONSEQUENCE , WITHIN THE FRAMEWORK OF THE PROVISIONS WHICH , IN ACCORDANCE WITH THE SEVENTH RECITAL IN THE PREAMBLE TO REGULATION NO 1408/71 , SEEK TO PREVENT UNJUSTIFIED OVERLAPPING OF BENEFITS . 16 THE BENEFITS AT ISSUE IN THE MAIN PROCEEDINGS ARE ALLOWANCES GRANTED FOR A CERTAIN PERIOD BOTH BEFORE AND AFTER THE CONFINEMENT . EVEN THOUGH THE DURATION OF THAT PERIOD AND THE AMOUNT GRANTED PER WEEK OR PER DAY DIFFER FROM ONE MEMBER STATE TO ANOTHER , THE GRANT OF THE BENEFITS RESTS ON THE SAME CONCEPT OF THE WELFARE OF THE MOTHER AND CHILD . THE MOTHER MUST ENJOY A PERIOD OF REST OR LEAVE FROM WORK AND THE ALLOWANCES PAID SERVE TO MAKE GOOD , AT LEAST PARTIALLY , ANY WAGE OR SALARY WHICH THE MOTHER MIGHT HAVE DRAWN DURING THAT PERIOD . 17 IT IS IN THE LIGHT OF THOSE AIMS THAT THE QUESTIONS RELATING TO THE SCOPE OF ARTICLE 8 MUST BE ANSWERED . OVERLAPPING OF BENEFITS OCCURS ONLY IN SO FAR AS A CLAIM FOR BENEFITS MAY ACTUALLY BE SATISFIED BY THE APPLICATION OF THE LEGISLATION OF TWO OR MORE MEMBER STATES . AS THE COMMISSION HAS PROPERLY STRESSED , GIVING ARTICLE 8 A WIDER APPLICATION MIGHT INDEED , IN CASES SUCH AS THE PRESENT , RESULT IN THE PERSON CONCERNED RECEIVING NO ALLOWANCE AT ALL . IT WOULD BE CONTRARY TO THE OBJECTIVES OF THE REGULATIONS WERE A RULE AGAINST OVERLAPPING OF BENEFITS TO PRODUCE SUCH A RESULT . THE SAME CONSIDERATIONS AND , ESPECIALLY , THE WORDING OF THE SAID ARTICLE 12 OF REGULATION NO 1408/71 FAVOUR ALTERNATIVE ( A ) OF THE FOURTH QUESTION , WHICH CONCERNS THE PROBLEM RAISED BY THE DIFFERENT PERIODS OF BENEFIT PROVIDED FOR BY THE LEGISLATION OF THE VARIOUS MEMBER STATES . IT IS TRUE THAT THAT ALTERNATIVE MIGHT HAVE THE RESULT THAT A PERSON WHO HAS EXHAUSTED THE MAXIMUM ENTITLEMENT AWARDED BY THE STATE OF THE CONFINEMENT MAY BENEFIT FOR AN ADDITIONAL PERIOD FROM BENEFITS AWARDED BY OTHER LEGISLATION TO WHICH SHE HAS BEEN SUBJECT AND WHICH , FOR REASONS OF THE WELFARE OF THE MOTHER AND CHILD , ALLOWS A LONGER PERIOD OF LEAVE FROM WORK . HOWEVER , SUCH A RESULT MAY NOT BE DESCRIBED AS AN ' ' UNJUSTIFIED OVERLAPPING ' ' AND , IN THE ABSENCE OF AN EXPRESS PROVISION TO THAT EFFECT , IT MAY HARDLY BE PRESUMED THAT IT IS EXCLUDED BY ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 . 18 THE ANSWER TO THE SECOND AND FOURTH QUESTIONS SHOULD THEREFORE BE THAT ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 MUST BE INTERPRETED AS APPLYING ONLY TO THE EXTENT TO WHICH A CLAIM BY THE PERSON CONCERNED MAY IN FACT BE SATISFIED BY THE APPLICATION OF THE LEGISLATION OF TWO OR MORE MEMBER STATES AND ONLY IN REGARD TO THE PERIOD FOR WHICH THE CLAIMANT MAY CLAIM BENEFITS UNDER THE LEGISLATION SPECIFIED BY THAT ARTICLE . 19 THE DOUBT CONCERNING THE VALIDITY OF ARTICLE 8 WHICH IS EXPRESSED IN THE FIFTH QUESTION ARISES ONLY IN THE EVENT OF THAT ARTICLE ' S HAVING THE EFFECT OF EXCLUDING THE CLAIMANT FROM RECEIVING BENEFITS IN A MEMBER STATE OTHER THAN THAT OF THE CONFINEMENT . THAT QUESTION IS EXPLAINED BY THE DOUBTS CONCERNING THE INTERPRETATION OF ARTICLE 8 WHICH THE NATIONAL INSURANCE COMMISSIONER EXPRESSED IN QUESTIONS 2 AND 4 . IN THAT RESPECT , HOWEVER , HAVING REGARD TO THE SOLUTIONS CONTAINED IN THE ANSWERS GIVEN THOSE QUESTIONS , THE EVENTUALITY CONTEMPLATED WOULD ARISE ONLY WHERE THE OTHER PROVISIONS OF REGULATION NO 1408/71 WOULD HAVE LED , IN THE ABSENCE OF RECOURSE TO ARTICLE 12 OF THAT REGULATION AND TO ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 , TO CLEARLY UNJUSTIFIED OVERLAPPING OF BENEFITS . 20 IT MAY THEREFORE BE STATED IN ANSWER TO THAT QUESTION THAT CONSIDERATION OF THE QUESTIONS RAISED HAS DISCLOSED NO FACTOR OF SUCH A KIND AS TO AFFECT THE VALIDITY OF ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 . Decision on costs THE COSTS INCURRED BY THE COUNCIL AND THE COMMISSION OF THE EUROPEAN COMMUNITIES , WHICH HAVE SUBMITTED OBSERVATIONS TO THE COURT , ARE NOT RECOVERABLE . AS THESE PROCEEDINGS ARE , IN SO FAR AS THE PARTIES TO THE MAIN PROCEEDINGS ARE CONCERNED , IN THE NATURE OF A STEP IN THE PROCEEDINGS BEFORE THE NATIONAL INSURANCE COMMISSIONER , THE DECISION ON COSTS IS A MATTER FOR HIM . Operative part ON THOSE GROUNDS , THE COURT ( SECOND CHAMBER ), IN ANSWER TO THE QUESTIONS SUBMITTED TO IT BY THE NATIONAL INSURANCE COMMISSIONER BY ORDER OF 11 SEPTEMBER 1979 , HEREBY RULES : 1 . REGULATION NO 1408/71 OF THE COUNCIL OF 14 JUNE 1971 ON THE APPLICATION OF SOCIAL SECURITY SCHEMES TO EMPLOYED PERSONS AND THEIR FAMILIES MOVING WITHIN THE COMMUNITY AND REGULATION NO 574/72 OF THE COUNCIL OF 21 MARCH 1972 FIXING THE PROCEDURE FOR IMPLEMENTING REGULATION NO 1408/71 MUST BE INTERPRETED AS MEANING THAT A PERSON WHO IS ENTITLED UNDER THE LEGISLATION OF A MEMBER STATE TO BENEFITS COVERED BY REGULATION NO 1408/71 BY VIRTUE OF CONTRIBUTIONS PREVIOUSLY PAID COMPULSORILY DOES NOT LOSE HIS STATUS AS A ' ' WORKER ' ' WITHIN THE MEANING OF THE SAID TWO REGULATIONS BY REASON ONLY OF THE FACT THAT AT THE TIME WHEN THE CONTINGENCY OCCURRED HE WAS NO LONGER PAYING CONTRIBUTIONS AND WAS NOT BOUND TO DO SO . 2 . THE PHRASE ' ' LEGISLATIONS OF TWO OR MORE MEMBER STATES ' ' , WHICH OCCURS IN ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 , MUST BE UNDERSTOOD AS ALSO INCLUDING THE PROVISIONS OF COMMUNITY REGULATIONS . 3 . ARTICLE 86 OF REGULATION NO 1408/71 MUST BE INTERPRETED AS MEANING THAT WHERE A CLAIM , DECLARATION OR APPEAL IS SUBMITTED TO AN AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT OF A MEMBER STATE OTHER THAN THAT UNDER THE LEGISLATION OF WHICH THE BENEFIT MUST BE AWARDED , THAT AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT HAS NO POWER TO DETERMINE THE ADMISSIBILITY OF THE CLAIM , DECLARATION OR APPEAL IN QUESTION . THAT POWER BELONGS EXCLUSIVELY TO THE AUTHORITY , INSTITUTION OR COURT OF THE MEMBER STATE UNDER THE LEGISLATION OF WHICH THE BENEFIT MUST BE AWARDED AND TO WHICH THE CLAIM , DECLARATION OR APPEAL MUST IN ALL CIRCUMSTANCES BE FORWARDED . 4 . ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 MUST BE INTERPRETED AS APPLYING ONLY TO THE EXTENT TO WHICH A CLAIM BY THE PERSON CONCERNED MAY IN FACT BE SATISFIED BY THE APPLICATION OF THE LEGISLATION OF TWO OR MORE MEMBER STATES AND ONLY IN REGARD TO THE PERIOD FOR WHICH THE CLAIMANT MAY CLAIM BENEFITS UNDER THE LEGISLATION SPECIFIED BY THAT ARTICLE . 5 . CONSIDERATION OF THE QUESTIONS RAISED HAS DISCLOSED NO FACTOR OF SUCH A KIND AS TO AFFECT THE VALIDITY OF ARTICLE 8 OF REGULATION NO 574/72 .

62002CJ0039

mt

1       It-talba għal deċiżjoni preliminari tirrigwarda l-interpretazzjoni ta' l-Artikoli 21, 25 u 27 tal-Konvenzjoni tas-27 ta' Settembru 1968 dwar il-ġurisdizzjoni u l-eżekuzzjoni ta' sentenzi ta' natura ċivili u kummerċjali, kif emendata mill-Konvenzjoni tad-9 ta' Ottubru 1978 dwar l-adeżjoni tar-Renju tad-Danimarka, ta' l-Irlanda u tar-Renju Unit tal-Gran Brittanja u ta' l-Irlanda ta' Fuq (ĠU L 304, p. 1 u – test emendat – p. 77, iktar 'il quddiem il-"Konvenzjoni ta' Brussell"). 2       Din it-talba ġiet ippreżentata fil-kuntest ta' kawża bejn il-kumpannija Mærsk Olie & Gas A/S (iktar 'il quddiem "Mærsk") u s-soċjetà f'isem kollettiv M. de Haan u W. de Boer (iktar 'il quddiem is-"sidien tal-bastiment") rigward azzjoni għal kumpens tad-danni allegament ikkawżati lil katusi mgħoddija taħt il-Baħar tat-Tramuntana minn bastiment tas-sajd li jappartjeni lis-sidien tal-bastiment. Il-kuntest ġuridiku Il-Konvenzjoni Internazzjonali ta' l-1957 fuq il-limitazzjoni tar-responsabbiltà tas-sidien tal-bastimenti li jbaħħru 3       L-Artikolu 1(1) tal-Konvenzjoni Internazzjonali fuq il-limitazzjoni tar-responsabbiltà tas-sidien tal-bastimenti li jbaħħru, ta' l-10 ta' Ottubru 1957 (International Transport Treaties, suppl. 1-10, Jannar 1986, p.81, iktar 'il quddiem il-"Konvenzjoni ta' l-1957") jipprovdi l-possibiltà għas-sid ta' bastiment li jillimita r-responsabbiltà tiegħu għal ammont speċifikat fir-rigward ta' waħda mit-talbiet elenkati, sakemm l-avveniment li jkun ta lok għat-talba ma kienx ikkawżat minħabba l-ħtija effettiva tas-sid. Fost it-talbiet elenkati hemm, fl-Artikolu 1(b), ħsara lil xi proprjetà li seħħet minħabba l-għemil, it-traskuraġni jew il-ħtija ta' kull persuna li tinsab abbord il-bastiment u li hija konessa man-navigazzjoni tiegħu. 4       Skond l-Artikolu 3(1) ta' din il-Konvenzjoni, l-ammont tal-limitazzjoni ta' responsabbiltà huwa kkalkolat skond it-tunnelaġġ tal-bastiment u jvarja skond in-natura tal-ħsara kkawżata. B'hekk, meta l-avveniment dannuż jirriżulta fi ħsara lill-proprjetà biss, l-ammont li għalih il-propjetarju jista' jillimta r-reponsabbiltà tiegħu jikkorrispondi għal 1000 francs Poincaré għal kull tunnellata tat-tunellaġġ tal-bastiment. 5       Meta t-talbiet meħuda flimkien, li jirriżultaw mill-istess avveniment dannuż, jiżbqu l-limitu tar-responsabbiltà hekk kif stabbilit, l-Artikolu 2(2) u (3) ta' l-imsemmija Konvenzjoni tipprovdi li fond, ta' ammont li jikkorrispondi għal dan il-limitu, jista' jinħoloq sabiex ikun eskluzivament disponibbli għat-talbiet li għalihom hija invokata l-limitazzjoni tar-responsabbiltà. Dan il-fond għandu jitqassam, skond l-Artikolu 3(2), "bejn il-persuni li jagħmlu t-talbiet, proporzjonalment għall-ammont tat-talbiet tagħhom li jiġu ppruvati". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 6       Skond l-Artikolu 1(7) tal-Konvenzjoni ta' l-1957, "il-fatt li tiġi invokata l-limitazzjoni tar-responsabbiltà ma jfissirx li qed tiġi ammessa r-responsabbiltà". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 7       L-Artikolu 4 ta' din il-Konvenzjoni jipprovdi: "[...] ir-regoli dwar kif għandu jiġi kkostitwit u mqassam il-fond eventwali u r-regoli tal-proċedura kollha għandhom jiġu stabbiliti mil-liġi nazzjonali ta' l-Istat fejn il-fond jiġi kkostitwit". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 8       Mill-proċess jirriżulta li r-Renju ta' l-Olanda kien marbut bil-Konvenzjoni ta' l-1957 fiż-żmien tal-fatti fil-kawża prinċipali. Il-Konvenzjoni ta' Brussell 9       Mill-preambolu tagħha, jirriżulta li l-Konvenzjoni ta' Brussell għandha bħala għan li tiffaċilita r-rikonoxximent reċiproku u l-eżekuzzjoni tas-sentenzi ġudizzjarji, skond l-Artikolu 293 KE, u li ssaħħaħ fil-Komunità l-protezzjoni legali tal-persuni residenti hemmhekk. L-imsemmi preambolu jipprovdi wkoll li huwa importanti għal dan il-għan li tiġi ddeterminata l-ġurisdizzjoni internazzjonali tal-qrati ta' l-Istati Kontraenti. 10     L-Artikolu 2 tal-Konvezjoni ta' Brussell jistabbilixxi r-regola ġenerali li għandhom ikollhom ġurisdizzjoni, il-qrati ta' l-Istat li fih ikun iddomiċiljat il-konvenut. L-Artikolu 5 ta' l-imsemmija Konvenzjoni jipprovdi madankollu li, "fi kwistjonijiet li għandhom x'jaqsmu ma' delitti jew kważi-delitti", il-kawża kontra l-konvenut tista' tinġieb "fil-qrati tal-post fejn ikun seħħ l-avveniment dannuż". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 11     L-Artikolu 6(a) ta' din il-Konvenzjoni jżid: "Meta, skond din il-Konvenzjoni, qorti ta' Stat Kontraenti għandha ġurisdizzjoni f'azzjonijiet li għandhom x'jaqsmu mar-responsabbiltà minħabba l-użu jew l-tħaddim ta' bastiment, dik il-qorti, jew xi qorti oħra sostitwita għal dan l-iskop mil-liġi interna ta' dak l-Istat, għandha wkoll ikollha ġurisdizzjoni fuq talbiet għal-limitazzjoni ta' dik ir-responsabbilità." [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 12     Il-Konvenzjoni ta' Brussell hija intiża, barra minn hekk, sabiex tevita sentenzi konfliġġenti. B'hekk skond l-Artikolu 21 tagħha, dwar il- lis pendens : "Meta proċedimenti li jinvolvu l-istess suġġett, l-istess kawża u l-istess partijiet jinġiebu quddiem qrati ta' Stati Kontraenti differenti, il-qorti li ma tkunx l-ewwel qorti li quddiemha tidher il-kawża għandha, ex officio , tiċħad il-ġurisdizzjoni favur l-ewwel qorti invokata. Il-qorti li għandha tiċħad il-ġurisdizzjoni tista' tissosspendi l-proċedimenti jekk il-ġurisdizzjoni tal-qorti l-oħra hija kkontestata." [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 13     Barra minn hekk, l-Artikolu 22 ta' din il-Konvenzjoni jipprovdi: "Meta azzjonijiet konnessi jkunu ppreżentati quddiem qrati ta' Stati Kontraenti differenti u jkunu pendenti quddiem qorti ta' l-ewwel istanza, il-qorti li ma tkunx l-ewwel qorti li quddiemha tidher il-kawża tista' tissosspendi l-proċedimenti. Din il-qorti tista' wkoll, fuq rikors ta' waħda mill-partijiet, tiċħad il-ġurisdizzjoni jekk il-liġi tagħha tipermetti li l-kawżi konnessi jingħaqdu u jekk il-qorti l-ewwel invokata jkollha ġurisdizzjoni fuq iż-żewġ azzjonijiet. Għall-iskopijiet ta' dan l-Artikolu, azzjonijiet huma meqjusa li jkunu konnessi meta jkollha rabta daqstant stretta illi jkun aktar konvenjenti illi jinstemgħu u jiġu deċiżi flimkien sabiex ikun evitat ir-riskju ta' sentenzi irrikonċiljabbli li jirriżultaw minn proċedimenti separati." [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 14     Fil-qasam tar-rikonoxximent, l-Artikolu 25 ta' l-imsemmija Konvenzjoni jistipula: "Għall-iskopijiet ta' dan ir-Regolament, "sentenza" tfisser kull sentenza mogħtija minn qorti jew tribunal ta' Stat Kontraenti, indipendentement minn kif tista' tissejjaħ dik is-sentenza, inklużi digriet, ordni, deċiżjoni jew mandat ta' eżekuzzjoni, kif ukoll id-determinazzjoni ta' l-ispejjeż minn uffiċjal tal-qorti." [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 15     L-ewwwel paragrafu ta' l-Artikolu 26 tal-Konvenzjoni ta' Brussell jipprovdi li: "Sentenza mogħtija fi Stat Kontraenti għandha tiġi rikonoxxuta fl-Istati Kontraenti l-oħra mingħajr ma tkun meħtieġa proċedura speċjali." 16     Mandankollu, skond l-Artikolu 27: "Sentenza m'għandhiex tiġi rikonoxxuta: […] 2.       jekk l-att li jkun fetaħ il-proċedimenti jew dokument ekwivalenti ma jkunx ġie nnotifikat lill-konvenut kontumaċi, regolarment u fi żmien suffiċjenti, sabiex ikun jista' jħejji d-difiża tiegħu; [...]." [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 17     L-Artikolu IV tal-Protokoll anness mal-Konvenzjoni ta' Brussell jistipula: "Id-dokumenti ġudizzjarji u extra -ġudizzjarji […] li għandhom jiġu nnotifikati jew ikkomunikati lill-persuni li jinsabu fit-territorju ta' Stat Kontraenti ieħor għandhom ikunu mibgħuta skond il-modalitajiet previsti mill-Konvenzjonijiet jew ftehim konklużi bejn l-Istati Kontraenti. [...]" [Traduzzjoni mhux uffiċjali] Il-kawża prinċipali u d-domandi preliminari 18     F'Mejju ta' l-1985, Mærsk għaddiet sensiela ta' katusi taż-żejt u tal-gass fil-Baħar tat-Tramuntana. Matul ix-xahar ta' Ġunju 1985, bastiment tas-sajd li jappartjeni lis-sidien tal-bastiment, kien qed jistad fiż-żona fejn kienu tqiegħdu dawn il-katusi. Mærsk ikkonstatat li l-katusi kien sarilhom il-ħsara. 19     Permezz ta' ittra tat-3 ta' Lulju 1985, Mærsk informat lis-sidien tal-bastiment li hija kienet qed iżżommhom responsabbli għal dawn id-danni, u li l-prezz tax-xogħol ta' tiswija tagħhom kien ġie stmat għal 1 700 019,00 USD u 51 961,58 GPB. 20     Fit-23 ta' April 1987, is-sidien tal-bastiment ressqu quddiem l-l’Arrondissementsrechtbank Groningen (L-Olanda), li hu l-post tar-reġistrazzjoni tal-bastiment tagħhom, talba għal-limitazzjoni tar-responsabbiltà tagħhom. Fis-27 ta' Mejju 1987, din il-qorti tat digriet li stabbilixxa provviżorjament din il-limitazzjoni għal 52 417,40 NLG u ordnat lis-sidien tal-bastiment jiddepożitaw din is-somma flimkien ma' 10 000 NLG sabiex ikopru l-ispejjeż legali. Permezz ta' teleks tal-5 ta' Ġunju 1987, l-avukati tas-sidien tal-bastiment infurmaw lil Mærsk b'din id-deċiżjoni. 21     Fl-20 ta' Ġunju 1987, Mærsk fetħet kawża għad-danni kontra s-sidien tal-bastiment quddiem il-Vestre Landsret (id-Danimarka). 22     Fl-24 ta' Ġunju ta' wara, Mærsk appellat, quddiem il-Gerechtshof Leeuwarden (l-Olanda) mis-sentenza ta' l-Arrondissementsrechtbank Groningen billi invokat in-nuqqas ta' ġurisdizzjoni ta' din. Fis-6 ta' Jannar 1988, il-qorti ta' l-appell ikkonfermat id-deċiżjoni tal-qorti tal-prim' istanza billi rreferiet, b'mod partikolari, għall-Artikoli 2 u 6(a) tal-Konvenzjoni ta' Brussell. Mærsk ma ressqitx appell intiż għall-annullament ta' din is-sentenza. 23     Permezz ta' ittra rreġistrata ta' l-1 ta' Frar 1988, l-amministratur nnotifika lill-avukat ta' Mærsk bid-digriet tal-qorti li jistabbilixxi l-fond li jillimita r-responsabbiltà u permezz ta' ittra tal-25 ta' April ta' wara, stieden lil Mærsk sabiex tippreżenta lit-talba tagħha. 24     Mærsk naqset milli tilqa' din l-istedina, iżda għażlet li tkompli l-kawża quddiem il-qorti Daniża. Fin-nuqqas ta' produzzjoni ta' talbiet mill-persuni leżi, l-ammont depożitat fil-qorti Olandiża ngħata lura lis-sidien tal-bastiment f'Diċembru 1988. 25     Permezz ta' deċiżjoni tas-27 ta' April 1988, il-Vestre Landsret ikkunsidrat li d-deċiżjonijiet tal-qrati Olandiżi tas-27 ta' Mejju 1987 u tas-6 ta' Jannar 1988 kellhom jiġu kkunsidrati bħala sentenzi fis-sens ta' l-Artikolu 25 tal-Konvenzjoni ta' Brussell, peress li Mærsk kellha l-possibbiltà li tiddefendi lilha nnfisha matul il-kawża. 26     Peress li qieset li l-proċedimenti li tressqu fl-Olanda u fid-Danimarka kienu bejn l-istess partijiet, kellhom l-istess suġġett u l-istess kawża u din il-konstatazzjoni ma setatx tiġi invalidata minħabba l-fatt li Mærsk naqset milli tiddefendi l-interessi tagħha fil-kuntest tal-proċedimenti li jirrigwardaw il-limitazzjoni tar-responsabbiltà, il-Vestre Landsret iddeċidiet li l-kundizzjonijiet għall-konstatazzjoni tal- lis pendens skond l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell kienu ġew sodisfatti. 27     Fid-dawl tal-fatt li l-proċedimenti kienu mressqa qabel fl-Olanda (it-23 ta' April 1987) u tal-konstatazzjoni magħmula mill-Arrondissementsrechtbank Groningen, ikkonfermata fl-appell, li hija kellha l-ġurisdizzjoni sabiex tagħti s-sentenza tagħha, il-Vestre Landsret ċaħdet il-ġurisdizzjoni tagħha favur il-qorti Olandiża, skond it-tieni paragrafu ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. 28     Mærsk ressqet appell quddiem il-Højesteret. 29     Billi qieset li l-kawża tqajjem kwistjonijiet ta' interpretazzjoni ta' l-Artikoli 21, 25 u 27 tal-Konvenzjoni ta' Brussell, il-qorti tar-rinviju ddeċidiet li tisspospendi l-proċedimenti u li tagħmel is-segwenti domandi għal deċiżjoni preliminari lill-Qorti tal-Ġustizzja: "1)      Proċedura intiża biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà fuq it-talba ta' sid ta' bastiment [skond il-Konvenzjoni ta' l-1957] taqa' taħt l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni [ta' Brussell] meta r-rikors jirrigwarda, b'mod ċar, dak li seta' kien affettwat bħala vittma potenzjali ta' dannu? 2)      Sentenza li tordna li jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà skond ir-regoli tal-proċedura Olandizi fis-seħħ fl-1986 hija sentenza ta' qorti jew tribunal fis-sens ta' l-Artikolu 25 ta' l-imsemmija Konvenzjoni? 3)      Jista', illum, jinċaħad ir-rikonoxximent fi Stat Kontraenti ieħor, fuq il-bażi ta' l-Artikolu 27(2) ta' l-imsemmija Konvenzjoni, ta' fond li jillimita r-responsabbiltà, stabbilit fis-27 ta' Mejju 1987 minn qorti Olandiża skond ir-regoli Olandiżi fis-seħħ f'dak iż-żmien, mingħajr ma jkun ġie nnotifikat minn qabel lill-kreditur ikkonċernat, ? 4)      Fil-każ ta' risposta affermattiva għat-tielet domanda: il-kreditur in kwistjoni, jista' jiġi prekluż milli jinvoka l-Artikolu 27(2) minħabba l-fatt li hu ressaq sussegwentement, fl-Istat Membru fejn ġie stabbiliet il-fond, quddiem qorti superjuri, il-kwistjoni ta' ġurisdizzjoni mingħajr ma kien eċċepixxa n-nuqqas ta' notifikazzjoni fir-rigward tiegħu? Fuq l-ewwel domanda 30     Permezz ta' l-ewwel domanda tagħha, il-qorti tar-rinviju tistaqsi, essenzjalment, jekk, minn naħa waħda, talba mressqa quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti mis-sid ta' bastiment, intiża biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, li tindika l-vittma potenzjali tad-dannu u, min-naħa l-oħra, azzjoni għal danni mressqa quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti ieħor minn dik il-vittma kontra s-sid tal-bastiment, jikkostitwux talbiet li għandhom l-istess suġġett u l-istess kawża, u li huma magħmula mill-istess partijiet fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. 31     Għandu jiġi mfakkar, b'mod preliminari, li l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell, dwar l-azzjonijiet konnessi, jinsab fis-Sezzjoni 8 tat-Titolu II ta' din il-Konvenzjoni, li hija intiża, fl-interess ta' l-amministrazzjoni tajba tal-ġustizzja fi ħdan il-Komunità, biex tevita proċedimenti paralleli quddiem il-qrati ta' Stati Kontraenti differenti u sentenzi konfliġġenti li jistgħu jirriżultaw minn dan. B'hekk, din il-leġislazzjoni tfittex li teskludi, kemm jista' jkun, sa mill-bidu, sitwazzjoni bħal dik prevista fl-Artikolu 27(3) ta' l-imsemmija Konvenzjoni, jiġifieri n-nuqqas ta' rikonoxximent ta' sentenza minħabba l-inkompatibbiltà tagħha ma' sentenza mogħtija bejn l-istess partijiet fl-Istat mitlub li jirrikonoxxi s-sentenza (ara s-sentenzi tat-8 ta' Diċembru 1987, Gubisch Maschinenfabrik, 144/86, Ġabra p. 4861, punt 8 u tad-9 ta' Diċembru 2003, Gasser, C-116/02, li għadha ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra, punt 41). 32     Minn dan jirriżulta li, sabiex jintlaħqu dawn l-għanijiet, l-Artikolu 21 għandu jkun interpretat b'mod wiesgħa, li jkopri, bħala regola, is-sitwazzjonijiet kollha ta' lis pendens quddiem il-qrati ta' Stati Kontraenti, indipendentament mid-domiċilju tal-partijiet (sentenzi tas-27 ta' Ġunju 1991, Overseas Union Insurance et C-351/89, Ġabra p. I‑3317, punt 16 u Gasser, iċċitata iktar 'il fuq, punt 41). 33     F'dan il-każ, huwa paċifiku li l-proċedimenti intiżi sabiex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, bħal dawk imressqa quddiem il-qorti Olandiża, għandhom bħala għan li jippermettu lis-sid ta' bastiment, li jista' jinżamm responsabbli għal waħda mit-talbiet elenkati fl-Artikolu 1(1) tal-Konvenzjoni ta' l-1957, jillimita r-responsabbiltà tiegħu għal ammont ikkalkulat skond l-Artikolu 3 ta' din, u b'hekk il-kredituri ma jkunux jistgħu jippretendu ammonti barra minn dawk li jkunu intitolati għalihom, mis-sid tal-bastiment, għall-istess avveniment dannuż, fil-kuntest ta' din il-proċedura. 34     Tali talba sabiex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà bla dubju tikkostitwixxi talba fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. Manadnkollu, għandu jiġi eżaminat ukoll jekk hija għandhiex l-istess suġġett u l-istess kawża bħal azzjoni għad-danni imressqa mill-vittma kontra s-sid tal-bastiment, quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti ieħor u jekk dawn it-talbiet ġewx ippreżentati bejn l-istess partijiet. Dawn it-tliet kundizzjonijiet kumulattivi għandhom jiġu sodisfatti sabiex tinħoloq sitwazzjoni ta' lis pendens fis-sens ta' l-imsemmi Artikolu 21. 35     Minn naħa, jidher ċar li t-talbiet li qed jiġu kkunsidrati m'għandhomx l-istess suġġett. Fil-fatt, filwaqt li l-azzjoni għad-danni hija intiża sabiex il-konvenut ikun iddikjarat responsabbli, it-talba għal-limitazzjoni ta' responsabbiltà għandha bħala għan, fil-każ li tiġi ddeterminata r-responsabbiltà, li din ir-responsabbiltà tkun limitata għal ammont ikkalkulat skond il-Konvenzjoni ta' l-1957, u għandu jiġi kkunsdirat li, skond l-Artikolu 1(7) ta' l-imsemmija Konvenzjoni, "il-fatt li tiġi invokata l-limitazzjoni tar-responsabbiltà ma jfissirx li qed tiġi ammessa r-responsabbiltà". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 36     Il-fatt li, fil-kuntest tal-proċedimenti għall-istabbiliment ta' fond li jillimita r-responsabbilità, it-talbiet jiġu vverifikati mill-amministratur jew jistgħu jkunu kkontestati mid-debitur, mhuwiex ta' tali natura li jista' jqajjem dubji dwar din l-analiżi. Fil-fatt, kif diġà ddeċidiet il-Qorti tal-Ġustizzja, sabiex jiġi ddeterminat jekk żewġ talbiet għandhomx l-istess għan, skond l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell, għandhom jitqiesu biss, kif jirriżulta mill-kliem ta' dan l-Artikolu, il-pretensjonijiet rispettivi tar-rikorrenti f'kull waħda mill-kawżi u mhux tad-difiża eventwalment sostnuta mill-konvenut (sentenza tat-8 ta' Mejju 2003, Gantner Electronic, C-111/01, Ġabra p. I‑4207, punt 26). 37     Min-naħa l-oħra, it-talbiet ikkunsidrati lanqas ma għandhom l-istess kawża, fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni. 38     Fil-fatt, peress li l-"kawża" tinkludi l-fatti u r-regola legali invokati bħala bażi tat-talba (ara s-sentenza tas-6 ta' Diċembru 1994, Tatry, C-406/92, Ġabra p. I‑5439, punt 39), għandu jiġi kkonstatat li, anki li kieku l-fatti li jkunu taw lok għaż-żewġ proċedimenti huma identiċi, ir-regola legali li tikkostitwixxi l-bażi taż-żewġ talbiet hija differenti, hekk kif osservaw Mærsk, il-Kummissjoni u l-Avukat Ġenerali fil-punt 41 tal-konklużjonijiet tiegħu. Fil-fatt, l-azzjoni għad-danni hija bbażata fuq il-liġi dwar ir-responsabbiltà mhux kuntrattwali, filwaqt li t-talba intiża biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà huwa bbażat fuq il-Konvenzjoni ta' l-1957 u l-leġislazzjoni Olandiża li implementatha. 39     Konsegwentement, mingħajr ma huwa neċessarju li tiġi eżaminata t-tielet kundizzjoni fuq jekk il-partijiet humiex l-istess, għandu jiġi konkluż li, peress li s-suġġett u l-kawża mhumiex identiċi, ma teżistix sitwazzjoni ta' lis pendens fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell bejn proċedimenti intiżi biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà ta' sid ta' bastiment, bħal dawk fil-kawża prinċipali quddiem il-qorti Olandiża u azzjoni għad-danni mressqa quddiem il-qorti tar-rinviju. 40     Din il-konklużjoni ma tipprekludix, bħala regola, hekk kif osservaw ir-Renju Unit u l-Avukat Ġenerali fil-punt 45 tal-konklużjonijiet tiegħu, l-applikazzjoni ta' l-Artikolu 22 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. Fil-fatt, talbiet, bħal dawk in kwistjoni fil-kawża prinċipali, għandhom rabta stretta biżżejjed biex jistgħu jkunu kkunsidrati bħala konnessi fis-sens tat-tielet paragrafu ta' dan l-Artikolu, bir-riżultat li t-tieni qorti li quddiemha tressqu l-proċedimenti tista' tissospendi l-proċedimenti. 41     Madankollu, la hemm lok, f'dan il-każ, li jiġu eżaminati l-kundizzjonijiet ta' applikazzjoni ta' l-Artikolu 22 tal-Konvenzjoni ta' Brussell u lanqas, b'mod partikolari, li tiġi stabbilità liema kienet tkun, f'dan il-każ, l-ewwel qorti li ħadet konjizzjoni tal-kawża, peress li jirrizulta mid-digriet tar-rinviju li l-proċedimenti quddiem l-Arrondissementsrechtbank Groningen huma definittivament magħluqa u li, fin-nuqqas ta' preżentata ta' talbiet mill-persuni leżi, l-ammont iddepożitat ma' din il-qorti ngħata lura lis-sidien tal-bastiment f'Diċembru 1988. F'dawn iċ-ċirkustanzi, ma jeżistux iktar "azzjonijiet konnessi" fis-sens ta' l-Artikolu 22 tal-Konvenzjoni. 42     Fid-dawl ta' dak li ntqal qabel, ir-risposta għall-ewwel domanda għandha tkun li r-rikors imressaq quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti mis-sid ta' bastiment intiż biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, li jindika l-vittma potenzjali tad-dannu, minn naħa waħda, u, azzjoni għal danni mressqa quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti ieħor minn dik il-vittma kontra s-sid tal-bastiment, min-naħa l-oħra, ma joħolqux sitwazzjoni ta' lis pendens fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. Fuq it-tieni domanda 43     Permezz tat-tieni domanda tagħha, il-qorti tar-rinviju tistaqsi jekk sentenza li tordna li jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, bħal dik fil-kawża prinċipali, hijiex sentenza fis-sens ta' l-Artikolu 25 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. 44     Rigward dan, għandu jiġi mfakkar li, skond l-Artikolu 25, il-kunċett ta' "sentenza" fis-sens ta' l-imsemmija Konvenzjoni jkopri "kull s """ entenza mogħtija minn qorti jew tribunal ta' Stat Kontraenti, indipendentement minn kif tista' tissejjaħ dik is-sentenza". [Traduzzjoni mhux uffiċjali] 45     Kif diġà ddeċidiet il-Qorti tal-Ġustizzja (ara s-sentenza tat-2 ta' Ġunju 1994, Solo Kleinmotoren, C-414/92, Ġabra p. I‑2237, punt 17), sabiex ikun jista' tiġi kkwalifikat bħala "sentenza" fis-sens tal-Konvenzjoni, l-att irid jinħareġ minn korp ġudizzjarju li jappartjeni lil Stat Kontraenti u li jiddeċiedi huwa stess, fuq il-punti kontenzjużi bejn il-partijiet. 46     Kif ġie mfakkar fir-rapport fuq il-Konvenzjoni ta' Brussell (ĠU 1979, C 59, p. 71, punt 184), l-Artikolu 25 ta' din il-Konvenzjoni mhuwiex limitat għas-sentenzi li jiddeċiedu l-kawża għal kollox jew parzjalment, iżda japplika wkoll għad-deċiżjonijiet interlokutorji jew li jordnaw miżuri provviżorji jew kawtelatorji. 47     Konsegwentament, deċiżjoni, bħad-digriet tas-27 ta Mejju 1987 ta' l-Arrondissementsrechtbank Groningen, li tistabbilixxi provviżorjament l-ammont safejn ir-responsabbiltà ta' sid ta' bastiment hija limtata, taqa' taħt l-Artikolu 25 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. 48     Madankollu, Mærsk issostni li dan id-digriet ma setax jikkostitwixxi sentenza fis-sens ta' dan l-Artikolu peress li ngħata fi tmiem proċedura mhux ikkontestata. 49     Din l-oġġezzjoni ma tistax tiġi milqugħa. 50     Fil-fatt, filwaqt li huwa veru li, skond ġurisprudenza stabbilità, il-Konvenzjoni tirrigwarda, essenzjalment, is-sentenzi ġudizzjarji li, qabel ma jkun intalab ir-rikonnoxximent u l-eżekuzzjoni tagħhom fi Stat li ma jkunx l-Istat ta' l-oriġini, kienu jew setgħu ikunu s-suġġett f'dak l-Istat ta' l-oriġini, skond proċeduri diversi, ta' proċedimenti istruttorji kkontestati (sentenza tal-21 ta' Mejju 1980, Denilauler, 125/79, Ġabra p. 1553, punt 13), għandu jiġi kkonstatat, preċiżament, li għalkemm għalkemm ingħata fi tmiem fażi inizjali ta' proċedimenti mhux ikkontestati, il-partijiet setgħu ppreżentaw sottomissjonijiet dwar id-digriet tal-qorti Olandiża qabel ma tqajjmet il-kwistjoni dwar ir-rikonoxximent jew l-eżekuzzjoni tiegħu skond il-Konvenzjoni (ara wkoll, f'dan is-sens, is-sentenza tat-13 ta' Lulju 1995, Hengst Import, C-474/93, Ġabra p. I-2113, punt 14). 51     B'hekk, mill-proċess jirriżulta li tali digriet ma jipproduċix effett qabel ma jkun ġie notifikat lill-kredituri, li jistgħu, imbagħad jiddefendu d-drittijiet tagħhom quddiem il-qorti li tatu billi jikkontestaw kemm id-dritt tad-debitur li jibbenefika minn limitazzjoni ta' responsabbiltà, kif ukoll l-ammont ta' din il-limitazzjoni. Barra minn hekk, il-kredituri jistgħu jressqu appell minn dan id-digriet billi jikkontestaw il-ġurisdizzjoni tal-qorti li tatu – kif ġara f'dan il-każ fil-kawża prinċipali. 52     Fid-dawl ta' dak li ntqal qabel, ir-risposta għat-tieni domanda għandha tkun li sentenza li tordna li jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, bħal dik fil-kawża prinċipali, hija sentenza ta' qorti jew tribunal fis-sens ta' l-Artikolu 25 tal-Konvenzjoni ta' Brussell. Fuq it-tielet u r-raba' domandi 53     Permezz tat-tielet u r-raba' domandi, li għandhom jiġu eżaminati flimkien, il-qorti tar-rinviju tistaqsi jekk jistax jinċaħad ir-rikonoxximent fi Stat Kontraenti ieħor, fuq il-bażi ta' l-Artikolu 27(2) tal-Konvenzjoni ta' Brussell, ta' sentenza li tistabbilixxi fond li jillimita r-responsabbiltà, li ma tkunx ġiet innotifikata minn qabel lill-kreditur ikkonċernat, anki meta l-kreditur appella minn din is-sentenza sabiex jikkontesta l-ġurisdizzjoni tal-qorti li tatha, iżda ma eċċepixxiex in-nuqqas ta' notifikazzjoni ta' l-att li jkun fetaħ il-proċedimenti. 54     Rigward dan, għandu jiġi mfakkar li l-Artikolu 27 tal-Konvenzjoni jelenka l-kundizzjonijiet li għalihom huwa suġġett, fi Stat Kontraenti, ir-rikonoxximent ta' sentenzi mogħtija fi Stat Kontraenti ieħor. Skond il-paragrafu 2 ta' l-imsemmi Artikolu, ir-rikonoxximent għandu jiġi miċħud "jekk l-att li jkun fetaħ il-proċedimenti jew dokument ekwivalenti ma jkunx ġie nnotifikat lill-konvenut kontumaċi, regolarment u fi żmien suffiċjenti sabiex ikun jista' jħejji d-difiża tiegħu". 55     Din id-dispożizzjoni għandha bħala għan, skond ġurisprudenza stabbilità, li tassigura li sentenza ma tkunx rikonoxxuta jew eżegwita skond il-Konvenzjoni, jekk il-konvenut ma kellux il-possibbiltà li jiddefedi ruħu quddiem il-qorti ta' l-oriġini (sentenzi tas-16 ta' Ġunju 1981, Klomps, 166/80, Ġabra p. 1593, punt 9; tal-21 ta' April 1993, Sonntag, C-172/91, Ġabra p. I‑1963, punt 38 u Hengst Import, iċċitata iktar 'il fuq, punt 17). 56     Minn dan jirriżulta li sentenza tista' ma tiġix rikonoxxuta, għar-raġunijiet indikati fl-Artikolu 27(2) tal-Konvenzjoni ta' Brussell biss jekk il-konvenut kien kontumaċi fil-proċedimenti orġinali. Għalhekk, din id-dispożizzjoni ma tistax tiġi invokata meta l-konvenut deher, għall-inqas jekk kien ġie informat bl-elementi tal-kawża u kellu l-opportunità jiddefendi ruħu (sentenza Sonntag, iċċitata iktar 'il fuq, punt 39). 57     F'dan il-każ, għandu jiġi kkonstatat li Mærsk qatt ma dehret fil-proċedimenti intiżi sabiex jiġi stabbilit il-fond li jillimita r-responsabbiltà. Ċertament, hija ressqet appell mid-digriet tas-27 ta' Mejju 1987. Madankollu, kif osserva l-Avukat Ġenerali fil-punt 60 tal-konklużjonijiet tiegħu, tali appell, li kien jirrigwarda l-ġurisdizzjoni tal-qorti li tat dak id-digriet biss, ma jistax jitqies ekwivalenti għal dehra tal-konvenuta fil-proċedimenti intiżi sabiex jillimitaw r-responsabbiltà tas-sidien tal-bastiment għal ċertu ammont. Konsegwentement, hemm lok li l-konvenuta tiġi kkunsidrata bħala kontumaċi fis-sens ta' l-Artikolu 27(2) tal-Konvenzjoni. 58     F'dawn iċ-ċirkustanzi, skond din l-aħħar dispożizzjoni, sabiex is-sentenza li tistabbilixxi fond li jillimita r-responsabbiltà tkun tista' tiġi rikonoxxuta, skond il-Konvenzjoni ta' Brussell, l-att li fetaħ il-proċedimenti kellu jiġi notifikat lil Mærsk regolarment u fi żmien suffiċjenti. 59     F'dan ir-rigward, għandu jittieħed kont tal-partikolarità tal-proċedura għall-istabbiliment ta' fond li jillimita r-responsabbiltà, bħal dik regolata mid-dritt Olandiż, li fiha, digriet li jistabbilixxi provviżorjament il-limitu tar-responsabbilità huwa, għall-ewwel, adottat b'mod provviżorju mill-qorti wara proċedura unilaterali u imbagħad, il-partijiet ikunu jistgħu jippreżentaw is-sottomissjonijiet tagħhom, kif ġie mfakkar fil-punt 50 ta' din is-sentenza. Tali digriet għandu jiġi kkunsidrat bħala att ekwivalenti għal att li jkun fetaħ il-proċedimenti fis-sens ta' l-Artikolu 27(2) ta' l-imsemmija Konvenzjoni. 60     Mill-proċess jirriżulta, minn naħa waħda, li l-amministratur maħtur mill-Arrondissementsrechtbank Groningen informa lil Mærsk, permezz ta' ittra reġistrata ta' l-1 ta' Frar 1988, bil-kontenut tad-digriet tas-27 ta' Mejju 1987 u min-naħa l-oħra, li skond l-indikazzjonijiet mogħtija mill-Gvern Olandiż, tali notifika hija regolari skond id-dritt Olandiż u l-Konvenzjoni dwar il-komunikazzjoni u n-notifika barra mill-pajjiż ta' dokumenti ġudizzjarji u extra -ġudizzjarji ta' natura ċivili u kummerċjali, iffirmata fl-Aja fil-15 ta' Novembru 1965, li kienet torbot ir-Renju ta' l-Olanda u r-Renju tad-Danimarka fiż-żmien tal-fatti tal-kawża prinċipali. 61     Hija l-qorti li fiha tkun qed tintalab l-eżekuzzjoni tas-sentenza li għandha tivvaluta jekk din in-notifika kinitx saret regolarment u fi żmien suffiċjenti sabiex il-konvenut seta' jħejji d-difiża tiegħu fid-dawl taċ-ċirkustanzi tal-każ. (sentenzi Klomps, iċċitata iktar 'il fuq, punt 20 u tal-11 ta' Ġunju 1985, Debaecker u Plouvier, 49/84, Ġabra p. 1779, punt 31). 62     Fid-dawl ta' l-iżvulippi preċedenti, ir-risposta għat-tielet u raba' domandi għandha tkun li ma jistax jinċaħad ir-rikonoxximent fi Stat Membru ieħor, fuq il-bażi ta' l-Artikolu 27(2) tal-Konvenzjoni ta' Brussell, ta' sentenza li tistabbilixxi fond li jillimita r-responsabbiltà, fin-nuqqas ta' notifikazzjoni ġudizzjarja minn qabel lill-kreditur ikkonċernat u anki meta dan ta' l-aħħar ikun appella mis-sentenza sabiex jikkontesta l-ġurisdizzjoni tal-qorti li tatha, sakemm hija kienet ġiet innotifikata jew ikkomunikata lill-konvenut regolarment u fi żmien suffiċjenti. Fuq l-ispejjeż 63     Peress li l-proċedura għandha, fir-rigward tal-partijiet fil-kawża prinċipali, in-natura ta' kwistjoni mqajma quddiem il-qorti tar-rinviju, hija din il-qorti li tiddeċiedi fuq l-ispejjeż. L-ispejjeż sostnuti għas-sottomissjoni ta' l-osservazzjonijiet lill-Qorti, barra dawk ta' l-imsemmija partijiet, ma jistgħux jitħallsu lura. Għal dawn il-motivi, il-Qorti tal-Ġustizzja (It-Tielet Awla), taqta' u tiddeċiedi li: 1) Rikors imressaq quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti mis-sid ta' bastiment intiż biex jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, li jindika l-vittma potenzjali tad-dannu, minn naħa waħda, u, azzjoni għal danni mressqa quddiem il-qorti ta' Stat Kontraenti ieħor minn dik il-vittma kontra s-sid tal-bastiment, min-naħa l-oħra, ma joħolqux sitwazzjoni ta' lis pendens fis-sens ta' l-Artikolu 21 tal-Konvenzjoni tas-27 ta' Settembru 1968 dwar il-ġurisdizzjoni u l-eżekuzzjoni ta' sentenzi ta' natura ċivili u kummerċjali, kif emendata mill-Konvenzjoni tad-9 ta' Ottubru 1978 dwar l-adeżjoni tar-Renju tad-Danimarka, ta' l-Irlanda u tar-Renju Unit tal-Gran Brittanja u ta' l-Irlanda ta' Fuq. 2) Sentenza li tordna li jiġi stabbilit fond li jillimita r-responsabbiltà, bħal dik fil-kawża prinċipali, hija sentenza ta' qorti jew tribunal fis-sens ta' l-Artikolu 25 ta' din il-Konvenzjoni. 3) Ma jistax jinċaħad ir-rikonoxximent fi Stat Membru ieħor, fuq il-bażi ta' l-Artikolu 27(2) ta' l-imsemmija Konvenzjoni, ta' sentenza li tistabbilixxi fond li jillimita r-responsabbiltà, fin-nuqqas ta' notifikazzjoni ġudizzjarja minn qabel lill-kreditur ikkonċernat u anki meta dan ta' l-aħħar ikun appella mis-sentenza sabiex jikkontesta l-ġurisdizzjoni tal-qorti li tatha, sakemm hija kienet ġiet innotifikata jew ikkomunikata lill-konvenut regolarment u fi żmien suffiċjenti. Firem * * Lingwa tal-kawża: id-Daniż.

62005CJ0255

cs

1       Svou žalobou se Komise Evropských společenství domáhá, aby Soudní dvůr určil, že Italská republika tím, že: –       nepodrobila záměr realizace třetí linky spalovacího zařízení vlastněného ASM Brescia SpA (dále jen „třetí spalovací linka“), které spadá do přílohy 1 směrnice Rady 85/337/EHS ze dne 27. června 1985 o posuzování vlivů některých veřejných a soukromých záměrů na životní prostředí (Úř. věst. L 175, s. 40; Zvl. vyd. 15/01, s. 248), ve znění směrnice Rady 97/11/ES ze dne 3. března 1997 (Úř. věst. L 73, s. 5; Zvl. vyd. 15/03, s. 151, dále jen „směrnice 85/337“), ještě před vydáním stavebního povolení řízení o posuzování vlivu na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 uvedené směrnice, a –       tím, že s dostatečným předstihem nezpřístupnila veřejnosti na jednom nebo více veřejně přístupných místech žádost o povolení k provozování třetí linky spalovacího zařízení, aby k ní veřejnost mohla vyjádřit své připomínky ještě před rozhodnutím příslušného orgánu, a tím, že nezpřístupnila veřejnosti rozhodnutí o této žádosti ani kopii povolení, nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1 směrnice 85/337/EHS a z čl. 12 odst. 1 směrnice Evropského parlamentu a Rady 2000/76/ES ze dne 4. prosince 2000 o spalování odpadů (Úř. věst L 332, s. 91; Zvl. vyd. 15/05, s. 353). Právní rámec Právní úprava Společenství Směrnice 75/442/EHS 2       Článek 1 směrnice Rady 75/442/EHS ze dne 15. července 1975 o odpadech (Úř. věst. L 194, s. 47; Zvl. vyd. 15/01, s. 23), ve znění rozhodnutí Komise ze dne 24. května 1996 (Úř. věst. L 135, s. 32; Zvl. vyd. 15/03, s. 159, dále jen „směrnice 75/442“), zní: „Pro účely této směrnice se a)      ,odpadem‘ rozumí jakákoli látka nebo předmět spadající do kategorií uvedených v příloze I, kterých se držitel zbavuje, má v úmyslu se zbavit nebo se od něho požaduje, aby se jich zbavil; […] d)       ,nakládáním s odpady‘ rozumí sběr, přeprava, využití a odstraňování odpadů, včetně dozoru nad těmito činnostmi, a následná péče o místa odstranění; e)      ‚odstraňováním‘ rozumí kterýkoli z postupů uvedených v příloze II A; f)       ‚využitím‘ rozumí kterýkoli z postupů uvedených v příloze II B; […]“ 3       Podle článku 4 této směrnice: „Členské státy přijmou nezbytná opatření, aby zajistily, že odpady se budou odstraňovat bez ohrožení lidského zdraví a bez poškozování životního prostředí, zejména: –       bez ohrožení vod, ovzduší, půdy, rostlin a živočichů, –       bez obtěžování hlukem nebo zápachem, –       bez nepříznivého ovlivňování krajiny nebo míst zvláštního zájmu. […]“ 4       Podle čl. 9 odst. 1 uvedené směrnice: „V zájmu provedení článků 4, 5 a 7 musí každá organizace nebo podnik, který provádí operace uvedené v příloze II A, získat povolení od příslušného orgánu podle článku 6. […]“ 5       Podle článku 10 téže směrnice: „Pro účely provádění článku 4 musí každé zařízení nebo podnik, který provádí operace uvedené v příloze II B, obdržet povolení.“ 6       Článek 11 odst. 1 směrnice 75/442 stanoví: „Aniž je dotčena směrnice [...] 78/319/EHS [...], je možno vyjmout z požadavků povolení požadovaných v článku 9 nebo v článku 10: […] b)      zařízení nebo podniky provádějící využití odpadů. Tuto výjimku je možno uplatnit pouze: –       jestliže příslušné orgány přijaly obecná pravidla pro každý typ činnosti, kterými se stanoví druhy a množství odpadů a podmínky, za kterých může být daná činnost vyňata z požadavků povolení, a –       jestliže druhy nebo množství odpadů a metody odstraňování nebo využití jsou takové, že jsou splněny podmínky požadované v článku 4.“ 7       Příloha II A směrnice 75/442, nazvaná „Způsoby odstraňování odpadů“, uvádí seznam způsobů odstraňování, které se používají v praxi. Uvádí se v ní, že v souladu s článkem 4 této směrnice musí být odpady odstraňovány, aniž je ohroženo lidské zdraví a aniž jsou použity postupy či metody poškozující životní prostředí. 8       Příloha II B téže směrnice, nazvaná „Způsoby využití odpadů“, uvádí způsoby využití, které se používají v praxi. Je v ní rovněž uvedeno, že v souladu s článkem 4 téže směrnice musí být odpady využívány, aniž je ohroženo lidské zdraví a aniž jsou použity postupy či metody poškozující životní prostředí. Směrnice 85/337 9       Článek 1 odst. 2 a 3 směrnice 85/337 zní: „2.      Pro účely této směrnice se rozumí: ‚záměrem‘: –       provádění stavebních prací nebo výstavba jiných zařízení nebo děl, –       jiné zásahy do přírodního prostředí a krajiny včetně těch, které se týkají těžby nerostných surovin; ‚oznamovatelem‘: žadatel o povolení soukromého záměru nebo orgán veřejné moci, který dá podnět k záměru; ‚povolením‘: rozhodnutí příslušného orgánu nebo orgánů, které opravňuje oznamovatele k uskutečnění záměru. 3.      Příslušný orgán nebo orgány jsou ty, které členské státy určí jako odpovědné za provádění úkolů vyplývajících z této směrnice.“ 10     Podle čl. 2 odst. 1 a 2 a odst. 3 prvního pododstavce téže směrnice: „1.      Členské státy přijmou všechna opatření nezbytná k zajištění, aby před vydáním povolení podléhaly záměry, které mohou mít významný vliv na životní prostředí mimo jiné v důsledku své povahy, rozsahu nebo umístění, požadavku získat povolení a posouzení z hlediska jejich vlivů. Tyto záměry jsou vymezeny v článku 4. 2.      Posuzování vlivů na životní prostředí může být zahrnuto do povolovacích řízení již existujících v členských státech, nebo pokud taková řízení neexistují, do jiných řízení nebo do řízení, která mají být zavedena pro dosažení souladu s cíli této směrnice. […] 3.      Aniž je dotčen článek 7, mohou členské státy ve výjimečných případech vyjmout určitý záměr zcela nebo zčásti z působnosti ustanovení stanovených touto směrnicí.“ 11     Článek 3 uvedené směrnice stanoví: „Posuzování vlivů na životní prostředí vhodným způsobem určí, popíše a posoudí v každém jednotlivém případě a v souladu s články 4 až 11 přímé a nepřímé vlivy záměru na tyto faktory: –       člověka, faunu a flóru, –       půdu, vodu, ovzduší, podnebí a krajinu, –       hmotný majetek a kulturní dědictví, –       vzájemné působení mezi faktory uvedenými v první, druhé a třetí odrážce.“ 12     Článek 4 odst. 1 téže směrnice stanoví: „S výhradou čl. 2 odst. 3 podléhají záměry uvedené v příloze I posouzení v souladu s články 5 až 10.“ 13     V bodě 10 přílohy I směrnice 85/337 jsou uvedena zařízení ke zneškodňování [odstraňování] nikoliv nebezpečného odpadu spalováním nebo chemickým zpracováním, ve smyslu přílohy II A bodu D 9 směrnice 75/442, o kapacitě přesahující 100 tun denně. Směrnice 2000/76 14     Podle čl. 3 bodu 12 směrnice 2000/76 se pro její účely rozumí: „ ‚povolením‘ […] písemné rozhodnutí (nebo několik písemných rozhodnutí) vydané příslušným orgánem, jímž se povoluje provoz zařízení za jistých podmínek, které zaručují, že zařízení splňuje všechny požadavky této směrnice. Povolení se může týkat jednoho nebo více zařízení nebo částí zařízení provozovaných v téže lokalitě týmž provozovatelem.“ 15     Článek 4 odst. 1 této směrnice zní: „Aniž je dotčen článek 11 směrnice 75/442/EHS nebo článek 3 směrnice 91/689/EHS, žádné spalovací nebo spoluspalovací zařízení nesmí být provozováno bez povolení k této činnosti.“ 16     Článek 12 odst. 1 směrnice 2000/76, který upravuje přístup k informacím a účast veřejnosti, zní: „Aniž je dotčena směrnice Rady 90/313/EHS a směrnice 96/61/ES, musí být žádosti o nová povolení pro spalovací a spoluspalovací zařízení zpřístupněny veřejnosti na jednom nebo více místech, k nimž má veřejnost přístup, např. úřadovny místních úřadů, a to na přiměřenou dobu, která umožní veřejnosti vznášet k žádostem připomínky před tím, než příslušný orgán vydá rozhodnutí. Toto rozhodnutí, včetně alespoň kopie povolení a všech jeho dalších doplňků a změn, musí být rovněž zpřístupněny veřejnosti.“ Vnitrostátní právní úprava 17     Článek 6 zákona č. 349 ze dne 8. července 1986, kterým se zřizuje ministerstvo životního prostředí (GURI č. 59 ze dne 15. července 1986), provedl do italského práva směrnici 85/337. Následně článek 40 zákona č. 146 ze dne 22. února 1994, obsahujícího ustanovení v oblasti posuzování vlivu na životní prostředí (běžný dodatek ke GURI č. 52 ze dne 4. března 1994, dále jen „zákon č. 146/1994“), pověřil italskou vládu, aby výslovným orientačním a koordinačním aktem vymezila podmínky, kritéria a technické normy pro účely řízení o posuzování vlivů na životní prostředí u záměrů spadajících pod přílohu II uvedené směrnice. 18     Článek 1 odst. 3 nařízení prezidenta republiky ze dne 12. dubna 1996, nazvaného „Orientační a koordinační akt, kterým se provádí čl. 40 odst. 1 zákona č. 146 ze dne 22. dubna 1994 týkajícího se ustanovení o posuzování vlivů na životní prostředí“ (GURI č. 210, s. 28, dále jen „DPR“), upřesňuje: „Na záměry uvedené v příloze A se vztahuje řízení o posuzování vlivů na životní prostředí.“ 19      Článek 3 odst. 1 nařízení předsedy vlády ze dne 3. září 1999, nazvaného „Orientační a koordinační akt, kterým se mění a doplňuje dřívější orientační a koordinační akt, kterým se provádí čl. 40 odst. 1 zákona č. 146 ze dne 22. února 1994 týkajícího se ustanovení o posuzování vlivů na životní prostředí“ (GURI č. 302, ze dne 27. prosince 1999, s. 17, dále jen „DPCM“), kterým bylo změněno původní znění přílohy A k DPR, zní: „V příloze A k DPR ze dne 12. dubna 1996 se body i), l) […] nahrazují následujícími body: i)      Zařízení ke zneškodňování [odstraňování] a využití nebezpečného odpadu způsoby uvedenými v příloze B a v příloze C, bodech R 1 až R 9 legislativního nařízení č. 22 ze dne 5. února 1997 [dále jen „legislativní nařízení č. 22/1997“], s vyloučením zařízení k využití odpadu, na která se vztahují zjednodušená řízení uvedená v článcích 31 a 33 téhož legislativního nařízení [...]. l)      Zařízení ke zneškodňování [odstraňování] a využití nikoliv nebezpečného odpadu o kapacitě přesahující 100 tun denně spalováním nebo zpracováním uvedeným v příloze B, bodech D 2 a D 8 až D 11, jakož i v příloze C, bodech R 1 až R 9 [legislativního nařízení], s vyloučením zařízení k využití odpadu, na která se vztahují zjednodušená řízení uvedená v článcích 31 a 33 téhož legislativního nařízení [...].“ 20     Za účelem provedení článku 11 směrnice 75/442 byla přijata ustanovení legislativního nařízení, která popisují vlastnosti odpadů a činnosti, které mohou podléhat zjednodušenému řízení. 21     Konkrétně z čl. 33 odst.1 legislativního nařízení vyplývá, že jsou-li dodrženy určité technické normy, činnosti spočívající ve využívání odpadů mohou být vykonávány po uplynutí lhůty 90 dnů, která začíná běžet od oznámení zahájení této činnosti místně příslušné provincii. 22     Článek 33 odst. 2 uvedeného nařízení upřesňuje obsah technických norem jak u nebezpečných odpadů, tak u odpadů, které nebezpečné nejsou. 23     Podle čl. 33 odst. 3 legislativního nařízení provincie zapíše do zvláštního rejstříku podniky, které jí oznámí zahájení činnosti, a ve lhůtě stanovené v odstavci 1 z úřední povinnosti ověří, že jsou splněny stanovené podmínky. 24     Konečně, z čl. 33 odst. 4 legislativního nařízení vyplývá, že jakmile provincie zjistí, že technické normy a podmínky stanovené v odstavci 1 nebyly dodrženy, vydá odůvodněné rozhodnutí, jímž zakáže zahájení činnosti nebo její pokračování, ledaže se dotčený subjekt podřídí platné právní úpravě ve lhůtě, kterou správní orgány předem stanoví. Postup před zahájením soudního řízení 25     Dopisem ze dne 28. dubna 2003 Komise požádala Italskou republiku o informace týkající se zejména použití řízení, která jsou upravena směrnicemi 85/337 a 2000/76, na třetí linku spalovacího zařízení. 26     Tento členský stát jednak uvedl, že záměr třetí linky spalovacího zařízení byl vyloučen z řízení o posuzování vlivu na životní prostředí, neboť se na něj vztahuje výjimka podle přílohy A bodu l) DPR, ve znění DPCM, a jednak, že učinila několikeré uveřejnění a přijala opatření k zajištění konzultace veřejnosti v souladu s článkem 12 směrnice 2000/76. 27     Komise považovala tyto informace poskytnuté Italskou republikou za nedostatečné, a proto výzvou zaslanou dopisem ze dne 19. prosince 2003 zahájila postup před zahájením soudního řízení. 28     Dopisem ze dne 8. června 2004 příslušné italské orgány sdělily, že provozovatel třetí linky spalovacího zařazení je ochoten podrobit tuto linku, jejíž uvedení do provozu bylo povoleno v prosinci roku 2003, posouzení dopadů na životní prostředí. 29     Komise poté v odůvodněném stanovisku ze dne 9. července 2004 vyzvala Italskou republiku k přijetí opatření nezbytných k tomu, aby dostála svým povinnostem vyplývajícím zejména ze směrnice 85/377 ve lhůtě dvou měsíců od doručení uvedeného stanoviska. 30     V dopise ze dne 31. ledna 2005 Italská republika potvrdila, že provozovatel třetí linky spalovacího zařízení podal formální žádost o posouzení dopadů na životní prostředí, která byla zveřejněna dne 11. prosince 2004. Poté dopisem ze dne 3. května 2005 předložila dokumenty o vývoji probíhajícího řízení o posuzování vlivů na životní prostředí a uvedla, že se toto chýlí ke konci. 31     Vzhledem k tomu, že Komise považovala postoj, který italská vláda ve výše uvedeném dopise zaujala, za neuspokojivý, podala na základě článku 226 ES druhého pododstavce tuto žalobu. K žalobě K přípustnosti Argumentace účastníků řízení 32     Italská republika uplatňuje, že žaloba Komise je nepřípustná z důvodu, že Komise nemá na podání žaloby legitimní zájem. Komise podle ní totiž nemá zájem na tom, aby vyžadovala splnění povinnost, která již byla splněna. S ohledem na kladné posouzení slučitelnosti třetí linky spalovacího zařízení se životním prostředím, které podle ní vyplývá z nařízení ministrů ze dne 3. června 2005, které bylo přijato v řízení o posouzení vlivů na životní prostředí zahájeném za podmínek uvedených v bodě 30 tohoto rozsudku, zpoždění, ke kterému došlo při vyhotovení studie o dopadech na životní prostředí, nezpůsobila žádnou újmu na životním prostředí. Podle ní vznikla pouze formálně protiprávní situace související s neexistencí studie o dopadech na životní prostředí, která byla již odstraněna. 33     Italská republika dodává, že Komise vyžaduje dodržování nelogických povinností, čímž se dopustila překročení pravomoci, neboť tak jedná v rozporu se zásadou řádné správy a zásadou proporcionality. 34     Komise poukazuje na to, že její přímý, zvláštní a konkrétní zájem je v projednávaném sporu zachován. V tomto ohledu, pokud jde o zájem na soudní žalobě z důvodu porušení směrnice 85/377, Komise uplatňuje, že skutečnost, že příslušné orgány provedly posouzení vlivů na životní prostředí třetí linky spalovacího zařízení je bezvýznamná, protože toto posouzení neodpovídá uvedené směrnici, neboť záměry, které mohou mít významný vliv na životní prostředí mimo jiné v důsledku své povahy, rozsahu nebo umístění, musí být podrobeny řízení o žádosti o povolení a posouzení z hlediska jejich vlivů ještě před vydáním povolení. 35     Podle Komise samotná vůle provozovatele třetí linky spalovacího zařízení požádat o posouzení dopadů tohoto zařízení na životní prostředí, když toto zařízení již bylo zhotoveno a uvedeno do provozu, je v důsledku toho nerozhodná, jelikož žádost o posouzení dopadů byla podána až 7. prosince 2004 a k posouzení bylo přikročeno až po uplynutí lhůty stanovené v odůvodněném stanovisku. 36     Mimoto Komise poukazuje na to, že z judikatury Soudního dvora vyplývá, že Komise nemusí v rámci výkonu svých pravomocí, které jí svěřuje článek 226 ES, prokazovat existenci zvláštního zájmu . Závěry Soudního dvora 37     Podle ustálené judikatury Komise nemusí v rámci pravomocí, které jí svěřuje článek 226 ES, prokazovat zájem na podání žaloby. Komise má totiž za úkol dbát i bez návrhu a v obecném zájmu na uplatňování práva Společenství členskými státy a zajistit, že bude určena existence eventuálních nesplnění povinností, které z něj vyplývají (viz rozsudky ze dne 1. února 2001, Komise v. Francie, C‑333/99, Recueil, s. I‑1025, bod 23; ze dne 2. června 2005, Komise v. Řecko, C‑394/02, Sb. rozh. s. I‑4713, body 14 a 15, jakož i uvedená judikatura, a ze dne 8. prosince 2005, Komise v. Lucembursko, C‑33/04, Sb. rozh. s. I‑10629, bod 65). 38     Mimoto je na Komisi, aby posoudila vhodnost podání žaloby proti členskému státu, určila ustanovení, které porušil, a zvolila okamžik, kdy vůči němu zahájí řízení o nesplnění povinnosti, přičemž úvahy, které určují tuto volbu, nemohou ovlivnit přípustnost žaloby (viz rozsudek ze dne 18. června 1998, Komise v. Itálie, C‑35/96, Recueil, s. I‑3851, bod 27, a výše uvedený rozsudek Komise v. Lucembursko, bod 66). 39     V tomto ohledu, je Soudní dvůr povinen přezkoumat, zda vytýkané nesplnění povinností existuje, či nikoliv, aniž by mu příslušelo vyjádřit se k výkonu posuzovací pravomoci Komisí (viz zejména rozsudek ze dne 13. června 2002, Komise v. Španělsko, C‑474/99, Recueil, s. I‑5293, bod 25, a výše uvedený rozsudek Komise v. Lucembursko, bod 67). 40     V každém případě, i za předpokladu, že by následné provedení posouzení vlivů třetí linky spalovacího zařízení na životní prostředí mohlo ukončit sporné neplnění povinnosti, je třeba poukázat na to, že takovéto posouzení nebylo zahájeno při uplynutí lhůty stanovené v odůvodněném stanovisku, což je datum, k němuž se zjišťuje situace členského státu pro účely posouzení existence nesplnění povinnosti (viz zejména rozsudek ze dne 14. července 2005, Komise v. Německo, C‑433/03, Sb. rozh. s. I‑6985, bod 32). 41     Z výše zvedených úvah vyplývá, že námitka nepřípustnosti, která vychází z toho, že Komise nemá legitimní zájem na podání žaloby, musí být zamítnuta. K věci samé 42     Na podporu své žaloby Komise uvádí dva důvody. K prvnímu žalobnímu důvodu, který vychází z porušení čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1 směrnice 85/337 –       Argumentace účastníků řízení 43     Podle Komise se na třetí linku spalovacího zařízení, která byla klasifikována jako zařízení provádějící využití odpadů ve smyslu přílohy II B směrnice 75/442, o kapacitě vyšší než 100 tun denně, vztahuje příloha I odst. 10 směrnice 85/337, a měla tedy být před svým povolením a výstavbou podrobena řízení o posuzování vlivů na životní prostředí. Komise poukazuje na to, že záměr nebyl předmětem posouzení vlivů na životní prostředí z důvodu, že samotné italské právní předpisy nestanoví, že tomuto posouzení mají podléhat zařízení určená k využití odpadů, na která se použijí zjednodušená řízení. 44     Komise dodává, že DPCM porušuje povinnosti vyplývající ze směrnice 85/377, neboť vyjímá z řízení o posuzování vlivů na životní prostředí veškerá zařízení využívající odpady, která získala povolení ve zjednodušeném řízení. 45     Italská republika neuznává, že došlo k vytýkanému nesplnění povinnosti, a uvádí na svoji obhajobu argumenty, které uplatnila ve věci, ve které byl vydán rozsudek ze dne 23. listopadu 2006, Komise v. Itálie (C‑486/04, Sb. rozh. s. I‑11025). 46     Především uplatňuje, že vzhledem k tomu, že třetí linka spalovacího zařízení využívá odpady a že se na ni uplatní zjednodušená řízení zavedená články 31 a 33 legislativního nařízení, které byly přijaty za účelem provedení článku 11 směrnice 74/442, nevztahuje se na ni řízení o posuzování vlivů na životní prostředí. Italská republika jednak nachází spojitost mezi směrnicí 85/337 a směrnicí 75/442, pokud jde o technické pojmy použité pro oblast odpadů, a jednak odkazuje na samotná znění přílohy I bodu 10 a přílohy II bodu 11 písm. b) směrnice 85/337, ve kterých se vyskytuje pouze pojem „zneškodňování [odstraňování] odpadů“, z čehož vyvozuje, že posledně uvedená směrnice vylučuje ze své působnosti zařízení, která odpady využívají. 47     Italská republika rovněž tvrdí, že novelizace směrnice 75/442 směrnicí 91/156 měla za cíl zavést společné pojmosloví a harmonizovanou definici odpadů, což má umožnit sblížení jednotlivých předpisů, které jak na vnitrostátní úrovni, tak na úrovni Společenství upravují oblast odpadů. Z toho podle ní vyplývá, že když směrnice 97/11 používá pojem „odpady“, pak výrazy a definice, které používá, jsou nutně převzaty z předpisů pro toto odvětví, tj. směrnice 91/156. 48     Tento členský stát dodává, že pokud emise při využívání odpadů nepřekračují limity povolené právní úpravou Společenství, není nezbytné provádět řízení o posuzování vlivů na životní prostředí, neboť samotné využívání odpadů má za cíl ochranu životního prostředí. 49     Ve spisu vedlejšího účastníka ze dne 7. dubna 2006 Spojené království Velké Británie a Severního Irska podporuje návrhová žádání Italské republiky v prvním žalobním důvodu. –       Závěry Soudního dvora 50     Úvodem je třeba připomenout, že výše uvedeným rozsudkem ze dne 23. listopadu 2006, Komise v. Itálie, Soudní dvůr určil, že Italská republika nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1, 2 a 3 směrnice 85/337, tím, že přijala čl. 3 odst. 1 DPCM, který umožňuje vyloučit záměry určené k využití nebezpečného odpadu a nikoliv nebezpečného odpadu o kapacitě přesahující 100 tun denně spadající pod přílohu I této směrnice, které jsou předmětem zjednodušeného řízení ve smyslu článku 11 směrnice 75/442, z řízení o posuzování vlivů na životní prostředí stanoveného v uvedených čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1. 51     Nesplnění povinnosti vytýkané Komisi v rámci tohoto žalobního důvodu je pouhým důsledkem použití vnitrostátní právní úpravy, u níž, jak bylo vyloženo v předcházejícím bodě, byl již určen rozpor s právem Společenství, na konkrétní případ. 52     Výsledkem uplatnění této právní úpravy, která vylučuje použití řízení o posuzování vlivů na životní prostředí na zařízení určená k využití odpadů podléhající zjednodušeným řízením podle článků 31 a 33 legislativního nařízení, bylo totiž osvobození třetí linky spalovacího zařízení od povinnosti posouzení jejích dopadů na životní prostředí, přestože tato linka spadá do kategorie zařízení k zneškodňování [odstraňování] nikoliv nebezpečného odpadu spalováním nebo chemickým zpracováním o kapacitě přesahující 100 tun denně uvedené v příloze I bodu 10 směrnice 85/337. Třetí linka spalovacího zařízení měla být jako taková podrobena řízení o posouzení svých vlivů na životní prostředí před tím, než byla povolena, jelikož záměry, které spadají pod tuto přílohu I, podléhají systematickému posuzování podle čl. 2 odst. 1, čl. 4 odst. 1 a článků 5 až 10 uvedené směrnice (viz výše uvedený rozsudek ze dne 23. listopadu 2006, Komise v. Itálie, bod 45) . 53     Vzhledem k výše uvedenému je třeba dospět k závěru, že Italská republika tím, že nepodrobila záměr realizace třetí linky spalovacího zařízení ještě před vydáním stavebního povolení řízení o posuzování vlivu na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 směrnice 85/337, nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1 uvedené směrnice. K druhému žalobnímu důvodu, který vychází z porušení čl. 12 odst. 1 směrnice 2000/76 –       Argumentace účastníků řízení 54     Komise vytýká Italské republice, že neuveřejnila žádost o povolení provozovat třetí linku spalovacího zařízení ani příslušné rozhodnutí o povolení, čímž byl porušen článek 12 směrnice 2000/76. 55     Tento členský stát v průběhu postupu před zahájením soudního řízení uplatňoval, že článek 12 se na daný případ nevztahuje, neboť u uvedené třetí linky nebyla podána žádná žádost o povolení k provozu. Uvedení této linky do provozu bylo oznámeno dne 24. července 2003 v souladu s postupem upraveným legislativním nařízením. –       Závěry Soudního dvora 56     Z čl. 33 odst. 1 legislativního nařízení vyplývá, že činnosti spočívající ve využívání odpadů mohou být vykonávány po uplynutí lhůty 90 dnů, která začíná běžet od oznámení zahájení této činnosti místně příslušné provincii. V souladu s odstavcem 3 téhož článku dotčené orgány provincie z úřední povinnosti ověří, že jsou splněny podmínky stanovené pro využívání odpadů. 57     V projednávané věci bylo u třetí linky spalovacího zařízení v rámci zjednodušeného řízení zavedeného legislativním nařízením dne 24. července 2003 oznámeno zahájení jejího provozu. Po tomto oznámení následovala dvě rozhodnutí příslušných orgánů provincie – zákaz zahájení činnosti ze dne 21. října 2003 a poté povolení ze dne 19. prosince 2003. 58     Ze čl. 12 odst. 1 směrnice 2000/76 mimo jiné vyplývá, že žádosti o nová povolení musí být s dostatečným předstihem zpřístupněny veřejnosti na veřejně přístupných místech, aby bylo veřejnosti umožněno vznášet připomínky před tím, než příslušný orgán vydá rozhodnutí. Toto rozhodnutí, včetně alespoň kopie povolení a všech jeho dalších doplňků a změn, musí být rovněž zpřístupněny veřejnosti. 59     Cílem tohoto ustanovení je, jak vyplývá zejména z třicátého prvního bodu odůvodnění směrnice 2000/76, zajistit průhlednost procesu tím, že veřejnosti bude umožněno zapojit se do procesu rozhodování o žádostech o povolení. 60     Proto je třeba mít za to, že pojem žádost o nové povolení musí být vykládán tak, aby plně odpovídal cíli sledovanému čl. 12 odst. 1 směrnice 2000/76. Z toho důvodu tento pojem musí být chápan široce tak, že zahrnuje jakýkoli postup, který lze považovat za řízení o udělení povolení nebo oprávnění. 61     Oznámení o zahájení činnosti, o kterém se hovoří v bodě 56 tohoto rozsudku, které bylo učiněno u třetí linky spalovacího zařízení, musí být vzhledem k jeho znakům a konkrétně k úloze svěřené orgánům provincie považováno za žádost o nové povolení ve smyslu směrnice 2000/76. 62     Uvedené oznámení mělo být jako takové zpřístupněno veřejnosti na jednom nebo více veřejně přístupných místech ve lhůtě, která by veřejnosti umožnila vyjádřit připomínky určené příslušným orgánům provincie před uplynutím lhůty 90 dnů, kterou mají tyto orgány k tomu, aby ověřily, že jsou splněny právem stanovené podmínky pro využívání. Přičemž je nesporné, že v rozporu s čl. 12 odst. 1 směrnice 2000/76 předmětné oznámení nebylo nijak uveřejněno. 63     Navíc jednotlivá rozhodnutí přijatá dotyčnou provincií ohledně třetí linky spalovacího zařízení, a sice zákaz zahájení činnosti a povolení uvedené v bodě 57 tohoto rozsudku, rovněž nebyly, v rozporu s ustanoveními téhož článku, dány k dispozici veřejnosti. 64     Vzhledem k výše uvedenému je třeba dospět závěru, že Italská republika tím, že s dostatečným předstihem nezpřístupnila veřejnosti na jednom nebo více veřejně přístupných místech oznámení o zahájení provozu třetí linky spalovacího zařízení, aby veřejnost mohla vyjádřit své připomínky ještě před rozhodnutím příslušného orgánu, a tím, že nezpřístupnila veřejnosti rozhodnutí o tomto oznámení spolu s kopií povolení, nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 12 odst. 1 směrnice 2000/76. K nákladům řízení 65     Podle čl. 69 odst. 2 jednacího řádu se účastníku řízení, který neměl úspěch ve věci, uloží náhrada nákladů řízení, pokud to účastník, který měl ve věci úspěch, požadoval. Vzhledem k tomu, že Komise požadovala náhradu nákladů řízení a Italská republika neměla ve věci úspěch, je namístě uložit posledně uvedené náhradu nákladů řízení. 66     V souladu s čl. 69 odst. 4 téhož nařízení Spojené království ponese vlastní náklady řízení. Z těchto důvodů Soudní dvůr (druhý senát) rozhodl takto: 1) Italská republika tím, že nepodrobila záměr realizace „třetí linky“ spalovacího zařízení patřícího společnosti ASM Brescia SpA ještě před vydáním stavebního povolení řízení o posuzování vlivu na životní prostředí v souladu s články 5 až 10 směrnice Rady 85/337/EHS ze dne 27. června 1985 o posuzování vlivů některých veřejných a soukromých záměrů na životní prostředí, ve znění směrnice Rady 97/11/ES ze dne 3. března 1997, nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 2 odst. 1 a čl. 4 odst. 1 uvedené směrnice. 2) Italská republika tím, že s dostatečným předstihem nezpřístupnila veřejnosti na jednom nebo více veřejně přístupných místech oznámení o zahájení provozu „třetí linky“ uvedeného spalovacího zařízení, aby veřejnost mohla vyjádřit své připomínky ještě před rozhodnutím příslušného orgánu, a tím, že nezpřístupnila veřejnosti rozhodnutí o tomto oznámení spolu s kopií povolení, nesplnila povinnosti, které pro ni vyplývají z čl. 12 odst. 1 směrnice Evropského parlamentu a Rady 2000/76/ES ze dne 4. prosince 2000 o spalování odpadů. 3) Italské republice se ukládá náhrada nákladů řízení. 4) Spojené království Velké Británie a Severního Irska ponese vlastní náklady řízení. Podpisy. * Jednací jazyk: italština.

62007FJ0127

pt

Por petição entrada na Secretaria do Tribunal em 30 de Outubro de 2007, por fax (tendo a apresentação do original sido efectuada em 6 de Novembro seguinte), J. M. Coto Moreno pede, essencialmente, ao Tribunal que anule a decisão de 12 de Fevereiro de 2007 através da qual o júri do concurso EPSO/AD/28/05 recusou a inscrição do seu nome na lista de reserva, que declare que as autoridades competentes devem inscrever o seu nome na referida lista de reserva e que condene a Comissão das Comunidades Europeias no pagamento de uma indemnização pelos danos profissionais, financeiros e morais que alega ter sofrido. Factos na origem do litígio Em 16 de Setembro de 2004 a recorrente foi nomeada funcionária de grau B*3 e colocada na delegação da Comissão no Botswana. Seguidamente, a recorrente apresentou a sua candidatura ao concurso EPSO/AD/28/05 destinado a constituir uma lista de reserva de 100 candidatos aprovados para o recrutamento de administradores de grau AD 5 no domínio «Gestão de recursos financeiros». Como resulta do anúncio de concurso EPSO/AD/28/05 publicado no Jornal Oficial das Comunidades Europeias de 20 de Julho de 2005 (JO C 178 A, p. 3, a seguir «anúncio de concurso»), este concurso comportava três fases. Em primeiro lugar, o concurso começava por três testes de pré‑selecção, na segunda língua escolhida pelo candidato, que consistiam em perguntas de escolha múltipla. Os candidatos que obtivessem os mínimos exigidos em cada um destes testes e que ficassem classificados entre os 300 melhores candidatos eram admitidos a passar à prova escrita. Em segundo lugar, a prova escrita, na língua principal do candidato, respeitava a um assunto à escolha do candidato, relacionado com o domínio do concurso, e visava avaliar os conhecimentos específicos do candidato, as suas capacidades de compreensão, de análise e de síntese, bem como as suas capacidades de redacção. A prova era classificada de 0 a 50 pontos e o mínimo exigido era de 25 pontos. Os candidatos que obtivessem o mínimo exigido na prova escrita e que ficassem classificados entre os 150 melhores candidatos eram convidados a apresentar‑se à prova oral. Em terceiro lugar, a prova oral, sempre na língua principal do candidato, deveria permitir ao júri apreciar a aptidão do candidato para exercer as funções correspondentes aos lugares que o concurso visava prover. Respeitava aos conhecimentos específicos relacionados com o domínio do concurso e ao conhecimento sobre a União Europeia, as suas instituições e as suas políticas. Eram também examinados os conhecimentos da segunda língua, bem como a capacidade de adaptação ao trabalho na administração pública europeia, num ambiente multicultural. A prova era classificada de 0 a 50 pontos, com um mínimo exigido de 25 pontos. Os testes de pré‑selecção e a prova escrita decorreram em 31 de Março de 2006. A recorrente foi aprovada e foi convidada a apresentar‑se à prova oral, que decorreu em Bruxelas, em 10 de Janeiro de 2007. Por carta de 12 de Fevereiro de 2007, o Serviço de Selecção do Pessoal das Comunidades Europeias (EPSO) informou a recorrente de que o júri não tinha inscrito o seu nome na lista de reserva, uma vez que o seu resultado não se encontrava entre os 100 melhores resultados (a seguir «decisão impugnada»). Com efeito, o último candidato admitido tinha obtido 56,1 pontos, ao passo que a recorrente apenas tinha totalizado 54 pontos, a saber, 25/50 na prova escrita e 29/50 na prova oral. Num e‑mail enviado ao EPSO em 22 de Fevereiro de 2007, a recorrente expressou a sua surpresa quanto à classificação obtida na prova oral, apresentou observações sobre esta prova e, por fim, requereu o reexame, pelo júri, das provas escrita e oral. Por carta de 22 de Março de 2007, o presidente do júri respondeu à recorrente que o júri, após ter procedido ao reexame das provas escrita e oral, tinha confirmado o resultado da recorrente e enviou‑lhe a sua prova escrita bem como a folha de avaliação desta prova pelo júri. Resulta da folha de avaliação, pelo júri, da prova da recorrente que o júri considerou que a sua resposta à primeira questão era «suficiente mas não pormenorizada» do ponto de vista dos conhecimentos, e «boa» do ponto de vista das capacidades de análise, de síntese e de redacção. Quanto à resposta à questão n.° 3, escolhida pela recorrente como tema de exame, de entre as questões n.° 2, n.° 3, e n.° 4, o júri constatou que «faltavam certos conceitos», classificando embora a resposta como «suficiente», do ponto de vista dos conhecimentos e «boa», do ponto de vista das capacidades de análise, de síntese e de redacção. Em 29 de Março de 2007, a recorrente enviou uma nova carta ao EPSO, em que sustentava que não tinha obtido resposta suficiente às suas observações relativas à prova oral e em que considerava os comentários do júri particularmente sucintos. Pedia também a equivalência, em termos de pontos, dos comentários «suficiente» e «bom». Por fim, a recorrente contestava a apreciação da sua resposta à questão n.° 3 da prova escrita. Por carta de 2 de Maio de 2007, o presidente do júri respondeu novamente à recorrente. Em especial, justificou a apreciação, pelo júri, da prova da recorrente. Indicou que os quatro critérios de apreciação desta prova não tinham o mesmo valor, sendo os conhecimentos no domínio da prova julgados mais importantes dos que as capacidades de compreensão, de análise e de expressão. O presidente do júri explicou que, no que respeita à primeira questão, as lacunas no conteúdo do ensaio tinham sido compensadas pela qualidade da análise, da síntese e da redacção, o que tinha permitido à recorrente obter a classificação de 25/50. No que respeita à apreciação da resposta à questão n.° 3, o presidente do júri apresentou, na carta de 2 de Maio de 2007, as explicações seguintes: «Uma vez que solicitou explicitamente mais pormenores quanto à sua resposta à questão 3, a opinião do júri é de que a sua resposta continha muitas falhas. Em primeiro lugar, os critérios de selecção não eram explicados nem justificados. Quais eram os objectivos dos limites propostos? Por que razão o volume de negócios devia ser dez vezes o valor do contrato? Por que razão devia 50% do volume de negócios ser realizado no domínio do contrato? Por que razão devia 50% do pessoal dedicar‑se ao domínio do contrato? etc. No que respeita aos critérios de adjudicação, a prestação e a qualidade do equipamento não são citadas. Critérios tais como, por exemplo, a taxa de amortização e a relação entre o custo de compra e o custo de manutenção não eram referidos. Os critérios da experiência do pessoal e da sociedade são manifestamente critérios de selecção e não critérios de adjudicação; a simples, mas crucial, data de fornecimento também não era mencionada. Além disso, as cláusulas contratuais citadas nem sempre eram pertinentes (por exemplo, a garantia de pré‑financiamento) para um contrato deste tipo, e faltavam outras cláusulas possíveis, mais importantes, tais como uma cláusula relativa às sanções em caso de atraso ou de não funcionamento, à responsabilidade contratual pelos danos causados por faltas, à obrigação de subscrição de um seguro profissional. Também não eram mencionadas cláusulas de anulação do contrato em caso de erro profissional.» (Tradução livre.) («As you specifically requested more detail as regards your answer to question 3, the opinion of the Board is that your answer contained many weaknesses. First, the selection criteria were not explained or justified. What were the purposes of the proposed ceilings? Why would the turnover have to be 10 times the value of the market? Why did 50 % of the turnover have to come from the tender domain? Why would 50 % of the personnel have to be dedicated to the tender domain? etc. As regards the award criteria there was no mention of performance and quality of the equipment. Criteria such as the rate of becoming obsolete and the purchase cost versus maintenance, for example, were not mentioned. The criteria on the experience of the personnel and the company are clearly selection criteria and not award criteria; the simple but crucial date of delivery was also not mentioned. Further the contractual clauses given were not always pertinent (e.g. Pre‑financing guarantee) for such a market, but other more important possible clauses were missing such as a clause for the sanctions in case of delay or non‑function, the contractual responsibility for damages resulting from faults, the obligation to subscribe a professional insurance. Clauses for cancelling the contract in case of professional misconduct were also not mentioned.») Em 3 de Maio de 2007, a recorrente apresentou uma reclamação contra a decisão impugnada. Por decisão de 31 de Julho seguinte, a autoridade investida do poder de nomeação (a seguir «AIPN») indeferiu esta reclamação. Pedidos das partes A recorrente conclui pedindo que o Tribunal se digne: –        anular a decisão impugnada; –        condenar a Comissão a pagar‑lhe uma indemnização de 25 000 euros pelos danos morais que alega ter sofrido; –        condenar a Comissão a pagar‑lhe uma indemnização de 8 000 euros correspondente aos honorários dos seus advogados; –        declarar, a título principal, que as autoridades competentes devem inscrever o seu nome na lista de reserva ou, a título subsidiário, na falta de tal inscrição, pagar‑lhe uma indemnização no montante de 384 000 euros pelos danos materiais que alega ter sofrido; –        condenar a Comissão nas despesas. A Comissão conclui pedindo que o Tribunal se digne: –        negar provimento ao recurso; –        condenar a recorrente nas despesas. Quanto ao pedido de anulação A recorrente invoca quatro fundamentos para sustentar o seu pedido de anulação: –        o primeiro fundamento, relativo ao erro manifesto de apreciação cometido pelo júri na apreciação das suas respostas às provas escrita e oral; –        o segundo fundamento, relativo à violação do anúncio de concurso, do princípio da igualdade e do «princípio da razoabilidade»; –        o terceiro fundamento, relativo à violação do dever de fundamentação; –        o quarto fundamento, relativo a um erro manifesto de apreciação associado à falta de concordância entre a classificação numérica da prova escrita e as apreciações escritas do júri. Quanto ao primeiro e ao quarto fundamentos, relativos a erros manifestos de apreciação cometidos pelo júri Argumentos das partes –       Quanto ao primeiro fundamento, relativo ao erro manifesto de apreciação cometido pelo júri na apreciação das respostas da recorrente às provas escrita e oral A recorrente sustenta, em primeiro lugar, que o júri cometeu um erro manifesto de apreciação ao constatar a existência de «muitas falhas» na sua resposta à questão n.° 3 da prova escrita. Por um lado, não se pode censurar a recorrente por não ter explicado nem justificado os critérios de selecção relativos à capacidade económica e técnica das empresas proponentes, uma vez que se pedia aos candidatos que definissem os critérios de selecção e não que justificassem a sua escolha. Aliás, os critérios de selecção indicados pela recorrente eram de tal modo evidentes que a fundamentação ou justificação da sua escolha teria sido supérflua. Por outro lado, os critérios de selecção indicados pela recorrente eram não só pertinentes como correntemente utilizados na prática, uma vez que constavam do «Guia prático dos procedimentos contratuais no âmbito das acções externas» da Comissão. Tendo a recorrente mencionado os critérios deste guia da Comissão, o júri não podia considerar que a sua resposta continha «muitas falhas». Em segundo lugar, o júri cometeu também um erro manifesto de apreciação ao considerar que a experiência do pessoal e a da empresa tinham sido incorrectamente indicadas pela recorrente como critérios de adjudicação do contrato, quando se tratavam de critérios de selecção. Com efeito, o «Guia prático dos procedimentos contratuais no âmbito das acções externas» da Comissão menciona os curricula vitae dos peritos propostos, entre os critérios de adjudicação dos contratos de serviços. O júri ignorou, assim, as regras que a Comissão tinha fixado para si própria, violando, consequentemente, o princípio patere legem quam ipse fecisti . Em terceiro lugar, o júri considerou erradamente que as cláusulas contratuais propostas pela recorrente para assegurar a qualidade dos produtos e dos serviços e para limitar os riscos financeiros nem sempre eram pertinentes. A garantia de pré‑financiamento, citada a título de exemplo pelo júri na sua carta de 2 de Maio de 2007, era, pelo contrário, não só pertinente como até obrigatória nos contratos do Fundo Europeu de Desenvolvimento (FED). Por fim, à questão colocada na prova oral, de saber de que modo se podia reduzir o risco de perdas financeiras na sequência de variações das taxas de câmbio, no âmbito de um contrato celebrado entre partes de dois países com moedas diferentes, a recorrente deu uma resposta conforme à prática do FED: pagar o preço recorrendo a ambas as moedas e prever cláusulas contratuais que permitissem a revisão dos preços. Consequentemente, o júri não tinha razão ao considerar esta resposta insuficiente. A Comissão recorda o carácter restrito da fiscalização exercida pelo Tribunal sobre as apreciações do júri. No que respeita à prova escrita, a Comissão considera que as diversas referências ao «Guia do Serviço de Cooperação EuropAid» feitas pela recorrente na sua petição para demonstrar a correcção das suas respostas evidenciam um erro de perspectiva. Este guia trata dos contratos de serviços celebrados pelo FED, ao passo que o texto das questões da prova escrita não mencionava o FED e respeitava a contratos de fornecimento. –       Quanto ao quarto fundamento, relativo à manifesta falta de concordância entre a classificação numérica da prova escrita e as apreciações escritas do júri A recorrente sustenta que o júri cometeu um erro manifesto de apreciação, ao traduzir numa classificação numérica a apreciação da sua prova escrita. Tendo o júri considerado as suas respostas «suficientes» em matéria de conhecimentos e «boas» quanto às capacidades de compreensão, de análise, de síntese e de redacção que revelavam, o júri enganou‑se manifestamente ao atribuir‑lhe a classificação de 25/50, ou seja, a classificação mínima para admissão à prova oral. Além disso, ao atribuir à recorrente a classificação de 25/50, o júri violou o princípio da igualdade. Com efeito, o júri tratou a recorrente como qualquer candidato que tivesse obtido duas vezes a apreciação «suficiente» quanto aos seus conhecimentos e duas vezes a apreciação «suficiente» quanto às suas capacidades de análise e de síntese, de compreensão e de redacção. A recorrente considera que a sua classificação devia reflectir o facto de que tinha obtido, quanto a todos os critérios que não respeitavam aos conhecimentos, a menção «bom». De qualquer modo, a classificação obtida na prova escrita não era proporcional à apreciação que constava da folha de avaliação. A Comissão responde que não existe qualquer incoerência entre a classificação numérica de 25/50 e os comentários. Com efeito, tal como o presidente do júri explicou na sua carta de 2 de Maio de 2007, os conhecimentos no domínio do concurso tinham uma importância preponderante na avaliação dos candidatos. Admitindo que existisse uma incoerência entre a classificação numérica e os comentários, seria completamente irrelevante e em caso algum seria manifesta. Apreciação do Tribunal A recorrente invoca dois erros manifestos de apreciação, o primeiro relativo à apreciação pelo júri das prestações dos candidatos, e o segundo relativo à concordância entre a classificação numérica da prova escrita e as apreciações escritas do júri. A título liminar, há que recordar o alcance da fiscalização exercida pelo Tribunal sobre uma decisão através da qual um júri de concurso recusa a inscrição de um candidato na lista dos aprovados. Quando é chamado a pronunciar‑se sobre a legalidade de uma decisão deste tipo, o Tribunal verifica o respeito das regras jurídicas aplicáveis, ou seja, as regras, nomeadamente processuais, definidas pelo estatuto e pelo anúncio de concurso, e as que regem os trabalhos do júri, em especial o dever de imparcialidade do júri e o respeito, por parte deste, da igualdade de tratamento dos candidatos (acórdãos do Tribunal de Primeira Instância de 5 de Março de 2003, Staelen/Parlamento, T‑24/01, ColectFP, p. I‑A‑79 e II‑423, n. os 47 a 52; de 25 de Junho de 2003, Pyres/Comissão, T‑72/01, ColectFP, p. I‑A‑169 e II‑861, n. os 32 a 42, e de 10 de Novembro de 2004, Vonier/Comissão, T‑165/03, ColectFP, p. I‑A‑343 e II‑1575, n.° 39), bem como a inexistência de desvio de poder (acórdão do Tribunal de Justiça de 9 de Outubro de 1974, Campogrande e o./Comissão, 112/73, 144/73 e 145/73, Recueil, p. 957, Colect., p. 447, n. os 34 a 53 ; acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 11 de Fevereiro de 1999, Jiménez/IHMI, T‑200/97, ColectFP, p. I‑A‑19 e II‑73, n. os 43 a 57). Em certos casos, em que o júri não dispõe de margem de apreciação, esta fiscalização pode abranger a exactidão dos factos em que o júri se baseou para poder tomar a sua decisão (acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 12 de Março de 2008, Giannini/Comissão, T‑100/04, ainda não publicado na Colectânea, n. os 277 e 278). Em contrapartida, as apreciações feitas por um júri de concurso ao avaliar os conhecimentos e as aptidões dos candidatos escapam à fiscalização do Tribunal (acórdão Campogrande e o./Comissão, já referido, n.° 53; acórdão do Tribunal de Primeira Instância de 26 de Janeiro de 2005, Roccato/Comissão, T‑267/03, ColectFP, p. I‑A‑1 e II‑1, n.° 42). Não é este o caso da concordância entre a classificação numérica e as apreciações escritas do júri. Com efeito, esta concordância, garante da igualdade de tratamento entre os candidatos, é uma das normas que rege os trabalhos do júri e cujo respeito compete ao juiz verificar, nos termos da jurisprudência acima referida. Além disso, a concordância entre a classificação numérica e a apreciação escrita pode ser objecto de uma fiscalização, por parte do Tribunal, independente da fiscalização da apreciação das prestações dos candidatos feita pelo júri, que o Tribunal se recusa a exercer, desde que a fiscalização da concordância se limite a verificar a inexistência de uma manifesta incoerência. Foi por esta razão que, no acórdão de 13 de Dezembro de 2007, Van Neyghem/Comissão (F‑73/06, ainda não publicado na Colectânea, n.° 87), o Tribunal examinou se, tendo em conta a apreciação escrita da ficha de avaliação de uma prova, o júri não tinha cometido um erro manifesto de apreciação ao fixar a classificação dessa prova. Resulta, em primeiro lugar, da jurisprudência recordada no n.° 33 do presente acórdão que a recorrente não pode invocar utilmente perante o Tribunal o erro manifesto de apreciação de que, na sua opinião, enferma a apreciação pelo júri das prestações dos candidatos e que o primeiro fundamento só pode, portanto, ser julgado improcedente. Em segundo lugar, resulta do n.° 34 do presente acórdão que compete, em contrapartida, ao Tribunal verificar se o júri do concurso não atribuiu à recorrente uma classificação manifestamente incoerente com as apreciações escritas feitas na folha de avaliação da sua prova. A recorrente alega, essencialmente, que o júri cometeu um erro manifesto de apreciação ao atribuir‑lhe a classificação de 25/50 na prova escrita, ou seja, a classificação mais baixa que permitia a admissão à prova oral, quando considerou as suas respostas às duas questões da prova escrita «suficientes», no que respeita aos conhecimentos, e «boas», quanto às capacidades de análise, de síntese e de redacção. Há que recordar que, no âmbito de um concurso, o valor das prestações dos candidatos é apreciado de modo relativo e que nada impede, em especial, que só os candidatos julgados de bom nível sejam admitidos à prova oral. Assim, a recorrente não pode inferir da classificação que obteve na prova escrita (25/50), que era a mínima para ser admitida à prova oral, que o júri não considerou a sua prova satisfatória. Nestas condições, o facto de a recorrente ter obtido a classificação mínima que lhe permitia apresentar‑se à prova oral, apesar de as suas respostas terem sido consideradas, globalmente, mais do que suficientes, não revela uma discordância manifesta entre a classificação e a apreciação escrita. Consequentemente, no caso em apreço, não se pode deduzir a existência de um erro manifesto de apreciação da comparação entre a classificação atribuída à prova da interessada e as apreciações escritas feitas pelo júri quanto a esta prova. Consequentemente, o quarto fundamento deve ser julgado improcedente. Quanto ao segundo fundamento, relativo à violação do anúncio de concurso, do princípio da igualdade e do «princípio da razoabilidade» Argumentos das partes Segundo a recorrente, embora o anúncio de concurso previsse que a prova escrita visava examinar «os conhecimentos específicos, a capacidade de compreensão, de análise e de síntese, a capacidade de redacção», o júri só avaliou os conhecimentos da recorrente. O critério dos conhecimentos foi, em qualquer caso, privilegiado em detrimento dos outros critérios. Visando o respeito do anúncio de concurso garantir o igual tratamento dos candidatos, a igualdade de tratamento deixou de ser assegurada, uma vez que o anúncio de concurso não foi respeitado. A classificação obtida pela recorrente na prova escrita, que era a mínima para ser admitida a apresentar‑se à prova oral, reflectia apenas a apreciação «suficiente» que o júri fez dos conhecimentos da recorrente, e não a apreciação favorável de que a sua prova tinha sido objecto quanto às qualidades de análise, de síntese e de redacção. A discordância entre a classificação e as apreciações escritas demonstrava assim que o critério dos conhecimentos tinha sido excessivamente valorizado, ou mesmo exclusivamente tomado em consideração. O júri violou assim o «princípio da razoabilidade». A Comissão observa que a prova escrita foi avaliada à luz de todos os critérios previstos e considera que, tratando‑se de um concurso organizado para o recrutamento de funcionários com competências específicas no domínio da gestão de recursos financeiros, era razoável atribuir uma importância preponderante aos conhecimentos dos candidatos neste domínio. Apreciação do Tribunal A recorrente apresenta dois argumentos para sustentar o fundamento relativo à violação do anúncio de concurso, do princípio da igualdade e do «princípio da razoabilidade». Em primeiro lugar, alega que o júri apenas tomou em conta os conhecimentos dos candidatos no domínio do concurso, a saber, a gestão de recursos financeiros, e não os outros critérios de avaliação da prova escrita enumerados no anúncio de concurso. Esta alegação é manifestamente desmentida pelas apreciações escritas feitas pelo júri na folha de avaliação da prova da recorrente. Com efeito, estas apreciações referem‑se tanto aos conhecimentos da recorrente, julgados «suficientes», como às suas capacidades de análise, de síntese e de redacção, qualificadas de «boas». A recorrente considera, em segundo lugar, não sem contradição com o argumento anterior, que, entre os critérios de selecção enumerados no anúncio de concurso, o júri tinha ilegalmente atribuído um valor preponderante ao critério dos conhecimentos no domínio do concurso. É pacífico que o júri considerou efectivamente que este critério era o mais importante. Porém, a hierarquização dos critérios efectuada pelo júri não era contrária ao anúncio de concurso, dado que este não indicava que os critérios enumerados teriam a mesma importância na avaliação dos candidatos. Acresce que a hierarquização dos critérios não é, em si, contrária ao princípio da igualdade de tratamento dos candidatos. A recorrente não alegou, de resto, que o júri tivesse procedido a uma aplicação diferente destes critérios aos outros candidatos. Por fim, a recorrente baseia‑se exclusivamente na discordância, manifesta, na sua opinião, entre a classificação que obteve na prova escrita e as apreciações escritas do júri sobre a sua prova para sustentar que o júri atribuiu uma importância manifestamente desproporcionada ao critério dos conhecimentos. Ora, tal como se explicou no n.° 38 do presente acórdão, não pode observar‑se qualquer discordância manifesta entre a classificação obtida pela recorrente na prova escrita e as apreciações escritas do júri, ao contrário do que a recorrente sustenta. Resulta do que precede que o segundo fundamento deve ser julgado improcedente. Quanto ao terceiro fundamento, relativo à violação do dever de fundamentação Argumentos das partes Segundo a recorrente, o presidente do júri afirmou, na sua carta de 2 de Maio de 2007, que a resposta da recorrente à questão n.° 3 continha «muitas falhas», embora na folha de avaliação o júri tenha indicado que a referida resposta omitia certos conceitos mas era suficiente. Tendo em conta estas contradições, a apreciação do júri não pode ser considerada fundamentada. Em nenhuma das respostas às cartas que a recorrente lhe enviou o júri justificou de que modo a resposta oral da recorrente à questão relativa aos riscos financeiros gerados pelas variações das taxas de câmbio não era satisfatória. O júri ignorou, assim, o seu dever de fundamentação. A Comissão sustenta que, tal como o Tribunal de Justiça declarou no seu acórdão de 4 de Julho de 1996, Parlamento/Innamorati (C‑254/95 P, Colect., p. I‑3423, n.° 31), a comunicação das classificações obtidas nas diferentes provas constitui uma fundamentação suficiente das decisões do júri. A Instituição deduz daqui que a falta de fundamentação não pode assentar numa alegada incoerência entre dois documentos elaborados posteriormente à atribuição da classificação. Além disso, a recorrente obteve todas as explicações necessárias nas fases do processo de reexame e do procedimento pré‑contencioso. A Comissão observa que a recorrente obteve não só a comunicação da sua prova, como também a da respectiva folha de avaliação. No que respeita à questão colocada à recorrente na prova oral, sobre o modo de prevenir o risco financeiro associado à variação das taxas de câmbio, o júri tinha já explicado à recorrente que a resposta desta não era totalmente errada mas que havia respostas mais adequadas e melhor fundamentadas do que a sua. Apreciação do Tribunal O dever de fundamentação de uma decisão de um júri deve, por um lado, ser conciliado com o segredo que envolve os trabalhos deste último. O respeito desse segredo opõe‑se tanto à divulgação das atitudes individuais de cada membro do júri como à revelação de quaisquer elementos relacionados com apreciações de carácter pessoal ou comparativo respeitantes aos candidatos (acórdão Parlamento/Innamorati, já referido, n.° 24). Por outro lado, o dever de fundamentação não deve sobrecarregar de modo intolerável as operações dos júris e os trabalhos da administração do pessoal (acórdãos do Tribunal de Justiça de 28 de Fevereiro de 1980, Bonu/Conselho, 89/79, Recueil, p. 553, n.° 6, e, a contrario , de 28 de Fevereiro de 2008, Neirinck/Comissão, C‑17/07 P, ainda não publicado na Colectânea, n.° 58). É por esta razão que, num concurso com muitos participantes, a comunicação das classificações obtidas nas diferentes provas constitui uma fundamentação suficiente das decisões do júri (acórdão Parlamento/Innamorati, já referido, n.° 31). No caso em apreço, após as provas de pré‑selecção, 300 candidatos foram admitidos a apresentar‑se à prova escrita do concurso e foi, por fim, elaborada uma lista de reserva de 100 candidatos. O concurso em que a recorrente participou era, portanto, um concurso com muitos participantes. Nestas condições, como se recordou no parágrafo anterior, a comunicação das classificações obtidas nas diferentes provas constituía uma fundamentação suficiente das decisões tomadas pelo júri quanto a cada candidato. Ora, é pacífico que a recorrente obteve a comunicação das suas classificações. Em qualquer caso, a recorrente recebeu, além disso, outros elementos que lhe permitiam conhecer com mais exactidão ainda as razões da sua não aprovação no concurso, tais como a sua prova escrita, a folha de avaliação desta prova e uma carta explicativa, datada de 2 de Maio de 2007, que lhe foi enviada pelo presidente do júri. Daqui resulta que o terceiro fundamento, relativo à falta de fundamentação da decisão impugnada, não merece acolhimento. O pedido de anulação da referida decisão deve, portanto, ser julgado improcedente. Quanto aos pedidos de indemnização A recorrente pede indemnizações pelos danos materiais e morais que, segundo alega, a decisão impugnada lhe causou. Consequentemente, a improcedência do pedido relativo a esta decisão implica a improcedência dos pedidos de indemnização apresentados na petição. Resulta de tudo o que precede que deve ser negado provimento ao recurso. Quanto às despesas Por força do disposto no artigo 122.° do Regulamento de Processo do Tribunal da Função Pública, as disposições do capítulo VIII do título II do referido regulamento, relativas às despesas e aos encargos judiciais, apenas se aplicam aos processos intentados no Tribunal a contar da entrada em vigor desse Regulamento de Processo, isto é, 1 de Novembro de 2007. As disposições do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância pertinentes na matéria continuam a aplicar‑se, mutatis mutandis , aos processos pendentes no Tribunal antes dessa. Nos termos do artigo 87.°, n.° 2, do Regulamento de Processo do Tribunal de Primeira Instância, a parte vencida é condenada nas despesas se a parte vencedora o tiver requerido. Porém, nos termos do artigo 88.° do mesmo Regulamento, nos litígios entre as Comunidades e os seus agentes, as despesas efectuadas pelas Instituições ficam a cargo destas. Tendo a recorrente sido vencida, há que decidir que cada uma das partes suportará as suas próprias despesas. Pelos fundamentos expostos, O TRIBUNAL DA FUNÇÃO PÚBLICA (Terceira Secção) decide: 1) É negado provimento ao recurso de J. M. Coto Moreno. 2) Cada uma das partes suportará as suas próprias despesas. Mahoney Kanninen Gervasoni Proferido em audiência pública no Luxemburgo, em 11 de Setembro de 2008. O secretário O presidente W. Hakenberg P. Mahoney O texto da presente decisão, bem como os das decisões das jurisdições comunitárias nela citadas ainda não publicadas na Colectânea, estão disponíveis no sítio Internet do Tribunal de Justiça, www.curia.europa.eu * Língua do processo: francês.

62005CJ0327

lt

Valstybės įsipareigojimų neįvykdymas – Netinkamas 1985 m. liepos 25 d. Tarybos direktyvos 85/374/EEB dėl valstybių narių įstatymų ir kitų teisės aktų, reglamentuojančių atsakomybę už gaminius su trūkumais, derinimo (OL L 210, p. 29) perkėlimas – Nacionalinės teisės aktai, numatantys, kad tiekėjas atsako už gaminio trūkumus taip pat kaip gamintojas. Rezoliucinė dalis 1. Priėmusi ir palikusi galioti nuostatas, pagal kurias tiekimo tarpininkai už gaminio trūkumus atsako tokiomis pačiomis sąlygomis kaip gamintojas, pažeidžiančias 1985 m. liepos 25 d. Tarybos direktyvos 85/374/EEB dėl valstybių narių įstatymų ir kitų teisės aktų, reglamentuojančių atsakomybę už gaminius su trūkumais, derinimo 3 straipsnio 3 dalį, Danijos Karalystė neįvykdė įsipareigojimų pagal šią direktyvą. 2. Priteisti iš Danijos Karalystės bylinėjimosi išlaidas.

61999CJ0508

fi

Tuomion perustelut 1 Verwaltungsgerichtshof on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle 16.12.1999 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 24.12.1999, EY 234 artiklan nojalla ennakkoratkaisukysymyksen pääoman hankinnasta kannettavista välillisistä veroista 17 päivänä heinäkuuta 1969 annetun neuvoston direktiivin 69/335/ETY (EYVL L 249, s. 25) tulkinnasta, sellaisena kuin tämä direktiivi on muutettuna Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu, tehdyllä asiakirjalla (EYVL 1994, C 241, s. 21 ja EYVL 1995, L 1, s. 1; jäljempänä direktiivi 69/335/ETY). 2 Tämä kysymys on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Palais am Stadtpark Hotelbetriebsgesellschaft mbH & Co. KG (jäljempänä Palais) sekä Finanzlandesdirektion für Wien, Niederösterreich und Burgenland (veroviranomainen; jäljempänä Finanzlandesdirektion) ja joka koskee sitä, että Palais'n muuttuessa direktiivissä 69/335/ETY tarkoitetuksi pääomayhtiöksi on kannettu pääoman hankintaveroa sillä perusteella, että sen vastuunalaiseksi yhtiömieheksi on tullut rajavastuuyhtiö. Asiaa koskevat oikeussäännöt Yhteisön lainsäädäntö 3 Kuten direktiivin 69/335/ETY ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, sen tarkoituksena on edistää pääomien vapaata liikkuvuutta, jota pidetään yhtenä olennaisena edellytyksenä sisämarkkinoita vastaavan talousliiton luomiselle. 4 Direktiivin 69/335/ETY kuudennen perustelukappaleen mukaan tavoitteen saavuttaminen edellyttää, että jäsenvaltioissa tuohon saakka voimassa olleet pääoman hankinnasta kannettavat välilliset verot poistetaan ja että niiden sijasta yhteismarkkinoilla kannetaan kertaalleen vero, joka on samansuuruinen kaikissa jäsenvaltioissa. 5 Direktiivin 69/335/ETY 1 artiklan mukaan tämä "pääoman hankintavero" kannetaan "pääomayhtiöiden pääoman hankinnasta". 6 Direktiivin 69/335/ETY 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan tässä direktiivissä tarkoitettuja pääomayhtiöitä ovat Itävallan oikeuden mukaan perustettu "Aktiengesellschaft" (osakeyhtiö) ja "Gesellschaft mit beschränkter Haftung" (rajavastuuyhtiö). 7 Direktiivin 69/335/ETY 3 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa: "Tätä direktiiviä sovellettaessa pääomayhtiöinä pidetään kaikkia voittoa tavoittelevia muita yhtiöitä, yhteenliittymiä tai oikeushenkilöitä. Jäsenvaltio voi kuitenkin olla pitämättä näitä pääomayhtiöinä pääoman hankintaveroa kannettaessa." 8 Tämän säännöksen tarkoituksena on estää se, että tietyn oikeudellisen muodon valinta johtaisi siihen, että taloudelliselta kannalta vastaavaa toimintaa kohdeltaisiin verotuksessa eri tavoin. Tämän vuoksi tällä säännöksellä pyritään pääoman hankintaveroa kannettaessa kattamaan kaikki pääoman hankinnat, joilla on sama taloudellinen tehtävä kuin varsinaisilla pääomayhtiöillä, eli voiton tavoittelu pääomien yhdistämisellä erilliseksi omaisuusmassaksi, mutta jotka eivät kuitenkaan täytä edellytyksiä, jotta niitä voitaisiin pitää saman artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina pääomayhtiöinä. Direktiivin 69/335/ETY 3 artiklan 2 kohdassa annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus rajoittaa siinä säädetyn rinnastuksen soveltamista siten, että ne voivat olla kantamatta pääoman hankintaveroa tietyistä pääoman hankinnoista. 9 Toimet, joista jäsenvaltiot kantavat tai voivat kantaa yhdenmukaistettua pääoman hankintaveroa, määritellään direktiivin 69/335/ETY 4 artiklassa objektiivisesti ja yhdenmukaisesti viittaamatta kansallisten oikeusjärjestysten mahdollisiin erityispiirteisiin tai kansallisten verojärjestelmien toimintaan. 10 Direktiivin 4 artiklassa säädetään seuraavaa: "1. Seuraavista toimista on suoritettava pääoman hankintaveroa: a) pääomayhtiön perustaminen; b) sellaisen yhtiön, yhteenliittymän tai oikeushenkilön, joka ei ole pääomayhtiö, muuttaminen pääomayhtiöksi; - - . 3. Edellä olevan 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna perustamisena ei pidetä pääomayhtiön perustamissopimuksen tai sääntöjen muuttamista eikä erityisesti: a) pääomayhtiön muuttamista toisen tyyppiseksi pääomayhtiöksi; - - ." 11 Direktiivin 69/335/ETY 8 ja 9 artiklassa luetellaan tiettyjä toimia, jotka jäsenvaltioilla on oikeus säätää verosta vapaiksi, jollei 7 artiklassa toisin säädetä. 12 Direktiivin 69/335/ETY 6 artiklassa säädetään seuraavaa: "1. Jäsenvaltiot voivat sulkea 5 artiklan säännösten mukaisesti määritellyn määräytymisperusteen ulkopuolelle sellaisen osakkaan tekemän omaisuuserien sijoituksen, jolla on rajoittamaton vastuu pääomayhtiön sitoumuksista, sekä tällaisen osakkaan osuuden yhtiön varoista. 2. Jos jäsenvaltio käyttää 1 kohdassa tarkoitettua mahdollisuutta, pääoman hankintaveroa on kannettava - - - kaikista toimista, joilla osakkaan vastuu rajoitetaan hänen osuuteensa yhtiöpääomasta, erityisesti jos vastuun rajoittaminen johtuu pääomayhtiön muuttamisesta toisen tyyppiseksi pääomayhtiöksi. Pääoman hankintaveroa maksetaan - - sen osuuden arvosta, joka pääomayhtiön sitoumuksista rajoittamattomasti vastuussa olevalla osakkaalla on yhtiön varoista." 13 Direktiivin 69/335/ETY viimeisen perustelukappaleen mukaan direktiivissä säädetään poistettaviksi myös pääoman hankintaveroa vastaavat muut välilliset verot. Nämä verot, joiden kantaminen on kiellettyä, luetellaan tämän direktiivin 10 artiklassa, jossa säädetään seuraavaa: "Jäsenvaltiot eivät pääoman hankintaveron lisäksi saa kantaa voittoa tavoittelevilta yhtiöiltä, yhteenliittymiltä tai oikeushenkilöiltä minkäänlaisia muita veroja a) edellä 4 artiklassa tarkoitetuista toimista; - - c) rekisteröinnistä tai muista toiminnan harjoittamisen edellyttämistä muodollisuuksista, joita saatetaan vaatia voittoa tavoittelevalta yhtiöltä, yhteenliittymältä tai oikeushenkilöltä sen oikeudellisen muodon vuoksi." Kansallinen lainsäädäntö 14 Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, Itävallan laissa pidettiin pääomayhtiöinä 31.12.1994 asti osakeyhtiöitä, kommandiittiosakeyhtiöitä, rajavastuuyhtiöitä sekä voittoa tavoittelevia yhteenliittymiä, jos osakkaiden vastuu yhtiön veloista rajoittui heidän osuuksiensa arvoon ja jos he voivat luovuttaa osuutensa kolmansille kuten pääomayhtiöissä. 15 Kapitalverkehrsteuergesetzin, joka on annettu 16.10.1934 (pääomanhankintojen verotusta koskeva laki, DRGBl. I, s. 1058, sellaisena kuin se on muutettuna ja julkaistuna BGBl:ssä 629/1994; jäljempänä KVG), 4 §:ssä säädetään 1.1.1995 alkaen, että pääomayhtiöitä ovat "Aktiengesellschaften" ja "Gesellschaften mit beschränkter Haftung". Lisäksi tässä pykälässä säädetään, että edellä mainittuihin pääomayhtiöihin rinnastetaan Kommanditgesellschaften (kommandiittiyhtiö, jäljempänä KG), joiden vastuunalaisena yhtiömiehenä, jolla on rajoittamaton henkilökohtainen vastuu, on pääomayhtiö, sekä Kommandit-Erwerbsgesellschaften (voittoa tavoitteleva kommandiittiyhtiö, jäljempänä KEG), joiden vastuunalaisena yhtiömiehenä, jolla on rajoittamaton henkilökohtainen vastuu, on pääomayhtiö. 16 KVG:n 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan pääoman hankintaveroa kannetaan "luovutuksensaajan hankkiessa ensimmäistä kertaa yhtiöosuuksia kotimaisesta pääomayhtiöstä". 17 Gebührengesetzin (verotuslaki; BGBl. 267/1957; jäljempänä GebG) 33 §:n 16 Tarifpostin (jäljempänä TP) 1 momentin 1 kohdan b alakohdan mukaan silloin, kun vähintään kaksi henkilöä perustaa voittoa tavoitellakseen yhtiön, näiden yhtiöiden perustamissopimuksista, lukuun ottamatta Kapitalverkehrsteuergesetzissä, sellaisena kuin se oli voimassa 31.12.1994 asti, tarkoitettujen pääomayhtiöiden perustamissopimuksia, oli kannettava pääomasijoitusta koskeva vero, jonka määrä oli 2 prosenttia pääomasijoituksesta tai sen korotuksesta, kuitenkin vähintään 800 Itävallan shillinkiä (ATS). Kyseinen säännös kumottiin 1.1.1995 alkaen. 18 Itävallan tasavalta käytti direktiivin 69/335/ETY 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua mahdollisuutta ja jätti tämän direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa määritetyn veron määräytymisperusteen ulkopuolelle pääomayhtiön sitoumuksista rajoittamattomasti vastuussa olevan osakkaan pääomasijoituksen arvon, kuten KVG:n 5 §:n 1 momentin 1 kohdasta ilmenee. Pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymys 19 Palais perustettiin vuonna 1982 Itävallan oikeuden mukaisena KG:na, jota ei pidetty Itävallan oikeudessa pääomayhtiönä. Sen perustamissopimuksesta oli suoritettava tuolloin voimassa olleen GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdan mukainen vero. Maaliskuussa 1994 Palais muutettiin KEG:ksi. 20 Palais'n vastuunalaiset yhtiömiehet, joilla oli henkilökohtainen rajoittamaton vastuu, luovuttivat 17.5.1996 yhtiöosuutensa rajavastuuyhtiölle, josta tuli tämän luovutuksen kautta Palais'n ainoa osakas, jolla on henkilökohtainen rajoittamaton vastuu. 21 Veroviranomainen katsoi, että KVG:n 4 §:n 2 momentin mukaan Palais'ta oli tästä lähtien pidettävä KVG:ssa tarkoitettuna pääomayhtiönä, minkä vuoksi se osoitti sille KVG:n 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti väliaikaisen verotuspäätöksen, joka koski vastuunalaisen yhtiömiehen pääomasijoituksen arvosta maksettavaa pääoman hankintaveroa. 22 Palais vaati 26.8.1996 tämän päätöksen oikaisemista vedoten erityisesti siihen, että kyseistä pääomasijoitusta oli jo verotettu GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdan nojalla, minkä vuoksi vaadittu vero merkitsee tämän pääomasijoituksen "kaksinkertaista verotusta" ja on näin ollen direktiivissä 69/335/ETY vahvistettujen periaatteiden vastainen. 23 Veroviranomainen hylkäsi oikaisuvaatimuksen perusteettomana. Palais valitti tämän jälkeen valitusasteena toimivalle veroviranomaiselle, joka niin ikään hylkäsi vaatimuksen sillä perusteella, että Palais'n yhtiöpääomasta oli kannettu ainoastaan kertaalleen pääoman hankintaveroa, sillä GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdan nojalla kannettua veroa ei voida rinnastaa pääoman hankintaveroon, ja joka tapauksessa se on kannettu ennen kuin direktiivi 69/335/ETY tuli voimaan Itävallassa. 24 Verwaltungsgericht, jonka käsiteltäväksi asia saatettiin, päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen: "Onko pääoman hankinnasta kannettavista välillisistä veroista 17 päivänä heinäkuuta 1969 annettua neuvoston direktiiviä 69/335/ETY (EYVL L 249, s. 25) ja erityisesti sen 6 artiklaa tulkittava siten, että jäsenvaltio ei saa kantaa pääoman hankintaveroa sellaisesta pääomasta, jonka kommandiittiyhtiöön (Kommandit-Erwerbsgesellschaft) vastuunalaiseksi yhtiömieheksi liittyvä rajavastuuyhtiö (GmbH) tähän yhtiöön sijoittaa, jos veronalaista yhtiöpääomaa on jo ennen direktiivin 69/335/ETY voimaantuloa verotettu vuoden 1957 Gebührengesetzin (BGBl. 267/1957) 33 §:n 16 TP:n 1 momentin b alakohdan mukaisesti?" Ennakkoratkaisukysymys 25 Kansallinen tuomioistuin pyrkii kysymyksellään selvittämään, estääkö direktiivi 69/335/ETY kantamasta pääoman hankintaveroa henkilöyhtiön muuttuessa kyseisessä direktiivissä tarkoitetuksi pääomayhtiöksi, kun ennen kyseisen direktiivin voimaantuloa kaikista henkilöyhtiön yhtiöosuuksia vastaavista pääomasijoituksista on jo kannettu GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdassa säädetty vero. 26 Direktiivin 69/335/ETY 1 artiklasta ja 3 artiklan 1 ja 2 kohdasta ilmenee, että direktiiviä on tarkoitus soveltaa ainoastaan pääomayhtiöihin, jotka määritellään tässä samassa direktiivissä, sekä voittoa tavoitteleviin muihin yhtiöihin, yhteenliittymiin tai oikeushenkilöihin, jotka rinnastetaan pääomayhtiöihin ja joita jäsenvaltio pitää sellaisina pääoman hankintaveroa kannettaessa. 27 Näin ollen muut kuin direktiivissä 69/335/ETY tarkoitetut jäsenvaltioiden kantamat verot eivät kuulu tämän direktiivin soveltamisalaan. 28 Tästä seuraa, että direktiivin 69/335/ETY 10 artiklassa asetettua kieltoa kantaa minkäänlaisia veroja, joilla on samat ominaispiirteet kuin pääoman hankintaverolla, ei voida ominaispiirteistään riippumatta soveltaa veroon, joka kohdistuu sellaisiin yhtiöihin tehtäviin pääomasijoituksiin, jotka eivät ole kyseisessä direktiivissä tarkoitettuja pääomayhtiöitä. Tämä kielto ei siis estä kantamasta pääoman hankintaveroa tällaisen yhtiön muuttuessa pääomayhtiöksi, vaikka yhtiöön ennen sen muuttamista tehdyistä pääomasijoituksista on jo kannettu vero, jolla on samat ominaispiirteet kuin pääoman hankintaverolla. 29 Kuten julkisasiamies toteaa ratkaisuehdotuksensa 30 kohdassa, tätä tulkintaa tukee direktiivin 69/335/ETY 4 artikla, jossa säädetään, että pääoman hankintaveroa on suoritettava, kun kyseessä on sellaisen yhtiön, yhteenliittymän tai oikeushenkilön muuttaminen pääomayhtiöksi, joka ei ole pääomayhtiö, kun taas pääomayhtiön muuttamisesta toisen tyyppiseksi pääomayhtiöksi ei kanneta veroa. 30 Direktiivin 69/335/ETY 6 artiklasta ja kaksinkertaisen verotuksen kiellosta, jonka kansallinen tuomioistuin katsoo siitä seuraavan asiassa C-280/91, Viessmann, 18.3.1993 annetun tuomion (Kok. 1993, s. I-971) mukaisesti, on ensinnäkin todettava, että tämä artikla koskee ainoastaan pääoman hankintaveroa, jota kannetaan pääomasijoituksista direktiivissä 69/335/ETY tarkoitettuihin pääomayhtiöihin. Lisäksi on täsmennettävä, että yhteisöjen tuomioistuin ei edellä mainitussa asiassa Viessmann antamassaan tuomiossa katsonut, että tämän direktiivin 6 artikla estäisi tiettyjen pääomasijoitusten verottamisen useaan kertaan, vaan se totesi pelkästään, että pääomasijoituksista, joista on jo maksettu pääoman hankintavero jonkin muun saman direktiivin säännöksen nojalla, ei voida kantaa pääoman hankintaveroa direktiivin 69/335/ETY 6 artiklan nojalla. On vielä todettava, että edellä mainitussa asiassa kyseessä ollut yhtiö oli direktiivissä 69/335/ETY tarkoitettu pääomayhtiö silloin, kun sen oli ensimmäisen kerran maksettava pääoman hankintavero. 31 On siis katsottava, että myöskään direktiivin 69/335/ETY 6 artikla ei estä kantamasta pääoman hankintaveroa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa. 32 Ennakkoratkaisukysymykseen on näin ollen vastattava, ilman että yhteisöjen tuomioistuimen olisi syytä tutkia, onko GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdan nojalla kannetulla verolla samat ominaispiirteet kuin direktiivin 69/335/ETY 10 artiklassa tarkoitetulla pääoman hankintaverolla, että direktiiviä 69/335/ETY on tulkittava siten, että se ei estä kantamasta pääoman hankintaveroa henkilöyhtiön muuttuessa direktiivissä tarkoitetuksi pääomayhtiöksi, kun ennen kyseisen direktiivin voimaantuloa kaikista henkilöyhtiön yhtiöosuuksien hankkimiseksi suoritetuista pääomasijoituksista on jo kannettu GebG:n 33 §:n 16 TP:n 1 momentin 1 kohdan b alakohdassa säädetty vero. Päätökset oikeudenkäyntikuluista Oikeudenkäyntikulut 33 Yhteisöjen tuomioistuimelle huomautuksensa esittäneille Itävallan hallitukselle ja komissiolle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voida määrätä korvattaviksi. Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Päätöksen päätösosa Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (toinen jaosto) on ratkaissut Verwaltungsgerichtshofin 16.12.1999 tekemällään päätöksellä esittämän kysymyksen seuraavasti: Pääoman hankinnasta kannettavista välillisistä veroista 17 päivänä heinäkuuta 1969 annettua neuvoston direktiiviä 69/335/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisehdoista ja niiden sopimusten mukautuksista, joihin Euroopan unioni perustuu, tehdyllä asiakirjalla, on tulkittava siten, että se ei estä kantamasta pääoman hankintaveroa henkilöyhtiön muuttuessa direktiivissä tarkoitetuksi pääomayhtiöksi, kun ennen kyseisen direktiivin voimaantuloa kaikista henkilöyhtiön yhtiöosuuksien hankkimiseksi suoritetuista pääomasijoituksista on jo kannettu Gebührengesetzin 33 §:n 16 Tarifpostin 1 momentin 1 kohdan b alakohdassa säädetty vero.

62002CJ0345

fi

Hoge Raad der Nederlanden on 27.9.2002 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 30.9.2002, esittänyt EY 234 artiklan nojalla ennakkoratkaisukysymyksiä EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdan (josta on muutettuna tullut EY 87 artiklan 1 kohta) ja EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan (josta on tullut EY 88 artiklan 3 kohta) tulkinnasta. Nämä kysymykset on esitetty asiassa, joka koskee sellaisten maksujen laillisuutta, jotka Hoofdbedrijfschap Ambachten (jäljempänä HBA) on määrännyt jäsentensä – joihin myös pääasian kantajat kuuluvat – maksettavaksi optikkoalan yritysten yhteisen mainoskampanjan rahoittamiseksi. Asiaa koskevat oikeussäännöt Yhteisön lainsäädäntö Perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa: ”Jollei tässä sopimuksessa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu yhteismarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.” Perustamissopimuksen 93 artiklassa määrätään seuraavaa: ”1. Komissio seuraa jatkuvasti jäsenvaltioiden kanssa niiden voimassa olevia tukijärjestelmiä. Se tekee jäsenvaltioille ehdotuksia yhteismarkkinoiden asteittaisen kehittämisen tai yhteismarkkinoiden toiminnan kannalta aiheellisiksi toimenpiteiksi. 2. Jos komissio vaadittuaan niitä, joita asia koskee, esittämään huomautuksensa, toteaa, että valtion myöntämä tai valtion varoista myönnetty tuki ei 92 artiklan mukaan sovellu yhteismarkkinoille taikka että tällaista tukea käytetään väärin, se tekee päätöksen siitä, että asianomaisen valtion on komission asettamassa määräajassa poistettava tuki tai muutettava sitä. – – 3. Komissiolle on annettava tieto tuen myöntämistä tai muuttamista koskevasta suunnitelmasta niin ajoissa, että se voi esittää huomautuksensa. Jos komissio katsoo, että tällainen suunnitelma ei 92 artiklan mukaan sovellu yhteismarkkinoille, se aloittaa 2 kohdassa tarkoitetun menettelyn viipymättä. Jäsenvaltio, jota asia koskee, ei saa toteuttaa ehdottamiaan toimenpiteitä, ennen kuin menettelyssä on annettu lopullinen päätös.” Vähämerkityksisestä tuesta 6.3.1996 annetun komission tiedonannon (EYVL C 68, s. 9; jäljempänä vähämerkityksistä tukea koskeva tiedoksianto) ensimmäisen kohdan mukaan ”vaikka kaikki valtion myöntämät tuet tietylle yritykselle vääristävät tai voivat vääristää merkittävällä tavalla tai vähäisemmällä tavalla kilpailua yrityksen ja sen sellaisten kilpailijoiden välillä, jotka eivät saa tukea, kaikella tuella ei ole merkittävää vaikutusta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun. Näin on erityisesti sellaisen tuen osalta, joka on määrältään vähäistä”. Vähämerkityksistä tukea koskevan tiedonannon toisen kohdan mukaan voidaan katsoa, ettei perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohtaa sovelleta tukeen, jonka suurin mahdollinen määrä on 100 000 ecua (nykyään 100 000 euroa) kolmen vuoden ajanjaksolla alkaen ensimmäisestä vähämerkityksisestä tuesta. Tätä määrää sovelletaan kaikkiin tukiluokkiin riippumatta niiden muodosta tai tarkoituksesta, lukuun ottamatta vientitukea, joka jää toimenpiteen ulkopuolelle. Kansallinen lainsäädäntö Elinkeinoelämän järjestöistä annettu Alankomaiden laki Tammikuun 1 päivänä 1950 annetussa Wet op de bedrijsorganisatie –nimisessä laissa (elinkeinoelämän järjestöistä annettu Alankomaiden laki, jäljempänä WBO), sellaisena kuin se oli muutettuna voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, säädetään oman alansa toimintojen järjestämisestä ja kehittämisestä vastaavien toimialajärjestöjen tehtävästä, kokoonpanosta, työmenetelmistä, raha-asioista ja valvontajärjestelmästä. WBO:n 71 §:n mukaan näiden toimialajärjestöjen on otettava huomioon kyseessä olevan alan yritysten ja niiden henkilöstön edun lisäksi myös yleinen etu. WBO:n 73 §:n mukaan toimialajärjestöjen hallitukset koostuvat tasaedustusperiaatteella työnantajien ja työntekijöiden etua ajavien yhteisöjen edustajista. Alankomaiden lainsäätäjä on antanut näille toimialajärjestöille tarpeelliset toimivaltuudet tehtävänsä hoitamiseen. WBO:n 93 §:ssä säädetään muun muassa, että niiden hallitukset voivat – eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta – antaa määräyksiä, joita ne pitävät tarpeellisina saman lain 71 §:ssä tarkoitettujen tavoitteiden toteuttamiseksi sekä asianomaisen talouden alan yritysten toiminnan että kyseisten yritysten henkilökunnan työolojen kannalta. Näille määräyksille on saatava Sociaal-Economische Raadin (sosiaali‑ ja talousneuvosto) hyväksyntä, ja WBO:n 93 §:n 5 momentin mukaan ne eivät saa rajoittaa kilpailua. WBO:n 126 §:n mukaan toimialajärjestöt voivat kulujensa kattamiseksi antaa määräyksiä maksujen perimisestä asianomaisen toimialan yrityksiltä. Yleismaksuilla rahoitetaan järjestön tavanomaista toimintaa. ”Kohdennetut pakolliset maksut” puolestaan käytetään tiettyihin erityistarkoituksiin. Elinkeinoelämän järjestöjä koskevasta hallintolainkäytöstä annettu Alankomaiden laki Syyskuun 16 päivänä 1954 annetulla Wet houdende administratieve rechtspraak bedrijfsorganisatie –nimisellä lailla (elinkeinoelämän järjestöjä koskevasta hallintolainkäytöstä annettu Alankomaiden laki), sellaisena kuin se oli muutettuna voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, vahvistetaan elinkeinoelämän järjestöjä koskevia hallinnollisia valituksia koskevat yksityiskohtaiset säännöt. Tuon lain 4 ja 5 §:n mukaan luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt, joiden etua toimialajärjestön päätös suoraan koskee, voivat nostaa kanteen College van Beroep voor het bedrijfslevenissä (elinkeinoasioita käsittelevä Alankomaiden hallintotuomioistuin), jos ne katsovat, että päätös on yleisesti sovellettavan säännöksen vastainen. Saman lain 33 §:n 1 momentissa säädetään, että kanne on nostettava 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksianto‑ tai luovutuspäivästä taikka toimenpiteen täytäntöönpanopäivästä. Alankomaiden oikeuskäytännössä kehitetyn, muodollista oikeusvoimaa koskevan säännön perusteella silloin, kun perusteettoman maksun palauttamista koskeva kanne saatetaan siviiliasiain tuomioistuimen käsiteltäväksi, tämän on pidettävä lähtökohtana periaatetta, että päätös, jonka perusteella maksu on suoritettu, on sekä tekotapansa että sisältönsä puolesta lainmukainen, kun asianomainen, joka olisi voinut riitauttaa päätöksen hallinnollisessa menettelyssä, ei ole näin menetellyt. Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset Pearle B.V., Hans Prijs Optiek franchise B.V. ja Rinck Opticiens B.V. (jäljempänä pääasian kantajat) ovat Alankomaihin sijoittautuneita yhtiöitä, jotka harjoittavat optisten tuotteiden kauppaa. Ne ovat tässä ominaisuudessaan liittyneet WBO:n nojalla HBA:han, joka on julkisoikeudellinen toimialajärjestö. HBA määräsi vuonna 1988 yksityisen optikkojen yhdistyksen, Nederlandse Unie van Opticiensin (jäljempänä NUVO), johon pääasian kantajat tuolloin kuuluivat, pyynnöstä ensimmäisen kerran WBO 126 artiklaan perustuvan määräyksen nojalla jäsentensä suoritettavaksi ”kohdennetun pakollisen maksun” optikkoalan yritysten yhteisen mainoskampanjan rahoittamista varten. Tämän jälkeen vastaava maksu määrättiin joka vuosi ainakin vuoteen 1993 asti. Pääasian kantajien suoritettavaksi näin määrätyn maksun määrä oli 850 Alankomaiden guldenia kultakin liikeyritykseltä. Pääasian kantajat eivät ole riitauttaneet HBA:n niille osoittamia maksupäätöksiä hallinnollisessa menettelyssä. Pääasian kantajat haastoivat 29.3.1995 HBA:n rechtbank te ’s‑Gravenhageniin vaatien niiden määräysten kumoamista, joilla kyseessä olevat kohdennetut pakolliset maksut oli otettu käyttöön, sekä HBA:n velvoittamista palauttamaan näiden määräysten nojalla perusteettomasti maksetut määrät. Pääasian kantajat väittivät, että mainoskampanjan nojalla suoritetut palvelut olivat perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja tukitoimenpiteitä ja että HBA:n määräykset näiden tukien rahoittamiseen tarkoitettujen maksujen käyttöön ottamisesta olivat laittomia, koska niitä ei ollut ilmoitettu komissiolle perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Kansallinen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hyväksyi antamallaan välipäätöksellä pääasian kantajien vaatimukset osittain. Koska tuo päätös kumottiin muutoksenhaun johdosta, pääasian kantajat hakivat asiassa muutosta Hoge Raad der Nederlandenilta. Tässä tilanteessa Hoge Raad der Nederlanden päätti lykätä ratkaisun antamista asiassa ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset: ”1)      Onko nyt kyseessä olevan kaltaista järjestelyä, jonka mukaan peritään maksuja yhteisten mainoskampanjoiden rahoittamiseksi, pidettävä [perustamissopimuksen] 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna tukitoimenpiteenä (tai sellaisen osana) ja onko sen toteuttamista koskevasta suunnitelmasta ilmoitettava komissiolle [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan mukaisesti? Koskeeko tämä vain yhteisten mainoskampanjoiden järjestämisestä ja tarjoamisesta muodostuvaa etuutta vai myös niiden rahoitusjärjestelyjä, kuten määräyksiä maksujen perimisestä ja/tai niihin perustuvia maksuunpanopäätöksiä? Riippuuko ratkaisu siitä, tarjotaanko yhteisiä mainoskampanjoita samalle toimialalle (sillä toimiville yrityksille) kuin se toimiala, johon kyseiset maksuunpanopäätökset kohdistetaan? Jos riippuu, niin millä tavoin? Riippuuko ratkaisu siitä, korvataanko julkisoikeudelliselle elimelle aiheutuneet kulut kokonaisuudessaan tästä palvelusta hyötyä saavilta yrityksiltä perittävillä kohdennetuilla maksuilla, jolloin etuudesta ei aiheudu julkiselle vallalle lainkaan nettomenoja? Riippuuko ratkaisu siitä, jakautuuko yhteisistä mainoskampanjoista koituva hyöty verrattain tasaisesti asianomaisen toimialan piirissä siten, että myös alan yksittäisten liikkeiden katsotaan saaneen näistä kampanjoista melko yhtäläisen nettohyödyn tai nettoedun? 2)      Koskeeko [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan mukainen ilmoittamisvelvollisuus kaikkia tukitoimenpiteitä vai ainoastaan sellaisia tukitoimenpiteitä, jotka vastaavat [perustamissopimuksen] 92 artiklan 1 kohdassa esitettyä määritelmää? Onko jäsenvaltiolla ilmoittamisvelvollisuutensa välttämiseksi vapaa harkintavalta arvioida, vastaako tukitoimenpide [perustamissopimuksen] 92 artiklan 1 kohdassa esitettyä määritelmää? Mikäli on, niin millainen? Missä määrin arviointia koskeva vapaa harkintavalta voi poistaa [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdasta johtuvan ilmoittamisvelvollisuuden? Vai poistuuko ilmoittamisvelvollisuus vain silloin kun siitä, että kysymyksessä ei ole tuki, ei ole perusteltua epäilystä? 3)      Mikäli kansallinen tuomioistuin päätyy katsomaan, että kyseessä on [perustamissopimuksen] 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu tukitoimenpide, onko sen tällöin otettava huomioon vähämerkityksistä tukea koskeva sääntö, sellaisena kuin komissio on muotoillut tämän säännön [vähämerkityksistä tukea koskevassa tiedonannossa], arvioidessaan sitä, onko toimenpide katsottava sellaiseksi tukitoimenpiteeksi, joka olisi pitänyt ilmoittaa komissiolle [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan mukaisesti? Mikäli näin on, onko vähämerkityksistä tukea koskevaa sääntöä tällöin sovellettava taannehtivasti myös tukitoimenpiteisiin, jotka on toteutettu ennen säännön julkaisemista, ja millä tavoin tätä vähämerkityksistä tukea koskevaa sääntöä on sovellettava vuotuisten yhteisten mainoskampanjoiden kaltaisiin tukitoimenpiteisiin, jotka koituvat kokonaisen toimialan hyväksi? 4)      Seuraako asiassa C‑39/94, SFEI ym., 11.7.1996 annetun tuomion (Kok. 1996, s. I‑3547) perusteluista [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan tehokkaan vaikutuksen osalta, että kansallisen tuomioistuimen on kumottava sekä määräykset että näiden määräysten perusteella tehdyt maksuunpanopäätökset ja velvoitettava julkinen toimielin palauttamaan nämä maksut, vaikka Alankomaiden oikeuskäytännössä kehitetty muodollista oikeusvoimaa koskeva sääntö olisi tälle esteenä? Onko tällöin merkitystä sillä, että maksujen palauttaminen ei tosiasiallisesti poista etua, jonka toimiala ja alan yksittäiset yritykset ovat saaneet yhteisistä mainoskampanjoista? Onko yhteisön oikeuden mukaan sallittua, että kohdennetut maksut jätetään kokonaan tai osittain palauttamatta, jos kansallinen tuomioistuin katsoo, että toimiala tai yksittäiset yritykset saisivat maksujen palauttamisesta perusteetonta etua sen vuoksi, ettei mainoskampanjoiden seurauksena saatua etuutta ole mahdollista palauttaa luontoissuorituksena? 5)      Mikäli [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan mukainen tukitoimenpiteestä ilmoittaminen on laiminlyöty, voiko julkisoikeudellinen elin palautusvelvollisuuden välttämiseksi vedota edellä mainittuun maksuunpanopäätöksen muodollista oikeusvoimaa koskevaan sääntöön, jos se, jolle tämä päätös oli osoitettu, ei päätöksen tekoajankohtana eikä sinä aikana, jonka kuluessa päätökseen olisi voitu hakea muutosta hallinnollisessa menettelyssä, ollut tietoinen siitä, että tukitoimenpiteestä, johon maksu kuuluu osana, ei ollut ilmoitettu? Voiko yksityinen oikeussubjekti tässä yhteydessä olettaa, että julkinen valta on noudattanut [perustamissopimuksen] 93 artiklan 3 kohdan mukaista ilmoittamisvelvollisuuttaan?” Ennakkoratkaisukysymykset Alustavat toteamukset Kolmella ensimmäisellä kysymyksellään, joita on syytä tarkastella yhdessä, kansallinen tuomioistuin haluaa pääasiassa tietää, voidaanko sitä, että HBA rahoittaa optikkoalan yritysten hyväksi järjestettäviä mainoskampanjoita, pitää perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena ja olisiko – ottaen tarvittaessa huomioon vähämerkityksistä tukea koskeva sääntö – HBA:n määräykset, joilla sen jäsenyritysten suoritettavaksi on määrätty maksuja näiden kampanjoiden rahoittamiseksi, pitänyt tukijärjestelmän osina ilmoittaa komissiolle perustamissopimuksen 93 artiklan mukaisesti. Kansallinen tuomioistuin hakee näin selvitystä siihen, ovatko pääasian kantajien suoritettaviksi määrätyt kohdennetut pakolliset maksut sen vuoksi, että ne liittyvät suoraan mahdollisiin ilmoittamatta jääneisiin valtiontukiin, myös siten laittomia, että ne on lähtökohtaisesti palautettava. Neljäs ja viides kysymys koskevat sitä, onko perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan tehokas vaikutus kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa esteenä Alankomaiden oikeuskäytännössä kehitetyn, muodollista oikeusvoimaa koskevan säännön soveltamiselle. Ensimmäinen, toinen ja kolmas kysymys Yhteisöjen tuomioistuimelle esitetyt huomautukset Pääasian kantajat ja komissio väittävät, että HBA:n optikkoalan yritysten hyväksi järjestämälle mainoskampanjalle antama rahoitus on perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea, joka olisi pitänyt ilmoittaa komissiolle perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Ne selittävät, että perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu tuen käsite sisältää valtion suoraan myöntämät edut ja valtion nimeämien tai perustamien julkisten tai yksityisten elinten – kuten HBA:n – välityksellä myönnetyt edut (asia C‑379/98, PreussenElektra, tuomio 13.3.2001, Kok. 2001, s. I‑2099). Kantajat toteavat, että tiettyjä yrityksiä tai tiettyjä tuotteita suosiva viranomaisen toimenpide katsotaan osoitukseksi tuen myöntämisestä siinäkin tapauksessa, että se rahoitetaan osittain tai kokonaan viranomaisen näille yrityksille määräämillä ja niiltä kantamilla maksuilla (asia 78/76, Steinike & Weinling, tuomio 22.3.1977, Kok. 1977, s. 595 ja asia 259/85, Ranska v. komissio, tuomio 11.11.1987, Kok. 1987, s. 4393, 23 kohta). Niinpä toimenpide voi kuulua perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan, vaikka se olisi kokonaan rahoitettu tämäntyyppisillä maksuilla. Pääasian kantajien ja komission mukaan Alankomaiden hallituksen olisi pitänyt ilmoittaa komissiolle kaikki tarpeelliset tiedot käyttöön otetusta järjestelmästä. Näiden tietojen olisi pitänyt koskea sekä mainoskampanjan järjestelyä että sen rahoitustapoja (asia 47/69, Ranska v. komissio, tuomio 25.6.1970, Kok. 1970. s. 487). HBA toteaa, että yhteinen mainoskampanja, jota se on tukenut, ei ole perustamissopimuksessa tarkoitettua valtiontukea. Kun viranomaiset toteuttavat tällaisen kampanjan tietyn kaupan alan, käsiteollisuusalan tai teollisuusalan hyväksi ja rahoittavat tuota toimea sellaisella kohdennetulla pakollisella maksulla, johon asianomaiset osallistuvat saatavaa etua vastaavalla määrällä, ei nimittäin ole olemassa mitään valtion varoista tapahtuvaa rahoitusta koskevaa elementtiä. Alankomaiden hallituksen mukaan julkisoikeudellisen elimen antama määräys, jolla yksityisen yhdistyksen pyynnöstä otetaan käyttöön yhteisen mainoskampanjan rahoittamiseen tarkoitettuja maksuja, ei merkitse valtiontukea perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa mielessä. Se muistuttaa, että yhteisön tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan (asia C‑83/98 P, Ranska v. Ladbroke Racing ja komissio, tuomio 16.5.2000, Kok. 2000, s. I‑3271 ja em. asia PreussenElektra) ainoastaan suoraan tai epäsuoraan valtion varoista rahoitettuja etuja on pidettävä valtiontukina edellä mainitussa määräyksessä tarkoitetussa mielessä. Alankomaiden hallitus korostaa, että nyt käsiteltävänä olevassa asiassa vaikka HBA lakiin perustuvan toimivaltansa nojalla toimikin välikappaleena kyseisellä toimialalla ennalta asetetun tavoitteen toteuttamiseksi kerättyjen varojen kantamisessa ja kohdentamisessa, kyseinen elin ei voinut määrätä vapaasti näistä varoista. Yhteisöjen tuomioistuimen vastaus Perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdasta käy ilmi, että komissiolle on annettava tieto tuen myöntämistä tai muuttamista koskevista suunnitelmista. Jos komissio katsoo, että tällainen suunnitelma ei sovellu yhteismarkkinoille, se aloittaa viipymättä perustamissopimuksen 93 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun menettelyn, eikä jäsenvaltio, jota asia koskee, saa toteuttaa ehdottamiaan toimenpiteitä, ennen kuin menettelyssä on annettu lopullinen päätös. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kun tuen rahoitustapa, muun muassa sen rahoittaminen pakollisilla maksuilla, on tukitoimen oleellinen osa, komission on tukitoimea tutkiessaan välttämättä otettava huomioon sen rahoitustapa (ks. yhdistetyt asiat C‑261/01 ja C‑262/01, Van Calster ym., tuomio 21.10.2003, 49 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa ja yhdistetyt asiat C‑34/01–C‑38/01, Enirisorse, tuomio 27.11.2003, 44 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Tällaisessa tapauksessa perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan mukaisen ilmoituksen tulee koskea tukitoimenpiteen lisäksi myös tuen rahoitustapaa, jotta komissio voi suorittaa arviointinsa kattavien tietojen perusteella. Muussa tapauksessa ei voida sulkea pois sitä, että sellainen tukitoimenpide todetaan yhteismarkkinoille soveltuvaksi, jota ei olisi voitu sellaiseksi todeta, jos komission tiedossa olisi ollut sen rahoitustapa (em. asia Van Calster ym., tuomion 50 kohta). Kansallisten tuomioistuinten tehtäviin kuuluu turvata oikeussubjektien oikeudet sen mahdollisen tilanteen varalta, että kansalliset viranomaiset eivät noudata jäsenvaltioille perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdasta johtuvia velvollisuuksia (ks. vastaavasti asia C‑354/90, Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires ja Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, tuomio 21.11.1991, Kok. 1991, s. I‑5505, Kok. Ep. XI, s. I‑495, 12 kohta ja asia C‑17/91, Lornoy ym., tuomio 16.12.1992, Kok. 1992, s. I‑6523, 30 kohta). Jotta voitaisiin määrittää, onko valtion toimenpiteeseen ryhdytty tämän määräyksen vastaisesti, kansallinen tuomioistuin voi joutua tulkitsemaan perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua tuen käsitettä (ks. em. asia Steinike & Weinlig, tuomion 14 kohta; asia C‑189/91, Kirsammer-Hack, tuomio 30.11.1993, Kok. 1993, s. I‑6185, 14 kohta ja em. asia SFEI ym., tuomion 49 kohta). Perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut ilmoittamisvelvollisuus ja täytäntöönpanokielto liittyvät nimittäin suunnitelmiin, jotka koskevat tuen myöntämistä tai muuttamista perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa mielessä. Lisäksi on syytä muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimenpiteen luokitteleminen tueksi edellyttää, että kaikki perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut edellytykset täyttyvät (ks. asia C‑142/87, Belgia v. komissio, ns. Tubemeuse‑tapaus, tuomio 21.3.1990, Kok. 1990, s. I‑959, 25 kohta; yhdistetyt asiat C‑278/92–C‑280/92, Espanja v. komissio, tuomio 14.9.1994, Kok. 1994, s. I‑4103, 20 kohta; asia C‑482/99, Ranska v. komissio, tuomio 16.5.2002, Kok. 2002, s. I‑4397, 68 kohta ja asia C‑280/00, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, tuomio 24.7.2003, Kok. 2003, s. I‑7747, 74 kohta). Perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa asetetaan neljä edellytystä. Ensinnäkin kyse on oltava valtion toimenpiteestä tai valtion varoilla toteutetusta toimenpiteestä. Toiseksi kyseisen toimenpiteen on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kolmanneksi toimenpiteellä on annettava etua sille, joka on toimenpiteen kohteena. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua (em. asia Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, tuomion 75 kohta). Ensimmäisen edellytyksen osalta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä käy ilmi, ettei ole tarpeen tehdä eroa sen mukaan, onko kyseessä valtion suoraan myöntämä tuki vai valtion nimeämien tai perustamien julkisten tai yksityisten elinten välityksellä myönnetty tuki (asia 57/86, Kreikka v. komissio, tuomio 7.6.1988, Kok. 1988, s. 2855, 12 kohta; em. asia PreussenElektra, tuomion 58 kohta ja asia C‑126/01, GEMO, tuomio 20.11.2003, Kok. 2003, 23 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Jotta etuja voidaan pitää perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena, niiden on kuitenkin yhtäältä oltava suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä etuja, ja toisaalta niiden on oltava seurausta valtion toiminnasta (asia C‑303/88, Italia v. komissio, tuomio 21.3.1991, Kok. 1991, s. I‑1433, 11 kohta; em. asia Ranska v. komissio, 16.5.2002 annetun tuomion 24 kohta ja em. asia GEMO, tuomion 24 kohta). Vaikka HBA on julkisoikeudellinen elin, esillä olevassa tapauksessa ei ilmene, että mainoskampanja olisi rahoitettu kansallisten viranomaisten käyttöön asetetuilla varoilla. Ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevasta päätöksestä käy päinvastoin ilmi, että HBA:n kyseessä olevan mainoskampanjan rahoittamiseen käyttämät varat kerättiin sen mainoskampanjasta hyötyviltä jäseniltä maksuina, jotka nimenomaisesti kohdennettiin tuon mainoskampanjan rahoittamiseen. Koska julkiselle elimelle tuon kampanjan toteuttamisesta aiheutuneet kulut katettiin kokonaisuudessaan kampanjasta hyötyviltä yrityksiltä kerätyillä maksuilla, HBA:n toimenpiteellä ei pyritty luomaan etua, josta aiheutuisi valtiolle tai kyseiselle elimelle lisäkustannuksia (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C‑72/91 ja C‑73/91, Sloman Neptun, tuomio 17.3.1993, Kok. 1993, s. I‑887, 21 kohta). Lisäksi asiakirja-aineistosta käy ilmi, että aloitteen kyseessä olevan mainoskampanjan järjestämisestä ja toteuttamisesta teki yksityinen optikkojen yhdistys NUVO eikä HBA. Kuten julkiasiamies korostaa ratkaisuehdotuksensa 76 kohdassa, HBA toimi ainoastaan välikappaleena kyseisellä toimialalla ennalta asetetun, puhtaasti kaupallisen tavoitteen – joka ei ollut millään tavoin osa Alankomaiden viranomaisten määrittelemää politiikkaa – toteuttamiseksi kerättyjen varojen kantamisessa ja kohdentamisessa. Esillä oleva tapaus eroaa näin ollen tapauksesta, josta oli kyse edellä mainitussa asiassa Steinike & Welling annetussa tuomiossa. Yhtäältä nimittäin rahastoa, josta viimeksi mainitussa asiassa oli kyse, rahoitettiin sekä valtion suorilla tuilla että jäsenyritysten maksuilla, joiden määrä ja kantoperuste oli vahvistettu laissa, jolla rahasto oli perustettu. Toisaalta kyseessä ollut rahasto oli valtion vahvistaman politiikan – eli kotimaisen maatalouden sekä metsä‑ ja elintarviketeollisuuden edistämisen – toteuttamisväline. Samoin tapauksessa, josta oli kyse edellä mainitussa asiassa Ranska vastaan komissio 11.11.1987 annetussa tuomiossa, DEFI-komitea, jolle oli Ranskan hallituksen antaman asetuksen nojalla siirretty tekstiilituotteiden toimituksista Ranskassa kannettujen veroluonteisten maksujen tuotto, toimeenpani tuon hallituksen päättämiä toimia Ranskan tekstiili‑ ja vaatetusteollisuuden hyväksi. Näin ollen perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ensimmäinen edellytys sille, että toimenpidettä voidaan pitää valtiontukena, ei täyty pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa. Tästä seuraa, että koska mainoskampanjan rahoitusta koskevat yksityiskohtaiset säännöt eivät olleet tukitoimenpiteen olennainen osa perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa mielessä, niitä ei ole täytynyt ilmoittaa komissiolle perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdassa määrättyjen edellytysten mukaisesti. Näin ollen ei ole tarpeen vastata nimenomaisesti siihen Hoge Raad der Nederlandenin kysymykseen, joka koskee vähimmäistukia koskevan tiedoksiannon merkitystä ilmoittamisvelvollisuuden noudattamisen arvioinnin kannalta. Kaikki edellä esitetyt seikat huomioon ottaen kolmeen ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohtaa ja 93 artiklan 3 kohtaa on tulkittava siten, että määräykset, jotka julkisoikeudellinen toimialajärjestö antaa järjestön jäsenten hyväksi niiden tekemällä päätöksellä järjestettävän mainoskampanjan rahoittamiseksi näiltä jäseniltä kannettavilla, kyseisen kampanjan rahoitukseen nimenomaisesti kohdennetuilla maksuilla, eivät ole tukitoimenpiteen olennainen osa kyseisissä perustamissopimuksen määräyksissä tarkoitetussa mielessä, eikä niitä ole täytynyt ilmoittaa etukäteen komissiolle, kun on näytetty, että tämä rahoitus on toteutettu sellaisin varoin, joista kyseinen julkisoikeudellinen toimialajärjestö ei ole minään ajankohtana voinut määrätä vapaasti. Neljäs ja viides kysymys Näillä kysymyksillään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy lähinnä sitä, estävätkö yhteisön oikeuden säännökset pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa toimivaltaisia tuomioistuimia soveltamasta Alankomaiden oikeuskäytännössä kehitettyä, muodollista oikeusvoimaa koskevaa sääntöä, jonka mukaan nämä eivät voisi enää tutkia HBA:n niiden päätösten laillisuutta, joilla pääasian kantajien suoritettavaksi on määrätty maksuja, jos näiden päätösten perustana olevat määräykset on pantu täytäntöön perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohdan vastaisesti. Koska ensimmäiseen, toiseen ja kolmanteen kysymykseen annetusta vastauksesta kuitenkin käy ilmi, että HBA:n määräykset, joilla otettiin käyttöön kyseessä olevan mainoskampanjan rahoittamista varten tarkoitetut maksut, eivät ole tukitoimenpiteen olennainen osa perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohdassa tarkoitetussa mielessä, eikä niitä ole täytynyt ilmoittaa etukäteen komissiolle, on todettava, että näiden kysymysten perusteena oleva oletus ei pidä paikkaansa esillä olevassa tapauksessa. Näin ollen ei ole tarpeen vastata näihin kysymyksiin. Oikeudenkäyntikulut Yhteisöjen tuomioistuimelle huomautuksensa esittäneille Alankomaiden hallitukselle ja komissiolle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voida määrätä korvattaviksi. Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut Hoge Raad der Nederlandenin 27.9.2002 tekemällään päätöksellä esittämät kysymykset seuraavasti: EY:n perustamissopimuksen 92 artiklan 1 kohtaa (josta on muutettuna tullut EY 87 artiklan 1 kohta) ja EY:n perustamissopimuksen 93 artiklan 3 kohtaa (josta on tullut EY 88 artiklan 3 kohta) on tulkittava siten, että määräykset, jotka julkisoikeudellinen toimialajärjestö antaa järjestön jäsenten hyväksi niiden tekemällä päätöksellä järjestettävän mainoskampanjan rahoittamiseksi näiltä jäseniltä kannettavilla, kyseisen kampanjan rahoitukseen nimenomaisesti kohdennetuilla maksuilla, eivät ole tukitoimenpiteen olennainen osa kyseisissä perustamissopimuksen määräyksissä tarkoitetussa mielessä, eikä niitä ole täytynyt ilmoittaa etukäteen komissiolle, kun on näytetty, että tämä rahoitus on toteutettu sellaisin varoin, joista kyseinen julkisoikeudellinen toimialajärjestö ei ole minään ajankohtana voinut määrätä vapaasti. Jann Rosas von Bahr Silva de Lapuerta Lenaerts Julistettiin Luxemburgissa 15 päivänä heinäkuuta 2004. R. Grass P. Jann kirjaaja ensimmäisen jaoston puheenjohtaja * Oikeudenkäyntikieli: hollanti.

62008FJ0017

fr

Par requête déposée au greffe du Tribunal le 14 février 2008, M. Wybranowski demande, en substance, l’annulation de la décision du 20 décembre 2007 de ne pas l’inscrire sur la liste de réserve du concours général EPSO/AD/60/06. Cadre juridique L’article 1 er , paragraphe 1, de l’annexe III du statut des fonctionnaires de l’Union européenne (ci-après le «statut») indique: «L’avis de concours est arrêté par l’autorité investie du pouvoir de nomination, après consultation de la commission paritaire. Il doit spécifier: […] e)      dans le cas de concours sur épreuves, la nature des examens et leur cotation respective; […]» L’article 5 de l’annexe III du statut dispose: «Après avoir pris connaissance [des] dossiers [de candidature], le jury détermine la liste des candidats qui répondent aux conditions fixées par l’avis de concours. En cas de concours sur épreuves, tous les candidats inscrits sur cette liste sont admis aux épreuves. En cas de concours sur titres, le jury, après avoir établi les critères sur la base desquels il appréciera les titres des candidats, procède à l’examen des titres de ceux qui sont inscrits sur la liste visée au premier alinéa. En cas de concours sur titres et épreuves, le jury désigne sur cette liste les candidats admis aux épreuves. Aux termes de ses travaux, le jury établit la liste d’aptitude prévue à l’article 30 du statut; dans toute la mesure du possible cette liste doit comporter un nombre de candidats au moins double du nombre des emplois mis au concours. Le jury adresse à l’autorité investie du pouvoir de nomination la liste d’aptitude, accompagnée d’un rapport motivé du jury, comportant éventuellement les observations de ses membres.» L’article 6 de l’annexe III du statut dispose: «Les travaux du jury sont secrets.» Le 25 juillet 2006, l’Office européen de sélection du personnel (EPSO) a publié l’avis de concours général EPSO/AD/60/06 pour la constitution d’une réserve d’administrateurs de citoyenneté polonaise (JO C 172 A p. 3, ci-après l’«avis de concours»). Le titre A de l’avis de concours, «Nature des fonctions, conditions d’admission (profil requis)», dispose en son point I, «Nature des fonctions»: «[…] Domaine 2: droit –        Conception, analyse et élaboration des projets d’actes juridiques de droit communautaire. –        Conseil juridique. –        Recherches en droit national, en droit communautaire et en droit international. –        Participation à des négociations relatives à des accords internationaux. –        Analyse et préparation de projets de décisions, par exemple, dans le domaine du droit de la concurrence. –        Examen et suivi des droits nationaux afin d’en vérifier la conformité avec le droit communautaire. –        Instruction de dossiers précontentieux (infractions au droit communautaire, plaintes, etc.). –        Diverses fonctions dans le domaine du contentieux; élaboration des prises de position des institutions dans le cadre d’affaires contentieuses, principalement devant la Cour de justice [des Communautés européennes], le Tribunal de première instance [des Communautés européennes] ou le Tribunal de la fonction publique de l’Union européenne; fonctions juridiques au sein des greffes de la Cour de justice, du Tribunal de première instance ou du Tribunal de la fonction publique de l’Union européenne. –        Travaux de conception, de préparation et d’application dans les domaines de la justice et des affaires intérieures. […]» Le titre A dispose en son point II.3, «Connaissances linguistiques»: «a)      Langue principale Les candidats doivent posséder une connaissance approfondie: […] –        de la langue polonaise pour le concours EPSO/AD/60/06, […]» Le titre C de l’avis de concours, «Épreuves», dispose: «1. Épreuves écrites – Notation […] c)      Rédaction d’une brève note, dans la langue principale du candidat […]. Cette épreuve vise à tester la maîtrise du candidat de sa langue principale tant par la qualité de la rédaction que de la présentation. […] Cette épreuve est notée de 0 à 10 points (minimum requis: 8 points). […] 2. Épreuve orale – Notation […] d) Entretien avec le jury, dans la deuxième langue du candidat (allemand, anglais ou français), choix spécifié lors de l’inscription électronique, permettant d’apprécier: –        l’aptitude à exercer les fonctions mentionnées au titre A, point I, –        les connaissances spécifiques liées au domaine, –        les connaissances de l’Union européenne, ses institutions et ses politiques, –        la motivation des candidats et leur capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel. La connaissance de la langue principale sera également examinée. Épreuve notée de 0 à 50 points (minimum requis: 25 points). […]» Le titre E de l’avis de concours, «Informations générales», prévoit en son point 4, «Demandes d’accès des candidats à des informations les concernant»: «Dans le cadre des procédures de sélection, un droit spécifique est reconnu aux candidats d’accéder à certaines informations les concernant directement et individuellement, dans les conditions décrites ci-après. En vertu de ce droit, [l’]EPSO peut fournir à un candidat qui en fait la demande des informations supplémentaires qui concernent sa participation au concours. Les demandes d’information devront être adressées par écrit à [l’]EPSO dans un délai d’un mois après la notification des résultats obtenus au concours. [L’]EPSO répondra dans un délai d’un mois après réception de la demande. Les demandes seront traitées en tenant compte du caractère secret des travaux des jurys prévu par le statut (annexe III, article 6) et dans le respect des règles relatives à la protection des personnes physiques à l’égard du traitement des données à caractère personnel. […]» Faits à l’origine du litige Le requérant s’est porté candidat au concours général EPSO/AD/60/06, susmentionné, en optant, lors de son inscription, pour le domaine «Droit». Le 27 juillet 2007, après avoir participé avec succès aux tests de présélection ainsi qu’aux épreuves écrites, le requérant a été convoqué à l’épreuve orale du 18 septembre 2007. Le 15 novembre 2007, le requérant a été informé par courrier électronique de la décision du jury selon laquelle, dès lors que la note qu’il avait obtenue à l’épreuve orale, en l’occurrence 20/50, était inférieure à la note minimale requise, fixée à 25 points, il n’était pas inscrit sur la liste de réserve. Par lettre recommandée, adressée au président du jury du concours le 29 novembre 2007, le requérant a demandé un réexamen de son épreuve orale du 18 septembre 2007. À cette occasion, il a également adressé plusieurs questions au jury concernant les modalités d’évaluation de son épreuve orale. Le 30 novembre 2007, le requérant a demandé, par lettre recommandée adressée à l’EPSO, de lui faire parvenir toute la documentation en sa possession, liée à son épreuve orale. Cette lettre a été réceptionnée le 4 décembre suivant. Par lettre datée du 3 décembre suivant, le requérant a complété sa demande de réexamen. Il a également adressé de nouvelles questions au président du jury. Par courrier daté du 20 décembre 2007, le requérant a été informé que la décision du jury avait été adoptée sur la base des critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours et que le jury considérait ne pas avoir d’obligation de fournir d’autres informations; il était également indiqué dans ce courrier que la note de 20/50 points, obtenue lors de l’épreuve orale, était maintenue après réexamen. En outre, ce courrier indiquait que le jury comprenait la déception du requérant de ne pas avoir été placé sur la liste de réserve, bien qu’ayant obtenu plus que la note éliminatoire à chaque étape du concours («The Selection Board fully understands your disappointment at not having been placed on the reserve list, despite having obtained a pass mark in each stage of the Competition»). Enfin, il était également mentionné dans ce même courrier que le requérant n’avait pas satisfait à toutes les exigences pour réussir l’épreuve orale, en particulier en ce qui concerne ses connaissances en droit de l’Union européenne et sa capacité à s’adapter au travail dans un environnement multiculturel («On this occasion, in the opinion of the Selection Board, you failed to meet all requirements to pass the oral exam, particularly in relation to your knowledge of EU law and your ability to adapt to working in a multi-cultural environment»). Conclusions des parties et procédure Le requérant conclut en substance à ce qu’il plaise au Tribunal: –        modifier la décision du jury de ne pas l’inscrire sur la liste de réserve lui ayant été communiquée par lettre du 15 novembre 2007, ainsi que la décision adoptée le 20 décembre 2007 après réexamen, en ordonnant l’inscription du requérant sur la liste de réserve, ou annuler lesdites décisions et ordonner l’adoption d’une nouvelle décision qui prévoit l’inscription du requérant sur la liste de réserve; –        en cas de modification ou d’annulation desdites décisions, ordonner la fixation d’une période de validité de la liste de réserve à l’égard du requérant identique à celle réservée aux autres candidats inscrits sur la même liste; –        condamner la Commission européenne aux dépens. Dans son mémoire en réplique, le requérant a indiqué se désister de ses conclusions dirigées contre la décision du jury du 15 novembre 2007 et ne vouloir finalement attaquer que celle du 20 décembre 2007 (ci-après la «décision attaquée»). La Commission conclut à ce qu’il plaise au Tribunal: –        rejeter le recours comme non fondé; –        condamner le requérant aux dépens, conformément à l’article 87, paragraphe 1, du règlement de procédure. Dans son mémoire en défense, la Commission a indiqué quel était le poids pondéré de chacun des quatre critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours. Par ailleurs, en annexe à son mémoire en duplique, la Commission a joint un document intitulé «feuille d’évaluation pour l’épreuve orale», lequel fait état, d’une part, des éléments pris en compte par le jury pour apprécier chacun des critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours, et, d’autre part, des notes reçues par le requérant pour chacun de ces critères. Par lettre du 13 septembre 2009, le représentant du requérant a informé le Tribunal qu’il n’assisterait pas à l’audience fixée au 16 du même mois. Par lettre du 14 septembre suivant, la Commission a indiqué que si le Tribunal n’avait pas de questions, il n’était pas nécessaire de tenir une audience dans la présente affaire. Par suite, le Tribunal a décidé de statuer sans audience, conformément à l’article 50, deuxième alinéa, du règlement de procédure. Suite à l’indisponibilité du membre de la formation de jugement exerçant les fonctions de juge rapporteur, lesdites fonctions ont été réattribuées à M. H. Tagaras, président de la deuxième chambre, M. H. Kreppel étant désigné pour compléter la formation de jugement. Sur les conclusions en annulation de la décision attaquée Au soutien des conclusions susmentionnées le requérant avance en substance trois moyens, tirés: –        d’une erreur manifeste qu’aurait commise le jury dans l’application des règles d’évaluation de l’épreuve orale; –        d’un excès ou d’un abus de pouvoir qu’aurait commis le jury lors de l’évaluation des réponses du candidat aux questions qui lui ont été posées; –        d’une violation du devoir de motivation. Sur le premier moyen, tiré d’une erreur manifeste qu’aurait commise le jury dans l’application des règles d’évaluation de l’épreuve orale Le premier moyen se décompose en cinq branches, tirées respectivement: –        de ce que le jury aurait outrepassé sa compétence en fixant la pondération de chaque critère d’évaluation de l’épreuve orale, en n’attribuant aucun point pour la maîtrise du polonais, ainsi qu’en considérant à tort que, pour ne pas être éliminés, les candidats devaient satisfaire à chacun des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours; –        de l’appréciation des candidats par comparaison de leurs réponses et non au terme d’une appréciation intrinsèque de la justesse de ces dernières; –        de la prise en compte par le jury de l’expérience professionnelle des candidats et de leur connaissance d’autres langues que celles prévues par l’avis de concours, notamment du français; –        en ce qui concerne l’appréciation de la capacité du requérant à exercer les fonctions prévues dans l’avis de concours, du non-respect par le jury de la règle selon laquelle en cas d’absence de question portant sur tous les aspects d’un des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours, il conviendrait d’attribuer au candidat le nombre maximum de points prévus s’agissant des aspects sur lesquels il n’a pas été interrogé; –        de l’absence de prise en compte de la motivation du requérant à travailler dans un environnement international, comme prévu dans l’avis de concours. Concernant la première branche du premier moyen, tirée de ce que le jury aurait outrepassé sa compétence en fixant la pondération de chaque critère d’évaluation de l’épreuve orale, en n’attribuant aucun point pour la maîtrise du polonais, ainsi qu’en considérant à tort que, pour ne pas être éliminés, les candidats devaient satisfaire à chacun des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours –       Arguments des parties Tout d’abord, le requérant affirme que le jury n’était pas compétent pour déterminer la pondération de chaque critère mentionné dans l’avis de concours, car cette compétence relèverait de l’autorité investie du pouvoir de nomination (ci-après l’«AIPN»); ainsi, en l’absence d’indication de l’AIPN à ce sujet dans l’avis de concours, le jury aurait dû en déduire, selon lui, que chaque critère d’évaluation prévu dans ledit avis devait se voir attribuer un nombre identique de points. Pour soutenir sa position, le requérant observe, premièrement, que l’article 1 er , paragraphe 1, sous e), de l’annexe III du statut impose à l’AIPN d’indiquer dans l’avis de concours comment les épreuves seront notées, deuxièmement, que l’article 5 de l’annexe III, lequel précise le rôle du jury du concours, ne fait pas expressément état de ce que le jury peut déterminer la pondération de chaque critère mentionné dans l’avis de concours et, troisièmement, que le Tribunal de première instance dans son arrêt du 3 mars 1993, Delloye e.a./Commission (T‑44/92, Rec. p. II‑221) aurait indiqué qu’il appartenait à l’AIPN de fixer les conditions du concours. Ensuite, le requérant reproche au jury d’avoir outrepassé sa compétence en n’attribuant aucun point pour la connaissance de la langue polonaise, alors que l’avis de concours mentionnait que ladite langue serait évaluée. Enfin, le requérant relève que, dans sa décision adoptée après réexamen, le jury a indiqué que le requérant n’avait pas satisfait à toutes les exigences pour réussir l’épreuve (voir point 16 du présent arrêt). Il en déduit que le jury a estimé à tort que les candidats devaient satisfaire chacun des critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours pour être inscrits sur la liste de réserve. En défense, la Commission rappelle, en ce qui concerne la pondération des critères d’évaluation, que le jury dispose, dans les limites de l’avis de concours, d’un large pouvoir d’appréciation en matière d’organisation des épreuves orales. Eu égard à ce pouvoir d’appréciation, la Commission estime que le terme «cotation» figurant à l’article 1 er , paragraphe 1, sous e), de l’annexe III du statut signifie uniquement que l’AIPN doit faire figurer dans l’avis de concours le nombre de points attribués à chacune des épreuves. Selon la Commission, l’AIPN peut prévoir dans l’avis de concours la pondération des critères d’évaluation retenus pour chacune de ces épreuves, mais lorsque, comme en l’espèce, elle s’est abstenue, le jury a la liberté de répartir le nombre de points à attribuer pour chaque critère dans la limite du nombre total prévu par l’avis de concours. S’agissant de la connaissance de la langue polonaise, la Commission affirme que celle-ci a été évaluée par le jury, mais souligne également que ce critère pouvait être apprécié différemment des autres, par exemple, en le prenant en compte comme un élément négatif entraînant l’élimination d’un candidat ne parlant pas le polonais, mais non comme un critère positif pour lequel le jury devait attribuer des points supplémentaires aux candidats. Pour soutenir sa thèse, la Commission relève plusieurs éléments dans l’avis de concours. Tout d’abord, contrairement aux critères mentionnés qui étaient tous précédés d’un tiret, la connaissance de la langue principale est présentée dans un paragraphe séparé. Ensuite, l’objectif du concours était de recruter des ressortissants polonais s’exprimant couramment dans leur langue maternelle. De plus, la connaissance du polonais constituait pour ce concours une condition nécessaire qui, en outre, avait déjà fait l’objet d’une épreuve écrite spécifique. Enfin, admettre le raisonnement du requérant, conduirait à ce que la connaissance du polonais soit valorisée à trois reprises, à savoir, comme condition pour participer au concours, comme épreuve de la phase écrite et, enfin, comme critère à évaluer lors de l’épreuve orale. Enfin, la Commission estime que la mention figurant dans la décision attaquée, selon laquelle le requérant n’aurait pas été inscrit sur la liste de réserve au motif qu’il n’avait pas satisfait à toutes les exigences de l’avis de concours, doit être lue dans le contexte de la phrase dont elle est extraite, laquelle se poursuit en indiquant «en particulier en ce qui concerne [ses] connaissances en droit de l’Union européenne et [sa] capacité à s’adapter au travail dans un environnement multiculturel». Par suite, cette indication devrait être comprise, non pas comme reprochant au requérant de ne pas avoir satisfait à tous les critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours, mais comme signifiant que le requérant n’avait pas globalement satisfait aux exigences de l’avis de concours, car, notamment, il avait obtenu des notes insuffisantes dans le cadre de l’évaluation de ses connaissances en droit de l’Union européenne et de sa capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel. –       Appréciation du Tribunal S’agissant du premier grief soulevé par requérant (voir point 26 du présent arrêt), il convient de commencer par rappeler que le jury de concours dispose d’un large pouvoir d’appréciation pour conduire ses travaux. Partant, il lui est loisible, lorsque l’avis de concours ne prévoit pas de critères de notation, de fixer de tels critères (voir, en ce sens, arrêt du Tribunal de première instance du 14 juillet 1995, Pimley-Smith/Commission, T‑291/94, RecFP p. I‑A‑209 et II‑637, point 48, ainsi que, par analogie en ce qui concerne des critères d’admissibilité, arrêt de la Cour du 26 février 1981, Authié/Commission, 34/80, Rec. p. 665, point 14; et arrêt du Tribunal de première instance du 13 décembre 1990, González Holguera/Parlement, T‑115/89, Rec. p. II‑831, publication par extraits, point 53) ou, lorsque l’avis en prévoit, mais sans pour autant faire état de leur pondération respective, de déterminer cette dernière (voir, en ce sens, arrêt du Tribunal du 11 septembre 2008, Coto Moreno/Commission, F‑127/07, non encore publié au Recueil, point 47). En l’espèce, l’avis de concours prévoyait que l’épreuve orale serait notée sur 50 points, sans préciser comment seraient répartis lesdits points entre les quatre critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours. Eu égard à la jurisprudence précitée, il peut être déduit du silence de l’avis de concours que le jury de concours était compétent pour déterminer la pondération de chaque critère d’évaluation. Ce constat n’est pas remis en cause par les éléments dont fait état le requérant. En ce qui concerne, tout d’abord, l’article 1 er , paragraphe 1, sous e), de l’annexe III du statut, il convient de relever que, dans la majorité des versions linguistiques, ledit article prévoit que l’AIPN doit uniquement indiquer dans l’avis de concours «la nature des examens et leur cotation respective»; or, si, comme le soutient le requérant, le législateur avait voulu obliger l’AIPN à faire figurer dans l’avis de concours le nombre de points prévu pour l’évaluation de chacun des critères mentionnés, alors même que le jury dispose d’un large pouvoir d’appréciation, il aurait utilisé une expression plus précise que celle de «cotation respective [des examens]», comme par exemple celle de «poids pondéré de chaque critère d’évaluation utilisé». Il en va de même de la version polonaise du statut à laquelle se réfère le requérant, dès lors que, pour que celle-ci ait le sens allégué par ce dernier, il eut fallu que le législateur indique, non pas que l’AIPN doit faire figurer dans l’avis de concours comment «les épreuves» seront évaluées, mais comment «chaque épreuve» sera évaluée; en toute hypothèse, il convient de rappeler sur ce point que la nécessité d’une application et, dès lors, d’une interprétation uniformes du droit de l’Union exclut qu’un texte soit considéré isolément dans une de ses versions, mais exige qu’il soit interprété en fonction de la volonté réelle de son auteur, à la lumière, notamment des versions établies dans toutes les langues (voir, en ce sens, arrêt de la Cour du 7 juillet 1988, Moksel Import und Export, 55/87, Rec. p. 3845, point 15). Ensuite, au sujet de l’article 5 de l’annexe III du statut, il y a lieu de constater que la circonstance que celui-ci ne mentionne pas que le jury peut déterminer la pondération des critères d’évaluation de chaque épreuve, ne fait pas obstacle à ce que cette compétence appartienne néanmoins au jury, ledit article ne décrivant pas de manière exhaustive les compétences du jury. Enfin, s’agissant de l’argument que le requérant tire de l’arrêt Delloye e.a./Commission, précité, à savoir que la fixation des conditions du concours appartiendrait à l’AIPN, force est de constater que l’arrêt en question se borne à rappeler que le jury est lié par le texte de l’avis de concours, ce qui n’exclut pas que, dans le silence des dispositions de l’avis de concours, le jury soit compétent pour établir la pondération des critères d’évaluation de chaque épreuve. Il résulte de ce qui précède que, le jury étant compétent pour déterminer la pondération des critères d’évaluation de l’épreuve orale, le premier grief présenté dans le cadre de la première branche du premier moyen doit être écarté. Pour ce qui est du deuxième grief, à savoir que le jury aurait outrepassé sa compétence en décidant qu’aucun point ne serait attribué pour la maîtrise du polonais (voir au point 27 du présent arrêt), il y a lieu de constater que, si l’avis de concours prévoit expressément que la maîtrise du polonais doit être examinée par le jury, ce même avis fait état de cet élément de manière différente des quatre autres critères d’évaluation de l’épreuve orale. D’une part, la maîtrise du polonais est mentionnée dans un paragraphe isolé, lequel n’est pas, contrairement à ce qu’il en est pour les autres critères, précédé d’un tiret. D’autre part, quelles que soient les versions linguistiques de l’avis de concours, celui-ci emploie des verbes différents en ce qui concerne, respectivement, l’évaluation des quatre premiers critères et la connaissance du polonais. Ainsi, par exemple, en anglais, le verbe «to assess» est utilisé pour les quatre premiers critères, tandis qu’il était fait usage du verbe «to be tested» concernant la connaissance du polonais. En français, ce sont les verbes «apprécier», puis «examiner», qui sont employés; de même, en allemand, les verbes «beurteilen», puis «prüfen», sont utilisés. En conséquence, il peut être déduit des distinctions formelles et rédactionnelles précitées, que l’AIPN a souhaité que la maîtrise du polonais soit examinée selon des modalités spécifiques. De surcroît, le Tribunal relève, tout d’abord, que la finalité du concours était de constituer une liste de réserve en vue du recrutement d’administrateurs de citoyenneté polonaise (voir point 5 du présent arrêt), ensuite, que la connaissance approfondie du polonais constituait une condition pour s’inscrire au concours (voir point 7 du présent arrêt) et, enfin, que le degré de maîtrise du polonais par les candidats avait déjà été vérifié à l’occasion d’une épreuve écrite prévue au titre C, point 1, sous c), de l’avis de concours (voir point 8 du présent arrêt), épreuve à l’occasion de laquelle les candidats devaient obtenir une note d’au moins 8/10 pour être admis à se présenter à l’épreuve orale, le candidat ayant par ailleurs satisfait à cette condition. Dans ce contexte, et eu égard au large pouvoir d’appréciation dont jouit le jury, ce dernier pouvait valablement estimer qu’aucun point ne devait être attribué lors de l’épreuve orale au titre de la connaissance de la langue principale, mais qu’il y avait simplement lieu de confirmer que les candidats avaient une maîtrise suffisante de cette langue et en particulier de l’expression orale. À la lumière des considérations qui précèdent, le deuxième grief formulé dans le cadre de la première branche du premier moyen doit également être écarté. Il reste à examiner le troisième grief, tiré de ce que le jury aurait éliminé le requérant au motif qu’il n’avait pas satisfait à tous les critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours, alors que, selon ledit avis, il était uniquement nécessaire d’obtenir une note totale au moins égale à 25/50 pour réussir l’épreuve orale (voir point 28 du présent arrêt). À cet égard, il y a lieu de constater, à l’instar de la Commission, que l’indication figurant dans la décision attaquée selon laquelle le requérant n’avait pas satisfait à tous les critères d’évaluation pour réussir l’épreuve orale, doit être comprise dans le contexte de la phrase dont elle est extraite. Or, celle-ci se poursuit par l’indication que le requérant a échoué, notamment, en ce qui concerne ses connaissances en droit de l’Union européenne et sa capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel. Partant, le requérant n’a pas été inscrit sur la liste de réserve, non parce qu’il ne remplissait pas chacun des critères mentionnés dans l’avis de concours, mais parce qu’il n’avait pas répondu aux attentes du jury notamment en ce qui concerne deux des critères prévus dans l’avis de concours. Par suite, le troisième grief dont fait état le requérant dans le cadre de la première branche du premier moyen, doit, lui aussi, être écarté. Aucun des trois griefs n’étant fondé, il y a lieu de rejeter la première branche du premier moyen. Concernant la deuxième branche du premier moyen, tirée de l’évaluation des candidats par comparaison de leurs réponses et non au terme d’une appréciation intrinsèque de la justesse de ces dernières –       Arguments des parties Selon le requérant, dans le silence de l’avis de concours, les réponses qu’il a fournies aux questions du jury auraient dû être évaluées au terme d’une appréciation intrinsèque et non par comparaison avec les prestations des autres candidats. En effet, admettre qu’un jury puisse comparer les réponses des candidats pour les évaluer serait contraire au principe d’égalité de traitement, car les derniers candidats à subir les épreuves seraient avantagés. En défense, la Commission rappelle qu’un concours, contrairement à un examen classique, est fondé sur une appréciation comparative des exposés et des mérites des candidats. De plus, selon la Commission, apprécier de façon comparative les prestations des candidats ne serait pas contraire au principe de non-discrimination dès lors que les membres du jury prennent des notes concernant chaque candidat et procèdent ensuite, sur cette base, à une appréciation de nature comparative. –       Appréciation du Tribunal Il y a lieu de constater que, bien que l’avis de concours ne précise pas expressément que l’appréciation des candidats est de nature comparative, il est de jurisprudence constante que cette méthode s’impose dès lors qu’un concours a pour finalité, contrairement à un examen, de sélectionner un nombre limité de candidats (voir, notamment, arrêt du Tribunal de première instance du 30 novembre 2005, Vanlangendonck/Commission, T‑361/03, RecFP p. I‑A‑377 et II‑1709, point 48). Cette constatation n’est remise en cause ni par le principe d’égalité de traitement, ni par l’allégation du requérant selon laquelle une appréciation comparative des réponses des candidats avantagerait nécessairement ceux examinés en dernier. En effet, d’une part, tous les candidats ont été traités de façon identique dès lors que leurs prestations ont toutes été appréciées de façon comparative. D’autre part, aucun élément connu ou tiré du dossier ne permet de soutenir que les candidats examinés en dernier seraient nécessairement avantagés, le requérant n’avançant du reste pas la moindre explication quant au fondement de son allégation. Il résulte de ce qui précède que c’est à juste titre que le jury a procédé à l’appréciation comparative des réponses des candidats et que, partant, la deuxième branche du premier moyen doit être rejetée comme étant non fondée. Concernant la troisième branche du premier moyen, tirée de la prise en compte de l’expérience professionnelle des candidats alors que l’avis de concours n’en exigeait pas de leur part, ainsi que de la connaissance d’autres langues que celles prévues dans l’avis de concours –       Arguments des parties Le requérant fait grief au jury d’avoir pris en compte, d’une part, l’expérience professionnelle des candidats alors que l’avis de concours n’en exigeait aucune et, d’autre part, leur connaissance de langues autres que celles prévues dans l’avis de concours. Selon lui, même à considérer ces éléments comme des atouts, le jury ne pouvait en tenir compte sauf à créer une inégalité de traitement, puisque les candidats ayant la possibilité de se prévaloir d’une expérience professionnelle ou de la connaissance de langues autres que celles prévues dans l’avis de concours auraient pu recevoir une bonification de points et donc être avantagés. Le requérant fait également observer qu’un des examinateurs lui aurait affirmé que sa faible connaissance du français pourrait constituer un obstacle à trouver un travail, une fois placé sur la liste de réserve, le français étant une langue importante pour les juristes. Il en déduit que le jury l’aurait pénalisé, car il ne maîtrisait pas le français. Enfin, le requérant reproche au jury de ne pas avoir vérifié en pratique si les candidats se prévalant de la maîtrise d’autres langues que celles prévues dans l’avis de concours maîtrisaient réellement celles-ci, mais de s’être fié aux curriculum vitae des candidats. En défense, la Commission conteste que l’expérience professionnelle ait été prise en compte pour évaluer les candidats et affirme que, si la connaissance de langues autres que celles requises par l’avis de concours a pu être un atout pour certains candidats afin de démontrer leur capacité d’adaptation à un environnement de travail multiculturel, elle n’a pas été prise en compte comme un critère auquel il était nécessaire de satisfaire pour être inscrit sur la liste de réserve. –       Appréciation du Tribunal S’agissant, en premier lieu, des allégations dont fait état le point 49 du présent arrêt, il convient de relever qu’aucun élément du dossier ne vient les corroborer. En particulier, il ne ressort nullement du dossier que les candidats ayant une expérience professionnelle et des connaissances linguistiques supérieures à celles exigées par l’avis du concours se soient vus, de ce fait, attribuer des points supplémentaires. En tout état de cause, une éventuelle meilleure notation des candidats ayant une expérience professionnelle et des connaissances linguistiques supérieures à celles exigées par l’avis du concours s’expliquerait aisément par la prestation plus performante qu’ils auraient probablement pu avoir devant le jury grâce, précisément, à leur expérience professionnelle et à leurs connaissances linguistiques. En outre, s’agissant de l’évaluation des qualités subjectives comme l’«aptitude», la «motivation» et la «capacité» des candidats, il est loisible au jury, eu égard au large pouvoir d’appréciation que lui reconnaît une jurisprudence constante (voir arrêt de la Cour du 16 juin 1987, Kolivas/Commission, 40/86, Rec. p. 2643, point 11; arrêts du Tribunal de première instance du 26 janvier 2005, Roccato/Commission, T‑267/03, RecFP p. I‑A‑1 et II‑1, point41, et du 5 avril 2005, Christensen/Commission, T‑336/02, RecFP p. I‑A‑75 et II‑341, point 25), de prendre en considération des éléments spécifiques à chaque candidat, qu’il s’agisse par exemple d’une expérience professionnelle ou de connaissances linguistiques particulières. Ces considérations ne sont pas remises en cause par l’affirmation du requérant selon laquelle, même au titre d’un atout, la prise en compte de l’expérience et de la connaissance d’autres langues que celles requises par l’avis de concours serait discriminatoire, car elle conduirait à ce que certains candidats soient avantagés. En effet, il convient de rappeler que, selon la jurisprudence, le principe d’égalité de traitement interdit notamment que des situations comparables soient traitées de manière différente ou que des situations différentes soient traitées de manière égale, à moins que de tels traitements, différents ou égaux selon le cas, ne soient objectivement justifiés (arrêt du Tribunal du 28 avril 2009, Balieu-Steinmetz et Noworyta/Parlement, F‑115/07, non encore publié au Recueil, point 26, et la jurisprudence citée). Il en va de même du principe de non-discrimination, lequel n’est que l’expression spécifique du principe général d’égalité et constitue, conjointement avec ce dernier, un des droits fondamentaux du droit de l’Union dont la Cour assure le respect (voir arrêt du Tribunal du 23 janvier 2007, Chassagne/Commission, F‑43/05, non encore publié au Recueil, point 59, et la jurisprudence citée). Or, en l’espèce, force est de constater que la situation factuelle des candidats possédant une expérience professionnelle et des connaissances linguistiques allant au-delà de celles exigées par l’avis de concours, n’est pas comparable à celles des autres candidats; donc, et dans la mesure où elle est la conséquence, non pas de l’ajout par le jury d’un critère non prévu par l’avis de concours, mais de la prise en compte de la capacité des candidats à remplir les critères prévus, la meilleure notation des premiers n’est pas seulement conforme au principe de l’égalité de traitement mais, de surcroît, imposée par celui-ci. Il résulte de ce qui précède, que le premier grief formulé par le requérant dans le cadre de la troisième branche du premier moyen est à écarter. En deuxième lieu, en ce qui concerne les propos que le requérant prête à l’un de ses examinateurs (voir point 50 du présent arrêt), il y a lieu de relever que, à les considérer comme avérés, ces propos visaient à informer le requérant de la difficulté qu’il pourrait rencontrer pour accéder à un emploi s’il venait à être inscrit sur la liste de réserve, et non à lui signifier que sa faible connaissance du français constituait un obstacle à son inscription sur la liste de réserve. Il s’ensuit que le requérant n’établit pas que sa faible connaissance du français lui ait été préjudiciable pour son évaluation; partant, le deuxième grief présenté dans le cadre de la troisième branche du premier moyen est également à écarter. En troisième lieu, si le requérant fait grief au jury d’avoir accordé des bonifications de points sur la base des langues mentionnées dans les curriculum vitae des candidats, sans avoir vérifié l’exactitude de ces informations, force est de constater que le requérant n’avance aucun élément factuel au soutien de son allégation. En tout état de cause, quand bien même le jury aurait accordé les bonifications de points mentionnées ci-dessus et n’aurait pas posé de questions aux candidats afin de vérifier leurs compétences linguistiques, il pouvait néanmoins vérifier l’exactitude des informations mentionnées sur leur curriculum vitae à ce sujet, en les rapprochant des informations y figurant relatives aux expériences scolaires et professionnelles desdits candidats. Il s’ensuit que le troisième grief que formule le requérant dans le cadre de la troisième branche du premier moyen doit, lui aussi, être écarté. Aucun des griefs du requérant n’étant fondé, la troisième branche du premier moyen doit être rejetée. Concernant la quatrième branche du premier moyen, tirée de ce que, en ce qui concerne l’appréciation de la capacité du requérant à exercer les fonctions prévues dans l’avis de concours, le jury n’aurait pas respecté la règle selon laquelle, en cas d’absence de question sur tous les aspects de l’un des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours, il conviendrait d’attribuer au candidat le nombre maximum de points prévus s’agissant des aspects sur lesquels il n’a pas été interrogé. –       Arguments des parties Le requérant relève que l’avis de concours prévoyait comme critère d’évaluation l’aptitude des candidats à exercer les fonctions visées par l’avis de concours. Or, selon le requérant, le jury avait l’obligation d’évaluer l’aptitude des candidats à exercer chacune des fonctions mentionnées. Ne l’ayant interrogé que sur deux des neuf fonctions mentionnées dans l’avis de concours, le jury n’aurait eu d’autre choix, selon le requérant, que de lui attribuer le nombre maximum de points prévu pour les sept fonctions restantes. En défense, la Commission rappelle que le jury dispose d’un large pouvoir d’appréciation en ce qui concerne le contenu des questions posées aux candidats, lesquelles visent à examiner leur aptitude à exercer les différentes tâches mentionnées dans l’avis de concours. Or, selon la Commission, l’avis de concours indique uniquement que les candidats devaient être aptes à exercer «les» fonctions indiquées, et non «toutes les» fonctions mentionnées. Ainsi, le jury n’était pas tenu de poser aux candidats des questions pour vérifier leur aptitude à remplir chacune des neuf fonctions considérées séparément, mais uniquement afin de s’assurer qu’ils étaient aptes à accomplir au moins l’une de ces fonctions. –       Appréciation du Tribunal Il convient de relever que, au soutien de cette branche du moyen, laquelle ne vise qu’un des critères d’évaluation de l’avis de concours, le requérant fonde son raisonnement sur la prémisse que, pour évaluer le critère prévu dans l’avis de concours tenant à l’aptitude des candidats à exercer les neufs fonctions mentionnées au titre A, point I dudit avis (voir point 6 du présent arrêt), le jury avait été dans l’obligation de poser une question relative à chacune de ces fonctions. Cependant, il convient de rappeler, en premier lieu, que, s’agissant d’un critère d’appréciation d’une aptitude et non de vérification des connaissances, il est possible pour le jury de procéder à l’évaluation d’un candidat en tenant compte tant des réponses fournies par celui-ci à des questions relatives à d’autres critères (voir, en ce sens, arrêt Vanlangendonck/Commission, précité, point 41) que de sa personnalité, laquelle pouvait transparaître de son attitude durant l’épreuve orale. En second lieu, si l’avis de concours impose au jury d’apprécier l’aptitude des candidats à exercer les neuf fonctions énumérées dans son titre A, point I, il ne prévoit pas pour autant que le jury doive apprécier l’aptitude des candidats à exercer chacune des fonctions mentionnées. En conséquence, le jury n’était pas dans l’obligation de poser au requérant des questions relatives à chacune des fonctions mentionnées dans ledit avis (voir, en ce sens, arrêt Christensen/Commission, précité, points 93 et 94). Partant, la quatrième branche du premier moyen doit être rejetée comme étant non fondée. Concernant la cinquième branche du premier moyen, tirée de l’absence de prise en compte de la motivation du requérant à travailler dans un environnement international, comme prévu par l’avis de concours –       Arguments des parties Le requérant relève que, s’agissant du quatrième critère, les écrits de la Commission font uniquement état de sa capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel. Il en déduit que, dans le cadre du critère en question, le jury a uniquement évalué sa capacité et non également, comme prévu dans l’avis de concours, sa motivation à travailler au sein de la fonction publique européenne. En défense, la Commission affirme que le jury a non seulement évalué la capacité d’adaptation du requérant au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel, mais également sa motivation, ainsi qu’en témoigne le document intitulé «feuille d’évaluation pour l’épreuve orale», communiqué par la Commission en annexe au mémoire en duplique. –       Appréciation du Tribunal Si, le mémoire en défense de la Commission a effectivement uniquement fait état, s’agissant du quatrième critère, de la capacité d’adaptation au travail des candidats, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel, il y a néanmoins lieu de constater, sur la base de la feuille d’évaluation jointe par la Commission en annexe à son mémoire en duplique, que la motivation du requérant a bien fait partie des éléments pris en compte par le jury pour procéder à l’évaluation du requérant. Partant, il y a lieu de rejeter la cinquième branche du premier moyen, comme étant non fondée. Il résulte de ce qui précède que le premier moyen dans son ensemble doit être rejeté. Sur le deuxième moyen, tiré d’un excès ou d’un abus de pouvoir qu’aurait commis le jury Arguments des parties Le requérant affirme que, eu égard aux réponses qu’il a fournies aux questions qui lui ont été posées, à sa bonne attitude durant l’épreuve et aux connaissances dont disposerait nécessairement tout candidat à un concours, le jury devait lui octroyer 50 % des points lors de l’épreuve orale et que, à défaut, ce dernier a commis un excès ou un abus de pouvoir. Au soutien de son moyen, le requérant met en avant cinq arguments. Premièrement, il allègue en ce qui concerne l’évaluation de ses connaissances en droit de l’Union, que le jury n’a pas tenu compte du fait qu’il n’est pas nécessaire de connaître parfaitement un sujet pour obtenir plus de la moitié des points. Deuxièmement, le requérant affirme, en substance, s’agissant de sa capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel, que le jury a mal interprété ce critère, lequel visait à évaluer, non pas la capacité des candidats à travailler immédiatement dans un environnement multiculturel, mais celle d’y travailler à terme, ce qui serait raisonnablement le cas de tout candidat, de sorte qu’il aurait dû obtenir au minimum 70 % des points. Troisièmement, le requérant estime, au sujet de sa maîtrise du polonais, que le jury devait évaluer ce critère. Or, si tel avait été le cas, il aurait obtenu une note 9/10, car, alors même qu’il serait plus difficile de résumer un texte que de s’exprimer oralement, il a reçu, lors de l’épreuve écrite, une note de 8,5/10 pour la maîtrise du polonais. Quatrièmement, le requérant allègue, en ce qui concerne sa motivation à travailler au sein de la fonction publique européenne que, dès lors que le jury ne lui avait pas posé de question à ce sujet et qu’il aurait de lui-même indiqué, d’une part, qu’il était motivé pour travailler en tant que fonctionnaire européen et, d’autre part, que ce travail était plus intéressant que le stage d’avocat qu’il poursuivait alors en Pologne, le jury devait lui attribuer le nombre maximum de points prévu pour l’évaluation de ce critère. Cinquièmement, le requérant affirme, quant à l’évaluation de son aptitude à exercer les fonctions mentionnées dans l’avis de concours que, faute de questions concernant sept des neuf fonctions mentionnées dans cet avis, le jury devait également lui octroyer la note maximale pour chacune de ces fonctions. En défense, la Commission estime que le Tribunal est uniquement compétent pour apprécier le respect des conditions posées dans l’avis de concours, ainsi que l’existence d’erreurs manifestes d’appréciation. Or, le requérant n’aurait pas démontré en l’espèce que le jury a manifestement outrepassé son pouvoir d’appréciation, la conviction du candidat quant à la justesse de ses réponses ne constituant pas, à elle seule, une preuve suffisante et ceci d’autant que le requérant aurait admis lui-même, dans sa demande de réexamen de l’épreuve orale, que certaines de ses réponses étaient incomplètes. Appréciation du Tribunal Selon une jurisprudence bien établie, le jury dispose d’un large pouvoir d’appréciation en ce qui concerne l’évaluation des connaissances et des aptitudes des candidats, laquelle ne saurait être soumise au contrôle du juge communautaire qu’en cas d’une erreur manifeste, de détournement de pouvoir ou de violation évidente des règles qui président aux travaux du jury (voir, notamment, arrêt de la Cour, Kolivas/Commission, précité, point 11; arrêt du Tribunal de première instance du 11 février 1999, Jiménez/OHMI, T‑200/97, RecFP p. I‑A‑19 et II‑73, point 40). En l’espèce, la Commission a joint à son mémoire en duplique une feuille d’évaluation faisant apparaître que, si pour les connaissances de l’Union européenne, de ses institutions et de ses politiques, le requérant a obtenu la moyenne, en revanche les autres notes attribuées au à celui‑ci étaient en dessous de la moyenne. Or, le requérant n’apporte aucun élément de preuve de nature à démontrer que le jury aurait commis une erreur manifeste d’appréciation en lui octroyant lesdites notes intermédiaires et ceci d’autant plus que, l’appréciation des candidats étant comparative, quand bien même le requérant aurait fourni des réponses satisfaisantes, cette seule circonstance ne suffirait pas pour affirmer qu’il devait obtenir au moins 50 % des points. Cette conclusion n’est tenue en échec par aucun des cinq arguments que le requérant avance afin de démontrer que l’appréciation opérée par le jury serait entachée d’illégalité. En ce qui concerne la circonstance que le jury aurait été trop sévère dans son évaluation, car il ne serait pas nécessaire de connaître parfaitement un sujet pour obtenir 50 % des points, il convient de relever que, hormis la conviction du requérant quant à la qualité de ses réponses aux questions qui lui ont été posées par le jury, le requérant n’avance aucun élément de nature à étayer la position suivant laquelle le jury aurait commis une erreur manifeste d’appréciation. Or, la conviction du requérant quant à la justesse de ses réponses, ne saurait constituer, à elle seule, une preuve irréfutable de l’existence d’une erreur manifeste d’appréciation (voir, en ce sens, arrêt du Tribunal de première instance du 23 janvier 2003, Angioli/Commission, T‑53/00, RecFP p. I‑A‑13 et II‑73, point 94). Pour ce qui est de la circonstance que le jury aurait mal interprété la notion de capacité d’adaptation au travail, au sein de la fonction publique européenne, dans un environnement multiculturel, il y a lieu de relever que, sauf à réduire considérablement la portée de la notion en question en tant que critère d’évaluation de la performance des candidats lors de l’épreuve orale, cette notion ne peut pas, contrairement à ce que prétend le requérant, être comprise comme désignant exclusivement une capacité que les candidats devraient acquérir uniquement à terme, sans que le jury tienne compte des capacités actuelles des candidats. Enfin, s’agissant des arguments tirés de ce que le jury n’aurait pas retenu comme critère d’évaluation la maîtrise du polonais et de ce que le jury n’aurait pas posé au requérant de questions au sujet de sa motivation ainsi qu’au sujet de son aptitude à exercer sept des neuf fonctions mentionnées dans l’avis de concours, il convient de renvoyer, d’une part, aux points 39 et 40, d’autre part, aux points 66 et 67 du présent arrêt. Dans ces points, le Tribunal a constaté, d’une part, que le jury n’était pas tenu d’attribuer, lors de l’épreuve orale, une note correspondant à la maîtrise de la langue polonaise par les candidats et, d’autre part, que le jury peut évaluer l’aptitude d’un candidat à exercer les fonctions énumérées dans un avis de concours, sans nécessairement lui poser des questions en rapport avec chacune de ces fonctions, voire même en lui posant des questions relatives aux autres critères d’évaluation ou en tenant compte de la personnalité du candidat; ce dernier constat est également valable en ce qui concerne l’absence de question relative à la motivation d’un candidat. Il résulte de ce qui précède qu’aucun des éléments mis en avant par le requérant ne permet de démontrer que le jury lui aurait, à tort, attribué une note insuffisante. Partant, le deuxième moyen doit être rejeté dans son ensemble comme étant non fondé. Sur le troisième moyen, tiré d’une violation de l’obligation de motivation Arguments des parties Le requérant affirme, en premier lieu, que la décision attaquée est insuffisamment motivée, car aucune des informations demandées ne lui aurait été communiquée. En effet, dans son courrier du 29 novembre 2007 demandant le réexamen de son épreuve orale, le requérant exige de l’EPSO la communication du détail des points lui ayant été attribués pour chaque critère de notation utilisé et, dans l’hypothèse où une note aurait été attribuée pour chacune de ses réponses, de lui communiquer les notes qu’il a ainsi reçues. Puis, par lettre du 30 novembre 2007, le requérant a demandé à l’EPSO de lui communiquer tout document à sa disposition en lien avec son épreuve orale, et plus particulièrement, les règles générales ayant servi de base à l’évaluation, ainsi que les appréciations des membres du jury concernant son épreuve. Enfin, dans sa lettre du 3 décembre 2007 complétant sa demande de réexamen, le requérant a invité le jury à ce qu’il fasse clairement apparaître dans sa décision après réexamen, le raisonnement qu’il a suivi pour parvenir à la note de 20/50. Suite à la communication par la Commission dans son mémoire en défense de la pondération attachée à chacun des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours, le requérant a indiqué maintenir son moyen, au motif que la Commission a uniquement révélé la pondération des critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours, mais non la méthode utilisée pour apprécier l’exactitude de ses réponses. Or, selon le requérant, cette méthode n’étant pas couverte par le secret des travaux du jury, l’administration aurait dû la lui communiquer. En deuxième lieu, le requérant fait grief au jury de ne pas avoir indiqué, dans la motivation de la décision attaquée, de quelles connaissances en droit communautaire il était nécessaire de disposer pour obtenir, d’une part, la moitié des points alloués à ce critère et, d’autre part le nombre maximum de points. En troisième lieu, le requérant fait grief au jury de lui avoir initialement fourni une motivation erronée, en indiquant, à tort, dans la décision faisant suite au réexamen de son épreuve orale, qu’il avait obtenu plus que la note éliminatoire à chaque étape du concours (voir point 16 du présent arrêt). En défense, la Commission estime que la décision de ne pas inscrire le requérant sur la liste de réserve à l’issue du concours était suffisamment motivée. Appréciation du Tribunal À titre liminaire, il y a lieu de rappeler que l’obligation de motivation d’une décision faisant grief a pour but, d’une part, de fournir à l’intéressé une indication suffisante pour lui permettre d’apprécier le bien-fondé de la décision et l’opportunité d’introduire un recours juridictionnel tendant à en contester la légalité et, d’autre part, de permettre au juge d’exercer son contrôle (voir, notamment, arrêt de la Cour du 23 septembre 2004, Hectors/Parlement, C‑150/03 P, Rec. p. I‑8691, point 39). S’agissant des décisions prises par un jury de concours, l’obligation de motivation doit être conciliée avec le respect du secret qui entoure les travaux du jury. Ce principe, prévu à l’article 6 de l’annexe III du statut, permet de garantir l’indépendance et l’objectivité des travaux du jury en le mettant à l’abri de toutes les ingérences et pressions extérieures, que celles-ci proviennent des institutions elles-mêmes, des candidats intéressés ou de tiers (arrêt de la Cour du 4 juillet 1996, Parlement/Innamorati, C‑254/95 P, Rec. p. I‑3423, point 24). Pour apprécier, eu égard au secret des travaux du jury, l’étendue de l’obligation de motivation incombant à un jury de concours, il y a lieu de distinguer entre les décisions de non-admission aux épreuves, d’une part, et les décisions par lesquelles le jury constate l’échec d’un candidat à une épreuve, d’autre part. La décision d’un jury de ne pas admettre un candidat aux épreuves est la conséquence de l’application, à son acte de candidature, de critères d’évaluation objectifs fixés par l’avis de concours ou précisés par le jury lui-même. À l’égard de telles décisions, il ressort clairement d’une jurisprudence constante que si le jury peut, dans des concours à participation nombreuse, se limiter, dans un premier stade, à ne communiquer aux candidats que les critères et les résultats de la sélection, il est obligé, par la suite, de fournir aux candidats qui le demandent, une explication individuelle précisant les raisons pour lesquelles ils n’ont pas été admis à concourir (arrêt de la Cour du 26 novembre 1981, Michel/Parlement, 195/80, Rec. p. 2861, point 27; arrêts González Holguera/Parlement, précité, point 43, et du Tribunal de première instance du 21 mai 1992, Fascilla/Parlement, T‑55/91, Rec. p. II‑1757, point 35). La décision par laquelle le jury constate l’échec d’un candidat à une épreuve est, en revanche, l’expression des appréciations de nature comparative auxquelles se livre le jury (arrêt Parlement/Innamorati, précité, point 30). Compte tenu du secret qui doit entourer les travaux du jury et eu égard au large pouvoir d’appréciation dont dispose un jury de concours pour évaluer les résultats des épreuves d’un concours, celui-ci ne saurait donc être tenu, en motivant l’échec d’un candidat à une épreuve, de préciser les réponses du candidat qui ont été jugées insuffisantes ou d’expliquer pourquoi ces réponses ont été jugées insuffisantes (voir en ce sens, notamment, arrêt Parlement/Innamorati, précité, point 31; arrêt Angioli/Commission, précité, point 82; arrêt du Tribunal du 13 décembre 2007, Van Neyghem/Commission, F‑73/06, non encore publié au Recueil, point 78). Partant, la communication des notes obtenues aux différentes épreuves constitue, en principe, une motivation suffisante des décisions du jury. Cependant, le secret des travaux du jury et le large pouvoir d’appréciation dont dispose un jury n’impliquent pas que les candidats à un concours qui en font la demande ne puissent pas, le cas échéant, obtenir la communication des notes obtenues à chacun des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours (voir, en ce sens, arrêts du Tribunal de première instance du 25 juin 2003, Pyres/Commission, T‑72/01, RecFP p. I‑A‑169 et II‑861, point 70, et du 17 septembre 2003, Alexandratos et Panagiotou/Conseil, T‑233/02, RecFP p. I‑A‑201 et II‑989, points 30 et 31). Lorsqu’elle a été sollicitée par un candidat, la communication de l’information nécessaire pour satisfaire à l’obligation de motivation doit, en principe, intervenir avant l’expiration du délai prévu par les articles 90 et 91 du statut. Néanmoins, lorsqu’un début de motivation a été fourni au candidat avant l’introduction de son recours, il est possible pour le jury de compléter en cours d’instance l’information initialement donnée et de rendre ainsi sans objet un moyen tiré du défaut de motivation (voir en ce sens, notamment, arrêt du Tribunal de première instance du 6 novembre 1997, Berlingieri Vinzek/Commission, T‑71/96, RecFP p. I‑A‑339 et II‑921, point 79). En l’espèce, le requérant estime, en premier lieu, que la décision attaquée est insuffisamment motivée, car l’administration n’a pas donné suite à ses demandes tendant à obtenir, en substance, les éléments ayant servi à apprécier la qualité de ses réponses ainsi que les notes ayant été prises par les membres du jury durant son épreuve, de sorte qu’il ne serait pas à même de comprendre les raisons de sa non-inscription sur la liste de réserve. En outre, les informations transmises en cours de procédure par la Commission et, notamment, en annexe du mémoire en duplique, seraient insuffisantes, car elles ne lui permettraient pas de comprendre comment la qualité de ses réponses a été appréciée. Cependant, le Tribunal constate que, eu égard à la jurisprudence précitée, la Commission a fourni un début de motivation au requérant avant l’expiration du délai prévu par les articles 90 et 91 du statut, motivation qui a été complétée en cours de procédure. Tout d’abord, il résulte de la décision attaquée, que le requérant a été informé de la note globale qu’il avait obtenue lors de l’épreuve orale, ainsi que du fait qu’il n’avait pas rempli toutes les exigences afin de réussir cette épreuve, notamment en ce qui concerne ses connaissances en droit de l’Union européenne et sa capacité à s’adapter au travail dans un environnement multiculturel. Ensuite, dans son mémoire en défense, la Commission a indiqué quelle a été la pondération de chaque critère d’évaluation mentionné dans l’avis de concours. Enfin, la Commission a transmis, en annexe à son mémoire en duplique, une «feuille d’évaluation pour l’épreuve orale» qui fait état des notes intermédiaires attribuées au requérant pour chaque critère d’évaluation mentionné dans l’avis de concours, ainsi que des éléments pris en compte par le jury pour apprécier chacun desdits critères. Il s’ensuit que les informations communiquées par le jury et la Commission reflètent, pour autant qu’il est possible de le faire sans trahir le secret des travaux du jury, la manière selon laquelle la qualité des réponses du requérant a été appréciée; partant, celui-ci pouvait en déduire les raisons ayant conduit le jury à lui attribuer la note de 20/50. En conséquence, le premier grief du troisième moyen doit être rejeté. Pour les mêmes raisons, doit également être rejeté le deuxième grief, tiré de ce que le jury n’aurait pas indiqué dans la motivation de la décision attaquée les connaissances en droit communautaire dont il convenait de faire état pour obtenir la moitié des points alloués à ce critère et les connaissances nécessaires pour obtenir le nombre maximum de points. En effet, ce grief ne fait que réitérer, en substance, l’allégation d’insuffisance de motivation. En tout état de cause, pour que le jury eût la possibilité de faire figurer dans la motivation de la décision attaquée, les connaissances dont il était nécessaire de disposer pour obtenir un certain nombre de points, il eut fallu, d’une part, qu’il n’existe qu’une seule bonne réponse pour chaque question posée et, d’autre part, que l’évaluation des candidats se fasse uniquement sur la base d’une appréciation intrinsèque de la justesse des réponses fournies. Or, il n’existe pas une réponse unique à chaque question pouvant être posée. En outre, l’appréciation portée par le jury est de nature comparative. Enfin, doit également être rejeté le troisième grief, tiré de ce le jury aurait fourni au requérant une information erronée avant l’introduction de son recours en indiquant dans sa décision prise après réexamen qu’il avait obtenu plus que la note éliminatoire à chaque étape du concours (voir point 16 du présent arrêt). En effet, il y a lieu de relever que ladite décision faisait clairement état de ce que le requérant avait obtenu 20/50 à l’épreuve orale. Or, il ressort de l’avis de concours, dont le contenu ne pouvait être ignoré du requérant, qu’une note minimum de 25/50 était requise à l’épreuve orale. En conséquence, le requérant pouvait en déduire que le passage de la décision attaquée selon lequel il avait obtenu le minimum requis à chaque phase du concours constituait une erreur de plume de la part du jury. Aucun des moyens soulevés par le requérant n’étant fondé, les conclusions aux fins d’annulation dirigées à l’encontre de la décision attaquée doivent être rejeté. Sur les autres conclusions du requérant Le requérant demande, outre l’annulation de la décision attaquée, que le Tribunal modifie ladite décision en ordonnant son inscription sur la liste de réserve ou qu’il ordonne à l’administration d’adopter une nouvelle décision prévoyant son inscription sur la liste de réserve. Le requérant sollicite également du Tribunal que ce dernier, en cas d’annulation ou de modification de la décision attaquée, ordonne à l’administration de fixer une période de validité de la liste de réserve, à l’égard du requérant, identique à celle réservée aux autres candidats inscrits sur la même liste. À cet égard, il convient de relever que les conclusions susmentionnées partent toutes de la prémisse que les conclusions tendant à l’annulation de la décision attaquée seraient accueillies par le Tribunal. Lesdites conclusions en annulation ayant été rejetées, les conclusions dont fait état le point précédent doivent donc l’être également. Sur les dépens Aux termes de l’article 87, paragraphe 1, du règlement de procédure, sous réserve des autres dispositions du chapitre huitième du titre deuxième dudit règlement, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s’il est conclu en ce sens. Toutefois, en vertu de l’article 88 du règlement de procédure, le Tribunal peut condamner une partie, même gagnante, à rembourser à l’autre partie les frais qu’elle lui a fait exposer et qui sont jugés frustratoires ou vexatoires. En l’espèce, le Tribunal constate, d’une part, que le jury, se contentant d’une réponse partielle, n’a pas directement exposé, dans sa décision faisant suite au réexamen de l’épreuve orale du requérant, l’ensemble des motifs pour lesquels il n’avait pas inscrit le requérant sur la liste et, d’autre part, que la Commission a attendu l’instance pour développer lesdits motifs et ceci alors même que le requérant avait formulé, le 30 novembre 2007, la demande que lui soit communiquée toute la documentation en sa possession, liée à son épreuve orale. En effet, ce n’est qu’à l’occasion de son mémoire en défense, que la Commission a indiqué quel était le poids pondéré de chacun des différents critères d’évaluation de l’épreuve orale, et ce n’est qu’à l’occasion de son mémoire en duplique qu’elle a joint le document intitulé «feuille d’évaluation pour l’épreuve orale», lequel faisait état, d’une part, des éléments pris en compte par le jury pour apprécier chacun des critères d’évaluation mentionnés dans l’avis de concours, et, d’autre part, des notes reçues par le requérant pour ces critères. Partant, il aurait pu être considéré que, si le requérant avait reçu communication à temps des documents mentionnés au point précédent, il aurait renoncé, sinon à l’introduction du recours, au moins à certains de ses griefs. En conséquence, il aurait pu être envisageable de mettre à charge de la Commission, en application de l’article 88 du règlement de procédure, une partie des dépens, celle liée aux prestations du conseil du requérant relatives aux griefs lesquels, à la lumière des documents en question, seraient apparus comme voués à l’échec. Toutefois, force est de constater que, même après la communication, au stade du mémoire en défense, de la pondération attachée à chacun des critères d’évaluation de l’épreuve orale mentionnés dans l’avis de concours, ou, au stade du mémoire en duplique, du document intitulé «feuille d’évaluation pour l’épreuve orale», lequel fait état des notes intermédiaires attribuées au requérant pour chaque critère d’évaluation mentionné dans l’avis de concours, ainsi que des éléments pris en compte par le jury pour apprécier chacun desdits critères, le requérant n’a pas modifié son argumentation et n’a renoncé à aucun de ses griefs, y compris à ceux qui, à l’aune des documents en question, apparaissaient dorénavant comme étant privés de tout fondement. Il s’ensuit que l’exception prévue par l’article 88 du règlement de procédure ne saurait s’appliquer et que, dès lors, il y a lieu de condamner la partie requérante aux entiers dépens (arrêt du Tribunal du 5 mai 2010, Schopphoven/Commission, F‑48/09, non encore publié au Recueil, point 50). Par ces motifs, LE TRIBUNAL DE LA FONCTION PUBLIQUE (deuxième chambre) déclare et arrête: 1) Le recours est rejeté. 2) M. Wybranowski est condamné aux dépens. Tagaras Kreppel Van Raepenbusch Ainsi prononcé en audience publique à Luxembourg, le 8 juillet 2010. Le greffier Le président W. Hakenberg H. Tagaras Les textes de la présente décision ainsi que des décisions des juridictions de l’Union européenne citées dans celle-ci sont disponibles sur le site internet www.curia.europa.eu * * Langue de procédure: le polonais.

62004TJ0038

it

Ricorso proposto avverso la decisione della quarta commissione di ricorso dell’UAMI 7 ottobre 2003 (procedimento R 642/2000‑4) relativa ad un procedimento di opposizione tra la Sun Microsystem, Inc. e la Sunplus Technology Co. Ltd Dati della causa Richiedente il marchio comunitario: Sunplus Technology Co. Ltd Marchio comunitario di cui trattasi: Marchio figurativo SUNPLUS per alcuni prodotti della classe 9 – domanda n. 214346 Titolare del marchio o del segno su cui si fonda l’opposizione: Sun Microsystems, Inc. Marchio o segno su cui si fonda l’opposizione: Marchio nazionale denominativo e figurativo SUN per prodotti della classe 9 Decisione della divisione di opposizione: Rigetto della domanda di marchio Decisione della commissione di ricorso: Rigetto del ricorso Dispositivo 1) Il ricorso è respinto. 2) La Sunplus Technology Co. Ltd è condannata alle spese.

62005TJ0163

lv

Prāvas priekšvēsture A – Strīdīgais ieguldījums Landesbank Hessen‑Thüringen Girozentrale (turpmāk tekstā – “ Helaba ”) ir viena no lielākajām bankām Vācijā. Tai ir publisko tiesību iestādes tiesiskais statuss. Kopš 2001. gada 1. janvāra Helaba īpašnieki ir Sparkassen‑ und Giroverband Hessen‑Thüringen – ar 85 % līdzdalību, Land Hessen (Hesenes federālā zeme, turpmāk tekstā – “Hesene”) – ar 10 % līdzdalību – un Land Thüringen [Tīringas federālā zeme, turpmāk tekstā – “Tīringene”] – ar 5 % līdzdalību. Helaba pilda parastas Hesenes un Tīringenes bankas, kā arī Hesenes un Tīringenes centrālās krājbankas funkcijas. Tā darbojas arī kā komercbanka – gan valsts tirgū, gan starptautiskajos tirgos. Ar 1998. gada 17. decembra likumu Hesene izveidoja speciālos līdzekļus ar nosaukumu Wohnungswesen und Zukunftsinvestition (Dzīvokļu nozare un nākotnes investīcijas, turpmāk tekstā – “speciālie līdzekļi”). Šos speciālos līdzekļus veido Hesenes prasījumu tiesības no tiem kredītiem ar nelielu procenta likmi, kas izsniegti laikā no 1948. līdz 1998. gadam sociālo dzīvokļu celtniecības atbalstam. 1998. gada 31. decembrī kredītu portfelis sasniedza 7,829 miljardus Vācijas marku (DEM) (apmēram EUR 4 miljardi). Divi neatkarīgi eksperti noteica tā aktuālo vērtību DEM 2,473 miljardu (EUR 1,264 miljardi) apmērā. Speciālie līdzekļi sākot ar 1998. gada 31. decembri tika integrēti Helaba kapitālā saskaņā ar līgumu, kas noslēgts starp Helaba un Heseni (turpmāk tekstā – “līgums”), iekšējās sabiedrības formā kā “pasīvais kapitāla ieguldījums” (turpmāk tekstā – “strīdīgais ieguldījums”). Saskaņā ar līguma 1. panta 2. punktu ieguldījumam nepārtraukti bija jābūt par Helaba garantēto pašu kapitālu pamata pašu kapitāla formā. Bundesaufsichtsamt für das Kreditwesen (Federālais kredītiestāžu uzraudzības birojs, turpmāk tekstā – “ BAKred ”) atzina visu ieguldījumu par pamata pašu kapitālu. Tostarp tika uzskatīts, ka ieguldījums atbilst Sidnejas deklarācijai, jo Bāzeles 1998. gada 27. oktobra preses paziņojumā par banku uzraudzību ir norādīts, ka hibrīdo pašu kapitāla instrumentu (instrumenti, kuriem vienlaicīgi piemīt dažas kapitāla un parāda vērtspapīru īpašības) daļa kredītiestāžu pamata pašu kapitālā nevar pārsniegt 15 %, izņemot to instrumentu gadījumā, attiecībā uz kuriem tos reglamentējošā līgumā ir paredzēts, ka kapitāls tiek piešķirts nepārtraukti un papildus emitenta vienkāršai iespējai to atmaksāt agrāk tam nepiemīt nekādas izteiktas īpašības, kuru dēļ šāds instruments varētu tikt atmaksāts. Līgumslēdzējas puses vienojās, ka Helaba par šo pasīvo ieguldījumu maksā Hesenei atlīdzību 1,4 % gadā no ieguldījuma summas, veicot atskaitījumu no daļas, kas vajadzīga atbalstītās sociālo dzīvokļu celtniecības darbības nodrošināšanai. Šī atlīdzība ietver 1,2 % gadā lielu atlīdzību par galvojuma funkciju un uzrēķinu 0,2 % apmērā par ieguldījuma nepārtrauktību, un Helaba tiesības vienpusēji lauzt līgumu. Šajā sakarā saskaņā ar daudzpakāpju sistēmu ir paredzēts, ka pirmo četru gadu laikā (no 1998. līdz 2002. gadam) atlīdzība tiks aprēķināta nevis no pilnas ieguldījuma vērtības, bet gan tikai no daļām, kuras katru gadu pakāpeniski palielinās (turpmāk tekstā – “daudzpakāpju modelis”). Daļas tika noteiktas DEM 700 miljonu, 1,2 miljardu, 1,6 miljardu un 2 miljardu apmērā (jeb attiecīgi apmēram EUR 380 miljonu, 610 miljonu, 820 miljonu un 1,02 miljardu apmērā). B – Lietas, kas attiecas uz Vācijas federālo zemju bankām 1994. gada 31. maija un 21. decembra vēstulēs prasītāja, Bundesverband deutscher Banken eV (Vācijas privāto banku federācija), paziņoja Eiropas Kopienu Komisijai, ka vairākas federālās zemes, tostarp Nordrhein‑Westfalen [Ziemeļreinas‑Vestfālenes zeme], integrēja aizdevumus dzīvokļu celtniecībai dažu federālo zemju banku (reģionālās bankas), piemēram, Westdeutsche Landesbank Girozentrale (turpmāk tekstā – “ WestLB ”), garantētajā pašu kapitālā vai, ja tas vēl netika izdarīts, plānoja to darīt. Atbilstoši prasītājas apgalvotajam netika pieņemts neviens lēmums par šiem ieguldījumiem izmaksāt atlīdzību, kas atbilstu privātā ieguldītāja, kurš darbojas tirgus ekonomikā, kritērijam (turpmāk tekstā – “privātā ieguldītāja kritērijs”), tādējādi attiecīgo federālo zemju banku pašu kapitālu palielināšana šo darījumu dēļ traucēja konkurenci, sniedzot priekšrocības saņēmējai bankai. 1997. gada 6. augusta un 1998. gada 30. jūlija vēstulēs prasītāja informēja Komisiju par diviem papildu aktīvu nodošanas gadījumiem, tostarp par strīdīgo ieguldījumu. Vispirms Komisija izvērtēja aktīvu nodošanu WestLB (turpmāk tekstā – “ WestLB lieta”), paziņojot, ka tā izvērtēs aktīvu nodošanu citām bankām, ņemot vērā šīs lietas iznākumu. 1999. gada 8. jūlijā Komisija pieņēma Lēmumu 2000/392/EK par Vācijas izpildes pasākumiem WestLB labā (OV 2000, L 150, 1. lpp.; turpmāk tekstā – “1999. gada lēmums lietā WestLB ”), kurā tā paziņoja, ka attiecīgais darījums bija uzskatāms par valsts atbalstu, kas nav saderīgs ar kopējo tirgu, un lika atgūt minēto atbalstu. Šis lēmums tika atcelts ar Pirmās instances tiesas 2003. gada 6. marta spriedumu apvienotajās lietās T‑228/99 un T‑233/99 Westdeutsche Landesbank Girozentrale un Land Nordrhein‑Westfalen /Komisija ( Recueil , II‑435. lpp.; turpmāk tekstā – “spriedums lietā WestLB ”) pamatojuma trūkuma dēļ. 2002. gada 13. novembra vēstulē Komisija informēja Vācijas Federatīvo Republiku par savu lēmumu uzsākt formālo izmeklēšanas procedūru tostarp attiecībā uz strīdīgo ieguldījumu. Lēmums par procedūras uzsākšanu attiecībā uz strīdīgo ieguldījumu tika publicēts Eiropas Savienības Oficiālajā Vēstnesī (OV 2003, C 72, 3. lpp.). C – Apstrīdētais lēmums 2004. gada 20. oktobrī Komisija pieņēma Lēmumu 2006/742/EK par Vācijas atbalstu Landesbank Hessen ‑ Thüringen Girozentrale (OV 2006, L 307, 159. lpp.; turpmāk tekstā – “apstrīdētais lēmums”). Apstrīdētajā lēmumā Komisija norādīja: tā kā BAKred speciālos līdzekļus atzina par Helaba pamata pašu kapitālu, tad, lai izvērtētu, vai Hesenes rīcība atbilst privātā ieguldītāja rīcībai, strīdīgais ieguldījums ir jāsalīdzina ar pašu kapitālu instrumentiem, kuri ieguldījuma veikšanas gadā tika atzīti par Vācijas pamata pašu kapitālu un kuri tieši bija Helaba rīcībā brīdī, kad notika tāda apmēra ieguldījuma nodošana, proti, neto vairāk nekā 15 % no Helaba pamata pašu kapitāla. Šajā ziņā tā noraidīja prasītājas argumentu, ka strīdīgā ieguldījuma iezīmes, kas izrietēja no līguma, kurš tika noslēgts starp Heseni un Helaba , padarīja minēto ieguldījumu līdzīgāku ieguldījumam pamatkapitālā nekā “parastajam”, proti, terminētajam pasīvajam ieguldījumam (apstrīdētā lēmuma preambulas 128.–139. apsvērums). Attiecībā uz tās atlīdzības aprēķinu, ko privātais ieguldītājs būtu pieprasījis par tādu ieguldījumu kā strīdīgais ieguldījums, Komisija nošķīra summu, kas bija Helaba rīcībā savas komercdarbības nodrošināšanai, no tās, kuru dažādu iemeslu dēļ atbilstoši tās apgalvotajam Helaba nevarēja izmantot šim nolūkam (apstrīdētā lēmuma preambulas 141. un 142. apsvērums). Attiecībā uz summu, kas bija Helaba rīcībā savas komercdarbības nodrošināšanai, Komisija vispirms uzskatīja, ka ir jāņem vērā, ka Helaba bija jāmaksā rūpnieciskās un tirdznieciskās ekspluatācijas nodoklis (turpmāk tekstā – “profesionālais nodoklis”), ko ietur no ieguldītājiem rūpniecībā un tirdzniecībā, kuri savu darbību veic Vācijā, bet kas šajā gadījumā bija jāmaksā Helaba , jo Hesenei tas nav piemērojams (apstrīdētā lēmuma preambulas 157.–159. apsvērums). Otrkārt, Komisija skaidroja, ka tirgū likme, kas izmantota kā atsauces likme atlīdzības noteikšanai, ir fiksēta – kas parasti atbilst peļņai no valsts aizņēmumiem no atlikušās vērtības pēc desmit gadiem – vai mainīga – kas atbilst starpbanku monetārā tirgus likmei, tādai kā Libor vai Euribor . Tā norāda, ka neatkarīgi no izmantotās atsauces procentu likmes veida ir jāpieskaita atlīdzības uzrēķins, kura sastāvs mainās atkarībā no tā, vai atlīdzība ir mainīga vai fiksēta. Tā skaidro, ka, ja atlīdzība ir mainīga, atlīdzības uzrēķins atbilst atlīdzībai par galvojuma funkciju, kāda ir attiecīgajam pasīvajam ieguldījumam (turpmāk tekstā – “galvojuma atlīdzība”). Ja turpretī atlīdzība ir fiksēta, atlīdzības uzrēķinu veido divas daļas: refinansēšanas uzrēķins, proti, uzrēķins no peļņas no valsts aizņēmumiem, kas bankai ir jāmaksā tirgū, lai iegūtu likvīdos līdzekļus, un galvojuma atlīdzība, kas atbilst attiecīgā pasīvā ieguldījuma riska profilam (apstrīdētā lēmuma preambulas 162. apsvērums). Ņemot vērā, ka strīdīgais ieguldījums nenozīmē likvīdo līdzekļu nodošanu, bet gan papildu refinansēšanas maksājumus, kas jāveic Helaba , Komisija uzskata, ka Helaba ir jāpārskaita Hesenei tikai galvojuma atlīdzība (apstrīdētā lēmuma preambulas 162. un 184.–187. apsvērums). Tātad attiecībā uz līgumā noteiktās atlīdzības, kurai pieskaitīts profesionālā nodokļa iznākums, atbilstību tirgum Komisija uzskata: tā kā minētajai atlīdzībai ir piemērota tirgus diapazona, kas piemērojams galvojuma atlīdzībai, viena no lielākajām vērtībām, tā nevar secināt, ka Helaba tika piešķirtas priekšrocības un ka tai līdz ar to tika piešķirts valsts atbalsts (apstrīdētā lēmuma preambulas 172. un 183. apsvērums). Attiecībā uz summu, kas atbilstoši tās apgalvotajam nebija Helaba rīcībā savas komercdarbības nodrošināšanai, jo tā bija paredzēta, lai nodrošinātu speciālo līdzekļu atbalstītās sociālo dzīvokļu celtniecības darbību vai daudzpakāpju modeļa dēļ, Komisija uzskatīja, ka tās iegrāmatošana Helaba bilancē kopš ieguldījuma brīža tai radīja priekšrocības, jo tas darbojās kā avals, par ko – pretēji tam, ko bija paredzējušas līgumslēdzējas puses, – bija jāmaksā atlīdzība 0,3 % gadā pirms nodokļu nomaksas. Tādējādi tā uzskatīja, ka Helaba bija saņēmusi valsts atbalstu EUR 6,09 miljonu apmērā (apstrīdētā lēmuma preambulas 155. un 190. apsvērums). Process un lietas dalībnieku prasījumi Ar prasības pieteikumu, kas Pirmās instances tiesas kancelejā iesniegts 2005. gada 18. aprīlī, prasītāja cēla šo prasību. Atsevišķos dokumentos, kas Pirmās instances tiesas kancelejā iesniegti attiecīgi 2005. gada 29. jūlijā, 4. un 8. augustā, Helaba , Vācijas Federatīvā Republika un Hesene lūdza atļauju iestāties šajā lietā Komisijas prasījumu atbalstam. Ar 2005. gada 30. septembra rīkojumu Pirmās instances tiesas trešās palātas priekšsēdētājs piešķīra atļauju iestāties lietā. 2005. gada 9. un 23. augusta un 15. decembra vēstulēs prasītāja lūdza nepaziņot personām, kas iestājušās lietā, noteiktu konfidenciālu informāciju, kas iekļauta prasības pieteikumā un replikā. Tā iesniedza savu procesuālo rakstu nekonfidenciālo versiju. Personām, kas iestājušās lietā, tika nosūtīta tikai minēto procesuālo rakstu nekonfidenciālā versija. Personas, kas iestājušās lietā, nav izvirzījušas iebildumus šajā sakarā. 2005. gada 20. decembra vēstulē prasītāja norādīja Pirmās instances tiesai, ka tā nav minējusi to banku nosaukumus, kuras tai ir sniegušas noteiktu replikā iekļauto informāciju, jo minētās bankas baidījās stipri sabojāt savas komerciālās attiecības ar Helaba , ja tā uzzinātu to nosaukumus. Tā skaidroja, ka šī informācija tika sniegta tikai Pirmās instances tiesai pēc tās pieprasījuma. Personas, kas iestājušās lietā, iesniedza savus procesuālos rakstus noteiktajos termiņos. Arī prasītāja noteiktajā laikā iesniedza savus apsvērumus par iestāšanās rakstiem. Komisija atteicās iesniegt apsvērumus par minētajiem procesuālajiem rakstiem. 2006. gada 28. marta vēstulē Komisija Pirmās instances tiesu lūdza izņemt no lietas materiāliem dažus replikas pielikumus. Prasītāja pret šo lūgumu neiebilda tiktāl, ciktāl tas attiecās uz replikas C.3. pielikumu, kurš ar trešās palātas priekšsēdētāja 2006. gada 28. jūnija lēmumu tika izņemts no lietas materiāliem. Lēmuma par citiem pielikumiem, kurus Komisija lūdza izņemt, pieņemšana tika atlikta. Tā kā Pirmās instances tiesas tiesnešu sastāvs mainījās, tiesnesis referents tika iekļauts ceturtajā palātā, kurai līdz ar to tika nodota šī lieta. Ņemot vērā, ka viena no palātas locekļiem pilnvaru laiks beidzās, Pirmās instances tiesas priekšsēdētājs, lai papildinātu palātu, norīkoja citu tiesnesi saskaņā ar Pirmās instances tiesas [tagad – Vispārējā tiesa] Reglamenta 32. panta 3. punkta noteikumiem. Pamatojoties uz tiesneša referenta ziņojumu, Pirmās instances tiesa (ceturtā palāta) nolēma uzsākt mutvārdu procesu un, veicot Reglamenta 64. pantā paredzētos procesa organizatoriskos pasākumus, aicināja Komisiju iesniegt dažus dokumentus un rakstveidā uzdeva lietas dalībniekiem jautājumus, uz kuriem tie atbildēja noteiktajos termiņos. 2008. gada 9. septembra tiesas sēdē tika uzklausīti lietas dalībnieku apsvērumi un atbildes uz Pirmās instances tiesas uzdotajiem mutvārdu jautājumiem. Šīs tiesas sēdes beigās Komisijai tika atļauts rakstveidā atbildēt uz vienu no Pirmās instances tiesas uzdotajiem jautājumiem. Komisija atbildēja 2008. gada 19. septembra vēstulē, un 2008. gada 2. oktobrī prasītāja iesniedza apsvērumus par šo atbildi. Mutvārdu process tika slēgts 2008. gada 8. oktobrī. Prasītājas prasījumi Vispārējai tiesai ir šādi: –        atcelt apstrīdēto lēmumu; –        piespriest Komisijai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus. Komisijas, ko atbalsta personas, kas iestājušās lietā, prasījumi Vispārējai tiesai ir šādi: –        atzīt prasību par nepieņemamu un, pakārtoti, to noraidīt kā nepamatotu; –        piespriest prasītājai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus. Juridiskais pamatojums A – Par pieņemamību Komisija apgalvo, ka prasība visdrīzāk ir nepieņemama, jo apstrīdētais lēmums prasītāju neskar individuāli. Ir jāatgādina, ka tiesai ir tiesības, ņemot vērā katra gadījuma apstākļus, izvērtēt, vai pareiza tiesvedība pamato prasības noraidīšanu pēc būtības, pirms tam nespriežot par atbildētāja izvirzīto iebildi par nepieņemamību (Tiesas 2002. gada 26. februāra spriedums lietā C‑23/00 P Padome/ Boehringer , Recueil , I‑1873. lpp., 51. un 52. punkts, un Pirmās instances tiesas 2006. gada 13. septembra spriedums apvienotajās lietās T‑217/99, T‑321/00 un T‑222/01 Sinaga /Komisija, Krājumā nav publicēts, 68. punkts). Šajā gadījumā ir jānorāda, ka, lai arī šajā prāvā un prāvā, kurā Pirmās instances tiesa ir pasludinājusi 2010. gada 3. marta spriedums spriedumu lietā T‑36/06 Bundesverband deutscher Banken /Komisija (Krājums, II‑0000. lpp.), rodas jautājumi par pieņemamību, kas daļēji atšķiras katra no apstrīdētajiem lēmumiem tiesiskā pamata dēļ, tomēr tajās rodas ļoti līdzīgi jautājumi pēc būtības, jo prāvā, kurā tika pasludināts šis pēdējais minētais spriedums, lietas dalībnieki izvirza daudzus argumentus, kas tika izvirzīti šajā prāvā. Līdz ar to Vispārējā tiesa uzskata, ka vispirms ir jāspriež par pamatiem, ko izvirzījusi prasītāja, iepriekš nelemjot par Komisijas izvirzīto iebildi par nepieņemamību, jo prasība atcelt tiesību aktu katrā ziņā un tālāk izklāstīto iemeslu dēļ nav pamatota. B – Par lietas būtību Prasītāja apgalvo, ka apstrīdētais lēmums ir pretrunā EKL 87. panta 1. punktam, jo atlīdzība, par kuru vienojās Hesene un Helaba , par ieguldījuma daļu, ko Helaba var izmantot savas komercdarbības nodrošināšanai, neatbilst tai, ko būtu pieprasījis privātais ieguldītājs brīdī, kad notika darījums, un ka Hesenes atteikšanās no atbilstošas atlīdzības ir uzskatāma par valsts atbalstu. Turklāt tā apgalvo, ka daži vērtējumi apstrīdētajā lēmumā nav pietiekami pamatoti. Proti, vispirms prasītāja apgalvo, ka Komisija nav pamatojusies uz stāvokli tirgū brīdī, kad notika strīdīgais ieguldījums. Turpinājumā tā kritizē Komisijas vērtējumus attiecībā uz katru posmu, kuru tā veikusi, pirms nonāca pie secinājuma, ka līgumā noteiktā atlīdzība par strīdīgā ieguldījuma daļu, kuru Helaba varēja izmantot savas komercdarbības nodrošināšanai, nav uzskatāma par valsts atbalstu. Pirmkārt, tā pārmet, ka Komisija, salīdzinot līgumā noteikto atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu ar atlīdzību par citiem darījumiem tirgū, ir uzskatījusi, ka minētais ieguldījums vairāk līdzinās terminētajam pasīvajam ieguldījumam nekā ieguldījumam pamatkapitālā. Otrkārt, tā pārmet, ka Komisija pieņēma risinājumu, kas saskaņā ar daudzpakāpju modeli paredzēja pakāpenisku atlīdzību par strīdīgā ieguldījuma daļu, kuru Helaba varēja izmantot savas komercdarbības nodrošināšanai. Treškārt, tā kritizē Komisijas vērtējumu par iespējamiem uzrēķiniem un samazinājumiem, kas, lai ņemtu vērā strīdīgā ieguldījuma īpatnības, varētu tikt piemēroti galvojuma atlīdzības diapazonam, kurš izriet no tirgus. Ceturtkārt, tā pārmet, ka Komisija no atlīdzības, kas tiktu pieprasīta tirgū, atskaitīja refinansēšanas maksājumus, kuri Helaba ir jāmaksā apgalvotās ieguldījuma likviditātes neesamības dēļ. Vispirms ir jāatgādina, ka EKL 87. panta 1. punkta mērķis ir novērst to, ka tirdzniecību starp dalībvalstīm ietekmētu tādas dažāda veida valsts iestāžu, dodot priekšroku konkrētiem uzņēmumiem vai konkrētu preču ražošanai, sniegtās priekšrocības, kuras deformē vai draud deformēt konkurenci. Tādējādi, lai izvērtētu, vai valsts pasākums ir uzskatāms par atbalstu, ir jānosaka, vai saņēmējam uzņēmumam tiek sniegta ekonomiska priekšrocība, ko tas nebūtu varējis iegūt parastos tirgus apstākļos (Tiesas 1996. gada 11. jūlija spriedums lietā C‑39/94 SFEI u.c., Recueil , I‑3547. lpp., 60. punkts; iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 207. un 243. punkts). Šajā ziņā nevar uzskatīt, ka intelektuālais uzdevums – pārbaudīt, vai darījums ir noticis parastos tirgus ekonomiskas apstākļos, – noteikti ir jāveic, atsaucoties uz vienu vienīgu ieguldītāju vai vienīgo ieguldījuma saņēmēju uzņēmumu, lai arī tirgus ekonomiku raksturo tieši dažādu saimnieciskās darbības subjektu mijiedarbība (iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 327. punkts). Turklāt šā uzdevuma veikšanai nav arī vajadzīgs pilnīgi ignorēt ierobežojumus, kas ir saistīti ar nodotā īpašuma būtību, jo par atskaites punktu ir jāņem vērā tāda privātā ieguldītāja uzvedība, kurš pēc iespējas atrodas publiskā ieguldītāja situācijā (šajā ziņā skat. Tiesas 2002. gada 16. maija spriedumu lietā C‑482/99 Francija/Komisija, Recueil , I‑4397. lpp., 70. punkts; 2003. gada 28. janvāra spriedumu lietā C‑334/99 Vācija/Komisija, Recueil , I‑1139. lpp., 133. punkts, un iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB , 270. punkts). Šādos apstākļos, izvērtējot, vai uzņēmumam ir sniegta priekšrocība, kuru tas nebūtu varējis saņemt tirgus apstākļos, Komisijai ir pilnīgi jāizanalizē visa atbilstošā informācija par strīdīgo darījumu un tā kontekstu, ieskaitot saņēmēja uzņēmuma un attiecīgā tirgus stāvokli (iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 251. punkts). Šajā ziņā Komisija var it īpaši izvērtēt, vai – kā šajā gadījumā – uzņēmums būtu varējis iegūt līdzekļus, kas tam sniedz tādas pašas priekšrocības, no citiem ieguldītājiem un – vajadzības gadījumā – ar kādiem nosacījumiem, jo pasākums nav uzskatāms par valsts atbalstu, ja tas nerada uzņēmumam labvēlīgāku stāvokli, nekā tam būtu bez valsts iestādes iejaukšanās. Visbeidzot, ir jāatgādina, ka Komisijas vērtējums par to, vai ieguldījums uzņēmumam sniedz priekšrocību, kuru tas nebūtu varējis iegūt tirgū, ir saistīts ar sarežģītu ekonomisku vērtējumu. Tomēr Komisijai, pieņemot aktu, kas ir saistīts ar šādu vērtējumu, ir liela rīcības brīvība, un minētā akta pārbaudē tiesā, pat ja tā ir pilnīga attiecībā uz jautājumu par to, vai pasākumam ir piemērojams EKL 87. panta 1. punkts, tiek pārbaudīta tikai procesuālo un pamatojuma noteikumu ievērošana, apstrīdētās izvēles izdarīšanai izmantoto faktu precizitāte pēc būtības, kā arī tas, vai nav pieļauta acīmredzama kļūda šo faktu vērtējumā vai pilnvaru nepareiza izmantošana. It īpaši Pirmās instances tiesai [Vispārējai tiesai] nav jāaizstāj lēmuma autora vērtējums ar savu ekonomisko vērtējumu (Pirmās instances tiesas 1998. gada 15. septembra spriedums apvienotajās lietās T‑126/96 un T‑127/96 BFM un EFIM /Komisija, Recueil , II‑3437. lpp., 81. punkts; 2000. gada 12. decembra spriedums lietā T‑296/97 Alitalia /Komisija, Recueil , II‑3871. lpp., 105. punkts, un iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 282. punkts). Pirms izvērtēt dažādus iebildumus, ko attiecībā uz apstrīdēto lēmumu izvirzījusi prasītāja, ir jāizanalizē lietas dalībnieku argumenti par kontekstu, kurā notika sarunas par strīdīgo ieguldījumu. 1. Konteksts, kurā notika sarunas par strīdīgo ieguldījumu Prasītāja apgalvo, ka nav pareizi uzskatīt, ka Helaba nebija vajadzīgs pamata pašu kapitāla ieguldījums un ka ieguldījums tika veikts galvenokārt Vācijas Federatīvās Republikas, it īpaši Hesenes, interesēs. Komisija, ko atbalsta Hesene un Helaba , apstrīd šo lietas konteksta izklāstu. Attiecībā uz Helaba stāvokli ir jāatzīst, ka pirms strīdīgā ieguldījuma integrēšanas tā pamata pašu kapitāla kvota bija 5,4 % un pašu kapitāla kvota – 9,6 %, kas abas ir augstākas par likumā noteiktajām minimālajām kvotām, proti, attiecīgi 4 % un 8 % (apstrīdētā lēmuma preambulas 28. un 32. apsvērums). Atšķirībā no WestLB lietas, uz kuru prasītāja ir atsaukusies vairākas reizes, nebija tādu piemērojamā tiesiskā regulējuma grozījumu, kuru dēļ 1998. gadā būtu bijis jāpalielina Eiropas banku pašu kapitāla kvota. Tas, ka Helaba kvotas nebija tik labvēlīgas kā lielo privāto Vācijas banku kvotas, nenozīmē, ka strīdīgais ieguldījums bija nepieciešams tās izdzīvošanai vai tās darbības apjoma saglabāšanai, jo nevar uzskatīt, ka ir jāiepludina kapitāls visās Vācijas bankās, kurām nav tādu kvotu kā lielām privātām bankām. Katrā ziņā prasītāja nav sniegusi informāciju par lielo privāto banku kvotām 1998. gadā, bet tikai par laika posmu no 1984. līdz 1994. gadam. Šādos apstākļos ir jāatzīst, ka Helaba jauni līdzekļi bija vajadzīgi tikai, lai sasniegtu augšanas mērķus, kas noteikti tās darbības plānā. Papildus tam, ka šim nolūkam vajadzīgo līdzekļu iespējamas nesaņemšanas gadījumā tikai tiktu kavēta tās augšana un netiktu apdraudēta nedz tās izdzīvošana, nedz tās tā laika darbības apjoms, lai tiktu sasniegti Helaba darbības plānā noteiktie augšanas mērķi, saskaņā ar Vācijas Federatīvās Republikas apsvērumiem, kas izklāstīti apstrīdētā lēmuma preambulas 54. apsvērumā, pamata pašu kapitāls bija jāpalielina par daudz mazāku summu nekā strīdīgā ieguldījuma summa, mazāku pat par daudzpakāpju modelī paredzētajām daļām. Helaba administratīvās padomes priekšsēdētāja paziņojumi, kas tika publicēti Vācijas presē 1998. gadā un uz kuriem atsaucās prasītāja, nav pamats apšaubīt šo konstatējumu. Proti, no minētā priekšsēdētāja apgalvojuma, atbilstoši kuram: “ja attīstība starptautiskajā līmenī atļautu, [ Helaba ] labprāt vēlētos par tirgum atbilstošu atlīdzību iegūt [speciālos līdzekļus] kā pašu kapitālu”, nekādi nevar secināt, ka Helaba būtu atkarīga no strīdīgā ieguldījuma. Tāpat no viņa apgalvojuma, atbilstoši kuram “vismaz ilgtermiņā būtu jāuzdod jautājums par dotāciju Helaba pašu kapitālā”, nevar secināt par steidzamu vajadzību pēc pašu kapitāla. Protams, no šiem apgalvojumiem izriet, ka Helaba bija ieinteresēta saņemt strīdīgo ieguldījumu un ka tas tai ļautu vairākus gadus apmierināt savas vajadzības pēc pašu kapitāla un paplašināt savu darbību, kas ietver risku. Patiesi, tikai tādēļ, ka tā cerēja no speciālajiem līdzekļiem gūt peļņu, Helaba piedāvāja tos pārņemt pasīvā ieguldījuma formā. Tomēr tas nenozīmē, ka tā bija atkarīga no strīdīgā ieguldījuma vai ka tā nebūtu varējusi palielināt savu pamata pašu kapitālu, vēršoties pie privātajiem ieguldītājiem. Attiecībā uz Hesenes stāvokli no apstrīdētā lēmuma un lietas materiāliem izriet, ka tā vēlējās radīt papildu peļņu, izmantojot atbalsta sociālo dzīvokļu celtniecībai summu citiem mērķiem, ka tā tomēr nevēlējās to pārdot, lai varētu saglabāt savu saistību ar atbalsta darbībām, ka tā nevēlējās to sadalīt starp vairākām iestādēm, pirmkārt, tādēļ, ka Hesenei ir sevi jārefinansē ar peļņas no piešķirtajiem aizdevumiem palīdzību, jo tie ir atjaunojami līdzekļi, un, otrkārt, izmaksu un no tām izrietošās elastības atbalsta pārvaldībā zaudēšanas dēļ, un ka tā vēlējās pēc iespējas efektīvāk un ekonomiskāk organizēt līdzekļu pārvaldību (apstrīdētā lēmuma preambulas 20. apsvērums). Helaba paziņoja, ka var pārņemt un pārvaldīt visu speciālo līdzekļu atbalsta summu. Tostarp tas, ka Helaba jau pārvaldīja līdzekļus un atbalsta programmas un ka Hesene uzraudzīja publisko tiesību banku, un tai bija vislabākie instrumenti, lai sekotu tās maksātspējai un attīstībai, pārliecināja Heseni, ka Helaba bija atbilstošs partneris. Kooperatīvās bankas, protams, uzreiz izrādīja savu interesi par speciālajiem līdzekļiem, bet tās vēlējās, lai Hesene tos pārdotu. Turklāt, neraugoties uz, iespējams, pavisam nelielo atlīdzību, kas par strīdīgo ieguldījumu paredzēta līgumā, un to, ka Hesenes nodoms nodot līdzekļus bija publiski paziņots, par ko prasītāja uzzināja, vēlākais, 1998. gada vasarā, lielās privātās bankas – atšķirībā no kooperatīvajām bankām – nav iesniegušas konkurējošus piedāvājumus. Tādējādi, ņemot vērā šo kontekstu, ir jāizvērtē lietas dalībnieku argumenti un jānosaka, vai Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, būtībā uzskatīdama, ka finansiālās izmaksas, kas Helaba izriet no speciālo līdzekļu daļas, kuru tā varēja izmantot, lai nodrošinātu savu komercdarbību, nebija mazākas par tām, kuras tai būtu bijis jāsedz parastos tirgus apstākļos, lai iegūtu tādas pašas priekšrocības, un ka līdz ar to strīdīgais ieguldījums nebija uzskatāmas par valsts atbalstu. Ņemot vērā, ka viens no prasītājas argumentiem par strīdīgā ieguldījuma, iespējams, kļūdaino kvalificēšanu par pasīvo ieguldījumu, kā arī, iespējams, nelielo atlīdzības apmēru ir saistīts ar ieguldījuma ļoti lielo apmēru un ka Komisija pret šo argumentu iebilst, pamatojoties uz daudzpakāpju modeli, šis jautājums ir jāizvērtē vispirms. 2. Par daudzpakāpju modeļa ņemšanu vērā a)     Apstrīdētais lēmums Kā tika norādīts iepriekš 11. punktā, Komisija uzskatīja, ka ir jānošķir atlīdzība par strīdīgā ieguldījuma daļu, kas bija Helaba rīcībā savas komercdarbības nodrošināšanai, no atlīdzības par to ieguldījuma daļu, kuru dažādu iemeslu dēļ nevarēja izmantot šim nolūkam. Attiecībā uz tās strīdīgā ieguldījuma daļas noteikšanu, kas bija Helaba rīcībā savas komercdarbības nodrošināšanai, Komisija piekrita ņemt vērā daudzpakāpju modeli, par kuru bija vienojušās līgumslēdzējas puses un atbilstoši kuram pirmo četru gadu laikā pēc strīdīgā ieguldījuma iepludināšanas līgumā noteiktā 1,4 % atlīdzība bija jāmaksā nevis par visu ieguldījuma summu, izņemot daļu, kas bija vajadzīga, lai nodrošinātu sociālo dzīvokļu celtniecības atbalsta darbību, bet gan par daļām, par kurām iepriekš tika panākta vienošanās. Komisija daudzpakāpju modeļa ņemšanu vērā pamatoja, pirmkārt, norādot, ka, lai arī Helaba faktiski varēja izmantot līdzekļus jau no sākuma, tā bija norādījusi, ka tai savas komercdarbības nodrošināšanai ieguldītie līdzekļi bija vajadzīgi tikai pakāpeniski, un, otrkārt, ka līgumā noteikto daļu ietvaros tika ņemts vērā, vai pastāv iespēja tos faktiski izmantot. Komisija uzskatīja, ka privātais ieguldītājs Hesenes, kura nevēlējās sadalīt speciālos līdzekļus, situācijā nebūtu varējis panākt ātrāku tā kapitāla pamata palielinājumu, par ko bija jāmaksā atlīdzība ar līgumā noteikto 1,4 % likmi (apstrīdētā lēmuma preambulas 143.–146. apsvērums). Tomēr tā uzskatīja, ka par strīdīgā ieguldījuma daļu, kas pārsniedza līgumā noteiktās daļas, bija jāmaksā atlīdzība 0,3 % apmērā (apstrīdētā lēmuma preambulas 142., 191. un 192. apsvērums). b)     Lietas dalībnieku argumenti Prasītāja apgalvo, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka daudzpakāpju modelis atbilst privātā ieguldītāja kritērijam. Tā apgalvo: kā atzīst pati Komisija – ieguldītājam ir vienalga, vai emitents faktiski izmanto visu summu, lai nodrošinātu savu komercdarbību, jo tam ir svarīgi, ka viņš bankas rīcībā ir nodevis savu īpašumu, tādējādi atsakoties to izmantot un riskējot to pazaudēt. Tā uzskata, ka Komisijas minētie iemesli tam, lai, neraugoties ne uz ko, pieņemtu daudzpakāpju modeli, ir kļūdaini. Attiecībā uz to, ka Helaba bija informējusi Heseni par to, ka tā no sākuma neizmantos visu strīdīgo ieguldījumu, prasītāja apgalvo, ka, ja Helaba no ekonomiskā viedokļa, iespējams, ir rīkojusies saprātīgi, pieprasot daudzpakāpju modeli, tad tā nav Hesenes gadījumā, jo privātais ieguldītājs šādos apstākļos neatteiktos no savas atlīdzības daļas, bet meklētu citas ieguldīšanas iespējas, kas tam ļautu iegūt maksimālo peļņu, vai vismaz pakāpeniski nodotu speciālos līdzekļus atbilstoši Helaba vajadzībām. Tiesas sēdē, atbildot uz Pirmās instances tiesas jautājumu, prasītāja tomēr apgalvoja, ka šajā gadījumā jautājums nav par to, vai Hesenei bija pakāpeniski jānodod savi speciālie līdzekļi vai jāmēģina tie ieguldīt citur, bet gan par to, vai tai nebija jāpieprasa atlīdzība par visiem nodotajiem līdzekļiem. Prasītāja apgalvo, ka pretēji Komisijas teiktajam Komisija ir atkāpusies no savas prakses lietās par citu zemju bankām. Tādējādi, tā apgalvo, ka iebildumu rakstā, kuru Komisija iesniegusi tiesvedībā, kurā tika pasludināts iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , tā ir norādījusi, ka neviens privātais ieguldītājs nenodotu kapitālu uzņēmuma rīcībā, piekrītot saņemt tikai daļēju atlīdzību tādēļ, ka šī summa faktiski ir lielāka, nekā uzņēmumam patiesi ir vajadzīgs. Attiecībā uz to, ka atlīdzība bija jāpārskaita pa daļām, par kurām līgumslēdzējas puses vienojās, – neatkarīgi no tā, vai Helaba izmantoja visas šīs summas vai nē, tā apgalvo, ka līgumā nebija klauzulas, kas aizliegtu Helaba izmantot strīdīgo ieguldījumu savas darbības paplašināšanai, pārsniedzot atsauces summas. Līdz ar to tā uzskata, ka, nosakot minētās atsauces summas, Hesenei netika sniegtas priekšrocības, jo bija paredzams, ka Helaba garantijai izmantos lielāku summu. Turklāt prasītāja uzskata, ka privātais ieguldītājs būtu pieprasījis atlīdzību par priekšrocību novērtējuma izteiksmē, ko Helaba gūst sava pamata pašu kapitāla palielināšanas dēļ. Komisija, ko atbalsta Hesene un Helaba , apstrīd šos argumentus. c)     Vispārējās tiesas vērtējums Vispirms – kā tiesas sēdē atzina pati prasītāja – ir jāatzīst, ka tam, kādas alternatīvas investīcijas iespējas varēja būt interesantas Hesenei, šajā gadījumā nav nozīmes. Proti, ir jānosaka nevis tas, vai Hesene būtu varējusi iegūt lielāku peļņu no saviem speciālajiem līdzekļiem, investējot citādi vai citā uzņēmumā, bet gan tas, vai, investējot minētos speciālos līdzekļus Helaba ar līgumā paredzētajiem nosacījumiem, Hesene ieguva lielāku peļņu, nekā tā būtu varējusi iegūt citādi. Turpinājumā ir jāpiebilst, ka līgumslēdzējas puses piekrīt, ka privātais ieguldītājs, kurš savu kapitālu nodod kādas bankas rīcībā kā tās pamata pašu kapitālu un šā iemesla dēļ atsakās to izmantot, un sevi pakļauj riskam to zaudēt, pieprasīs atlīdzību par visu nodoto kapitālu. Tādējādi Komisija apstrīdētajā lēmumā uzskatīja, ka atlīdzība bija jāsaņem par visu strīdīgo ieguldījumu jau kopš pirmās tā iepludināšanas Helaba dienas, jo ar šo brīdi Hesene riskēja to zaudēt un Helaba no tā varēja gūt peļņu (apstrīdētā lēmuma preambulas 142., 155., 191. un 192. apsvērums). Tomēr Komisija uzskatīja, ka privātais ieguldītājs būtu pieņēmis atlīdzību ar divām atšķirīgām likmēm – atkarībā no funkcijas, kuras pilda katra strīdīgā ieguldījuma daļa (apstrīdētā lēmuma preambulas 142., 143. un 191.–193. apsvērums). Tādējādi tā uzskatīja, ka privātais ieguldītājs, pirmkārt, būtu pieņēmis atlīdzību, par kuru vienojās Hesene un Helaba attiecībā uz to strīdīgā ieguldījuma daļu, kuru Helaba varēja izmantot savu tirdzniecības darījumu paplašināšanai, un, otrkārt, būtu pieprasījis atlīdzību 0,3 % apmērā par pārējo strīdīgā ieguldījuma daļu tostarp tādēļ, ka Helaba guva priekšrocību novērtējuma izteiksmē, iegrāmatojot šo ieguldījumu kā pamata pašu kapitālu jau ar pirmo dienu. Ņemot vērā, ka Hesene nav pieprasījusi atlīdzību par strīdīgā ieguldījuma daļu, ko Helaba nevarēja izmantot komercdarbības paplašināšanai, Komisija secināja, ka attiecībā uz periodu no 1998. gada 31. decembra līdz 2003. gada 31. decembrim pastāvēja valsts atbalsts EUR 6,09 miljonu apmērā, un lika Vācijas Federatīvajai Republikai to atgūt. Prasītāja kritizē Komisijas vērtējumu, ka šā gadījuma apstākļos privātais ieguldītājs būtu pieņēmis daudzpakāpju modeli un ka līdz ar to par līdzekļu daļu, kuru no saprātīguma viedokļa pirmo gadu laikā Helaba varēja izmantot savas komercdarbības nodrošināšanai, proti, par to strīdīgā ieguldījuma daļu, kas pārsniedz daudzpakāpju modeļa daļas un kas nav vajadzīga sociālo dzīvokļu celtniecības atbalsta darbības nodrošināšanai no speciālajiem līdzekļiem, netiktu izmaksāta atlīdzība ar tādu pašu likmi kā par pārējiem minētajiem līdzekļiem. Pirmkārt, kā apstrīdētajā lēmumā atzīst pati Komisija un kā tā apgalvoja WestLB lietā, prasītāja apgalvo, ka privātais ieguldītājs nepiekristu, ka viņa peļņa būtu atkarīga no pašu līdzekļu summas, kas faktiski tika izmantota. Šajā sakarā ir jāatzīst, ka atlīdzības, par kuru vienojās līgumslēdzējas puses, bāze pat pirmo gadu laikā pēc strīdīgā ieguldījuma iepludināšanas nav atkarīga no minētā ieguldījuma summas, kas faktiski tika izmantota. Proti, no apstrīdētā lēmuma izriet, ka Helaba bija jāizmaksā Hesenei atlīdzība par visām daļām, par kurām tika panākta vienošanās, neatkarīgi no to faktiskās izmantošanas komercdarbības paplašināšanai. Daudzpakāpju modeļa piemērošanas perioda beigās, proti, sākot ar 2003. gadu, atlīdzība, par kuru vienojās līgumslēdzējas puses, bija jāpārskata par visu strīdīgā ieguldījuma summu, izņemot daļu, kurai bija jānodrošina sociālo dzīvokļu celtniecības atbalsta darbība, neatkarīgi no summas, ko Helaba faktiski izmantoja, lai nodrošinātu savu komercdarbību. Līdz ar to apstrīdētais lēmums atbilst principam, uz kuru atsaucas prasītāja un saskaņā ar kuru privātais ieguldītājs nepiekristu, ka viņa peļņa būtu atkarīga no pašu kapitāla summas, kas faktiski tika izmantota. Otrkārt, prasītāja apgalvo, ka ieguldītājam nav svarīgi, ka Komisija nodalīja kapitālu, kas – kā šajā gadījumā – nav paredzēts darbības paplašināšanai, jo banka ir iepriekš paziņojusi, ka tai tas nav vajadzīgs un ka tā to neizmantos, no kapitāla, kas var brīvi tikt izmantots, jo abos gadījumos kapitāls vairs nav tā rīcībā. Tā apgalvo, ka katrā ziņā līgums, kas tika noslēgts starp Heseni un Helaba , neaizsargā Heseni, jo tajā nav iekļautas Helaba saistības izmantot nodotos līdzekļus tikai atbilstoši līgumā noteiktajām daļām. Attiecībā uz prasītājas apgalvojumu, ka ieguldītājam nav svarīgi, ka Helaba bija paziņojusi, ka tai nebija nekavējoties vajadzīga visa līdzekļu summa, ir jāatgādina, ka saskaņā ar judikatūru (skat. šā sprieduma 36. punktu) darījuma atbilstību tirgum nevar vērtēt, ņemot vērā tikai viena vienīga ieguldītāja viedokli, bet tā jāvērtē, ņemot vērā arī mijiedarbību starp dažādiem saimnieciskās darbības subjektiem un kontekstu, kurā darījums ir noticis. Tomēr prasītāja neizvirza argumentus, kas ļautu uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka tādā situācijā kā šajā gadījumā, ko raksturo, pirmkārt, tas, ka Hesene vēlējās ieguldīt nelikvīdu īpašumu, kuru tā nevēlējās sadalīt, un, otrkārt, tas, ka Helaba nedz īsā, nedz vidējā termiņā nebija vajadzīgs kapitāls speciālo līdzekļu apmērā, privātais ieguldītājs nebūtu saņēmis no bankas tūlītēju atlīdzību par visu strīdīgo ieguldījumu ar tādu likmi, kas noteikta atlīdzībai atkarībā no bankas komercdarbības paplašināšanas. Tieši otrādi – pati prasītāja apgalvo, ka Helaba , iespējams, ir rīkojusies saprātīgi, pieprasot izmantot daudzpakāpju modeli. Katrā ziņā nav acīmredzami kļūdaini uzskatīt, ka banka nepiekristu maksāt likmi, kas atbilst atlīdzībai atkarībā no tās komercdarbības paplašināšanas, par līdzekļiem, attiecībā uz kuriem tā jau iepriekš zina, ka nevarēs tos izmantot šim nolūkam. Proti, lai arī šie līdzekļi, kā to norāda Komisija, tai var ļaut pastiprināt savu maksātspēju vai novērst tās samazināšanos un līdz ar to – samazināt vai saglabāt savas finansēšanas izmaksas, tie tai neļauj iegūt papildu peļņu no jauniem darījumiem. Līdz ar to šā gadījuma apstākļos privātais ieguldītājs Hesenes situācijā noteikti būtu ņēmis vērā, ka, tā kā Helaba nav spējīga nekavējoties izmantot visu ieguldījumu, kas no saprātīguma viedokļa ir pieejams tās komercdarbības paplašināšanai, tad ieguldījuma daļa, kuru tā nav spējīga izmantot, priekš Helaba neveic tādu pašu ekonomisko funkciju kā daļa, kuru tā var izmantot. Protams, šis apstāklis neattaisno to, ka Hesene atsakās saņemt pilnu atlīdzību par līdzekļiem, kurus Helaba nevar izmantot un kuri tai tomēr tika nodoti, lai nesadalītu speciālos līdzekļus. Tā kā minētie līdzekļi ir kalpojuši par Helaba parādu atmaksāšanas garantiju kopš pirmās dienas, tad tieši ar šo brīdi tie bija pakļauti zināmam zaudēšanas riskam un sniedza Helaba priekšrocību novērtējuma un reputācijas izteiksmē. Tieši, lai nodrošinātu atlīdzību par risku, ko uzņēmās Hesene, un par priekšrocību, ko ieguva Helaba , Komisija noteica, ka par šo strīdīgā ieguldījuma daļu ir jāizmaksā atlīdzība 0,3 % gadā. Attiecībā uz to, ka līgumā nav paredzēta klauzula, kurā Helaba apņemtos neizmantot savas komercdarbības paplašināšanai summu, kas pārsniedz līgumā noteiktās daļas, ir jāatzīst, ka šā apstākļa dēļ Komisijas vērtējums, saskaņā ar kuru strīdīgā ieguldījuma daļa, kas pārsniedz attiecīgās daļas, nepilda komercdarbības paplašināšanas funkciju, nevar tikt uzskatīts par acīmredzami kļūdainu. Proti, ir jāuzsver, ka Hesene panāca, ka tiek noteiktas daudz lielākas daļas nekā tās, kas atbilstoši Helaba darbības plānam būtu nepieciešamas tās kapitālam, un tādējādi nodrošināja, ka daļas netiks pārsniegtas. No Vācijas Federatīvās Republikas apsvērumiem, kas izklāstīti apstrīdētā lēmuma preambulas 54. apsvērumā un ko savos rakstveida apsvērumos ir apstiprinājusi prasītāja un Helaba , izriet, ka daļas tika noteiktas apmēram EUR 384 miljonu (1999. gads), EUR 614 miljonu (2000. gads), EUR 818 miljonu (2001. gads) un EUR 1,02 miljardu (2002. gads) apmērā, kaut arī, pamatojoties uz plānoto ikgadējo pieaugumu, bankai bija vajadzīgi apmēram EUR 150 miljoni gadā. Visbeidzot, ir jānorāda, ka prasītāja, koncentrējoties uz Hesenes kā ieguldītāja situāciju, neizskaidro, kādā veidā Komisijas risinājums, pieņemot daudzpakāpju modeli un paredzot 0,3 % atlīdzību par ieguldījuma daļu, kas pārsniedz līgumā noteiktās daļas, Helaba radītu tādu konkurences priekšrocību, kādu tā nebūtu varējusi iegūt tirgus apstākļos. Līdz ar to Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka šā gadījuma apstākļos tas, ka no 1999. līdz 2002. gadam Helaba nav pārskaitījusi atkarībā no komercdarbības paplašināšanas atbilstoša apmēra atlīdzību par kapitāla daļu, kas, lai arī no saprātīguma viedokļa bija izmantojama tās komercdarbības nodrošināšanai, netika izmantota šim nolūkam, neradīja priekšrocību, kuru tā nebūtu varējusi iegūt tirgus apstākļos. Šo secinājumu neietekmē prasītājas arguments, saskaņā ar kuru tas, ka Komisija pieņēmusi daudzpakāpju modeli, šajā gadījumā ir atkāpe no tās iepriekšējās prakses, it īpaši no nostājas, kuru tā aizstāvēja tiesas procesā par 1999. gada lēmumu WestLB lietā. Proti, šajā sakarā ir jāatzīst, ka Pirmās instances tiesa atcēla šo lēmumu iepriekš 7. punktā minētajā spriedumā lietā WestLB un ka lēmums, ko pēc šis atcelšanas pieņēma Komisija, proti, Komisijas 2004. gada 20. oktobra Lēmums 2006/737/EK par Vācijas atbalstu bankai Westdeutsche Landesbank Girozentrale , tagad WestLB AG (OV 2006, L 307, 22. lpp.; turpmāk tekstā – “2004. gada lēmums lietā WestLB ”), vairs neparedzēja atlīdzības likmes uzrēķinu, ko Komisija bija pamatojusi ar argumentu, uz kuru atsaucas prasītāja. Katrā ziņā nevar uzskatīt, ka Komisija ir piekritusi tam, ka Hesene saņem tikai daļēju atlīdzību par strīdīgā ieguldījuma daļu, kas no saprātīguma viedokļa varēja tikt izmantota, lai paplašinātu Helaba komercdarbību. Proti, tā būtībā uzskatīja, ka pēc kompromisa, no kura izriet daudzpakāpju modelis, Hesene nav atstājusi Helaba ziņā nodoto līdzekļu tirdzniecības vērtējumu un ka, nosakot atlīdzību 0,3 % apmērā par strīdīgā ieguldījuma daļu, kas pārsniedz paredzētās daļas, tā nesaņēma daļēju atlīdzību, bet gan atbilstošu atlīdzību par katru ieguldījuma daļu atkarībā no funkcijas, kuru tā pildīja priekš Helaba . No iepriekš minētā izriet, ka šis iebildums ir jānoraida. 3. Par iebildumu par to, ka Komisija strīdīgo ieguldījumu kļūdaini kvalificēja kā “normālu” pasīvo ieguldījumu, nevis kā ieguldījumu pamatkapitālā a)     Apstrīdētais lēmums Komisija apkopo tai iesniegtos argumentus, norādot, ka atbilstoši prasītājas apgalvotajam “ Helaba [..] bija pieejama vienīgi pamatkapitāla vai akciju pamatkapitāla tiesiskā forma” un ka līdz ar to strīdīgais ieguldījums ir uzskatāms par “atkāpi no “normāla” pasīvā ieguldījuma”. Tāpat tā norāda, ka atbilstoši prasītājas apgalvotajam strīdīgais ieguldījums no ekonomiskā viedokļa ir tik līdzīgs pamatkapitālam, ka ieguldītājs būtu pieprasījis procentus, kas atbilst atlīdzībai par pamatkapitālu. Tomēr atbilstoši Vācijas Federatīvās Republikas apgalvotajam “bija izmantojama arī pasīvā ieguldījuma tiesiskā forma ar neierobežotu termiņu” (turpmāk tekstā – “beztermiņa ieguldījums”) (apstrīdētā lēmuma preambulas 127. un 128. apsvērums). Pirmkārt, Komisija pieņem zināšanai, ka Hesene un Helaba skaidri noteikušas, ka ieguldījums ir pasīvais ieguldījums, un ka to par tādu ir atzinušas arī Vācijas kompetentās iestādes (apstrīdētā lēmuma preambulas 129. apsvērums). Otrkārt, Komisija apgalvo, ka attiecībā uz riska analīzi strīdīgais ieguldījums vairāk līdzinās “normālam”, proti, terminētam, pasīvajam ieguldījumam nekā ieguldījumam pamatkapitālā. Tā uzskata, ka šajā ziņā ir būtiski, ka maksātnespējas gadījumā strīdīgais ieguldījums – tāpat ka citi “normālie” pasīvie ieguldījumi – ir jāatmaksā pirms pamatkapitāla, kā, pamatojoties uz eksperta atzinumu, skaidroja Vācijas Federatīvā Republika. Tā piebilst, ka gan Hesene, gan ieguldītājs, kurš veic terminētu pasīvo ieguldījumu, ja vien uzņēmums necieš zaudējumus, saņem visu līgumā noteikto atlīdzību, bet ieguldītājam pamatkapitālā ir tiesības tikai uz peļņai proporcionālu dividenžu izmaksu (apstrīdētā lēmuma preambulas 130.–132. apsvērums). Treškārt, Komisija skaidro, kādēļ tā uzskata, ka argumenti, kurus administratīvajā procesā izvirzījusi prasītāja, nav pietiekami, lai atceltu šo secinājumu. Tādējādi Komisija, pirmkārt, noraida prasītājas argumentu, atbilstoši kuram strīdīgais ieguldījums – tāpat kā WestLB lietā – lielā apmēra dēļ būtu jāsalīdzina ar ieguldījumu pamatkapitālā, kas ilgtermiņā gandrīz par 50 % palielina Helaba pamata pašu kapitālu. Tā šajā sakarā norāda, ka Helaba bez problēmām būtu varējusi apmierināt savas aplēstās kapitāla vajadzības laika posmā no 1998. līdz 2002. gadam, no dažādiem institucionāliem ieguldītājiem saņemot vairākus mazāka apmēra pasīvus ieguldījumus, kas sadalīti laikā (apstrīdētā lēmuma preambulas 133. apsvērums). Otrkārt, Komisija noraida prasītājas argumentu, atbilstoši kuram strīdīgā ieguldījuma dēļ Helaba pamatkapitāla daļa kopējā pašu kapitāla apmērā (turpmāk tekstā – “pamatkapitāla buferis”) nepārsniedz 50 %, bet privāto kredītiestāžu pamatkapitāla buferis ir lielāks par 80 %. Komisija uzskata, ka šis apstāklis neliek uzskatīt, ka privātais ieguldītājs neīstenotu strīdīgo ieguldījumu, jo Vācijas Federatīvā Republika bija pierādījusi, ka reģionālās bankas biežāk izmantoja pasīvos ieguldījumus, kuri pārsniedz 15 % robežu, daļēji no privātajiem ieguldītājiem (apstrīdētā lēmuma preambulas 134. apsvērums). Treškārt, attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma riska līmeņa nepārtrauktā rakstura sekām Komisija noraida prasītājas argumentus, atbilstoši kuriem institucionālie ieguldītāji būtu gatavi iegūt tikai hibrīdos pašu kapitāla instrumentus uz noteiktu laiku vai instrumentus, attiecībā uz kuriem var pieņemt, ka tie ir atgūstami, jo sadalīšanas likme pakāpeniski palielinās. Tā uzskata, ka ieguldījuma nepārtrauktais raksturs galvenokārt ir saistīts ar risku ieguldītājam nevarēt izmantot procentu likmes palielināšanos tirgū, bet tas neietekmē zaudēšanas risku. Tā no minētā secina, ka strīdīgā ieguldījuma nepārtrauktais raksturs šajā gadījumā nepamato, ka, lai pārbaudītu, vai līgumā noteiktā atalgojuma līmenis ir piemērots, minētais ieguldījums ir jāsalīdzina ar atlīdzību par pamatkapitālu, nevis ar pasīvajiem ieguldījumiem (apstrīdētā lēmuma preambulas 136. un 138. apsvērums). Komisija no minētā secina, ka Hesenes speciālo līdzekļu ieguldījums “neapšaubāmi tika veikts pasīvā ieguldījuma juridiskajā formā, kas uzrāda daudz vairāk līdzību ar citiem pasīvajiem ieguldījumiem nekā ar pamatkapitālu”. Šajā sakarā tā apgalvo, ka “nav pietiekama pamata domāt, ka, izkropļojot pasīvā ieguldījuma juridisko formu, ir tikuši piesaistīti līdzekļi, kas patiesībā no ekonomikas viedokļa veido pamatkapitālu”. Tā uzskata, ka “tātad izejas punkts atlīdzības aprēķināšanai par [strīdīgo ieguldījumu] ir “normāli”, tas ir, terminēti, pasīvie ieguldījumi tirgum tipiskā apjomā, kuru atlīdzībai arī, iespējams, pieskaitāms uzrēķins” (apstrīdētā lēmuma preambulas 139. apsvērums). b)     Lietas dalībnieku argumenti Prasītāja apgalvo, ka strīdīgais ieguldījums nebija jākvalificē kā “normāls” pasīvs ieguldījums un līdz ar to atlīdzība par to nebija jāsalīdzina ar atlīdzību par tirgū emitētiem terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Tā uzsver, ka Komisija izvērtēja, vai līgumslēdzējas puses ļaunprātīgi bija kvalificējušas strīdīgo ieguldījumu par pasīvu ieguldījumu, nevis par ieguldījumu pamatkapitālā, un tikai pakārtoti izvērtēja strīdīgā ieguldījuma ekonomiskās īpašības. Tā norāda, ka šī analīze ir kļūdaina, jo šajā gadījumā nebija jāizvērtē, vai notika ļaunprātība, bet gan tas, vai no ekonomiskā viedokļa strīdīgais ieguldījums vairāk līdzinās citiem tirgū pastāvošiem pasīvajiem ieguldījumiem vai ieguldījumiem pamatkapitālā. Prasītāja uzskata, ka pretēji Komisijas secinājumam strīdīgais ieguldījums no juridiskā un ekonomiskā viedokļa atšķiras no pasīvo ieguldījumu modeļa, kas izriet no sabiedrību tiesībām, vai no tirgū emitētiem terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem, kuri ir atzīti par pamata pašu kapitālu, un tam ir īpaša struktūra, kas to neļauj salīdzināt ar pasīvajiem ieguldījumiem, kurus šim nolūkam ir izvēlējusies Komisija. Turklāt tā uzskata, ka Komisija savu vērtējumu veikusi, neņemot vērā brīdi, kurā tika veikts strīdīgais ieguldījums, un turklāt ir nepareizi novērtējusi tā laika stāvokli tirgū. Pirmkārt, attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma juridiskajām īpatnībām prasītāja apgalvo, ka minētais ieguldījums no formālā viedokļa nav “normāls” pasīvais ieguldījums Vācijas sabiedrību tiesību izpratnē tostarp tādēļ, ka tas tika izveidots, lai izpildītu likumā un Sidnejas deklarācijā noteiktos nosacījumus, lai to varētu uzskatīt par daļu no Helaba pamata pašu kapitāla, kas pārsniedz 15 % robežu. Otrkārt, attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma ekonomiskajām īpatnībām prasītāja min piecus aspektus, kuru dēļ strīdīgā ieguldījuma riska profils ir līdzīgāks ieguldījuma pamatkapitālā riska profilam nekā terminētu pasīvo ieguldījumu riska profilam: tā apjoms, garantijas statuss, rentabilitātes profils, ieguldītā kapitāla aizsardzība, kā arī tā ilgums un nodošanas iespēju neesamība. Treškārt, attiecībā uz stāvokli tirgū brīdī, kad tika veikts ieguldījums, prasītāja apgalvo, ka Komisija ir pārkāpusi privātā ieguldītāja kritēriju, izvēloties kļūdainu atskaites periodu. Tādējādi tā apgalvo, ka Komisija ir balstījusi savu secinājumu, atbilstoši kuram strīdīgais ieguldījums bija jāsalīdzina ar terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem, uz informāciju par privāto banku praksi laika posmā pēc strīdīgā ieguldījuma veikšanas dienas. Turklāt prasītāja apstrīd Komisijas apgalvojumus, pirmkārt, ka strīdīgā ieguldījuma veikšanas brīdī Vācijā pastāvēja attīstīts hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus un, otrkārt, Helaba savas kapitāla vajadzības būtu varējusi apmierināt, arī emitējot pasīvo kapitālu vairākās mazākās daļās. Tā it īpaši apgalvo, ka jautājums nav par to, ko Helaba būtu varējusi darīt, lai iegūtu līdzekļus, bet par to, vai privātais ieguldītājs tai būtu piešķīris tāda paša veida ieguldījumu ar tādiem pašiem nosacījumiem kā strīdīgā ieguldījuma gadījumā. Komisija un personas, kas iestājušās lietā, apstrīd šos argumentus. c)     Vispārējās tiesas vērtējums Vispirms šīs prāvas izskatīšanai ir jāizskaidro lietas dalībnieku nostājas attiecībā uz to, cik liela nozīme ir piedēvējama juridiskajai formai, ko strīdīgajam ieguldījumam izraudzījušās Helaba un Hesene. No apstrīdētā lēmuma, tostarp tā preambulas 127., 128. un 139. apsvēruma (skat. iepriekš 75. un 82. punktu) izriet, ka Komisija administratīvajā procesā prasītājas izvirzītos argumentus interpretēja kā tādus, kas vērsti uz to, lai atzītu, ka tika izmantota nepareiza pasīvo ieguldījumu juridiskā forma. Savā prasībā prasītāja apstrīd šo interpretāciju un apgalvo, ka tā nekad nav minējusi, ka strīdīgais ieguldījums juridiski ir uzskatāms par pamatkapitālu. Tā apgalvo, ka administratīvajā procesā tā minēja, ka savas konkrētās struktūras dēļ strīdīgais ieguldījums no ekonomiskā viedokļa būtiski atšķiras no pasīvā ieguldījuma un ka tas stipri līdzinās pamatkapitālam, tādējādi privātais ieguldītājs par minēto ieguldījumu būtu pieprasījis atlīdzību, kas atbilstu pamatkapitāla riska profilam. Turklāt tā izvērtē strīdīgā ieguldījuma juridiskās iezīmes un apgalvo, ka Komisijas apgalvojums, atbilstoši kuram strīdīgais ieguldījums ir salīdzināms ar “normāliem” pasīvajiem ieguldījumiem, neiztur minētā ieguldījuma padziļinātu juridiskās struktūras analīzi un ka tam piemīt būtiskas īpatnības, salīdzinot ar “normālu” pasīvo ieguldījumu, kurš atbilst no sabiedrību tiesībām izrietošajam modelim. Tomēr no visiem lietas dalībnieku procesuālajiem rakstiem izriet, ka jautājums par to, vai Komisija ir pareizi interpretējusi prasītājas administratīvajā procesā izvirzītos jautājumus, nav šīs prāvas patiesais priekšmets. Proti, no lietas dalībnieku argumentiem izriet, ka tie piekrīt, ka Hesene un Helaba likumīgi kvalificēja strīdīgo ieguldījumu kā pasīvo ieguldījumu un ka Vācijas iestādes to par tādu arī atzina. Tāpat tās piekrīt, ka strīdīgā ieguldījuma īpatnības netraucēja Hesenei un Helaba izmantot pasīvā ieguldījuma juridisko formu. Tādējādi, lai noteiktu atsauces darījumus, lietas dalībnieki savus argumentus par strīdīgā ieguldījuma kvalifikāciju koncentrē uz jautājumu par to, vai šis ieguldījums no riska profila viedokļa ir līdzīgs pamatkapitālam, par kuru privātais ieguldītājs būtu pieprasījis atlīdzību, kas atbilst atlīdzībai par pamatkapitālu, vai arī tas ir līdzīgāks terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem un atzīts par pamata pašu kapitālu un tādēļ atlīdzība par to varētu tikt salīdzināta ar atlīdzību par minētajiem pasīvajiem ieguldījumiem. Šajā sakarā ir jāpiebilst, ka strīdīgā ieguldījuma salīdzināšana ar citiem hibrīdajiem instrumentiem ir sarežģīts ekonomisks jautājums, kura izvērtēšanā Komisijai ir liela rīcības brīvība (iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 351. punkts). Turklāt strīdīgā ieguldījuma kvalificēšana par terminētu pasīvo ieguldījumu vai ieguldījumu pamatkapitālā ir tikai analītisks instruments, ko Komisija izmantoja saistībā ar EKL 87. panta 1. punkta piemērošanu (šajā ziņā skat. iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB , 250. punkts). Komisijas šajā sakarā veiktais vērtējums tātad neļauj automātiski noteikt, vai pastāv valsts atbalsts un kāds ir tā apjoms, bet tikai ļauj tai iegūt izejas punktu savam vērtējumam, ņemot vērā apstākļus, kādos privātie ieguldītāji ir veikuši pēc iespējas līdzīgākus darījumus. Līdz ar to Komisijas secinājums šajā jautājumā to neatbrīvo no pienākuma veikt visu strīdīgā darījuma atbilstošo aspektu un tā konteksta pilnu analīzi, ieskaitot analīzi par saņēmēja uzņēmuma un attiecīgā tirgus stāvokli, lai pārbaudītu, vai saņēmējam uzņēmumam tiek sniegta ekonomiska priekšrocība, kuru tas nebūtu saņēmis normālos tirgus apstākļos (šajā ziņā skat. iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB , 251. un 257. punkts). Ir jāizvērtē lietas dalībnieku argumenti par strīdīgā ieguldījuma dažādajām īpašībām, vispirms izpētot argumentus par īpašībām, uz kurām Komisija ir galvenokārt balstījusies, nospriežot, ka atlīdzība par strīdīgo ieguldījumu ir jāsalīdzina ar atlīdzību par terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, un tad –argumentus par strīdīgā ieguldījuma īpašībām, kuras Komisija neuzskatīja par tādām, kas traucētu izdarīt minēto salīdzinājumu, un visbeidzot – tos, kas attiecas uz strīdīgā ieguldījuma īpašībām, kuras netika minētas administratīvajā procesā un netika izvērtētas apstrīdētajā lēmumā. Tāpat ir jāizvērtē prasītājas kritika par atskaites periodu, ko Komisija ņēma vērā, lai piemērotu privātā ieguldītāja kritēriju. Par īpašībām, uz kurām Komisija balstījusies, nospriežot, ka atlīdzība par strīdīgo ieguldījumu bija jāsalīdzina ar atlīdzību par terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem –       Zaudēšanas risks maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā Komisija uzskatīja, ka strīdīgais ieguldījums rada tādu pašu risku maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā kā tirgū pastāvošie terminētie pasīvie ieguldījumi, jo šādā gadījumā tie ir jāatlīdzina pirms pamatkapitāla. Šajā ziņā tā pamatojās uz līguma noteikumiem, kā arī uz Vācijas Federatīvās Republikas iesniegto eksperta atzinumu (apstrīdētā lēmuma preambulas 131. apsvērums). Atbilstošie līguma noteikumi ir 3. un 9. pants. 3. pants attiecas uz “Līdzdalību zaudējumos”, un tā 2. punktā ir paredzēts: “Attiecības starp ieguldītāja prasījumu tiesībām no kredītiem un citu ieguldītāju pašu kapitālā prasībām no kredītiem [ Kreditwesengesetz ] 10. panta izpratnē tiek nokārtotas atkarībā no hronoloģiskās kārtības, kādā kapitālieguldījumi tika iepludināti bankā, tādējādi vispirms tiek apmierinātas prasījumu tiesības no kredītiem, kas izriet no pašu kapitāla, kurš tika iepludināts iepriekš. Vienlaicīgu kapitālieguldījumu gadījumā prasījumu tiesības no kredītiem ir apmierināmas saskaņā ar attiecīgajām garantijas pašu kapitāla kvotas daļām [ Kreditwesengesetz ] 10. panta 4. un 5. punkta izpratnē. Saskaņā ar [ Kreditwesengesetz ] 10. panta 4. punktu veiktajiem ieguldījumiem atbilstošais datums ir tas, kurā tika veikts ieguldījums, bet lietošanas tiesību jomā – tas, kurā stājās spēkā to periods.” 9. pantā par “Hierarhijas zemāko pakāpi” ir paredzēts: “Bankas maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā saskaņā ar [ Kreditwesengesetz ] 10. pantu prasījumu tiesības no parādiem tiek apmierinātas – izņemot 3. panta 2. punktu [..] – tikai pēc visu bankas prasījumu tiesības no parādiem apmierināšanas, izņemot zemākas hierarhijas pakāpes privātos ieguldītājus.” Vācijas Federatīvās Republikas iesniegtajā eksperta atzinumā ir norādīts: “Līguma 3. panta 2. punkts nemaina likumā paredzēto prioritāšu kārtību pasīvā ieguldījuma atmaksāšanai, ja bankas maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā ir atlikusī līdzekļu summa. Uz to vispirms norāda noteikuma sistēma, jo tā otrajā teikumā ir minēts tikai pašu kapitāls [ Kreditwesengesetz ] 10. panta 4. un 5. punkta izpratnē un datums, kas nosaka hronoloģisko kārtību šā noteikuma vajadzībām, tā trešajā teikumā ir noteikts tikai pasīvajam ieguldījumam un lietošanas tiesībām.” Prasītāja apgalvo, pirmkārt, ka, lai arī pasīvais ieguldījums principā ir jāatmaksā pirms pamatkapitāla, uz jautājumu par to, vai tas attiecas arī uz strīdīgo ieguldījumu, līguma tekstā atbilde nav dota. Turklāt tā apgalvo, ka nezina, uz kādiem faktiem ir balstījies Komisijas minētā eksperta atzinuma autors, pretēji līguma tekstam secinot, ka strīdīgais ieguldījums ir jāatmaksā pirms pamatkapitāla. Savā replikas rakstā tā apgalvo: tā kā saskaņā ar līguma 3. panta 2. punktu un 9. pantu kreditoru, kas piešķīra pamata pašu kapitālu, prasījumu tiesības no kredītiem tiek apmierinātas atbilstoši hronoloģiskai ieguldījumu kārtībai, Hesenei bija jābalstās uz principu, ka Helaba maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā tā būtu pēdējā, kas saņemtu atlīdzību, – ne tikai pēc visiem “parastajiem” kreditoriem, bet arī pēc visiem ieguldītājiem pamata pašu kapitālā un tātad arī pēc ieguldītājiem pamatkapitālā. Šajā sakarā ir jāatzīst, pirmkārt, ka līgumā nav skaidri paredzēts, ka strīdīgais ieguldījums ir jāatmaksā pēc pamatkapitāla, un, otrkārt, ka atsauce uz “citiem ieguldītājiem pašu kapitālā [ Kreditwesengesetz ] 10. panta izpratnē”, kas iekļauta līguma 3. panta 2. punkta pirmajā teikumā, rada interpretācijas grūtības attiecībā uz to, vai prasību no parādiem prioritāte, kas attiecas uz kapitāliem, kuri tika ieguldīti agrāk, attiecas arī uz ieguldījumiem pamatkapitālā. Tomēr, pirmkārt, ir jānorāda, ka, pat ja prasītāja noteiktās savu procesuālo rakstu daļās apgalvo, ka līgumā ir paredzēts, ka strīdīgais ieguldījums ir jāatmaksā pēc pamatkapitāla, tā savā prasības pieteikumā tāpat apgalvo, ka jautājums par to, vai papildu tiesību norma, saskaņā ar kuru pasīvie ieguldījumi ir jāatmaksā pirms pamatkapitāla, ir piemērojama strīdīgajam ieguldījumam, paliek neatbildēts. Otrkārt, lai gan Komisijas minētais eksperta atzinums tai tika nosūtīts pēc Pirmās instances tiesas pieprasījuma, prasītāja nav izvirzījusi argumentus, lai apstrīdētu eksperta atzinuma autora interpretāciju, atbilstoši kurai atsauce uz “citiem ieguldītājiem pašu kapitālā [ Kreditwesengesetz ] 10. panta izpratnē”, kas iekļauta līguma 3. panta 2. punkta pirmajā teikumā, ir jāsaprot, ņemot vērā šīs tiesību normas otro un trešo teikumu, kas attiecas uz pasīvajiem ieguldījumiem un līdzdalības tiesībām, nevis uz pamatkapitālu. Šādos apstākļos ir jāatzīst, ka prasītājas argumenti neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka, ņemot vērā Vācijas Federatīvās Republikas iesniegto eksperta atzinumu, maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā strīdīgais ieguldījums ir jāatmaksā pirms pamatkapitāla. Tas apstāklis vien, ka prasītāja līgumu interpretē citādi nekā eksperta atzinumā, kā arī citādi nekā to darījusi Komisija un strīdīgā ieguldījuma līgumslēdzējas puses, nav pietiekams, lai pierādītu, ka pastāv acīmredzama kļūda vērtējumā. Otrkārt, prasītāja apgalvo, ka, pat ja strīdīgais ieguldījums būtu jāatmaksā pirms pamatkapitāla, zaudēšanas risks būtu līdzīgs pamatkapitāla zaudēšanas riskam, jo praksē maksātnespējas gadījumā zemākas pakāpes kreditori un pamatkapitāla ieguldītāji nesaņem neko. Šajā sakarā pietiek atzīt, ka, pat pieņemot, ka visi maksātnespējas gadījumi banku jomā gan īpašniekiem, gan zemākas pakāpes kreditoriem nozīmē savu kapitālu pilnīgu zaudēšanu, ko apstrīd Komisija un personas, kas iestājušās lietā, šī īpašība piemīt visiem pasīvajiem ieguldījumiem, kas atzīti par pamata pašu kapitālu, jo tie noteikti ir zemākas pakāpes prasījumu tiesības no parādiem. Līdz ar to šī strīdīgā ieguldījuma iezīme, pat ja tā piemīt arī pamatkapitālam, neizceļ pasīvos ieguldījumus, kas atzīti kā pamata pašu kapitāls. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītājas argumenti neļauj nospriest, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā strīdīgais ieguldījums rada tādu pašu risku kā pasīvie ieguldījumi. –       Rentabilitātes profils Komisija uzskatīja, ka strīdīgais ieguldījums ir normāls pasīvais ieguldījums, jo Hesene – tāpat kā ieguldītājs, kurš investējis terminētajā pasīvajā ieguldījumā, – saņem visu līgumā noteikto atlīdzību, ja vien uzņēmums necieš zaudējumus, bet ieguldītājam, kurš investējis pamatkapitālā, ir tiesības tikai uz peļņas daļai proporcionālu dividenžu izmaksu (apstrīdētā lēmuma preambulas 132. apsvērums). Prasītāja kritizē šo vērtējumu un apgalvo, ka gan fiksēta, gan mainīga atlīdzība var tikt izmantota pamatkapitālam un pasīvajiem ieguldījumiem un katra no tām var izrādīties izdevīgāka atkarībā no bankas rezultātiem. Šajā sakarā tā norāda, ka WestLB lietā Komisija salīdzināja attiecīgos darījumus ar investīciju pamatkapitālā, neraugoties uz to, ka attiecīgā atlīdzība bija fiksēta. Tā piebilst, ka katrā ziņā no ieguldītāja viedokļa galvenais jautājums ir par to, vai atlīdzības izmaksāšana ir atkarīga no peļņas gūšanas. Tā uzskata, ka šajā gadījumā tā arī ir, jo Hesene saņem visu savu atlīdzību tikai tad, ja Helaba peļņa ir vismaz vienāda ar atlīdzību, un tā nav vajadzīga atkārtotai pašu kapitāla iepludināšanai. Pirmkārt, attiecībā uz atlīdzības fiksēto vai mainīgo raksturu vispirms ir jāatzīst, ka šajā gadījumā nav jānoskaidro, kura no tām ir izdevīgāka konkrētajā situācijā, bet ir jānosaka, vai Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka tas, ka atlīdzība, par ko vienojušās puses, ir fiksēta, kas principā ir jāpārskaita, tiklīdz ir zināms, ka Helaba necieš zaudējumus, strīdīgo ieguldījumu padara līdzīgāku terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem nekā pamatkapitālam, jo šis atlīdzības veids ir raksturīgs pasīvajiem ieguldījumiem. Šajā sakarā Helaba atbilstoši apgalvo, ka, pat ja fiksēta atlīdzība ir paredzēta pamatkapitālam, patiesā peļņa, ko banku īpašnieki iegūst no sava ieguldījuma, vienmēr ir mainīga. Proti, tā kā peļņa, kas pārsniedz pārskaitīto fiksēto atlīdzību, palielinās bankas rezerves, kas likvidācijas gadījumā ir jāsadala vai kas labvēlīgi ietekmēs akciju vērtību, ieguldītāja pamatkapitālā peļņa pārsniegs saņemto atlīdzību. Šādos apstākļos galīgā summa nevar tikt paredzēta iepriekš, tādējādi galīgā atlīdzība par ieguldījumu ir mainīga. Tāpat Helaba uzsver, prasītājai neiebilstot, ka pētījumā par hibrīdo pamata pašu kapitālu, ko ir iesniegusi pati prasītāja, ir norādīts, ka vislabākais pamata pašu kapitāls ir tas, kas ir pamatkapitāla formā, jo tas ir vienīgais, saistībā ar kuru nav pienākuma tostarp veikt fiksētu maksājumu. Līdz ar to, pat ja varbūt tā ir ne vienmēr, par pasīvajiem ieguldījumiem parasti patiešām ir jāmaksā fiksēta atlīdzība un par kapitālu – mainīgi dividenžu maksājumi. Katrā ziņā, lai arī atlīdzība par pasīvajiem ieguldījumiem obligāti ir jāpārskaita, tiklīdz ir izpildīti līgumā paredzētie nosacījumi, īpašnieki var izmantot peļņu dažādā veidā, piemēram, ieskaitīt rezervēs vai sadalīt peļņu, un tas principā ir atkarīgs no vairākuma gribas. Šo secinājumu neietekmē prasītājas arguments par 1999. gada lēmumu lietā WestLB . Pirmkārt, ir jāatgādina, ka Pirmās instances tiesa atcēla šo lēmumu ar iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB . Otrkārt, tiktāl, ciktāl var uzskatīt, ka prasītājas arguments attiecas uz 2004. gada lēmumu lietā WestLB , ir jānorāda, ka tas, ka Komisija uzskatīja, ka atlīdzība par attiecīgajā darījumā nodoto kapitālu bija jāsalīdzina ar atlīdzību par pamatkapitālu, nozīmē nevis to, ka minētā darījuma rentabilitātes profils ir raksturīgs pamatkapitālam, bet tikai to, ka, vispārīgi vērtējot darījumu, citi fakti lielā mērā apstiprina šo salīdzinājumu. Komisija šajā sakarā tostarp minēja, ka nodotais kapitāls tika uzskatīts par pamata pašu kapitālu, bet Vācijas Federatīvās Republikas salīdzināšanai piedāvātie instrumenti Vācijā varēja tikt izmantoti tikai kā papildu pašu kapitāls. Otrkārt, attiecībā uz prasītājas argumentu, ka gan strīdīgā ieguldījuma, gan pamatkapitāla gadījumā atlīdzība ir atkarīga no tā, vai ir peļņa, ir jāatzīst, ka tas, ka atlīdzības – pat ja tā ir fiksēta – pārskaitījums ir atkarīgs no tā, ka banka nereģistrē gada zaudējumus un ka minētais pārskaitījums nerada šādus zaudējumus, ir kopīgs visiem pasīvajiem ieguldījumiem, kas atzīti par pamata pašu kapitālu, jo to paredz Kreditwesengesetz (Vācijas Kredītiestāžu likums) 10. panta 4. punkts. Līdz ar to šis apstāklis nav tāds, kas varētu pierādīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka strīdīgais ieguldījums ir līdzīgs tirgū pastāvošiem pasīvajiem ieguldījumiem, kas atzīti par pamata pašu kapitālu. Turklāt ir jāatzīst, ka peļņas summa, kas ir vajadzīga, lai varētu pārskaitīt atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu vai citiem pasīvajiem ieguldījumiem, ir mazāka nekā tā, kas ir jāiegūst, lai bankas īpašnieki saņemtu dividendes. Proti, saskaņā ar Vācijas tiesību aktiem atlīdzība par pasīvajiem ieguldījumiem ir ekspluatācijas izdevumi, kas tātad ir pārskaitāmi pirms nodokļu nomaksas un pirms peļņas sadales. Tādējādi pietiek ar to, ka banka panāk, ka gada peļņa pirms nodokļu nomaksas ir vienāda ar atlīdzību par ieguldījumiem, lai ieguldītājs saņemtu visu savu atlīdzību. Turpretī, lai īpašnieki to pašu summu saņemtu dividenžu formā, principā bankai būtu jāpanāk, ka gada peļņa pirms nodokļu nomaksas būtu vienāda ar atlīdzības par pasīvajiem ieguldījumiem summu, nodokļu summu un minēto dividenžu summu. Prasītājas arguments, kas izvirzīts, atbildot uz Pirmās instances tiesas sēdē uzdoto jautājumu, un atbilstoši kuram šī īpašība strīdīgo ieguldījumu un pasīvos ieguldījumus, par kuriem tirgū notiek sarunas, faktiski neatšķir no pamatkapitāla, jo īpašnieki var uzrādīt sadalāmo peļņu – tostarp samazinot rezerves – pat gada zaudējumu gadījumā, ir pretrunā tās argumentam, atbilstoši kuram atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu pārskaitīšanas nosacījumi to padara līdzīgāku ieguldījumam pamatkapitālā nekā tirgū emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem. Proti, kaut arī, lai pārskaitītu atlīdzību par pasīvajiem ieguldījumiem, ir jāpastāv gada peļņai, dividendes var pārskaitīt pat gada zaudējumu gadījumā, uzrādot sadalāmo peļņu. Turklāt, lai arī atlīdzība par pasīvajiem ieguldījumiem ir obligāti jāpārskaita, tiklīdz ir izpildīti līgumā paredzētie nosacījumi, dividenžu pārskaitīšana tāda finanšu gada beigās, kurā ir radušies gada zaudējumi, nav automātiska, bet ir atkarīga no akcionāru vairākuma apstiprināšanas. Tāpat – kā prasītāja atzina tiesas sēdē, atbildēdama uz Pirmās instances tiesas uzdoto jautājumu, – ja banka, kurai bija gada zaudējumi un kura nepārskaitīja atlīdzību par pasīvajiem ieguldījumiem, pārskaitītu dividendes, tiktu nodarīts kaitējums tās reputācijai un tās iespējām gūt panākumus nākotnes emisijās. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka strīdīgā ieguldījuma rentabilitātes profils ir līdzīgs pasīvo ieguldījumu rentabilitātes profilam. Par strīdīgā ieguldījuma iezīmēm, kuras Komisija uzskatīja par tādām, kas atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu neļauj salīdzināt ar atlīdzību par terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem Komisija noraidīja prasītājas argumentus par strīdīgā ieguldījuma apmēru, par daļu, kuru tas veido Helaba pamata pašu kapitālā un par tā nepārtraukto raksturu. –       Apmērs Komisija uzskatīja, ka strīdīgā ieguldījuma kopējā apmēra lielums noteikti nenozīmē, ka tas būtu jākvalificē kā pamatkapitāls. Šajā sakarā tā atsaucās uz to, ka daudzpakāpju modeļa dēļ laika posmā no 1999. līdz 2002. gadam Helaba varēja izmantot tikai daļu no nodotajiem līdzekļiem savas komercdarbības nodrošināšanai. Turklāt tā noraidīja salīdzinājumu ar WestLB lietu, jo tajā lietā iepludinātā kapitāla apmēra lielums bija tikai viena no norādēm, kas ļāva to salīdzināt ar pamatkapitālu. Šajā sakarā tā apgalvo, ka tā tostarp ņēma vērā, ka līdzekļi pilnā apmērā bija pakļauti zaudēšanas riskam maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā un ka hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus Vācijā vēl nebija attīstījies (apstrīdētā lēmuma preambulas 133. apsvērums). Prasītāja apgalvo, ka no ieguldītāja viedokļa ir jānošķir divi aspekti, proti, emisijas kopējā summa un katram ieguldītājam piedēvējamās emisijas daļas lielums. Tā pārmet, ka Komisija nav veikusi šo nodalījumu. Pirmkārt, attiecībā uz emisijas kopējo summu prasītāja vispirms apstrīd Komisijas pamatojumu uzskatam, ka, pat ja WestLB lietā emisijas lielais apmērs tika ņemts vērā kā norāde uz līdzību ar pamatkapitālu, šajā gadījumā strīdīgā ieguldījuma lielā apmēra dēļ šāda kvalifikācija nebija jāveic. Tādējādi tā atgādina, ka, pēc tās domām, maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā strīdīgais ieguldījums, ekonomikas terminiem runājot, pilnībā tiek iekļauts zaudējumu riskā, un apgalvo, ka kapitāla tirgus, kurā privātais ieguldītājs būtu veicis tādu pašu ieguldījumu Helaba kā strīdīgais ieguldījums, nav pastāvējis ne 1998. gadā, ne arī pēc tam. Tā apgalvo, ka gan Komisija – 1999. gada lēmumā lietā WestLB , gan Pirmās instances tiesa – iepriekš 7. punktā minētajā spriedumā lietā WestLB , kvalificējot darījumu, lielu nozīmi piedēvēja lielajam līdzekļu ieguldījumu apmēram. Tā uzskata, ka faktu, ka strīdīgā ieguldījuma apmērs ir īpaši liels un tātad šajā gadījumā ļoti būtisks, apstiprina salīdzinājums ar Komisijas apstrīdētā lēmuma preambulas 164. apsvērumā minētajiem darījumiem, kā arī tas, ka strīdīgais ieguldījums atbilst 25 % no Eiropas 1998. gada hibrīdo pašu kapitāla instrumentu kopējā apmēra. Otrkārt, prasītāja uzskata, ka nevar pieņemt Komisijas pamatojumu, kas attiecas uz daudzpakāpju modeli, tādēļ, ka privātais ieguldītājs to nebūtu pieņēmis un ka ir kļūdaini uzskatīt, ka šī sistēma ir līdzvērtīga pieciem mazākiem ieguldījumiem, ņemot vērā, pirmkārt, ka strīdīgā ieguldījuma kopējā summa uzreiz tika atzīta par Helaba pamata pašu kapitālu un, otrkārt, ka gadījumā, ja ieguldījumi tiktu pārskaitīti dažādos datumos, katra ieguldījuma nosacījumi būtu atšķirīgi, bet šajā gadījumā visam ieguldījumam ir piemēroti vienoti nosacījumi. Vispirms par salīdzinājumu ar WestLB lietu ir jāatgādina, ka Pirmās instances tiesa atcēla 1999. gada lēmumu lietā WestLB , uz kuru balstās prasītāja. Turklāt, lai arī 2004. gada lēmumā lietā WestLB , kas tika pieņemts pēc šīs atcelšanas un kas ir minēts apstrīdētā lēmuma preambulas 133. apsvērumā, Komisija ņēma vērā nodotā kapitāla lielo apmēru, lai attiecīgo nodošanu šajā lietā pielīdzinātu pamatkapitālam, tā nepamatojās uz darījuma kopējo apmēru, bet uz WestLB pamata pašu kapitāla daļu, ko veidoja attiecīgais kapitāls, kā arī kā noteicošu uzskatīja to, ka dienā, kad tika veikts šis darījums, hibrīdie pašu kapitāla instrumenti atbilda ne vairāk kā 20 % no pašu kapitāla, Vācijā tie netika uzskatīti par pamata pašu kapitālu un ne visi tika emitēti bez laika ierobežojuma (2004. gada lēmuma lietā WestLB preambulas 204., 206., 208. un 209. apsvērums). Turpretī strīdīgā ieguldījuma summa (EUR 1,264 miljardi) – pat ja tā ir lielāka par to darījumu summu, kurus Komisija izmantoja salīdzinājumam, – ne tuvu nav tāda kā attiecīgā darījuma summa WestLB lietā (bilancē ierakstīti EUR 3,02 miljardi, no kuriem EUR 2,05 miljardi atzīti par pamata pašu kapitālu) (2004. gada lēmuma lietā WestLB preambulas 54. un 71. apsvērums). Turklāt, kā uzsver Komisija, strīdīgais ieguldījums tika piešķirts 1998. gada beigās, bet attiecīgais ieguldījums WestLB lietā notika 1991. gadā. Tomēr nav apstrīdēts, ka 1998. gada beigās saskaņā ar Vācijas tiesību aktiem hibrīdie pašu kapitāla instrumenti jau varēja tikt uzskatīti par pamata pašu kapitālu, nevis tikai par papildu pašu kapitālu, varēja tikt emitēti uz nenoteiktu laiku un, ja tika izpildīti Sidnejas deklarācijas nosacījumi, – atbilst būtiskai bankas pamata pašu kapitāla daļai. Tāpat ir jānoraida arī prasītājas arguments, ka Pirmās instances tiesa iepriekš 7. punktā minētajā spriedumā lietā WestLB lielu nozīmi piedēvēja ieguldījuma apmēra kritērijam. Proti, minētajā spriedumā Pirmās instances tiesa atzina, ka Komisija bija izskaidrojusi, kādēļ tā uzskatīja, ka atšķirības starp hibrīdajiem pašu kapitāla instrumentiem un strīdīgo darījumu bija tādas, ka to salīdzinājumam ar šiem instrumentiem bija tikai neliela vērtība, un apgalvoja, ka Komisija it īpaši vērsa uzmanību uz to, ka atšķirībā no WestLB nodotajiem līdzekļiem hibrīdie pašu kapitāla instrumenti, kurus minēja prasītājas minētajā lietā, vispārīgi veido tikai nelielu bankas pašu kapitāla daļu. Tādējādi Pirmās instances tiesa tikai pārliecinājās, ka Komisijas argumentācijā attiecīgajā gadījumā netika pieļauta acīmredzama kļūda vērtējumā, neapgalvojot, ka nodoto līdzekļu apmēra lieluma kritērijs joprojām ir noteicošs. Turklāt tā atgādināja, ka Komisijai ir liela rīcības brīvība, izdarot šādu vērtējumu (iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 350. un 351. punkts). Turpinājumā saistībā ar Komisijas norādīto pamatojumu, atbilstoši kuram daudzpakāpju modeļa pielietošanas dēļ laika posmā no 1999. līdz 2002. gadam Helaba savas komercdarbības nodrošināšanai varēja izmantot tikai daļu no nodotajiem līdzekļiem, ir jāatgādina, ka iepriekš 58.–73. punktā tika nospriests, ka Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, pieņemot minēto daudzpakāpju modeli. Turklāt, lai arī – kā norāda prasītāja – viss ieguldījums tika ierakstīts Helaba bilancē ar ieguldījuma veikšanas datumu, tomēr Komisija uzskatīja, ka daļai, kas pārsniedz ikgadējās daļas, kas bija paredzētas daudzpakāpju modelī, tāpat kā daļai, kurai bija jānodrošina dzīvokļu [celtniecības] atbalsta darbība, bija tikai garantijas, nevis komercdarbības paplašināšanas funkcija, un ka līdz ar to atlīdzība par to tika noteikta, pamatojoties uz to, kādu atlīdzību par garantiju pieprasītu privātais ieguldītājs, nevis uz to, kādu atlīdzību šāds ieguldītājs pieprasītu par pasīvu ieguldījumu, kas bankai ļauj paplašināt savu komercdarbību. Ņemot vērā, ka pasīvie ieguldījumi ļauj nekavējoties paplašināt komercdarbību, Komisija, nepieļaujot acīmredzamu kļūdu vērtējumā, varēja uzskatīt, ka, ņemot vērā daudzpakāpju modeli, strīdīgais ieguldījums nav vienāds ar pasīvo ieguldījumu EUR 1,2 miljardu apmērā, kas Helaba ļauj uzreiz paplašināt savu darbību, bet gan ar piecu tādu pasīvo ieguldījumu virkni, kuru apmērs sniedzas no EUR 180 miljoniem līdz EUR 380 miljoniem. Šo secinājumu neietekmē prasītājas arguments, atbilstoši kuram gadījumā, ja ieguldījumi tiktu pārskaitīti dažādos datumos, katra ieguldījuma nosacījumi atšķirtos, bet strīdīgajam ieguldījumam ir piemēroti vienoti nosacījumi. Proti, ir jāatzīst, ka prasītāja neizskaidro, kādēļ secīgi pārskaitītajiem pieciem ieguldījumiem piemērojamie nosacījumi noteikti būtu atšķirīgi. Otrkārt, attiecībā uz emisiju daļu, kas piedēvējama katram ieguldītājam, prasītāja apgalvo, ka tāpat ir neparasti, ka emisija nav sadalīta starp vairākiem ieguldītājiem, bet uz to ir parakstījies tikai viens ieguldītājs. Šajā sakarā tā apgalvo, ka risks, ko uzņemas ieguldītājs, pakāpeniski palielinās līdz ar ieguldītā kapitāla lielumu gan vispārīgi, gan salīdzinājumā ar risku, ko uzņemas citi uzņēmēji, kas veic mazākus ieguldījumus. Prasītāja uzskata, ka šādos apstākļos strīdīgais ieguldījums, ko ir veicis viens vienīgs ieguldītājs, līdzinās ieguldījumam pamatkapitālā. Šajā sakarā pietiek atzīt, ka prasītāja nav iesniegusi nevienu pierādījumu, kas ļautu uzskatīt, ka parasti atlīdzība ieguldītājam, kurš ir parakstījies uz pasīvā ieguldījuma daļu, ir atkarīga no šīs daļas lieluma kopējā emisijā, tādējādi ieguldītāji, kas ir parakstījušies uz lielākiem apmēriem, saņem lielāku atlīdzību nekā citi. Turklāt darījumos, kurus Komisija ir izmantojusi salīdzinājumam apstrīdētajā lēmumā, ir minēta tikai atlīdzības likme, kas neļauj pieņemt, ka ieguldītāji, kuri ir ieguldījuši vairāk, ir saņēmuši lielāku atlīdzību. Tāpat prasītāja neizskaidro, kādā mērā riska, ko uzņēmusies Hesene, palielināšana tādēļ, ka tā vēlējās nesadalīt speciālos līdzekļus, tās ieguldījumu padara līdzīgu ieguldījumam bankas pamatkapitālā, jo šo pēdējo minēto ieguldījumu obligāti neraksturo tā lielums un pamatkapitāla daļu turētājs var parakstīties uz nelielu apmēru gan vispārīgi, gan salīdzinājumā ar kapitāla kopējo summu. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītājas argumenti neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka strīdīgā ieguldījuma apmērs netraucē uzskatīt, ka tas ir līdzīgāks tirgū emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem nekā pamatkapitālam. –       Pamatkapitāla buferis Komisija uzskatīja, ka samazināta pamatkapitāla bufera apmēra dēļ tā nevar izslēgt, ka privātais ieguldītājs būtu veicis ar strīdīgo ieguldījumu salīdzināmu ieguldījumu pasīvā ieguldījuma formā. Tā šajā sakarā pamatojās uz faktu, ka, tā kā federālo zemju bankas – kā publisko tiesību iestādes – nevar iegūt pamatkapitālu finanšu tirgos, tās pasīvos ieguldījumus izmanto vairāk nekā privātās bankas. Tā norāda, ka ieguldītāji, tostarp daži privātie ieguldītāji, vēl labprātāk pieņemtu mazāku pamatkapitāla buferi federālo zemju banku gadījumā, jo to risku struktūra ir mazāka (apstrīdētā lēmuma preambulas 134. apsvērums). Prasītāja apgalvo: pat ja Komisija atsaucas uz to, ka pamatkapitāla buferis šajā gadījumā ir mazāks nekā privātajām bankām, tā neievēro, ka strīdīgajam ieguldījumam ir četras iezīmes, kas tam piešķir īpašas garantijas statusu un kas to padara par līdzekli – līdzīgi pamatkapitālam – ilgstošai Helaba kapitāla bāzes nodrošināšanai. Turklāt tā kritizē Komisijas vērtējumu, saskaņā ar kuru pamatkapitāla bufera samazinātais apmērs neļauj izslēgt, ka privātais ieguldītājs būtu veicis salīdzināmu ieguldījumu pasīvā ieguldījuma formā. Vispirms, attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma četrām īpašībām, kas tam piešķir īpašas garantijas statusu, prasītāja min, pirmkārt, ka strīdīgais ieguldījums ir neparasti liela Helaba pašu kapitāla daļa, proti, 40 %. Otrkārt, tā piebilst, ka uz šo lielo Helaba pašu kapitāla daļu ir parakstījies viens vienīgs ieguldītājs, lai arī pasīvajos ieguldījumos, kurus Komisija izmantoja salīdzinājumam, nevienam individuālajam ieguldītājam nebija daļas, kas pārsniegtu 1 %. Tādējādi pamatkapitāla buferis ieguldītājam ir 99 % salīdzinājumam izmantoto pasīvo ieguldījumu gadījumā un 60 % – strīdīgā ieguldījuma gadījumā. Treškārt, tā uzsver, ka visa šā ieguldījuma summa tika uzskatīta par tādu, kas ir pamata pašu kapitāls, nevis tikai pašu kapitāls. Ceturtkārt, tā uzsver, ka viss ieguldījums tika uzskatīts par tādu, kas ir Helaba , nevis tikai tās grupas, kurai tā pieder, pamata pašu kapitāls, tādējādi dodot Helaba lielāku elastīgumu šā ieguldījuma izmantošanai, par ko privātais ieguldītājs būtu pieprasījis palielināt savu atlīdzību. Šajā sakarā vispirms ir jāatzīst, ka pats strīdīgais ieguldījums patiešām ir ļoti liela Helaba pašu kapitāla daļa, bet saskaņā ar Sidnejas deklarāciju terminētie pasīvie ieguldījumi var būt tikai 15 % no pamata pašu kapitāla. Neapstrīdami runa ir par atšķirību starp strīdīgo ieguldījumu un terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Turpinājumā saistībā ar to, ka uz strīdīgo ieguldījumu ir parakstījies tikai viens ieguldītājs, kuram tādēļ pieder 40 % no Helaba pašu kapitāla, ir jāuzskata, ka šis apstāklis no ekonomiskā viedokļa pasīvo ieguldījumu nevar pārveidot par pamatkapitālu – tāpat kā tā iemesla dēļ, ka ieguldītājam pieder neliela pamatkapitāla daļa, ieguldījumam nezūd ieguldījuma pamatkapitālā raksturs. Protams, atkarībā no ieguldītājam piederošās pašu kapitāla daļas rodas riski, tomēr šī daļa neietekmē šo risku būtību, nedz arī veikto ieguldījumu ekonomisko kvalifikāciju. Tādējādi būtiskās iezīmes, kas pasīvos ieguldījumus atšķir no pamatkapitāla, proti, pakāpe maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā, atlīdzības pārskaitīšanas nosacījumi un priekšrocības vai neērtības, kas bankai rodas, izmantojot kādu no šiem instrumentiem, paliek tādas pašas, lai arī kāds ir individuālā ieguldījuma apmērs. Attiecībā uz to, ka strīdīgais ieguldījums tika uzskatīts par tādu, kas ir Helaba nevis tās grupas pamata pašu kapitāls, ir jāatzīst, ka Komisija un personas, kas iestājušās lietā, nav apstrīdējušas, ka runa patiešām ir par strīdīgā ieguldījuma īpatnību. Tomēr prasītājas minētais apstāklis, ka šī kvalifikācija Helaba dod palielinātu elastīgumu līdzekļu izmantošanā, neļauj identificēt elementu, kas palielina strīdīgā ieguldījuma riska profilu, salīdzinot ar pasīvajiem ieguldījumiem, un kas ir raksturīgs pamatkapitālam. Visbeidzot, attiecībā uz to, ka strīdīgais ieguldījums pilnā apmērā tika uzskatīts par pamata pašu kapitālu, ir jānorāda, ka prasītāja vienīgi min šo īpašību, to neargumentējot. Tā kā šī īpašība ir sekas tam, ka strīdīgais ieguldījums tika atzīts par beztermiņa ieguldījumu bez procentu paaugstināšanas klauzulas (turpmāk tekstā – “ step‑up klauzula”), ir jāatsaucas uz Vispārējās tiesas vērtējumu par strīdīgā ieguldījuma nepārtraukto raksturu (skat. šā sprieduma 150.–154. punktu). Vispirms attiecībā uz Komisijas vērtējumu, atbilstoši kuram pamatkapitāla bufera samazinātais apmērs tai neļauj izslēgt, ka privātais institucionāls ieguldītājs būtu veicis ar strīdīgo ieguldījumu salīdzināmu ieguldījumu pasīvā ieguldījuma formā, prasītāja apgalvo, ka tas, ka federālo zemju bankas biežāk izmanto pasīvos ieguldījumus, nenozīmē, ka ieguldītāji atsakās no pienācīgas atlīdzības. Tā piebilst, ka katrā ziņā uz minētajiem pasīvajiem ieguldījumiem ir parakstījušies viņu īpašnieki, publiskie ieguldītāji, nevis privātie ieguldītāji, līdz ar to Komisija tos nevarēja izmantot salīdzinājumam. Attiecībā uz Komisijas apgalvojumu, ka ieguldītāji vēl labprātāk pieņemtu mazāku pamatkapitāla buferi federālo zemju banku gadījumā, jo tā riska struktūra ir mazāka, prasītāja apgalvo, ka federālo zemju banku vērtējuma salīdzinājums ar privāto banku vērtējumu liecina par to, ka federālo zemju banku riska struktūra nav mazāka. Ir jāuzsver, ka jautājums – kā norāda prasītāja – nav par to, vai strīdīgais ieguldījums varētu tikt emitēts tirgū, neraugoties uz to, ka pamatkapitāla buferis ir tikai 60 %, bet gan par to, vai šā apstākļa dēļ strīdīgais ieguldījums tā riska profila ziņā ir līdzīgāks terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem vai ieguldījumiem pamatkapitālā un vai par to būtu maksājama lielāka atlīdzība. Šajā ziņā ir jānorāda, ka no lietas materiāliem izriet, ka pirms Sidnejas deklarācijas pasīvie ieguldījumi bija tikai neliela daļa no banku pamata pašu kapitāla. Tikai pēc šīs deklarācijas – 1998. gada oktobrī – tika izskaidrots, ka hibrīdie pašu kapitāla instrumenti var tikt uzskatīti par pamata pašu kapitālu, pārsniedzot 15 % robežu, un tika precizēti šīs atzīšanas nosacījumi. Tādējādi var pieņemt, ka brīdī, kad līgumslēdzējas puses beidzot vienojās par strīdīgo ieguldījumu, – 1998. gada decembrī – tirgū vēl nebija redzama Sidnejas Deklarācijas ietekme uz pamata pašu kapitāla daļu, kas iegūta ar hibrīdo pašu kapitāla instrumentu palīdzību, un tātad – uz pamatkapitāla buferi. Tomēr no apstrīdētā lēmuma (preambulas 129. un 134. apsvērums) izriet, ka turpmāk gan privātās bankas, gan federālo zemju bankas palielināja hibrīdo pašu kapitāla instrumentu daļu savos pamata pašu kapitālos un šis palielinājums bija īpaši liels federālo zemju banku gadījumā. Tāpat no apstrīdētā lēmuma (preambulas 179. un 180. apsvērums) izriet, ka par hibrīdajiem pašu kapitāla instrumentiem, ko bankas emitēja pēc Sidnejas deklarācijas pieņemšanas un kas atbilda tās nosacījumiem atzīšanai par pamata pašu kapitālu, kas pārsniedz 15 % robežu, netika maksāta atlīdzība ar daudz lielāku likmi nekā atlīdzība par iepriekš emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem. Visbeidzot, no apstrīdētā lēmuma (preambulas 134. apsvērums) un Komisijas atbildes uz Pirmās instances tiesas rakstveida jautājumu izriet, ka to ieguldītāju vidū, kuri parakstījās uz federālo zemju banku emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem, bija privātie ieguldītāji, kas nebija pieprasījuši lielāku atlīdzību par ieguldījumiem, lai ņemtu vērā minēto banku pamatkapitāla bufera samazināto apmēru. Šādos apstākļos prasītājas argumentācija neļauj uzskatīt, ka, ņemot vērā pamatkapitāla bufera samazināto apmēru, strīdīgā ieguldījuma riska profils no ekonomiskā viedokļa ir līdzīgs pamatkapitālam. Ņemot vērā iepriekš minētos apsvērumus, nav jāizvērtē prasītājas kritika par Komisijas apgalvojumu, ka ieguldītāji vēl labprātāk pieņemtu mazāku pamatkapitāla buferi federālo zemju banku gadījumā, jo to risku struktūra ir mazāka. Proti, iemesliem, kuru dēļ ieguldītāji vēl labprātāk pieņemtu mazāku pamatkapitāla buferi federālo zemju banku gadījumā, šajā gadījumā nav nozīmes, jo ir pierādīts, ka samazināta pamatkapitāla bufera esamība netraucē privātajiem ieguldītājiem parakstīties uz federālo zemju banku pasīvajiem ieguldījumiem, nedz arī tiem liek pieprasīt augstāku atlīdzību nekā atlīdzība par pasīvajiem ieguldījumiem, kurus emitējušas bankas ar lielāku pamatkapitāla buferi. –       Ieguldījuma nepārtrauktais raksturs un nodošanas iespējas neesamība Apstrīdētajā lēmumā Komisija būtībā uzskatīja, ka ieguldījuma nepārtrauktais raksturs un nodošanas iespējas neesamība nepamato, ka atlīdzība par strīdīgo ieguldījumu tiek salīdzināta ar atlīdzību par pamatkapitālu, nevis ar atlīdzību par terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, un ka šo īpašību sekas ir jāizvērtē, aprēķinot atbilstošu atlīdzību. Šo vērtējumu tā pamatoja, norādot, ka strīdīgā ieguldījuma nepārtrauktais raksturs galvenokārt ir saistīts ar ieguldītāju risku nespēt izmantot procentu likmes palielināšanos tirgū, bet ka tas neietekmē zaudēšanas riska līmeni maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā (apstrīdētā lēmuma preambulas 138. apsvērums). Prasītāja apgalvo, ka faktors, kas palielina strīdīgā ieguldījuma riska profilu, salīdzinot ar tirgū emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem, ir nevis tā nenoteiktais termiņš, bet gan tas, ka Hesene nevar pārtraukt investīciju, jo minētais ieguldījums nav aizstājams, un tā nevar nodot savas tiesības trešām personām bez Helaba piekrišanas. Turpretī tirgū emitētie beztermiņa ieguldījumi tiek kotēti biržā, tādējādi ieguldītājs jebkurā brīdī var pārtraukt investīciju un nav saistīts ar banku uz nenoteiktu laiku. Savā replikā tā pārmet, ka Komisija, pēc tās domām, uzskata, ka nepārtrauktība un aizstājamība nekādā veidā nav saistītas, tomēr strīdīgā ieguldījuma riska profils izrietot no šo divu īpašību mijiedarbības, kādēļ Hesene nevarot pārtraukt investīciju. Turklāt tā apstrīd Komisijas argumentu, ka aizstājamība nav izslēgta, bet ir tikai ierobežota. Ir jāatzīst, ka lietas dalībnieki tiesas sēdē, atbildot uz Pirmās instances tiesas jautājumu, apstiprināja, ka pastāv pasīvi ieguldījumi, par kuriem – kā šajā gadījumā – ir panākta savstarpēja vienošanās starp emitenti banku un ieguldītājiem, kas nekotējas biržā. Līdz ar to aizstājamība, kas izriet no ieguldījuma kotēšanas biržā, nav raksturīga visiem pasīvajiem ieguldījumiem, uz kuriem ir parakstījušies privātie ieguldītāji. Tomēr no lietas materiāliem neizriet, ka par ieguldījumiem, par kuriem panākta savstarpēja vienošanās, ir maksājama augstāka atlīdzība nekā par tiem, kas kotējas biržā. Katrā ziņā ir jānorāda, ka strīdīgais ieguldījums šajā ziņā atšķiras arī no ieguldījumiem pamatkapitālā tiktāl, ciktāl – kā prasītāja apgalvoja administratīvajā procesā, kas notika pirms apstrīdētā lēmuma pieņemšanas (apstrīdētā lēmuma preambulas 68. apsvērums), – partneris, vismaz tādu akciju sabiedrību gadījumā kā Vācijas bankas, kuras ir emitējušas ieguldījumus, kurus Komisija izmanto kā piemēru, var jebkurā brīdī brīvi pārdot savu ieguldījumu. Līdz ar to, pat pieņemot, ka Hesenes ieguldījums nav aizstājams un ka tas palielina zaudēšanas risku maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā, salīdzinot ar pasīvajiem ieguldījumiem, šis apstāklis atšķir strīdīgo ieguldījumu arī no ieguldījuma to banku pamatkapitālā, kas ir emitējušas ieguldījumus, kurus Komisija izmantoja kā piemēru, un nenozīmē, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka strīdīgais ieguldījums bija jāsalīdzina ar citiem tirgū emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem, nevis ar pamatkapitālu, tomēr ņemdama vērā tā īpatnības, izmantojot vajadzīgos uzrēķinus, tostarp nepārtrauktības uzrēķinu. Strīdīgā ieguldījuma īpašības, kas netika minētas administratīvajā procesā un netika izvērtētas apstrīdētajā lēmumā Prasītāja apgalvo, ka papildus iepriekš izvērtētajam likvidācijas vai maksātnespējas gadījumam strīdīgais ieguldījums ir saistīts ar būtisku zaudēšanas risku gan attiecībā uz atlīdzību, gan ieguldītajiem līdzekļiem. Šajā sakarā tā atsaucas uz to, ka strīdīgais ieguldījums tiek iekļauts Helaba gada zaudējumos, kā arī rada Hesenei risku nesaņemt atlīdzību Helaba gada zaudējumu gadījumā un nespēt atgūt ieguldītos līdzekļus. Attiecībā uz dalību Helaba gadu zaudējumu veidošanā prasītāja apgalvo, ka strīdīgais ieguldījums no ekonomiskā viedokļa tiek iekļauts zaudējumos tāpat kā pamatkapitāls, jo saskaņā ar līguma 3. panta 1. punktu un 8. panta 1. punktu viss ieguldījums tiek iekļauts iespējamos Helaba gada zaudējumos un iespējamie zaudējumi ierobežo Hesenes tiesības uz atlīdzību līguma laušanas gadījumā. Tā piebilst, ka tam, ka dalība zaudējumu veidošanā ir raksturīga visiem pasīvajiem ieguldījumiem, nav nozīmes, jo ir svarīgi izvērtēt šo apstākli kopā ar visām strīdīgā ieguldījuma ekonomiskajām īpašībām. Turklāt tā uzskata, ka tas, ka saskaņā ar līguma 4. pantu (“labāku laiku” klauzula) zaudējumu gadījumā iespējamā nākotnes peļņa ir izmantojama ieguldījuma refinansēšanai, nerada Hesenei labvēlīgāku situāciju kā akcionāra situācija, jo atšķirībā no akcionāra tā negūst labumu no uzņēmuma vērtības palielināšanas. Šajā sakarā ir jāatzīst, ka, lai arī dalība zaudējumu veidošanā strīdīgo ieguldījumu padara līdzīgu pamatkapitālam, kādēļ BAKred to ir atzinis par Helaba pamata pašu kapitālu, tomēr tā šo strīdīgo ieguldījumu nenošķir no citiem pasīvajiem ieguldījumiem, kuri tāpat tika atzīti par pamata pašu kapitālu. Protams, šajā gadījumā apmērs, par kādu ieguldījuma vērtība tiks samazināta Helaba zaudējumu dēļ, būs lielāks nekā to ieguldījumu gadījumā, kurus Komisija izmantoja kā piemēru. Tomēr, tā kā šis apstāklis ir sekas tam, ka strīdīgais ieguldījums ir lielāka Helaba pamata pašu kapitāla daļa salīdzinājumā ar citiem ieguldījumiem emitenšu banku pašu kapitālā, tas nav uzskatāms par strīdīgā ieguldījuma iezīmi, kas nodalāma no tā apmēra, salīdzinot ar kopējo Helaba pamata pašu kapitālu (skat. šā sprieduma 136.–149. punktu). Attiecībā uz “labāku laiku” klauzulu, kas paredzēta līguma 4. pantā (skat. šā sprieduma 156. punktu), pietiek atzīt, ka, lai arī ir iespējams, kā to apgalvo prasītāja, ka tā noteikti nesniedz priekšrocības Hesenei salīdzinājumā ar ieguldītāju pamatkapitālā, jo jautājums par to, kurš ieguldījums ir izdevīgāks, ir atkarīgs no katra finanšu gada rezultātiem, tā šos ieguldījumus katrā ziņā nodala un tātad strīdīgo ieguldījumu padara līdzīgāku pasīvajiem ieguldījumiem, kuru gadījumā var tikt paredzēta šāda klauzula, nekā pamatkapitālam. Šādos apstākļos tas, ka strīdīgais ieguldījums tiek iekļauts zaudējumos, nepierāda, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, salīdzinādama atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu ar atlīdzību par terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Attiecībā uz Hesenes risku nesaņemt atlīdzību Helaba gada zaudējumu gadījumā prasītāja apgalvo, ka atlīdzība, kas ir pārskaitāma Hesenei, ir būtiska Helaba peļņas daļa un ka līdz ar to pastāv liels risks, ka Hesene to nesaņems. Šajā sakarā tā apgalvo, ka atlīdzība, kas ir maksājama Hesenei, bija daudz lielāka Helaba peļņas daļa gadā, kad tika veikts strīdīgais ieguldījums, nekā atlīdzība par apstrīdētajā lēmumā piemēram izmantoto privāto banku emitētajiem ieguldījumiem, kas bija daļa no katras minētās bankas peļņas. Attiecībā uz Hesenes risku nespēt atgūt ieguldītos līdzekļus prasītāja apgalvo, ka, ņemot vērā strīdīgā ieguldījuma lielo proporciju Helaba pamata pašu kapitālā, Helaba nevarēs atmaksāt Hesenei ieguldījumu, jo tās peļņa tai neļauj aizstāt pamata pašu kapitālu, kuru tā zaudētu šādā gadījumā. Ir jānorāda, ka šīs divas strīdīgā ieguldījuma iezīmes būtībā ir sekas tam, ka šis ieguldījums ir lielāka daļa Helaba pamata pašu kapitālā nekā daļa, kas veido atsauces darījumus banku pamata pašu kapitālos. Līdz ar to – tāpat kā tika nospriests attiecībā uz dalību zaudējumu veidošanā (skat. šā sprieduma 158. punktu) – šīs divas iezīmes nav jāizvērtē atsevišķi. Turklāt attiecībā uz Helaba 1998. gada peļņas daļu, kas bija atlīdzība Hesenei, ir jāatzīst, pirmkārt, ka prasītāja neņem vērā, ka saskaņā ar daudzpakāpju modeli atlīdzība par visu strīdīgo ieguldījumu – izņemot daļu, kas vajadzīga, lai nodrošinātu atbalstāmās dzīvokļu celtniecības darbības, – ar likmi 1,4 % Helaba bija jāizmaksā tikai no 2003. gada un, otrkārt, ka salīdzinājumam tā izmanto Helaba peļņu pēc nodokļu nomaksas 1998. gadā, nevis tās gada peļņu pirms nodokļu nomaksas, lai arī nav apstrīdēts, ka, tā kā strīdīgais ieguldījums ir pasīvs ieguldījums, saskaņā ar Vācijas tiesību aktiem atlīdzība par to ir ekspluatācijas izdevumi, kas ir maksājami pirms nodokļu nomaksas. Līdz ar to prasītājas argumenti par Hesenes risku nesaņemt atlīdzību Helaba gada zaudējumu gadījumā un nespēt atgūt ieguldītos līdzekļus neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, salīdzinādama atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu ar atlīdzību par terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Par situāciju tirgū brīdī, kad tika integrēts strīdīgais ieguldījums Pirmkārt, prasītāja apgalvo, ka Komisija, veicot strīdīgā ieguldījuma ekonomisko kvalificēšanu, ir kļūdaini piemērojusi privātā ieguldītāja kritēriju, neņemot vērā strīdīgā ieguldījuma piešķiršanas datumu, proti, 1998. gada 31. decembri. Šajā sakarā tā norāda, ka apstrīdētā lēmuma preambulas 129. apsvērumā Komisija atsaucas uz privāto banku praksi, ko aprakstījusi Vācijas Federatīvā Republika un kuras kopsavilkums ir iekļauts minētā lēmuma preambulas 96. un 99. apsvērumā. Šajos apsvērumos Komisija norādīja, ka Vācijas Federatīvā Republika bija skaidrojusi, pirmkārt, ka tikai dažus mēnešus pēc Helaba arī Deutsche Bank pieņēma beztermiņa ieguldījumu kapitāla tirgū, otrkārt, ka no 1999. gada tirgus nepiešķīra noteicošu nozīmi atšķirībai starp terminētiem un beztermiņa finanšu instrumentiem un, treškārt, ka prasītājas apgalvojums, ka liela apjoma ieguldījumu gadījumā var izmantot tikai ieguldījumu pamatkapitālā, ir pretrunā to pasīvo ieguldījumu lieluma kārtībai, kurus privātās kredītiestādes bija pieņēmušas kapitāla tirgū gan 1998. un 1999. gadā, gan pēc tam. Turklāt tā norāda, ka apstrīdētā lēmuma preambulas 101. apsvērumā esošajā tabulā ir aprakstīts, kā laikā no 1998. līdz 2003. gadam attīstījās trīs privāto banku pamata pašu kapitālu daļa, kas ir hibrīds pašu kapitāls. Atsaucoties uz tādējādi Vācijas Federatīvās Republikas izklāstīto Vācijas banku praksi, tā apgalvo, ka Komisija pamatojas uz informāciju, kas bija pieejama tikai gados pēc strīdīgā ieguldījuma veikšanas. Prasītāja piebilst, ka 1998. gada beigās Hesene nevarēja paredzēt turpmāko attīstību kapitāla tirgū attiecībā uz pasīvajiem ieguldījumiem un beztermiņa ieguldījumiem. Līdz ar to tā apgalvo, ka Komisijai, veicot strīdīgā ieguldījuma ekonomisko kvalificēšanu, bija jāņem vērā tikai tas stāvoklis tirgū, kāds bija 1998. gadā, nevis nākotnes attīstība kapitāla tirgū, kas nebija zināma strīdīgā ieguldījuma veikšanas brīdī. Ir jāatgādina, ka saskaņā ar judikatūru salīdzinājums starp publisko ieguldītāju rīcību un privāto ieguldītāju rīcību ir jāveic, ņemot vērā to, kā attiecīgajā darījumā būtu rīkojies privātais ieguldītājs, izmantojot pieejamo informāciju un šajā brīdī paredzamo attīstību (Pirmās instances tiesas 1998. gada 30. aprīļa spriedums lietā T‑16/96 Cityflyer Express /Komisija, Recueil , II‑757. lpp., 76. punkts, un iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 246. punkts). Šajā gadījumā vispirms ir jāatzīst, ka apstrīdētā lēmuma preambulas 129. apsvērumā ietvertā atsauce uz Vācijas banku praksi ir paredzēta tikai, lai Komisija pamatotu savu Sidnejas deklarācijas interpretāciju, atbilstoši kurai no šīs deklarācijas nevar nonākt pie secinājuma, ka nepārtrauktie inovatīvie finanšu instrumenti nekādā gadījumā nevarētu tikt atzīti par pamata pašu kapitālu vai ka uz tiem arī būtu attiecināma 15 % pamata pašu kapitāla robeža. Tādējādi Komisija atsaucas uz šo praksi, norādot, ka tā atbalsta iespēju kā pašu kapitālu izmantot nepārtrauktos inovatīvos finanšu instrumentus, kas pārsniedz 15 % robežu. Līdz ar to Komisija savu vērtējumu nepamato ar šiem darījumiem, kas veikti pēc strīdīgā ieguldījuma, bet gan tos izmanto tikai, lai pamatotu savu Sidnejas deklarācijas interpretāciju. Katrā ziņā ir jāatzīst, ka prasītāja neizskaidro, kādēļ brīdī, kad Hesene un Helaba vienojās par strīdīgo ieguldījumu, tās nevarēja paredzēt tirgus attīstību pēc Sidnejas deklarācijas. Šis skaidrojums ir vēl jo vairāk nepieciešams, jo no apstrīdētā lēmuma izriet, ka minētā tirgus attīstība apstiprināja strīdīgā ieguldījuma līgumslēdzēju pušu vērtējumu, atbilstoši kuram, pirmkārt, beztermiņa ieguldījumi nebija atlīdzināmi, atsaucoties uz pamatkapitālu, un, otrkārt, pamatkapitāla bufera lielais apmērs neietekmēja atlīdzības līmeni. Otrkārt, prasītāja apstrīd, ka strīdīgā ieguldījuma veikšanas brīdī Vācijā pastāvēja attīstīts hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus, kurā Helaba būtu varējusi emitēt tādu ieguldījumu kā strīdīgais ieguldījums. Tādējādi tā apgalvo, ka beztermiņa ieguldījums bez step‑up klauzulas – tāds kā strīdīgais ieguldījums – nevarēja tikt emitēts 1998. gadā pēc tādu institucionālu ieguldītāju vēlmes kā Hesene. Tikai sākot ar 2004. gadu institucionāli ieguldītāji piekrita parakstīties uz šādiem beztermiņa ieguldījumiem. Turklāt šie beztermiņa ieguldījumi bija mazāka apmēra un tika kotēti biržā. Tāpat strīdīgais ieguldījums arī nevarēja tikt emitēts vēlāk sava apmēra dēļ, jo uz to parakstījās viens vienīgs ieguldītājs un tas tika atzīts par pamata pašu kapitālu pilnā apmērā – Helaba , nevis grupas, kurai tā pieder, līmenī. Prasītāja apgalvo, ka Komisija neievēro šo apstākli, apgalvodama, ka Helaba būtu varējusi iegūt līdzekļus, emitējot vairākas mazāka apmēra daļas. Šajā ziņā tā tostarp apgalvo, ka ar šo apgalvojumu tiek pārkāpts privātā ieguldītāja kritērijs, jo tas nozīmē, ka tika ņemta vērā ieguldītāja rīcība situācijā, kas atšķiras no Hesenes situācijas, kā arī tas, ka tika mainītas prioritātes, tādējādi šis apgalvojums esot balstīts uz alternatīvām, kādas Helaba būtu bijušas nākotnē, nevis uz jautājumu par to, vai privātais ieguldītājs Helaba būtu piešķīris tāda paša veida ieguldījumu ar tādiem pašiem nosacījumiem. Līdz ar to tā uzskata: tā kā hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus Vācijā nebija attīstīts, Komisijai bija jāuzskata, ka Helaba būtu varējusi iegūt tirgū līdzvērtīgu pamata pašu kapitāla apmēru tikai pamatkapitāla formā. Ir jāatzīst, ka prasītāja tieši neapstrīd Komisijas atsauci apstrīdētā lēmuma preambulas 137. apsvērumā uz to, ka 1987. gadā tika emitēts beztermiņa ieguldījums bez step‑up klauzulas, uz ko parakstījās institucionāli ieguldītāji, un neizvirza argumentu, lai pierādītu, ka Komisija nevar balstīt savu vērtējumu uz šo faktu. Tādējādi, lai arī tā apgalvo, ka pirmo reizi beztermiņa ieguldījums, uz kuru ir parakstījušies Vācijas institucionāli ieguldītāji, bez step‑up klauzulas tika emitēts 2004. gadā un Vācijas banka pirmo šāda veida emisiju veikusi 2005. gadā, šie apgalvojumi nav pietiekami, lai pierādītu, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, pamatodamās uz apstrīdētā lēmuma preambulas 137. apsvērumā minēto darījumu, noraidot argumentu, atbilstoši kuram institucionāli ieguldītāji nevarēja parakstīties uz beztermiņa ieguldījumiem bez step‑up klauzulas, un ka strīdīgais ieguldījums neierobežota termiņa dēļ varēja tikt salīdzināts tikai ar pamatkapitālu. Attiecībā uz prasītājas minētajām atšķirībām starp strīdīgo ieguldījumu un tirgū emitētajiem pasīvajiem ieguldījumiem ir jāatzīst, ka tās atbilst argumentiem, kas jau tika izvērtēti un noraidīti. Saistībā ar prasītājas argumentu, ka Komisija esot pārkāpusi privātā ieguldītāja kritēriju, apgalvodama, ka Helaba būtu varējusi iegūt līdzekļus, emitējot vairākas mazāka apmēra daļas, ir jāatgādina, ka, lai arī, protams, atbilstoši privātā ieguldītāja kritērijam ir jāizvērtē, vai šāds ieguldītājs būtu veicis attiecīgo darījumu ar tādiem pašiem nosacījumiem, tomēr saskaņā ar iepriekš 35. un 36. punktā minēto judikatūru valsts atbalstu pārbaudes mērķis ir noteikt, vai saņēmējam uzņēmumam tiek sniegta ekonomiska priekšrocība, kuru tas nebūtu ieguvis normālos tirgus apstākļos, un ka šajā sakarā nevar uzskatīt, ka ir jāņem vērā tikai ieguldītāja viedoklis. Līdz ar to prasītāja nevar apgalvot, ka jautājumam par to, vai Helaba būtu varējusi iegūt tirgū tādas pašas priekšrocības par tādu pašu cenu, nav nozīmes, jo šis jautājums ir būtisks, lai noteiktu, kāds būtu bijis pārrunu starp Helaba un iespējamu privāto ieguldītāju rezultāts situācijā, kādā atradās Hesene. Šādos apstākļos ir jānoraida prasītājas iebildumi par kļūdainu atsauces perioda piemērošanu un par kļūdainu tirgus stāvokļa vērtējumu brīdī, kad tika integrēts strīdīgais ieguldījums. Secinājumi par strīdīgā ieguldījuma kvalificēšanu kā pasīvo ieguldījumu Nav apstrīdēts, ka strīdīgais ieguldījums ir īpašs instruments, kas tieši neatbilst nedz tirgū emitētiem terminētiem vai beztermiņa pasīvajiem ieguldījumiem, nedz pamatkapitālam. Tomēr no iepriekšējā vērtējuma izriet, ka strīdīgais ieguldījums ir līdzīgs terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, kas ir atzīti par pamata pašu kapitālu, šādu īpašību dēļ: to vieta hierarhijā likvidācijas vai maksātnespējas gadījumā – gan attiecībā uz banku kreditoriem, gan uz īpašniekiem; tas, ka pastāv pienākums izmaksāt ikgadēju atlīdzību, kuras summa ir noteikta līgumā; tas, ka atlīdzības izmaksa tiek apturēta gada zaudējumu gadījumā; tas, ka tie ir vienīgie ienākumi, kurus ieguldītājs saņem no sava ieguldījuma, nepiedaloties uzņēmuma vērtības palielināšanā, un ka Helaba ir pienākums izmaksāt neizmaksāto atlīdzību nākamajos gados pēc gada vai gadiem, kad atlīdzība netika izmaksāta; tas, ka strīdīgais ieguldījums tiek iekļauts bankas gada zaudējumos, un tas, ka pastāv “labāku laiku” klauzula gadījumam, ja ieguldījuma vērtība samazinātos zaudējumu dēļ. Turpretī tas atšķiras no terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, kas ir atzīti par pamata pašu kapitālu, un līdzinās pamatkapitālam tādēļ, ka tas ir beztermiņa un šā iemesla dēļ tas varēja tikt atzīts par pamata pašu kapitālu, kas pārsniedz 15 % robežu, un tādēļ, ka tas ir ļoti liela pamata pašu kapitāla daļa un ka tas tika atzīts par pamata pašu kapitālu Helaba , nevis grupas, kurai tā pieder, līmenī. Visbeidzot, tas atšķiras gan no vairuma terminētu pasīvo ieguldījumu, kas ir atzīti par pamata pašu kapitālu, gan no privāto banku, kuras emitējušas ieguldījumus, kurus Komisija izmantoja salīdzinājumam, pamatkapitāla tādēļ, ka Hesenes ieguldījums nav aizstājams vai arī tam ir tikai ļoti ierobežota aizstājamība. Turklāt tas atšķiras no pasīvajiem ieguldījumiem, kurus Komisija izmantoja atsaucei, un no vairuma ieguldījumu pamatkapitālā tādēļ, ka Hesenei pieder ļoti liela bankas pamata kapitāla daļa. Līdz ar to vienīgās strīdīgā ieguldījuma iezīmes, kas vienlaicīgi to atšķir no terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem un pielīdzina pamatkapitālam, ir, pirmkārt, neierobežots termiņš un, otrkārt, tas, ka šis ieguldījums veido vairāk nekā 15 % no Helaba pamata pašu kapitāla. Tomēr no iepriekš izklāstītā vērtējuma izriet, pirmkārt, ka prasītāja nav pierādījusi, ka šo īpašību, kas ir raksturīgas beztermiņa ieguldījumiem, dēļ tirgū būtu jāmaksā atlīdzība, kas ir līdzīgāka atlīdzībai par pamatkapitālu nekā atlīdzībai par terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, un, otrkārt, ka nav iemesla uzskatīt, ka Hesene un Helaba nevarēja paredzēt šādu attīstību. Ņemot vērā iepriekš minēto, prasītājas argumenti neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, strīdīgā ieguldījuma iezīmju vispārīgas vērtēšanas laikā uzskatīdama, ka tas ir līdzīgāks pasīvajiem ieguldījumiem nekā pamatkapitālam, un līdz ar to – ka atlīdzība par to ir salīdzināma ar atlīdzību par tāda apmēra terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem, kādi parasti ir novērojami tirgū, un vajadzības gadījumā šai atlīdzībai būtu jāpieskaita uzrēķins. 4. Par atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu salīdzinājumu ar atlīdzību par tirgū noteikto garantiju Attiecībā uz atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu salīdzinājumu ar atlīdzību par tirgū noteikto garantiju prasītāja apstrīd Komisijas vērtējumus: par papildu izdevumu, kas profesionālā nodokļa dēļ saistībā ar strīdīgo ieguldījumu rodas Helaba , ņemšanu vērā, par pamata atlīdzības, par ko vienojās Hesene un Helaba , salīdzinājumu ar atlīdzību par tirgū noteikto pamata galvojuma atlīdzību un par šajā gadījumā noteiktā nepārtrauktības uzrēķina salīdzinājumu ar tirgū noteikto nepārtrauktības uzrēķinu. a)     Par profesionālā nodokļa ņemšanu vērā Apstrīdētais lēmums Komisija uzskatīja, ka līgumā noteiktās atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu salīdzinājumam ar tirgū noteikto atlīdzību bija jāņem vērā profesionālā nodokļa, kas piemērojams strīdīgajam ieguldījumam un kas šajā gadījumā ir 0,26 % gadā, ietekme. Šajā sakarā tā norādīja: lai arī šis nodoklis bija jāmaksā institucionāliem ieguldītājiem, kuri veic savu darbību Vācijā un šā iemesla dēļ pieprasītu lielāku atlīdzību, šajā gadījumā tas bija jāmaksā Helaba , jo Hesenei tas nav piemērojams. Tādējādi Komisija uzskatīja, ka Helaba kopējās izmaksas, kas bija jāsalīdzina ar atlīdzības diapazonu tirgū, bija saistītas ar līgumslēdzēju pušu noteikto atlīdzību nevis 1,4 % apmērā, bet gan 1,66 % apmērā (apstrīdētā lēmuma preambulas 156.–159. apsvērums). Lietas dalībnieku argumenti Prasītāja apstrīd šo vērtējumu un apgalvo, ka ieguldītāji, aprēķinot iespējamo peļņu, neņem vērā ieguldījuma saņēmēja nodokļu statusu un ka Komisija nav pierādījusi, ka tirgū ieguldījuma saņēmējs būtu varējis likt ieguldītājam uzņemties visu nodokļu nomaksu. Tā apgalvo, ka atlīdzības, kas par šo pašu ieguldījumu ir maksājama dažādiem ieguldītājiem, summa nekādi neatšķiras, pat neraugoties uz to, ka valsts ieguldītājiem, kuri neveic nekādu rūpniecisko vai komercdarbību, kā arī ārvalsts ieguldītājiem nav piemērojams profesionālais nodoklis, ja tie veic pasīvos ieguldījumus, un līdz ar to tie atrodas tādā pašā stāvoklī kā Hesene. Prasītāja piebilst, ka katrā ziņā papildu maksājumi, kas ir jāsedz Helaba , nav vienādi ar profesionālā nodokļa likmi, bet ir mazāki, jo minētais nodoklis ir Helaba profesionālie izdevumi, kas tādējādi samazina tās apliekamo peļņu. Tādējādi pēc uzņēmumu nodokļa nomaksas (tajā laikā Vācijā – 40 %) un solidaritātes uzrēķina (5,5 %) papildu izdevumi bija tikai 0,15 %. Komisija un personas, kas iestājušās lietā, apstrīd šos argumentus. Vispārējās tiesas vērtējums Vispirms attiecībā uz vajadzību ņemt vērā profesionālā nodokļa ietekmi uz maksājumiem, kas ir jāsedz Helaba strīdīgā ieguldījuma dēļ, ir jāatzīst, ka prasītāja neapstrīd, ka Helaba ir jāmaksā šis nodoklis tādēļ, ka Hesenei tas nav piemērojams. Lai arī, protams, tā apgalvo, ka dažiem citiem ieguldītājiem tāpat nav piemērojams šis nodoklis un ka tas nemaina maksājamās atlīdzības summu, ir jānorāda, ka Vācijas Federatīvā Republika un Helaba tiesas sēdē apstiprināja, ka, lai arī patiešām bankām principā ir piemērojams profesionālais nodoklis attiecībā uz atlīdzību, kas ir maksājama ieguldītājiem, kuri nav reģistrēti Vācijā vai neveic nekādu rūpniecisko vai komercdarbību, tomēr nedz bankām, nedz Vācijas iestādēm nav zināmi ieguldītāji, kuriem piederētu vērtspapīri, kas izriet no pasīvajiem ieguldījumiem, un ka līdz ar to bankām netiek piemērots profesionālais nodoklis attiecībā uz samaksāto atlīdzību, lai arī šīs atlīdzības daļa tika samaksāta ieguldītājiem, kuriem šis nodoklis nav piemērojams. Ir jānorāda: tā kā Komisijas argumentācija nav balstīta uz to, ka Hesenei nav piemērojams nodoklis, bet gan uz to, ka Helaba tas ir jāmaksā, tādējādi sedzot maksājumus, kuri tai nebūtu jāsedz, ja ieguldījumu būtu veicis privātais ieguldītājs tirgū, tas, ka bankām praksē netiek piemērots profesionālais nodoklis, kas atbilstu ieguldītājiem, kuri nav reģistrēti Vācijā vai neveic nekādu privātu rūpniecisku vai komercdarbību, samaksātai atlīdzībai, prasītājas argumentam nav nozīmes. Proti, šajā gadījumā atšķirībā no citiem pasīvajiem ieguldījumiem tirgū Helaba ir jāsedz papildu maksājumi tādēļ, ka ir jāmaksā profesionālais nodoklis. Šis maksājums, pat ja tas nenozīmē, ka Hesenei tiks samaksāta lielāka atlīdzība, ir jāņem vērā, izvērtējot, vai Helaba strīdīgā ieguldījuma dēļ sedz maksājumus, kas ir vismaz vienādi ar maksājumiem, kurus sedz bankas, kas emitējušas pasīvos ieguldījumus tirgū, un līdz ar to – vai tā gūst priekšrocību. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, ņemdama vērā profesionālā nodokļa ietekmi uz kopējiem maksājumiem, kas Helaba bija jāsedz strīdīgā ieguldījuma dēļ. Tāpat attiecībā uz to maksājumu aprēķinu, kas Helaba faktiski bija jāsedz, ir jānorāda, ka šajā gadījumā runa ir nevis par to, kādi ir galīgie maksājumi pēc nodokļu nomaksas, kuri Helaba rodas strīdīgā ieguldījuma dēļ, bet gan par šo maksājumu salīdzinājumu ar maksājumiem, kas izriet no terminēta ieguldījuma, uz ko parakstās privātais ieguldītājs. Šim nolūkam maksājumu, kas rodas kāda ieguldījuma dēļ, salīdzinājums var tikt veikts pirms vai pēc nodokļu nomaksas, ja vien minētie maksājumi tiek vērtēti vienā un tajā pašā brīdī. Tomēr, tā kā apstrīdētajā lēmumā Komisija atsaucas uz maksājumiem, kuri rodas salīdzinājumam izmantoto pasīvo ieguldījumu dēļ, pirms nodokļu nomaksas, tad tāpat ir jāņem vērā no profesionālā nodokļa izrietošie maksājumi pirms nodokļu nomaksas (šajā ziņā skat. iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB , 384. punkts). Līdz ar to prasītāja nav pierādījusi arī to, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka maksājumi, kas izriet no profesionālā nodokļa nomaksas, kuri ir jāņem vērā, lai salīdzinātu atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu ar atlīdzību par tirgū pastāvošajiem ieguldījumiem, ir pirms nodokļu nomaksas veicamie maksājumi. b)     Par pamata atlīdzības salīdzinājumu ar tirgū noteikto pamata galvojuma atlīdzību Apstrīdētais lēmums Komisija norāda, ka no desmit Vācijas Federatīvās Republikas minēto darījumu vērtējuma, kas izklāstīts apstrīdētā lēmuma preambulas 164. apsvērumā, izriet, ka atlīdzības diapazons ir no 0,75 % līdz 1,6 % gadā (apstrīdētā lēmuma preambulas 162., 163. un 165.–167. apsvērums). Turpinājumā Komisija izvērtē dažādas strīdīgā ieguldījuma īpatnības, kuras var ietekmēt atlīdzības apmēru. Šajā sakarā tā uzskata, ka nav jāpiemēro nedz uzrēķins darījuma apjoma dēļ, nedz samazinājums Helaba novērtējuma dēļ. Tomēr tā uzskata, ka samazināta pamatkapitāla bufera dēļ ir jāpieņem, ka privātais ieguldītājs nebūtu piekritis pamata galvojuma atlīdzībai, kurai piemērota viena no atlīdzības diapazona mazākajām vērtībām (apstrīdētā lēmuma preambulas 168., 169., 171. un 172. apsvērums). Komisija no minētā secina: tā kā Helaba veiktie maksājumi strīdīgā ieguldījuma dēļ atbilst tirgus diapazona vidējai, pat vienai no lielākajām vērtībām, nebija iespējams secināt, ka Helaba ir radītas priekšrocības, ne arī tātad ka pastāv valsts atbalsts (apstrīdētā lēmuma preambulas 172. apsvērums). Lietas dalībnieku argumenti Pirmkārt, prasītāja atgādina, ka strīdīgais ieguldījums sava riska profila dēļ bija jāsalīdzina ar ieguldījumu pamatkapitālā, nevis ar terminētu pasīvo ieguldījumu, un apgalvo, ka līdz ar to ir kļūdaini Komisijas veiktie aprēķini, kas ir balstīti uz tirgus diapazonu, kurš noteikts, pamatojoties uz galvojuma atlīdzību, kura tika noteikta terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Turklāt Komisija, strīdīgo ieguldījumu kļūdaini pielīdzinādama pasīvajiem ieguldījumiem, neesot ņēmusi vērā, ka papildus uzrēķinam, kas bija jāpiemēro, lai ņemtu vērā strīdīgā ieguldījuma nepārtraukto raksturu, ir jāpiemēro citi uzrēķini, lai ņemtu vērā Helaba finansiālo stāvokli, reklāmas neesamību un zemākas darījuma izmaksas. Otrkārt, prasītāja kritizē veidu, kādā Komisija aprēķināja pamata galvojuma atlīdzību. Tā apgalvo, pirmkārt, ka Komisija ir izvērtējusi pamata galvojuma atlīdzības summu, ņemot vērā nevis 1998. gada beigās pastāvošo tirgus stāvokli un apstākļus, bet gan vēlākus darījumus. Tā apgalvo, otrkārt, ka atšķirību starp strīdīgo ieguldījumu un atsauces darījumiem dēļ atlīdzībai par strīdīgo ieguldījumu būtu jāpiemēro pamata galvojuma atlīdzības, kas noteikta, pamatojoties uz atsauces darījumiem, tirgus diapazona viena no lielākajām vērtībām. Tā uzskata, ka Komisija ne tikai nav pareizi novērtējusi atšķirības starp strīdīgo ieguldījumu un izvērtētajiem atsauces darījumiem, bet arī nav izvērtējusi citas būtiskas atšķirības. Attiecībā uz atšķirībām, kuras Komisija izvērtēja, proti, strīdīgā ieguldījuma apjoms, pamatkapitāla bufera lielums un Helaba novērtējums, prasītāja apgalvo, ka, salīdzinot ar atsauces darījumiem, visu šo aspektu dēļ pamata galvojuma atlīdzībai bija jāpieskaita uzrēķins. Attiecībā uz atšķirībām starp strīdīgo ieguldījumu un atsauces darījumiem, kuras Komisija nav izvērtējusi un kuru dēļ pamata galvojuma atlīdzība bija jāpalielina, prasītāja min, pirmkārt, ka uz visu strīdīgo ieguldījumu parakstījās viens vienīgs ieguldītājs un, otrkārt, ka strīdīgais ieguldījums nav aizstājams, līdz ar to Hesene nevar pārtraukt ieguldījumu Helaba . Visbeidzot, prasītāja apgalvo, ka Dresdner Bank ieguldījums viena miljarda ASV dolāru apmērā, kas apstrīdētajā lēmumā minēts kā viens no atsauces darījumiem, pierāda, ka atlīdzībai par strīdīgo ieguldījumu bija jāpiemēro viena no atsauces diapazona lielākajām vērtībām, jo šis ieguldījums, neraugoties uz, pēc tās domām, samazinātu riska profilu, tika atlīdzināts, piemērojot augstāku likmi nekā tā, kas piemērota atlīdzībai par strīdīgo ieguldījumu. Komisija un personas, kas iestājušās lietā, apstrīd šos argumentus. Vispārējās tiesas vērtējums Pirmkārt, attiecībā uz prasītājas argumentu, ka Komisijas izmantotais diapazons esot kļūdains, jo tas ir pamatots ar darījumiem, kurus nevarot salīdzināt ar strīdīgo ieguldījumu, pietiek minēt, ka no jautājuma par strīdīgā ieguldījuma kvalifikāciju izriet, ka Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka tas ir līdzīgāks pasīvajiem ieguldījumiem nekā pamatkapitālam (skat. šā sprieduma 181. punktu). Otrkārt, attiecībā uz Komisijas vērtējumu par pamata atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu atbilstību tirgum vispirms ir jānoraida prasītājas arguments, ka Komisija neesot balstījusies uz tirgus apstākļiem strīdīgā ieguldījuma veikšanas dienā. Proti, ir jāatzīst, ka, pat neņemot vērā piecus 1999. gada darījumus, uz kuriem atsaucās Komisija, no pārējo darījumu vērtējuma izriet, ka Komisijas noteiktais tirgus diapazons, proti, no 75 līdz 160 pamatpunktiem, nav mainījies, jo darījumi, kam piemērojama minētā diapazona maksimālā likme ( Bayerische Hypo‑ und Vereinsbank ieguldījums DEM 1,2 miljardu apmērā) un minimālā likme ( Deutsche Bank emitētā USD 700 miljonu ieguldījuma otrā daļa), abi ir 1998. gada darījumi. Attiecībā uz prasītājas pieņēmumu, ka šie ieguldījumi tomēr neesot salīdzināmi ar strīdīgo ieguldījumu, jo tie ir terminēti, ir jāatgādina, ka šī īpašība neliedz veikt jebkādu salīdzinājumu. Turpinājumā ir jāizvērtē katrs no astoņiem aspektiem, kuru dēļ, pēc prasītājas domām, tirgus diapazonam, kas piemērojams pamata galvojuma atlīdzībai, esot jāpieskaita uzrēķins un kurus Komisija vai nu esot kļūdaini izvērtējusi, vai vispār neesot izvērtējusi. Pirmkārt, attiecībā uz Helaba finansiālo stāvokli prasītāja apgalvo, ka Helaba peļņa 1998. gadā bija relatīvi neliela, ņemot vērā atlīdzības summu, kas bija jāsamaksā Hesenei, līdz ar to esot pastāvējuši draudi, ka peļņa nebūs pietiekama, lai izmaksātu līgumā paredzēto atlīdzību. Tā piebilst, ka citi Helaba finansiālie rādītāji (peļņa no pašu kapitāla, peļņas sadale, pamata pašu kapitāla kvota) laika posmā no 1984. līdz 1994. gadam konstanti bija acīmredzami zemāki par privāto banku rādītājiem. Šajā sakarā ir jāatzīst, ka ar savu argumentu par, iespējams, nelielo Helaba peļņu, salīdzinot ar atlīdzības summu, prasītāja atkārto šā sprieduma 161. punktā izklāstīto argumentu, kas saistīts ar atlīdzības zaudēšanas risku. Tomēr, kā tika nospriests šā sprieduma 163. punktā, salīdzinājums, ko prasītāja veica starp atlīdzību, kas Helaba bija jāmaksā sākot ar 2003. gadu, un tās peļņu 1998. gadā, neļauj pierādīt, ka pastāv īpašs atlīdzības zaudēšanas risks. Attiecībā uz argumentu, ka citi Helaba rādītāji bija zemāki par lielo privāto banku rādītājiem, pietiek minēt, ka, lai arī sarunas par strīdīgo ieguldījumu un tā integrēšana Helaba notika 1998. gadā, prasītāja atsaucas uz datiem par laika posmu no 1984. līdz 1994. gadam. Šādos apstākļos ir jāatzīst, ka prasītājas argumenti neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, neuzskatīdama, ka Helaba finansiālā stāvokļa dēļ atlīdzībai bija jābūt lielākai par līgumā noteikto. Otrkārt, attiecībā uz to, ka darījums praktiski nebija publiskots, jo Helaba strīdīgo ieguldījumu saņēma no viena ieguldītāja, prasītāja apgalvo, ka kaitīgās sekas, ko rada publiskošana ar ieguldījumu saistīto grūtību vai grozījumu gadījumā, šajā gadījumā var tikt novērstas vai vismaz kontrolētas. Tā apgalvo, ka privātais ieguldītājs būtu pieprasījis pamata galvojuma atlīdzības uzrēķinu, lai kompensētu šo priekšrocību. Ir jāatzīst, ka šis prasītājas īsais apgalvojums nav pietiekams, lai pierādītu, ka apgalvotais apstāklis tirgū patiešām nozīmē, ka pamata galvojuma atlīdzībai ir jāpieskaita uzrēķins, un ka līdz ar to Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, neapstiprinādama šādu uzrēķinu šajā gadījumā. Turklāt, lai arī tostarp no lietas dalībnieku atsaucēm uz pasīvo ieguldījumu, uz ko ir parakstījusies apdrošināšanas sabiedrība, izriet, ka privātie ieguldītāji var parakstīties arī uz visu pasīvo ieguldījumu, prasītāja nav iesniegusi nevienu pierādījumu, kas ļautu uzskatīt, ka šāds uzrēķins patiešām ir pieprasīts tirgū. Turklāt, kā atzīst pati prasītāja, tas, ka strīdīgo ieguldījumu ir veicis viens vienīgs ieguldītājs, neļauj Helaba pilnībā izvairīties no publiskošanas. Proti, Helaba nevar traucēt Hesenei atsaukties uz iespējamām ar ieguldījumu saistītām grūtībām vai grozījumiem, vēl jo vairāk tāpēc, ka šie jautājumi var tikt publiski apspriesti Hessischer Landtag (Hesenes parlaments), tāpat kā tika apspriesta sākotnējā parakstīšanās uz strīdīgo ieguldījumu. Treškārt, attiecībā uz, iespējams, zemākām Helaba darījuma izmaksām prasītāja apgalvo: tā kā Helaba ieguva ieguldījumu no viena ieguldītāja, tā ietaupīja uz lielo maksājumu rēķina, kuri izriet no emisijas palaišanas, kā arī tās vadības un īstenošanas. Tā apgalvo, ka privātais ieguldītājs tāpat būtu pieprasījis pamata galvojuma atlīdzības uzrēķinu, lai kompensētu šo priekšrocību. Ir jāatzīst, ka šis prasītājas apgalvojums, kam nav norādīts pamatojums, nepierāda, ka apgalvotais apstāklis tirgū nozīmētu, ka pamata galvojuma atlīdzībai ir piemērojams uzrēķins. Turklāt Hesene norāda, ka tā ir ietaupījusi arī uz lielo maksājumu rēķina, ieguldot visus speciālos līdzekļus Helaba tā vietā, lai sadalītu strīdīgo ieguldījumu starp dažādām bankām, un ka līdz ar to uzrēķins nav pamatots. Šādos apstākļos arī šis arguments neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, šā iemesla dēļ neapstiprinādama šādu atlīdzības uzrēķinu. Ceturtkārt, attiecībā uz darījuma apmēru prasītāja kritizē Komisijas vērtējumu, atbilstoši kuram tādēļ, ka strīdīgā ieguldījuma apmērs ir daudz lielāks par salīdzinājumam izmantoto ieguldījumu apmēriem, nevajadzētu piemērot uzrēķinu, jo, pateicoties daudzpakāpju modelim, strīdīgais ieguldījums ir vienāds ar pieciem mazāka apmēra secīgi veiktiem ieguldījumiem. Tā piebilst, ka Komisija nonāk pretrunā saviem argumentiem tiesvedībā, kurā tika taisīts iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB un kurā tā apgalvoja, ka ieguldītājs, kas darbojas tirgus ekonomikas apstākļos, “sastopoties ar neparasti lielām summām praksē, [būtu] pieprasījis palielināt atlīdzību”. Prasītāja šajā sakarā atkārto argumentus, kurus tā izvirza par daudzpakāpju modeļa pieņemšanu. Tomēr no šā sprieduma 131. punkta izriet, ka Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka saistībā ar atbilstošas atlīdzības par komercdarbības paplašināšanas funkciju aprēķinu strīdīgais ieguldījums varēja tikt salīdzināts ar piecu mazāka apmēra pasīvo ieguldījumu virkni. Katrā ziņā ir jāatzīst, ka, pat neņemot vērā daudzpakāpju modeli, no Komisijas apstrīdētā lēmuma preambulas 164. apsvērumā vērā ņemto darījumu vērtējuma neizriet, ka lielais apmērs noteikti nozīmē, ka galvojuma atlīdzībai ir jāpiemēro uzrēķins. Tādējādi SGZ‑Bank ieguldījumam (1998. gada oktobris) tikai DEM 50 miljonu apmērā (apmēram EUR 25 miljoni) tika noteikta 1,20 % galvojuma atlīdzība, bet Deutsche Bank maksāja tikai 0,75 % un 0,8 % galvojuma atlīdzību par sava USD 700 miljonu ieguldījuma daļām (1998. gada janvāris). Attiecībā uz Komisijas tiesvedībā, kurā tika taisīts iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , izvirzītajiem argumentiem pietiek atgādināt, ka Pirmās instances tiesa atcēla attiecīgo lēmumu šajā lietā un ka 2004. gada WestLB lēmumā Komisija darījuma lielā apmēra dēļ vairs nepieprasīja uzrēķinu, kura pamatotību tā bija mēģinājusi pierādīt. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, neuzskatīdama, ka strīdīgā ieguldījuma kopējā apjoma dēļ atlīdzībai bija jābūt lielākai par līgumā noteikto. Piektkārt, attiecībā uz pamatkapitāla buferi prasītāja uzskata, ka, pat ja apstrīdētā lēmuma preambulas 169. apsvērumā Komisija uzskatīja, ka strīdīgā ieguldījuma lielā apmēra salīdzinājumā ar pamatkapitālu dēļ atlīdzībai par šo ieguldījumu ir jāpiemēro viena no tirgus diapazona, kas piemērojams pamata galvojuma atlīdzībai, lielākajām vērtībām, tai bija jāņem vērā arī tas, ka viss ieguldījums Helaba , nevis grupas, kurai tā pieder, līmenī tika uzskatīts par pamata pašu kapitālu, kas pārsniedz Sidnejas deklarācijā paredzēto hibrīdo pašu kapitāla instrumentu 15 % robežu. Ir jāatzīst, ka tiktāl, ciktāl visa ieguldījuma atzīšana par Helaba pamata pašu kapitālu kļuva iespējama tā nepārtrauktā rakstura dēļ, nav iemesla uzskatīt, ka prasītājas apgalvotais apstāklis ir saistīts ar uzrēķinu, kas nošķirams no uzrēķina šā ieguldījuma neierobežotā termiņa dēļ. Attiecībā uz to, ka strīdīgais ieguldījums tika atzīts par pamata pašu kapitālu Helaba , nevis grupas, kurai tā pieder, līmenī, ir jāatgādina, ka prasītāja tikai apgalvo, ka šī atzīšana dod Helaba lielāku elastīgumu līdzekļu izmantošanā. Ņemot vērā lielo rīcības brīvību, kas ir Komisijai, nosakot ar tirgu saderīgu atlīdzību, ir jāatzīst, ka šis pieņēmums nekādā veidā nevar pierādīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā. Līdz ar to ir jāuzskata, ka prasītājas argumenti neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, neuzskatīdama, ka samazināta pamatkapitāla bufera dēļ atlīdzībai bija jābūt lielākai par līgumā noteikto. Sestkārt, attiecībā uz Helaba ilglaicīgo novērtējumu prasītāja kritizē Komisijas vērtējumu, kas izklāstīts apstrīdētā lēmuma preambulas 171. apsvērumā un atbilstoši kuram privātais ieguldītājs uzskatītu, ka Helaba zaudējumu risks ir salīdzināms ar tāda ieguldījuma zaudējuma risku, kas ir veikts vienā no minētajā lēmumā norādītajām lielajām privātajām bankām. Šajā sakarā tā apgalvo, ka, ja neņem vērā valsts garantijas, nevar iedomāties, ka minētais jēdziens un apstrīdētajā lēmumā norādīto lielo privāto banku jēdziens būtu salīdzināmi un ka līdz ar to atsauces darījumi varētu tikt izmantoti salīdzinājuma veikšanai bez jebkādas pielāgošanas. Turklāt tā apgalvo, ka Komisija nav pamatojusi savu vērtējumu šajā sakarā. Ir jāuzsver, ka sava apgalvojuma pamatojumam – saskaņā ar kuru nevarot iedomāties, ka, ja nebūtu valsts garantiju, tad Helaba un apstrīdētajā lēmumā minēto lielo privāto banku ilglaicīgais novērtējums būtu salīdzināmi, – prasītāja vienkārši norāda, ka, lai arī Helaba kvota tika salīdzināta ar lielo privāto banku kvotām, tā “visdrīzāk” ieguva mazāk labvēlīgu novērtējumu. Turklāt prasītāja neapstrīd Vācijas Federatīvās Republikas apgalvojumu, uz kuru Komisija atsaucas apstrīdētajā lēmumā (preambulas 171. apsvērums) un saskaņā ar kuru vismaz līdz 2001. gadam nepastāvēja neviena metode reģionālo banku ilglaicīgā novērtējuma aprēķinam, ja neņem vērā pienākumu turpināt darbību un garantijas prasības, kas tātad bija piemērojamas valsts varas iestādēm. Protams, savā replikas rakstā prasītāja apgalvo, ka, ja neņem vērā minētās valsts garantijas, Helaba novērtējums 1998. un 1999. gadā bija zemāks par lielo privāto banku novērtējumiem, un šajā sakarā atsaucas uz Helaba individuālo reitingu un finanšu spējas novērtējumu, tos salīdzinot ar minēto privāto banku novērtējumiem šajos gados. Tomēr, ņemot vērā, ka no šā apgalvojuma pamatojumam iesniegtajiem dokumentiem izriet, ka individuālā reitinga un finanšu spēju novērtējums ir nošķirami no ilglaicīga novērtējuma, nepietiek ar vienkāršu atsauci uz šiem zemākajiem Helaba novērtējumiem, nesniedzot citus precizējumus, lai pierādītu, ka tās ilglaicīgais novērtējums noteikti tāpat būtu zemāks par lielo privāto banku ilglaicīgo novērtējumu, ja tas tiktu noteikts, neņemot vērā valsts garantijas, nedz arī to, ka 1998. gada beigās pastāvēja veids, kāda var noteikt šādu novērtējumu attiecībā uz Helaba . Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, pieņemdama, ka, tā kā 1998. gada beigās nepastāvēja atbilstoša metode reģionālo banku ilgtermiņa novērtējuma noteikšanai, neņemot vērā valsts garantijas, privātais ieguldītājs būtu uzskatījis, ka Helaba zaudējumu risks ir salīdzināms ar zaudējumu risku, investējot vienā no minētajā lēmumā norādītajām lielajām privātajām bankām. Turklāt apstrīdētais lēmums ir pietiekami pamatots šajā ziņā. Proti, ir jāmin, ka prasītājas kritizētais Komisijas vērtējums nebija vērsts uz to, lai noliegtu iespējamā atlīdzības uzrēķina piemērojamību, bet attiecās uz Vācijas Federatīvās Republikas pieprasīto samazinājumu tādēļ, ka valsts garantiju dēļ investīcijas Helaba risks esot neliels. Ar šo apstākli tiek skaidrots, ka Komisija tikai norādījusi iemeslus, kuru dēļ atlīdzības aprēķins nebija jābalsta uz ilglaicīgu Helaba novērtējumu 1998. gada beigās, un nav koncentrējusies uz precīzo novērtējumu, kāds tai būtu bijis valsts garantiju neesamības gadījumā. Septītkārt, attiecībā uz to, ka uz visu ieguldījuma apmēru ir parakstījies viens ieguldītājs, prasītāja apgalvo, ka atsauces darījumos uz pasīvajiem ieguldījumiem bija parakstījušies vairāki ieguldītāji, no kuriem katrs parasti investējis no EUR 5 miljoniem līdz 10 miljoniem, un tikai izņēmuma kārtā – līdz EUR 100 miljoniem. Tā apgalvo, ka, lai arī Hesene ir ieguvusi 40 % no Helaba pašu kapitāla, atsauces darījumos individuālo ieguldītāju daļa attiecīgo banku pašu kapitālā bija mazāka par 1 %. Prasītāja apstrīd Komisijas apgalvojumu iebildumu rakstā, atbilstoši kuram atšķirības noteikšana atkarībā no katra ieguldītāja daļas emisijā nav pamatota attiecībā uz praksi tirgū, kas bija spēkā 1998. gada beigās. Šajā sakarā tā min, ka šis apgalvojums ir pretrunā Vispārējās tiesas judikatūrai, jo iepriekš 7. punktā minētajā spriedumā lietā WestLB (255. punkts) tiesa uzskatīja, ka privātais ieguldītājs “vēlas gūt pēc iespējas lielāku peļņu, neuzņemoties pārāk lielu risku, salīdzinot ar citiem tirgus dalībniekiem”. Tā apgalvo, ka, salīdzinot ar citiem tirgus dalībniekiem, ieguldītājs uzņemas lielākus riskus, ja tas investē emisijā kā vienīgais ieguldītājs, it īpaši ja šīs investīcijas kopējais apmērs ir liels, nevis tad, ja tas – kā Komisijas salīdzinājumam minēto Vācijas privāto banku darījumu gadījumā – kopā ar citiem tirgus dalībniekiem parakstās uz daudz mazāku tādas emisijas daļu, kuras kopējais apmērs arī ir mazāks. Tā piebilst, ka strīdīgais ieguldījums būtiski palielina Hesenes portfeļa riska profilu tādēļ, ka tās riski ir koncentrēti pie viena debitora. Tā šajā sakarā norāda, ka risku dažādošanai ir vispārīga principa vērtība uzņēmuma risku vadībā un ka piesardzības noteikumi attiecībā uz “lieliem riskiem” ir balstīti uz principu, ka risku koncentrēšana pie viena debitora ir īpaši bīstama. Šajā sakarā ir jānorāda, ka, pat ja parakstīšanās uz visu ieguldījumu, kas veido 40 % no emitentes bankas pašu kapitāla, ir saistīta ar lielāku risku ieguldītājam nekā parakstīšanās uz daļu, kas veido mazāk par 1 % no minētā kapitāla, atlīdzības uzrēķins ir pamatots tikai tad, ja šis apstāklis sniedz priekšrocību emitentei bankai, kurai tas ir gatavs maksāt, vai ja šai bankai ir vajadzīgi līdzekļi, kurus ir piedāvājis ieguldītājs un kurus tā nevar iegūt no citām personām. Turpretī, ja riska palielinājums ieguldītājam izriet no lēmuma, kuru tas ir pieņēmis sev zināmu iemeslu dēļ un kuru nav ietekmējušas bankas vēlmes vai vajadzības, ieguldītājs atteiksies maksāt atlīdzības uzrēķinu un iegūs līdzekļus no citiem ieguldītājiem (šajā ziņā skat. iepriekš 7. punktā minēto spriedumu lietā WestLB , 320. punkts). Šajā gadījumā riska palielinājums, ko Hesenei rada tas, ka tai pieder liela Helaba pašu kapitāla daļa, izriet no tās lēmuma nesadalīt speciālos līdzekļus, jo tas rada trūkumus, nevis no Helaba interesēm, kurai – kā tika nospriests (skat. šā sprieduma 39.–42. punktu) – nebija steidzamas vajadzības būtiski palielināt savu kapitālu, kas varētu izraisīt vajadzību pieņemt atlīdzības uzrēķinu. Turklāt nav iemesla uzskatīt, ka Helaba – šajā gadījumā no vairākiem ieguldītājiem – nebūtu varējusi tirgū iegūt līdzekļus strīdīgā ieguldījuma apmērā, ņemot vērā daudzpakāpju modeli, ar nosacījumiem, kas arī pieļautu to atzīšanu par pamata pašu kapitālu, un ar pamata galvojuma atlīdzību, kas būtu līdzvērtīga likmei, par kuru vienojās Hesene un Helaba . Līdz ar to, pat ja Hesenes daļas Helaba pamata pašu kapitālā lielais apmērs tai palielina risku, nav acīmredzams, ka šis apstāklis sniedz priekšrocību, par kuru Helaba būtu jāmaksā uzrēķins. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, neuzskatīdama, ka atlīdzībai bija jābūt lielākai par līgumā noteikto tādēļ, ka uz strīdīgo ieguldījumu bija parakstījies viens vienīgs ieguldītājs. Astotkārt, attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma neaizstājamību vai samazinātu aizstājamību prasītāja apgalvo, ka šis apstāklis strīdīgo ieguldījumu nošķir no darījumiem, kurus Komisija izmantoja salīdzinājumam, jo tādēļ Hesene nevar pārtraukt ieguldījumu. Šajā sakarā – tāpat kā šā sprieduma 229. punktā – ir jāuzsver: tas, ka viens no darījumu aspektiem ir saistīts ar ieguldītāja riska palielinājumu, atlīdzības palielinājumu pamato tikai tad, ja minētais aspekts sniedz priekšrocību bankai vai ja tā nevar atteikties no piedāvātajiem līdzekļiem. Tomēr šajā gadījumā tas, ka strīdīgais ieguldījums nav aizstājams vai ir maz aizstājams, nerada priekšrocību Helaba . Proti, no lietas materiāliem izriet, ka tirgū emitētie pasīvie ieguldījumi tiek veikti ar tās sabiedrības starpniecību, kas parakstījusies uz ieguldījumu kā pasīvais dalībnieks un tirgū savāc vajadzīgo kapitālu. Tādējādi ieguldītāji neparakstās uz pasīvo ieguldījumu tieši pie emitentes bankas, bet gan pie starpnieces sabiedrības. Turpretī šī sabiedrība kā pasīvais dalībnieks savas tiesības uz pasīvo ieguldījumu var nodot tikai ar emitentes bankas piekrišanu. Šajā gadījumā Hesene, kurai jau bija investējams kapitāls, piedalījās darījumā kā pasīvais dalībnieks, nevis kā starpniece sabiedrība. Līdz ar to no Helaba viedokļa darījums norit kā tirgū emitēto ieguldījumu gadījumā un tai nerodas nekādas papildu priekšrocības tādēļ, ka strīdīgais ieguldījums nav kotēts biržā, jo vienīgās tai svarīgās īpašības ir tās, kas ieguldījumu ļauj uzskatīt par pamata pašu kapitālu, kas pārsniedz Sidnejas deklarācijā hibrīdiem pašu kapitāla instrumentiem noteikto 15 % robežu, proti, nenoteiktais termiņš, tiesību neesamība pasīvajam dalībniekam pārtraukt ieguldījumu un step‑up klauzula. Šajā sakarā ir jāpiebilst, ka, atbildot tiesas sēdē uz Pirmās instances tiesas jautājumiem par priekšrocībām, kas Helaba rodas tādēļ, ka strīdīgais ieguldījums nav kotēts biržā, prasītāja piekrita, ka nevarēja zināt, vai šis apstāklis patiešām rada priekšrocības Helaba . Secinājumi par pamata atlīdzības salīdzinājumu ar tirgū pieprasīto pamata galvojuma atlīdzību No visiem iepriekš minētajiem apsvērumiem izriet, ka šā gadījuma apstākļos Komisija, nepieļaudama acīmredzamu kļūdu vērtējumā, varēja uzskatīt, ka privātais ieguldītājs, kas atrodas Hesenei līdzvērtīgā situācijā, nebūtu no Helaba ieguvis lielāku pamata atlīdzību kā tā, par kuru vienojās līgumslēdzējas puses, jo faktori, kas Hesenei palielina risku, izriet no tās speciālo līdzekļu būtības, kā arī tās izvēles un nerada Helaba priekšrocību salīdzinājumā ar to, ko tā būtu ieguvusi tirgū. Šādos apstākļos Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka kopējās izmaksas 1,43 % apmērā, kas Helaba rodas no pamata atlīdzības par strīdīgajiem ieguldījumiem, ņemot vērā profesionālā nodokļa ietekmi, neradītu Helaba priekšrocību, kuru tā nebūtu varējusi iegūt tirgus apstākļos. c)     Par nepārtrauktības uzrēķina salīdzinājumu ar tirgū pieprasīto galvojuma atlīdzības uzrēķinu Apstrīdētais lēmums Apstrīdētajā lēmumā Komisija atzina, ka strīdīgais ieguldījums atšķiras no vairuma Vācijas Federatīvās Republikas minēto darījumu, jo tas esot uzskatāms par beztermiņa ieguldījumu, un uzskatīja, ka šis apstāklis paredz atlīdzības uzrēķinu, jo Hesenei tas rada palielinātu risku nevarēt izmantot procentu likmes izmaiņas un Helaba – palielinātu ekonomisko vērtību, jo šis apstāklis ļauj pārsniegt Sidnejas deklarācijā noteikto 15 % robežu (apstrīdētā lēmuma preambulas 173. un 174. apsvērums). Komisija norāda, ka, lai noteiktu, vai 0,23 % likme, kas atbilst nepārtrauktības uzrēķinam, par ko vienojušās līgumslēdzējas puses un kam pieskaita profesionālajam nodoklim atbilstošo daļu, atbilst tirgum, Komisija nevar vai tikai daļēji var balstīties uz tirgus datiem darījuma veikšanas laikā, jo līgumslēdzējas puses zināmā mērā rīkojas kā priekšgājēji tirgū. Tomēr tā apgalvo, ka publiskam ieguldītājam vai valsts bankai nevar aizliegt rīkoties kā priekšgājējam tirgū un ka līdz ar to ir jāizvērtē tikai tas, vai, nosakot nepārtrauktības uzrēķinu, nav pieļauta acīmredzama kļūda vērtējumā ekonomiskajā nozīmē, proti, vai šī noteikšana nav balstīta uz kļūdainiem vērtēšanas kritērijiem (apstrīdētā lēmuma preambulas 176. un 177. apsvērums). Tā apgalvo, ka, ņemot vērā, ka par gadu, kurā veikts strīdīgais ieguldījums, un nākamo gadu ir maz datu, Vācijas Federatīvās Republikas piedāvātais aprēķins, kurā atlīdzība par Deutsche Bank beztermiņa ieguldījumu salīdzināta ar atlīdzību par Dresdner Bank pasīvo ieguldījumu un līdz ar to piedāvāts piemērot apmēram 0,29 % lielu uzrēķinu, ir ticams. Tādēļ Komisijai secina, ka nav pamata uzskatīt, ka atbilstošā salīdzināmā nepārtrauktības uzrēķina likme 0,23 % gadā būtu viena no tirgus diapazona mazākajām vērtībām un ka līdz ar to Helaba tika sniegtas priekšrocības, proti, tai sniegts valsts atbalsts (apstrīdētā lēmuma preambulas 182. un 183. apsvērums). Lietas dalībnieku argumenti Prasītāja apgalvo, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka, lai ņemtu vērā strīdīgā ieguldījuma nenoteikto termiņu, nebija jāmaina atsauces diapazons, kas tika aprēķināts, pamatojoties uz terminētiem pasīvajiem ieguldījumiem. Pirmkārt, prasītāja apgalvo, ka Komisija ir pieļāvusi kļūdu, uzskatīdama, ka Hesene un Helaba ir rīkojušās kā priekšgājējas un ka līdz ar to tām bija jāpiešķir lielāka rīcības brīvība. Šajā sakarā tā apgalvo, ka Helaba un Hesene nav rīkojušās kā priekšgājējas, jo pēc tam vairs netika veikts neviens darījums, kam piemistu strīdīgā ieguldījuma īpašības, un it īpaši tādēļ, ka no Hessischer Landtag apspriedes, kas notika pirms strīdīgā ieguldījuma veikšanas, izriet, ka līgumslēdzējas puses mēģināja precīzi atdarināt darījumus, kurus bija veikušas citas federālās zemes un citas federālo zemju bankas un par kuriem izmaksāto atlīdzību Komisija uzskatīja par tādu, kas ietver valsts atbalsta aspektus. Otrkārt, prasītāja apgalvo, ka Komisija savā vērtējumā nevarēja ņemt vērā no 1999. gada maija līdz 2003. gada decembrim veiktos beztermiņa ieguldījumus. Šajā sakarā tā apgalvo, ka, ja nav pieejami nekādi tirgus dati, Komisija nevar pieņemt, ka apstākļi, kurus privātais ieguldītājs būtu ņēmis vērā laika posmā no 1999. gada maija līdz jūlijam vai 2003. gada decembrī, attiecīgajā formā jau pastāvēja 1998. gada beigās, jo Eiropas kapitāla tirgus patiesā attīstība pierāda pretējo. Tā uzskata, ka līdz ar to, 1999. gada konkurences stāvokli bez jebkāda pamatojuma attiecinot uz 1998. gadu, tika pieļauta acīmredzama kļūda. Treškārt, tā apgalvo, ka katrā ziņā četri darījumi (trīs, ko veikusi Deutsche Bank , un viens, ko veikusi Dresdner Bank ), kurus Komisija izmantojusi atsaucei, aprēķinot nepārtrauktības uzrēķinu, nav salīdzināmi ar strīdīgo ieguldījumu šādu aspektu dēļ: kopējais apmērs un atsevišķā ieguldītāja daļas apmērs, emitenšu banku pamata pašu kapitāla proporcija, ko veidoja dažādie ieguldījumi, to atzīšana par bankas vai grupas pamata pašu kapitālu, kā arī investīcijas pārtraukšanas iespējas. Ceturtkārt, tā apgalvo, ka pretēji Komisijas apgalvotajam lielāks uzrēķins, kas tika piemērots atlīdzībai par Deutsche Bank beztermiņa ieguldījumu, salīdzinot ar Dresdner Bank pasīvo ieguldījumu, nevar būt pamatots ar augstāku beztermiņa ieguldījumu novērtējumu. Atbildot uz jautājumu, ko Pirmās instances tiesa uzdeva tiesas sēdē, prasītāja skaidroja, ka ar šo argumentu tā vēlējās norādīt, ka Deutsche Bank beztermiņa ieguldījumu zemāks novērtējums, salīdzinot ar Dresdner Bank pasīvā ieguldījuma novērtējumu, neļauj uzskatīt, ka nepārtrauktības uzrēķins tirgū būtu mazāks par 0,29 % likmi, kas aprēķināta, salīdzinot šos trīs darījumus, jo novērtējumus ietekmē daudzi faktori. Komisija un personas, kas iestājušās lietā, apstrīd šos argumentus. Vispārējās tiesas vērtējums Pirmkārt, attiecībā uz prasītājas argumentu, ka Hesene un Helaba nav rīkojušās kā priekšgājējas, jo tās tikai mēģināja atdarināt agrākos darījumus, ko bija veikušas federālo zemju bankas, pirmkārt – kā uzsver Helaba –, ir jāatzīst, ka tas nav atspoguļots Hessischer Landtag Ekonomiskās komisijas 1998. gada 2. decembra sanāksmes protokolā, uz kuru pamatojas prasītāja. Protams, no šā dokumenta izriet, ka minētie darījumi tika ņemti vērā, bet tāpat no tā izriet, ka Hesene un Helaba ir ņēmušas vērā arī to, ka Komisija bija uzsākusi procedūras par šiem darījumiem un ka strīdīgā ieguldījuma nosacījumi tika apspriesti. Otrkārt, attiecībā uz argumentu, ka pēc tam netika veikts neviens strīdīgajam ieguldījumam pielīdzināms darījums, pietiek atsaukties uz iepriekšējo analīzi attiecībā uz strīdīgā ieguldījuma kvalificēšanu, kā arī uz to, ka šīs atšķirības tika ņemtas vērā, lai noteiktu tirgum atbilstošu atlīdzību. Otrkārt, attiecībā uz prasītājas argumentu, ka Komisija nevarēja ņemt vērā no 1999. gada maija līdz 2003. gada decembrim veiktos beztermiņa ieguldījumus, ir jānorāda, ka Komisija nevarēja iebilst pret nepārtrauktības uzrēķinu, par kuru vienojās Hesene un Helaba , ja tai nebija ne mazākās informācijas, lai pamatotu uzskatu, ka šis uzrēķins ir mazāks par tirgū noteikto. Tieši, lai iegūtu šo informāciju un lai tādējādi samazinātu strīdīgā ieguldījuma līgumslēdzēju pušu rīcības brīvību, Komisija izvērtēja tirgus turpmāko attīstību. Šādos apstākļos ar prasītājas kritiku, kas vērsta uz to, lai Komisija neizmantotu datus par periodu pēc strīdīgā ieguldījuma, nevar pierādīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka nav iemesla uzskatīt, ka nepārtrauktības uzrēķins, par ko vienojās Hesene un Helaba , neatbilda tirgum. Katrā ziņā ir jāatzīst, ka prasītājas arguments, ka 1999. gadā hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus apjoms būtiski palielinājās, nav pietiekams, lai pierādītu, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka var pamatoties uz darījumiem, kuri ir notikuši pēc strīdīgā ieguldījuma, jo nebija iemesla pieņemt, ka atlīdzības par pasīvo ieguldījumu nepārtrauktības uzrēķins laika gaitā būtiski mainīsies (apstrīdētā lēmuma preambulas 177. un 178. apsvērums). Proti, tas vien, ka 1999. gadā hibrīdo pašu kapitāla instrumentu tirgus apjoms būtiski palielinājās, nenozīmē, ka pretēji tam, ko Komisija apgalvoja apstrīdētajā lēmumā, nepārtrauktības uzrēķins šajā gadā bija zemāks, tādējādi, ja Komisija izmantotu datus, kas attiecas uz šo periodu, tās secinājumi varētu būt kļūdaini. Vispirms prasītāja neizskaidro, kādā veidā tirgus apjoma palielināšanās būtu ietekmējusi nepārtrauktības uzrēķina likmi. Turklāt prasītāja neizvirza argumentus, kas ļautu uzskatīt, ka 1998. gada decembrī Hesene un Helaba nevarēja pareizi aprēķināt uzrēķina apmēru, ko vēlāk noteica citas bankas. Treškārt, attiecībā uz iebildumu, ka strīdīgais ieguldījums nav salīdzināms ar četriem Komisijas minētajiem ieguldījumiem, prasītāja izvirza argumentus, kas jau vairākkārt tika izvirzīti, lai pamatotu apgalvojumu, ka strīdīgajam ieguldījumam piemīt riska profils, kurš neļauj to salīdzināt ar citiem pasīvajiem ieguldījumiem, bet Pirmās instances tiesa šos argumentus ir noraidījusi. Prasītāja arī apgalvo, ka tas, ka ieguldījumi, kurus Komisija izmantoja salīdzinājumam, ir kotēti biržā, nozīmē, ka no ieguldītāja viedokļa tie nav beztermiņa ieguldījumi un ka līdz ar to kapitāla zaudēšanas riska palielinājums, salīdzinot ar terminētajiem finanšu instrumentiem, ja tāds pastāv, ir neliels. Turpretī strīdīgā ieguldījuma gadījumā Hesene nevarēja pārtraukt ieguldījumu, un līdz ar to nepārtrauktības uzrēķinam bija jābūt lielākam nekā biržā kotēto pasīvo ieguldījumu gadījumā. Tomēr šajā sakarā ir jāpiebilst, ka aizstājamības līmeņa atšķirības starp Komisijas salīdzinājumam izmantotajiem ieguldījumiem un strīdīgo ieguldījumu un līdz ar to atšķirīgās iespējas pārtraukt ieguldījumu ir tikai sekas tam, ka Hesene atšķirībā no biržā kotēto pasīvo ieguldījumu ieguldītājiem nav ieguldījusi likvīdu un tātad aizstājamu īpašumu, bet gan speciālos līdzekļus, kurus tā nevēlējās pārdot un par kuriem tā vēlējās saņemt atlīdzību tikai graudā. Turklāt tas, ka Hesenei nav vai ir ļoti ierobežota iespēja pārtraukt investīciju, Helaba radītu papildu priekšrocību tikai tad, ja par to būtu jāmaksā atlīdzība. Līdz ar to ir jāatzīst, ka šajā gadījumā normālos tirgus apstākļos noritošu sarunu ietvaros privātais ieguldītājs, kurš atrodas tādā pašā situācijā kā Hesene, nevar neņemt vērā, ka tas, ka nav iespējams vai ir ļoti neliela iespēja pārtraukt ieguldījumu, bija Hesenes izvēles saistībā ar speciālo līdzekļu pārvaldi, nevis Helaba vajadzību sekas. Tādējādi šādam ieguldītājam būtu bijis jāņem vērā Helaba viedoklis un tas, ka tā nevarētu samaksāt lielāku atlīdzību par neērtībām, kas Hesenei rodas pašas izvēles dēļ un kas Helaba nerada papildu priekšrocību. Ceturtkārt, attiecībā uz prasītājas argumentu, ka Deutsche Bank beztermiņa ieguldījuma zemāks novērtējums, salīdzinot ar Dresdner Bank terminētā pasīvā ieguldījuma novērtējumu, neļauj samazināt nepārtrauktības uzrēķinu, kas aprēķināts, salīdzinot šos darījumus, ir jāatzīst, ka Komisija neuzskatīja, ka Vācijas Federatīvās Republikas piedāvātais attiecīgais aprēķins ir precīzs, un tikai apgalvoja, ka tas ir ticams. Turklāt prasītājas arguments vispār liedz Komisijai veikt jebkādu salīdzinājumu ar tirgu šajā gadījumā, jo, kā tā apstiprināja tiesas sēdē, atlīdzība par katru tirgū veikto darījumu ir atkarīga no daudziem faktoriem, kuru ietekmi uz galīgo atlīdzību ir grūti aprēķināt precīzi. Katrā ziņā ir jānorāda: tā kā Komisijas secinājumi par nepārtrauktības uzrēķinu, par ko šajā gadījumā panākta vienošanās, nav balstīti uz vienu vienīgu aprēķinu, šis arguments, pat ja tas būtu pamatots, nepierāda, ka minētajā secinājumā ir pieļauta acīmredzama kļūda. Proti, kā tika norādīts šā sprieduma 240. un 241. punktā, Komisija tostarp ir ņēmusi vērā, ka Hesene un Helaba rīkojās kā priekšgājējas tirgū un, pakārtoti, ka atlīdzības par beztermiņa ieguldījumiem salīdzinājums, ko minēja Vācijas Federatīvā Republika, neļauj secināt, ka beztermiņa ieguldījumu atlīdzības diapazons bija lielāks par terminētu pasīvo ieguldījumu atlīdzības diapazonu. Ņemot vērā visus iepriekš minētos apsvērumus, ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka tai nav iemesla secināt, ka atbilstošā salīdzināmā likme 0,23 % gadā, kas piemērojama nepārtrauktības uzrēķinam, ir viena no tirgus diapazona lielākajām vērtībām un ka līdz ar to Helaba tika sniegtas priekšrocības un piešķirts valsts atbalsts. Secinājumi par galvojuma atlīdzības saderības ar tirgu vērtējumu No iepriekš minētajiem apsvērumiem izriet, ka Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka Helaba saistībā ar strīdīgo ieguldījumu veiktie maksājumi atbilda tirgū noteiktai galvojuma atlīdzībai par salīdzināmiem darījumiem un līdz ar to neradīja Helaba priekšrocības, kuras tā nevarētu iegūt tirgus apstākļos. 5. Par to, ka Komisija no atlīdzības atskaitīja refinansēšanas maksājumus, kuri Helaba rodas tādēļ, ka ieguldījums nav likvīds a)     Apstrīdētais lēmums Komisija norāda, ka, ņemot vērā, ka strīdīgais ieguldījums nav sniedzis Helaba likvīdus līdzekļus, tai ir jāsedz papildu refinansēšanas maksājumi, salīdzinot ar tiem, kuri būtu bijis jāsedz bankai, kas saņemtu likvīdu ieguldījumu, jo tai vēl bija jāiegūst minētie likvīdie līdzekļi tirgū, lai tāpat varētu paplašināt savu darbību (apstrīdētā lēmuma preambulas 184. apsvērums). Līdz ar to tā uzskata, ka Helaba bija jāmaksā atlīdzība tikai par risku, kuram Hesene pakļauj savus līdzekļus, proti, ka tai bija jāsamaksā Hesenei tikai galvojuma atlīdzība, kas pārsniedz starpbanku tirgū piemērojamo refinansēšanas likmi (apstrīdētā lēmuma preambulas 162. un 187. apsvērums). Šajā ziņā tā noraida prasītājas argumentu, saskaņā ar kuru no atlīdzības bija jāatskaita tikai pēc nodokļiem veicamie refinansēšanas maksājumi, norādot, ka atšķirībā no tās minētās WestLB lietas strīdīgais ieguldījums nerada Helaba papildu nodokļu samazinājumu, salīdzinot ar to, kas pienākas likvīda ieguldījuma gadījumā, kurš pamatotu mazāku samazinājumu (apstrīdētā lēmuma preambulas 185. un 186. apsvērums). b)     Lietas dalībnieku argumenti Prasītāja apgalvo, pirmkārt, ka apstrīdētajā lēmumā nav norādīts pamatojums un, otrkārt, ka šis lēmums ir pretrunā privātā ieguldītāja kritērijam. Attiecībā uz pamatojuma trūkumu tā apgalvo, ka visas refinansēšanas likmes atskatīšana ir pilnīgi pretrunā nostājai, kuru Komisija ieņēma lēmumā par formālās izmeklēšanas procedūras uzsākšanu, kā arī Vispārējās tiesas judikatūrai un uzsver, ka šādos apstākļos Komisijai esot bijis īpaši rūpīgi jāpamato savs lēmums. Tā apgalvo, ka apstrīdētais lēmums neļauj saprast: uz kādiem kritērijiem ir balstījusies Komisija, uzskatot, ka Helaba patiešām ir jāsedz papildu refinansēšanas maksājumi ar bruto refinansēšanas likmi; kādēļ Helaba bija jāmaksā tikai galvojuma atlīdzība, kas pārsniedz atsauces procentu likmi; vai galvojuma atlīdzība ir jābalsta uz bruto refinansēšanas likmi vai uz Libor vai Euribor likmi un vai atsauces likme sakrīt ar Libor likmi. Attiecībā uz privātā ieguldītāja kritērija piemērošanu prasītāja apgalvo, ka, uzskatīdama, ka Helaba ir jāmaksā tikai par risku, kuram Hesene pakļauj savus speciālos līdzekļus, tiem piešķirot pasīvā ieguldījuma formu, Komisija ir kļūdaini piemērojusi šo kritēriju, jo, pirmkārt, likviditātes neesamība jau tika kompensēta ar speciālo līdzekļu samazināto integrācijas vērtību, otrkārt, privātais ieguldītājs nepiekristu, ka viņa atlīdzībai tiktu piemērots samazinājums tādēļ, ka tā ieguldījums nav likvīds, un, treškārt, Pirmās instances tiesai jau katrā ziņā bija iespēja nospriest, ka privātais ieguldītājs pieņemtu tikai tādu samazinājumu, kas atbilst patiesajiem izdevumiem, kuri bankai radušies nelikvīda ieguldījuma dēļ. Komisija un personas, kas iestājušās lietā, apstrīd šos argumentus. c)     Vispārējās tiesas vērtējums Attiecībā uz apgalvoto pamatojuma neesamību ir jāatzīst, ka no apstrīdētā lēmuma preambulas 184.–187. apsvēruma izriet, ka Komisija uzskatīja: tas, ka ieguldījums pamata pašu kapitālā nav likvīds, bankai rada lielākus maksājumus nekā ar likvīdu ieguldījumu saistītie, jo bankai ir jāiegūst tirgū ieguldījuma vērtībai atbilstoša likvīda summa. Līdz ar to banka šo ieguldījumu pieņemtu tikai tad, ja līgumā noteiktajā atlīdzībā ir ņemti vērā papildu maksājumi ieguldījuma likviditātes neesamības dēļ, kas līdz ar to ļauj aprēķināt šāda ieguldījuma izmaksas, kuras ir vienādas ar izmaksām par ieguldījumu, kurš ir saistīts ar likvīdu līdzekļu nodošanu. Ja – tādu pasīvo ieguldījumu gadījumā kā strīdīgais ieguldījums – gan atlīdzība par ieguldījumu, gan papildu maksājumi ir jāsamaksā pirms nodokļu nomaksas, Komisija uzskata, ka likvīda ieguldījuma izmaksas un nelikvīda ieguldījuma izmaksas var būt vienādas tikai tad, ja atlīdzība par ieguldījumu tiek aprēķināta, neņemot vērā procentu likmes, kuras likvīdu pasīvo ieguldījumu gadījumā ir paredzētas kā atlīdzība par likvīdu līdzekļu nodošanu. Tomēr, ja – kā WestLB lietā – atlīdzība par ieguldījumu tiek maksāta pēc nodokļu nomaksas, jo ieguldījums nav pasīvā ieguldījuma formā, lai arī refinansēšanas maksājumi joprojām tiek uzskatīti par profesionālajiem izdevumiem un tiek maksāti pirms nodokļu nomaksas, var tikt ņemti vērā tikai neto refinansēšanas maksājumi, jo pretējā gadījumā nelikvīds ieguldījums bankai būtu mazāk apgrūtinošs nekā likvīds ieguldījums. Pēdējā minētajā gadījumā Komisija uzskatīja, ka ieguldītājs pieprasītu, lai viņa atlīdzība būtu lielāka, lai kompensētu šo priekšrocību bankai. Ir jāatzīst, ka Komisija ir pietiekami izskaidrojusi, tostarp arī no WestLB lietas viedokļa, iemeslu, kādēļ, pēc tās domam, Helaba šajā gadījumā patiešām sedz papildu refinansēšanas izdevumus ar bruto refinansēšanas likmi, salīdzinot ar likvīdu pasīvo ieguldījumu, un līdz ar to – iemeslu, kādēļ Helaba ir jāmaksā tikai galvojuma atlīdzība, kas pārsniedz atsauces procentu likmi. Turklāt, ņemot vērā šo pamatojumu, Komisijai nebija jānorāda, vai galvojuma atlīdzībai bija jāpiemēro bruto refinansēšanas likme vai Libor vai Euribor likme, nedz arī tas, kāda bija atsauces likme. Prasītājas argumenti par to, vai finansēšanas maksājumu atskaitīšana bija pamatota, ir jāizvērtē atsevišķi. Par argumentu, ka likviditātes neesamība jau tika ņemta vērā, samazinot integrācijas vērtību Prasītāja šajā sakarā apgalvo: lai arī 1998. gada 31. decembrī speciālo līdzekļu aizdevumu portfelis sasniedza apmēram EUR 4 miljardus, Helaba bilancē ierakstītais pasīvais ieguldījums sasniedza tikai EUR 1,264 miljardus. Tā apgalvo, ka aktualizētās vērtības noteikšanas dēļ strīdīgais ieguldījums kļuva līdzvērtīgs jebkurai citai tāda paša apjoma aktīvu – arī likvīdu – pozīcijai, tostarp tādēļ, ka tam bija jādod procenti ar parasto tirgus likmi. No tā prasītāja secina, ka privātais ieguldītājs ņemtu vērā peļņu, ko Helaba gūst no speciālo līdzekļu vērtības palielināšanas, un to salīdzinātu ar iespējamiem refinansēšanas maksājumiem, ko sedza banka. Šajā ziņā – kā apgalvo Komisija – ir jānorāda, ka speciālo līdzekļu vērtības noteikšana to nodošanas Helaba dienā nekādi nav saistīta ar papildu maksājumiem, kuri strīdīgā ieguldījuma dēļ rodas Helaba , salīdzinot ar likvīdu pasīvo ieguldījumu. Proti, tas, ka speciālo līdzekļu vērtības noteikšanai netika ņemtas vērā neērtības, kas Helaba rodas likviditātes trūkuma un to refinansēšanas maksājumu dēļ, kas tai ir jāveic, lai maksimāli paplašinātu savu darbību, skaidri izriet no tā, ka šo vērtēšanu veica ne tikai strīdīgā ieguldījuma līgumslēdzējas puses, bet arī BAKred , un tas tika darīts nolūkā noteikt, kāda vērtība varēja tikt ierakstīta Helaba bilancē kā pamata pašu kapitāls. Tātad šī vērtība, kas aprēķināta, lai aizsargātu kreditorus – trešās personas, ir tikpat liela – neatkarīgi no tā, vai Helaba faktiski ir nolēmusi maksimāli paplašināt savu darbību vai nē. Tādēļ tā ir objektīvā vērtība, kas nav atkarīga no speciālo līdzekļu izmantošanas. Šī vērtība būtu tāda pati, ja līdzekļi tiktu pārdoti privātam uzņēmumam vai publiskai iestādei, kura vienkārši vēlētos turpināt speciālo līdzekļu darbību un kurai tādēļ nebūtu jāiegūst likvīdie līdzekļi speciālo līdzekļu vērtībā. Turklāt šo secinājumu apstiprina eksperta atzinums, kuru administratīvajā procesā Komisija pieprasīja WestLB lietā. Proti, šajā atzinumā sniegtais piemērs par to, kā Lielbritānijas un Ziemeļīrijas Apvienotās Karalistes iestādes pārdeva mājas, kuras bija izīrētas militārpersonām par zemākām īres maksām nekā tirgū pastāvošās, un par šīm mājām pircējs samaksāja aktualizēto cenu, apstiprina, ka minētā vērtība atbilst objektīvai pārdošanas cenai neatkarīgi no tā, kādā veidā pircējs plāno lietot nodotos līdzekļus. Šajā atzinumā norādītais un prasītājas, iebilstot pret refinansēšanas maksājumu atskaitīšanu, šajā gadījumā minētais fakts, ka nodotajiem līdzekļiem, tiklīdz tiks aprēķināta aktuālā vērtība, ir jādod procenti ar tirgus likmi, var atbilst patiesībai, tomēr nevar traucēt veikt minēto atskaitījumu. Proti, pirmkārt, no minētajā ziņojumā iekļautā vārdu savienojuma “ir paredzēts” izriet, ka runa ir par aplēsi, nevis par drošu faktu, kas var tikt ņemts vērā, lai kompensētu refinansēšanas maksājumus. Tādējādi nevar izslēgt, ka dažus gadus pēc līdzekļu pirmā vērtējuma to aktualizētā vērtība nav vienāda ar šo pirmo vērtību, kurai pieskaitīti procenti, kas pienākas, bet gan ir mazāka, piemēram, tādēļ, ka piešķirto aizdevumu daļa nav atlīdzināta. Otrkārt, ir jāatzīst, ka no apstrīdētā lēmuma, it īpaši no tā preambulas 18. un 30. apsvēruma, izriet, ka laika posmā no 1999. līdz 2003. gadam bilancē ierakstītā līdzekļu vērtība ir palikusi stabila un ka speciālo līdzekļu integrēšana Helaba bankai nenozīmē likvīdu līdzekļu plūsmu vai peļņu, jo ar sociālo dzīvokļu celtniecībai izsniegto aizdevumu saistītie pārskaitījumi ir saistīti ar speciālajiem līdzekļiem un ir jāizmanto kā atbalsts. Līdz ar to tas, ka speciālo līdzekļu aktualizētā vērtība ir zemāka par to nominālo vērtību, nerada Helaba gada peļņu. Tādēļ – kā apgalvo Komisija un personas, kas iestājušās lietā, – ir jāuzskata, ka tas, ka speciālo līdzekļu integrēšanas dienā to aktualizētā vērtība, ko atzinušas līgumslēdzējas puses un BAKred , ir zemāka par to nominālo vērtību, nekompensē un tā mērķis nav kompensēt finansēšanas maksājumus, ko veikusi Helaba , lai tirgū iegūtu likvīdus līdzekļus strīdīgā ieguldījuma summas apmērā. Šis arguments tātad ir jānoraida, un nav jālūdz Komisijai iesniegt abus apstrīdētā lēmuma preambulas 16. apsvērumā minētos ekspertu atzinumus, kuros ir noteikta strīdīgā ieguldījuma aktuālā vērtība, kā to piedāvā prasītāja. Par argumentu, ka privātais ieguldītājs nebūtu piekritis refinansēšanas maksājumu atskaitīšanai Prasītāja apgalvo, ka, uzskatīdama, ka privātais ieguldītājs būtu piekritis, ka viņa atlīdzība tiktu samazināta tādēļ, ka tā ieguldījums nav likvīds, Komisija ir pieļāvusi divas kļūdas: grāmatvedības un makroekonomikas kļūdu. Grāmatvedības kļūda esot pieļauta, nosakot saikni starp Hesenes lēmumu ieguldīt savus speciālos līdzekļus un Helaba lēmumu tos pieņemt. Prasītāja apgalvo, ka katru no šiem lēmumiem nosaka parametri – peļņas gūšanas iespēja, risks, refinansēšanas maksājumi –, kurus nav noteikušas līgumslēdzējas puses, bet gan kapitāla tirgus, un ka ieguldītājs neieguldītu savus līdzekļus, ja tas neplānotu gūt peļņu, kas atbilstu riskam, ko tas uzņemas. Attiecībā uz Komisijas kritiku, ka prasītāja savu analīzi balsta uz “sadalīšanas teorēmu”, kas papildus tam, ka tā neesot vienīgā teorēma, esot pretrunā privātā ieguldītāja kritērijam, tā apgalvo, ka pastāv tikai viena “sadalīšanas teorēma” un ka privātā ieguldītāja kritērijs ne tikai nav tai pretrunā, bet arī ir uz tās balstīts. Makroekonomikas kļūda esot tā, ka Komisija uzskatīja, ka privātais ieguldītājs būtu Helaba kreditoru rīcībā uz nenoteiktu laiku nodevis sava īpašuma daļu ar 1,4 % likmi, kas ir ne tikai daudz mazāka par tajā laikā pastāvošo bezriska aizdevumu likmi, proti, 4 %, bet arī nesasniedz ilgtermiņa inflācijas likmi. Turklāt prasītāja apstrīd Komisijas apgalvojumu, ka atlīdzības likme esot zemāka par likvīda pasīvā ieguldījuma likmi, jo runa neesot par parastu ieguldījumu. Šajā sakarā tā apgalvo, ka strīdīgais ieguldījums nav neparasts, jo bieži tiekot veikti ieguldījumi graudā, piemēram, ēkas, zemes vai ražošanas vienības. Šajā ziņā ir jāatgādina, ka no iepriekš 7. punktā minētā sprieduma lietā WestLB izriet, ka attiecībā uz ieguldījuma uzņēmumā kvalificēšanu kā valsts atbalstu nevar apgalvot, ka, lai aprēķinātu atbilstošu atlīdzību, ir jāņem vērā tikai ieguldītāja viedoklis. Tādējādi Pirmās instances tiesa uzskatīja, ka parastajos tirgus ekonomikas apstākļos notiekošajās sarunās privātais ieguldītājs, kurš atrodas tādā pašā stāvoklī kā Ziemeļreinas‑Vestfālenes federālā zeme [ Land Nordrhein‑Westfalen ], nevar neņemt vērā, ka ieguldītais kapitāls nav likvīds un ka priekš WestLB tam ir ierobežota lietderība. Līdz ar to tā uzskatīja, ka Ziemeļreinas‑Vestfālenes federālā zeme par savu kapitālu nevarēja pieprasīt atlīdzībai par likvīdu kapitālu līdzvērtīgu atlīdzību (iepriekš 7. punktā minētais spriedums lietā WestLB , 326. un 328. punkts). Turklāt ir jāatgādina, ka tiesību valsts atbalstu jomā piemērošanā noteicošs ir tas, vai uzņēmumam tiek sniegta priekšrocība. Līdz ar to tādā gadījumā kā šis, kurā Hesene cenšas ieguldīt īpašus līdzekļus, nevar uzskatīt, ka ar šo darījumu tiek sniegts valsts atbalsts, ja pēc sarunām starp publisku iestādi, kura vēlas ieguldīt līdzekļus, un uzņēmumu nosacījumi, ko uzņēmums ir gatavs pieņemt to neērtību dēļ, kuras tam rodas nodotā kapitāla veida dēļ, ietver zemāku atlīdzību nekā tirgū noteiktā atlīdzība par likvīdiem ieguldījumiem. Proti, tā kā šie nosacījumi uzņēmumam nav labvēlīgāki par tiem, kurus tas būtu varējis iegūt, ja – kā tas ir parasti – darījums būtu saistīts ar likvīdu kapitālu, tam nerodas tāda priekšrocība, kādu tas nebūtu varējis iegūt tirgū. Turpretī nevar uzskatīt, ka, lai šāda veida darījums netiktu uzskatīts par valsts atbalstu, publiskai iestādei par savu ieguldījumu vienmēr ir jāsaņem tāda pati atlīdzība, kādu ieguldītājs ir gatavs maksāt par likvīdu kapitālu. Šādos apstākļos prasītājas argumenti par inflāciju un bezriska aizdevumu likmi ir jānoraida, jo tie ir balstīti uz pieņēmumu, ka tikai ieguldītāja viedoklis ir svarīgs un ka vienīgais atbilstošais salīdzinājums ir atlīdzības, ko saņēma Hesene, salīdzinājums ar atlīdzību, kuru būtu pieprasījis ieguldītājs, uzņemoties tādus pašus riskus, neatkarīgi no priekšrocībām un neērtībām, kuras Helaba rodas strīdīgā ieguldījuma dēļ, salīdzinot ar atsauces darījumiem. Šo secinājumu neietekmē prasītājas arguments, ka strīdīgais ieguldījums nav neparasts, jo bieži tiekot veikti ieguldījumi graudā, piemēram, ēkas, zemes vai ražošanas vienības. Šajā sakarā, pirmkārt, ir jāatzīst, ka prasītāja neapgalvo, ka uz tādiem hibrīdiem pašu kapitāla instrumentiem kā strīdīgais ieguldījums tirgū parakstās apmaiņā pret tādiem īpašumiem kā ēkas vai zeme. Otrkārt, šajā salīdzinājumā nav ņemts vērā, ka strīdīgais ieguldījums ir īpašs pat salīdzinājumā ar šādiem īpašumiem. Proti, papildus tam, ka strīdīgais ieguldījums nav likvīds, Helaba arī nevar iegūt likvīdus līdzekļus, to pārdodot, nedz arī to izmantot peļņas gūšanai. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītājas arguments par to, ka strīdīgā ieguldījuma līgumslēdzēju pušu noteiktā likme ir zemāka par bezriska aizdevumu likmi un inflāciju, neļauj uzskatīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka, tā kā strīdīgais ieguldījums nedod Helaba likvīdus līdzekļus un tai tie ir jāiegūst tirgū, tai ir jāmaksā Hesenei atlīdzība tikai par risku, kuram tā pakļauj savu īpašumu (galvojuma uzrēķins). Par to, ka ieguldītājs labākajā gadījumā piekristu, ka tiek atskaitīti refinansēšanas maksājumi, kas atbilst patiesajiem Helaba veiktajiem maksājumiem Prasītāja atgādina, ka, pateicoties strīdīgajam ieguldījumam, Helaba var būtiski paplašināt savu darbību, un apgalvo, ka tādēļ refinansēšanas maksājumi nebija jāieraksta “darbības ailē”, bet gan pie visas darbības, ko rada ieguldījums. Tā apgalvo, ka Komisijai bija jāsalīdzina ekonomiskās priekšrocības un neērtības, kas saistītas ar ieguldījumu likvīdu līdzekļu formā, no vienas puses, un strīdīgais ieguldījums, no otras puses, un uzskata, ka strīdīgā ieguldījuma nelikvīdais raksturs varētu, lielākais, pamatot peļņas samazinājumu, nevis iepriekš noteikto refinansēšanas maksājumu atskaitījumu. Turklāt tā uzskata, ka Komisija nav ņēmusi vērā, ka zināmiem darījumiem likviditāte nav vajadzīga, bet tie tāpat bankai dod peļņu. Vēl prasītāja uzskata, ka, pat ja būtu jāņem vērā visa refinansēšanas likme, refinansēšanas maksājumi ir profesionāli izdevumi, kas samazina Helaba nodokļu bāzi, tādējādi tās patiesie maksājumi pēc nodokļu nomaksas ir zemāki par refinansēšanas likmi. Attiecībā uz prasītājas argumentu, ka Komisijai bija jāsalīdzina ekonomiskās priekšrocības un neērtības, kas saistītas ar ieguldījumu, atkarībā no tā, vai tam ir vai nav likvīda forma, ir jāatzīst, ka nelikvīds ieguldījums nerada bankai papildu priekšrocības salīdzinājumā ar likvīdu ieguldījumu. Tādējādi darbību paplašināšanas iespēja, kas izriet no pašu kapitāla palielināšanas – gan darbībām, kurām ir vajadzīgi likvīdi līdzekļi, gan darbībām, kurām ir vajadzīgs tikai garantijas pašu kapitāls –, ir identiska, neatkarīgi no bankā ieguldītā īpašuma veida. Turpretī nelikvīda ieguldījuma gadījumā bankai ir jāveic papildu maksājumi, ja vien tā neveic tikai tādus darījumus, kuriem nav vajadzīgi likvīdi līdzekļi. Tomēr prasītāja neapgalvo, ka tā būtu Helaba vai to banku gadījumā, kuras ir emitējušas pasīvos ieguldījumus tirgū. Turklāt aprēķinos, kurus tā izklāstīja savos rakstos, lai pierādītu, ka Helaba neiegūtā peļņa ir acīmredzami zemāka par tās maksājumu kopējo summu, prasītāja tāpat pamatojās uz principu, ka banka mēģinās iegūt likvīdos līdzekļus nodotās summas apmērā. Turklāt attiecībā uz prasītājas aprēķiniem ir jānorāda, ka tie ir veikti, par piemēru ņemot ieguldījumu EUR 100 apmērā, darbības paplašināšanas faktoru 12,5 apmērā, refinansēšanas likmi 4 % apmērā un aizdevuma likmi Helaba klientiem 6,6 % apmērā. Prasītāja skaidro, ka šādos apstākļos Helaba pirms atlīdzības samaksāšanas iegūtu peļņu EUR 36,50 apmērā – likvīda ieguldījuma gadījumā – un EUR 32,50 apmērā – nelikvīda ieguldījuma gadījumā – un ka tātad nelikvīda ieguldījuma saņemšanas gadījumā tās neiegūtā peļņa ir EUR 4, proti, 10,96 %. Līdz ar to tā piedāvā par 10,96 % samazināt atlīdzību, kas tiktu samaksāta par likvīdu ieguldījumu, proti, 5,4 %, kas atbilst bezriska aizdevumu likmei 4 % apmērā, kurai pieskaitīts 1,4 % galvojuma uzrēķins, par ko vienojās Hesene un Helaba . Tādējādi tā uzskata, ka Hesenei maksājamai atlīdzībai bija jābūt 4,81 % lielai. Šajā sakarā vispirms ir jāatzīst, ka šie aprēķini lielā mērā ir spekulatīvi. Lai arī prasītājas izmantotā bezriska aizdevumu refinansēšanas likme ir tā, kas strīdīgā ieguldījuma brīdī Vācijā bija piemērojama valsts aizņēmumiem uz desmit gadiem, tomēr, lai sevi refinansētu tirgū, Helaba ir jāmaksā likme, kas ir lielāka par valsts aizņēmumu likmi (skat. šā sprieduma 13. punktu). Attiecībā uz 6,6 % likmi: papildus tam, ka prasītāja savos rakstos neizskaidro, ar ko tā ir pamatota, šķiet acīmredzami, ka banka nepiemēro vienotu likmi visiem saviem darījumiem, jebkurā brīdī un visiem saviem klientiem. Katrā ziņā ir jāatzīst, ka prasītājas piedāvātā refinansēšanas maksājumu daļēja atskaitīšana tikai daļēji ļauj kompensēt lielākus izdevumus, ko Helaba rada strīdīgais ieguldījums, salīdzinot ar likvīdu ieguldījumu. Proti, lai arī no prasītājas piedāvātā aprēķina izriet, ka refinansēšanas maksājumi, ko veikusi Helaba , lai iegūtu likvīdus līdzekļus tirgū, sasniedz EUR 4 par EUR 100 aizdevumu, Hesenei pārskaitītās atlīdzības samazinājums būtu tikai EUR 0,59. Tas ir tādēļ, ka, izmantojot prasītājas piedāvāto metodi, strīdīgā ieguldījuma dēļ Helaba veiktie maksājumi būtu lielāki par tiem, kas izriet no likvīda ieguldījuma. Šādos apstākļos prasītājas arguments neļauj pierādīt, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka šajā gadījumā bija jāatskaita bruto refinansēšanas maksājumi, lai strīdīgais ieguldījums Helaba nekļūtu dārgāks par likvīdu ieguldījumu, ko privātais ieguldītājs šajā gadījumā esošajos apstākļos nebūtu varējis panākt. Attiecībā uz prasītājas argumentu, ka refinansēšanas maksājumu dēļ Helaba radītās neērtības tiek kompensētas ar priekšrocībām, kas tai rodas tādēļ, ka minētie maksājumi ir izdevumi, kuri samazina nodokļa bāzi un tātad šā nodokļa summu, pietiek atzīt, ka, pat ja tā patiešām būtu, arī Helaba peļņa pēc nodokļu nomaksas būtu mazāka par to, kuru tā būtu guvusi, ja ieguldījums būtu likvīds. Šādos apstākļos strīdīgā ieguldījuma nelikvīdais raksturs Helaba nerada nekādu priekšrocību. Tādējādi šis gadījums ir jānošķir no WestLB lietas, kurā Komisija bija piekritusi tikai neto refinansēšanas likmei, nevis bruto – kā bija pieprasījusi Vācijas Federatīvā Republika un darījuma puses –, un Pirmās instances tiesa to neapstrīdēja, jo, tā kā atšķirībā no Helaba WestLB bija jāmaksā atlīdzība ieguldītājam pēc nodokļu nomaksas, tad, nododot nelikvīdu īpašumu, tā guva lielāku peļņu, nekā būtu guvusi likvīda kapitāla gadījumā. Proti, tā kā refinansēšanas maksājumu ietekme uz bankas peļņu bija samazināta tādēļ, ka, samazinot nodokļu bāzi, bija jāmaksā mazāks nodoklis, arī minēto maksājumu ietekme uz atlīdzību bija jāsamazina, lai banka vienlaicīgi nevarētu izmantot gan nodokļu samazinājumu, gan pārmērīgu atlīdzības samazinājumu. Tādējādi, no atlīdzības atskaitot neto refinansēšanas maksājumus, Komisija kompensēja WestLB izdevumu palielinājumu, kurš izriet no minētajiem maksājumiem, un to samazinājumu, kurš izriet no maksājamās atlīdzības samazinājuma, kas darījumu padara salīdzināmu ar likvīdu līdzekļu nodošanu. Ņemot vērā visu iepriekš minēto, ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā saistībā ar to refinansēšanas maksājumu ņemšanu vērā, ko Helaba veica speciālo līdzekļu nelikvīdā rakstura dēļ. Šādos apstākļos ir jāuzskata, ka prasītāja nav pierādījusi, ka Komisija ir pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, būtībā uzskatīdama, ka Helaba veiktie maksājumi par ieguldījuma daļu, kuru tā varēja izmantot, lai nodrošinātu savu komercdarbību, kas izriet no līgumā paredzētās atlīdzības, profesionālā nodokļa un refinansēšanas maksājumiem, kā arī 0,3 % maksājums par pārējo strīdīgo ieguldījumu atbilst maksājumam, ko Helaba būtu veikusi, ja tā būtu ieguvusi līdzekļus, kuri tai sniegtu tādas pašas priekšrocības tirgū. It īpaši Komisija nav pieļāvusi acīmredzamu kļūdu vērtējumā, uzskatīdama, ka, ņemot vērā darījuma norises kontekstu, lai arī tas, ka Hesene ieguldīja lielu Helaba pamata pašu kapitāla daļu un ka tā nevar brīvi pārtraukt ieguldījumu, patiešām palielina Hesenes risku, tomēr tas nerada Helaba papildu priekšrocību un nebūtu ļāvis privātajam ieguldītājam iegūt atlīdzības uzrēķinu. Līdz ar to prasītājas pamati par to, ka Komisija esot pārkāpusi EKL 87. pantu, kā arī neesot pamatojusi apstrīdēto lēmumu, ir jānoraida. Līdz ar to prasība ir jānoraida. Par citiem lietas dalībnieku prasījumiem Prasītāja lūdz Vispārējo tiesu saskaņā ar Reglamenta 64. panta 3. punktu likt Komisijai iesniegt, pirmkārt, apstrīdētā lēmuma preambulas 131. apsvērumā minēto eksperta atzinumu, ko administratīvajā procesā iesniegusi Vācijas Federatīvā Republika un kas attiecas uz strīdīgā ieguldījuma hierarhijas pakāpi Helaba maksātnespējas gadījumā, otrkārt, apstrīdētā lēmuma preambulas 16. apsvērumā minētos divus ekspertu ziņojumus, kuros noteikta strīdīgā ieguldījuma aktualizētā vērtība, un, treškārt, vienu vai vairākas vienošanās, kuras noslēguši Helaba daļu turētāji, no kurām izriet “kontroles ietekme” Hesenes labā, uz kuru Komisija atsaucas savā 2005. gada 6. septembra lēmumā C(2005) 3232, galīgā redakcija, par Hessicher Investionsfonds īpašuma kā pasīvā ieguldījuma nodošanu Landesbank Hessen‑Thüringen Girozentrale , kas tika apstrīdēts lietā, kurā tika taisīts iepriekš 31. punktā minētais 2010. gada 3. marta spriedums spriedums lietā T‑36/06 Bundesverband deutscher Banken /Komisija. Tāpat tā lūdz Vispārējo tiesu mutvārdu procesā kā lieciniekus uzklausīt ekspertus H . un F . Turklāt prasītāja aicina Vispārējo tiesu likt Helaba iesniegt aprēķinus par tās tirgus daļām Hesenē, Tīringenē un Vācijā par laika posmu no 1998. līdz 2004. gadam. Visbeidzot, tā piedāvā uzklausīt vairākus lieciniekus gadījumā, ja Komisija apstrīdētu dažus tās apgalvojumus par prasības pieņemamību. Pēc Pirmās instances tiesas pieprasījuma (skat. šā sprieduma 25. punktu) Komisija iesniedza eksperta atzinumu, ko administratīvajā procesā bija iesniegusi Vācijas Federatīvā Republika, par strīdīgā ieguldījuma hierarhijas pakāpi Helaba maksātnespējas gadījumā. Tomēr Vispārējā tiesa uzskata, ka, ņemot vērā lietas dalībnieku tiesvedības laikā sniegtos skaidrojumus, nav jālūdz iesniegt divus ekspertu atzinumus, kuros noteikta strīdīgā ieguldījuma aktualizētā vērtība. Attiecībā uz vienu vai vairākām vienošanās starp Helaba daļu turētājiem, uz kurām Komisija atsaucas lēmumā C(2005) 3232, galīgā redakcija, ir jāatzīst: tā kā neviens Komisijas vērtējums apstrīdētajā lēmumā nav balstīts uz Hesenes ietekmi uz Helaba , nav vajadzības iesniegt dokumentu. Tāpat Vispārējā tiesa uzskata, ka eksperti H . un F . nav jāuzklausa kā liecinieki, jo viņu atzinumi jau tika pievienoti lietas materiāliem. Turklāt, tā kā nav pieņemts lēmums par šīs prasības pieņemamību, nav jāapmierina prasītājas prasījums likt Helaba iesniegt aprēķinus par savām tirgus daļām Hesenē, Tīringenē un Vācijā par laika posmu no 1998. līdz 2004. gadam, nedz arī kā lieciniekus uzklausīt personas, kuru uzklausīšana tika piedāvāta gadījumam, ja Komisija apstrīdētu dažus prasītājas apgalvojumus par prasības pieņemamību. Attiecībā uz prasītājas lūgumu saglabāt replikas konfidencialitāti (skat. šā sprieduma 20. punktu) pietiek atzīt: tā kā informācija, kuru prasītāja uzskata par konfidenciālu, nav sniegta tās iesniegtajā replikas versijā, šim lūgumam nav priekšmeta. Visbeidzot, ir jāapmierina lūgums izņemt no lietas materiāliem dažus replikai pievienotos dokumentus (skat. šā sprieduma 22. punktu), jo runa ir par Komisijas iekšējiem dokumentiem. Par tiesāšanās izdevumiem Atbilstoši Reglamenta 87. panta 2. punktam lietas dalībniekam, kuram spriedums ir nelabvēlīgs, piespriež atlīdzināt tiesāšanās izdevumus, ja to ir prasījis lietas dalībnieks, kuram spriedums ir labvēlīgs. Tā kā prasītājai spriedums ir nelabvēlīgs, tai jāatlīdzina tiesāšanās izdevumi atbilstoši Komisijas, Hesenes un Helaba prasījumiem. Atbilstoši Reglamenta 87. panta 4. punkta pirmajai daļai Vācijas Federatīvā Republika sedz savus tiesāšanās izdevumus pati. Ar šādu pamatojumu VISPĀRĒJĀ TIESA (ceturtā palāta) nospriež: 1) dokumentus, kurus Bundesverband deutscher Banken eV iesniegusi savas replikas 9. un 10. pielikumā, izņemt no lietas materiāliem; 2) prasību noraidīt; 3) Bundesverband deutscher Banken sedz savus, kā arī atlīdzina Eiropas Komisijas, Land Hessen un Landesbank Hessen‑Thüringen Girozentrale tiesāšanās izdevumus; 4) Vācijas Federatīvā Republika sedz savus tiesāšanās izdevumus pati. Czúcz Vadapalas Labucka Pasludināts atklātā tiesas sēdē Luksemburgā 2010. gada 3. martā. [Paraksti] Satura rādītājs Prāvas priekšvēsture A –  Strīdīgais ieguldījums B –  Lietas, kas attiecas uz Vācijas federālo zemju bankām C –  Apstrīdētais lēmums Process un lietas dalībnieku prasījumi Juridiskais pamatojums A –  Par pieņemamību B –  Par lietas būtību 1.  Konteksts, kurā notika sarunas par strīdīgo ieguldījumu 2.  Par daudzpakāpju modeļa ņemšanu vērā a)  Apstrīdētais lēmums b)  Lietas dalībnieku argumenti c)  Vispārējās tiesas vērtējums 3.  Par iebildumu par to, ka Komisija strīdīgo ieguldījumu kļūdaini kvalificēja kā “normālu” pasīvo ieguldījumu, nevis kā ieguldījumu pamatkapitālā a)  Apstrīdētais lēmums b)  Lietas dalībnieku argumenti c)  Vispārējās tiesas vērtējums Par īpašībām, uz kurām Komisija balstījusies, nospriežot, ka atlīdzība par strīdīgo ieguldījumu bija jāsalīdzina ar atlīdzību par terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem –  Zaudēšanas risks maksātnespējas vai likvidācijas gadījumā –  Rentabilitātes profils Par strīdīgā ieguldījuma iezīmēm, kuras Komisija uzskatīja par tādām, kas atlīdzību par strīdīgo ieguldījumu neļauj salīdzināt ar atlīdzību par terminētajiem pasīvajiem ieguldījumiem –  Apmērs –  Pamatkapitāla buferis –  Ieguldījuma nepārtrauktais raksturs un nodošanas iespējas neesamība Strīdīgā ieguldījuma īpašības, kas netika minētas administratīvajā procesā un netika izvērtētas apstrīdētajā lēmumā Par situāciju tirgū brīdī, kad tika integrēts strīdīgais ieguldījums Secinājumi par strīdīgā ieguldījuma kvalificēšanu kā pasīvo ieguldījumu 4.  Par atlīdzības par strīdīgo ieguldījumu salīdzinājumu ar atlīdzību par tirgū noteikto garantiju a)  Par profesionālā nodokļa ņemšanu vērā Apstrīdētais lēmums Lietas dalībnieku argumenti Vispārējās tiesas vērtējums b)  Par pamata atlīdzības salīdzinājumu ar tirgū noteikto pamata galvojuma atlīdzību Apstrīdētais lēmums Lietas dalībnieku argumenti Vispārējās tiesas vērtējums Secinājumi par pamata atlīdzības salīdzinājumu ar tirgū pieprasīto pamata galvojuma atlīdzību c)  Par nepārtrauktības uzrēķina salīdzinājumu ar tirgū pieprasīto galvojuma atlīdzības uzrēķinu Apstrīdētais lēmums Lietas dalībnieku argumenti Vispārējās tiesas vērtējums Secinājumi par galvojuma atlīdzības saderības ar tirgu vērtējumu 5.  Par to, ka Komisija no atlīdzības atskaitīja refinansēšanas maksājumus, kuri Helaba rodas tādēļ, ka ieguldījums nav likvīds a)  Apstrīdētais lēmums b)  Lietas dalībnieku argumenti c)  Vispārējās tiesas vērtējums Par argumentu, ka likviditātes neesamība jau tika ņemta vērā, samazinot integrācijas vērtību Par argumentu, ka privātais ieguldītājs nebūtu piekritis refinansēšanas maksājumu atskaitīšanai Par to, ka ieguldītājs labākajā gadījumā piekristu, ka tiek atskaitīti refinansēšanas maksājumi, kas atbilst patiesajiem Helaba veiktajiem maksājumiem Par citiem lietas dalībnieku prasījumiem Par tiesāšanās izdevumiem * Tiesvedības valoda – vācu.

61984CJ0005

en

1 BY ORDER DATED 9 NOVEMBER 1983 , WHICH WAS RECEIVED AT THE COURT ON 4 JANUARY 1984 , THE LONDON VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL ( HEREINAFTER REFERRED TO AS ' THE LONDON TRIBUNAL ' ) REFERRED TO THE COURT FOR A PRELIMINARY RULING UNDER ARTICLE 177 OF THE EEC TREATY TWO QUESTIONS ON THE INTERPRETATION OF ARTICLES 11 AND 27 OF THE SIXTH COUNCIL DIRECTIVE ( NO 77/388/EEC ) OF 17 MAY 1977 ON THE HARMONIZATION OF THE LAWS OF THE MEMBER STATES RELATING TO TURNOVER TAXES - COMMON SYSTEM OF VALUE-ADDED TAX : UNIFORM BASIS OF ASSESSMENT ( OFFICIAL JOURNAL 1977 L 145 , P . 1 ). THE QUESTIONS WERE RAISED IN A DISPUTE BETWEEN DIRECT COSMETICS LTD AND THE COMMISSIONERS OF CUSTOMS AND EXCISE ( HEREINAFTER REFERRED TO AS ' THE COMMISSIONERS ' ) REGARDING THE DETERMINATION OF THE BASIS FOR CHARGING VALUE-ADDED TAX ( VAT ) ON THE TRANSACTIONS OF THAT COMPANY , THE APPELLANT IN THE MAIN PROCEEDINGS . DIRECT COSMETICS ' SELLING SCHEME 2 DIRECT COSMETICS IS A COMPANY WHICH SPECIALIZES IN DIRECT SALES OF COSMETIC PRODUCTS WHICH , IN WHAT ARE CALLED ' SPECIAL ' SITUATIONS , CANNOT BE SOLD ON THE ORDINARY RETAIL MARKET . THE COSMETICS CONSIST OF SURPLUS STOCKS , DISCONTINUED LINES AND PRODUCTS WRAPPED OR PACKAGED FOR A PARTICULAR OCCASION , SUCH AS CHRISTMAS , BUT WHICH COULD NOT BE SOLD BY THE DATE ON WHICH THE OCCASION OCCURRED . DIRECT COSMETICS BUYS THOSE PRODUCTS AT LOW PRICES FROM MANUFACTURERS AND RE-SELLS THEM THROUGH AGENTS IN HOSPITALS , FACTORIES AND OFFICES ON THE FOLLOWING CONDITIONS : THE PRODUCT IS SOLD AT DIRECT COSMETICS ' CATALOGUE PRICE ; IF THE SELLING AGENT PAYS THE SALE PRICE TO DIRECT COSMETICS WITHIN 14 DAYS , HE MAY RETAIN A 20% DISCOUNT , OTHERWISE HE MUST PAY THE FULL PRICE . 3 IT IS ESTABLISHED THAT THE TURNOVER OF ALL OF DIRECT COSMETICS ' AGENTS ENGAGED IN THAT ACTIVITY IS BELOW THE MINIMUM LIMIT LAID DOWN BY UNITED KINGDOM LEGISLATION IN ACCORDANCE WITH ARTICLE 24 OF THE SIXTH DIRECTIVE ABOVE WHICH A PERSON IS LIABLE TO VAT . IT APPEARS FROM THE ORDER FOR REFERENCE THAT THE DISPUTE CONCERNS THE QUESTION WHETHER DIRECT COSMETICS MUST PAY VAT IN ACCORDANCE WITH THE RULE LAID DOWN IN ARTICLE 11 A 1 . ( A ), ON THE CONSIDERATION ACTUALLY OBTAINED , OR WHETHER THERE IS A DEROGATION , COVERED BY ARTICLE 27 OF THE SIXTH DIRECTIVE , WHICH ALLOWS THE UNITED KINGDOM TAX AUTHORITIES TO TAX DIRECT COSMETICS ON THE BASIS OF THE SALE PRICE TO THE CONSUMER , WITHOUT THEREFORE DEDUCTING THE DISCOUNT WHICH , IF EARNED , FORMS THE SELLING AGENTS ' REMUNERATION . THE LEGAL BACKGROUND TO THE DISPUTE 4 BY THE FINANCE ACT 1977 , ENACTED ON 29 JULY 1977 , THAT IS TO SAY AT THE TIME WHEN THE UNITED KINGDOM INTRODUCED THE MEASURES NEEDED TO BRING ITS TAX LEGISLATION INTO LINE WITH THE SIXTH DIRECTIVE , PARAGRAPH 2 OF SCHEDULE 3 OF THE FINANCE ACT 1972 WAS AMENDED AND CONVERTED INTO PARAGRAPH 3 , EMPOWERING THE COMMISSIONERS CHARGED WITH COLLECTING VAT TO ISSUE DIRECTIONS TO TAXABLE PERSONS IN ORDER TO TAKE INTO ACCOUNT , FOR THE PURPOSE OF CALCULATING THE TAX , THE SALE PRICE TO THE FINAL CONSUMER WHERE GOODS WERE SOLD THROUGH NON-TAXABLE PERSONS . THAT PROVISION WAS WORDED AS FOLLOWS : ' ( 3 ) WHERE IT APPEARS TO THE COMMISSIONERS : ( A ) THAT THE WHOLE OR PART OF A BUSINESS CARRIED ON BY A TAXABLE PERSON CONSISTS IN SUPPLYING TO A NUMBER OF INDIVIDUALS GOODS TO BE SOLD , WHETHER BY THEM OR OTHERS , BY RETAIL , AND ( B)THAT THOSE INDIVIDUALS ARE NOT TAXABLE PERSONS , AND ( C)THAT IT IS NECESSARY FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE TO EXERCISE THEIR POWERS UNDER THIS PARAGRAPH , THEY MAY BY NOTICE IN WRITING GIVE DIRECTIONS TO THE TAXABLE PERSON FOR SECURING THAT THE VALUE BY REFERENCE TO WHICH TAX IS CHARGED ON ANY SUCH SUPPLY BY HIM AFTER THE GIVING OF THE NOTICE OR AFTER SUCH LATER DATE AS MAY BE SPECIFIED THEREIN SHALL BE DETERMINED AS IF THE CONSIDERATION GIVEN BY ANY SUCH INDIVIDUAL FOR THE SUPPLY WERE EQUAL TO THE PRICE AT WHICH THE GOODS ARE SOLD BY RETAIL . ' 5 ON 28 DECEMBER 1977 , AFTER THOSE PROVISIONS HAD BEEN PUT INTO EFFECT , THE UNITED KINGDOM NOTIFIED THE COMMISSION , PURSUANT TO ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE , OF SEVEN MEASURES WHICH IT INTENDED TO RETAIN , AFTER THE ENTRY INTO FORCE OF THAT DIRECTIVE , AS DEROGATING MEASURES OF THE KIND PERMITTED BY ARTICLE 27 ( 1 ). THE FOURTH ITEM ON THE LIST MENTIONED ' SPECIAL ANTI-AVOIDANCE VALUATION PROVISIONS ' . IN ANNEX IV TO THE LETTER OF NOTIFICATION THOSE PROVISIONS ARE EXPLAINED IN THE FOLLOWING TERMS : ' IN THE UNITED KINGDOM CERTAIN COMPANIES , IN THE FIELD OF COSMETICS FOR EXAMPLE , SELL THEIR PRODUCTS TO INDIVIDUALS WHO ARE OUTSIDE THE TAX NET FOR RE-SALE TO THE CONSUMER . THE COMMISSIONERS OF CUSTOMS AND EXCISE HAVE POWER UNDER SCHEDULE 3 , PARAGRAPH 2 OF THE FINANCE ACT 1972 TO PREVENT AVOIDANCE OF TAX ON THE RETAIL MARGIN BY REQUIRING SALES TO THESE INDIVIDUALS TO BE TAXED ON THEIR RETAIL VALUE . ' 6 IT APPEARS FROM THE ORDER FOR REFERENCE THAT IN 1979 AN UNDERTAKING USING SELLING METHODS SIMILAR TO THOSE OF DIRECT COSMETICS IN ORDER TO SELL GREETING CARDS , CLUB CENTRE OF LEEDS LTD APPEALED TO THE MANCHESTER VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL WHICH , BY DECISION OF 16 DECEMBER 1980 ( 1980 ) VAT TRIBUNAL REPORTS , P . 135 ), ALLOWED THE APPEAL . IN ITS DECISON THE MANCHESTER VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL INTERPRETED THE WORDS ' NECESSARY FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' AS MEANING THAT THE TAX ADMINISTRATION MUST NOT ONLY SHOW THAT A CERTAIN SELLING METHOD IS LIKELY TO DIMINISH ITS REVENUE BUT ALSO THAT THE TAXPAYER DELIBERATELY ARRANGED HIS BUSINESS WITH A VIEW TO REDUCING HIS TAX LIABILITY . 7 IT IS CLEAR FROM THE DOCUMENTS BEFORE THE COURT THAT THE TAX ADMINISTRTION DID NOT APPEAL AGAINST THE DECISION OF THE MANCHESTER VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL BUT THE GOVERNMENT , ACTING ON A PROPOSAL FROM THE COMMISSIONERS , DECIDED TO RESOLVE THE PROBLEM CREATED BY THAT JUDGMENT BY LEGISLATION . BY SECTION 14 ( 1 ) OF THE FINANCE ACT 1981 , PARAGRAPH 3 OF SCHEDULE 3 OF THE FINANCE ACTS OF 1972 AND 1977 WAS REPLACED BY A NEW PROVISION WHICH WAS IN SUBSTANCE IDENTICAL TO THE 1977 PROVISION EXCEPT THAT THE CONDITION CONCERNING ' THE PROTECTION OF THE REVENUE ' WAS REPEALED . THE PROVISION IN QUESTION IS WORDED AS FOLLOWS : ' ( 3 ) WHERE : ( A ) THE WHOLE OR PART OF A BUSINESS CARRIED ON BY A TAXABLE PERSON CONSISTS IN SUPPLYING TO A NUMBER OF PERSONS GOODS TO BE SOLD , WHETHER BY THEM OR OTHERS , BY RETAIL , AND ( B)THOSE PERSONS ARE NOT TAXABLE PERSONS , THE COMMISSIONERS MAY , BY NOTICE IN WRITING TO THE TAXABLE PERSON , DIRECT THAT THE VALUE OF ANY SUCH SUPPLY BY HIM AFTER THE GIVING OF THE NOTICE OR AFTER SUCH LATER DATE AS MAY BE SPECIFIED THEREIN SHALL BE TAKEN TO BE ITS OPEN MARKET VALUE ON A SALE BY RETAIL . ' THE SUBJECT-MATTER OF THE DISPUTE BEFORE THE TRIBUNAL 8 ON 7 DECEMBER 1982 THE COMMISSIONERS ISSUED A DIRECTION TO DIRECT COSMETICS UNDER THE PROVISION OF THE FINANCE ACT 1981 CITED ABOVE . IT WAS IN THE FOLLOWING TERMS : ' THE COMMISSIONERS OF CUSTOMS AND EXCISE HEREBY DIRECT THAT AFTER 10 DECEMBER 1982 THE VALUE BY REFERENCE TO WHICH VALUE-ADDED TAX IS CHARGED ON ANY TAXABLE SUPPLY OF GOODS : ( A ) BY YOU TO PERSONS WHO ARE NOT TAXABLE PERSONS WITHIN THE MEANING OF SECTION 2 OF THE FINANCE ACT 1972 , ( B ) TO BE SOLD , WHETHER BY PERSONS MENTIONED IN ( A ) ABOVE OR OTHERS , BY RETAIL SHALL BE TAKEN TO BE ITS OPEN MARKET VALUE ON A SALE BY RETAIL . ' 9 IT IS CLEAR FROM THE DIRECTION THAT , IN THE OPINION OF THE TAX ADMINISTRATION , THE VALUE TO BE TAKEN INTO CONSIDERATION FOR DETERMINING THE BASIS FOR CHARGING TAX MUST BE THE RETAIL PRICE PAID BY THE FINAL CONSUMER AND NOT THE PRICE PAID TO DIRECT COSMETICS BY ITS AGENTS , THAT IS TO SAY THE RETAIL PRICE LESS , WHERE EARNED , THE DISCOUNT . 10 DIRECT COSMETICS APPEALED AGAINST THAT DIRECTION TO THE LONDON VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL . IT CONTENDED INTER ALIA THAT THE AMENDMENT OF SCHEDULE 3 OF THE FINANCE ACTS OF 1972 AND 1977 BY THE FINANCE ACT 1981 , CONSISTING IN THE DELETION OF THE WORDS ' NECESSARY FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' , FROM THE 1977 VERSION , CONSTITUTED A DEROGATION FROM ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE SIXTH DIRECTIVE WHICH HAD NOT BEEN AUTHORIZED IN ACCORDANCE WITH THE REQUIREMENTS OF ARTICLE 27 ( 1 ) AND ( 2 ) OF THAT DIRECTIVE . 11 THE COMMISSIONERS , ON THE OTHER HAND , ARGUED THAT THE AMENDMENT MADE BY THE FINANCE ACT 1981 DID NOT AFFECT THE SUBSTANCE OF THE PREVIOUS PROVISION SO THAT THE NEW PROVISION WAS COVERED BY THE NOTIFICATION MADE ON 28 DECEMBER 1977 UNDER ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE DIRECTIVE . 12 AFTER REFERRING IN ITS ORDER FOR REFERENCE TO THE DECISION OF THE MANCHESTER VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL , THE LONDON TRIBUNAL EXPLAINS THAT , ACCORDING TO THE PRINCIPLES OF INTERPRETATION OF ENGLISH LAW , THE AMENDMENT MADE BY THE FINANCE ACT 1981 IS ONE OF SUBSTANCE AND THAT THEREFORE THE MEASURE OUGHT TO BE CONSIDERED A NEW MEASURE WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 OF THE SIXTH DIRECTIVE . HOWEVER , ACCORDING TO THE LONDON TRIBUNAL , IT DOES NOT NECESSARILY FOLLOW THAT THE COURT OF JUSTICE , APPLYING THE CRITERIA OF COMMUNITY LAW , WOULD REACH THE SAME CONCLUSION . 13 THE LONDON TRIBUNAL IS THEREFORE OF THE OPINION THAT THERE ARE GROUNDS FOR REFERRING QUESTIONS TO THE COURT OF JUSTICE , ESPECIALLY AS IT IS AWARE OF OTHER CASES PENDING IN WHICH THE SAME POINT ARISES . IT THEREFORE STATES TWO QUESTIONS , WORDED AS FOLLOWS : ( 1 ) WHERE NATIONAL LEGISLATION NOTIFIED UNDER ARTICLE 27 ( 5 ) OF DIRECTIVE NO 77/388/EEC OF THE COUNCIL OF 17 MAY 1977 ( ON THE HARMONIZATION OF THE LAWS OF THE MEMBER STATES RELATING TO TURNOVER TAXES : COMMON SYSTEM OF VALUE-ADDED TAX - UNIFORM BASIS OF ASSESSMENT ) IS AMENDED BY THE DELETION OF A REFERENCE TO THE CRITERION OF PROTECTION OF THE NATIONAL REVENUE , DOES THIS AMENDMENT CONSTITUTE A ' SPECIAL MEASURE ' WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 ( 1 ) REQUIRING THE MEMBER STATE TO INFORM THE COMMISSION UNDER ARTICLE 27 ( 2)? ( 2)IF THE ANSWER TO THE FIRST QUESTION IS IN THE AFFIRMATIVE , WHERE A MEMBER STATE FAILS TO COMPLY WITH ARTICLE 27 ( 2 ) OF THE DIRECTIVE BY NOT INFORMING THE COMMISSION OF THE SPECIAL MEASURE DEROGATING FROM THE PROVISIONS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE REQUIRING THE AUTHORIZATION OF THE COUNCIL UNDER ARTICLE 27 ( 1 ), DOES THAT FAILURE GIVE RIGHTS TO AN INDIVIDUAL WHICH MAY BE RELIED ON BEFORE THE NATIONAL COURTS OF A MEMBER STATE , WHICH RIGHTS WOULD BE FOUNDED DIRECTLY UPON THE PROVISIONS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A)? THE FIRST QUESTION 14 THE FIRST QUESTION IS DESIGNED TO ASCERTAIN WHETHER A PROVISION OF NATIONAL LEGISLATION , AMENDING A PREVIOUS MEASURE WHICH HAD BEEN NOTIFIED IN ACCORDANCE WITH ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE AND WHICH REFERRED TO THE ' PROTECTION OF THE REVENUE ' , CONSTITUTES A ' SPECIAL MEASURE ' WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 ( 1 ) OF THE DIRECTIVE , SUBJECT AS SUCH TO NOTIFICATION , IF THE NEW PROVISION OMITS THAT REFERENCE . 15 IN THIS REGARD DIRECT COSMETICS CONTENDS THAT THE LEGISLATIVE AMENDMENT MADE BY THE FINANCE ACT 1981 , THE EFFECT OF WHICH WAS TO DELETE THE WORDS ' FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' APPEARING IN THE SCHEDULE TO THE FINANCE ACT 1972 , AS AMENDED BY THE FINANCE ACT 1977 , CONSTITUTES A SUBSTANTIAL AMENDMENT OF THE MEASURE NOTIFIED ON 28 DECEMBER 1977 UNDER ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE AS A ' SPECIAL MEASURE ' FOR PREVENTING TAX EVASION . IT ARGUES THAT THE DELETION OF THE WORDS ' FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' SHOWS THAT NOT ONLY IS A NEW MEASURE WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 INVOLVED BUT ALSO THAT THE MEASURE GOES WELL BEYOND THE LIMITS PERMITTED BY THAT ARTICLE IN SO FAR AS THE MEASURES ALLOWED THEREUNDER MAY NOT DEROGATE FROM THE BASIS FOR CHARGING VAT SET OUT IN ARTICLE 11 EXCEPT TO THE EXTENT STRICTLY NECESSARY FOR PREVENTING TAX EVASION OR AVOIDANCE , AS THE COURT RECENTLY HELD IN ITS JUDGMENT OF 10 APRIL 1984 IN CASE 324/82 , COMMISSION V KINGDOM OF BELGIUM , ( 1984 ) ECR 1861 . THE PROOF THAT THE MEASURE ORIGINALLY NOTIFIED HAS BEEN WIDENED IS THE FACT THAT DIRECT COSMETICS , WHICH UNDER THE PREVIOUS PROVISIONS HAD ESCAPED LIABILITY TO TAX , IS LIABLE TO TAX UNDER THE DIRECTION BASED ON THE NEW PROVISIONS INTRODUCED BY THE FINANCE ACT 1981 . DIRECT COSMETICS THEREFORE CONSIDERS THAT THE ANSWER TO THE FIRST QUESTION MUST BE THAT THE LEGISLATIVE AMENDMENT INTRODUCED BY THE FINANCE ACT IS A ' SPECIAL MEASURE ' WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 ( 1 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE AND THAT THEREFORE IT OUGHT TO HAVE BEEN NOTIFIED , AS LAID DOWN IN ARTICLE 27 ( 2 ). 16 THE UNITED KINGDOM ARGUES THAT THERE IS NO SUBSTANTIAL DIFFERENCE BETWEEN THE PROVISIONS OF THE FINANCE ACT 1972 , AS AMENDED IN 1977 , AND THE PROVISIONS OF THE FINANCE ACT 1981 . SINCE THE OBJECTIVES OF THE PREVIOUS LEGISLATION WERE FRUSTRATED BY THE DECISION OF THE MANCHESTER VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL IN THE CLUB CENTRE OF LEEDS CASE , IT APPEARED THAT THE NOTIFICATION TO THE COMMISSION IN 1977 WAS A NOTIFICATION OF A LEGAL PROVISION WHICH COULD NOT ACHIEVE THE AIMS SUMMARIZED IN THE NOTIFICATION ITSELF . IN ORDER , THEREFORE , TO ACHIEVE PRECISELY THE SAME OBJECTIVES AS WERE SUMMARIZED IN THAT NOTIFICATION , IT APPEARED TO THE UNITED KINGDOM , AFTER THE CLUB CENTRE OF LEEDS CASE , TO BE NECESSARY TO RE-ENACT THE 1972/77 LEGISLATION IN A FORM WHICH WAS TOTALLY CONSISTENT WITH THOSE OBJECTIVES . SINCE THE 1981 LEGISLATION SUCCESSFULLY ACHIEVED THE INTENTIONS OF THE UNITED KINGDOM AS NOTIFIED IN 1977 , ANY FURTHER NOTIFICATION WOULD HAVE BEEN OTIOSE . CONSEQUENTLY , THE UNITED KINGDOM WAS UNDER NO OBLIGATION TO INFORM THE COMMISSION OF ANYTHING , THERE BEING NO ' SPECIAL MEASURE ' WHICH ATTRACTED THE OPERATION OF PARAGRAPH ( 2 ) OF ARTICLE 27 . 17 IN ITS ORAL OBSERVATIONS THE UNITED KINGDOM POINTED OUT THAT SELLING SCHEMES SUCH AS THOSE OPERATED BY CLUB CENTRE OF LEEDS AND DIRECT COSMETICS , WHATEVER THE MOTIVES BEHIND THEM , ARE NOT ONLY LIABLE TO DIMINISH THE REVENUE BUT THEY ALSO AFFECT CONDITIONS OF COMPETITION BETWEEN UNDERTAKINGS OPERATING SUCH METHODS AND THOSE LIABLE TO PAY THE TAX . IT POINTS OUT THAT THE AIMS OF THE VAT SYSTEM ARE CLEARLY STATED IN THE PREAMBLE TO THE FIRST HARMONIZATION DIRECTIVE IN SO FAR AS IT REFERS TO THE ELIMINATION OF FACTORS WHICH MAY DISTORT CONDITIONS OF COMPETITION , WHETHER AT NATIONAL OR COMMUNITY LEVEL , AND STRESSES THE FACT THAT THE HIGHEST DEGREE OF NEUTRALITY OF THE TAX SYSTEM IS ACHIEVED WHEN THE TAX IS LEVIED IN AS GENERAL A MANNER AS POSSIBLE AND WHEN ITS SCOPE COVERS ALL STAGES OF PRODUCTION AND DISTRIBUTION ( FIRST COUNCIL DIRECTIVE ( NO 67/227/EEC ) OF 11 APRIL 1967 ON THE HARMONIZATION OF LEGISLATION OF MEMBER STATES CONCERNING TURNOVER TAXES , OFFICIAL JOURNAL , ENGLISH SPECIAL EDITION 1967 , P . 14 , THIRD AND FIFTH RECITALS IN THE PREAMBLE ). 18 AS ITS OBSERVATIONS NOW STAND , THE COMMISSION TAKES THE VIEW THAT , SINCE THE MEASURE NOTIFIED IN 1977 BECAME INOPERATIVE OWING TO THE JUDGMENT DELIVERED BY THE COMPETENT TRIBUNAL , IT SEEMS THAT THERE WAS AN ERROR IN THE NOTIFICATION PROCESS AT THAT TIME . CONSEQUENTLY , FAILING NOTIFICATION OF THE NEW LEGISLATIVE MEASURE ENACTED IN 1981 , THERE IS NO VALID DEROGATION UNDER ARTICLE 27 OF THE DIRECTIVE . THE 1981 LEGISLATION INVOLVED A SUBSTANTIAL CHANGE COMPARED WITH THE PREVIOUS LEGAL SITUATION AND FRESH NOTIFICATION WAS THEREFORE REQUIRED . HOWEVER , THE COMMISSION EMPHASIZES THAT , IF A NEW MEASURE HAVING THE SAME SUBSTANCE AS THE 1977 MEASURE HAD BEEN NOTIFIED , IT WOULD NOT HAVE RAISED ANY OBJECTIONS . IT DRAWS PARTICULAR ATTENTION TO THE FACT THAT , SINCE THE UNITED KINGDOM HAS FIXED A RELATIVELY HIGH THRESHOLD FOR THE EXEMPTION PERMITTED BY ARTICLE 24 OF THE DIRECTIVE , IT SEEMS NATURAL THAT PRECAUTIONS SHOULD BE TAKEN ON THE OTHER HAND TO ENSURE THAT CERTAIN FORMS OF MARKETING , SUCH AS THE SCHEME OPERATED BY DIRECT COSMETICS , DO NOT BENEFIT FROM THE EXEMPTION . 19 THE QUESTION RAISED BY THE LONDON TRIBUNAL MUST BE RESOLVED IN THE LIGHT OF THE SCHEME OF ARTICLE 27 OF THE SIXTH DIRECTIVE , THE PROVISIONS OF WHICH MUST NOW BE CONSIDERED . 20 THE FIRST PARAGRAPH OF ARTICLE 27 PROVIDES THAT THE COUNCIL MAY AUTHORIZE ANY MEMBER STATE TO INTRODUCE SPECIAL MEASURES DEROGATING FROM THE PROVISIONS OF THE DIRECTIVE , EITHER IN ORDER TO SIMPLIFY THE PROCEDURE FOR CHARGING THE TAX OR TO PREVENT ' CERTAIN TYPES OF TAX EVASION OR AVOIDANCE ' . 21 PARAGRAPHS ( 2 ), ( 3 ) AND ( 4 ) PROVIDE THAT A MEMBER STATE WISHING TO INTRODUCE THE MEASURES REFERRED TO IN PARAGRAPH ( 1 ) MUST INFORM THE COMMISSION OF THEM AND PROVIDE IT WITH ALL RELEVANT INFORMATION . THE COMMISSION MUST INFORM THE OTHER MEMBER STATES OF THE PROPOSED MEASURES WITHIN ONE MONTH . IF NEITHER THE COMMISSION NOR ANY MEMBER STATE HAS REQUESTED THAT THE MATTER BE RAISED BY THE COUNCIL , THE COUNCIL ' S APPROVAL IS DEEMED TO HAVE BEEN GIVEN WITHIN TWO MONTHS OF THE OTHER MEMBER STATES ' BEING INFORMED . IF , ON THE OTHER HAND , EITHER THE COMMISSION OR A MEMBER STATE HAS REQUESTED THAT THE MATTER BE RAISED BY THE COUNCIL , THE COUNCIL MAY NOT AUTHORIZE THE MEASURE EXCEPT BY ACTING UNANIMOUSLY ON A PROPOSAL FROM THE COMMISSION . 22 AS REGARDS SPECIAL MEASURES OF THE TYPE REFERRED TO IN PARAGRAPH ( 1 ) WHICH WERE IN FORCE AT THE TIME WHEN THE DIRECTIVE ENTERED INTO EFFECT , WHICH WAS ON 1 JANUARY 1977 , PARAGRAPH ( 5 ) PROVIDES THAT THE MEMBER STATES MAY RETAIN THEM PROVIDED THAT THEY NOTIFIED THE COMMISSION OF THEM BEFORE 1 JANUARY 1978 . 23 IN ITS JUDGMENT OF 10 APRIL 1984 IN CASE 324/82 , CITED ABOVE , THE COURT STRESSED THAT MEASURES INTENDED TO PREVENT TAX EVASION OR AVOIDANCE MAY NOT DEROGATE FROM THE BASIS FOR CHARGING VAT LAID DOWN IN ARTICLE 11 EXCEPT ' WITHIN THE LIMITS STRICTLY NECESSARY FOR ACHIEVING THAT AIM ' . 24 IT FOLLOWS FROM THE FOREGOING THAT NEW SPECIAL MEASURES DEROGATING FROM THE DIRECTIVE DO NOT ACCORD WITH COMMUNITY LAW UNLESS , ON THE ONE HAND , THEY REMAIN WITHIN THE LIMITS OF THE AIMS REFERRED TO IN ARTICLE 27 ( 1 ) AND , ON THE OTHER HAND , THEY HAVE BEEN NOTIFIED TO THE COMMISSION AND HAVE BEEN IMPLIEDLY OR EXPRESSLY AUTHORIZED BY THE COUNCIL IN THE CIRCUMSTANCES SPECIFIED IN PARAGRAPHS ( 1 ) TO ( 4 ) OF ARTICLE 27 . 25 IN THE LIGHT OF THOSE CONSIDERATIONS , IT SHOULD BE STATED FIRST OF ALL THAT THE MEASURE NOTIFIED BY THE UNITED KINGDOM IN 1977 EXPRESSLY REFERRED TO THE LEGISLATIVE PROVISION INTRODUCED BY THE FINANCE ACT 1977 INTO SCHEDULE 3 OF THE FINANCE ACT 1972 . THAT NOTIFICATION BECAME INEFFECTIVE FROM THE MOMENT AT WHICH THE MEASURE IN QUESTION WAS REPLACED BY A NEW PROVISION UNDER THE FINANCE ACT 1981 , UNLESS IT IS SHOWN THAT THE NEW PROVISION MAY BE REGARDED AS BEING SUBSTANTIALLY THE SAME AS THE PREVIOUS PROVISION . THE ANSWER TO THAT QUESTION MUST BE OBTAINED BY COMPARING THE PREVIOUS PROVISION WITH THE NEW PROVISION . 26 IT MUST BE POINTED OUT IN THIS REGARD THAT THE NEW VERSION OF PARAGRAPH 3 OF SCHEDULE 3 OF THE FINANCE ACT 1981 DIFFERS FROM THE PREVIOUS VERSION BY OMITTING THE WORDS ' FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' . ACCORDING TO THE LONDON TRIBUNAL AS QUOTED ABOVE , THE ALTERATION MADE TO THE TEXT BY THE DELETION OF THOSE WORDS IS ONE OF SUBSTANCE IN ENGLISH LAW AND CANNOT BE SAID TO BE CONFINED TO PROCEDURAL ENFORCEMENT . 27 AS THE UNITED KINGDOM GOVERNMENT HAS POINTED OUT , THE WORDS ' FOR THE PROTECTION OF THE REVENUE ' APPEARING IN THE PREVIOUS VERSION WERE THE EQUIVALENT OF THE WORDS ' TO PREVENT CERTAIN TYPES OF TAX EVASION OR AVOIDANCE ' USED IN THE SIXTH DIRECTIVE . BY THE DELETION OF THOSE WORDS , ANY APPARENT LINK TO THE EXCEPTIONS LAID DOWN IN ARTICLE 27 ( 1 ) OF THAT DIRECTIVE WAS SEVERED AND THE POWER OF DEROGATION ACCORDED TO THE COMMISSIONERS WAS WIDENED INDEFINITELY AS FAR AS CONCERNS THE SELLING METHODS COVERED BY THE 1977 NOTIFICATION , SO THAT THE QUESTION ARISES WHETHER THE NEW PROVISIONS ARE STILL WITHIN THE LIMITS OF THE DEROGATIONS ALLOWED BY ARTICLE 27 . 28 WITH REFERENCE TO THE QUESTION RAISED BY THE LONDON TRIBUNAL IT NEED ONLY BE STATED IN THIS REGARD THAT A CHANGE SUCH AS THAT INTRODUCED BY THE FINANCE ACT 1981 IS IN ANY EVENT A SUBSTANTIAL CHANGE COMPARED WITH THE MEASURE NOTIFIED IN 1977 BECAUSE IT OMITS THE VERY ELEMENT WHICH LINKED THAT MEASURE TO THE SIXTH DIRECTIVE . ONLY A NOTIFICATION EFFECTED IN CONFORMITY WITH PARAGRAPH ( 2 ) OF ARTICLE 27 WOULD HAVE ENABLED THE COMMISSION AND , WHERE APPROPRIATE , THE COUNCIL TO VERIFY WHETHER THE NEW MEASURE WAS STILL CONSISTENT WITH THE AIM LAID DOWN IN PARAGRAPH ( 1 ) OF THAT ARTICLE . 29 THE ANSWER TO THE FIRST QUESTION MUST THEREFORE BE THAT WHERE NATIONAL LEGISLATION , NOTIFIED UNDER ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE SIXTH COUNCIL DIRECTIVE ( NO 77/388/EEC ) OF 17 MAY 1977 ON THE HARMONIZATION OF THE LAWS OF THE MEMBER STATES RELATING TO TURNOVER TAXES , IS AMENDED BY THE DELETION OF A REFERENCE TO THE CRITERION OF PROTECTION OF THE NATIONAL REVENUE , SUCH AN AMENDMENT CONSTITUTES A ' SPECIAL MEASURE ' WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 ( 1 ) REQUIRING THE MEMBER STATE TO INFORM THE COMMISSION UNDER ARTICLE 27 ( 2 ). THE SECOND QUESTION 30 THE SECOND QUESTION IS DESIGNED TO ASCERTAIN WHETHER , IF A MEASURE DEROGATING FROM THE PROVISIONS OF THE SIXTH DIRECTIVE HAS NOT BEEN NOTIFIED AND HAS NOT , WHERE NECESSARY , UNDERGONE AN AUTHORIZATION PROCEDURE UNDER ARTICLE 27 , INDIVIDUALS MAY RELY BEFORE THE NATIONAL COURTS OF A MEMBER STATE ON A RIGHT TO BE TREATED IN ACCORDANCE WITH THE PROVISIONS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE , THAT IS TO SAY THE RIGHT TO BE TAXED ON THE BASIS OF THE PRICE ACTUALLY RECEIVED IN EXCHANGE FOR THE SUPPLY OF GOODS OR SERVICES . 31 IN THE VIEW OF DIRECT COSMETICS , THE FAILURE BY A MEMBER STATE TO FULFIL AN OBLIGATION TO NOTIFY A MEASURE AND TO HAVE REGARD TO THE NEED FOR AUTHORIZATION OR THE BREACH OF SUBSTANTIVE RULES OF COMMUNITY LAW CANNOT BE MATTERS OF NO CONCERN TO INDIVIDUALS OR MATTERS CONCERNING ONLY THE RELATIONS BETWEEN MEMBER STATES . ACCORDING TO THE CONSISTENT CASE-LAW OF THE COURT , FAILURE BY A MEMBER STATE TO COMPLY WITH THE PRECONDITIONS NECESSARY FOR INTRODUCING A NATIONAL MEASURE MEANS THAT THE AUTHORITIES OF THAT MEMBER STATE ARE NOT ENTITLED TO RELY UPON NATIONAL PROVISIONS ADOPTED WITHOUT HAVING HAD RECOURSE TO SUCH NECESSARY PROCEDURES , IN DEROGATION FROM PROVISIONS OF BINDING COMMUNITY LAW . DIRECT COSMETICS REFERS IN THIS REGARD TO THE JUDGMENTS OF THE COURT IN CASE 88/77 , MINISTER FOR FISHERIES V SCHONENBERG , ( 1978 ) ECR 473 , CASE 130/78 , SALUMIFICIO DI CORNUDA SPA V AMMINISTRAZIONE DELLE FINANZE DELLO STATO , ( 1979 ) ECR 867 , CASE 269/80 , REGINA V TYMEN , ( 1981 ) ECR 3079 AND CASE 8/81 , BECKER V FINANZAMT MUNSTER-INNENSTADT , ( 1982 ) ECR 53 IN WHICH THE COURT HELD THAT A MEMBER STATE MAY NOT RELY , AS AGAINST AN INDIVIDUAL , ON PROVISIONS OF ITS NATIONAL LEGISLATION WHICH ARE NOT IN ACCORDANCE WITH THE OBLIGATIONS IMPOSED BY COMMUNITY LAW . 32 THE UNITED KINGDOM CONTENDS FIRST OF ALL THAT IN COMMUNITY LAW THERE IS NO PRINCIPLE THAT , IF A MEMBER STATE FAILS TO FULFIL AN OBLIGATION TO NOTIFY , CONSULT OR INFORM THE COUNCIL OR THE COMMISSION , ANY MEASURE ADOPTED BY THAT STATE IS NECESSARILY RENDERED INCOMPATIBLE WITH COMMUNITY LAW . IT IS NECESSARY IN EACH CASE TO CONSIDER THE NATURE AND PURPOSE OF THE OBLIGATION TO NOTIFY , CONSULT OR INFORM THE COUNCIL OR THE COMMISSION IN ORDER TO DETERMINE WHETHER OR NOT A FAILURE TO COMPLY WITH SUCH AN OBLIGATION DISTURBS THE FUNCTIONING OF THE COMMON MARKET SO FUNDAMENTALLY THAT NATIONAL MEASURES ADOPTED UNDER SUCH CONDITIONS MUST BE REGARDED AS INEFFECTIVE . THE UNITED KINGDOM REFERS IN THIS REGARD TO THE JUDGMENT IN CASE 27/78 , AMMINISTRAZIONE DELLE FINANZE DELLO STATO V RASHAM , ( 1978 ) ECR 1761 IN WHICH THE COURT HELD THAT A NOTIFICATION REQUIRED BY THE TREATY ( IN THAT CASE , BY THE SECOND PARAGRAPH OF ARTICLE 115 ) WAS NOT A CONDITION PRECEDENT FOR THE ENTRY INTO FORCE OF CERTAIN PROTECTIVE MEASURES ADOPTED BY THE MEMBER STATES . IN THE UNITED KINGDOM ' S VIEW , THE PRESENT SITUATION IS NOT WITHOUT ANALOGY WITH THE SITUATION WHICH THE COURT HAD TO CONSIDER IN THAT CASE . IN ADDITION , THE UNITED KINGDOM CONTRASTS THE TERMS OF ARTICLE 27 OF THE SIXTH DIRECTIVE WITH THE CORRESPONDING PROVISIONS IN ARTICLE 13 OF THE SECOND DIRECTIVE , NO 67/228/EEC OF 11 APRIL 1967 ( OFFICIAL JOURNAL , ENGLISH SPECIAL EDITION 1967 , P . 16 ). ARTICLE 13 PROHIBITED , IN TERMS , MEMBER STATES FROM APPLYING NATIONAL MEASURES BEFORE THE COMMUNITY AUTHORITIES HAD ADOPTED THEIR DECISION . THERE IS NO SUCH PROHIBITION IN THE SIXTH DIRECTIVE . FROM THIS THE UNITED KINGDOM CONCLUDES THAT IN THE PRESENT CASE THE BREACH OF THE OBLIGATION TO NOTIFY CANNOT BE CONSIDERED SO SERIOUS AS TO DEPRIVE THE MEASURE IN QUESTION OF ITS VALIDITY OR EFFECTIVENESS . 33 SECONDLY , THE UNITED KINGDOM , RELYING ON THE RELEVANT CASE-LAW OF THE COURT , STARTING WITH THE JUDGMENT OF 15 JULY 1964 IN CASE 6/64 , COSTA V ENEL , ( 1964 ) ECR 585 AND CONTINUING UP TO THE JUDGMENT OF 19 JANUARY 1982 IN THE BECKER CASE , CITED ABOVE , CONTENDS THAT THE COURT HAS ALWAYS CONSIDERED THAT , IN ORDER FOR A PROVISION OF COMMUNITY LAW TO BE RELIED UPON BEFORE NATIONAL COURTS , IT MUST BE SUFFICIENTLY PRECISE AND UNCONDITIONAL AND MUST NOT REQUIRE FURTHER ACTION ON THE PART OF THE COMMUNITY OR THE MEMBER STATES . THE UNITED KINGDOM POINTS OUT THAT IN THE JUDGMENT IN COSTA V ENEL THE COURT HELD WITH REGARD TO ARTICLE 102 OF THE EEC TREATY , WHICH LAYS DOWN AN OBLIGATION TO CONSULT THE COMMISSION , THAT THE MEMBER STATES HAVE UNDERTAKEN ' AN OBLIGATION TO THE COMMUNITY WHICH BINDS THEM AS STATES ' BUT WHICH DOES NOT CREATE INDIVIDUAL RIGHTS WHICH NATIONAL COURTS MUST PROTECT . THE UNITED KINGDOM CONSIDERS THAT ARTICLE 27 OF THE SIXTH DIRECTIVE IS NOT DIRECTED AT THE RELATIONS BETWEEN THE MEMBER STATE AND INDIVIDUALS EITHER , BUT IS IN REALITY A ' CONTRACTUAL ' OBLIGATION AS BETWEEN THE MEMBER STATES AND THE COMMUNITY , SUCH AS WAS CREATED BY ARTICLE 102 OF THE TREATY . BY ITS NATURE ARTICLE 27 IS NOT CAPABLE OF CREATING RIGHTS FOR INDIVIDUALS WHICH NATIONAL COURTS MUST PROTECT . A FAILURE TO NOTIFY CANNOT THEREFORE ALTER THE EFFECTIVENESS OF NATIONAL SPECIAL MEASURES SO FAR AS THEY CONCERN INDIVIDUALS . 34 THE COMMISSION POINTS OUT THAT , EVEN THOUGH IT COULD HAVE APPROVED OF THE AIM OF THE MEASURE IN QUESTION , IN THE CIRCUMSTANCES THERE IS NO VALID DEROGATION UNDER ARTICLE 27 OF THE DIRECTIVE AND THAT , FOR THAT REASON , THE PRINCIPLE EMBODIED IN ARTICLE 11 MAY BE RELIED UPON BY INDIVIDUALS . 35 THE ANSWER TO THE SECOND QUESTION RAISED BY THE LONDON TRIBUNAL CALLS FOR A PRELIMINARY OBSERVATION . IT IS NOT DISPUTED THAT ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE SIXTH DIRECTIVE , WHICH PROVIDES THAT THE TAXABLE AMOUNT SHALL BE , IN RESPECT OF SUPPLIES OF GOODS AND SERVICES , EVERYTHING WHICH CONSTITUTES THE CONSIDERATION OBTAINED FROM THE PURCHASER BY THE SUPPLIER SUBJECT TO THE TAX , HAS BEEN DULY INCORPORATED INTO THE FISCAL LEGISLATION OF THE UNITED KINGDOM . THEREFORE , THE CONTENTS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE ALSO CONSTITUTE A RULE OF NATIONAL LAW APPLICABLE TO ANY PERSON SUBJECT TO THE VAT SYSTEM . 36 IT IS ALSO CLEAR FROM THE FOREGOING THAT , AT THE MATERIAL TIME AND AS FAR AS THE SUBJECT-MATTER OF THE DISPUTE IS CONCERNED , THERE WAS NO ' SPECIAL MEASURE ' DEROGATING FROM THE DIRECTIVE WHICH HAD BEEN IMPLEMENTED IN ACCORDANCE WITH THE PROVISIONS OF ARTICLE 27 OF THE DIRECTIVE . 37 BY VIRTUE OF THE THIRD PARAGRAPH OF ARTICLE 189 OF THE TREATY , MEMBER STATES ARE BOUND TO OBSERVE ALL THE PROVISIONS OF THE SIXTH DIRECTIVE IN SO FAR AS A DEROGATION HAS NOT BEEN ESTABLISHED IN ACCORDANCE WITH ARTICLE 27 . THE TAX AUTHORITIES OF A MEMBER STATE MAY NOT THEREFORE RELY , AS AGAINST A TAXABLE PERSON , ON A PROVISION DEROGATING FROM THE SCHEME OF THE DIRECTIVE AND ENACTED IN BREACH OF THE DUTY OF NOTIFICATION IMPOSED ON MEMBER STATES BY ARTICLE 27 ( 2 ) WITHOUT DISREGARDING THAT MEMBER STATE ' S OBLIGATION UNDER ARTICLE 189 . 38 THE ANSWER TO THE SECOND QUESTION MUST THEREFORE BE THAT A MEMBER STATE WHICH HAS FAILED TO FULFIL ITS OBLIGATION UNDER ARTICLE 27 ( 2 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE BY NOT INFORMING THE COMMISSION OF A SPECIAL MEASURE DEROGATING FROM THE PROVISIONS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE AND THUS REQUIRING THE AUTHORIZATION OF THE COUNCIL UNDER ARTICLE 27 ( 1 ) MAY NOT RELY ON THAT MEASURE AS AGAINST AN INDIVIDUAL SEEKING BEFORE THE NATIONAL COURTS THE APPLICATION OF PROVISIONS OF REVENUE LAW ADOPTED IN CONFORMITY WITH ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE . Decision on costs COSTS 39 THE COSTS INCURRED BY THE UNITED KINGDOM AND BY THE COMMISSION OF THE EUROPEAN COMMUNITIES , WHICH HAVE SUBMITTED OBSERVATIONS TO THE COURT , ARE NOT RECOVERABLE . AS THESE PROCEEDINGS ARE , IN SO FAR AS THE PARTIES TO THE MAIN PROCEEDINGS ARE CONCERNED , IN THE NATURE OF A STEP IN THE APPEAL PENDING BEFORE THE NATIONAL COURT , THE DECISION ON COSTS IS A MATTER FOR THAT COURT . Operative part ON THOSE GROUNDS , THE COURT , IN ANSWER TO THE QUESTIONS SUBMITTED TO IT BY THE LONDON VALUE-ADDED TAX TRIBUNAL BY ORDER OF 9 NOVEMBER 1983 , HEREBY RULES : ( 1 ) WHERE NATIONAL LEGISLATION , NOTIFIED UNDER ARTICLE 27 ( 5 ) OF THE SIXTH COUNCIL DIRECTIVE ( NO 77/388/EEC ) OF 17 MAY 1977 ON THE HARMONIZATION OF THE LAWS OF THE MEMBER STATES RELATING TO TURNOVER TAXES IS AMENDED BY THE DELETION OF A REFERENCE TO THE CRITERION OF PROTECTION OF THE NATIONAL REVENUE , SUCH AN AMENDMENT CONSTITUTES A ' SPECIAL MEASURE ' WITHIN THE MEANING OF ARTICLE 27 ( 1 ) REQUIRING THE MEMBER STATE TO INFORM THE COMMISSION UNDER ARTICLE 27 ( 2 ). ( 2)A MEMBER STATE WHICH HAS FAILED TO FULFIL ITS OBLIGATION UNDER ARTICLE 27 ( 2 ) OF THE SIXTH DIRECTIVE BY NOT INFORMING THE COMMISSION OF A SPECIAL MEASURE DEROGATING FROM THE PROVISIONS OF ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE AND THUS REQUIRING THE AUTHORIZATION OF THE COUNCIL UNDER ARTICLE 27 ( 1 ) MAY NOT RELY ON THAT MEASURE AS AGAINST AN INDIVIDUAL SEEKING BEFORE THE NATIONAL COURTS THE APPLICATION OF PROVISIONS OF REVENUE LAW ADOPTED IN CONFORMITY WITH ARTICLE 11 A 1 . ( A ) OF THE DIRECTIVE .

62005CJ0024

fi

1       August Storck KG vaatii valituksessaan, että yhteisöjen tuomioistuin kumoaa Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (neljäs jaosto) asiassa T‑396/02, Storck vastaan SMHV (makeisen muoto), 10.11.2004 antaman tuomion (ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi sen kumoamiskanteen sisämarkkinoiden harmonisointiviraston (tavaramerkit ja mallit) (SMHV) neljännen valituslautakunnan 14.10.2002 tekemästä päätöksestä (asia R 187/2001‑4) evätä kolmiulotteisen tavaramerkin, joka esittää vaaleanruskean väristä makeista, rekisteröinti (jäljempänä riidanalainen päätös). Asiaa koskevat oikeussäännöt 2       Yhteisön tavaramerkistä 20 päivänä joulukuuta 1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 (EYVL 1994, L 11, s. 1) 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Ehdottomat hylkäysperusteet”, säädetään seuraavaa: ”1.      Seuraavia merkkejä ei rekisteröidä: – – b)      tavaramerkit, joilta puuttuu erottamiskyky; – – 3.      Edellä 1 kohdan b, c ja d alakohtaa ei sovelleta, jos tavaramerkki on käytössä tullut erottamiskykyiseksi niiden tavaroiden tai palvelujen osalta, joille rekisteröintiä haetaan.” 3       Asetuksen N:o 40/94 73 artiklassa, jonka otsikko on ”Päätösten perustelu”, säädetään seuraavaa: ”[SMHV] perustelee päätöksensä. Ne voivat perustua ainoastaan sellaisiin syihin, joihin osapuolet ovat voineet ottaa kantaa.” 4       Asetuksen N:o 40/94 74 artiklan, jonka otsikko on ”Asiasisällön tutkiminen viran puolesta”, 1 kohdassa täsmennetään seuraavaa: ”Menettelyssä [SMHV] tutkii asiasisällön viran puolesta; rekisteröinnin hylkäämisen suhteellisia perusteita koskevassa menettelyssä tutkimus rajataan seikkoihin, joihin osapuolet ovat vedonneet ja osapuolten esittämiin vaatimuksiin.” Asian tausta 5       Valittaja jätti 30.3.1998 SMHV:lle asetuksen N:o 40/94 nojalla hakemuksen kolmiulotteisen tavaramerkin, joka esittää vaaleanruskean väristä makeista, rekisteröimiseksi yhteisön tavaramerkiksi (ks. kuva alla). 6       Tavarat, joita varten rekisteröintiä on haettu, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröimistä varten koskevaan, 15.6.1957 tehtyyn Nizzan sopimukseen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, pohjautuvan luokituksen luokkaan 30 ja vastaavat kuvausta ”Makeiset”. 7       Tutkija hylkäsi hakemuksen 25.1.2001 tekemällään päätöksellä sillä perusteella, että haetulta tavaramerkiltä puuttui erottamiskyky asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla ja ettei sille ollut syntynyt erottamiskykyä käytön perusteella saman artiklan 3 kohdan mukaisesti. 8       SMHV:n neljäs valituslautakunta vahvisti riidanalaisella päätöksellä tutkijan päätöksen. Se katsoi pääasiassa, ettei haetun tavaramerkin muodon ja värin yhdistelmä sellaisenaan mahdollistanut sitä, että voitaisiin saada osoitus kyseisten tuotteiden eli makeisten alkuperästä. Tämän lisäksi se katsoi, etteivät valittajan esittämät todisteet osoittaneet haetun tavaramerkin saavuttaneen erottamiskykyä toffeekaramellien osalta tuon merkin käytön perusteella. Oikeudenkäynti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio 9       Valittaja nosti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa kanteen, jossa vaadittiin riidanalaisen päätöksen kumoamista kahden kanneperusteen nojalla. 10     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 39–45 kohdassa ensimmäisen kanneperusteen osalta, joka koski asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohdan rikkomista, että valituslautakunta katsoi perustellusti, että haetulta tavaramerkiltä puuttui tässä säännöksessä tarkoitetulla tavalla erottamiskyky, seuraavilla perusteluilla: ”39      Tässä tapauksessa valituslautakunta on aivan oikein katsonut, että nyt esillä olevien tuotteiden kaltaisten laajalti käytettyjen kulutustavaroiden osalta ’kuluttaja ei kiinnitä paljonkaan huomiota makeisten muotoon ja väriin’ ja että näin ollen on epätodennäköistä, että keskivertokuluttajan valinnan määrää makeisen muoto (riidanalaisen päätöksen 12 kohta). 40      Tämän ohella valituslautakunta on oikeudellisesti riittävällä tavalla osoittanut, ettei kyseisen tavaramerkin muodon millään piirteellä yksinään tai yhdistettynä toisten kanssa ole erottamiskykyä. Se on tältä osin katsonut ensinnäkin, että ’kyseinen muoto, joka on melkein pyöreä, tuo mieleen ympyrän eli geometrisen perusmuodon’ ja että keskivertokuluttaja ’on tottunut muodoltaan pyöreisiin (ympyränmuotoisiin, soikeisiin, elliptisiin tai lieriömäisiin) makeisiin, karamellit mukaan lukien’. Karamellin korkeampien pyöristettyjen reunojen osalta se totesi, että ’karamelleillä on pyöristetyt reunat niiden muusta muodosta riippumatta’, mikä johtuu funktionaalisista syistä. Karamellin keskellä olevan pyöreän upotuksen ja tasaisen alapuolen osalta valituslautakunta huomautti vielä, että ’nämä elementit eivät asiallisesti muuta muodosta syntyvää kokonaisvaikutelmaa’ ja että tämän vuoksi ’on epätodennäköistä, että kuluttaja kiinnittää huomiota näihin kahteen piirteeseen niin, että hän käsittää niiden [ilmaisevan] hänelle tiettyä kaupallista alkuperää’ (riidanalaisen päätöksen 13 kohta). 41      Kyseisen tuotteen värin eli ruskean tai sen eri sävyjen suhteen valituslautakunta on niin ikään huomauttanut kyseessä olevan ’tavanomaisen makeisten värin’ (riidanalaisen päätöksen 13 kohta). On näet todettava, että kyseessä oleva kohderyhmä on tottunut tähän väriin makeisissa. 42      Tästä seuraa, että rekisteröitäväksi haettu kolmiulotteinen muoto on geometrinen perusmuoto ja yksi muodoista, jotka kuluttajalle tulevat luontaisesti mieleen makeisten kaltaisten päivittäistavaroiden tapauksessa. 43      Näin ollen on hylättävä kantajan väite huomattavista eroista rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin ja muiden makeisten tavaramerkkien muodon ja värin välillä. 44      Edellä todetun perusteella on katsottava, että haettu kolmiulotteinen tavaramerkki koostuu yhdistelmästä ulkoasuelementtejä, jotka tulevat luontaisesti mieleen kyseessä olevista tuotteista ja jotka ovat niille tyypillisiä. Kyseinen muoto ei nimittäin [olennaisesti] eroa tietyistä näiden tuotteiden perusmuodoista, joita käytetään yleisesti kaupassa, vaan on aivan ilmeisesti ennemminkin näiden eräs muunnelma. Koska väitetyt erot eivät ole helposti havaittavissa, kyseinen muoto ei eroa riittävästi muista makeisissa yleisesti käytetyistä muodoista, jolloin kohderyhmä ei voi välittömästi ja varmuudella erottaa kantajan makeisia muuta kaupallista alkuperää olevista makeisista. 45      Rekisteröitäväksi haettu tavaramerkki – sellaisena kuin tavanomaisen valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja sen havaitsee – ei tämän johdosta yksilöi kyseisiä tuotteita ja erota niitä muuta kaupallista alkuperää olevista tuotteista. Niin ollen se ei ole erottamiskykyinen näiden tuotteiden osalta.” 11     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 61–67 kohdassa toisen kanneperusteen osalta, joka koski asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 3 kohdan rikkomista, että valituslautakunta ei ollut tehnyt oikeudellista virhettä katsoessaan, että valittaja ei ollut näyttänyt haetun tavaramerkin saavuttaneen käytön perusteella erottamiskykyä, seuraavilla perusteluilla: ”61      Ensinnäkään kantajan väitteet, jotka koskevat karamellin nimeltä ’Werther’s Original’ (’Werther’s Echte’) myyntiä ja myynninedistämiskuluja, eivät ole omiaan osoittamaan rekisteröitäväksi haetun merkin saavuttaneen käytön kautta erottamiskyvyn. 62      Vaikka valituslautakunta onkin myöntänyt liikevaihdon ja mainontakuluja koskevien tietojen todistavan, että kyseinen makeistyyppi oli laajalti tunnettu markkinoilla, se on kuitenkin katsonut, etteivät nämä tiedot olleet silti olennainen todiste siitä, että rekisteröitäväksi haettua merkkiä käytettiin kolmiulotteisena tunnuksena kantajan makeisista (riidanalaisen päätöksen 16 kohta). 63      Riidanalaisen päätöksen 17–21 kohdassa valituslautakunta perusteli tätä arviota seuraavasti: ’17      [Valit]taja on esittänyt näytteitä muovipusseista, joita se käyttää makeistensa säilytykseen, ja väittänyt, että niissä näkyvä muoto on ’keskeinen viite ja tunnusmerkki’ kuluttajalle. [Valit]tajan mielestä tämä käyttö on todiste siitä, että kyseinen muoto on mainonnan kohteena tuotteen tavaramerkkinä ja että kuluttaja käsittää sen näin. Valituslautakunta on eri mieltä. Valittajan selityksen ja sen tavan, jolla makeiset [kokonaisuutena esitetään pussin päällä], välillä on näet ristiriita. 18      Vaikka pitääkin toki paikkansa, että [valit]tajan esittämien kaltaisia ruskeita makeisia on kuvattu pakkauksen pinnalla, on kuitenkin tutkittava, mikä tarkoitus niiden kuvaamisella on. Teoreettinen tutkiminen ei voi tulla kyseeseen. On päinvastoin tarkasteltava, millä tavalla keskivertokuluttaja todennäköisesti käsittää makeisten pakkauksessa olevan kuvan. 19      [Valit]tajan makeispussin havaitessaan keskivertokuluttaja huomaa ensin nimen ’Werther’s Original’, joka suurin kirjaimin esitettynä vie tilaa lähes puolet pussista ja jota ympäröivät lisäelementit, kuten pieni ovaalinmuotoinen tunnus nimellä ’Storck’ ja pientä kylää esittävä stilisoitu kuva, jonka alla lukee ’Traditional Werther’s Quality’ [Wertherin perinteistä laatua]. Pussin pienemmässä puoliskossa on värivalokuva noin viidestätoista makeisesta sikin sokin ja kuvateksti, jossa lukee ’The classic candy made with real butter and fresh cream’ [perinteinen aidosta voista ja tuoreesta kermasta tehty karamelli]. 20      [Valit]tajan selityksen mukaan tämä kuvitus vastaa kolmiulotteista merkkiä, jota se on hakenut rekisteröitäväksi. Valituslautakunta on kuitenkin eri mieltä. Makeisten esitystapa pussissa ei vastaa perinteistä tapaa esittää tuotteen tavaramerkkiä. Lautakunnan mielestä esitystavan tarkoituksena näyttää olevan (pikemminkin) pussin sisällön kuvaaminen. Toisin kuin [valit]taja näet väittää, pussissa ei ole yhtä muotoa, vaan todenmukainen kuva kasasta makeisia ilman kääreitä. On huomattava, ettei esitystavan tarkoituksena ole korostaa niitä piirteitä, joiden [valit]taja katsoo antavan merkille erottamiskyvyn (upotus keskellä, tasainen alapuoli ja pyöreät reunat). Tästä syystä valituslautakunta katsoo, että päällyksessä käytetyn makeisten esitystavan ja sen väitteen, jonka mukaan tämä esitystapa on kolmiulotteinen merkki, jollaiseksi keskivertokuluttaja sen käsittää, välillä on ristiriita. Valituslautakunnan arvion mukaan kuluttaja todennäköisesti mieltää makeisten kuvan pelkästään kuvaksi pussin sisällöstä. Pakkausten kuvittaminen houkuttelevasti tuotteen jonkin puolen tai tarjoiluvaihtoehtojen näyttämiseksi on elintarviketeollisuudessa – makeisteollisuus mukaan luettuna – laajalti käytetty menetelmä, jonka sanelee enemmän tuotteiden markkinointi kuin tarve yksilöidä tuotteet tavaramerkeillä. Valituslautakunta katsoo tämän vuoksi, ettei kuva täytä tavaramerkin tehtävää, vaan sen tarkoituksena on ainoastaan kuvata tuotetta. Kuvaan liittyvä lause – ’The classic candy made with real butter and fresh cream’ – vielä vahvistaa, että kohtuullisen tarkkaavaisen makeisten ostajan havainto on todennäköisesti tällainen. Lause ja kuva nimittäin täydentävät toisiaan: lause kuvaa makeisten luonnetta ja kuva näyttää ne. Valituslautakunta myöntää todeksi [valit]tajan näkemyksen siitä, että tuotteella voi olla useita tavaramerkkejä samanaikaisesti. Tämä ei ole esteenä sille, että siihen näkökulmaan, että pusseja käytetään [valit]tajan makeisten säilytykseen, perustuvan valituslautakunnan näkemyksen mukaan [kuva makeisista pussissa ei ole sama kuin kuva tavaramerkistä]. 21      Edellä todetun perusteella on päädyttävä siihen, että todisteeksi esitetyt luvut liikevaihdosta ja mainontakuluista kyllä osoittavat, että Werther’s‑makeisia myydään markkinoilla, mutta eivät osoita, että niiden muotoa käytetään tavaramerkkinä – – ’ 64      Ei ole syytä kyseenalaistaa edellä esitettyä. Kantajan esittämä mainontamateriaali ei sisällä ainuttakaan todistetta tavaramerkin käytöstä sellaisena kuin sitä on haettu rekisteröitäväksi. Kaikissa esitetyissä kuvissa nimittäin rekisteröitäväksi haetun muodon ja värin ohessa on sana‑ ja kuv[io]merkkejä. Niinpä tämä materiaali ei voi toimia todisteena siitä, että kohdeyleisö käsittää haetun [tavaramerkin sellaisenaan ja riippumatta siitä, mitä sana‑ tai kuviomerkkejä sen ohessa on mainonnassa ja tuotteita myytäessä,] osoittavan kyseessä olevien tavaroiden tai palvelujen kaupallista alkuperää – – 65      Lisäksi on muistettava, että kantaja itsekin ilmoittaa kannekirjelmässään, että kyseistä makeista ei myydä pakkaamattomana vaan säilytyspussissa, jossa makeiset ovat myös yksittäin kääreessä. Tästä seuraa, että ostopäätöstä tehtäessä keskivertokuluttaja ei voi suoraan havaita kyseisen makeisen muotoa, jotta hän voisi sen avulla saada selville tuotteen kaupallisen alkuperän. 66      Sama päätelmä on toiseksi tehtävä kantajan valituslautakunnan arvioitavaksi esittämien niiden tutkimusten osalta, joilla se pyrki osoittamaan haetun merkin käytön kautta saavuttaman erottamiskyvyn. Riidanalaisen päätöksen 21 kohdan loppuosasta ilmenee selkeästi, että kantajan markkinoiman makeisen tunnettuutta tavaramerkkinä ei ollut tutkittu muodon vaan sen nimen Werther’s perusteella.” 12     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi näin ollen valittajan kanteen ja velvoitti sen korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Valitus 13     Valittaja vaatii valituksessaan, jonka tueksi se esittää neljä valitusperustetta, että yhteisöjen tuomioistuin –       kumoaa valituksenalaisen tuomion –       ensisijaisesti ratkaisee asian lopullisesti ja hyväksyy ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt vaatimukset –       toissijaisesti palauttaa asian ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen –       velvoittaa SMHV:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut. 14     SMHV vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin hylkää valituksen ja velvoittaa valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Ensimmäinen valitusperuste Asianosaisten lausumat 15     Ensimmäisessä valitusperusteessaan, joka jakaantuu kahteen osaan, valittaja väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on rikkonut asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaa. 16     Ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa valittajan mukaan virheellisesti katsonut, että haetulla tavaramerkillä voi olla erottamiskyky vain, jos se eroaa olennaisesti yleisesti elinkeinotoiminnassa käytettävistä makeisten ulkoasuista, ja se on siten soveltanut ankarampia vaatimuksia kolmiulotteisille tavaramerkeille kuin sana‑ tai kuviomerkeille. 17     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on myös vaatinut valittajan mukaan virheellisesti, että haetun tavaramerkin on olennaisesti erottava makeisalalla mahdollisesti olevista samankaltaisista tavaramerkeistä. 18     Valittajan mukaan mahdollisella sekaannuksella tavaroiden kanssa, joilla on toinen alkuperä, on merkitystä ainoastaan haetun tavaramerkin ja aikaisemman tavaramerkin väliseen sekaannusvaaraan perustuvassa väitemenettelyssä. 19     Toiseksi valituslautakunta ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin eivät valittajan mukaan ole tutkineet, onko haetulla tavaramerkillä vähimmäiserottamiskyky itsessään, riippumatta markkinoilla olevien samankaltaisten makeisten ulkoasuista. Valittajan mukaan on niin, että jos ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi tutkinut tämän, se olisi todennut, että kyseinen tavaramerkki on erottamiskykyinen. 20     Tältä osin valittaja kiistää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 39 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan on epätodennäköistä, että keskivertokuluttajan valinnan määrää makeisen muoto. Valittaja kiistää myös ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen saman tuomion 42 kohdassa esittämän toteamuksen, jonka mukaan muoto, jonka rekisteröimistä tavaramerkiksi on haettu, on geometrinen perusmuoto. 21     SMHV vastaa ensinnäkin, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole soveltanut haettuun tavaramerkkiin ankarampia arviointiperusteita kuin sana‑ tai kuviomerkkeihin vaan se on soveltanut vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jonka mukaan tavaran muodon, jonka rekisteröintiä tavaramerkiksi on haettu, on poikettava merkittävästi yleisestä käytännöstä tai tavoista kyseisellä toimialalla. 22     Toiseksi väitteellä, jonka mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen olisi pitänyt todeta, että haetulla tavaramerkillä on erottamiskyky, riitautetaan SMHV:n mukaan kyseisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskeva arviointi, eikä sitä siten voida tutkia valituksen yhteydessä. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 23     Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan osalta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettua tavaramerkin erottamiskykyä on arvioitava yhtäältä suhteessa niihin tavaroihin tai palveluihin, joille sen rekisteröintiä on haettu, ja toisaalta suhteessa siihen, miten kohdeyleisö, joka muodostuu näiden tavaroiden tai palvelujen tavanomaisesti valistuneista sekä kohtuullisen tarkkaavaisista ja huolellisista keskivertokuluttajista, mieltää asian (ks. erityisesti yhdistetyt asiat C‑456/01 P ja C‑457/01 P, Henkel v. SMHV, tuomio 29.4.2004, Kok. 2004, s. I‑5089, 35 kohta ja asia C‑173/04 P, Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomio 12.1.2006, 25 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 24     Niin ikään vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan itse tavaran ulkoasusta muodostuvien kolmiulotteisten tavaramerkkien erottamiskykyä koskevat arviointiperusteet eivät eroa muihin tavaramerkkiryhmiin sovellettavista arviointiperusteista (em. yhdistetyt asiat Henkel v. SMHV, tuomion 38 kohta; asia C‑136/02 P, Mag Instrument v. SMHV, tuomio 7.10.2004, Kok. 2004, s. I‑9165, 30 kohta ja em. asia Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomion 27 kohta). 25     Näitä arviointiperusteita sovellettaessa kohdeyleisö ei kuitenkaan välttämättä miellä asiaa samalla tavalla silloin, kun on kyse itse tavaran ulkoasusta muodostuvasta kolmiulotteisesta tavaramerkistä, kuin silloin, kun on kyse sanamerkistä tai kuviomerkistä, joka muodostuu merkistä, joka ei liity sillä varustettujen tavaroiden ulkonäköön. Keskivertokuluttajat eivät nimittäin ole tottuneet olettamaan tavaroiden tai niiden pakkauksen muodon perusteella graafisen tai sanallisen osatekijän puuttuessa, että tavaroilla on tietty alkuperä, joten tällaisen kolmiulotteisen tavaramerkin erottamiskykyä voi olla vaikeampi osoittaa kuin sana‑ tai kuviomerkin erottamiskykyä (ks. erityisesti em. yhdistetyt asiat Henkel v. SMHV, tuomion 38 kohta; em. asia Mag Instrument v. SMHV, tuomion 30 kohta ja em. asia Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomion 28 kohta). 26     Siten vain sellaisella tavaramerkillä, joka poikkeaa merkittävästi yleisestä käytännöstä tai tavoista toimialalla ja joka tästä syystä saattaa täyttää keskeisen tehtävänsä alkuperän osoittajana, on asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettu erottamiskyky (ks. erityisesti em. yhdistetyt asiat Henkel v. SMHV, tuomion 39 kohta; em. asia Mag Instrument v. SMHV, tuomion 31 kohta ja em. asia Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomion 31 kohta). 27     Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ottanut perustellusti huomioon makeisten muodot ja värit, joita käytetään yleisesti elinkeinotoiminnassa, arvioidessaan, puuttuuko haetulta tavaramerkiltä erottamiskyky vai ei. 28     Valituksenalaisen tuomion 44 kohdassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, että kyseessä oleva makeisen muoto ei ”[olennaisesti] eroa tietyistä näiden tuotteiden perusmuodoista, joita käytetään yleisesti kaupassa”. Koska olennaisen eron vaatimuksella mennään pidemmälle kuin pelkällä merkittävällä poikkeavuudella, jota vaaditaan edellä 26 kohdassa mainitun oikeuskäytännön nojalla, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi tehnyt oikeudellisen virheen, mikäli se olisi edellyttänyt tällaisen vaatimuksen täyttymistä, jotta haetun tavaramerkin olisi voitu todeta olevan erottamiskykyinen. 29     Näin ei kuitenkaan ole. Valituksenalaisen tuomion samasta kohdasta nimittäin käy ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on perustanut arviointinsa siihen, että haettu tavaramerkki muodostuu yhdistelmästä ulkoasuelementtejä, jotka tulevat luontaisesti mieleen kyseessä olevista tuotteista ja jotka ovat niille tyypillisiä, että se on ilmeisesti ennemminkin makeisalalla yleisesti käytettyjen perusmuotojen eräs muunnelma, että koska väitetyt erot eivät ole helposti havaittavissa, se ei eroa riittävästi muista makeisissa yleisesti käytetyistä muodoista ja ettei kohderyhmä voi välittömästi ja varmuudella erottaa valittajan makeisia muuta kaupallista alkuperää olevista makeisista. 30     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on näillä toteamuksilla osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että haettu tavaramerkki ei poikkea merkittävästi yleisestä käytännöstä tai tavoista makeisalalla. Se ei siten ole tehnyt oikeudellista virhettä todetessaan, että kyseiseltä tavaramerkiltä puuttuu erottamiskyky. 31     Valittajan väite, jonka mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on vaatinut, että haetun tavaramerkin on erottava olennaisesti makeisalalla mahdollisesti olevista samankaltaisista tavaramerkeistä, perustuu valituksenalaisen tuomion virheelliseen lukemiseen, koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole tutkinut ollenkaan, olivatko tämäntyyppisille tuotteille käytetyt tavaramerkit samanlaisia tai samankaltaisia kuin haettu tavaramerkki. 32     Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä perusteettomana. 33     Ensimmäisen valitusperusteen toisen osan osalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole ensinnäkään tehnyt oikeudellista virhettä, kuten käy ilmi tämän tuomion 27 kohdasta, ottaessaan huomioon makeisten muodot, joita käytetään yleisesti elinkeinotoiminnassa, arvioidessaan, puuttuuko haetulta tavaramerkiltä erottamiskyky vai ei. 34     Toiseksi mainitulla valitusperusteen osalla pyritään siihen, että yhteisöjen tuomioistuin korvaisi omalla tosiseikkojen arvioinnillaan arvioinnin, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt, siltä osin kuin siinä moititaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se on katsonut, että haetulta tavaramerkiltä puuttuu erottamiskyky. 35     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 39–42 kohdassa esittämät toteamukset, joiden mukaan keskivertokuluttajan tarkkaavaisuusaste ei ole korkea, kun kyse on makeisten muodosta tai väristä, ja haetun tavaramerkin muodostama kolmiulotteinen muoto on geometrinen perusmuoto, ovat tosiseikkoja koskevaa arviointia (ks. vastaavasti em. asia Henkel v. SMHV, tuomion 56 kohta ja em. asia Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomion 47 kohta). 36     Kuten EY 225 artiklan 1 kohdasta ja yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan ensimmäisestä kohdasta käy ilmi, muutosta voidaan hakea vain oikeuskysymyksiä koskevilta osin. Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on yksin toimivaltainen määrittämään merkityksellisen tosiseikaston ja arvioimaan sitä sekä arvioimaan todistusaineistoa. Lukuun ottamatta sitä tapausta, että tuomioistuimelle esitetty selvitys on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, tosiseikaston ja todistusaineiston arviointi ei näin ollen ole sellainen oikeuskysymys, että se sinänsä kuuluisi yhteisöjen tuomioistuimen muutoksenhakuasteena harjoittaman valvonnan piiriin (ks. asia C‑104/00 P, DKV v. SMHV, tuomio 19.9.2002, Kok. 2002, s. I‑7561, 22 kohta ja em. asia Deutsche SiSi‑Werke v. SMHV, tuomion 35 kohta). 37     Koska ei ole väitetty, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi ottanut vääristyneellä tavalla huomioon sille esitetyn tosiseikaston ja todistusaineiston, ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on osittain hylättävä perusteettomana ja osittain jätettävä tutkimatta, ja kyseinen valitusperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan. Toinen ja kolmas valitusperuste Asianosaisten lausumat 38     Toisessa ja kolmannessa valitusperusteessaan valittaja väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on rikkonut asetuksen N:o 40/94 74 artiklan 1 kohtaa, jonka mukaan SMHV tutkii asiasisällön viran puolesta, ja saman asetuksen 73 artiklaa, jonka mukaan SMHV:n päätökset voivat perustua ainoastaan sellaisiin syihin, joihin osapuolet ovat voineet ottaa kantaa. 39     Ensinnäkin asetuksen N:o 40/94 74 artiklan 1 kohdassa velvoitetaan valittajan mukaan SMHV tutkimaan itse ne tosiseikat, joihin se aikoo perustaa päätöksensä. Koska valituslautakunta ei esittänyt, kuten sen olisi pitänyt tehdä, konkreettisia esimerkkejä makeisista, joilla muka oli sama ulkoasu kuin haetulla tavaramerkillä ja joiden olemassaoloon se vetosi todetakseen haetun tavaramerkin tavanomaisen luonteen, se ei antanut valittajalle mahdollisuutta riitauttaa näiden esimerkkien merkityksellisyyttä. 40     Koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hyväksynyt nämä valituslautakunnan perustelemattomat väitteet valituksenalaisen tuomion 40 kohdassa ja koska se on itse kehittänyt saman tuomion 41 ja 42 kohdassa samankaltaisia väitteitä, joita se ei ole perustanut tosiseikkoihin, jotka voidaan tarkastaa, se on valittajan mukaan rikkonut asetuksen N:o 40/94 74 artiklan 1 kohtaa. 41     Koska valituslautakunta ei toiseksi esittänyt makeisia, jotka muka olivat samankaltaisia kuin haettu tavaramerkki, valittaja ei voinut menettelyn missään vaiheessa ottaa kantaa tähän asiaan eikä sillä ollut etenkään mahdollisuutta osoittaa, että näillä makeisilla oli itse asiassa ratkaisevia eroja haettuun tavaramerkkiin nähden. Sen oikeutta tulla kuulluksi oli siten rikottu. 42     Koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hyväksynyt ne valituslautakunnan väitteet, joihin valittaja ei ollut voinut ottaa kantaa, ja koska se on perustanut niihin oman päätöksensä, se on rikkonut asetuksen N:o 40/94 73 artiklaa. 43     SMHV väittää, että koska valittaja on vedonnut asetuksen N:o 40/94 73 artiklan ja 74 artiklan 1 kohdan rikkomiseen ensimmäistä kertaa yhteisöjen tuomioistuimessa, toista ja kolmatta valitusperustetta ei voida ottaa tutkittavaksi. 44     Se lisää, että siltä osin kuin valittaja moittii kolmannessa valitusperusteessaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä on rikkonut sen puolustautumisoikeuksia, väite ei ole perusteltu, koska valittajan riitauttamat valituslautakunnan toteamukset olivat keskeisinä kysymyksinä valituslautakunnassa ja valittaja on riitauttanut ne uudestaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 45     Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että jos asianosaisella olisi oikeus esittää ensi kertaa vasta yhteisöjen tuomioistuimessa peruste, johon se ei ole ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa vedonnut, asianosaisella olisi oikeus laajentaa yhteisöjen tuomioistuimessa, jonka toimivalta muutoksenhakuasioissa on rajoitettu, riita-asiaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käsiteltyyn asiaan nähden. Yhteisöjen tuomioistuin on valitusasioissa näin ollen toimivaltainen arvioimaan ainoastaan sitä oikeudellista ratkaisua, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt sille esitetyistä perusteista (ks. mm. yhdistetyt asiat C‑186/02 P ja C‑188/02 P, Ramondín ym. v. komissio, tuomio 11.11.2004, Kok. 2004, s. I‑10653, 60 kohta). 46     Käsiteltävänä olevassa asiassa valittaja ei ole väittänyt ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, että valituslautakunta on rikkonut asetuksen N:o 40/94 73 artiklaa ja 74 artiklan 1 kohtaa, koska se ei ole esittänyt esimerkkejä makeisista, jotka ovat samanlaisia tai samankaltaisia kuin valittajan myymät makeiset. 47     Siltä osin kuin toisessa ja kolmannessa valitusperusteessa moititaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se ei ole kumonnut riidanalaista päätöstä näillä perusteilla, näitä valitusperusteita on pidettävä näin ollen ensi kertaa vasta muutoksenhaun yhteydessä esitettyinä perusteina ja ne on siten jätettävä tutkimatta. 48     Siltä osin kuin niissä moititaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että myös se on rikkonut omilla perustelemattomilla väitteillänsä asetuksen N:o 40/94 73 artiklaa ja 74 artiklan 1 kohtaa, kyseiset valitusperusteet ovat perusteettomia. Näitä säännöksiä on nimittäin noudatettava rekisteröintihakemusten tutkimisen yhteydessä SMHV:n elimissä mutta ei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen menettelyssä, josta määrätään yhteisöjen tuomioistuimen perussäännössä ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksessä. 49     Lisäksi koska valittaja on pystynyt riitauttamaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa valituslautakunnan väitteen, jonka mukaan kyseessä olevan makeisen muoto ei poikkea merkittävästi lukuisista yleisesti käytetyistä muodoista makeismarkkinoilla, sen puolustautumisoikeuksia, ja varsinkin sen oikeutta tulla kuulluksi, on kunnioitettu tässä tuomioistuimessa. 50     Toinen ja kolmas valitusperuste on näin ollen osittain jätettävä tutkimatta ja osittain hylättävä perusteettomina. Neljäs valitusperuste Asianosaisten lausumat 51     Neljännessä valitusperusteessaan, joka jakaantuu kolmeen osaan, valittaja väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on rikkonut asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 3 kohtaa asettamalla virheellisiä vaatimuksia todisteille, joiden perusteella haetun tavaramerkin katsotaan saavuttaneen erottamiskyvyn käytön perusteella. 52     Ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valittajan mukaan todennut valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa, että asiakirjatodisteita, kuten niiden tuotteiden pakkauksia, joille tavaramerkin rekisteröintiä on haettu, tai näitä tuotteita koskevaa mainosmateriaalia, ei voida esittää todisteeksi kolmiulotteisen tavaramerkin käytöstä silloin, kun näissä todisteissa on kyseisen tavaramerkin ohessa myös muita sana‑ tai kuviomerkkejä. Se on siten katsonut, että tavaramerkki, joka muodostuu kyseisen tuotteen kolmiulotteisesta muodosta, ei voi tulla erottamiskykyiseksi, jos sen ohessa on sana‑ tai kuviomerkki. 53     Tämä analyysi ei valittajan mukaan vastaa sitä, miten keskivertokuluttaja käsittää tavaramerkit. Se, että tuotteessa on samanaikaisesti useita tavaramerkkejä, ei estä kuluttajaa ymmärtämästä jokaista erikseen alkuperän osoittajaksi; nämä eri tavaramerkit voivat jopa vahvistaa toisiaan siten, että yhden tunnettuus myötävaikuttaa toisen tunnettuuteen. Lisäksi koska kolmiulotteisia tavaramerkkejä käytetään niiden luonteesta johtuen yhdessä muiden sana‑ tai kuviomerkkien kanssa, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen analyysi johtaa siihen, että kolmiulotteisen tavaramerkin käyttöä ei voida koskaan todistaa, mikä on yhteisön lainsäätäjän tarkoituksen vastaista. 54     Toiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valittajan mukaan virheellisesti vahvistanut valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa valituslautakunnan arvioinnin, jonka mukaan pussissa, jossa kyseisiä makeisia myydään, olevan tavaramerkin kuvan tarkoituksena on ainoastaan pussin sisällön kuvaaminen, ja katsonut saman tuomion 65 kohdassa, että koska kyseisiä makeisia myydään pussissa, kuluttaja ei voi suoraan kohdata haettua tavaramerkkiä ostopäätöstä tehtäessä. Kyseinen tavaramerkki on nimittäin kuvattu säilytyspusseissa, ja koska se on samalla myös itse tuote, sen kuva ei ole pelkästään tieto pussin sisällöstä vaan myös tuotteen alkuperän osoittaja. 55     Kolmanneksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 65 kohdassa ottanut valittajan mukaan virheellisesti huomioon keskivertokuluttajan mieltämistavan vain ostopäätöksen tekohetkellä. Jotta voidaan määrittää, missä määrin kuluttaja tunnistaa tavaramerkin, on otettava huomioon, miten hän sen kohtaa ostopäätöksen tekohetken lisäksi myös ennen tätä hetkeä, esimerkiksi mainonnan kautta, ja hetkellä, jolloin tuote kulutetaan. 56     SMHV:n mukaan valituslautakunta ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin eivät ole vaatineet, että kolmiulotteisen tavaramerkin käytön osoittava todistusaineisto koskee vain tätä tavaramerkkiä, vaan ne ovat asianmukaisesti todenneet, että esitetty mainontamateriaali ei sisältänyt ainuttakaan todistetta tavaramerkin käytöstä sellaisena kuin sitä on haettu rekisteröitäväksi. Kuten valituksenalaisen tuomion 63 kohdasta käy ilmi, valituslautakunta totesi, että se ei voinut erottaa mainontamateriaalissa makeisen muodon erityispiirteitä ja että kuva makeisista todisteiksi annetuissa säilytyspusseissa ei ole sama kuin kuva tavaramerkistä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on samoin todennut valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa, että koska makeisen muoto on kuvattu pakkauksessa epäselvästi ja se peittyy muilla merkeillä, kuluttaja ei voi käsittää sitä haetun tavaramerkin kuvana. Yhteisöjen tuomioistuimen arviointi asiasta 57     Neljännen valitusperusteen ensimmäisen ja toisen osan osalta yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa C‑353/03, Nestlé, 7.7.2005 antamassaan tuomiossa (Kok. 2005, s. I‑6135), että tavaramerkki voi tulla erottamiskykyiseksi jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä 21 päivänä joulukuuta 1988 annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 89/104/ETY (EYVL 1989, L 40, s. 1) 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla sen seurauksena, että tätä tavaramerkkiä käytetään yhdessä rekisteröidyn tavaramerkin kanssa. 58     Sama koskee asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 3 kohdassa tarkoitettua käytön perusteella syntynyttä erottamiskykyä, koska tämä säännös on asiasisällöltään sama kuin direktiivin 89/104 3 artiklan 3 kohta. 59     Kolmiulotteinen tavaramerkki voi siten tapauskohtaisesti saavuttaa erottamiskyvyn käytön perusteella, vaikka sitä käytetään yhdessä sanamerkin tai kuviomerkin kanssa. Näin on silloin, kun tavaramerkki muodostuu tavaran tai sen pakkauksen muodosta ja kun nämä on järjestelmällisesti varustettu sillä sanamerkillä, jolla niitä myydään. 60     On kuitenkin korostettava, että kolmiulotteinen tavaramerkki ei perusolemukseltaan ole sama asia kuin sen kaksiulotteinen graafinen kuva. Tästä seuraa, että kun tuotteen kuva on pakkauksessa, kuten esillä olevassa tapauksessa, kuluttajat eivät kohtaa itse tavaramerkkiä, joka muodostuu tuotteen kolmiulotteisesta muodosta. Ei kuitenkaan ole poissuljettua, etteikö tällaisen tavaramerkin kaksiulotteinen kuva voisi mahdollisesti helpottaa tavaramerkin tunnettuutta kohdeyleisön keskuudessa silloin, kun siitä voidaan havaita tuotteen kolmiulotteisen muodon olennaiset osat. 61     Lisäksi on muistettava käytön perusteella syntyneestä erottamiskyvystä, että sen, että tavaran tai palvelun kohderyhmälle tavaramerkki ilmaisee tavaran tai palvelun olevan peräisin tietystä yrityksestä, on johduttava tavaramerkin käyttämisestä tavaramerkkinä (asia C‑299/99, Philips, tuomio 18.6.2002, Kok. 2002, s. I‑5475, 64 kohta ja em. asia Nestlé, tuomion 26 kohta). Ilmaisun ”tavaramerkin käyttö tavaramerkkinä” on käsitettävä viittaavan tavaramerkin käyttöön, jonka perusteella tavaran tai palvelun kohderyhmälle tavaramerkki ilmaisee tavaran tai palvelun olevan peräisin tietystä yrityksestä (em. asia Nestlé, tuomion 29 kohta). 62     Siten mikä tahansa tavaramerkin käyttö, erityisesti kolmiulotteisen tavaramerkin kaksiulotteisen kuvan käyttö, ei välttämättä ole käyttöä tavaramerkkinä. 63     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä esillä olevassa asiassa. 64     Ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 63 ja 64 kohdassa, joissa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hyväksynyt valituslautakunnan arvioinnin, se on todennut, että tapa, jolla makeisia on kuvattu – kuva noin viidentoista makeisen kasasta – pusseissa, joissa valittaja myy makeisia, ei ole kuva tavaramerkistä, varsinkaan koska tämä kuva ei näytä makeisen muotoa, jota on haettu rekisteröitäväksi, vaan todenmukaisen kuvan kasasta makeisia, eikä sen tarkoituksena ole korostaa niitä piirteitä, joiden valittaja katsoo antavan merkille erottamiskyvyn (upotus keskellä, tasainen alapuoli ja pyöreät reunat), joten pakkauksessa olevan makeisten kuvan ja rekisteröitäväksi haetun kolmiulotteisen tavaramerkin välillä on ristiriita. 65     Kyse on tosiseikkoja koskevasta arvioinnista, joka, lukuun ottamatta sitä tapausta, että tosiseikat on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, mitä esillä olevassa asiassa ei ole väitetty, ei kuulu muutoksenhaussa harjoitetun valvonnan piiriin. 66     Toiseksi näistä samoista valituksenalaisen tuomion kohdista ei mitenkään seuraa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi lähtökohtaisesti sulkenut pois, että kolmiulotteinen tavaramerkki, joka muodostuu kyseessä olevan tavaran muodosta, voi saavuttaa käytön perusteella erottamiskyvyn, kun sitä käytetään yhdessä sanamerkin tai kuviomerkin kanssa. 67     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on nimenomaisesti hyväksynyt toteamukset, jotka valituslautakunta on tehnyt riidanalaisen päätöksen 17–21 kohdassa. Tämän päätöksen 20 kohdassa valituslautakunta on nimittäin hyväksynyt, että tavarassa voi olla useita tavaramerkkejä samanaikaisesti. 68     Valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on yksinomaan todennut, että kun otetaan huomioon valittajan tuotteiden myymiseen käytettyjen pussien ominaispiirteet, ne eivät voi olla todisteena siitä, että haettu tavaramerkki käsitetään näiden tuotteiden alkuperän osoittajana. Kyse on myös tosiseikkoja koskevasta arvioinnista, joka, lukuun ottamatta sitä tapausta, että tosiseikat on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, ei kuulu muutoksenhaussa harjoitetun valvonnan piiriin. 69     Neljännen valitusperusteen ensimmäinen ja toinen osa ovat näin ollen perusteettomia. 70     Tämän valitusperusteen kolmannen osan osalta on huomattava, että vaikka tavaramerkillä ei alun alkaen olisi asetuksen N:o 40/94 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettua erottamiskykyä, se voi tämän artiklan 3 kohdan nojalla kuitenkin käytössä tulla erottamiskykyiseksi tavaramerkkihakemuksessa mainittujen tavaroiden tai palvelujen osalta. Tavaramerkki voi tulla erottamiskykyiseksi muun muassa sellaisen tavanomaisen menettelyn jälkeen, jossa se tehdään tunnetuksi kohdeyleisön keskuudessa (asia C‑104/01, Libertel, tuomio 6.3.2003, Kok. 2003, s. I‑3793, 67 kohta ja em. asia Mag Instrument v. SMHV, tuomion 47 kohta). 71     Tästä seuraa, että kun arvioidaan, onko tavaramerkki tullut erottamiskykyiseksi käytössä, on otettava huomioon kaikki ne olosuhteet, joissa kohdeyleisö kohtaa tämän tavaramerkin. Tämä on tilanne ostopäätöksen tekohetken lisäksi myös ennen tätä hetkeä, esimerkiksi mainonnan kautta, ja hetkellä, jolloin tuote kulutetaan. 72     Kuitenkin sillä hetkellä, jolloin keskivertokuluttaja valmistautuu valitsemaan ja valitsee kyseisen tyyppisten eri tavaroiden välillä, hänen tarkkaavaisuusasteensa on erityisen korkea (ks. vastaavasti asia C‑361/04 P, Ruiz‑Picasso ym. v. SMHV, tuomio 12.1.2006, 41 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa), joten kun arvioidaan, onko tavaramerkki saavuttanut erottamiskyvyn käytön perusteella, erityistä merkitystä on sillä, kohtaako keskivertokuluttaja tavaramerkin ostohetkellä vai ei. 73     Esillä olevassa asiassa valituksenalaisen tuomion 65 kohdasta ei seuraa mitenkään, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi ottanut huomioon ainoastaan ostopäätöksen tekohetken arvioidessaan, onko haettu tavaramerkki saavuttanut erottamiskyvyn käytön perusteella. 74     Valittaja on ensimmäisessä oikeusasteessa esittämässään toisessa kanneperusteessa pääasiallisesti väittänyt, että haettu tavaramerkki on tuotu esiin sen makeisten kaikissa pakkauksissa, ja riitauttanut valituslautakunnan vastakkaisen päätelmän. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 63–65 kohdassa osoittanut vääräksi tämän väitteen toteamalla, että kun keskivertokuluttaja näkee yhden näistä pakkauksista, hän ei suoraan kohtaa makeisen muotoa, jota on haettu rekisteröitäväksi kolmiulotteiseksi tavaramerkiksi. Näin tehdessään ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on loogisesti tarkastellut tilannetta ostohetkellä. 75     On kuitenkin huomattava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa analysoinut valittajan esittämiä tutkimuksia tavaramerkin tunnettuuden tason todistamiseksi. Näissä tutkimuksissa ei kuitenkaan erotella niitä olosuhteita, joissa kuluttajat ovat havainneet tavaramerkin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, että esitetyt tutkimukset eivät voineet olla todisteena siitä, että haettu tavaramerkki oli tunnettu. 76     Näin ollen neljännen valitusperusteen kolmas osa on myös perusteeton, ja siten tämä valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan. 77     Koska valittaja on hävinnyt kaikki valitusperusteensa, valitus on hylättävä. Oikeudenkäyntikulut 78     Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan, jota työjärjestyksen 118 artiklan nojalla sovelletaan valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska SMHV on vaatinut valittajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja tämä on hävinnyt asian, valittaja on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: 1) Valitus hylätään. 2) August Storck KG velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Allekirjoitukset * Oikeudenkäyntikieli: saksa.

61998CJ0324

fi

Tuomion perustelut 1 Bundesvergabeamt (julkisia hankintoja koskevia riitoja käsittelevä liittovaltion virasto) on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle 23.4.1998 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 26.8.1998, EY:n perustamissopimuksen 177 artiklan (josta on tullut EY 234 artikla) nojalla seitsemän ennakkoratkaisukysymystä julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 18 päivänä kesäkuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/50/ETY (EYVL L 209, s. 1) ja vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alan hankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 14 päivänä kesäkuuta 1993 annetun neuvoston direktiivin 93/38/ETY (EYVL L 199, s. 84) tulkinnasta. 2 Nämä kysymykset on esitetty riita-asiassa, jossa asianosaisia ovat toisaalta Telaustria Verlags GmbH (jäljempänä Telaustria) ja Telefonadress GmbH (jäljempänä Telefonadress) ja toisaalta Telekom Austria AG ja jossa on kysymys Telekom Austrian Herold Business Data AG:n (jäljempänä Herold) kanssa tekemästä julkisia palveluita koskevasta konsessiosopimuksesta, joka koskee painettujen ja sähköisessä muodossa käytettävien tilaajaluetteloiden tekemistä ja julkaisemista (puhelinluettelot). Asiaa koskevat oikeussäännöt Yhteisön lainsäädäntö Direktiivi 92/50/ETY 3 Direktiivin 92/50/ETY 1 artiklassa säädetään seuraavaa: "Tässä direktiivissä: a) 'julkisia palveluhankintoja koskevilla sopimuksilla' tarkoitetaan rahallista vastiketta vastaan tehtyjä kirjallisia sopimuksia, jotka on tehty palvelujen suorittajan ja hankintaviranomaisen kesken, lukuun ottamatta - - ." 4 Direktiivin 92/50/ETY kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa: "tämä direktiivi koskee palvelujen suorittamista vain, jos se perustuu sopimuksiin; direktiivi ei koske palvelujen suorittamista muilla perusteilla, kuten lakien, asetusten tai työsopimusten perusteella." 5 Lisäksi direktiivin 92/50/ETY 17. perustelukappaleessa todetaan seuraavaa: "tämä direktiivi ei vaikuta vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelystä 17 päivänä syyskuuta 1990 annetun neuvoston direktiivin 90/531/ETY (EYVL L 297, s. 1) palveluhankintoja koskeviin sopimuksiin liittyviin sääntöihin". Direktiivi 93/38/ETY 6 Direktiivin 93/38/ETY 45 artiklan 3 kohdan mukaan direktiivi 90/531/ETY lakkaa olemasta voimassa sinä päivänä, jona jäsenvaltiot alkavat soveltaa direktiiviä 93/38/ETY. Direktiivin 45 artiklan 4 kohdassa täsmennetään lisäksi, että viittauksia direktiiviin 90/531/ETY on pidettävä viittauksina direktiiviin 93/38/ETY. 7 Direktiivin 93/38/ETY 24 perustelukappaleessa todetaan, että "tämä direktiivi koskee palvelujen suorittamista vain, jos se perustuu sopimuksiin; direktiivi ei koske palvelujen suorittamista muilla perusteilla, kuten lakien, asetusten tai hallinnollisten määräysten taikka työsopimusten perusteella". 8 Direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 2 kohdassa todetaan seuraavaa: "julkisella yrityksellä" tarkoitetaan "yritystä, johon viranomaiset voivat suoraan tai välillisesti käyttää määräysvaltaa omistuksen, rahoitusosuuden tai yritystä koskevien sääntöjen perusteella. Viranomaisilla katsotaan olevan määräysvalta, kun ne suoraan tai välillisesti: - omistavat enemmistön kyseisen yrityksen merkitystä pääomasta - - ". 9 Direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 4 kohdan mukaan "tavaranhankintoja, rakennusurakoita ja palveluhankintoja koskevilla sopimuksilla" tarkoitetaan "rahallista vastiketta vastaan tehtyjä kirjallisia sopimuksia, jotka on tehty jonkun 2 artiklassa määritellyn hankintayksikön ja tavarantoimittajan, urakoitsijan tai palvelujen suorittajan välillä ja joiden tarkoituksena on: a) tavaranhankintoja koskevissa sopimuksissa - - b) rakennusurakoita koskevissa sopimuksissa - - c) palveluhankintoja koskevissa sopimuksissa muu kuin a ja b alakohdan mukainen tarkoitus, lukuun ottamatta: - - ". 10 Saman säännöksen viimeisessä alakohdassa säädetään seuraavaa: "Sopimuksia, jotka sisältävät palvelu- ja tavaranhankintoja on pidettävä tavaranhankintoja koskevina sopimuksina, jos tavaranhankintojen kokonaisarvo on suurempi kuin sopimuksen alaan kuuluvien palvelujen arvo." 11 Lisäksi direktiivin 1 artiklan 15 kohdan mukaan "yleiset telepalvelut" ja "telepalvelut" määritellään seuraavasti: "'Yleisillä telepalveluilla' tarkoitetaan telepalveluja, joiden tarjoamisen jäsenvaltiot ovat nimenomaan antaneet erityisesti yhden tai useamman teletoimintayksikön tehtäväksi. 'Telepalveluilla' tarkoitetaan palveluja, joiden tuottaminen on kokonaan tai osittain signaalien välitystä ja reititystä yleisessä televerkossa televiestinnän menetelmien avulla, lukuun ottamatta televisiota ja yleisradiotoimintaa." 12 Direktiivin 93/38/EY 2 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa: "1. Tätä direktiiviä sovelletaan hankintayksiköihin, jotka a) ovat viranomaisia tai julkisia yrityksiä ja harjoittavat jotakin 2 kohdassa tarkoitettua toimintaa; - - 2. Tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvaa toimintaa on: - - d) yleisten televerkkojen saattaminen saataville tai ylläpito taikka yhden tai useamman yleisen telepalvelun tarjoaminen". Kansallinen lainsäädäntö 13 Itävallassa 1.8.1997 voimaantulleessa Telekommunikationsgesetzissä (televiestintälaki, BGBl. I, 1997, nro 100) säädetään muun muassa palvelujen tarjoajan, konsessionhaltijan ja puhelinpalveluja tarjoavan velvollisuuksista. 14 Telekommunikationgesetzin 19 §:n mukaan jokaisen julkisia puhelinpalveluja tarjoavan on numerotietojen antamiseksi ja tilaajaluetteloiden julkaisemiseksi pidettävä ajantasalla olevaa tilaajaluetteloa, huolehdittava tilaajia koskevasta numerotiedustelun ylläpitämisestä, huolehdittava maksuttoman hätäpuhelupalvelun käyttöönasettamisesta ja asetettava saataville sääntelyviranomaiselle niiden pyynnöstä maksuitta ja muille palvelujen tarjoajille kohtuullista maksua vastaan vähintään viikottain sähköisessä muodossa oleva tilaajaluettelo numerotietojen antamiseksi ja tilaajaluetteloiden julkaisemiseksi. 15 Telekommunikationsgesetzin 26 §:n 1 momentin mukaan sääntelyviranomaisen on huolehdittava siitä, että kaikista yleisen televerkon tilaajien numeroista pidetään saatavilla kaikki tilaajat sisältävää tilaajaluetteloa. Yleisiä puhelinpalveluja kiinteän tai matkapuhelinverkon kautta tarjoavat konsessionhaltijat ovat velvollisia ilmoittamaan maksua vastaan sääntelyviranomaiselle sen tämän tehtävän täyttämistä varten tarvittavat tiedot tilaajista. 16 Lisäksi 96 §:n 1 momentin mukaan yleisiä telepalveluja tarjoavan on laadittava tilaajaluettelo. Tilaajaluettelo voidaan julkaista painettuna tai teletietopalvelun muodossa "Bildschirmtextinä" (näyttöpäätepalvelu) sähköisessä tai muussa teknisessä muodossa. Kyseisessä säännöksessä säädetään myös minimivaatimuksista, jotka koskevat tämän luettelon tietoja, rakennetta ja ehtoja, joilla liittymätiedot annetaan sääntelyviranomaiselle tai kolmansille. Pääasian käsittely ja ennakkoratkaisukysymykset 17 Telekommunikationsgesetzillä perustettu Telekom Austria on osakeyhtiö, jonka kaikki osakkeet Itävallan tasavalta omistaa. Telekom Austria jatkaa aiemman Post & Telegraphenverwaltungin (posti- ja lennätinhallinto) toimintaa, ja se on ottanut vastattavakseen sen tehtävistä, joihin kuuluu taata, että kaikista yleisen televerkon tilaajien numeroista pidetään saatavilla kaikki tilaajat sisältävää tilaajaluetteloa. 18 Post & Telegraphenverwaltung huolehti vuoteen 1992 asti itse velvoitteestaan julkaista "valkoisiksi sivuiksi" kutsuttua virallista tilaajaluetteloa. Se päätti vuonna 1992 luettelon kohonneiden paino- ja jakelukustannusten takia etsiä sopimuskumppanin ja sopi sitten erään yksityisen yrityksen kanssa kyseisen luettelon julkaisemisesta. 19 Tämän sopimuksen voimassaolon päätyttyä 31.12.1997 Post & Telegraphenverwaltungin sijaan tullut Telekom Austria julkaisi 15.5.1997 Amtsblatt zur Wiener Zeitungissa (Itävallan virallisen lehden liite) pyynnön "tehdä tarjouksia julkisia palveluita koskevasta konsessiosopimuksesta, joka koskee painettujen ja sähköisessä muodossa käytettävien tilaajaluetteloiden (puhelinluetteloiden) tekemistä ja julkaisemista vuosien 1998/1999 painoksesta alkaen toistaiseksi". 20 Katsottuaan, että edellä mainitun tarjouspyynnön perusteella tehdyn sopimuksen teossa olisi täytynyt noudattaa yhteisön oikeudessa ja kansallisessa oikeudessa säädettyjä julkisten hankintojen tekomenettelyitä Telaustria ja Telefonadress tekivät peräkkäin 12.6.1997 ja 17.6.1997 Bundes-Vergabekontrollkommissionille (hankintamenettelyasioista vastaava liittovaltion valvontaelin) hakemukset vuoden 1997 Bundesvergabegesetzin (hankintamenettelyä koskeva liittovaltion laki, BGBl. I, 1997, nro 56, jäljempänä BVerG) 109 §:n mukaisen sovittelumenettelyn aloittamisesta. 21 Yhdistettyään nämä kaksi hakemusta Bundes-Vergabekontrollkomission antoi 20.6.1997 hakemusten mukaisen perustellun suosituksen ja katsoi, että BVerG:n säännöksiä voidaan soveltaa nyt esillä olevan sopimuksen osalta. 22 Telekom Austrian jatkettua kyseisen sopimuksen tekemistä koskevia neuvotteluita Telaustria saattoi 24.6.1997 muutoksenhakumenettelyn vireille Bundesvergabeamtissa ja jätti asiaa koskevan turvaamistoimihakemuksen. Telefonadress ilmoitti 4.7.1997 jättämällään hakemuksella osallistuvansa menettelyyn. Herold, jonka kanssa Telekom Austria neuvotteli sopimuksesta, ilmoitti 8.7.1997 tukevansa menettelyssä Telekom Austrian vaatimuksia. 23 Telekom Austria väitti Bundesvergabeamtissa, ettei tekeillä olleisiin sopimuksiin ole sovellettava julkisten palveluhankintojen sopimuksentekomenettelyä koskevien direktiivien säännöksiä, koska kysymyksessä ei ole sopimus, joka olisi tehty rahallista vastiketta vastaan ja toisaalta, koska tässä tapauksessa kysymys on "julkisia palveluita koskevasta konsessiosopimuksesta", joka ei kuulu direktiivien 92/50/ETY ja 93/38/ETY soveltamisalaan. 24 Hakijoiden vaatimusten mukaisesti antamansa turvaamistoimimääräyksen jälkeen Bundesvergabeamt antoi 10.7.1997 sen korvanneen uuden määräyksen, jossa Telekom Austrialle ja Heroldille annettiin väliaikaisesti lupa sopimuksen tekemiseen sillä ehdolla, että sopimuksessa sovitaan, että sen voimassaolo voi lakata hankintasopimuksen asianmukaisen tekomenettelyn uudelleenaloittamisen takia, jos ilmenisi, että ilmenee, että kyseinen sopimus kuuluu yhteisön oikeuden ja kansallisen oikeuden julkisia hankintoja koskevien säännösten soveltamisalaan. 25 Herold, jonka piti hiukan myöhemmin saada konsessiosopimus, siirtyi sittemmin 1.12.1997 GTE-nimisen yrityksen (jäljempänä GTE) omistukseen. GTE luovutti 3.12.1992 Telekom Austrialle 26 prosenttia Heroldin osakkeista, joten Heroldista tuli GTE:n ja Telekom Austrian yhteisesti omistama osakkuusyhtiö. Pääasiassa kysymyksessä oleva sopimus tehtiin 15.12.1997 virallisesti Heroldin ja sen vähimmistöosakkaan, eli Telekom Austrian välillä. 26 Bundesvergabeamt on esittänyt ennakkoratkaisupyynnössään, että tämä useista - osin limittäisistä - sopimuksista koostuva sopimus koskee painetun puhelinluettelon tekemistä ja käsittää muun muassa seuraavat Heroldin suoritettavaksi tulevat palvelusuoritukset: tilaajia koskevien tietojen kerääminen, käsittely ja jäsentäminen, puhelinluettelojen tekeminen ja tietyt mainontaan liittyvät palvelut. Sopimuskumppanille tulevasta korvauksesta on todettava, että sopimuksen mukaan Heroldille ei ole määrä maksaa suoraan palkkiota sen suorittamista palveluista, vaan sille annetaan oikeus käyttää niitä kaupallisesti hyödykseen. 27 Kaikkien näiden seikkojen ja erityisesti sen tavan johdosta, jolla palveluiden suorittajalle suoritetaan korvausta, minkä vuoksi kyseinen sopimus olisi luokiteltava "palveluita koskevaksi konsessiosopimukseksi" sekä omien pohdintojensa johdosta Bundesvergabeamt on epävarma siitä, miten direktiivejä 92/50/ETY ja 93/38/ETY on tulkittava, joten se on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset: "Pääkysymys: Voidaanko direktiivin 92/50/ETY valmisteluhistorian ja erityisesti komission ehdotuksen (KOM(90) 372, EYVL C 23, 31.1.1991) tai direktiivin 92/50/ETY 1 artiklan a alakohdassa käsitteelle 'julkisia palveluhankintoja koskevat sopimukset' annetun määritelmän perusteella katsoa, että direktiivin soveltamisalasta on lähtökohtaisesti suljettu pois direktiivin soveltamisalaan kuuluvien hankintayksiköiden palveluja tarjoavien yritysten kanssa tekemät tietyt sopimuskategoriat yksinomaan tiettyjen yhteisten ja mainitussa komission ehdotuksessa KOM(90) 372 mainittujen tunnusmerkkien perusteella ja ilman, että direktiivin 92/50/ETY 1 artiklan a alakohdan i-viii alakohtaa tai 4-6 artiklaa olisi sovellettava? Vastauksen pääkysymykseen ollessa myöntävä: Onko, ottaen huomioon erityisesti direktiivin 93/38/ETY 24. perustelukappale, tällaisia sopimuskategorioita myös direktiivin 93/38/ETY soveltamisalalla? Vastauksen toiseen kysymykseen ollessa myöntävä: Ovatko, analogisesti komission ehdotuksen KOM(90) 372 kanssa, nämä direktiivin 93/38/ETY soveltamisalasta poissuljetut sopimuskategoriat riittävän kattavasti määriteltävissä sopimuksiksi, joissa direktiivin 93/38/ETY henkilölliseen soveltamisalaan kuuluva hankintayksikkö siirtää toimivaltaansa kuuluvan palvelun suorittamisen valitsemalleen yritykselle antaen tälle vastineeksi oikeuden käyttää sitä taloudelliseksi hyödykseen? Kolmea edellistä kysymystä täydentävä kysymys: Onko direktiivin 93/38/ETY henkilölliseen soveltamisalaan kuuluva hankintayksikkö siinä tapauksessa, että sen tekemä sopimus rakentuu direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 4 kohdan a alakohdassa tarkoitetuista palveluhankintasopimusta koskevista elementeistä sekä muista sellaisista sopimusluonteisista elementeistä, jotka eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan, velvollinen erottamaan direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan kuuluvan osan koko sopimuksesta, sikäli kuin tämä on teknisesti mahdollista ja sitä voidaan taloudellisesti tarkastellen edellyttää, ja soveltamaan siihen tämän direktiivin 1 artiklan 7 kohdassa tarkoitettua sopimusten tekomenettelyjä, kuten yhteisöjen tuomioistuin on ennen direktiivin 92/50/ETY voimaantuloa asiassa C-3/88 määrännyt sellaisen hankinnan osalta, joka ei kokonaisuudessaan kuulunut direktiivin 77/62/ETY soveltamisalaan? Vastauksen tähän kysymykseen ollessa myöntävä: Onko sopimusperusteista oikeutta saada hyödyntää palvelun taloudellista lopputulosta yksinään, jossa palvelun suorittaja, vaikka ei saakaan määriteltävissä olevaa vastiketta, saa kuitenkin yleisen elämänkokemuksen perusteella vähäistä suuremman ja palvelun kustannukset oletettavasti ylittävän tulon, pidettävä rahallisena vastikkeena palvelun suorittamisesta, kuten yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa C-272/91 antamassaan tuomiossa, joka koski tavaranhankintasopimusta ja rahallista vastiketta julkisoikeudellisesti myönnetyn oikeuden sijasta? Edellisiä kysymyksiä täydentävä kysymys: Onko direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 4 kohdan a ja c alakohtaa tulkittava siten, että direktiivin liitteessä XVI A olevassa pääluokassa 15 tarkoitettujen palvelujen suorittamista koskeva sopimus menettää luonteensa palveluhankintasopimuksena ja että sitä on pidettävä tavaranhankintasopimuksena, jos palvelun lopputuloksena tehdään suuri määrä samanlaisia konkreettisia esineitä, joilla on taloudellista arvoa ja jotka siten ovat EY:n perustamissopimuksen 9 ja 30 artiklassa tarkoitettuja tavaroita? Vastauksen tähän kysymykseen ollessa myöntävä: Onko yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-3/88 antamaa tuomiota tulkittava siten, että tällainen tavaranhankintasopimus on pidettävä erillään suorituksen tekemistä koskevan sopimuksen muista osista ja että se on tehtävä direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 7 kohdan mukaisessa menettelyssä, sikäli kuin se on teknisesti mahdollista ja sitä voidaan taloudellisesti tarkastellen edellyttää?" Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys 28 Kansallinen tuomioistuin tuo esiin kaksi ongelmaa ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, jotka on syytä tutkia yhdessä. 29 Ensimmäisellä kysymyksellä halutaan tietää, koskeeko direktiivi 92/50/ETY tai 93/38/ETY rahallista vastiketta vastaan tehtyä sopimusta sen sopimusosapuolina olevien henkilöiden tai sen erityisen kohteen takia sellaisessa tapauksessa, että jäsenvaltion lainsäädännöllä erityisesti telepalvelujen hoitamisen tehtäväkseen saaneen yrityksen, jonka koko osakepääoma on tämän jäsenvaltion viranomaisten hallussa, ja yksityisen yrityksen välillä tehdyssä kirjallisessa sopimuksessa ensimmäiseksi mainittu yritys antaa tehtäväksi toiseksi mainitulle yritykselle painettujen ja sähköisessä muodossa käytettävien tilaajaluetteloiden (puhelinluetteloiden) tekemisen ja julkaisemisen luetteloiden jakamiseksi yleisölle. 30 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa tietää toisella kysymyksellään, jääkö sellainen sopimus, jonka erityisenä kohteena ovat edellisessä kohdassa mainitut suoritukset yhteisön oikeuden nykytilassa pois direktiivin soveltamisalasta, johon se kuuluu, siitä huolimatta, että yksi edellä mainituista direktiiveistä koskee sitä, erityisesti siksi, että ensimmäisen yrityksen toiselle yritykselle antama vastasuoritus koostuu siitä, että jälkimmäinen yritys saa korvauksekseen oikeuden käyttää omaa suoritustaan hyödykseen. 31 Edellä esitetyn ensimmäisen ongelman osalta on todettava, että direktiivin 92/50/ETY 17. perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin 92/50/ETY säännökset eivät vaikuta direktiivin 90/531/ETY säännöksiin; kyseistä direktiivin 93/38/ETY edeltäjädirektiivinä sovellettiin, kuten viimeksi mainittuakin direktiiviä, vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alalla palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyihin. 32 Direktiivi 90/531/ETY on korvattu direktiivillä 93/38/ETY, kuten direktiivin 93/38/ETY 45 artiklan 3 kohdasta ilmenee, ja viittauksia direktiiviin 90/531/ETY on pidettävä viittauksina direktiiviin 93/38/ETY, kuten direktiivin 93/38/ETY 45 artiklan 4 kohdasta käy ilmi; tästä on pääteltävä, että alakohtaisen direktiivin 90/531/ETY voimassaollessa sovelletun säännöstön tapaan myöskään direktiivin 92/50/ETY säännökset eivät vaikuta direktiivin 93/38/ETY säännöksiin. 33 Näin ollen siinä tapauksessa, että erityisiä palvelualoja säätelevä direktiivi 93/38/ETY koskee hankintasopimusta, palveluihin yleisesti sovellettavan direktiivin 92/50/ETY säännöksiä ei sovelleta. 34 Tällaisessa tilanteessa on täten tutkittava ainoastaan, saattaako direktiivi 93/38/ETY koskea sopimuksen sopimusosapuolina olevien henkilöiden tai sen erityisen kohteen takia pääasiassa kysymyksessä olevaa hankintasopimusta. 35 Tätä varten on ratkaistava se, kuuluuko Telekom Austrian kaltainen yritys direktiivin 93/38/ETY henkilölliseen soveltamisalaan ja kuuluuko sopimus, jonka kohteena on tämän tuomion 26 kohdassa mainitut suoritukset, viimeksi mainitun direktiivin aineelliseen soveltamisalaan. 36 Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, direktiivin 93/38/ETY henkilöllisen soveltamisalan osalta on selvää, että Telekom Austria, jonka osakepääoma on kokonaan Itävallan viranomaisten hallussa, on julkinen yritys, jossa nämä viranomaiset käyttävät määräysvaltaa siksi, että Itävallan tasavalta omistaa koko sen osakepääoman. Tästä seuraa, että Telekom Austria on katsottava direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuksi julkiseksi yritykseksi. 37 Sitä paitsi on selvää, että kyseinen julkinen yritys harjoittaa Telekommunikationsgesetzin nojalla, jolla se on perustettu, toimintaa, jonka sisältönä on yleisten telepalveluiden tarjoaminen. Tästä seuraa, että Telekom Austria on direktiivin 93/38/ETY 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ja saman artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitettu hankintayksikkö. 38 Koska lisäksi on myös selvää, että kyseisessä sopimuksessa on sovittu Telekommunikationsgesetzin nojalla Telekom Austrialle kuuluvasta yleisten telepalveluiden tarjoamisesta, sen määrittelemiseksi, kuuluuko pääasiassa kysymyksessä oleva sopimus direktiivin 93/38/ETY aineelliseen soveltamisalaan, riittää, että selvitetään, koskevatko asetuksen 93/38/ETY säännökset sopimuksen erityistä kohdetta. 39 Tältä osin on ennakkoratkaisupyynnön mukaisesti todettava, että Herold tekee seuraavat suoritukset: - tilaajia koskevien tietojen kerääminen, käsittely ja jäsentäminen niiden saattamiseksi teknisesti käytettävissä olevaan muotoon, mikä edellyttää tietojen syöttämistä, tietojen käsittelyä tietokoneella, tietopankkipalvelut; kyseiset palvelut kuuluvat direktiivin 93/38/ETY liitteessä XVI A olevaan "tietokone- ja tietojenkäsittelypalvelut" -nimiseen pääluokkaan 7 - itse tilaajaluettelojen painaminen, joka kuuluu direktiivin liitteessä XVI A olevaan pääluokkaan 15; kyseinen pääluokka koskee "palkkio- tai sopimusperustaisia julkaisu- ja painamispalveluita" - direktiivin 93/38/ETY liitteessä XVI A olevassa pääluokassa 13 tarkoitetut mainostoimintapalvelut. 40 Koska nämä suoritukset liittyvät välittömästi yleisten telepalveluiden tarjoamista koskevaan toimintaan on päädyttävä siihen, että direktiivi 93/38/ETY koskee kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa kysymyksessä olevaa sopimusta, jonka erityisenä kohteena on edellisessä kohdassa mainitut suoritukset. 41 Kansallisen tuomioistuimen esittämään toiseen ongelmaan vastaamiseksi on todettava aluksi, että kansallinen tuomioistuin on liittänyt nämä kysymykset komission 13.12.1990 antamaan ehdotukseen neuvoston direktiiviksi julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyiden yhteensoveltamisesta (91/C 23/01, EYVL 1991, C 23, s. 1; jäljempänä 13.12.1990 annettu ehdotus) sekä omaksunut tässä ehdotuksessa olleen komission ehdotuksen julkisia palveluita koskevan konsessiosopimuksen määritelmäksi. 42 Tältä osin on tärkeää täsmentää, että yhteisöjen tuomioistuin voi vastata toiseen ongelmaan ilman, että sen olisi tarpeen vahvistaa 13.12.1990 annetun ehdotuksen 1 artiklan h alakohdassa olevan julkisia palveluita koskevan konsessiosopimuksen määritelmää. 43 Heti alkuun on nimittäin todettava, että direktiivin 93/38/ETY 1 artiklan 4 kohdassa lähtökohdaksi otetaan rahallista vastiketta vastaan tehdyt kirjalliset sopimukset ja siinä annetaan pelkästään kriteeriksi sopimuksen osapuolet sekä sopimuksen kohde ilman että ensinnäkään mainittaisiin nimenomaisesti julkisia palveluita koskevat konsessiosopimukset määriteltyinä erityisesti sen mukaan, millä tavalla palvelujen tarjoaja saa korvauksensa, ja ilman että toisekseen millään tavalla olisi erotettu toisistaan sopimukset, joissa vastasuoritus on kiinteämääräinen, ja sopimukset, joissa vastasuoritus koostuu käyttöoikeudesta. 44 Telaustria esittää, että direktiiviä 93/38/ETY on tulkittava siten, että sopimus, jossa vastasuoritus koostuu suorituksen käyttöoikeudesta kuuluu myös direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan. Sen mukaan direktiivin 93/38/ETY soveltamiseksi sellaiseen sopimukseen riittää, että sopimus on 1 artiklan 4 kohdan mukaisesti tehty rahallista vastiketta vastaan kirjallisena. Telaustrian mukaan olisi siten perusteetonta katsoa, että sellaiset sopimukset eivät kuuluisi direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan siksi, että direktiivissä ei ole säädetty mitään siitä, millä tavalla palvelujen tarjoaja saa korvauksensa. Telaustria lisää vielä, että se seikka, että komissio ei ole ehdottanut sentyyppisiä sopimuksia koskevien säännösten sisällyttämistä direktiivin soveltamisalaan, osoittaa komission katsoneen, että direktiivi kattaa kaikki palvelujen tarjoamista koskevat sopimukset siitä riippumatta, miten se, miten palvelujen tarjoaja saa korvauksensa, on yksityiskohtaisesti järjestetty. 45 Koska Telekom Austria, huomautuksensa esittäneet jäsenvaltiot sekä komissio kiistävät tämän tulkinnan oikeellisuuden, asian kannalta merkityksellisten direktiivien ja erityisesti julkisten palveluhankintojen alaa koskevien direktiivien syntyhistorian valossa on tutkittava, onko tulkinta oikea. 46 Tältä osin on syytä palauttaa mieliin, että komissio oli nimenomaisesti ehdottanut "julkisia palveluita koskevien käyttösopimusten" sisällyttämistä direktiivin 92/50/ETY soveltamisalaan sekä 13.12.1990 antamassaan ehdotuksessa että 28.8.1991 antamassaan muutetussa ehdotuksessaan neuvoston direktiiviksi julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyn yhteensovittamisesta (91/C 250/05, EYVL C 250, s. 4; jäljempänä 28.8.1991 annettu ehdotus), jotka johtivat palveluhankinta-alan julkisia hankintoja yleisesti koskevan direktiivin 92/50/ETY antamiseen. 47 Koska näiden sopimusten sisällyttäminen oli perusteltu tarkoituksella "taata julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyn johdonmukaisuus", komissio täsmensi 13.12.1990 annetun ehdotuksen 10. perustelukappaleessa, että "on tärkeää, että tämä direktiivi kattaa julkisia palveluja koskevat konsessiosopimukset samalla tavalla kuin julkisiin käyttöoikeusurakoihin sovellettava direktiivi 71/305/ETY". Vaikka 28.8.1991 annetussa esityksessä oli 10. perustelukappaleesta jätetty pois maininta julkisia rakennusurakoita koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensoveltamisesta 26 päivänä heinäkuuta 1971 annetusta neuvoston direktiivistä 71/305/ETY (EYVL L 185, s. 5), kyseisessä ehdotuksessa on kuitenkin nimenomaisesti säilytetty "julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyn johdonmukaisuutta" koskeva tavoite edellä mainitussa perustelukappaleessa. 48 Neuvosto poisti kuitenkin lainsäädäntömenettelyn aikana kaikki viittaukset julkisia palveluita koskeviin konsessiosopimuksiin etenkin julkisten palveluiden hallinnoinnin delegoinnin sekä tämän delegoinnin yksityiskohtaisen toteuttamisen osalta jäsenvaltioiden välillä olemassa olevien erojen takia, jotka olisivat saattaneet johtaa erittäin epävakaaseen tilanteeseen konsessiosopimuksia kilpailulle avattaessa (ks. "neuvoston perustelut" -niminen asiakirja nro 4444/92 ADD 1, 25.2.1992, 6 kohta; asiakirja on liitetty samana päivänä annettuun yhteiseen kantaan). 49 Vastaava lopputulos oli myös komission 18.7.1989 antamassa muutetussa ehdotuksessa neuvoston direktiiviksi vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alan hankintoja koskevien tekomenettelyiden yhteensovittamisesta (89/C 264/02, EYVL C 264, s. 22), joka johti tällä alalla ensimmäisen julkisia hankintoja koskevien sopimusten tekemistä koskevan direktiivin 90/531/ETY antamiseen, joka edelsi direktiiviä 93/38/ETY ja jossa komissio oli myös ehdottanut kyseisten alojen osalta tiettyjen säännösten antamista julkisia palveluja koskevien konsessiosopimusten sääntelemiseksi. 50 Kuitenkin 22.3.1990 annetun "Neuvoston perustelut" -nimisen asiakirjan nro 5250/90 ADD 1, joka on liitetty samana päivänä neuvoston antamaan yhteiseen kantaan muutetusta ehdotuksesta neuvoston direktiiviksi vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alan hankintoja koskevien tekomenettelyiden yhteensovittamisesta, 10 kohdasta ilmenee, että neuvosto ei hyväksynyt komission ehdotusta sisällyttää direktiiviin 90/531/ETY julkisia palveluita koskevia konsessiosopimuksia koskevia säännöksiä, koska neuvoston mukaan sellaisia konsessiosopimuksia tiedettiin olevan ainoastaan yhdessä jäsenvaltiossa ja koska jäsenvaltioissa näillä aloilla tehdyistä erilaisista konsessiosopimusmuodoista ei ollut olemassa perusteellista tutkimusta; näin ollen asiassa ei ollut syytä antaa säännöksiä näiden alojen osalta. 51 Edellä olevien seikkojen valossa on todettava, että komissio ei ehdottanut julkisia palveluita koskevien konsessiosopimusten sisällyttämistä direktiiviin, 27.9.1991 antamassaan ehdotuksessa neuvoston direktiiviksi vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alan hankintoja koskevien sopimuksen tekomenettelyiden yhteensovittamisesta annetun direktiivin 90/531/ETY muuttamisesta (91/C 337/01, EYVL C 337, s. 1); tämä ehdotus johti sitten direktiivin 93/38/ETY antamiseen. 52 Tätä toteamusta vahvistaa myös julkista rakennusurakka-alaa koskevien direktiivien soveltamisalan osalta tapahtunut kehitys. 53 Tämän alan ensimmäisenä direktiivinä olleen direktiivin 71/305/ETY soveltamisalasta nimittäin suljettiin direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa julkisia palveluita koskevat konsessiosopimukset nimenomaisesti pois. 54 Direktiivin 71/305/ETY muuttamisesta 18.7.1989 annettuun direktiiviin 89/440/ETY (EYVL L 210, s. 1) otettiin kuitenkin 1 b artikla, jossa on nimenomaisesti otettu huomioon julkisia rakennusurakoita koskevat konsessiosopimukset siten, että niihin määrättiin sovellettavaksi 12 artiklan 3, 6, 7, 9-13 kohdassa sekä 15 a kohdassa määriteltyjä hankintojen ilmoittamista koskevia sääntöjä. 55 Julkisia rakennusurakoita koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 14 päivänä kesäkuuta 1993 annetussa neuvoston direktiivissä 93/37/ETY (EYVL L 199, s. 54), jolla korvattiin muutettu direktiivi 71/305/ETY, mainitaan nimenomaisesti julkiset käyttöoikeusurakat tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien sopimusten joukossa. 56 Sen sijaan direktiivin 93/37/ETY kanssa samana päivänä annetussa direktiivissä 93/38/ETY ei ole säännöksiä julkisia palveluita koskevista konsessiosopimuksista. Tästä seuraa, että yhteisön lainsäätäjä päätti olla sisällyttämättä niitä direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan. Jos asia olisi toisin, se olisi säätänyt asiasta nimenomaisesti kuten se teki antaessaan direktiivin 93/37/ETY. 57 Koska julkisia palveluita koskevat konsessiosopimukset eivät kuulu direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan, asiassa on Telaustrian esittämän tulkinnan vastaisesti katsottava, että tällaiset sopimukset eivät sisälly direktiivin 1 artiklan 4 kohdassa olevaan käsitteeseen "rahallista vastiketta vastaan tehdyt kirjalliset sopimukset". 58 Ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen on vastattava siten, että - direktiivi 93/38/ETY koskee rahallista vastiketta vastaan kirjallisesti tehtyä sellaista sopimusta, joka on tehty jäsenvaltion lainsäädännöllä erityisesti telepalvelujen hoitamisen tehtäväkseen saaneen yrityksen, jonka koko osakepääoma on tämän jäsenvaltion viranomaisten hallussa, ja yksityisen yrityksen välillä silloin, kun ensimmäiseksi mainittu yritys antaa sopimuksessa toiseksi mainitulle yritykselle tehtäväksi painettujen ja sähköisessä muodossa käytettävien tilaajaluetteloiden (puhelinluetteloiden) tekemisen ja julkaisemisen luetteloiden jakamiseksi yleisölle - vaikka direktiivi 93/38/ÅÔÕ koskee tällaista sopimusta, se jää yhteisön oikeuden nykytilassa pois direktiivin soveltamisalasta erityisesti siksi, että ensimmäisen yrityksen toiselle yritykselle antama vastasuoritus koostuu siitä, että jälkimmäinen yritys saa korvauksekseen oikeuden käyttää omaa suoritustaan hyödykseen. 59 Kuitenkaan se seikka, että sellainen sopimus ei kuulu direktiivin 93/38/ETY soveltamisalaan, ei estä sitä, että yhteisöjen tuomioistuin antaa sille useita ennakkoratkaisukysymyksiä esittäneelle kansalliselle tuomioistuimelle vastauksen, josta on hyötyä. Yhteisöjen tuomioistuin voi ottaa tätä varten huomioon muita tulkintaa koskevia seikkoja, jotka saattavat olla hyödyksi pääasian oikeudenkäynnissä annettavan ratkaisun kannalta. 60 Tältä osin on todettava, että siitä huolimatta, että sellaiset sopimukset jäävät yhteisön oikeuden nykytilassa pois direktiivin 93/38/ETY soveltamisalasta, niitä tekevien hankintayksiköiden on kuitenkin yleisesti noudatettava perustamissopimuksen perustavanlaatuisia oikeussääntöjä ja erityisesti kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltoa koskevaa periaatetta. 61 Nimittäin, kuten yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C-275/98, Unitron Scandinavia ja 3-S, 18.11.1999 antamassaan tuomiossa (Kok. 1999, s. I-8291, 31 kohta) todennut, tämä periaate edellyttää muun muassa avoimuusvelvollisuutta, jotta hankintaviranomaiset voivat varmistua periaatteen noudattamisesta. 62 Tämän hankintaviranomaisia koskevan avoimuusvelvollisuuden sisältönä on taata kaikkien potentiaalisten tarjoajien eduksi se, että hankinnasta ilmoitetaan asianmukaisessa laajuudessa, minkä ansiosta palveluhankinnat avautuvat kilpailulle ja hankintasopimuksia koskevien tekomenettelyiden puolueettomuutta voidaan valvoa. 63 Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista se, onko tätä velvollisuutta noudatettu pääasiassa esillä olevassa asiassa ja arvioida lisäksi, onko tämän osalta esitetty näyttö merkityksellistä. Kolmas ja viides ennakkoratkaisukysymys 64 Ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen annettu vastaus huomioon ottaen kolmanteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata, koska se on esitetty yhteisöjen tuomioistuimelle ainoastaan siinä tapauksessa, että toiseen kysymykseen on annettu myöntävä vastaus. 65 Lisäksi, koska viides kysymys on esitetty yhteisöjen tuomioistuimelle kolmannen kysymyksen selventämiseksi, siihenkään ei ole tarpeen vastata. Neljäs, kuudes ja seitsemäs ennakkoratkaisukysymys 66 Ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen annettu vastaus huomioon ottaen myöskään neljänteen, kuudenteen ja seitsemänteen kysymykseen ei ole tarpeen vastata, koska ne on esitetty yhteisöjen tuomioistuimelle ainoastaan siinä tapauksessa, että yhteisöjen tuomioistuin katsoisi, että direktiiviä 93/38/ETY voidaan soveltaa pääasiassa kysymyksessä olevaan sopimukseen. Päätökset oikeudenkäyntikuluista Oikeudenkäyntikulut 67 Yhteisöjen tuomioistuimelle huomautuksensa esittäneille Itävallan, Tanskan, Ranskan ja Alankomaiden hallituksille sekä komissiolle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voida määrätä korvattaviksi. Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Päätöksen päätösosa Näillä perusteilla YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto) on ratkaissut Bundesvergabeamtin 23.4.1998 tekemällään päätöksellä esittämät kysymykset seuraavasti: 1) - Vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja teletoiminnan alan hankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 14 päivänä kesäkuuta 1993 annettu neuvoston direktiivi 93/38/ETY koskee rahallista vastiketta vastaan kirjallisesti tehtyä sellaista sopimusta, joka on tehty jäsenvaltion lainsäädännöllä erityisesti telepalvelujen hoitamisen tehtäväkseen saaneen yrityksen, jonka koko osakepääoma on tämän jäsenvaltion viranomaisten hallussa, ja yksityisen yrityksen välillä silloin, kun ensimmäiseksi mainittu yritys antaa sopimuksessa toiseksi mainitulle yritykselle tehtäväksi painettujen ja sähköisessä muodossa käytettävien tilaajaluetteloiden (puhelinluetteloiden) tekemisen ja julkaisemisen luetteloiden jakamiseksi yleisölle; - vaikka direktiivi 93/38/ÅÔÕ koskee tällaista sopimusta, se jää yhteisön oikeuden nykytilassa pois direktiivin soveltamisalasta erityisesti siksi, että ensimmäisen yrityksen toiselle yritykselle antama vastasuoritus koostuu siitä, että jälkimmäinen yritys saa korvauksekseen oikeuden käyttää omaa suoritustaan hyödykseen. 2) Siitä huolimatta, että sellaiset sopimukset jäävät yhteisön oikeuden nykytilassa pois direktiivin 93/38/ETY soveltamisalasta, niitä tekevien hankintayksiköiden on kuitenkin yleisesti noudatettava perustamissopimuksen perustavanlaatuisia oikeussääntöjä ja erityisesti kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kieltoa koskevaa periaatetta, joka edellyttää avoimuusvelvollisuutta, jotta hankintaviranomainen voi varmistua kyseisen periaatteen noudattamisesta. 3) Tämän hankintaviranomaisia koskevan avoimuusvelvollisuuden sisältönä on taata kaikkien potentiaalisten tarjoajien eduksi se, että hankinnasta ilmoitetaan asianmukaisessa laajuudessa, minkä ansiosta palveluhankinnat avautuvat kilpailulle ja hankintasopimuksia koskevien tekomenettelyiden puolueettomuutta voidaan valvoa. 4) Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista se, onko tätä velvollisuutta noudatettu pääasiassa esillä olevassa asiassa ja arvioida lisäksi, onko tämän osalta esitetty näyttö merkityksellistä.

62005CJ0360

lt

Valstybės įsipareigojimų neįvykdymas – 2003 m. spalio 27 d. Tarybos direktyvos 2003/96/EB, pakeičiančios Bendrijos energetikos produktų ir elektros energijos mokesčių struktūrą (OL L 283, p. 51), neperkėlimas į nacionalinę teisę per nustatytą terminą. Rezoliucinė dalis 1. Per nustatytą terminą nepriėmusi įstatymų ir kitų teisės aktų, būtinų įgyvendinti 2003 m. spalio 27 d. Tarybos direktyvą 2003/96/EB, pakeičiančią Bendrijos energetikos produktų ir elektros energijos mokesčių struktūrą, Italijos Respublika neįvykdė įsipareigojimų pagal šią direktyvą. 2. Priteisti iš Italijos Respublikos bylinėjimosi išlaidas.

62000CJ0385

es

Motivación de la sentencia 1 Mediante resolución de 18 de octubre de 2000, recibida en el Tribunal de Justicia el 20 de octubre siguiente, el Hoge Raad der Nederlanden planteó, con arreglo al artículo 234 CE, dos cuestiones prejudiciales relativas a la interpretación de los artículos 48 del Tratado CE (actualmente artículo 39 CE, tras su modificación) y 7 del Reglamento (CEE) nº 1612/68 del Consejo, de 15 de octubre de 1968, relativo a la libre circulación de los trabajadores dentro de la Comunidad (DO L 257, p. 2; EE 05/01, p. 77). 2 Estas cuestiones se suscitaron en el marco de un litigio entre el Sr. de Groot, nacional neerlandés que ha ejercido una actividad profesional en varios Estados miembros, y el Staatssecretaris van Financiën sobre el cálculo de la cuota del impuesto sobre la renta correspondiente a 1994 al que el Sr. de Groot estaba sujeto en su Estado de residencia. Marco jurídico Normativa comunitaria 3 A tenor del artículo 48, apartados 1 y 2 del Tratado, «la libre circulación de los trabajadores dentro de la Comunidad quedará asegurada [...]» y ésta «supondrá la abolición de toda discriminación por razón de la nacionalidad entre los trabajadores de los Estados miembros, con respecto al empleo, la retribución y las demás condiciones de trabajo». 4 El artículo 7, apartados 1 y 2, del Reglamento nº 1612/68 establece: «1. En el territorio de otros Estados miembros y por razón de la nacionalidad, el trabajador nacional de un Estado miembro no podrá ser tratado de forma diferente que los trabajadores nacionales, en cuanto se refiere a las condiciones de empleo y de trabajo, especialmente en materia de retribución, de despido y de reintegración profesional o de nuevo empleo, si hubiera quedado en situación de desempleo. 2. Se beneficiará de las mismas ventajas sociales y fiscales que los trabajadores nacionales.» Otras disposiciones aplicables al litigio principal Convenios internacionales 5 El Reino de los Países Bajos celebró con la República Federal de Alemania, la República Francesa y el Reino Unido de Gran Bretaña e Irlanda del Norte sendos Convenios bilaterales para evitar la doble imposición (en lo sucesivo, «Convenios bilaterales»), según un modelo de convenio elaborado por la Organización de Cooperación y Desarrollo Económicos (OCDE). 6 Estos Convenios son los siguientes: - Convenio entre el Reino de los Países Bajos y la República Federal de Alemania para evitar la doble imposición en el ámbito de los impuestos sobre la renta y sobre el patrimonio, así como de otros impuestos diversos, y para regular otros aspectos en materia tributaria, firmado en La Haya el 16 de junio de 1959 (Tractatenblad 1959, 85), en su versión modificada posteriormente (Tractatenblad 1960, 107; 1980, 61 y 200; 1991, 95; 1992, 14, y 1994, 81) (en lo sucesivo, «Convenio con Alemania»); - Convenio entre el Reino de los Países Bajos y la República Francesa para evitar la doble imposición y prevenir la evasión fiscal en relación con los impuestos sobre la renta y sobre el patrimonio, firmado en París el 16 de marzo de 1973 (Tractatenblad 1973, 83), en su versión modificada posteriormente (Tractatenblad 1974, 41) (en lo sucesivo, «Convenio con Francia»); - Convenio entre el Reino de los Países Bajos y el Reino Unido de Gran Bretaña e Irlanda del Norte para evitar la doble imposición y prevenir la evasión fiscal en relación con los impuestos sobre la renta y sobre los incrementos de patrimonio, firmado en La Haya el 17 de noviembre de 1980 (Tractatenblad 1980, 205), en su versión modificada posteriormente (Tractatenblad 1981, 54 y 108; 1983, 128; 1989, 128, y 1991, 12 a 14 ambos incluidos) (en lo sucesivo, «Convenio con el Reino Unido»). 7 En virtud del artículo 15, apartado 1, del Convenio con el Reino Unido, la retribución obtenida por un residente en los Países Bajos en razón de un contrato de trabajo está sujeta a imposición en el Reino Unido cuando la actividad de que se trate se ejerce en este Estado miembro. 8 Para evitar la doble imposición, el artículo 22, apartado 2, letra b), de este Convenio obliga al Reino de los Países Bajos, en particular, a dejar exentos los elementos de la renta que puedan estar sujetos a imposición en el Reino Unido mediante una reducción del impuesto neerlandés calculada con arreglo a las disposiciones de la legislación nacional para evitar la doble imposición. 9 De modo análogo, los Convenios con Alemania y Francia prevén, en sus artículos 10 y 15 respectivamente, que las rentas no generadas en el Estado de residencia estén sujetas a imposición en origen en el Estado de empleo. Por consiguiente, las rentas generadas y ya sujetas a imposición en Alemania y en Francia están exentas del impuesto sobre la renta en los Países Bajos con el fin de evitar la doble imposición. 10 Además, en los Convenios con Alemania (artículo 20, apartado 3) y Francia (apartado 24, parte A, punto 2), la reducción para evitar la doble imposición de las rentas percibidas por un residente neerlandés en razón de contratos de trabajo ejecutados en estos Estados miembros se rige por reglas que, en cuanto al resultado, son similares a las previstas en el Convenio con el Reino Unido. 11 A diferencia del Convenio con el Reino Unido, que hace referencia explícita a las normas unilaterales neerlandesas para evitar la doble imposición y se remite expresamente a la legislación nacional para calcular la reducción del impuesto, los Convenios con Alemania y Francia no incluyen tal remisión y prevén directamente la aplicación de la fracción de proporcionalidad para calcular la reducción del impuesto en los Países Bajos. Esta fracción, que se describe detalladamente en el apartado 18 de la presente sentencia, es igual al cociente cuyo numerador es la renta bruta obtenida en el extranjero y el denominador, la renta bruta mundial. 12 Además, debe precisarse que, en las relaciones bilaterales con la República Federal de Alemania (artículo 20, apartado 3, del Convenio con Alemania), la República Francesa (artículo 24, parte A, punto 1, del Convenio con Francia) o el Reino Unido [artículo 22, apartado 2, letras a) y b), del Convenio con el Reino Unido], el Reino de los Países Bajos aplica el método de exención con reserva de progresividad, que se expone en el artículo 23 A, apartados 1 y 3, del modelo de convenio de la OCDE. 13 Así, cuando los contribuyentes neerlandeses que residen en los Países Bajos perciben rentas en uno o varios de los demás Estados miembros, el Reino de los Países Bajos no recauda impuesto alguno sobre los ingresos que ya han sido gravados en esos Estados miembros, pero conserva el derecho a tener en cuenta tales ingresos exentos para fijar el tipo del impuesto mediante la aplicación de la cláusula de progresividad. Derecho nacional 14 En los Países Bajos, la imposición directa de las personas físicas estaba regulada en la época de los hechos del litigio principal por la Wet op de inkomstenbelasting (Ley del impuesto sobre la renta), de 16 de diciembre de 1964 (Staatsblad 1964, nº 519), en su versión modificada en último lugar por la Ley de 24 de diciembre de 1993 (Staatsblad 1993, nº 760), y por la Wet op de loonbelasting (Ley del impuesto sobre los sueldos, los salarios y las pensiones), de 18 de diciembre de 1964 (Staatsblad 1964, nº 521). 15 Por otra parte, las normas nacionales para evitar la doble imposición se recogían, cuando sucedieron los hechos del litigio principal, en el Besluit voorkoming dubbele belasting 1989 (Decreto de 1989 para evitar la doble imposición), de 21 de diciembre de 1989 (Staatsblad 1989, nº 594), que entró en vigor el 1 de enero de 1990, en la versión resultante del Real Decreto de 23 de diciembre de 1994 (Staatsblad 1994, nº 964) (en lo sucesivo, «Decreto de 1989»), que entró en vigor el 1 de enero de 1995. Normas y mecanismos para evitar la doble imposición 16 El artículo 2, apartado 2, punto b, del Decreto de 1989 establece que la renta bruta obtenida en el extranjero está integrada por el total de los ingresos brutos percibidos por el contribuyente en el extranjero, como: «las retribuciones que no se puedan considerar como beneficio de una empresa extranjera [...] procedentes: 1. del trabajo, en la medida en que dichas retribuciones se perciban por una actividad realizada en el marco de un contrato de trabajo en el territorio de otro Estado». 17 Cuando sucedieron los hechos del litigio principal, el artículo 3 del Decreto de 1989 disponía: «1. La exención se aplicará mediante una reducción de la cuota del impuesto sobre la renta que se devengaría [según la Ley del impuesto sobre la renta] si no fuera aplicable [un convenio para evitar la doble imposición] y por el importe de dicha cuota. Esta reducción será igual a la cantidad que, en relación con la cuota que se devengaría [según la Ley del impuesto sobre la renta], guarde la misma proporción que la renta bruta obtenida en el extranjero guarda con la renta bruta, teniendo en cuenta las reducciones e incrementos previstos en el Capítulo II, Secciones 5A, 5B, 5C y 7 de dicha Ley, y una vez deducidas las pérdidas que deban compensarse con arreglo al Capítulo IV de dicha Ley [...]» 18 De lo anterior se desprende que, para calcular la reducción de la cuota del impuesto sobre la renta practicada para evitar la doble imposición, la cuota del impuesto sobre la renta global se multiplica por la «fracción de proporcionalidad». Esta fracción está compuesta, en el numerador, por la renta bruta obtenida en el extranjero y, en el denominador, por la renta bruta mundial. 19 Debe precisarse que el Decreto de 1989 contiene, en principio, las normas que aplican las autoridades tributarias del Reino de los Países Bajos cuando no existe convenio bilateral. No obstante, las normas que en él se establecen son aplicables en el asunto principal ya que, por una parte, el Convenio con el Reino Unido dispone que la exención concedida por dichas autoridades para evitar la doble imposición debe calcularse con arreglo a lo dispuesto en la legislación neerlandesa para evitar la doble imposición, es decir, el Decreto de 1989 que prevé la fracción de proporcionalidad, y, por otra parte, los Convenios con Alemania y Francia también prevén la aplicación de la fracción de proporcionalidad en las relaciones bilaterales con el Reino de los Países Bajos. Cálculo de la cuota 20 En el caso de un contribuyente que resida en los Países Bajos, la cuota adeudada con arreglo a la Ley del impuesto sobre la renta se calcula del modo que se describe a continuación. 21 Cuando el contribuyente residente, como es el caso del Sr. de Groot, percibe ingresos tanto en los Países Bajos como en otro Estado miembro, la cuota se calcula, en primer lugar, según la escala de gravamen progresiva de carácter general, sobre la base de todos los ingresos, incluida la renta exenta obtenida en el extranjero, de los que se deducen, por una parte, las cantidades abonadas en concepto de alimentos y, por otra parte, la parte exenta de dichos ingresos a la que tenga derecho el contribuyente por su situación personal y familiar. 22 De esta cuota teórica se resta el importe de la exención que se debe conceder en concepto de ingresos percibidos y sujetos a imposición en los diferentes Estados de empleo. 23 Para calcular la exención aplicable al contribuyente de que se trate, la cuota correspondiente a la renta global se multiplica por la fracción de proporcionalidad. 24 Las sumas abonadas por el contribuyente en concepto de alimentos al igual que la parte exenta de sus ingresos, que se toman en consideración para calcular la cuota correspondiente a los ingresos globales, no se deducen de la renta bruta mundial que figura en el denominador de la fracción de proporcionalidad. 25 A tenor de la exposición de motivos del Decreto de 7 de noviembre de 1991, por el que se modificaba el Decreto de 1989: «Se ha escogido esta fórmula para tener en cuenta determinadas deducciones que, a juicio del legislador neerlandés, influyen realmente sobre la capacidad contributiva, pero no son imputables a determinadas fuentes de ingresos situadas en los Países Bajos o en el extranjero. Dado que estas partidas no guardan relación con fuentes concretas, cabe sostener que se debe atender a estos gastos con la totalidad de los ingresos. Al tomar, en la fracción de proporcionalidad, los ingresos brutos como denominador y al multiplicar por esta fracción la cuota íntegra del impuesto adeudado sin aplicar este Decreto, se consigue que tales gastos se imputen proporcionalmente a la parte de los ingresos de origen extranjero y a la parte sujeta a imposición en los Países Bajos (la denominada prorrata).» 26 Los métodos de cálculo de esta exención tienen por objeto repartir entre todos los tipos de ingresos las deducciones relativas a la situación personal y familiar del contribuyente. Por lo tanto, las deducciones sólo se aplican a los impuestos devengados en los Países Bajos en proporción a los ingresos percibidos por el contribuyente en dicho Estado miembro. Litigio principal y cuestiones prejudiciales 27 En 1994, el Sr. de Groot residía en los Países Bajos. Hasta el 1 de abril de 1994, ejerció su actividad profesional en los Países Bajos y en otros Estados miembros como trabajador por cuenta ajena de sociedades establecidas en los Países Bajos, en Alemania, en Francia y en el Reino Unido, pertenecientes al grupo «Applied Materials». El contrato de trabajo que le vinculaba a estas sociedades llegó a su fin el 1 de abril de 1994. Durante el año 1994, el Sr. de Groot percibió de la sociedad neerlandesa ingresos por importe de 89.665 NLG; de la sociedad alemana, ingresos por importe de 74.395 NLG; de la sociedad francesa, ingresos por importe de 84.812 NLG, y de la sociedad británica, ingresos por importe de 35.009 NLG. 28 Del 1 de abril de 1994 al 29 de octubre de 1995, el Sr. de Groot estuvo desempleado. Durante el período comprendido entre el 1 de abril y el 31 de diciembre de 1994, percibió en los Países Bajos 34.743 NLG en concepto de prestaciones por enfermedad y desempleo. 29 A raíz de la disolución de su matrimonio en 1987, el Sr. de Groot estaba obligado a abonar una pensión alimenticia. El 26 de diciembre de 1994, el Sr. de Groot se liberó de dicha obligación mediante el pago de 135.000 NLG. Durante ese mismo año, ya había efectuado pagos regulares en concepto de dicha pensión por una cuantía de 43.230 NLG. 30 Por lo que respecta a los ingresos que percibió en 1994 por sus contratos de trabajo con las referidas sociedades extranjeras, el Sr. de Groot abonó, en concepto de los impuestos sobre la renta a los que estaba sujeto en el extranjero, el equivalente de 16.768 NLG en Alemania, de 12.398 NLG en Francia y de 11.335 NLG en el Reino Unido. Estos impuestos se calcularon en los diferentes Estados miembros sin tener en cuenta los pagos efectuados por el Sr. de Groot en 1994 en concepto de pensión alimenticia. 31 En los Países Bajos, en su declaración correspondiente al año 1994, el Sr. de Groot solicitó, para evitar la doble imposición, una deducción por importe de 187.348 NLG, que correspondía a unos ingresos totales obtenidos en el extranjero de 193.816 NLG, de los que se restaron una parte de los gastos profesionales, calculada de manera proporcional, que ascendía a 6.468 NLG. 32 El inspector de hacienda calculó dicha deducción mediante el método proporcional definido en el artículo 3 del Decreto de 1989 y en los Convenios con Alemania y Francia, es decir, aplicando la fracción de proporcionalidad. Por consiguiente, reclamó al Sr. de Groot una cierta cantidad en concepto de impuesto sobre la renta y de la cotización a los seguros sociales para el ejercicio de 1994. 33 Al estimar que la deducción de dicha cantidad, fijada después de varias reclamaciones, no era suficiente, el Sr. de Groot interpuso recurso ante el Gerechtshof te Amsterdam (Países Bajos) contra la decisión del inspector de hacienda relativa a dicha deducción. Alegaba que la aplicación del método de la fracción de proporcionalidad le era desfavorable fiscalmente y, en su caso, implicaba un obstáculo a la libre circulación de trabajadores, prohibida por el artículo 48 del Tratado, o a la liberad de establecimiento, en la medida en que dicho método le hacía perder una parte de las deducciones tributarias que le eran aplicables por su situación personal. 34 El Gerechtshof te Amsterdam reconoció el efecto desfavorable para los contribuyentes residentes en los Países Bajos que hubieran ejercido una actividad en otro Estado miembro. No obstante, consideró que, en el caso del Sr. de Groot, no constituía un obstáculo prohibido por el artículo 48 el Tratado, sino una consecuencia desfavorable imputable a las disparidades entre los regímenes nacionales de los Estados miembros en materia de impuesto sobre la renta. A este respecto invocó la sentencia del Tribunal de Justicia de 12 de mayo de 1998, Gilly (C-336/96, Rec. p. I-2793). 35 El Sr. de Groot interpuso recurso de casación contra esta sentencia ante el Hoge Raad der Nederlanden. 36 Este órgano jurisdiccional describe del siguiente modo las consecuencias que para el Sr. de Groot tiene la aplicación de la fracción de proporcionalidad: «La aplicación de las disposiciones [nacionales controvertidas] dio lugar a que no se tuvieran en cuenta en la fracción [...] de proporcionalidad, las obligaciones del interesado en 1994 derivadas de la situación personal, a saber, los pagos en concepto de alimentos, que se consideran comprendidos dentro de tales obligaciones, por un importe total de 178.230 NLG, mientras que tales pagos redujeron la cantidad a la que se aplica dicha fracción. Lo mismo cabe decir de la parte exenta de los ingresos. Estas deducciones por circunstancias personales no tuvieron, por tanto, efecto alguno sobre la deducción para evitar la doble imposición. Como consecuencia de esto, una parte del importe de dichas deducciones, correspondiente a la fracción de proporcionalidad, no dio lugar a la reducción efectiva del impuesto neerlandés devengado. Dado que las obligaciones personales y la situación personal y familiar del demandante no se tuvieron en cuenta, ni siquiera en parte, en la percepción del impuesto extranjero, al interesado no se le aplicaron las deducciones fiscales por sus obligaciones personales en toda su extensión y obtuvo menor provecho de la parte exenta de sus ingresos que en el caso de que en 1994 hubiera percibido la totalidad de sus rentas del trabajo de uno o varios contratos de trabajo ejecutados únicamente en los Países Bajos.» 37 El abogado general del Hoge Raad der Nederlanden cifró del siguiente modo la cuantía de la desventaja: «A causa de la imputación a prorrata de la parte extranjera de los ingresos, el interesado pierde 187/309 (es decir, más el 60 %) de la reducción fiscal que le correspondería para evitar la doble imposición.» 38 El abogado general del Hoge Raad der Nederlanden también precisó: «La desventaja consistente en la "desaparición" del 60 % de la reducción fiscal del interesado se compensa con una ventaja: el interesado obtiene ingresos en tres Estados fuente ["bronlanden"] en los que no se tienen en cuenta los ingresos obtenidos en el exterior para determinar la progresividad de los tipos. Por esta razón, el interesado tiene una importante ventaja de progresividad. Si los tres Estados fuente [de los ingresos] de que se trata tuvieran en cuenta, como el Estado de residencia, la cuantía de la renta mundial al determinar el tipo impositivo en el Estado fuente, el interesado estaría comprendido, dada su renta mundial en 1994 (aun después de aplicar las deducciones derivadas de su situación personal) en tramos de imposición superiores en los tres Estados fuente y, por tanto, pagaría más impuestos. Hasta el momento, no es habitual que un Estado fuente exija a contribuyentes residentes en el extranjero la declaración de su renta mundial con el fin de efectuar una reserva de progresividad como el Estado de residencia ni una declaración de las circunstancias personales con el fin de tomarlas en cuenta proporcionalmente como el Estado de residencia.» 39 En contra de la opinión del Gerechtshof te Amsterdam, el Hoge Raad der Nederlanden considera que la sentencia Gilly, antes citada, no permite disipar todas las dudas sobre la cuestión de si la desventaja sufrida por el Sr. de Groot constituye un obstáculo prohibido por el artículo 48 del Tratado. 40 Así, el Hoge Raad reconoce que el Tribunal de Justicia consideró, en el apartado 49 de la sentencia Gilly, antes citada, que la disparidad que se produce cuando en el Estado de residencia se toma en consideración la situación personal y familiar del contribuyente, pero no en el Estado de empleo, se debe a la circunstancia de que, en materia de impuestos directos, la situación de los residentes y la de los no residentes no son comparables por regla general. 41 El Hoge Raad estima, no obstante, que esta consideración expuesta en la sentencia Gilly, antes citada, se enmarca en el rechazo por el Tribunal de Justicia de la alegación según la cual la cuota calculada en el Estado de residencia debía ser del mismo nivel que la pagada en el Estado de empleo. 42 El Hoge Raad señala que, sin embargo, en el asunto principal, el Sr. de Groot denuncia el trato desigual que el Reino de los Países Bajos reserva a sus contribuyentes residentes a la hora de tomar en cuenta sus obligaciones personales y su situación personal y familiar, dependiendo de que la totalidad de sus ingresos provenga del Estado de residencia o de que una parte provenga de éste y otra parte se obtenga en otro Estado miembro. El Hoge Raad añade que tal diferencia puede dar lugar a una mayor presión fiscal para la última categoría de contribuyentes, aun cuando en el Estado de residencia y en el Estado de empleo se utilice el mismo sistema tributario y escalas de gravamen idénticas. 43 El Hoge Raad alberga dudas, por tanto, sobre si el método aplicado en los Países Bajos, consistente en imputar a los ingresos extranjeros una parte de las deducciones proporcional a su importancia en la renta mundial es compatible con el artículo 48 del Tratado. Estima que tal imputación estaría justificada si se pudiera partir del principio de que la legislación del «Estado fuente» (o Estado de empleo) permitiera aplicar al contribuyente, en la proporción de los ingresos obtenidos en este Estado miembro en relación con la renta global, las mismas ventajas tributarias derivadas de su situación personal que las previstas para los residentes de dicho Estado. Ahora bien, el Hoge Raad observa que no se conceden tales ventajas en ninguno de los demás Estados miembros en los que el Sr. de Groot ejerció una actividad. 44 Según el Hoge Raad, de las sentencias de 14 de febrero de 1995, Schumacker (C-279/93, Rec. p. I-225), y de 14 de septiembre de 1999, Gschwind (C-391/97, Rec. p. I-5451), se infiere que esos Estados miembros no están obligados a conceder tales ventajas, ya que los ingresos obtenidos por el Sr. de Groot en 1994 fuera de su Estado de residencia no constituyen la totalidad, o la cuasi totalidad, de sus ingresos familiares. 45 Estas dos sentencias tampoco permiten, según el Hoge Raad, llegar a la conclusión de que si la cuota del impuesto adeudada en el Estado de residencia fuera suficiente, éste estaría obligado a conceder al contribuyente de que se tratase, por razón de su situación personal y familiar, una deducción efectiva de la misma entidad que la que habría podido aplicar si hubiera obtenido la totalidad de sus ingresos en dicho Estado, independientemente de eventuales obstáculos derivados del sistema elegido, para tomar en cuenta dicha situación por este Estado en solitario o conjuntamente con otro Estado en el marco de un convenio bilateral para evitar la doble imposición. 46 En estas circunstancias, por considerar necesario consultar sobre la conformidad con el Derecho comunitario de la normativa tributaria neerlandesa para evitar la doble imposición, el Hoge Raad der Nederlanden decidió suspender el procedimiento y plantear al Tribunal de Justicia las siguientes cuestiones prejudiciales: «1) ¿Se oponen los artículos 48 del Tratado CE [...] y 7 del Reglamento (CEE) nº 1612/68 a un sistema para evitar la doble imposición en virtud del cual un residente de un Estado miembro pierde en su Estado de residencia una parte proporcional tanto de la parte exenta de sus ingresos como de las ventajas fiscales personales, cuando en un determinado año haya obtenido en otro Estado miembro ingresos en razón de un contrato de trabajo ejecutado en dicho Estado, que están sujetos a gravamen en ese Estado sin tener en cuenta la situación personal y familiar del referido trabajador? 2) En caso de respuesta afirmativa a la primera cuestión, ¿impone el Derecho comunitario exigencias específicas en cuanto a la forma en que el Estado de residencia debe tener en cuenta la situación personal y familiar del referido trabajador por cuenta ajena?» Sobre la primera cuestión 47 Mediante su primera cuestión, el órgano jurisdiccional remitente solicita, en esencia, que se dilucide si los artículos 48 del Tratado y 7 del Reglamento nº 1612/68 se oponen a una normativa como la controvertida en el procedimiento principal, contenida o no en un convenio para evitar la doble imposición, en virtud de la cual un contribuyente pierde, en el cálculo de la cuota del impuesto sobre la renta que debe abonar en el Estado de residencia, una fracción tanto de la parte exenta de sus ingresos como de sus ventajas fiscales personales, por haber percibido también, durante el año considerado, retribuciones en otro Estado miembro que han sido gravadas en este último Estado sin tener en cuenta su situación personal y familiar. Observaciones presentadas ante el Tribunal de Justicia 48 El Sr. de Groot señala, en primer lugar, que en el apartado 13 de la sentencia de 7 de julio de 1988, Stanton (143/87, Rec. p. 3877), el Tribunal de Justicia declaró que el conjunto de disposiciones del Tratado CE relativas a la libre circulación de personas tiene por objeto facilitar a los nacionales comunitarios el ejercicio de cualquier tipo de actividad profesional en el territorio de la Comunidad y se opone a una normativa nacional que pudieran colocar a dichos nacionales en una situación desfavorable en el supuesto de que deseen ejercer sus actividades fuera del territorio de un solo Estado miembro. 49 A continuación sostiene que, en comparación con la situación que habría tenido de haber trabajado únicamente en los Países Bajos, donde reside, la ventaja fiscal de que disfruta en concepto de deducciones relativas a su situación personal es menor. Considera, por tanto, que se le ha colocado en una situación fiscalmente desfavorable porque sus contratos de trabajo se han repartido entre varios Estados miembros. 50 Por consiguiente, en opinión del Sr. de Groot, el método aplicado en los Países Bajos para evitar la doble imposición, en el que se tienen en cuenta las deducciones por la situación personal y familiar aplicando la fracción de proporcionalidad, constituye un obstáculo a la libre circulación de trabajadores. Considera que este obstáculo no es consecuencia de la disparidad entre las escalas de gravamen de los Estados miembros, a diferencia de lo que ocurría en el asunto en el que recayó la sentencia Gilly, antes citada. Sostiene que este obstáculo tampoco se debe a los Convenios con Alemania, Francia y el Reino Unido, sino a la manera en que el Reino de los Países Bajos ha aplicado dichos Convenios. Por estos motivos, llega a la conclusión de que las disposiciones del Tratado relativas a la libre circulación de personas son aplicables a una situación como la suya. 51 El Sr. de Groot alega, por último, que corresponde al Estado de residencia conceder las ventajas fiscales personales y no al Estado de empleo. 52 Según los Gobiernos neerlandés y belga, el artículo 48 del Tratado no se opone a la aplicación de disposiciones como las previstas en los Convenios bilaterales y en la normativa neerlandesa. 53 El Gobierno neerlandés reconoce la desventaja causada por la aplicación de la fracción de proporcionalidad a los contribuyentes que se encuentran en la situación del Sr. de Groot. No obstante, alega que no se puede eliminar esta desventaja invocando el Derecho comunitario en contra del Estado miembro de residencia. Así, una desventaja de esta índole no se debe a la legislación nacional para evitar la doble imposición, sino, fundamentalmente, al reparto de la competencia tributaria entre los Estados miembros sobre la base de un convenio para evitar la doble imposición, esfera que no está comprendida en el ámbito de aplicación de las disposiciones del Tratado, y a que los Estados de empleo no conceden deducciones por la situación personal y familiar de los contribuyentes, lo que no es de por sí contrario al Tratado. 54 El Gobierno neerlandés sostiene asimismo que el hecho de que las autoridades neerlandesas tomen en cuenta la situación personal y familiar del Sr. de Groot es conforme con la sentencia Schumacker, antes citada. Así, en dicha sentencia, el Tribunal de Justicia declaró que en principio correspondía al Estado de residencia tomar en consideración la situación familiar y personal del contribuyente sobre una base imponible suficiente. A juicio de este Gobierno, existe una excepción a este principio cuando el contribuyente no residente percibe la parte fundamental de sus ingresos y la cuasi totalidad de los ingresos de la unidad familiar en el Estado de empleo. 55 Las autoridades neerlandesas afirman haber aplicado este principio, ya que, de conformidad los Convenios con Alemania, Francia y el Reino Unido, que atribuyen la competencia tributaria al Reino de los Países Bajos, éste, como Estado de residencia, tuvo en cuenta la situación personal y familiar del contribuyente en la determinación de la base imponible neerlandesa. Dichas autoridades sostienen que las deducciones personales del Sr. de Groot fueron aplicadas íntegramente al total de la renta mundial imponible en los Países Bajos con arreglo a la legislación neerlandesa. 56 Por consiguiente, en opinión del Gobierno neerlandés, los efectos censurados por el Sr. de Groot no se producen al aplicarse las disposiciones tributarias nacionales, sino únicamente en el momento de aplicar el método para evitar la doble imposición establecido por los Convenios bilaterales. Así, determinados elementos de las deducciones personales se imputan proporcionalmente a los ingresos exentos en los Países Bajos cuando se aplica en este Estado el método de exención con reserva de progresividad y se calcula la reducción de la cuota. 57 Según el Gobierno neerlandés, si posteriormente resulta que en el Estado o Estados de empleo estos elementos no pueden deducirse del impuesto con que se han gravado los ingresos allí percibidos, esta circunstancia se debe a las diferencias entre los sistemas tributarios de los Estados miembros, que no son contrarias al Derecho comunitario, como se infiere de la sentencia Gilly, antes citada. 58 El Gobierno neerlandés estima, por tanto, que no es contrario al artículo 48 del Tratado que el Estado de residencia impute a prorrata las deducciones personales a los ingresos exentos. 59 Dicho Gobierno alega que la única forma de remediar una desventaja como la sufrida por un contribuyente que se encuentra en la situación del Sr. de Groot sería que los Estados de empleo concediesen las deducciones por la situación personal y familiar del contribuyente en proporción a los ingresos que allí se perciban. No obstante, continúa el Gobierno neerlandés, el Derecho comunitario, en su estado actual, no obliga al Estado de empleo a actuar de este modo cuando el contribuyente no perciba la cuasi totalidad de los ingresos acumulados de su unidad familiar en su territorio. Según este Gobierno, sólo en este preciso supuesto el Estado de empleo estaría obligado a conceder tales deducciones personales en virtud de la sentencia Schumacker, antes citada. El Gobierno neerlandés añade que el Reino de los Países Bajos, como Estado de empleo y no como Estado de residencia, estableció este sistema en su legislación tributaria en enero de 2001. 60 Por otra parte, el Gobierno neerlandés estima que, dado que determinadas deducciones no pueden imputarse a determinadas fuentes de ingresos con exclusión de otras, deben repartirse entre todos los ingresos, lo que justifica que el Estado de residencia sólo las tenga en cuenta en proporción a los ingresos obtenidos en su territorio. 61 El Gobierno belga alega que los contribuyentes que ejercen la libertad de circulación disponen con frecuencia de una ventaja fiscal no desdeñable consistente en el mecanismo llamado «salary split». Así, dada la progresividad del impuesto sobre la renta, resultan favorecidos los trabajadores que, como el Sr. de Groot, sólo declaran una parte de sus ingresos en cada Estado de empleo. 62 El Gobierno belga señala que la ventaja fiscal que de este modo obtienen los trabajadores no residentes en relación con los trabajadores residentes, debida a la falta de progresividad del impuesto, es contraria al principio de equidad fiscal, según el cual los contribuyentes han de pagar impuestos en función de su capacidad contributiva. Según dicho Gobierno, con los mismos ingresos, el trabajador no residente siempre paga menos impuestos que el trabajador residente. 63 El Gobierno belga añade que la discriminación alegada, que diferencia a los residentes neerlandeses en función de que perciban retribuciones en los Países Bajos o en el extranjero, no toma en cuenta la situación en el Estado de empleo. En su opinión, el problema que se plantea no ha de resolverse en el Estado de residencia, sino en el Estado de empleo. Este último tendría que poder exigir el impuesto a los no residentes con arreglo a su renta mundial y conceder las ventajas fiscales por la situación personal y familiar del contribuyente en la proporción de los ingresos percibidos en su territorio. 64 A juicio del Gobierno belga, la jurisprudencia elaborada en las sentencias Schumacker y Gschwind, antes citadas, permite al Estado de empleo no conceder ventaja fiscal alguna por la situación personal y familiar del contribuyente. En estas circunstancias, obligar al Estado de residencia a conceder todas las ventajas fiscales derivadas de dicha situación únicamente sobre la parte nacional de los ingresos implicaría cargar sobre dicho Estado todo el peso de tales ventajas fiscales. El Gobierno belga considera que esta solución no sería equitativa, ya que el Estado de residencia asume la parte esencial de los servicios públicos prestados al contribuyente, y abocaría a un resultado desproporcionado en relación con el objetivo perseguido por el artículo 48 del Tratado. 65 Por último, el Gobierno belga alega que exigir al Estado de residencia que conceda todas las ventajas fiscales derivadas de la situación personal y familiar del contribuyente únicamente sobre la parte nacional de sus ingresos facilitaría la evasión fiscal y el establecimiento de sistemas fraudulentos que multiplicarían los efectos del mecanismo del «salary split». 66 Según el Gobierno alemán, un trabajador puede invocar el artículo 48 del Tratado contra un Estado miembro del que sea nacional o residente cuando, como en el asunto principal, hace uso de su libertad de circulación en la Comunidad para ejercer, además de su actividad en el Estado miembro de residencia, una actividad económica en el territorio de otro Estado miembro. Dicho Gobierno considera que incumbe al Estado de residencia tener en cuenta íntegramente la situación personal y familiar del contribuyente de que se trate cuando no haya sucedido así en el Estado de empleo, ya que el Estado de residencia dispone de toda la información necesaria para apreciar, teniendo cuenta de esta situación, su capacidad contributiva global. El Gobierno alemán recuerda, sobre este particular, que el Tribunal de Justicia declaró en la sentencia Schumacker, antes citada, que la capacidad contributiva personal de un no residente, resultante de computar el conjunto de sus ingresos y de tener en cuenta su situación personal y familiar, puede apreciarse con mayor facilidad en el lugar donde éste tiene su centro de intereses personales y patrimoniales, que corresponde en general al lugar de su residencia habitual. 67 Según la Comisión, lo que se discute en el asunto principal -la imputación proporcional tanto de la parte exenta de los ingresos como de las deducciones fiscales personales a los ingresos sujetos a gravamen en el extranjero- no guarda relación con el comportamiento de los Estados de empleo ni con las obligaciones jurídicas recíprocas de los Estados miembros implicados. El litigio, a juicio de la Comisión, versa sobre la manera en que el Reino de los Países Bajos, tras haber asumido mediante convenio bilateral la obligación de dejar exentos del impuesto neerlandés los ingresos ya sujetos a imposición en el extranjero, trata la parte exenta de los ingresos y las demás deducciones fiscales personales que normalmente procede aplicar. 68 La Comisión sostiene que cuando un Estado miembro, en cuanto Estado de residencia, ha optado por la exención de las cantidades ya sujetas a imposición según un método que puede producir, en determinados casos, una ventaja de progresividad para el contribuyente y cuando los Estados de empleo, salvo en la situación descrita en el asunto en el que recayó la sentencia Schumacker, antes citada, no están obligados a conceder, al exigir el impuesto a los no residentes, la parte exenta de los ingresos y las demás deducciones fiscales habituales en Derecho interno, el Estado de residencia debe aplicar la exención pactada en un Convenio para evitar la doble imposición. En este supuesto, este último Estado no puede distinguir, al tomar en cuenta dicha parte exenta de los ingresos y las demás deducciones fiscales personales, entre los residentes que hayan obtenido la totalidad de sus ingresos mediante un trabajo ejercido en su territorio y los que hayan obtenido una parte de sus ingresos en otro u otros Estados miembros. 69 La Comisión alega que de la descripción de la normativa aplicable, y de las apreciaciones y cálculos efectuados sobre esta base por el órgano jurisdiccional remitente y por su abogado general, se desprende que una persona que tiene su residencia fiscal en los Países Bajos y que obtiene una parte de sus ingresos en otro Estado miembro pierde una parte proporcional tanto de la parte exenta de sus ingresos como de las demás deducciones fiscales personales. 70 La Comisión señala que las conclusiones generales del abogado general del Hoge Raad der Nederlanden se basan en la idea de que el trato fiscal de los residentes en los Países Bajos que han obtenido una parte de sus ingresos en otro Estado miembro implica tanto ventajas como inconvenientes. La desventaja es la que dio lugar al asunto principal. La ventaja consiste, por una parte, en que los Estados de empleo no tienen en cuenta la renta mundial cuando determinan el tipo impositivo aplicable y, por ello, no pueden aplicar progresividad alguna y, por otra parte, en el método elegido por el Estado de residencia para evitar la doble imposición. La Comisión destaca que, cuando el Estado de residencia, como ocurre en los Países Bajos, evita la doble imposición deduciendo de la cuota potencial una cantidad correspondiente a la parte de los ingresos extranjeros en la renta total, existe una ventaja de progresividad para el contribuyente. 71 La Comisión alega a este respecto que el responsable de la ventaja de progresividad es el propio Reino de los Países Bajos y, por tanto, no puede invocarla para argumentar que la desventaja derivada de la reducción tanto de la parte exenta de los ingresos como de las deducciones fiscales personales es necesaria para compensar dicha ventaja. Añade que, aun cuando el régimen tributario neerlandés fuera favorable en la mayoría de los casos al residente fiscal que haya obtenido en el extranjero ingresos procedentes de un trabajo por cuenta ajena, este régimen implica, cuando perjudica a tal residente, un trato desigual en relación con el deparado al residente fiscal que trabaja únicamente en los Países Bajos y crea, de este modo, un obstáculo a la libre circulación de los trabajadores garantizada por el artículo 48 del Tratado. 72 La Comisión estima que este obstáculo a la libre circulación de los trabajadores no puede justificarse ni por consideraciones relativas a la coherencia del régimen tributario neerlandés ni por el objetivo de simplificar y coordinar la recaudación del impuesto sobre la renta, ni tampoco por dificultades de carácter técnico. 73 Por lo que se refiere a la coherencia fiscal, la Comisión sostiene que en el asunto principal falta la relación directa entre un impuesto dado y la exención correspondiente que requiere la jurisprudencia del Tribunal de Justicia para un mismo contribuyente. Las exenciones controvertidas, a saber, la parte exenta de los ingresos y las eventuales deducciones personales, tienen, a juicio de la Comisión, su propia razón de ser y no pueden concebirse como parte de un contexto más amplio en el que se opondrían a un impuesto que grava la misma operación. La Comisión añade que no existe ninguna relación entre la ventaja de progresividad y la desventaja causada por la reducción tanto de la parte exenta de los ingresos como de las eventuales deducciones personales. 74 En lo que atañe a las otras dos justificaciones que podrían invocarse, la Comisión sostiene que no pueden justificar en ningún caso que se menoscaben los derechos que confieren a los particulares las disposiciones del Tratado que consagran las libertades fundamentales (sentencia de 26 de enero de 1999, Terhoeve, C-18/95, Rec. p. I-345, apartados 44 y 45). Apreciación del Tribunal de Justicia 75 Con carácter previo, hay que recordar que, si bien la fiscalidad directa es competencia de los Estados miembros, no es menos cierto que estos últimos deben ejercer ésta respetando el Derecho comunitario y abstenerse, por tanto, de toda discriminación manifiesta o encubierta basada en la nacionalidad (sentencias, antes citadas, Schumacker, apartados 21 y 26, y Gschwind, apartado 20). 76 Todo nacional comunitario que haya hecho uso del derecho a la libre circulación de trabajadores y que haya ejercido una actividad profesional en otro Estado miembro, está comprendido, independientemente de su lugar de residencia y de su nacionalidad, dentro del ámbito de aplicación de los artículos 48 del Tratado y 7 del Reglamento nº 1612/68 (sentencias de 23 de febrero de 1994, Scholz, C-419/92, Rec. p. I-505, apartado 9, y Terhoeve, antes citada, apartado 27). 77 Además, es jurisprudencia reiterada que el conjunto de disposiciones del Tratado relativas a la libre circulación de personas tienen por objeto facilitar a los nacionales comunitarios el ejercicio de cualquier tipo de actividad profesional en todo el territorio de la Comunidad y se oponen a las medidas que pudieran colocar a estos nacionales en una situación desfavorable en el supuesto de que desearan ejercer una actividad económica en el territorio de otro Estado miembro (sentencias de 7 de julio de 1992, Singh, C-370/90, Rec. p. I-4265, apartado 16; Terhoeve, antes citada, apartado 37; de 27 de enero de 2000, Graf, C-190/98, Rec. p. I-493, apartado 21, y de 15 de junio de 2000, Sehrer, C-302/98, Rec. p. I-4585, apartado 32). 78 Las disposiciones que impidan o disuadan a un nacional de un Estado miembro de abandonar su país de origen para ejercer su derecho a la libre circulación constituyen, por consiguiente, obstáculos a dicha libertad, aun cuando se apliquen con independencia de la nacionalidad de los trabajadores afectados (sentencia de 7 de marzo de 1991, Masgio, C-10/90, Rec. p. I-1119, apartados 18 y 19, así como las sentencias, antes citadas, Terhoeve, apartado 39, y Sehrer, apartado 33). 79 De este modo, aunque por su tenor, las disposiciones relativas a la libre circulación de trabajadores tengan por objeto, en particular, garantizar el derecho al trato nacional en el Estado de cogida, se oponen también a que el Estado origen obstaculice la libre aceptación y el ejercicio de un empleo por uno de sus nacionales en otro Estado miembro (véase, en este sentido, la sentencia Terhoeve, antes citada, apartados 27 a 29). 80 Por consiguiente, la circunstancia de que el Sr. de Groot tenga la nacionalidad neerlandesa no le impide invocar las normas relativas a la libre circulación de trabajadores contra el Estado miembro del que es nacional ya que, ejerciendo su derecho a la libre circulación, ha ejercido una actividad por cuenta ajena en otro Estado miembro (sentencias, antes citadas, Terhoeve, apartados 27 a 29, y Sehrer, apartado 29). Sobre la existencia de un obstáculo a la libre circulación de trabajadores 81 En primer lugar, debe recordarse que, en el asunto principal, el Sr. de Groot, nacional neerlandés, reside en los Países Bajos, donde percibió una parte de sus ingresos del año 1994. El resto de sus ingresos profesionales del mismo año le fueron abonados por sociedades extranjeras a cambio de prestaciones efectuadas en otros tres Estados miembros. Consta, por tanto, que ha ejercido el derecho a la libre circulación de los trabajadores. 82 El hecho de que el Sr. de Groot ya no estuviera sujeto a una relación laboral en la fecha de imposición no puede privarle de la garantía de determinados derechos vinculados a la condición de trabajador (véase, en este sentido, la sentencia Sehrer, antes citada, apartado 30, así como la jurisprudencia allí citada), habida cuenta de que el litigio principal se refiere a las consecuencias fiscales directas de haber ejercido el Sr. de Groot actividades como trabajador en otros Estados miembros. 83 En segundo lugar, ha de señalarse que es pacífico entre las partes en el procedimiento principal que, debido a la aplicación del mecanismo de la fracción de proporcionalidad, una parte proporcional de las ventajas fiscales personales a las que el Sr. de Groot podía pretender no ha dado lugar a una reducción efectiva del impuesto devengado en los Países Bajos. De este modo, el Sr. de Groot ha sufrido una desventaja real debido a la aplicación de la fracción de proporcionalidad, ya que ha obtenido por el pago de sus obligaciones de alimentos y por la parte exenta de sus ingresos una ventaja fiscal menor que la que habría obtenido si hubiera percibido todas sus rentas del año 1994 en los Países Bajos. 84 Esta desventaja ocasionada por la aplicación que el Estado miembro de residencia hace de su normativa para evitar la doble imposición puede disuadir a un nacional de dicho Estado de trasladarse al extranjero para ejercer una actividad por cuenta ajena, en el sentido del Tratado, en el territorio de otro Estado miembro. 85 Contrariamente a lo que sostiene el Gobierno neerlandés basándose en la sentencia Gilly, antes citada, la desventaja sufrida por el Sr. de Groot no es imputable ni a las disparidades entre los regímenes fiscales de los Estados miembros de residencia y de empleo ni a los regímenes tributarios de los diferentes Estados de empleo. 86 A este respecto, debe señalarse que una situación como la controvertida en el asunto principal es diferente de la examinada en la sentencia Gilly, antes citada. Así, la desventaja fiscal sufrida por el Sr. de Groot no está relacionada en modo alguno con una diferencia entre las escalas de gravamen del Estado de residencia y de los Estados de empleo, como ha indicado el órgano jurisdiccional remitente, mientras que en el apartado 47 de la sentencia Gilly, el Tribunal de Justicia declaró que las consecuencias desfavorables que pudiese entrañar, para la Sra. Gilly, el mecanismo controvertido para la deducción por compensación de impuestos satisfechos en el extranjero se derivaban principalmente de las disparidades entre las escalas de gravamen de los Estados miembros de que se trataba, cuya fijación es competencia de éstos al no existir una normativa comunitaria en la materia. 87 Además, mientras que la Sra. Gilly había obtenido, en el Estado de residencia, la totalidad de las ventajas fiscales previstas por la legislación de este Estado en favor de sus residentes, no ocurre así en el caso del Sr. de Groot, que sostiene precisamente, en el asunto principal, que en su Estado de residencia se le privó de una parte de las deducciones que la legislación de este Estado establecía para sus residentes por haber ejercido su derecho a la libre circulación. 88 En cuanto a la circunstancia, expuesta en la resolución de remisión, de que no se ha tenido en cuenta la situación personal y familiar del Sr. de Groot en los regímenes tributarios de los Estados de empleo, debe señalarse, como ha hecho acertadamente la Comisión, que tal obligación no está prevista en los Convenios con Alemania, Francia y el Reino Unido. 89 Además, el Tribunal de Justicia estimó, en los apartados 36 y 27 respectivamente de las sentencias, antes citadas, Schumacker y Gschwind, que la obligación de tener en cuenta la situación personal y familiar sólo recae en el Estado miembro de empleo cuando el contribuyente obtiene de una actividad ejercida en éste la cuasi totalidad o la totalidad de sus recursos imponibles y no percibe ingresos significativos en su Estado de residencia, de modo que éste no puede concederle las ventajas resultantes de tener en cuenta su situación personal y familiar. 90 En el apartado 32 de la sentencia Schumacker, antes citada, el Tribunal de Justicia también declaró que, en principio, incumbe al Estado de residencia conceder al contribuyente la totalidad de las ventajas fiscales relacionadas con su situación personal y familiar ya que este Estado es el que se encuentra en mejor situación para apreciar la capacidad contributiva individual del contribuyente al ser el centro de sus intereses personales y patrimoniales 91 En el presente caso, si bien se tuvieron en cuenta, como alega el Gobierno neerlandés, las pensiones alimenticias abonadas por el Sr. de Groot y la parte exenta de sus ingresos para calcular la cuota teórica del impuesto que gravaría la totalidad de los ingresos del contribuyente, debe señalarse que la aplicación de la fracción de proporcionalidad hizo, no obstante, que el Sr. Groot sólo pudiera aplicar las deducciones por su situación familiar y personal a prorrata de los ingresos que había percibido en los Países Bajos. El Sr. de Groot, por haber ejercido su derecho a libre circulación, ha perdido una parte de las deducciones fiscales previstas en la legislación neerlandesa que podría haber aplicado por su condición de residente en los Países Bajos. 92 Es preciso añadir sobre este particular que es irrelevante que la fracción de proporcionalidad se aplique con arreglo al Decreto de 1989, para los ingresos obtenidos y gravados en el Reino Unido, o a lo dispuesto en los Convenios con Alemania y Francia, para los ingresos obtenidos y gravados en estos Estados miembros, aun cuando estos Convenios se limiten a reproducir las disposiciones de la legislación neerlandesa en la materia. 93 En efecto, debe recordarse que, según jurisprudencia reiterada, al no existir medidas de unificación o de armonización comunitaria, los Estados miembros son competentes para establecer los criterios de imposición de las rentas y del patrimonio con el fin de eliminar, en su caso mediante convenios, la doble imposición. En este contexto, los Estados miembros son libres, en el marco de los convenios bilaterales celebrados para evitar la doble imposición, para fijar los criterios de sujeción a efectos del reparto de la competencia tributaria (sentencias Gilly, antes citada, apartados 24 y 30, y de 21 de septiembre de 1999, Saint-Gobain ZN, C-307/97, Rec. p. I-6161, apartado 57). 94 No obstante, por lo que se refiere al ejercicio de la competencia tributaria repartida de esta manera, los Estados miembros están obligados a cumplir las normas comunitarias (véase, en este sentido, la sentencia Saint-Gobain ZN, antes citada, apartado 58) y, en concreto, deben respetar el principio de trato nacional de los nacionales de los demás Estados miembros y de sus propios nacionales que hayan ejercido las libertades garantizadas por el Tratado. 95 Por consiguiente, una normativa como la controvertida en el procedimiento principal constituye un obstáculo a la libre circulación de trabajadores prohibido, en principio, por el artículo 48 del Tratado. Sobre las justificaciones de un obstáculo de esta índole 96 Ha de examinarse, no obstante, si este obstáculo a la libre circulación de los trabajadores puede encontrar justificación de acuerdo con las disposiciones del Tratado. 97 En primer lugar, en lo que atañe a la alegación según la cual la desventaja sufrida por un contribuyente como el Sr. de Groot, en relación con la reducción del impuesto, se compensa en gran parte por una ventaja de progresividad, como ha expuesto el abogado general del órgano jurisdiccional remitente y ha invocado el Gobierno belga, basta con recordar que, según jurisprudencia reiterada, un trato fiscal desfavorable contrario a una libertad fundamental no puede encontrar justificación en la existencia de otras ventajas fiscales, aun suponiendo que tales ventajas existan (véanse, en relación con la libertad de establecimiento, las sentencias del Tribunal de Justicia de 28 de enero de 1986, Comisión/Francia, 270/83, Rec. p. 273, apartado 21; de 27 de junio de 1996, Asscher, C-107/94, Rec. p. I-3089, apartado 53, y Saint Gobain ZN, antes citada, apartado 54; en relación con la libre prestación de servicios, la sentencia de 26 de octubre de 1999, Eurowings Luftverkehr, C-294/97, Rec. p. I-7447, apartado 44, y en relación con la libre circulación de capitales, la sentencia de 6 de junio de 2000, Verkooijen, C-35/98, Rec. p. I-4071, apartado 61). 98 En segundo lugar, no puede acogerse la alegación del Gobierno neerlandés según la cual está justificado que el Estado de residencia sólo tome en cuenta la situación personal y familiar del contribuyente residente en proporción a los ingresos obtenidos en su territorio puesto que incumbe al Estado de empleo proceder de igual modo respecto de la parte de los ingresos imponibles en su territorio. A este respecto, debe recordarse que los ingresos obtenidos en el territorio de un Estado por un trabajador no residente sólo constituyen, habitualmente, una parte de sus ingresos globales, centralizados en el lugar de su residencia. Por otra parte, el lugar donde más fácilmente puede apreciarse la capacidad contributiva individual de este tipo de contribuyentes, resultante de computar el conjunto de sus ingresos y de tener en cuenta su situación personal y familiar, es el lugar en que se sitúa el centro de sus intereses personales y patrimoniales. Este lugar coincide, en general, con la residencia habitual de la persona de que se trate. Así, el Derecho tributario internacional, y concretamente el modelo de convenio de la OCDE en materia de doble imposición, admite que, en principio, corresponde al Estado de residencia gravar al contribuyente de manera global, teniendo en cuenta los elementos inherentes a su situación personal y familiar (véase la sentencia Schumacker, antes citada, apartado 32). 99 No cabe duda de que, a falta de medidas de unificación o de armonización comunitaria, los Estados miembros tienen la posibilidad de modificar esta correlación entre la consideración por el Estado de residencia, por una parte, de la totalidad de los ingresos de sus residentes y, por otra parte, de su situación personal y familiar global mediante convenios, bilaterales o multilaterales, para evitar la doble imposición. Por consiguiente, el Estado de residencia puede verse liberado, mediante un convenio, de su obligación de tomar en cuenta en su integridad la situación personal y familiar de los contribuyentes que residen en su territorio y ejercen parcialmente su actividad económica en el extranjero. 100 El Estado de residencia también puede verse dispensado del cumplimiento de esta obligación si comprueba que, aun a falta de convenio, uno o varios Estados de empleo conceden ventajas, sobre los ingresos que gravan, al tener en cuenta la situación personal y familiar de los contribuyentes que no residen en el territorio de estos Estados, pero obtienen en él ingresos imponibles. 101 No obstante, los mecanismos utilizados para eliminar la doble imposición o los sistemas tributarios nacionales que la eliminan o la atenúan deben garantizar a los contribuyentes de los Estados considerados que, al final, se habrá tenido en cuenta debidamente su situación personal y familiar en su integridad, con independencia del modo en que los Estados miembros interesados se hayan repartido entre ellos tal obligación, ya que en caso contrario se crearía una desigualdad de trato incompatible con las disposiciones del Tratado sobre la libre circulación de los trabajadores, que no se debería en modo alguno a las disparidades existentes entre las legislaciones tributarias nacionales. 102 En el presente caso, debe señalarse que el Derecho nacional neerlandés y los Convenios celebrados por los Países Bajos con Alemania, Francia y el Reino Unido no garantizan este resultado. En efecto, el Estado de residencia queda parcialmente liberado de su obligación de tomar en consideración la situación personal y familiar del contribuyente, sin que los Estados de empleo, respecto de la parte de los ingresos obtenidos en su territorio, acepten soportar las consecuencias fiscales correspondientes o tengan que hacerse cargo de ellas con arreglo a convenios para evitar la doble imposición celebrados con el Estado de residencia. No sucede lo mismo únicamente en el caso del Convenio con Alemania, en el supuesto de que el 90 % de los ingresos se obtengan en el Estado de empleo, circunstancia que no concurre en el asunto principal. 103 Por lo que se refiere, en tercer lugar, al argumento invocado por el Gobierno belga, según el cual resulta desproporcionado obligar al Estado de residencia a asumir la carga de conceder la totalidad de las reducciones a que tengan derecho los contribuyentes residentes que hayan obtenido retribuciones en otros Estados miembros, aun cuando tales retribuciones hayan estado sujetas a imposición en estos Estados sin tomar en consideración la situación personal y familiar del contribuyente, hay que recordar la jurisprudencia reiterada según la cual la pérdida de ingresos fiscales nunca puede justificar una restricción al ejercicio de una libertad fundamental (sentencia de 16 de julio de 1998, ICI, C-264/96, Rec. p. I-4695, apartado 28, y Saint-Gobain ZN, antes citada, apartado 51). 104 Además, debe señalarse que las autoridades neerlandesas, al gravar los ingresos del Sr. de Groot, pudieron aplicar la progresividad de la escala de gravamen nacional, ya que en los Convenios bilaterales está prevista la reserva de progresividad. 105 En último lugar, no cabe alegar que para la coherencia del método de exención con reserva de progresividad sea necesario el sistema de imputación de las deducciones en proporción a los ingresos exentos, previsto por la normativa neerlandesa y por los Convenios bilaterales. 106 El Tribunal de Justicia ha considerado, en efecto, que la necesidad de garantizar la coherencia del régimen tributario puede justificar una normativa que restrinja las libertades fundamentales (sentencias de 28 de enero de 1992, Bachmann, C-204/90, Rec. p. I-249, apartado 28, y Comisión/Bélgica, C-300/90, Rec. p. I-305, apartado 21). 107 Sin embargo, no sucede así en el presente supuesto. 108 En los asuntos en los que recayeron las sentencias, antes citadas, Bachmann y Comisión/Bélgica, se daba una relación directa entre el carácter deducible de las primas pagadas en virtud de los contratos de seguro de vejez y de vida y la sujeción al impuesto de las cantidades cobradas en cumplimiento de dichos contratos, relación que debía preservarse para salvaguardar la coherencia del sistema tributario controvertido. 109 Pues bien, en el asunto principal no existe ninguna relación directa de esta naturaleza entre, por una parte, el método de exención con reserva de progresividad, en virtud del cual el Estado de residencia renuncia a gravar los ingresos obtenidos en otros Estados miembros, pero los tiene en cuenta para determinar el tipo impositivo aplicable a las retribuciones no exentas, y, por otra parte, la imputación de las deducciones personales en proporción a los ingresos obtenidos en el Estado de residencia. En efecto, como ha señalado el Abogado General en el punto 58 de sus conclusiones, la efectividad de la progresividad del impuesto sobre la renta en el Estado de residencia, que persigue el método de exención con reserva de progresividad, no está supeditada a la limitación, en dicho Estado, de la consideración de la situación personal y familiar del contribuyente. 110 Por consiguiente, procede responder a la primera cuestión que el artículo 48 del Tratado se opone a una normativa como la controvertida en el procedimiento principal, contenida o no en un convenio para evitar la doble imposición, en virtud de la cual un contribuyente pierde, en el cálculo de la cuota del impuesto sobre la renta que debe abonar en el Estado de residencia, una fracción de la parte exenta de sus ingresos y de sus ventajas fiscales personales, por haber percibido también, durante el año considerado, retribuciones en otro Estado miembro que han sido gravadas en este último Estado sin tener en cuenta su situación personal y familiar. 111 Habida cuenta de la respuesta dada a la primera cuestión en relación con el artículo 48 del Tratado, huelga examinar si el artículo 7 del Reglamento nº 1612/68 se opone a una normativa como la controvertida en el procedimiento principal. Sobre la segunda cuestión 112 Mediante su segunda cuestión, el órgano jurisdiccional remitente solicita, fundamentalmente, que se determine si el Derecho comunitario contiene exigencias específicas sobre la manera en que el Estado de residencia debe tomar en cuenta la situación personal y familiar de un trabajador por cuenta ajena que ha ejercido una actividad en otro Estado miembro. 113 Según la Comisión, en el supuesto de que la normativa nacional o los convenios internacionales aplicables sean incompatibles, como en el asunto principal, con el artículo 48 del Tratado, a un residente fiscal de un Estado miembro que ha ejercido su derecho a la libre circulación de los trabajadores debe aplicársele la reducción por su situación personal y familiar al mismo nivel que le correspondería si hubiera obtenido la totalidad de sus ingresos en el Estado de residencia. La Comisión considera que, cumplido este requisito, no cabe deducir del Derecho comunitario ninguna exigencia específica sobre la manera en que el Estado de residencia debe tener en cuenta la situación personal y familiar del trabajador de que se trate. Apreciación del Tribunal de Justicia 114 Debe señalarse que el Derecho comunitario no prevé ninguna exigencia específica sobre la manera en que el Estado de residencia debe tomar en cuenta la situación personal y familiar de un trabajador que, durante un ejercicio fiscal determinado, obtuvo ingresos en dicho Estado y en otro Estado miembro. No obstante, como ha señalado el Abogado General en el punto 72 de sus conclusiones, las condiciones en que el Estado de residencia tome en cuenta la situación personal y familiar de tal contribuyente no deben constituir una discriminación, directa o indirecta, por razón de la nacionalidad, ni un obstáculo para el ejercicio de una libertad fundamental garantizada por el Tratado. 115 Por consiguiente, procede responder a la segunda cuestión que el Derecho comunitario no establece ninguna exigencia específica sobre la manera en que el Estado de residencia debe tomar en cuenta la situación personal y familiar de un trabajador que, durante un ejercicio fiscal determinado, haya obtenido ingresos en dicho Estado y en otro Estado miembro, siempre que las condiciones en que el Estado de residencia tome en cuenta dicha situación no constituyan una discriminación, directa o indirecta, por razón de la nacionalidad, ni un obstáculo para el ejercicio de una libertad fundamental garantizada por el Tratado. Decisión sobre las costas Costas 116 Los gastos efectuados por los Gobiernos neerlandés, belga y alemán y por la Comisión, que han presentado observaciones ante este Tribunal de Justicia, no pueden ser objeto de reembolso. Dado que el procedimiento tiene, para las partes en el litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Parte dispositiva En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA (Sala Quinta), pronunciándose sobre las cuestiones planteadas por el Hoge Raad der Nederlanden mediante resolución de 18 de octubre de 2000, declara: 1) El artículo 48 del Tratado CE (actualmente artículo 39 CE, tras su modificación) se opone a una normativa como la controvertida en el procedimiento principal, contenida o no en un convenio para evitar la doble imposición, en virtud de la cual un contribuyente pierde, en el cálculo de la cuota del impuesto sobre la renta que debe abonar en el Estado de residencia, una fracción de la parte exenta de sus ingresos y de sus ventajas fiscales personales, por haber percibido también, durante el año considerado, retribuciones en otro Estado miembro que han sido gravadas en este último Estado sin tener en cuenta su situación personal y familiar. 2) El Derecho comunitario no establece ninguna exigencia específica sobre la manera en que el Estado de residencia debe tomar en cuenta la situación personal y familiar de un trabajador que, durante un ejercicio fiscal determinado, haya obtenido ingresos en dicho Estado y en otro Estado miembro, siempre que las condiciones en que el Estado de residencia tome en cuenta dicha situación no constituyan una discriminación, directa o indirecta, por razón de la nacionalidad, ni un obstáculo para el ejercicio de una libertad fundamental garantizada por el Tratado CE.

61995CJ0191

da

Dommens præmisser 1 Ved staevning indleveret til Domstolens Justitskontor den 16. juni 1995 har Kommissionen for De Europaeiske Faellesskaber i medfoer af EF-traktatens artikel 169 anlagt sag med paastand om, at det fastslaas, at Forbundsrepublikken Tyskland har tilsidesat sine forpligtelser i henhold til EF-traktaten og Raadets foerste direktiv 68/151/EOEF af 9. marts 1968 om samordning af de garantier, som kraeves i medlemsstaterne af de i traktatens artikel 58, stk. 2, naevnte selskaber til beskyttelse af saavel selskabsdeltagernes som tredjemands interesser, med det formaal at goere disse garantier lige byrdefulde (EFT 1968 I, s. 41, herefter »foerste direktiv«) og Raadets fjerde direktiv 78/660/EOEF af 25. juli 1978 paa grundlag af traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), om aarsregnskaberne for visse selskabsformer (EFT L 222, s. 11, herefter »fjerde direktiv«), idet den ikke har fastsat passende sanktioner, saafremt kapitalselskaber ikke opfylder den forpligtelse til offentlighed omkring aarsregnskabet, der paahviler dem i henhold til ovennaevnte direktiver. De omtvistede bestemmelser Foerste direktiv 2 I henhold til foerste direktivs artikel 1 finder direktivet anvendelse i Tyskland paa ethvert Aktiengesellschaft (aktieselskab), Kommanditgesellschaft auf Aktien (kommanditaktieselskab) og Gesellschaft mit beschraenkter Haftung (anpartsselskab). 3 Foerste direktivs artikel 2 bestemmer, at medlemsstaterne traeffer de noedvendige foranstaltninger for, at den obligatoriske offentlighed vedroerende selskaber i det mindste omfatter de i direktivet angivne dokumenter og oplysninger. I henhold til artikel 2, stk. 1, litra f), omfatter den obligatoriske offentlighed bl.a. »balance og resultatopgoerelse for hvert regnskabsaar«. 4 Tredje punktum i denne bestemmelse bestemmer imidlertid, at den obligatoriske offentlighed bl.a. for tyske anpartsselskaber »udskydes indtil ivaerksaettelsen af et direktiv om samordning af indholdet af balance og resultatopgoerelse og om fritagelse for pligten til helt eller delvis at offentliggoere disse dokumenter for saadanne af disse selskaber, hvis balance er mindre end et beloeb, som vil blive fastsat i direktivet«. I henhold til artikel 2, stk. 1, litra f), sidste punktum, skulle Raadet udstede et direktiv inden to aar efter vedtagelsen af foerste direktiv. 5 Foerste direktivs artikel 3, stk. 2 og 4, bestemmer, at alle de dokumenter og oplysninger, som er undergivet offentlighedsforpligtelsen, skal bekendtgoeres i den dertil af medlemsstaten bestemte officielle tidende enten i form af en fuldstaendig gengivelse eller gengivelse i uddrag eller i form af en henvisning til, at dokumentet er henlagt i aktmappen eller er indfoert i registret. 6 Foerste direktivs artikel 6 bestemmer bl.a. foelgende: »Medlemsstaterne fastsaetter passende sanktioner for det tilfaelde - at den i artikel 2, stk. 1, litra f), paabudte offentlighed vedroerende balance og resultatopgoerelse undlades - ...« 7 I henhold til foerste direktivs artikel 13, stk. 1, skulle medlemsstaterne gennemfoere direktivet i national ret inden atten maaneder efter dets meddelelse, som skete den 11. marts 1968. Fjerde direktiv 8 Fjerde direktiv indeholder for saa vidt angaar de i direktivet angivne selskabsformer bestemmelserne vedroerende aarsregnskabet. Artikel 2 bestemmer, at »aarsregnskabet omfatter status, resultatopgoerelse samt noter. Disse dokumenter udgoer et hele«. 9 Med hensyn til offentliggoerelsen af aarsregnskaberne bestemmer fjerde direktivs artikel 47, stk. 1, foelgende: »1. Det behoerigt godkendte aarsregnskab og aarsberetningen saavel som beretningen fra den person, der er ansvarlig for regnskabets revision, skal offentliggoeres paa de maader, der i overensstemmelse med artikel 3 i direktiv 68/151/EOEF fastsaettes i hver medlemsstats lovgivning. Det kan dog i en medlemsstats lovgivning tillades, at aarsberetningen ikke skal offentliggoeres som naevnt ovenfor. Den skal i saa fald goeres tilgaengelig for offentligheden paa selskabets hjemsted i den paagaeldende medlemsstat. Der skal efter anmodning kunne rekvireres et gratis eksemplar af beretningen i dens helhed eller uddrag heraf.« 10 I henhold til artikel 55, stk. 1, skulle fjerde direktiv vaere gennemfoert i de nationale retsordener to aar efter dets meddelelse, som skete den 31. juli 1978. National lovgivning 11 I Tyskland traadte Gesetz ueber die Rechnungslegung von bestimmten Unternehmen und Konzernen af 15. august 1969 (lov om offentliggoerelse af regnskaber, BGBl. 1969 I, s. 1189, herefter »Publizitaetsgesetz«) i kraft den 21. august 1969. 12 Artikel 9 og 10 i Publizitaetsgesetz indeholdt praecise bestemmelser om forpligtelsen til at give meddelelse om aarsregnskab og aarsberetning til handelsregistret og til at offentliggoere aarsregnskabet i det tyske statstidende (Bundesanzeiger). 13 Publizitaetsgesetz er bl.a. blevet aendret ved Bilanzrichtlinien-Gesetz af 19. december 1985 (BGBl. 1985 I, s. 2355, herefter »Bilanzrichtlinien-Gesetz«), som i national ret inkorporerede fjerde direktiv samt Raadets syvende direktiv 83/349/EOEF af 13. juni 1983 paa grundlag af traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), om konsoliderede regnskaber (EFT L 193, s. 1), og Raadets ottende direktiv 84/253/EOEF af 10. april 1984 paa grundlag af traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), om autorisation af personer, der skal foretage lovpligtig revision af regnskaber (EFT L 126, s. 20). Den gaeldende version bestemmer i § 9, at de af loven omfattede selskaber skal sikre offentliggoerelsen af deres aarsregnskaber og deres aarsberetning bl.a. ved at underrette handelsregistret herom. Tilsidesaettelse af denne forpligtelse kan i henhold til § 21, stk. 1, nr. 8, i Bilanzrichtlinien-Gesetz straffes med boede. 14 Ved Bilanzrichtlinien-Gesetz blev der i Handelsgesetzbuch (den tyske handelslov, herefter »HGB«) tilfoejet en tredje bog (§§ 238-339) om forretningsboeger. 15 § 325 i HGB indeholder bestemmelser om offentliggoerelse, bl.a. bestemmelser om forpligtelsen for kapitalselskabers repraesentanter efter loven til at indberette aarsregnskaberne til handelsregistret og give oplysning herom ved meddelelse i Bundesanzeiger. 16 § 335 i HGB bestemmer, at der kan paalaegges boeder, saafremt medlemmerne af et kapitalselskabs organer, som er bemyndiget til at repraesentere selskabet, ikke overholder forpligtelsen til at offentliggoere det i § 325 i HGB omhandlede aarsregnskab. I henhold til § 335, stk. 1, nr. 6, i HGB, sammenholdt med samme §'s stk. 2, kan der dog alene ivaerksaettes en sanktionsprocedure paa anmodning af en selskabsdeltager, en kreditor, faellesvirksomhedsudvalget eller selskabets bedriftsraad. 17 Bilanzrichtlinien-Gesetz blev meddelt Kommissionen i begyndelsen af januar 1986. Denne meddelelse var en foelge af det traktatbrud, som Kommissionen i sag 18/84 havde foreholdt Forbundsrepublikken Tyskland, fordi det fjerde direktiv ikke var rettidigt gennemfoert. Efter haevelse af sagen afsluttede en kendelse om slettelse af 11. februar 1987 (EFT C 80, s. 6) denne traktatbrudsprocedure. Den administrative procedure og parternes paastande 18 Ved aabningsskrivelse af 26. juni 1990 meddelte Kommissionen den tyske regering, at i henhold til de offentliggoerelser, den raadede over, havde 93% af de tyske kapitalselskaber ikke overholdt forpligtelsen til at offentliggoere aarsregnskaberne, hvilket var en tilsidesaettelse af foerste direktivs artikel 3 og fjerde direktivs artikel 47. Kommissionen anfoerte, at medlemsstaterne i henhold til foerste direktivs artikel 6 er forpligtet til at indfoere passende sanktioner for tilsidesaettelse af den i direktivet foreskrevne offentliggoerelsespligt, og anmodede den tyske regering om i henhold til traktatens artikel 169 at fremsaette sine bemaerkninger inden to maaneder. 19 Ved skrivelse af 30. juli 1990 bestred den tyske regering, at foerste direktivs artikel 3 og fjerde direktivs artikel 47 var tilsidesat. Den tyske regering henholdt sig til sine egne statistikker og til gaeldende tyske lovbestemmelser. Den bestred de af Kommissionen fremfoerte tal og fastslog, at der ikke var anledning til at indfoere yderligere sanktioner for det tilfaelde, at kapitalselskaberne ikke overholdt deres offentliggoerelsespligt. 20 Kommissionen fremsatte herefter den 2. juni 1992 en begrundet udtalelse til Forbundsrepublikken Tyskland, hvori den foreholdt denne ikke at have overholdt de forpligtelser, som paahviler den i henhold til foerste og fjerde direktiv, idet den ikke havde indfoert passende sanktioner i de tilfaelde, hvor kapitalselskaberne undlader at foretage den paabudte offentliggoerelse af deres aarsregnskaber, som bl.a. fastsat i naevnte direktiver. Kommissionen opfordrede Forbundsrepublikken Tyskland til inden to maaneder at traeffe de noedvendige foranstaltninger med henblik paa at efterkomme denne udtalelse. Efter anmodning fra Forbundsrepublikken Tyskland blev denne frist forlaenget til den 30. september 1992. 21 Den 25. august 1993 meddelte den tyske regering, at den var rede til at skaerpe sanktionerne i tilfaelde af, at der ikke blev foretaget offentliggoerelse af dokumenterne vedroerende de offentlige regnskaber, saafremt Kommissionen erklaerede sig indforstaaet med de tilsigtede lovaendringer og ikke indbragte et nyt soegsmaal til Domstolen. Den tyske regering forelagde herefter Kommissionen et forslag om indfoerelse af skaerpede sanktioner, som for alle kapitalselskabers vedkommende skulle traede trinvis i kraft mellem den 1. januar 1995 og den 1. januar 1999. Den tyske regering anfoerte herved, at selv om bestemmelserne blev indfoert med umiddelbar gyldighed, var de paa omraadet kompetente delstater ikke i stand til umiddelbart at sikre deres overholdelse paa grund af det betydelige antal sager, der ville foelge heraf, og det store antal tjenestemaend fra de gamle delstater, som var blevet overflyttet med henblik paa reorganisationen af de nye delstater efter den tyske forening. 22 Den 3. marts 1994 svarede det paa omraadet kompetente kommissionsmedlem, at de tilsigtede sanktioner skulle finde anvendelse samlet uden nogen forskel paa alle de paagaeldende selskaber, som ikke overholdt deres offentliggoerelsespligt. Han erklaerede sig dog rede til at foreslaa Kommissionen at suspendere proceduren, saafremt den tyske regering under den igangvaerende lovgivningsperiode fremsatte lovforslag, som tog hensyn til dette krav. 23 Ved skrivelse af 19. maj 1994 meddelte den tyske regering Kommissionen, at den ikke under disse betingelser var i stand til at aendre sin principielle opfattelse, hvorefter EF-traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), ikke noedvendiggjorde en skaerpelse af de i tysk ret eksisterende sanktioner. 24 De efterfoelgende diskussioner forblev resultatloese, hvorfor Kommissionen besluttede at anlaegge dette soegsmaal, hvori den nedlaegger paastand om, at Domstolen fastslaar, at Forbundsrepublikken Tyskland har begaaet traktatbrud og tilpligter denne at betale sagens omkostninger. 25 Den tyske regering har nedlagt paastand principalt om afvisning, subsidiaert om frifindelse og paastaaet Kommissionen doemt til at betale sagens omkostninger. Formaliteten 26 Den tyske regering har fremsat tre formalitetsindsigelser, foerst at kollegialitetsprincippet er blevet tilsidesat ved den begrundede udtalelses fremsaettelse og sagens anlaeg, dernaest, at tvistens indhold er blevet aendret, og endelig, at der foreligger fejlagtig begrundelse for det paastaaede traktatbrud. Tilsidesaettelse af kollegialitetsprincippet ved den begrundede udtalelses fremsaettelse og sagens anlaeg 27 Den tyske regering har anfoert, at den begrundede udtalelse og sagens anlaeg er blevet besluttet i henhold til bemyndigelsesproceduren. Ifoelge den tyske regering kan denne procedure, selv om den er i overensstemmelse med kollegialitetsprincippet ved beslutninger af forvaltningsmaessig og administrativ art, ikke anvendes ved principielle beslutninger som fremsaettelsen af en begrundet udtalelse og anlaeg af soegsmaal ved Domstolen. Traktatens artikel 169 kraever nemlig, at beslutninger om fremsaettelse af en begrundet udtalelse og indbringelse af soegsmaal ved Domstolen traeffes af Kommissionen i sin helhed. 28 Kommissionen har hertil svaret, at beslutningerne om at fremsende aabningsskrivelsen, om meddelelse af den begrundede udtalelse og om at indbringe soegsmaal blev truffet under moeder, hvori deltog den samlede Kommission. 29 Ved kendelse af 23. oktober 1996 har Domstolen (Sjette Afdeling) paalagt Kommissionen at fremlaegge de beslutninger, som Kommissionen i sin helhed og efter godkendelse i henhold til de i Kommissionens forretningsorden foreskrevne betingelser havde truffet om dels at fremsaette den begrundede udtalelse, der blev rettet den 2. juni 1992 til Forbundsrepublikken Tyskland, dels om at anlaegge naervaerende traktatbrudssoegsmaal. 30 Kommissionen har med henblik herpaa fremlagt moedeprotokollen for visse af dens moeder samt dokumenter, som naevnte moedeprotokoller omhandler. 31 Den tyske regering har under retsmoedet den 9. december 1997 anfoert, at paa grundlag af de af Kommissionen fremlagte sagsakter kan det ikke anses for godtgjort, at alle Kommissionens medlemmer, da de besluttede at fremsaette den begrundede udtalelse og indbringe soegsmaalet, reelt raadede over tilstraekkelige oplysninger med hensyn til indholdet af disse retsakter. Den tyske regering har tilfoejet, at Kommissionen burde have raadet over alle de relevante retlige og faktiske oplysninger for dels at sikre sig, at beslutningerne ikke var uklare, og dels, at de retsakter, den meddelte, reelt var blevet truffet af Kommissionen i sin helhed og var i overensstemmelse med Kommissionens hensigt, idet denne er politisk ansvarlig herfor. 32 Kommissionen har anfoert, at kommissaererne af effektivitetshensyn paa grund af det betydelige antal traktatbrudssager ikke raader over forslagene til de begrundede udtalelser, naar de traeffer afgoerelse om at udstede disse retsakter, hvilket heller ikke er noedvendigt, naar henses til, at disse retsakter ikke har nogen umiddelbare retsvirkninger. Derimod raader kommissaererne over vigtige oplysninger, bl.a. om de anfaegtede handlinger og de faellesskabsretlige bestemmelser, der i henhold til Kommissionens tjenestegrene er blevet tilsidesat. Kommissionen har saaledes med fuldt kendskab truffet afgoerelse vedroerende dens tjenestegrenes forslag om at fremsaette den begrundede udtalelse og anlaegge sag. Udarbejdelsen af de begrundede udtalelser foretages af administrationen under ansvar af det paa det paagaeldende omraade kompetente kommissionsmedlem, og efter den samlede Kommissions vedtagelse af beslutningen om at udstede denne retsakt. 33 Indledningsvis bemaerkes, at Kommissionens funktion er underlagt kollegialitetsprincippet (dom af 15.6.1994, sag C-137/92 P, Kommissionen mod BASF m.fl., Sml. I, s. 2555, praemis 62). 34 Det er ubestridt, at beslutningerne om at fremsaette den begrundede udtalelse og at anlaegge sag er undergivet dette kollegialitetsprincip. 35 Anvendelsen af artikel 169 udgoer nemlig et af de midler, hvorved Kommissionen drager omsorg for medlemsstaternes gennemfoerelse af de i traktaten indeholdte bestemmelser og af de bestemmelser, som med hjemmel i denne traeffes af institutionerne (dom af 10.5.1995, sag C-422/92, Kommissionen mod Tyskland, Sml. I, s. 1097, praemis 16). En beslutning om at fremsaette en begrundet udtalelse og at anlaegge sag omfattes altsaa af de generelle rammer for den kontrolvirksomhed, som Kommissionen er paalagt i henhold til EF-traktatens artikel 155, foerste led. 36 Kommissionen tager i en begrundet udtalelse officielt stilling til den paagaeldende medlemsstats retsstilling. I den begrundede udtalelse fastslaas formelt det traktatbrud, den paagaeldende medlemsstat foreholdes, og den administrative procedure i henhold til traktatens artikel 169 afsluttes (dom af 31.1.1984, sag 74/82, Kommissionen mod Irland, Sml. s. 317, praemis 13). Beslutningen om at fremsaette en begrundet udtalelse kan derfor ikke anses for en administrativ foranstaltning og kan ikke delegeres. 37 Det samme gaelder for beslutningen om at indbringe et traktatbrudssoegsmaal for Domstolen. Som traktatens vogter er Kommissionen kompetent til at traeffe beslutning om, hvorvidt en procedure om traktatbrud skal ivaerksaettes (jf. herved dom af 11.8.1995, sag C-431/92, Kommissionen mod Tyskland, Sml. I, s. 2189, praemis 22). En saadan afgoerelse omfattes af institutionens skoen (jf. bl.a. dom af 27.11.1990, sag C-200/88, Kommissionen mod Graekenland, Sml. I, s. 4299, praemis 9) og kan ikke anses for en administrativ foranstaltning. 38 Det foerste formalitetsanbringende, saaledes som det er blevet praeciseret under naervaerende sag, vedroerer altsaa de foelger, som overholdelsen af kollegialitetsprincippet indebaerer med hensyn til de betingelser, hvorunder den samlede Kommission kunne dels antage, at Forbundsrepublikken Tyskland havde tilsidesat en af de forpligtelser, som paahviler den i henhold til traktaten og fremsaette en begrundet udtalelse herom, dels, da den fastslog, at denne stat ikke havde efterkommet den udtalelse inden for den fastsatte frist, beslutte at anlaegge naervaerende sag. 39 Ifoelge fast retspraksis er kollegialitetsprincippet baseret paa, at Kommissionens medlemmer i lige grad deltager i beslutningerne, og indebaerer dels, at beslutningerne droeftes i faellesskab, dels at samtlige kommissionsmedlemmer i politisk henseende som kollegial enhed har et kollektivt ansvar for alle de trufne beslutninger (dom af 23.9.1986, sag 5/85, AKZO Chemie mod Kommissionen, Sml. s. 2585, praemis 30, og af 21.9.1989, forenede sager 46/87 og 227/88, Hoechst mod Kommissionen, Sml. s. 2859, samt dommen i sagen Kommissionen mod BASF m.fl., naevnt ovenfor, praemis 63). 40 Domstolen har ligeledes fastslaaet, at overholdelsen af dette princip er vaesentligt for de retsundergivne, der beroeres af kommissionsbeslutningernes retsvirkninger (jf. herved dommen i sagen Kommissionen mod BASF m.fl, praemis 64). 41 Det bemaerkes herved imidlertid, at de formelle betingelser for en reel overholdelse af kollegialitetsprincippet afhaenger af karakteren af de af denne institution vedtagne retsakter og deres retsvirkninger. 42 For saa vidt angaar beslutninger med henblik paa overholdelse af konkurrencereglerne, og som har det formaal at konstatere en overtraedelse heraf, at meddele virksomhederne paalaeg i denne henseende og paalaegge dem boeder, har Domstolen fastslaaet, at de paagaeldende virksomheder eller sammenslutninger skulle vaere sikre paa, at beslutningernes dispositive del og begrundelse var blevet truffet af Kommissionen som kollegial enhed (jf. herved dommen i sagen Kommissionen mod BASF m.fl., praemis 65, 66 og 67). 43 I denne sag skal de naermere betingelser, som skulle vaere overholdt ved den samlede Kommissions beslutning om at fremsaette den begrundede udtalelse og indbringe traktatbrudssoegsmaalet, saaledes bestemmes under hensyn til beslutningernes retsvirkninger over for den paagaeldende stat. 44 For saa vidt angaar en begrundet udtalelse maa det fastslaas, at der herved er tale om en indledende procedure (dom af 27.5.1981, forenede sager 142/80 og 143/80, Essevi og Salengo, Sml. s. 1413, praemis 15), som ikke har nogen bindende retsvirkning over for adressaten for den begrundede udtalelse. Denne er alene en indledende procedure, som eventuelt kan foere til soegsmaal ved Domstolen (dom af 10.12.1969, forenede sager 6/69 og 11/69, Kommissionen mod Frankrig, Sml. 1969, s. 143, org. ref. Rec. s. 523, praemis 36). Formaalet med denne indledende procedure er efter traktatens artikel 169 at give medlemsstaten lejlighed til at bringe sine regler i overensstemmelse med traktatens krav paa frivilligt grundlag og i givet fald begrunde sin stillingtagen (domme af 23.10.1997, sag C-157/94, Kommissionen mod Nederlandene, Sml. I, s. 5699, praemis 60, sag C-158/94, Kommissionen mod Italien, Sml. I, s. 5789, praemis 56, og sag C-159/94, Kommissionen mod Frankrig, Sml. I, s. 5815, praemis 103). 45 Saafremt bestraebelserne paa at slutte sagen i mindelighed ikke krones med held, har en begrundet udtalelse til formaal at fastlaegge stridens genstand. Kommissionen har derimod ikke befoejelse til ved en udtalelse efter traktatens artikel 169 eller ved anden form for stillingtagen under en saadan procedure at foretage en endelig fastlaeggelse af en medlemsstats rettigheder og forpligtelser eller at give medlemsstaten garantier vedroerende en naermere bestemt handlemaades forenelighed med traktaten. Som traktatens artikel 169 til 171 er opbygget, kan fastlaeggelsen af en medlemsstats rettigheder og forpligtelser samt bedoemmelsen af medlemsstatens handlemaade alene ske i en af Domstolen afsagt dom (jf. herved dommen i sagen Essevi og Salengo, praemis 15 og 16). 46 Den begrundede udtalelse har altsaa alene retsvirkning med hensyn til sagsanlaeg ved Domstolen (dommen i sagen Essevi og Salengo, praemis 18), mens Kommissionen, saafremt medlemsstaten ikke efterkommer udtalelsen inden for den fastsatte frist, har mulighed, men ikke forpligtelse til at anlaegge sag (jf. herved dom af 14.2.1989, sag 247/87, Star Fruit mod Kommissionen, Sml. s. 291, praemis 12). 47 Det bemaerkes vedroerende beslutningen om at anlaegge sag ved Domstolen, at en saadan beslutning, selv om den er en uomgaengelig forudsaetning for, at Domstolen kan fastslaa et paastaaet traktatbrud ved en bindende afgoerelse, dog ikke i sig selv aendrer de omtvistede retspositioner. 48 Det fremgaar af det anfoerte, at Kommissionens beslutning om at fremsaette en begrundet udtalelse og indbringe et traktatbrudssoegsmaal skal vaere besluttet af Kommissionen i sin helhed. Det grundlag, som disse beslutninger er baseret paa, skal derfor vaere til raadighed for alle Kommissionens medlemmer. Derimod er det ikke noedvendigt, at den samlede Kommission selv fastsaetter indholdet og/eller den endelige formulering af de retsakter, som er en foelge af dens beslutninger. 49 Det staar i denne sag fast, at ethvert forhold, som alle Kommissionens medlemmer fandt noedvendigt for deres beslutninger, var til raadighed for dem, da Kommissionen i sin helhed den 31. juli 1991 besluttede at fremsaette den begrundede udtalelse og den 13. december 1994 godkendte forslaget om at anlaegge denne sag. 50 Under disse omstaendigheder maa det fastslaas, at Kommissionen har overholdt kollegialitetsprincippet, da den fremsatte den begrundede udtalelse til Forbundsrepublikken Tyskland og anlagde naervaerende sag. 51 Foelgelig kan formalitetsindsigelsen om tilsidesaettelse af kollegialitetsprincippet ikke tages til foelge. ndring af tvistens genstand 52 Den tyske regering har anfoert, at sagen maa afvises i det omfang, der bestaar en forskel mellem staevningens og aabningsskrivelsens indhold. Kommissionen har nemlig i sin aabningsskrivelse anfoert, at Forbundsrepublikken Tyskland ikke havde overholdt de forpligtelser, som paahviler den i henhold til bestemmelserne i fjerde direktivs artikel 47 og foerste direktivs artikel 3, mens Kommissionen i den begrundede udtalelse og i staevningen nedlagde paastand om, at foerste direktivs artikel 2, stk. 1, litra f), og artikel 3 og 6 var tilsidesat. Foelgelig er tvistens genstand blevet aendret under den administrative procedure. 53 Kommissionen har svaret, at det fremgaar af saavel indholdet af aabningsskrivelsen som af den tyske regerings skrivelse af 30. juli 1990, at Kommissionens kritik var blevet klart udtrykt og forstaaet. 54 Indledningsvis bemaerkes, at selv om den i traktatens artikel 169 naevnte begrundede udtalelse skal indeholde en sammenhaengende og detaljeret redegoerelse for grundene til, at den paagaeldende stat efter Kommissionens opfattelse har tilsidesat en af de forpligtelser, der paahviler den i medfoer af traktaten, kan de samme strenge krav ikke stilles med hensyn til aabningsskrivelsen, som noedvendigvis kun kan vaere en kortfattet foerste sammenfatning af klagepunkterne. Der er saaledes intet til hinder for, at Kommissionen i den begrundede udtalelse uddyber de klagepunkter, den allerede mere bredt har gjort gaeldende i aabningsskrivelsen (jf. navnlig dom af 16.9.1997, sag C-279/94, Kommissionen mod Italien, Sml. I, s. 4743, praemis 15). 55 Kommissionens aabningsskrivelse til medlemsstaten og dens efterfoelgende begrundede udtalelse afgraenser sagens genstand, som herefter ikke kan udvides. Den paagaeldende medlemsstats mulighed for at fremsaette bemaerkninger udgoer nemlig, selv om medlemsstaten ikke oensker at udnytte sin adgang hertil, dog en i traktaten hjemlet vaesentlig garanti, hvis opfyldelse er et vaesentligt formkrav til sikring af, at den procedure, hvorved det fastslaas, at en medlemsstat har begaaet et traktatbrud, afvikles behoerigt (dom af 8.2.1983, sag 124/81, Kommissionen mod Det Forenede Kongerige, Sml. s. 203, praemis 6). Foelgelig skal Kommissionens begrundede udtalelse og dens staevning hvile paa de samme klagepunkter som i aabningsskrivelsen, der indledte den administrative procedure. 56 Dette krav kan imidlertid ikke indebaere, at der under alle omstaendigheder skal vaere fuldstaendigt sammenfald mellem, hvad der blev angivet som klagepunkter i aabningsskrivelsen, i den begrundede udtalelse og de i staevningen nedlagte paastande, naar sagsgenstanden ikke er blevet udvidet eller aendret, men blot er blevet begraenset (jf. herved ovennaevnte dom af 16.9.1997 i sagen Kommissionen mod Italien, praemis 25). 57 Det fremgaar af sagens akter, at Kommissionen i sin aabningsskrivelse tilstraekkeligt klart har praeciseret det traktatbrud, den foreholdt Forbundsrepublikken Tyskland, idet den henviste dels til, at foerste direktivs artikel 3 og fjerde direktivs artikel 47 var blevet tilsidesat, idet hovedparten af kapitalselskaberne ikke havde overholdt deres offentliggoerelsesforpligtelse, dels til den forpligtelse, som medlemsstaterne i henhold til foerste direktivs artikel 6 har, til at fastsaette passende sanktioner for det tilfaelde, at offentliggoerelsespligten tilsidesaettes. Skrivelsen gjorde det altsaa muligt for den tyske regering at blive bekendt med de klagepunkter, der blev foreholdt den, og gav den mulighed for at tage til genmaele. 58 Det forhold, at Kommissionen ikke har opretholdt de klagepunkter, der gaar ud paa, at en vaesentlig del af kapitalselskaberne har undladt at opfylde deres offentliggoerelsesforpligtelse, men naermere uddybet de klagepunkter om noedvendigheden af at fastsaette passende sanktioner, som den allerede havde fremfoert mere generelt i sin aabningsskrivelse, indebaerer derfor alene en begraensning af tvistens genstand. 59 Heraf foelger, at sagsoegtes anden formalitetsindsigelse heller ikke kan tages til foelge. Fejlagtig begrundelse af det paastaaede traktatbrud 60 Den tyske regering har anfoert, at Kommissionen ikke kunne haevde, at de tyske lovbestemmelser vedroerende forpligtelsen til at offentliggoere aarsregnskaberne var uforenelige med faellesskabsretten under henvisning til ikke-efterproevede tal vedroerende virksomhedernes overholdelse af denne forpligtelse. Kommissionen burde have gennemfoert sin egen undersoegelse til stoette for en saadan undladelse for at sikre sig, at de tal, den stoettede sig paa, var korrekte. Det kan derfor ikke antages, at Kommissionen har givet en korrekt og udtoemmende redegoerelse for de forhold, som laa til grund for dens overbevisning om, at Forbundsrepublikken Tyskland havde begaaet de paastaaede traktatbrud. 61 Kommissionen har svaret, at den fastholder, at der foreligger traktatbrud, og henvist til, at Forbundsrepublikken Tyskland selv i sin skrivelse af 25. august 1993 havde erkendt dette. 62 Det er herved tilstraekkeligt at bemaerke, at Kommissionen ikke i staevningen har fastholdt klagepunkterne om, at en vaesentlig del af kapitalselskaberne ikke havde overholdt deres offentliggoerelsesforpligtelse. Sagsoegtes tredje formalitetsindsigelse vedroerer altsaa et klagepunkt om traktatbrud, som blev fremfoert under den administrative procedure, men som ikke omfattes af naervaerende sag, hvorfor formalitetsindsigelsen ikke kan tages til foelge. 63 Heraf foelger, at sagen kan fremmes til realitetsbehandling. Realiteten 64 Kommissionen har anfoert, at det klart fremgaar af en gennemgang af de gaeldende tyske lovbestemmelser, at uanset offentliggoerelsen af kapitalselskabernes aarsregnskaber reguleres af § 325 ff. i HGB, har den tyske lovgivningsmagt ikke ivaerksat noget effektivt retsmiddel til at gennemfoere offentliggoerelsesforpligtelsen. § 335, stk. 1, nr. 6, i HGB indeholder ganske vist bestemmelse om fastsaettelse af tvangsboeder, naar medlemmerne af et kapitalselskabsorgan, som har fuldmagt til at repraesentere selskabet, ikke overholder offentliggoerelsesforpligtelsen, men den retsinstans, som er ansvarlig for registret, kan ikke i embeds medfoer paalaegge saadanne tvangsboeder. 65 Den tyske regering har anfoert, at forpligtelsen til at fastsaette passende sanktioner for det tilfaelde, at den paabudte offentlighed vedroerende balance og resultatopgoerelse undlades, som omhandles i foerste direktivs artikel 6, endnu ikke finder anvendelse paa tyske anpartsselskaber. Subsidiaert har den tyske regering anfoert, at foerste direktivs artikel 6 er korrekt inkorporeret. Samordningen af medlemsstaternes selskabsret tilsigter nemlig i henhold til traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), at beskytte saavel selskabsdeltagernes som tredjemaends interesser. Sidstnaevnte omfatter imidlertid ifoelge den tyske regering ikke alle juridiske eller fysiske personer, men alene dem, som har en retlig forbindelse til selskabet. Endelig har den tyske regering anfoert, at paa grund af det betydelige antal anpartsselskaber af mindre og middel stoerrelse vil en forpligtelse til retsforfoelgning heraf ikke staa i forhold til maalet for den i traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), omhandlede ordning. 66 Det skal hertil blot bemaerkes, at Domstolen i dom af 4. december 1997, sag C-97/96, Daihatsu Deutschland (Sml. I, s. 6843, praemis 14 og 15), har fastslaaet, at den lakune i lovgivningen, som foerste direktiv lod tilbage, blev udfyldt ved fjerde direktiv. Ved dette direktiv blev der foretaget en samordning af de enkelte medlemsstaters bestemmelser vedroerende opstilling og indhold af aarsregnskab og aarsberetning, vaerdiansaettelsesmetoder, samt offentliggoerelse af disse dokumenter for saa vidt angaar kapitalselskaber, herunder ogsaa de tyske anpartsselskaber. 67 I ovennaevnte dom i sagen Daihatsu Deutschland fastslog Domstolen, at foerste direktivs artikel 6 skal fortolkes saaledes, at bestemmelsen er til hinder for en lovgivning i en medlemsstat, hvorefter det kun er selskabsdeltagerne, kreditorerne og det faelles virksomhedsnaevn eller selskabets virksomhedsnaevn, der kan kraeve ivaerksaettelse af den sanktion, der er hjemlet i den paagaeldende nationale lovgivning for det tilfaelde, at et selskab ikke overholder de i foerste direktiv fastsatte forpligtelser med hensyn til offentliggoerelse af aarsregnskaberne. 68 Det skal endelig bemaerkes, at det forhold, at der ikke er fastsat passende sanktioner, ikke kan begrundes med, at anvendelsen af saadanne sanktioner paa alle de selskaber, som ikke offentliggoer deres regnskaber, paa grund af deres betydelige antal, vil skabe alvorlige vanskeligheder for den tyske administration, som ikke staar i forhold til det af faellesskabslovgiver forfulgte maal. Det fremgaar nemlig af fast retspraksis, at en medlemsstat ikke kan paaberaabe sig forhold i sin nationale retsorden til stoette for en manglende overholdelse af forpligtelser og frister i henhold til faellesskabsdirektiver (jf. bl.a. dom af 19.2.1991, sag C-374/89, Kommissionen mod Belgien, Sml. I, s. 367, praemis 10, af 7.4.1992, sag C-45/91, Kommissionen mod Graekenland, Sml. I, s. 2509, praemis 21, og af 29.6.1995, forenede sager C-109/94, C-207/94 og C-225/94, Kommissionen mod Graekenland, Sml. I, s. 1791, praemis 11). 69 Foelgelig maa det fastslaas, at Forbundsrepublikken Tyskland har tilsidesat sine forpligtelser i henhold til foerste direktivs artikel 2, stk. 1, litra f), og artikel 3 og 6, sammenholdt med fjerde direktivs artikel 47, stk. 1, idet den ikke har fastsat passende sanktioner, saafremt kapitalselskaber ikke opfylder den forpligtelse til at offentliggoere deres aarsregnskab, der paahviler den i henhold til ovennaevnte direktiv. Afgørelse om sagsomkostninger Sagens omkostninger 70 I henhold til procesreglementets artikel 69, stk. 2, paalaegges det den tabende part at betale sagens omkostninger, hvis der er nedlagt paastand herom. Kommissionen har nedlagt paastand om, at Forbundsrepublikken Tyskland betaler sagens omkostninger. Forbundsrepublikken Tyskland har tabt sagen og boer derfor betale sagens omkostninger. Afgørelse Paa grundlag af disse praemisser udtaler og bestemmer DOMSTOLEN 1) Formalitetsindsigelserne tages ikke til foelge. 2) Forbundsrepublikken Tyskland har tilsidesat sine forpligtelser i henhold til Raadets foerste direktiv 68/151/EOEF af 9. marts 1968 om samordning af de garantier, som kraeves i medlemsstaterne af de i traktatens artikel 58, stk. 2, naevnte selskaber til beskyttelse af saavel selskabsdeltagernes som tredjemaends interesser, med det formaal at goere disse garantier lige byrdefulde, og Raadets fjerde direktiv 78/660/EOEF af 25. juli 1978 paa grundlag af traktatens artikel 54, stk. 3, litra g), om aarsregnskaberne for visse selskabsformer, idet den ikke har fastsat passende sanktioner, saafremt kapitalselskaber ikke opfylder den forpligtelse til at offentliggoere deres aarsregnskab, der paahviler dem i henhold til ovennaevnte direktiver, navnlig artikel 2, stk. 1, litra f), og artikel 3 og 6 i direktiv 68/151 samt artikel 47, stk. 1, i direktiv 78/660. 3) Forbundsrepublikken Tyskland betaler sagens omkostninger.

62001CJ0308

pt

Por despacho de 24 de Julho de 2001, que deu entrada no Tribunal de Justiça a 6 de Agosto seguinte, o VAT and Duties Tribunal, London, apresentou, nos termos do artigo 234.° CE, cinco questões prejudiciais relativas à interpretação, por um lado, dos artigos 27.° e 33.° da Sexta Directiva 77/388/CEE do Conselho, de 17 de Maio de 1977, relativa à harmonização das legislações dos Estados‑Membros respeitantes aos impostos sobre o volume de negócios – Sistema comum do imposto sobre o valor acrescentado: matéria colectável uniforme (JO L 145, p. 1; EE 09 F1 p. 54; a seguir «Sexta Directiva»), e, por outro, dos artigos 87.° CE e 88.° CE. Estas questões foram suscitadas num quadro de litígios que opõem a GIL Insurance e outras sociedades também constituídas no Reino Unido aos Commissioners of Customs and Excise (a autoridade competente em matéria de imposto sobre o valor acrescentado) e que têm como objecto a cobrança do imposto sobre os contratos de seguro conexos a determinadas prestações de serviços a uma taxa superior à aplicável a outros prémios de seguro. Enquadramento jurídico Direito comunitário Segundo o artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva: «Sem prejuízo de outras disposições comunitárias, os Estados‑Membros isentarão, nas condições por eles fixadas com o fim de assegurar a aplicação correcta e simples das isenções a seguir enunciadas e de evitar qualquer possível fraude, evasão e abuso: a) As operações de seguro e de resseguro, incluindo as prestações de serviços relacionadas com essas operações efectuadas por correctores e intermediários de seguros». O artigo 27.°, n. os 1 e 2, da Sexta Directiva determina: «1. O Conselho, deliberando por unanimidade, sob proposta da Comissão, pode autorizar os Estados‑Membros a introduzirem medidas especiais derrogatórias da presente directiva para simplificar a cobrança do imposto ou para evitar certas fraudes ou evasões fiscais. As medidas destinadas a simplificar a cobrança do imposto não devem influir, a não ser de modo insignificante, sobre o montante do imposto devido no estádio de consumo final. 2. O Estado‑Membro que deseje introduzir as medidas referidas no n.° 1 delas informará a Comissão […]» Por último, nos termos do artigo 33.°, n.° 1, da Sexta Directiva, «Salvo o disposto noutras normas comunitárias, designadamente nas disposições comunitárias em vigor relativas ao regime geral da detenção, circulação e controlos dos produtos sujeitos a impostos especiais sobre o consumo, as disposições da presente directiva não impedem que um Estado‑Membro mantenha ou introduza impostos sobre os contratos de seguros, sobre jogos e apostas, sobre consumos especiais, direitos de registo e, em geral, todos os impostos, direitos e taxas que não tenham a natureza de impostos sobre o volume de negócios, desde que esses impostos, direitos e taxas não dêem origem, nas trocas comerciais entre Estados‑Membros, a formalidades relacionadas com a passagem de uma fronteira.» Direito nacional Nos termos da Section 31 e do Group 2 do anexo 9 da Value Added Tax Act 1994 (Lei relativa ao imposto sobre o valor acrescentado de 1994), que transpõem, no Reino Unido, as disposições do artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva, as prestações de serviços de seguros e os serviços conexos estão isentos do imposto sobre o valor acrescentado (a seguir «IVA») no Reino Unido. Em 1994, foi criado no Reino Unido um imposto sobre os prémios de seguro («Insurance Premium Tax», a seguir «IPT»), à taxa de 2,5% (Parte III, Sections 48 a 74, da Finance Act 1994, Lei relativa às finanças de 1994). O IPT constitui um imposto sobre as receitas dos prémios recebidos no quadro de contratos de seguro por um segurador ou por um mediador de seguros tributável. Pela Section 21 da Finance Act 1997 (Lei relativa às finanças de 1997), a taxa normal de IPT foi aumentada de 2,5% para 4% e foi introduzida uma nova taxa de IPT, dita «taxa agravada», de 17,5%. A taxa normal é de aplicação geral. A taxa agravada, que correspondia, no momento dos factos em causa na acção principal, à taxa normal do IVA no Reino Unido, apenas se aplica aos prémios de seguro de aparelhos electrodomésticos, de veículos automóveis e de viagens. No que diz respeito às viagens, a taxa agravada só se aplica a seguros de viagem vendidos por agências de viagens. Os seguros de viagem vendidos directamente por operadores de seguros estão sujeitos à taxa normal. No acórdão R v Commissioners of Customs and Excise, ex parte Lunn Poly Limited and another [1999] STC 350, a Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) (Reino Unido) considerou que, relativamente aos seguros de viagem, as taxas diferenciais de tributação constituem um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE. Os autos não contêm quaisquer elementos precisos relativos à aplicação da taxa agravada do IPT aos veículos automóveis. No que se refere aos aparelhos electrodomésticos, a taxa agravada só se aplica quando o operador de seguros está ligado ao fornecedor dos aparelhos ou quando o seguro é contratado através do fornecedor ou ainda quando este último recebe uma comissão pela subscrição de um contrato de seguros. Ao invés, um seguro semelhante vendido por corretores de seguros ou directamente por companhias de seguros está sujeito à taxa normal. Importa precisar as circunstâncias em que a taxa agravada de IPT foi criada, em especial no que se refere ao sector dos aparelhos electrodomésticos. O IPT foi introduzido em 1994 para se aplicar, em princípio, a todos os contratos de seguro e a uma taxa uniforme. O objectivo deste tipo de taxa consistia em abolir a tendência, nomeadamente por parte dos fornecedores de aparelhos electrodomésticos, de se substituir progressivamente os contratos de serviços de reparação e de manutenção de aparelhos alugados ou postos à venda, sujeitos à taxa normal do IVA de 17,5%, por contratos de seguro acessórios a contratos de locação ou de venda, no intuito de tirar proveito da isenção de IVA aplicável às operações de seguros. A introdução do IPT a uma taxa muito inferior à taxa normal do IVA não conseguiu, porém, inverter a tendência acima descrita. Com efeito, em 1994, a grande maioria dos seguros contra defeitos mecânicos de aparelhos electrodomésticos era vendida pelo fornecedor dos aparelhos. Estes seguros são chamados «acessórios». Apenas uma pequena parte dos seguros era vendida directamente por seguradoras ao consumidor. Daqui resultou para a Administração Fiscal uma perda em termos de receitas de IVA, tendo, por conseguinte, sido introduzida em 1997 uma segunda taxa do IPT, equivalente à taxa normal do IVA e aplicável exclusivamente aos prémios recebidos no quadro de contratos de seguro acessórios. A razão invocada para a introdução da taxa agravada era evitar transferências de valores («value shifting»), sustentando a Administração Fiscal que os fornecedores de aparelhos electrodomésticos podiam tirar proveito da isenção do IVA aplicável à prestação de serviços de seguros através da manipulação dos preços fixados para os aparelhos e para os respectivos seguros. Esta medida conduziu a uma modificação do comportamento dos fornecedores, que voltaram a celebrar contratos de serviço comuns para os aparelhos fornecidos. Por outro lado, a percentagem de seguros directos aumentou. O litígio no processo principal e as questões prejudiciais As sociedades recorrentes no processo principal (a seguir «GIL Insurance e o.») exercem a sua actividade no Reino Unido e prestam serviços de seguros ou serviços conexos relacionados com aparelhos electrodomésticos. Algumas são companhias de seguros. Outras sociedades de locação e de venda a retalho que operam na qualidade de mediadores de seguros sujeitos a imposto. Os recorridos no processo principal são os Commissioners of Costums and Excise, responsáveis pela administração, cobrança e reembolso do IPT e do IVA no Reino Unido. A GIL Insurance e o. pagaram a taxa agravada do IPT relativamente a seguros vendidos em conexão com a venda ou o aluguer de aparelhos electrodomésticos. Na sequência da decisão da Court of Appeal no processo Rv Commissioners of Customs an Excise, ex parte Lunn Poly and another, já referida, requereram aos recorridos a restituição das quantias que haviam pago. Tendo os requerimentos sido indeferidos, as recorrentes interpuseram recurso para o VAT and Duties Tribunal. Neste órgão jurisdicional nacional, a GIL Insurance e o. sustentaram que a taxa agravada não lhes podia ser aplicada e pediram a restituição das quantias pagas a título de IPT à taxa agravada, uma vez que: – a taxa agravada é uma medida especial derrogatória das disposições da Sexta Directiva, pelo que é necessária uma autorização prévia ao abrigo do artigo 27.°, a qual não foi solicitada nem obtida; – a taxa agravada é susceptível de ser qualificada como um imposto sobre o volume de negócios proibido pelo artigo 33.° da Sexta Directiva; – a diferença entre a taxa normal e a taxa agravada do IPT constitui um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.° CE, do qual a Comissão das Comunidades Europeias não foi informada em conformidade com o artigo 88.° CE. Os recorridos na causa principal contestaram estas alegações. Na sequência do exposto, o VAT and Duties Tribunal, London, suspendeu a instância e submeteu ao Tribunal de Justiça as seguintes questões prejudiciais: «1) Deve o artigo 27.° da Sexta Directiva [...] ser interpretado no sentido de que impunha a autorização do Conselho da União Europeia previamente à introdução da taxa agravada do imposto sobre os prémios de seguro, taxa esta que foi criada para anular os efeitos da isenção dos serviços de seguros prevista no artigo 13.° da directiva, que tinha um valor idêntico ao da taxa normal do [IVA], que era aplicada do mesmo modo que o [IVA] e que se destinava a formar, em conjunto com o imposto sobre o valor acrescentado, um todo indivisível, tudo isto nos casos em que não existisse fraude ou evasão fiscal? 2) Deve o artigo 33.° da Sexta Directiva [...] ser interpretado no sentido de que obsta a que um Estado‑Membro introduza um imposto sobre os prémios de seguro que seja calculado com base nos serviços prestados, que seja proporcional ao preço dos serviços prestados, que seja cobrado na fase final da venda ao consumidor, que seja repercutido no consumidor final da mesma forma que o [IVA], recaindo sobre o consumidor o encargo dele resultante, que seja aplicável à totalidade do território do Reino Unido, mas que não seja aplicável de uma forma geral a todas as transacções sobre bens e serviços? 3) Deve o artigo 87.°, n.° 1, CE ser interpretado no sentido de se dever entender que um auxílio afecta as trocas comerciais entre os Estados‑Membros apenas se provocar, ou puder provocar, um efeito apreciável sobre as mesmas? Em caso de resposta afirmativa, quais são os critérios que permitem apreciar se uma medida tem ou não esse efeito? 4) Deve o artigo 87.°, n.° 1, CE ser interpretado no sentido de se dever considerar que um auxílio afecta as trocas comerciais entre os Estados‑Membros se, em consequência desse auxílio, 1) os comerciantes de um Estado‑Membro reduzirem as quantidades de bens que importam de outros Estados‑Membros; 2) um comerciante que aluga aparelhos electrodomésticos a consumidores num Estado‑Membro se deparar com a resolução de alguns dos seus contratos de aluguer, colocando esses aparelhos noutro Estado‑Membro; ou 3) as companhias seguradoras de um Estado‑Membro que operam no domínio dos seguros conexos com a venda de aparelhos electrodomésticos ficarem numa posição concorrencial desvantajosa face às companhias que oferecem seguros directos, sendo algumas destas filiais de companhias de outros Estados‑Membros? 5) Se, à luz das respostas às terceira e quarta questões, a taxa agravada do imposto sobre os prémios de seguro constituir um auxílio de Estado nos termos do artigo 87.°, n.° 1, CE, deve o artigo 88.° CE ser interpretado no sentido de que, quando a Comissão não for informada do projecto de concessão do auxílio, as medidas legislativas que o criem não devem ser aplicadas, devendo qualquer imposto pago ao abrigo das mesmas ser restituído?» Quanto à primeira e à segunda questões prejudiciais Quanto à segunda questão Pela sua segunda questão, que importa examinar em primeiro lugar, o VAT and Duties Tribunal pretende saber, no essencial, se um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal é compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva. Observações apresentadas ao Tribunal de Justiça A GIL Insurance e o. alegam que apenas está em causa a taxa agravada do IPT. Trata‑se de um imposto especial sobre o fornecimento de seguros (e os serviços conexos com seguros), quando este esteja particularmente associado ao fornecimento de bens ou serviços sujeitos a IVA. Este imposto especial foi adoptado no intuito de combater a evasão fiscal que a Administração Fiscal julgava existir. Por conseguinte, deve ser considerado um imposto distinto do IPT cobrado à taxa normal, sendo este último compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva. Segundo a GIL Insurance e o., o IPT à taxa agravada constitui um imposto sobre o volume de negócios proibido pelo artigo 33.° da Sexta Directiva, visto que apresenta de forma suficiente todas as características essenciais do IVA, incluindo a respeitante à sua aplicabilidade geral. É certo que a taxa agravada do IPT não é aplicável a todas as transacções económicas no Reino Unido, na medida em que a sua cobrança está limitada a um tipo de operações, a saber, o fornecimento de seguros relativos a bens ou serviços sujeitos ao IVA. No entanto, o IPT cobrado à taxa agravada deve ser considerado um imposto de aplicação geral, na medida em que se aplica, com carácter geral, ao seguro de uma grande variedade de bens que constituem uma parte importante da economia nacional. A GIL Insurance e o. alegam ainda que o IPT à taxa agravada não está incluído nos impostos sobre os contratos de seguro autorizados pelo artigo 33.° da Sexta Directiva. Entende que apenas o IPT à taxa normal constitui um imposto desta natureza. O IPT à taxa agravada está indissociavelmente ligado ao IVA. Aquele imposto incide especificamente sobre a venda de seguros realizada por revendedores de aparelhos electrodomésticos e está associado ao fornecimento de bens sujeitos ao IVA à taxa normal. A ligação entre o seguro e o fornecimento tributado à taxa normal constitui uma condição essencial à sua cobrança. Este tipo de imposto destina‑se, por hipótese, a surtir efeitos sobre o sistema comum do IVA. Tendo em conta a sua finalidade e os seus efeitos, o imposto em causa compromete o funcionamento do sistema comum do IVA em tal medida que deve ser julgado incompatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva. O Reino Unido e a Comissão sustentam que o IPT, além de não constituir um imposto sobre o volume de negócios proibido pelo artigo 33.° da Sexta Directiva, é um imposto aplicável aos contratos de seguro expressamente autorizado por esta mesma disposição. Resposta do Tribunal de Justiça Ao contrário do entendimento da GIL Insurance e o., a compatibilidade de um imposto como o IPT com o artigo 33.° da Sexta Directiva deve ser apreciada no seu conjunto, na medida em que o mesmo é aplicável à taxa normal e à taxa agravada, uma vez que está em causa uma única imposição com duas taxas. Segundo jurisprudência constante, o artigo 33.° da Sexta Directiva proíbe os Estados‑Membros de instituírem ou manterem impostos, direitos e taxas que tenham a natureza de impostos sobre o volume de negócios (acórdãos de 3 de Março de 1988, Bergandi, 252/86, Colect., p. 1343, n. os 10 e 11; de 13 de Julho de 1989, Wisselink e o., 93/88 e 94/88, Colect., p. 2671, n. os 13 e 14; de 31 de Março de 1992, Dansk Denkavit e Poulsen Trading, C‑200/90, Colect., p. I‑2217, n.° 10, e de 17 de Setembro de 1997, Fricarnes, C‑28/96, Colect., p. I‑4939, n.° 36). Em todo o caso, devem considerar‑se constituir tais medidas os impostos, direitos e taxas que apresentem as características essenciais do IVA, mesmo que não sejam em tudo idênticos a ele (v., nomeadamente, acórdão Fricarnes, já referido, n.° 37). Essas características são as seguintes: o IVA aplica‑se de modo genérico às transacções que tenham por objecto bens ou serviços; é proporcional ao preço desses bens e serviços, seja qual for o número de transacções efectuadas; é cobrado em cada fase do processo de produção e de distribuição; por fim, aplica‑se ao valor acrescentado dos bens e serviços, sendo o imposto devido aquando de uma transacção calculado após dedução do que foi pago aquando da transacção precedente (v., designadamente, acórdãos Bergandi, já referido, n.° 15; de 7 de Maio de 1992, Bozzi, C‑347/90, Colect., p. I‑2947, n.° 12, e de 17 de Setembro de 1997, Solisnor‑Estaleiros Navais, C‑130/96, Colect., p. I‑5053, n. o 14). Ao invés, o artigo 33.° da Sexta Directiva não se opõe à manutenção ou à introdução de um imposto que não apresente uma das características essenciais do IVA (acórdão Solisnor‑Estaleiros Navais, já referido, n. os 19 e 20). A esse respeito, é pacífico que um imposto como o descrito pelo órgão jurisdicional nacional não é um imposto geral, uma vez que não se destina a abranger a totalidade das operações económicas no Estado‑Membro em causa (v., neste sentido, acórdãos Solisnor‑Estaleiros Navais, já referido, n.° 17, e de 16 de Dezembro de 1992, Beaulande, C‑208/91, Colect., p. I‑6709, n.° 16). Com efeito, o IPT apenas é aplicável a um serviço específico, nomeadamente o fornecimento de seguros, uma vez que incide à sua taxa normal sobre os prémios cobrados no quadro de contratos de seguro e tributa à sua taxa agravada os prémios de seguro relativos a veículos automóveis, aparelhos electrodomésticos e viagens, desde que, no caso destes dois últimos sectores, o contrato de seguro apresente determinadas características. Em qualquer caso, cumpre constatar que o IPT não é cobrado em cada fase do processo de produção e de distribuição, visto que é cobrado uma única vez, no momento da celebração do contrato de seguro, e não incide sobre o valor acrescentado dos bens e serviços. Em consequência, há que responder à segunda questão que um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal é compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva. Quanto à primeira questão Com a sua primeira questão, o órgão jurisdicional nacional pretende, no essencial, saber se o artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva, que isenta as operações de seguro do IVA, se opõe, no que se refere a um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal, à introdução de uma taxa especial idêntica à taxa normal do IVA, devendo, em consequência, o procedimento previsto no artigo 27.° da mesma directiva, que obriga cada Estado‑Membro que deseje introduzir medidas especiais derrogatórias da referida directiva a pedir uma autorização prévia ao Conselho, ter sido respeitado previamente à instituição da referida taxa. Observações apresentadas ao Tribunal de Justiça A GIL Insurance e o. defendem que, nos termos do artigo 27.° da Sexta Directiva, as autoridades britânicas deviam ter pedido ao Conselho uma autorização para fixarem a taxa agravada do IPT. Com efeito, esta imposição derroga as regras da referida directiva, dado que foi introduzida para anular os efeitos da isenção prevista no artigo 13.°, B, alínea a), desta directiva, com o objectivo declarado de combater a evasão fiscal. Ora, é facto assente que o Reino Unido não solicitou nem obteve autorização para introduzir a taxa agravada do IPT. O Reino Unido alega que os autores da Sexta Directiva não podiam ignorar a isenção do IVA, estabelecida no referido artigo 13.°, B, alínea a), em benefício das operações de seguro. Estavam cientes da possibilidade de os Estados‑Membros instituírem um imposto como o IPT, não obstante a isenção do IVA de que beneficiavam as operações de seguro, visto que o artigo 33.° da Sexta Directiva dispõe expressamente que esta última não se opõe à manutenção ou à introdução pelos Estados‑Membros de um imposto sobre os contratos de seguro que não tenha a natureza de imposto sobre o volume de negócios. Entende, assim, que a Sexta Directiva deve ser interpretada no sentido de que autoriza os Estados‑Membros a compensar a perda de receitas resultante da isenção do IVA prevista no seu artigo 13.°, B, alínea a), através da aplicação às operações de seguro de um imposto diferente do IVA ou sobre o volume de negócios, sem ter que pedir uma autorização ao Conselho em conformidade com o seu artigo 27.°, n.° 1. De igual modo, a Comissão considera que, uma vez que o IPT não tem o carácter de imposto sobre o volume de negócios, é expressamente autorizado pelo artigo 33.° da Sexta Directiva e não é incompatível com a isenção do IVA prevista no artigo 13.°, B, alínea a), da referida directiva. Assim, a sua introdução não podia estar subordinada a uma autorização prévia nos termos do artigo 27.°, n.° 1, da Sexta Directiva. Resposta do Tribunal de Justiça Importa salientar que, não obstante os serviços de seguros se encontrarem isentos de IVA, nos termos do artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva, podem, como estipula o artigo 33.° da mesma, ser submetidos a outros impostos indirectos, na condição de que não tenham a natureza de impostos sobre o volume de negócios. Nestas condições, os Estados‑Membros têm, portanto, o direito de manter ou de instituir um imposto sobre os contratos de seguro e de fixar taxas diferentes deste imposto. Decorre da resposta à segunda questão prejudicial que um imposto como o IPT não constitui um imposto sobre o volume de negócios proibido pelo artigo 33.° da Sexta Directiva. Em consequência, a sua cobrança não é incompatível com a isenção de IVA de que beneficiam os serviços de seguros, nos termos do artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva. Um imposto desta natureza não pode, portanto, ser considerado uma medida derrogatória do artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva e não existia necessidade de as autoridades do Reino Unido recorrerem ao procedimento previsto no artigo 27.° da Sexta Directiva. Face ao exposto, deve responder‑se à primeira questão que o artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva, nos termos do qual as operações de seguro estão isentas de IVA, não se opõe, no que se refere a um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal, à introdução de uma taxa especial idêntica à taxa normal do IVA, uma vez que o referido imposto é compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva, o que significa que o procedimento previsto no artigo 27.° da mesma directiva, que obriga todos os Estados‑Membros que desejem introduzir medidas especiais derrogatórias da referida directiva a pedir uma autorização prévia ao Conselho, não tem de ser respeitado previamente à introdução da referida taxa. Quanto às terceira a quinta questões prejudiciais Através das suas terceira a quinta questões, o VAT and Duties Tribunal pergunta, no essencial, ao Tribunal de Justiça se a existência de taxas diferentes de um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal é susceptível de criar distorções de concorrência na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE, pretendendo, em particular, saber qual é o conteúdo do critério relativo à afectação das trocas intracomunitárias. Sendo esse o caso, pretende saber quais são as consequências da eventual inexistência de notificação desta medida para os contribuintes sujeitos à taxa agravada do imposto. Há que salientar que estas questões assentam no pressuposto de que a existência de duas taxas diferentes de um imposto como o IPT se traduz num auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE, incompatível com o direito comunitário. Conforme o advogado‑geral observou no n.° 53 das suas conclusões, se este pressuposto for infundado, as terceira a quinta questões revestem uma natureza hipotética e o Tribunal de Justiça não lhes pode dar resposta. Por conseguinte, antes de proceder ao exame das terceira a quinta questões colocadas pelo órgão jurisdicional nacional, importa questionar se, pelo facto de existirem duas taxas, o regime do IPT constitui um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE. Observações apresentadas ao Tribunal de Justiça No entendimento da GIL Insurance e o., em virtude da existência de duas taxas diferentes, o regime do IPT deve ser entendido no sentido de que comporta um auxílio de Estado, no sentido do artigo 87.°, n.° 1, CE, que beneficia as empresas sujeitas à taxa normal do IPT. A este respeito, a GIL Insurance e o. alegam que exercem a sua actividade em domínios em que o comércio entre os Estados‑Membros é considerável, a saber, o da produção e distribuição de aparelhos electrodomésticos como televisores e câmaras de vídeo, bem como o do fornecimento de seguros que cobrem estes aparelhos, quer se trate de seguros conexos ou directos. A introdução da taxa agravada do IPT teve por efeito falsear sensivelmente a concorrência nestes mercados, tanto o dos aparelhos electrodomésticos como o dos serviços de seguros. O efeito desta tributação sobre as trocas entre os Estados‑Membros é de nível suficiente para se verificar um auxílio de Estado. Entendem que a aplicação da taxa agravada conduziu, em particular, a uma diminuição do volume de aparelhos electrodomésticos e de peças sobressalentes compradas noutros Estados‑Membros. Dificultou o acesso ao mercado britânico de seguros, tornando mais difícil para as companhias estabelecidas noutros Estados‑Membros a via de acesso mais fácil a este mercado, nomeadamente o fornecimento de seguros conexos. Por último, colocou em desvantagem certas companhias de seguros em relação a outras, o que, quando estas companhias pertençam a sociedades de outros Estados‑Membros, é susceptível de afectar as relações financeiras entre a sociedade‑mãe e a filial. O Reino Unido e a Comissão manifestam dúvidas quanto à questão de saber se a existência de taxas diferentes representa efectivamente um auxílio de Estado no sentido do artigo 87.°, n.° 1, CE. O Reino Unido observa, a título liminar, que esta alegada medida de auxílio não corresponde à definição geral de auxílio de Estado, visto que não consiste numa vantagem positiva nem numa redução dos encargos que oneram normalmente o orçamento de uma empresa. A existência de duas taxas do IPT não favorece «certas empresas ou a produção de certos bens», na medida em que a legislação não impõe a taxa normal e a taxa agravada a classes distintas de sujeitos passivos. Em princípio, no quadro da legislação relativa ao IPT, qualquer companhia de seguros pode ser, em simultâneo, sujeito passivo da taxa normal e da taxa agravada e transferir livremente as suas actividades de uma categoria para outra. Finalmente, resulta da jurisprudência do Tribunal de Justiça que um auxílio apenas produz efeitos sobre as trocas comerciais quando a vantagem outorgada reforce a posição de uma empresa em relação a outras empresas concorrentes no comércio intracomunitário. No presente caso, para se apreciar o efeito do alegado auxílio nas trocas comerciais, é necessário examinar o mercado dos seguros relativos a aparelhos electrodomésticos entregues a clientes estabelecidos no Reino Unido ou o mercado dos serviços prestados por mediadores sujeitos à obrigação de imposto. No entanto, o órgão jurisdicional nacional considerou que a GIL Insurance e o. não operavam num mercado intracomunitário e que a sua actividade também não envolvia trocas intracomunitárias. A Comissão afirma que, para se determinar se uma medida constitui um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE, é necessário verificar se encontra fundamento na natureza ou na economia do sistema. Com efeito, de acordo com a jurisprudência, uma medida justificada pela natureza ou pela economia do sistema em que se inscreve não constitui um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE. Para efeitos do referido exame, importa, em particular, verificar se existe ou não uma distorção de concorrência que favoreça determinadas empresas no sector dos seguros, sector este que se encontra sujeito ao IPT. A selectividade da medida deve ser apreciada com referência à taxa normal do IPT e é necessário averiguar se a medida específica que constitui a introdução de uma taxa agravada de imposto é justificada pela natureza ou pela economia do sistema. No processo principal, esta apreciação deve ter em conta a Sexta Directiva por diversas razões. Em primeiro lugar, a Comissão observa que esta directiva constitui um instrumento de harmonização comunitário que refere expressamente quer uma derrogação obrigatória a favor dos serviços de seguros quer a possibilidade de introduzir um imposto como o IPT. Em seguida, alega que no processo principal é indiferente para o consumidor que a sua situação seja configurada como um contrato de serviços sujeito à taxa normal do IVA ou como um contrato de seguro isento de IVA, mas sujeito à taxa normal do IPT. Por fim, a Comissão sublinha que a taxa agravada do IPT é equivalente à taxa normal do IVA. A interpretação do conceito de «natureza ou economia do sistema» é suficiente para permitir ao órgão jurisdicional de reenvio decidir as causas submetidas à sua apreciação. Nestes termos, é inútil continuar a aprofundar a resposta às terceira a quinta questões. Durante a audiência, o Governo dos Países Baixos apenas apresentou observações a respeito da quinta questão. Afirmou nesta ocasião que a taxa agravada do IPT não foi instituída para favorecer determinadas empresas em relação a outras e insistiu na circunstância de que, diferentemente do que sucede nas situações de auxílios de Estado clássicos, a taxa agravada não financia a taxa inferior. Resposta do Tribunal de Justiça Para verificar se um regime de tributação como o do IPT constitui um auxílio de Estado na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE, pelo facto de existirem duas taxas, há que examinar se este regime reúne os diversos elementos constitutivos do conceito de auxílio de Estado que figuram nessa disposição do Tratado. Segundo jurisprudência assente, o artigo 87.°, n.° 1, CE define os auxílios de Estado, em princípio, incompatíveis com o mercado comum como aqueles que são concedidos pelos Estados ou provenientes de recursos estatais, independentemente da forma que assumam, que falseiem ou ameacem falsear a concorrência, favorecendo certas empresas ou certas produções, na medida em que afectem as trocas comerciais entre os Estados‑Membros. (v. acórdão de 20 de Novembro de 2003, GEMO, C‑126/01, ainda não publicado na Colectânea, n.° 22, e a jurisprudência aí referida). Nesta matéria, cumpre verificar, em primeiro lugar, se o regime do IPT é susceptível de favorecer as empresas que oferecem contratos de seguro sujeitos à taxa normal relativamente às empresas que prestam, no sector dos electrodomésticos, contratos de seguro conexos ao fornecimento destes bens, o que é contestado quer pelos Governos neerlandês e do Reino Unido quer pela Comissão. Com efeito, o artigo 87.°, n.° 1, CE impõe que se determine se, no quadro de um dado regime jurídico, uma medida estatal é susceptível de favorecer «certas empresas ou certas produções» relativamente a outras empresas que se encontrem, na perspectiva do objectivo prosseguido pelo referido regime, numa situação factual e jurídica comparável (acórdãos de 8 de Novembro de 2001, Adria‑Wien Pipeline e Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, C‑143/99, Colect., p. I‑8365, n.° 41, e de 13 de Fevereiro de 2003, Espanha/Comissão, C‑409/00, Colect., p. I‑1487, n.° 47). Em caso afirmativo, a medida preenche a condição de selectividade que é constitutiva do conceito de auxílio de Estado previsto nessa disposição (acórdãos, já referidos, GEMO, n.° 35, e Espanha/Comissão, n.° 47). O conceito de auxílio compreende as vantagens conferidas pelas autoridades públicas que, sob formas diversas, atenuam os encargos que normalmente oneram o orçamento de uma empresa (v., nomeadamente, acórdão de 7 de Março de 2002, Itália/Comissão, C‑310/99, Colect, p. I‑2289, n.° 51). Nesta matéria, há que referir que o IPT foi inicialmente instituído como uma medida de tributação genérica aplicável, em princípio, a todos os contratos de seguro e a uma taxa uniforme. Segundo a GIL Insurance e o., uma medida desta natureza deve, na medida em que introduz uma taxa agravada, ser considerada um auxílio de Estado aplicável a uma determinada categoria de contratos de seguro. Com efeito, dela resulta uma vantagem para as empresas que prestam contratos de seguro sujeitos à taxa normal. No acórdão Adria‑Wien Pipeline e Wietersdorfer & Peggauer Zementwerke, já referido (n. os 42 a 54), o Tribunal de Justiça decidiu, em conformidade com a sua jurisprudência, que não preenche a condição de selectividade uma medida que, ainda que constitutiva de uma vantagem para o seu beneficiário, se justifique pela natureza ou pela economia geral do sistema em que se inscreve (v. acórdãos de 2 de Julho de 1974, Itália/Comissão, 173/73, Colect., p. 357, n.° 33, e de 17 de Junho de 1999, Bélgica/Comissão, C‑75/97, Colect., p. I‑3671, n.° 33). O Tribunal de Justiça examinou se o critério de distinção utilizado pela legislação nacional em causa no processo principal era justificado pela natureza e/ou pela economia geral dessa legislação, o que retiraria à medida em litígio o seu carácter de auxílio de Estado. No presente processo, mesmo que se admita que a instituição da taxa agravada implica uma vantagem para os operadores que propõem contratos sujeitos à taxa normal, há que verificar se a aplicação da taxa agravada do IPT a uma parte determinada dos contratos de seguro anteriormente sujeitos à taxa normal é justificada pela natureza ou pela economia do sistema em que este imposto se insere. Para este efeito, convém salientar que o órgão jurisdicional nacional considera, no n.° 10 (6) do seu despacho, que a taxa agravada do IPT e o imposto sobre o valor acrescentado fazem parte de um todo indissociável, o que correspondia ao objectivo prosseguido quando da introdução da taxa agravada. Com efeito, esta taxa foi fixada com o objectivo de combater os comportamentos que procuram tirar proveito da disparidade entre a taxa normal do IPT e a do IVA mediante a manipulação dos preços de locação ou de venda de aparelhos e dos seguros conexos. Estes comportamentos estavam na origem de, por um lado, uma redução das receitas do IVA e, por outro, de uma alteração das relações de concorrência no sector dos aparelhos electrodomésticos. Como o advogado‑geral sustenta no n.° 84 das suas conclusões, por força do seu alcance e efeito, a taxa agravada do IPT revela‑se uma taxa reguladora, cujo escopo específico consiste em desincentivar a celebração de contratos de seguro conexos. A imposição de uma taxa agravada do IPT a certos contratos de seguro não se destinava a conferir uma vantagem ao conjunto dos operadores que propõem contratos de seguro sujeitos à taxa normal do IPT nos termos do sistema geral de tributação dos seguros. A este respeito, refira‑se que o IPT cobrado à taxa normal não constitui um regime derrogatório face ao regime geral de tributação dos seguros no Reino Unido. Não se trata de um regime fiscal que favoreça um determinado sector, uma vez que se trata de um sistema de tributação de prémios de seguro que visa compensar a isenção de IVA de que beneficiam as operações de seguros. Por outro lado, decorre das respostas às duas primeiras questões prejudiciais que o regime do IPT é compatível com a Sexta Directiva. Nestas circunstâncias, mesmo admitindo que a instituição da taxa agravada implica uma vantagem para os operadores que propõem contratos sujeitos à taxa normal, a aplicação da taxa agravada do IPT a uma parte determinada dos contratos de seguro anteriormente sujeitos à taxa normal deve ser considerada justificada pela natureza e pela economia do sistema nacional de tributação dos seguros. Por conseguinte, o regime do IPT não pode ser considerado constitutivo de uma medida de auxílio na acepção do artigo 87.°, n.° 1, CE. Tendo em conta as considerações que precedem, não é necessário responder às terceira a quinta questões. Quanto às despesas As despesas efectuadas pelos Governos dos Países Baixos e do Reino Unido, e pela Comissão, que apresentaram observações ao Tribunal, não são reembolsáveis. Revestindo o processo, quanto às partes na causa principal, a natureza de incidente suscitado perante o órgão jurisdicional nacional, compete a este decidir quanto às despesas. Pelos fundamentos expostos, O TRIBUNAL DE JUSTIÇA (Quinta Secção), pronunciando‑se sobre as questões submetidas pelo VAT and Duties Tribunal, London, por despacho de 24 de Julho de 2001, declara: 1) Um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal é compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva 77/388/CEE do Conselho, de 17 de Maio de 1977, relativa à harmonização das legislações dos Estados‑Membros respeitantes aos impostos sobre o volume de negócios ‑ Sistema comum do imposto sobre o valor acrescentado: matéria colectável uniforme. 2) O artigo 13.°, B, alínea a), da Sexta Directiva 77/388, nos termos do qual as operações de seguro estão isentas de imposto sobre o valor acrescentado, não se opõe, no que se refere a um imposto sobre os prémios de seguro como o que está em causa no processo principal, à introdução de uma taxa especial idêntica à taxa normal do imposto sobre o valor acrescentado, uma vez que o referido imposto é compatível com o artigo 33.° da Sexta Directiva 77/388, o que significa que o procedimento previsto no artigo 27.° da mesma directiva, que obriga todos os Estados‑Membros que desejem introduzir medidas especiais derrogatórias da referida directiva a pedir uma autorização prévia ao Conselho da União Europeia, não tem de ser respeitado previamente à introdução da referida taxa. Timmermans Rosas von Bahr Proferido em audiência pública no Luxemburgo, em 29 de Abril de 2004. O secretário O presidente R. Grass V. Skouris – Língua do processo: inglês.

61995CJ0389

en

Grounds 1 By judgment of 28 February 1995, received at the Court on 25 January 1996, the Diikitiko Protodikio (Administrative Court of First Instance), Thessaloniki, referred to the Court for a preliminary ruling under Article 177 of the Treaty four questions on the interpretation of Council Directive 83/182/EEC of 28 March 1983 on tax exemptions within the Community for certain means of transport temporarily imported into one Member State from another (OJ 1983 L 105, p. 59, `the Directive'). 2 Those questions were raised in the course of an action brought by Mr Klattner for annulment of a notice of assessment requiring him to pay customs duties, taxes and additional duty for failure to comply with the national arrangements for the temporary importation free of tax of certain means of transport. 3 The purpose of the Directive, according to its preamble, is to eliminate the obstacles to freedom of movement and the establishment of a single market created by the taxation arrangements which the Member States apply to the temporary importation of certain means of transport (see the first and second recitals in the preamble). 4 Article 1 accordingly requires the Member States, under the conditions laid down in the Directive, to exempt temporary imports from another Member State of certain means of transport, including motor-driven road vehicles, from turnover tax, excise duties, consumption taxes and various other taxes (one of which is the circulation tax provided for by Greek Law No 2367/53). In order to qualify for exemption, the means of transport mentioned in the Directive must have been acquired or imported in accordance with the general conditions of taxation in force on the domestic market of a Member State and must not be subject, by reason of their export, to any exemption from or refund of turnover tax, excise duty or any other consumption tax. 5 Article 3 of the Directive concerning `temporary importation of certain means of transport for private use' provides: `Where a private vehicle (...) is imported temporarily, the item imported shall be exempt from the taxes specified in Article 1 for a period, continuous or otherwise, of not more than six months in any 12 months, provided that: (a) the individual importing such goods: (aa) has his normal residence in a Member State other than the Member State of temporary importation; (bb) employs the means of transport in question for his private use; (b) the said means of transport is not disposed of or hired out in the Member State of temporary importation or lent to a resident of that State', and Article 9(1) provides: `Member States may maintain or introduce more liberal arrangements than those provided for in this directive. In particular, they may, at the request of the importer, permit temporary importation for a period longer than those referred to in Articles 3 and 4(2). In the latter event, Member States may levy the taxes mentioned in the Annex for periods exceeding those laid down by this directive (...)'. 6 The Directive was transposed into domestic law by Order of the Minister for Finance No D-1254/141/1984 of 1 November 1984, subsequently amended by Order of the Minister for Finance No D-247/13 of 1 March 1988 (`the Order'). 7 Article 1(1) of the Order authorizes the temporary importation into Greece `free of customs duties and other charges of means of transport for private use (...) intended to remain temporarily in the country before being reexported at the end of the period provided for in each case'. 8 Exemption is granted for six months, consecutive or otherwise, in a 12-month period. It may be extended for nine more months (Article 4(2)). 9 According to Article 8(4) of the Order, the same person may not import a second means of transport tax-free. 10 Article 10(7) of the Order provides that where an offence under that last-mentioned provision is committed `the customs duties and other taxes applicable to the means of transport and items of personal use on the day on which it was found that the offence had been committed, and additional duty equal to 100% of the above duties and other taxes, shall be payable immediately'. 11 Mr Klattner, who resides in Germany, imported into Greece, where he frequently stays, a first private car from 27 November 1989 to 30 April 1990, followed by a second car from 14 April 1990 to 16 July 1991, in respect of which he benefited from the exemption arrangements provided for by the Order. 12 The contested notice of assessment was issued following checks carried out on 16 July 1991 by the customs authorities in Doïrani when Mr Klattner was attempting to reimport his second car free of tax. It charged him with the following offences, described as simple customs offences: first, that during the same period of 16 days (from 14 to 30 April 1990) he had had two private vehicles in circulation in Greece; and second, that by means of renewing the exemption, he had had a private vehicle in circulation for a period 134 days longer than the prescribed period. Pursuant to Article 10 of the Order, the notice of assessment required Mr Klattner to pay DR 21 043 856 by way of customs duties, other taxes and additional duties and also DR 29 430 by way of circulation tax. 13 Mr Klattner applied to the Diikitiko Protodikio Thessaloniki for annulment of the notice of assessment on the ground that the prohibition laid down by Article 8(4) of the Order was contrary to the provisions of the Directive. 14 Since the national court was uncertain whether various provisions of the Order were compatible with the Directive, it decided to stay proceedings and refer the following questions to the Court for a preliminary ruling: `(1) Where certain means of transport for private use within the Community are temporarily imported within the meaning of Article 3 of Council Directive 83/182/EEC of 28 March 1983, is the exemption from tax granted for a single private vehicle or for more than one? Does the abovementioned directive in fact draw a distinction concerning the number of private vehicles which may be temporarily imported free of tax according to whether they are intended for private or business use? (2) Does the directive specifically require the competent Greek authorities not to restrict by legislation the parallel or simultaneous temporary importation free of tax of more than one vehicle for private use by one and the same person? May an individual rely on Articles 3 and 9 of the directive against the authorities before a national court, claiming that the rules contained in a provision of law are incompatible with those articles of the directive? (3) Is it compatible with the objective and terms of the directive for the national legislature to provide that where certain provisions (such as Article 8(4) which prohibits the importation of a second vehicle by the same person) of the ministerial order transposing the directive into national law are infringed, the applicable customs duties and other taxes and additional duty of the same amount as well are payable immediately, inasmuch as it is shown that the private vehicle is imported temporarily and not permanently?$ (4) Is it compatible with the Community principle of proportionality to provide, as in the above case, for additional duty equal to 100% of the applicable duties and other taxes to be levied regardless of the length of time for which the second private vehicle remained in Greece?' Question 1 15 By its first question, the national court is essentially asking whether Article 3 of the Directive must be interpreted as meaning that the exemption for which it provides may be granted in respect of more than one private vehicle per person. 16 Mr Klattner and the Commission argue that Article 3 of the Directive does not restrict the number of private vehicles which may be exempted. They state that most language versions of the Directive use the plural in designating the means of transport which may be exempted. Furthermore, in their view restriction of the number of vehicles which may be exempted is liable to impede the free movement of persons within the Community and encourage double taxation. The Commission adds that the risk of tax evasion can be limited by less coercive measures, in particular by stamping the passports of persons claiming exemption. 17 The Greek Government, in contrast, maintains that Article 3 of the Directive must be interpreted as meaning that exemption can be granted for only one private vehicle per person. It considers that that interpretation follows in the first place from the actual wording of Article 3, read in conjunction with Articles 4 and 5, of the Directive. It states, in particular, that the use of the plural in Article 3 can be explained by the fact that several categories of means of transport are mentioned in that provision. In its opinion, that interpretation finds further support in the fact that the Directive did not create the conditions for the free movement of vehicles within the Community and confined exemption to vehicles imported for private use. Lastly, the Greek Government submits that it is with a view to avoiding tax evasion and disturbances on the domestic market in new or second-hand vehicles that the number of vehicles for which exemption may be claimed is limited. 18 It should first be noted that the Directive does not place any express limit on the number of private vehicles, or even on the number of means of transport, for which exemption may be claimed. 19 Nor is any such limitation evident in the wording of Article 3 of the Directive. 20 The goods which may be imported free of tax for private use are defined in non-exhaustive terms in most of the language versions, in particular in the Greek version of that article (`indførsel af private køretøjer', `Einfuhr von Personenfahrzeugen', `importación ... de vehículos de turismo', `importation ... des véhicules de tourisme', `importazione ... dei veicoli da turismo', `åéòáãùãÞ åðéâáôéêþí ï÷çìÜôùí', `invoer van personenvoertuigen', `importaçao ... de veículos de turismo', `yksityisajoneuvot on maahantuotaessa'). 21 The Greek Government cannot validly maintain that such a restriction follows by analogy from the wording of Articles 4 and 5 of the Directive concerning temporary importation of private vehicles for business use and specific cases of temporary importation of private vehicles respectively. 22 In addition to the fact that those provisions apply to imports other than those covered by Article 3 of the Directive, it is clear both from the general scheme of those articles and from the words used in the various language versions that the word `un' used in the Spanish and French versions, like `um' in the Portuguese, and `a' in the English, cannot be construed, as the Greek Government would have it, as meaning that exemption may be granted for one vehicle only. 23 Nor can a limitation of the number of vehicles imported which may qualify for exemption be inferred from the objectives pursued by the Directive. 24 The Directive was adopted on the basis of Article 99 of the EEC Treaty and seeks to eliminate obstacles to the establishment of an internal market resulting from the taxation arrangements applied to temporary and permanent importation of certain means of transport for private or business use (Case C-9/92 Commission v Greece [1993] ECR I-4467, paragraph 6). 25 As the Court has already held, the provisions of the Directive must be interpreted in the light of the fundamental aims of the endeavour to harmonize VAT, in particular the promotion of freedom of movement for persons and goods and the prevention of double taxation (Case 249/84 Profant [1985] ECR 3237, paragraph 25; Case 127/86 Ledoux [1988] ECR 3741, paragraph 11, and Case C-297/89 Ryborg [1991] ECR I-1943, paragraph 13). In particular, account must be taken of the fact that it is stated in the preamble to the Directive that the freedom of movement of Community residents within the Community is hampered by the taxation arrangements applied to the temporary importation of certain means of transport for private or business use, that the elimination of the obstacles resulting from those taxation arrangements is particularly necessary if an economic market having features similar to those of a domestic market is to be established (Ryborg, cited above, paragraph 14). 26 Limiting the number of vehicles which may qualify for exemption is liable to hinder freedom of movement of persons resident within the Community, a freedom which, to the contrary, the Directive is intended to facilitate. A person may need to import other vehicles or other means of transport temporarily for private use especially, as the Advocate General pointed out in paragraphs 26 and 27 of his Opinion, where he has had to use other means of transport to return to his own State, for example following illness, breakdown or accident, or more generally where he owns several vehicles for his own use or for use by members of his family. Moreover, the Greek Government itself acknowledges that in some circumstances it must be possible for exemption to be granted for a second vehicle. 27 While the risk of tax evasion may, as the Greek Government claims, be increased if more than one vehicle can be imported tax-free, and in some Member States, such as the Hellenic Republic, in which second-hand vehicles are expensive the risk of disturbing the domestic market may be increased, the fact remains that, as the Commission has pointed out, various methods of control exist for limiting those risks, in particular stamping the vehicle owner's documents. 28 Furthermore, although there is no fixed limit on the number of vehicles which a person may import free of tax, various conditions must none the less be satisfied, concerning in particular the `temporary' character of the importation and the `private' use, that is to say, according to Article 2(d) of the Directive, `any use other than business use' of the vehicle. 29 The answer to the first question must therefore be that Article 3 of the Directive must be interpreted as meaning that the exemption for which it provides may be granted in respect of more than one private vehicle per person. Question 2 30 Having regard to the answer given to the first question, the second question must be understood as seeking to ascertain whether Article 3 of the Directive has direct effect and confers on individuals rights which they may assert against a Member State that has failed to transpose the Directive into domestic law, or has transposed it incorrectly, and which the national courts must safeguard. 31 Mr Klattner, the Greek Government and the Commission consider that Article 3 of the Directive, which is unconditional and sufficiently precise, may be relied upon directly against a Member State. 32 The Court has consistently held (Case 8/81 Becker [1982] ECR 53, paragraph 25, and Joined Cases C-246/94, C-247/94, C-248/94 and C-249/94 Cooperativa Agricola Zootecnica S. Antonio and Others [1996] ECR I-4373, paragraph 17) that, whenever the provisions of a directive appear, as far as their subject-matter is concerned, to be unconditional and sufficiently precise, those provisions may be relied upon before the national courts by an individual against the State where the State has failed to transpose the Directive into domestic law by the end of the period prescribed or where it has failed to implement the Directive correctly. 33 A Community provision is unconditional where it lays down an obligation which is not qualified by any condition and is not made subject, in its implementation or effects, to the adoption of any measure either by the Community institutions or by the Member States (Case 28/67 Molkerei-Zentrale Westfalen Lippe [1968] ECR 211, 226, and Cooperativa Agricola Zootecnica S. Antonio and Others, cited above, paragraph 18). It is sufficiently precise to be relied on by an individual and applied by the courts where it lays down an obligation in unequivocal terms (Case 152/84 Marshall [1986] ECR 723, paragraph 52, and Cooperativa Agricola Zootecnica S. Antonio and Others, cited above, paragraph 19). 34 Article 3 of the Directive has precisely those characteristics. It unconditionally and unequivocally requires the Member States to grant individuals, subject to the conditions which it specifies, exemption from taxes where they temporarily import certain means of transport for private use. 35 The answer to the second question must therefore be that Article 3 of the Directive has direct effect and confers on individuals rights which they may assert against a Member State that has failed to transpose the Directive into domestic law, or has transposed it incorrectly, and which the national courts must safeguard. Questions 3 and 4 36 By its last two questions the national court asks whether the provisions of the Directive or the principle of proportionality preclude domestic legislation under which the customs duties and other taxes applicable together with additional duty equal to the amount of those duties and taxes are to be payable immediately where a second private vehicle is imported temporarily. 37 Mr Klattner and the Commission maintain in the first place that a Member State cannot penalize the temporary importation of a second vehicle, as the Greek rules do, without contravening the provisions of the Directive. Mr Klattner adds that the penalties imposed under the Greek legislation are disproportionate to the offence he committed. The Commission, for its part, submits that national legislation cannot require customs duties to be paid on vehicles originating within the Community, as is the case in the main proceedings, and can demand immediate payment of the taxes normally payable only where the importation ceases to be temporary in nature as a consequence of the offence committed. Lastly, the Commission states that the penalties applicable to imported vehicles must not be considerably more severe than those applicable to domestic vehicles. 38 In that regard, it is sufficient to point out that national legislation cannot penalize the temporary importation of a second vehicle for private use, which is authorized by Article 3 of the Directive, without undermining the effect of the Directive. 39 It must accordingly be stated in reply to the third and fourth questions that Article 3 of the Directive must be interpreted as precluding domestic legislation under which the customs duties and other taxes applicable together with additional duty equal to the amount of those duties and taxes are to be payable immediately where a second private vehicle is imported temporarily. Decision on costs Costs 40 The costs incurred by the Greek Government and the Commission of the European Communities, which have submitted observations to the Court, are not recoverable. Since these proceedings are, for the parties to the main proceedings, a step in the proceedings pending before the national court, the decision on costs is a matter for that court. Operative part On those grounds, THE COURT (Fifth Chamber), in answer to the questions referred to it by the Diikitiko Protodikio Thessaloniki by judgment of 28 February 1995, hereby rules: 1. Article 3 of Council Directive 83/182/EEC of 28 March 1983 on tax exemptions within the Community for certain means of transport temporarily imported into one Member State from another must be interpreted as meaning that the exemption for which it provides may be granted in respect of more than one private vehicle per person. 2. Article 3 of Directive 83/182 has direct effect and confers on individuals rights which they may assert against a Member State that has failed to transpose that directive into domestic law, or has transposed it incorrectly, and which the national courts must safeguard. 3. Article 3 of Directive 83/182 must be interpreted as precluding domestic legislation under which the customs duties and other taxes applicable together with additional duty equal to the amount of those duties and taxes are to be payable immediately where a second private vehicle is imported temporarily.

62004TJ0346

fi

Asian tausta 1       Kantaja on 9.9.1996 esittänyt yhteisön tavaramerkistä 20 päivänä joulukuuta 1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 (EYVL 1994, L 11, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna, perusteella sisämarkkinoiden harmonisointivirastolle (tavaramerkit ja mallit) (SMHV) yhteisön tavaramerkin rekisteröintiä koskevan hakemuksen. 2       Tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin, on sanamerkki ARTHUR ET FELICIE. 3       Tavarat, joita varten rekisteröintiä haettiin, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröimistä varten koskevaan 15.6.1957 tehtyyn ja sittemmin tarkistettuun ja muutettuun Nizzan sopimukseen pohjautuvan luokituksen luokkiin 16, 24 ja 25 ja vastaavat kantajan väitemenettelyn kuluessa tekemän rajoituksen jälkeen seuraavia kuvauksia: –       luokka 16: ”Postimyyntiluettelot” –       luokka 24: ”Kankaat tekstiilikäyttöön; sängynpeitteet ja pöytäliinat” –       luokka 25: ”Vaatteet, jalkineet (paitsi ortopediset jalkineet); päähineet; nämä kaikki tuotteet on tarkoitettu lapsille ja niitä myydään postimyynnissä ja myymälöissä, jotka ovat erikoistuneet luetteloissa esitettyjen tavaroiden jakeluun”. 4       Kyseinen hakemus julkaistiin 6.4.1998 Yhteisön tavaramerkkilehden numerossa 24/98. 5       Väliintulija teki 2.7.1998 asetuksen N:o 40/94 42 artiklan nojalla väitteen haetun tavaramerkin rekisteröintiä vastaan. Se vetosi väitteen tueksi yhtäältä 16.6.1983 päivättyyn ja 14.6.1993 uudistettuun ranskalaiseen rekisteröintiin nro 17 731 ja toisaalta 31.5.1989 päivättyyn kansainväliseen rekisteröintiin nro 539 689, joka on voimassa Saksassa, Itävallassa, Espanjassa ja Benelux-maissa. Aikaisemmat kaksi kuviomerkkiä on esitetty seuraavalla tavalla: 6       Väite tehtiin eräitä yhteisön tavaramerkkiä koskevassa hakemuksessa tarkoitettuja tavaroita eli luokkiin 24 ja 25 kuuluvia tavaroita vastaan. Se perustui kaikkiin aikaisempien tavaramerkkien kattamiin tavaroihin eli luokkaan 25 kuuluviin ”valmis‑ ja mittatilausvaatteisiin, mukaan lukien saappaat, kengät ja tohvelit”. 7       Väitteen tueksi vedottiin asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettuihin perusteisiin. 8       Väiteosasto hylkäsi väitteen 8.10.1999 tekemällään päätöksellä (jäljempänä väiteosaston 8.10.1999 tekemä päätös). Se katsoi, että ristiriidassa olevat merkit eivät olleet samanlaisia tai samankaltaisia ja että koska väliintulija ei ollut esittänyt mitään sekaannusvaaran arviointiin vaikuttavia seikkoja, kuten asiakirjoja, joiden avulla voidaan arvioida aikaisempien tavaramerkkien tunnettuutta kyseessä olevissa maissa, asiassa ei voinut olla kyseessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitettu sekaannusvaara, olipa kyseessä olevien tavaramerkkien kattamien tavaroiden välinen samanlaisuus tai samankaltaisuus minkä asteista tahansa, eikä kyseisten tavaroiden vertailu näin ollen ollut tarpeen. 9       Väliintulija valitti väiteosaston 8.10.1999 tekemästä päätöksestä 7.12.1999 SMHV:lle asetuksen N:o 40/94 57–62 artiklan nojalla. 10     Kolmas valituslautakunta hylkäsi 19.6.2002 tekemällään päätöksellä valituksen siltä osin kuin se koski asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan a alakohdan soveltamista ja kumosi väiteosaston 8.10.1999 tekemän päätöksen sikäli kuin siinä oli hylätty väite sillä perusteella, että kyseessä olevien tavaramerkkien välillä ei ollut sekaannusvaaraa. Valituslautakunta katsoi, että tavaramerkkien välillä oli huomattavia samankaltaisuuksia, ja palautti asian väiteosastoon, jotta tämä ratkaisee kysymyksen sekaannusvaaran olemassaolosta ja ottaa huomioon erityisesti tavaroiden vertailun, kantajan tavaramerkin kattamiin tavaroihin tekemän rajoituksen sekä sen, mikä merkitys asian kannalta on molempien osapuolten esittämillä uusilla asiakirjoilla, jotka valituslautakunnan mukaan voidaan ottaa asiassa huomioon. 11     Väiteosasto hyväksyi 22.4.2003 tekemällään päätöksellä (jäljempänä väiteosaston 22.4.2003 tekemä päätös) väitteen osittain. Se katsoi ensinnäkin, että kyseessä olevat tavaramerkit eivät olleet samanlaisia ja että asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan a alakohtaa ei voitu soveltaa asiaan. Toiseksi se katsoi, että luokkaan 25 kuuluvien tavaroiden osalta oli olemassa sekaannusvaara, johon sisältyi vaara tavaroiden välisestä mielleyhtymästä. Väiteosasto katsoi myös, että aikaisempi ranskalainen tavaramerkki oli tietyssä määrin tunnettu Ranskan markkinoilla. 12     Kantaja valitti 18.6.2003 SMHV:lle väiteosaston päätöksestä asetuksen N:o 40/94 57–62 artiklan perusteella. 13     Ensimmäinen valituslautakunta hylkäsi valituksen 7.6.2004 tekemällään päätöksellä (jäljempänä riidanalainen päätös). Se katsoi, että kun otetaan huomioon kyseessä olevien tavaramerkkien väliset huomattavat samankaltaisuudet ja se, että kyseiset tavarat ovat samoja, sekä aikaisemman tavaramerkin ominaispiirteisiin perustuva vahva erottamiskyky ja sen tunnettuus markkinoilla, rekisteröitäväksi haetussa tavaramerkissä olevista sanoista ”et” ja ”Félicie” aiheutuvat eroavaisuudet ulkoasussa ja lausuntatavassa eivät olleet seikkoja, joilla olisi voitu eliminoida sekaannusvaara, joka ranskalaisille kuluttajille syntyi luokkaan 25 kuuluvien tavaroiden osalta. Asianosaisten vaatimukset 14     Kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin –       muuttaa riidanalaista päätöstä –       kumoaa väiteosaston päätöksen –       velvoittaa väliintulijan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. 15     SMHV vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin –       hylkää kanteen –       velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. 16     Väliintulija vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin –       vahvistaa riidanalaisen päätöksen –       vahvistaa väiteosaston päätöksen –       velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut asetuksen N:o 40/94 81 artiklan mukaisesti. Niiden asiakirjojen huomioon ottaminen, jotka on esitetty ensimmäistä kertaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa 17     Väliintulija väittää, että kanteen liitteet 15 ja 21–30 ovat uusia asiakirjoja, koska niitä ei ole esitetty SMHV:ssa. Näin ollen niitä ei väliintulijan mukaan voida ottaa oikeudenkäynnissä huomioon. 18     Liitteet 22–24, 26 ja 27 ovat Internet‑sivujen osia, jotka on tulostettu SMHV:ssa käydyn hallinnollisen menettelyn jälkeen. Liitteessä 25 esitetään tulokset Ipsos‑nimisen mielipidetutkimuslaitoksen 22.–28.7.2003 suorittamasta mielipidetutkimuksesta (jäljempänä Ipsoksen mielipidetutkimus), joka ei myöskään sisälly hallinnolliseen asiakirja-aineistoon. Lisäksi liitettä 16, jossa esitetään Internetissä 17.6.2003 suoritetun haun tulokset, ei myöskään ole esitetty SMHV:ssa.Lit 19     Kyseisiä vasta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa esitettyjä asiakirjoja ei näin ollen voida ottaa huomioon. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa nostetun kanteen tarkoituksena on nimittäin SMHV:n valituslautakuntien päätösten laillisuuden valvonta asetuksen N:o 40/94 63 artiklassa tarkoitetulla tavalla, joten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tehtävänä ei ole tutkia uudelleen tosiseikkoja niiden asiakirjojen valossa, jotka esitetään ensimmäistä kertaa tässä tuomioistuimessa. Mainitut asiakirjat on siis jätettävä huomiotta ilman, että on tarpeen tutkia niiden todistusvoimaa (asia T‑10/03, Koubi v. SMHV – Flabesa (CONFORFLEX), tuomio 18.2.2004, 52 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa; asia T‑399/02, Eurocermex v. SMHV (olutpullon muoto), tuomio 29.4.2004, 52 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa; asia T‑396/02, Storck v. SMHV (makeisen muoto), tuomio 10.11.2004, 24 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa ja asia T‑164/03, Ampafrance v. SMHV – Johnson & Johnson (monBeBé), tuomio 21.4.2005, 29 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 20     Liitteissä 15 ja 21 esitetään ensimmäisen valituslautakunnan 25.7.2001 tekemä päätös ja tribunal de grande instance de Paris’n (Pariisin alioikeus) 23.1.2004 antama tuomio. Vaikka nämä asiakirjat onkin esitetty ensimmäistä kertaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, ne eivät ole varsinaisia todisteita, vaan niissä on kyse SMHV:n ja kansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä, johon, vaikka se olisi SMHV:ssa käytyä hallinnollista menettelyä myöhempää, osapuolella on oikeus vedota. 21     Koska liitteisiin 28–30 sisältyvät ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksessä edellytetyt asiakirjat, eli kantajan kaupparekisteriote, tämän edustajan henkilöllisyystodistuksen kopio ja hänen valtuutuksensa, nämä asiakirjat voidaan ottaa huomioon. Asiakysymys 22     Kantaja esittää kanteensa tueksi yhden kanneperusteen, joka perustuu asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan b alakohdan rikkomiseen. 23     Kantaja väittää pääpiirteissään, että valituslautakunta on jättänyt ottamatta huomioon useita seikkoja, joiden perusteella sen olisi tullut katsoa, ettei kyseessä olevien tavaramerkkien välillä ollut sekaannusvaaraa. Mainittuihin seikkoihin sisältyvät erityisesti aikaisemman tavaramerkin ominaispiirteisiin perustuva heikko erottamiskyky, mikä johtuu useista kymmenistä vaatemerkeistä, joihin sisältyy sana ”Arthur”, rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin tunnettuus markkinoilla jo ennen väitemenettelyn alkua, kyseessä olevien tavaramerkkien rinnakkainen esiintyminen Ranskan markkinoilla, jakelurakenteiden ja jakelukanavien sekä kantajan ja väliintulijan myytäväksi tarjoamien tavaroiden eroavuudet sekä Ipsoksen mielipidetutkimus, joka osoittaa, että sekaannusvaaraa ei voinut mitenkään olla olemassa. 24     SMHV ja väliintulija väittävät, että valituslautakunta on arvioinut sekaannusvaaran olemassaoloa asianmukaisesti. 25     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan aikaisemman tavaramerkin haltijan vastustuksesta tavaramerkkiä ei rekisteröidä, jos sen vuoksi, että se on sama tai samankaltainen kuin aikaisempi, samoja tai samankaltaisia tavaroita tai palveluja varten oleva tavaramerkki, sen alueen, jolla aikaisempi tavaramerkki on suojattu, yleisön keskuudessa on sekaannusvaara. Sekaannusvaara sisältää vaaran tavaramerkin ja aikaisemman tavaramerkin välisestä mielleyhtymästä. Lisäksi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 2 kohdan a alakohdan ii ja iii alakohdan mukaan aikaisemmalla tavaramerkillä tarkoitetaan sellaisia jäsenvaltiossa rekisteröityjä tavaramerkkejä, joiden rekisteröintihakemus on tehty ennen yhteisön tavaramerkin rekisteröintihakemuksen tekopäivää, ja sellaisia tavaramerkkejä, joiden kansainvälinen rekisteröinti on voimassa jäsenvaltiossa ja joiden rekisteröintihakemus on tehty ennen kyseistä tekopäivää. 26     Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekaannusvaara on olemassa, jos yleisö saattaa luulla, että kyseiset tavarat tai palvelut ovat peräisin samasta yrityksestä tai mahdollisesti taloudellisesti keskenään sidoksissa olevista yrityksistä. 27     Saman oikeuskäytännön mukaan sekaannusvaaraa on arvioitava kokonaisuutena sen mukaan, mikä käsitys kohdeyleisöllä on merkeistä ja kyseessä olevista tavaroista tai palveluista, kun otetaan huomioon kaikki tekijät, joilla on merkitystä esillä olevan asian kannalta, ja etenkin merkkien samankaltaisuuden ja merkillä varustettujen tavaroiden tai palvelujen samankaltaisuuden välinen keskinäinen riippuvuus (ks. asia T‑162/01, Laboratorios RTB v. SMHV – Giorgio Beverly Hills (GIORGIO BEVERLY HILLS), tuomio 9.7.2003, Kok. 2003, s. II‑2821, 31–33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kohdeyleisö 28     Nyt esillä olevassa asiassa aikaisempia tavaramerkkejä ovat ranskalainen kansallinen tavaramerkki ja kansainvälinen tavaramerkki, joka on voimassa Saksassa, Itävallassa, Espanjassa ja Benelux-maissa. Riidanalainen päätös perustuu ainoastaan aikaisempaan ranskalaiseen tavaramerkkiin, eivätkä osapuolet ole tätä seikkaa riitauttaneet. Täten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tutkinnan on rajoituttava rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin ja aikaisemman ranskalaisen tavaramerkin (jäljempänä Arthur-tavaramerkki) väliseen sekaannusvaaraan ja näin ollen Ranskan alueelle. 29     Kantaja arvostelee tapaa, jolla kohdeyleisö on määritelty, sillä väliintulijan myymien tavaroiden kohdeyleisö ei kantajan mukaan ole sama kuin sen myymien tavaroiden, sillä ainoastaan viimeksi mainitut ovat tarkoitettuja 2–12‑vuotiaille lapsille. Tätä väitettä ei voida hyväksyä. Koska lapsille tarkoitettujen vaatteiden ostamisesta vastaavat aikuiset, rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin tarkoittamat tavarat on kohdistettu yhtä lailla aikuisille kuin lapsillekin. Sama pätee väliintulijan tavaroihin, koska niihin voi sisältyä lapsille tarkoitettuja vaatteita. 30     Koska kyseessä olevat tavarat ovat tavanomaisia kulutushyödykkeitä, niiden kohdeyleisönä on ranskalainen keskivertokuluttaja, jonka oletetaan olevan tavanomaisesti valistunut sekä kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen. Tavaroiden vertailu 31     Valituslautakunta on katsonut, että aikaisemman tavaramerkin kohteena olevat tavarat olivat samanlaisia kuin kantajan hakemuksessa tarkoitetut tavarat. 32     Kantaja arvostelee tätä toteamusta ja korostaa, että vaikka molempien tavaramerkkien kohteena olivat vaatteet, väliintulijan myymät tavarat muodostuvat lähes yksinomaan miehille, naisille ja lapsille tarkoitetuista sisävaatteista (alushousut, pyjamat, jne.), kun taas kantaja myy ulkovaatteita ja kenkiä, jotka on tarkoitettu yksinomaan 2–12‑vuotiaille lapsille. Täten kantajan ja väliintulijan tarjoamien vaatteiden käyttötarkoitukset eivät ole samat. Lisäksi kantajan ja väliintulijan käyttämät myyntitavat eivät myöskään ole samanlaiset, sillä kantajan tavaroita jaellaan postimyynnin ja etämyynnin välityksellä, kun taas väliintulijan tavaroiden jakelu toteutetaan pääosin tavarataloissa ja pienmyymälöissä. Väliintulijan postimyynnistä peräisin olevien myyntien vähäinen määrä (5 prosenttia) samoin kuin kantajan pienmyymälöistä peräisin olevien myyntien vähäinen määrä (5 prosenttia) eivät kantajan mukaan ole riittäviä seikkoja, jotta myyntitapojen voitaisiin katsoa olevan samat. 33     Kyseessä olevien tavaroiden tai palvelujen samankaltaisuuden arvioimiseksi on otettava huomioon kaikki niiden väliseen suhteeseen liittyvät merkitykselliset tekijät. Näihin tekijöihin kuuluvat erityisesti tavaroiden ja palvelujen luonne, käyttötarkoitus, käyttötavat sekä se, ovatko ne keskenään kilpailevia tai toisiaan täydentäviä (ks. vastaavasti asia C‑39/97, Canon, tuomio 29.9.1998, Kok. 1998, s. I‑5507, 23 kohta). 34     Lisäksi kun aikaisemman tavaramerkin kattamat tavarat sisältävät tavaramerkkihakemuksessa tarkoitetut tavarat, kyseisten tavaroiden katsotaan olevan samoja (ks. vastaavasti asia T‑104/01, Oberhauser v. SMHV – Petit Liberto (Fifties), tuomio 23.10.2002, Kok. 2002, s. II‑4359, 32 ja 33 kohta). 35     On muistutettava, että tavaroiden vertailun on koskettava kyseessä olevien tavaramerkkien rekisteröinnin kattamia tavaroita eikä tavaroita, joissa tavaramerkkiä on tosiasiallisesti käytetty, ellei asetuksen N:o 40/94 43 artiklan 2 ja 3 kohdan puitteissa esitetyn hakemuksen johdosta ilmene, että aikaisempaa tavaramerkkiä on käytetty ainoastaan osassa niistä tavaroista, joita varten se on rekisteröity. Tässä tilanteessa aikaisempaa merkkiä pidetään väitteen tutkimisen kannalta rekisteröitynä ainoastaan mainittujen tavaroiden osalta. Nyt esillä olevassa asiassa ei kuitenkaan ole esitetty tällaista hakemusta. Näin ollen tavaroiden vertailussa huomioon otettavia aikaisemman tavaramerkin kattamia tavaroita ovat kaikki ne tavarat, joita varten kyseinen tavaramerkki on rekisteröity. 36     Nyt esillä olevassa asiassa aikaisempi tavaramerkki on rekisteröity seuraavia luokkaan 25 kuuluvia tavaroita varten: ”valmis‑ ja mittatilausvaatteet, mukaan lukien saappaat, kengät ja tohvelit”. Tämän oikeudenkäynnin kohteena ovat niin ikään luokkaan 25 kuuluvat seuraavat tavarat, joita varten kantaja vaatii rekisteröintiä: ”vaatteet, jalkineet (paitsi ortopediset jalkineet); päähineet; nämä kaikki tuotteet on tarkoitettu lapsille ja niitä myydään postimyynnissä ja myymälöissä, jotka ovat erikoistuneet luetteloissa esitettyjen tavaroiden jakeluun”. 37     On todettava, että viimeksi mainitut tavarat sisältyvät ensin mainittuihin. Tavarat, joita varten aikaisempi tavaramerkki on rekisteröity, eivät nimittäin rajoitu tiettyyn ikäryhmään tai myyntitapaan. 38     Kuten SMHV on asianmukaisesti todennut, koska aikaisemman tavaramerkin kattamat tavarat voivat myös olla tarkoitettuja lapsille, yhteisön tavaramerkkiä koskevassa hakemuksessa olleella viittauksella tähän erityisyleisöön ei ole vaikutusta esillä olevien tavaroiden samanlaisuuteen. Lisäksi koska aikaisemman tavaramerkin rekisteröintiasiakirjan sanamuodossa ei täsmennetä mitään tiettyä myyntitapaa, sen kattamia tavaroita voidaan jaella myös postimyyntiverkoston välityksellä – esimerkiksi postimyyntikuvastoa käyttäen – samalla tavoin kuin rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin kattamia tavaroita. 39     Täten on todettava, ettei valituslautakunta ole tehnyt mitään virhettä katsoessaan, että kyseessä olevien tavaramerkkien kattamat tavarat olivat samoja. Merkkien vertailu 40     Kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, ristiriidassa olevien merkkien ulkoasun, lausuntatavan tai merkityssisällön samankaltaisuuden osalta sekaannusvaaran kokonaisarvioinnin on perustuttava niistä syntyvään kokonaisvaikutelmaan, ja huomioon on otettava erityisesti niiden erottavat ja hallitsevat osat (ks. asia T‑292/01, Phillips-Van Heusen v. SMHV – Pash Textilvertrieb und Einzelhandel (BASS), tuomio 14.10.2003, Kok. 2003, s. II‑4335, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). 41     Kantajan mukaan kyseessä olevat merkit eivät muistuta toisiaan, kun taas SMHV:n ja väliintulijan mukaan ne ovat samankaltaisia. 42     Verrattavina olevat merkit ovat seuraavanlaiset: ARTHUR ET FELICIE aikaisempi tavaramerkki rekisteröitäväksi haettu tavaramerkkki 43     On todettava, että valituslautakunta on riidanalaisessa päätöksessä tuonut esiin ainoastaan ”tavaramerkkien väliset huomattavat samankaltaisuudet”. Valituslautakunnan arvioinnin taustalla olevat perustelut esitetään väiteosaston päätöksessä seuraavasti: ”On selvää, että molemmille tavaramerkeille on yhteistä sana ’[A]rthur’. Kyseinen sana on aikaisemman tavaramerkin ainoa sana ja muodostaa yhteisön tavaramerkkihakemuksen [kohteena olevan tavaramerkin] ulkoasun ja lausuntatavan ensimmäisen osan. Vaikka aikaisemmassa tavaramerkissä käytetty kalligrafia on erityislaatuinen, kyseisen tavaramerkin kuvallisen ulottuvuuden merkitystä ei tule yliarvioida. Sana ’[A]rthur’ on tästä huolimatta kyseisessä tavaramerkissä täysin luettavissa. Se jopa muodostaa hallitsevan ja erottuvan osan tavaramerkkiä. Vaikka sanan ’[F]élicie’ lisääminen yhteisön tavaramerkkihakemuksen [kohteena olevaan tavaramerkkiin] muodostaakin erottavan tekijän, sen vaikutusta heikentää sen sijainti tavaramerkin lopussa. Kohtuullisen tarkkaavaisen keskivertokuluttajan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi ja pääasiallisesti ensimmäiseen osatekijään eli sanaan ’[A]rthur’. Arvioitaessa asiaa merkityssisällön tasolla valituslautakunta ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että yhteisön tavaramerkkihakemus voi yleisön mielessä johtaa Arthur-tavaramerkin kattaman tuoteryhmän ulottuvuuden laajenemiseen. Yhteisön tavaramerkkihakemus voitaisiin käsittää aikaisemman tavaramerkin muunnelmaksi, jolla ilmaistaan, että tavaramerkin kattamia tavaroita on vastedes tarkoitettu myös naispuolisille asiakkaille. Tämän johdosta valituslautakunta katsoo, että tavaramerkkien välillä on huomattavaa yhdenmukaisuutta.” 44     Kantaja väittää, että tavaramerkki, jonka rekisteröimistä se hakee, on moniosainen merkki, joka koostuu kolmesta sanasta, jotka on esitetty vaakasuoraan painettuina niin sanotuin ”tikkukirjaimin”, kun taas aikaisempi tavaramerkki koostuu yhdestä ainoasta käsinkirjoitetuin kaunokirjaimin esitetystä sanasta, jossa ”a”‑kirjaimen kahden sakaran välissä on piste. Sanan ”Arthur” erilainen esittämistapa rekisteröitäväksi haetussa tavaramerkissä ja sen ominaispiirteisiin perustuvan erottamiskyvyn heikkous sekä sanan ”Félicie” esiintyminen rekisteröitäväksi haetussa tavaramerkissä muodostavat olennaiset erottavat tekijät. Lisäksi sen merkitystä, että sana ”Arthur” esiintyy rekisteröitäväksi haetussa tavaramerkissä ensimmäisenä sanana, heikentää huomattavasti sanojen ”et” ja ”Félicie” voimakas esiintyminen, vaikka nämä ovatkin tavaramerkin lopussa. 45     Näitä väitteitä ei voida hyväksyä. 46     Sanaosaa ”Arthur” on pidettävä aikaisemman tavaramerkin hallitsevana osana, koska kuvio-osat ovat siinä määrin toissijaisia, että ne voidaan jopa jättää huomiotta, ja koska erityinen kalligrafia ei mahdollista merkin kattamien tavaroiden alkuperän tunnistamista ilman sanaa ”Arthur”. Rekisteröitäväksi haettu tavaramerkki koostuu rinnastuskonjunktiosta ”et” sekä kahdesta sanasta ”Arthur” ja ”Félicie”, joita lähtökohtaisesti ei voida erottaa toisistaan niiden sijainnista riippumatta. Koska kyseinen tavaramerkki alkaa kuitenkin sanalla ”Arthur”, tätä voidaan pitää rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin hallitsevana osana. 47     Koska aikaisemman tavaramerkin kuvio-osat ovat toissijaisia sen sanaosaan nähden, merkkien ulkoasujen vertailu voidaan suorittaa ainoastaan sanaosiin perustuen, noudattaen kuitenkin periaatetta, jonka mukaan sekaannusvaaran arvioinnin on merkkien samankaltaisuuden osalta perustuttava merkkien kokonaisuudesta syntyvään vaikutelmaan. Näin ollen, koska aikaisempi tavaramerkki Arthur sisältyy kokonaisuudessaan rekisteröitäväksi haettuun tavaramerkkiin ARTHUR ET FELICIE, ero, joka syntyy sanojen ”et” ja ”Félicie” lisäämisestä rekisteröidyksi haetun tavaramerkin loppuun, ei ole riittävän merkittävä poistamaan sitä samankaltaisuutta, joka syntyy rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin hallitsevan osan eli sanan ”Arthur” samanlaisuudesta. Lisäksi koska tavaramerkkiä ARTHUT ET FELICIE haettiin rekisteröitäväksi sanamerkkinä, mikään ei estä sen käyttämistä eri kirjoitustyylein, kuten esimerkiksi aikaisempaan tavaramerkkiin verrattavassa muodossa. Tästä seuraa, että kyseessä olevia merkkejä on pidettävä ulkoasultaan samankaltaisina. 48     Lausuntatavan osalta kantaja väittää, että kuudesta tavusta koostuvan tavaramerkin ARTHUR ET FELICIE lausuminen on ”huomattavasti merkittävämpi ja pitkäkestoisempi” kuin kahdesta tavusta koostuvan tavaramerkin Arthur lausuminen. Täten tavaramerkit eroavat toisistaan huomattavasti sekä jaksotusten ja rytmitysten että niiden sisältämien sanaosien lukumäärän osalta. 49     Näitä väitteitä ei voida hyväksyä. Se, että aikaisemman tavaramerkin muodostava merkki sisältyy kokonaisuudessaan rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin hallitsevaan osaan, oikeuttaa päättelemään, että lausuntatapa on merkittävästi samankaltainen (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat T‑117/03–T‑119/03 ja T‑171/03, New Look v. SMHV – Naulover (NLSPORT, NLJEANS, NLACTIVE ja NLCollection), tuomio 6.10.2004, 37 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 50     Merkityssisällön osalta kantaja väittää, että toisin kuin tavaramerkki Arthur, tavaramerkki ARTHUR ET FELICIE kuvaa eri sukupuolta olevista henkilöistä koostuvaa paria. 51     On todettava, että aikaisempi tavaramerkki koostuu miehen etunimestä Arthur, kun taas rekisteröitäväksi haettu tavaramerkki koostuu samasta miehen etunimestä, rinnastuskonjunktiosta sekä naisen etunimestä. Koska merkit sisältävät saman miehen etunimen, tietynasteista merkityssisällön samankaltaisuutta ei voida pitää mahdottomana, vaikka rekisteröitäväksi haettu tavaramerkki vaikuttaa kuvaavan paria. Naisen etunimen lisääminen etunimeen Arthur voi itse asiassa johtaa siihen käsitykseen, että kyseessä on pelkästään etunimestä Arthur muodostuvan tavaramerkin laajennus tai muunnelma. 52     Tämän johdosta on todettava, ettei valituslautakunta toiminut virheellisesti katsoessaan, että kyseessä olevien tavaramerkkien välillä oli huomattavaa samankaltaisuutta. 53     Kyseessä olevia merkkejä on vielä arvioitava kokonaisuudessaan sen määrittämiseksi, onko niiden välillä sekaannusvaaraa. Sekaannusvaara 54     Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekaannusvaara on sitä suurempi, mitä erottamiskykyisempi aikaisempi tavaramerkki on (ks. vastaavasti asia C‑251/95, SABEL, tuomio 11.11.1997, Kok. 1997, s. I‑6191, 24 kohta). Sellaisia tavaramerkkejä, joiden erottamiskyky on vahva joko ominaispiirteidensä vuoksi tai sen vuoksi, että ne tunnetaan markkinoilla, suojataan siis laajemmin kuin niitä, joiden erottamiskyky on heikompi (ks. vastaavasti em. asia Canon, tuomion 18 kohta ja asia C‑342/97, Lloyd Schuhfabrik Meyer, tuomio 22.6.1999, Kok. 1999, s. I‑3819, 20 kohta). 55     Tavaramerkin erottamiskykyä määritettäessä, ja näin ollen myös tutkittaessa, onko sen erottamiskyky vahva, on arvioitava kokonaisuutena sitä, missä määrin ne tavarat tai palvelut, joita varten kyseinen tavaramerkki on rekisteröity, voidaan tämän tavaramerkin perusteella tunnistaa tietyn yrityksen tavaroiksi tai palveluiksi ja erottaa näin muiden yritysten tavaroista tai palveluista (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat C‑108/97 ja C‑109/97, Windsurfing Chiemsee, tuomio 4.5.1999, Kok. 1999, s. I‑2779, 49 kohta ja em. asia Lloyd Schuhfabrik Meyer, tuomion 22 kohta). 56     Tässä arvioinnissa on otettava huomioon muun muassa tavaramerkin ominaispiirteet mukaan luettuna se seikka, onko siinä niitä tavaroita tai palveluja, joita varten se on rekisteröity, kuvailevia osia, tavaramerkin markkinaosuus, tavaramerkin käyttämisen intensiivisyys, maantieteellinen laajuus ja kesto, se, missä määrin yritys on käyttänyt varoja tavaramerkin tunnetuksi tekemiseen, ja se, missä laajuudessa asianomaisessa kohderyhmässä tunnistetaan tämän merkin perusteella kyseiset tavarat tai palvelut tietyn yrityksen tavaroiksi tai palveluiksi, sekä kauppakamarien tai muiden liike-elämän yhteenliittymien antamat lausunnot (ks. vastaavasti em. asia Windsurfing Chiemsee, tuomion 51 kohta ja em. asia Lloyd Schuhfabrik Meyer, tuomion 23 kohta). 57     Aikaisemman tavaramerkin erottamiskyky ja erityisesti sen laaja tunnettuus on siis otettava huomioon arvioitaessa sitä, ovatko merkit tai tavarat ja palvelut niin samankaltaisia, että sekaannusvaara saattaa syntyä (ks. vastaavasti em. asia Canon, tuomion 24 kohta; asia T‑311/01, Éditions Albert René v. SMHV – Trucco (Starix), tuomio 22.10.2003, Kok. 2003, s. II‑4625, 61 kohta ja asia T‑66/03, Drie Mollen sinds 1818 v. SMHV – Manuel Nabeiro Silveira (Galáxia), tuomio 22.6.2004, 30 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 58     Nyt esillä olevassa asiassa valituslautakunta katsoi, että aikaisemman Arthur-tavaramerkin erottamiskyky oli vahva sekä itse merkkinä että sen huomattavan käytön johdosta. Asiassa ei ole osoitettu, että kyseisen tavaramerkkihakemuksen jättöajankohtana eli vuonna 1983 Ranskassa olisi ollut olemassa muita etunimestä Arthur – joko yksinään tai yhdessä jonkin toisen sanan kanssa – muodostuvia tavaramerkkejä, jotka kattoivat luokkaan 25 kuuluvat tavarat, koska kaikki kantajan mainitsemia tavaramerkkejä koskevat hakemukset on jätetty mainittua ajankohtaa myöhemmin. Ei ole myöskään osoitettu, että kyseinen etunimi kuului muotialalla yleisesti käytettyjen etunimien joukkoon. Valituslautakunta totesi, että koska aikaisemman tavaramerkin kattamien tavaroiden ja etunimen Arthur välillä ei voida osoittaa olevan mitään merkityssisällöllistä yhteyttä, kyseisen tavaramerkin ei itsessään voida luonnehtia olevan heikosti erottamiskykyinen. Valituslautakunta katsoi lisäksi, että sen käyttötavan johdosta, miten kyseistä tavaramerkkiä oli käytetty sen rekisteröinnistä lähtien, mainittu tavaramerkki oli riidattomasti saavuttanut tietyn tunnettuuden erityisesti sekä aikuisille että lapsille suunnattujen alusasujen ja sisävaatteiden osalta. 59     Kantaja riitauttaa aikaisemman tavaramerkin ominaispiirteisiin perustuvan vahvan erottamiskyvyn. Se ei sitä vastoin kiistä itse kyseisen merkin tunnettuutta markkinoilla vaan ainoastaan sen seikan, että tunnettuus yksinään riittäisi luomaan sekaannusvaaran. 60     On muistutettava, että tavaramerkin erottamiskyky voi olla vahva johtuen joko sen ominaispiirteistä tai sen tunnettuudesta markkinoilla. Näin ollen, koska kantaja ei ole kiistänyt aikaisemman tavaramerkin tunnettuutta markkinoilla, minkä SMHV on todennut tutkittuaan väliintulijan oma-aloitteisesti tältä osin esittämän näytön, tätä seikkaa on pidettävä toteennäytettynä ja aikaisempaan tavaramerkkiin sovelletaan siten laajempaa suojelua kuin tavaramerkkeihin, joiden erottamiskyky on heikompi, vaikkei sen ominaispiirteisiin perustuva erottamiskyky olisi vahva. Tässä tilanteessa ei ole tarpeen selvittää, onko aikaisemmalla tavaramerkillä ominaispiirteisiin perustuva heikko erottamiskyky johtuen väitetysti rinnakkain olemassa olevista useista kymmenistä vaatemerkeistä, joihin sisältyy sana ”Arthur”, kuten kantaja esittää. 61     Joka tapauksessa, vaikka aiemman tavaramerkin erottamiskyky onkin otettava huomioon sekaannusvaaraa arvioitaessa (ks. vastaavasti em. asia Canon, tuomion 24 kohta), se on vain yksi arvioinnin yhteydessä huomioon otettavista seikoista. Sekaannusvaara voi siten olla olemassa silloinkin, kun aiempi tavaramerkki on heikosti erottamiskykyinen, erityisesti merkkien ja tavaramerkin kattamien tavaroiden tai palvelujen samankaltaisuuden vuoksi (ks. vastaavasti asia T‑112/03, L’Oréal v. SMHV – Revlon (FLEXI AIR), tuomio 16.3.2005, 61 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 62     On vielä tutkittava kantajan väite, jonka mukaan aikaisemman tavaramerkin ja kantajan ranskalaisen tavaramerkin ARTHUR ET FELICIE rinnakkainen olemassaolo estää sekaannusvaaran nyt esillä olevassa asiassa. 63     Ei tosin ole täysin poissuljettua, että mainitunlainen rinnakkainen olemassaolo voi mahdollisesti pienentää sekaannusvaaraa, jonka SMHV:n toimielimet ovat todenneet näiden kahden ristiriidassa olevan tavaramerkin välillä. Tällainen mahdollisuus voidaan kuitenkin ottaa huomioon vain, jos yhteisön tavaramerkin hakija on asiaankuuluvalla tavalla näyttänyt ainakin suhteellisia hylkäysperusteita koskevassa menettelyssä SMHV:ssa toteen, että mainittu rinnakkainen olemassaolo perustuu siihen, että kohdeyleisön mielessä ei synny sekaannusvaaraa ranskalaisen tavaramerkin ARTHUR ET FELICIE ja väitteen perustana olevan väliintulijan aikaisemman tavaramerkin välille, ja jos ranskalainen tavaramerkki ARTHUR ET FELICIE ja riidanalaiset tavaramerkit ovat samanlaisia (ks. vastaavasti asia T‑31/03, Grupo Sada v. SMHV – Sadia (GRUPO SADA), tuomio 11.5.2005, 86 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 64     Nyt esillä olevassa asiassa riittää, kun todetaan, että kantajan ranskalainen tavaramerkki ja väliintulijan aikaisempi tavaramerkki eivät ole samanlaisia. Kantaja ei myöskään ole osoittanut, että mainittu rinnakkainen olemassaolo perustui sekaannusvaaran puuttumiseen. Asiakirja-aineistosta ilmenee, että ranskalainen tavaramerkki rekisteröitiin 1994 ja että väliintulija saattoi tavaramerkin loukkausta koskevan asian vireille tribunal de grande instance de Paris’ssa ranskalaista tavaramerkkiä ARTHUR ET FELICIE vastaan vuonna 1998. Mainittu tuomioistuin kumosi kyseisen tavaramerkin 23.1.2004 antamallaan tuomiolla. Tämä tuomio vahvistettiin cour d’appel de Paris’n (Pariisin valitustuomioistuin) 11.5.2005 antamalla tuomiolla. Tämä seikka osoittaa selkeästi, että väitetty rinnakkainen olemassaolo ei ollut ongelmatonta. Tätä arviointia ei aseteta kyseenalaiseksi sillä seikalla, että tavaramerkin loukkaukseen perustuva kanne nostettiin vasta neljä vuotta ranskalaisen tavaramerkin ARTHUR ET FELICIE rekisteröinnin jälkeen, koska kantaja ei ole näyttänyt, että väliintulija oli ollut tosiasiallisesti tietoinen kyseisestä tavaramerkistä sitä koskevan rekisteröintihakemuksen jättämisestä lähtien eli ennen vuotta 1998. 65     Riittämättöminä on pidettävä myös kantajan väitteitä, jotka koskevat rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin tunnettuutta ja joiden mukaan kantaja on käyttänyt tavaramerkkiään ongelmitta ilman mitään välikohtauksia siitä lähtien, kun tavaramerkin ARTHUR ET FELICIE ranskalainen rekisteröintihakemus jätettiin ja kyseisellä merkillä varustettuja vaatteita markkinoitiin postimyyntiluettelossa vuodesta 1994 alkaen, ja täsmällisemmin ilmaistuna ilman, että mikään ulkopuolinen yhtiö olisi esittänyt jonkinlaisia vaatimuksia kyseisen käytön estämiseksi. Vuosien 1994 ja 1998 välillä Ranskassa jaettiin kantajan mukaan yli 11 miljoonaa postimyyntiluetteloa ja tästä syntyi yli 35 miljoonan euron liikevaihto ARTHUR ET FELICIE ‑tavaramerkille, josta tuli täten kantajan mukaan todella tunnettu tavaramerkki, jonka yleisö yhdistää Vertbaudet-postimyyntiluetteloon ja kantajaan, ja täten tämä osoittaa sekaannusvaaran puuttumisen. 66     Tältä osin kantaja vetoaa Ipsoksen mielipidetutkimukseen, josta ilmenee, ettei yleisön mielessä ollut sekaannusvaaraa ristiriidassa olevien merkkien välillä. Kantajan mukaan tämä vahvistetaan Internet-haulla, koska ainoatakaan tulosta, jossa molemmat tavaramerkit esiintyvät, ei löydy. Koska nämä asiakirjat esitettiin ensimmäistä kertaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, ne on kuten edellä kuitenkin todettiin, jätettävä huomiotta. 67     Mitä tulee olosuhteisiin, joissa kyseessä olevia tavaroita on tarjottu myytäväksi, kantajan väite, jonka mukaan aikaisemman tavaramerkin kattamia tavaroita on myyty lähes yksinomaan pienmyymälöissä ja tavarataloissa, kun taas rekisteröitäväksi haettu tavaramerkki liittyy ainoastaan tavaroihin, joita myydään postimyyntinä, on perusteeton. Kuten tavaroiden vertailun yhteydessä jo todettiin, sille, että aikaisemman tavaramerkin kattamia tavaroita myydään myös postimyynnin välityksellä, ei ole mitään estettä. Asiakirja-aineistosta käy lisäksi ilmi, että väliintulijan myynneistä lähes 5 prosenttia syntyy postimyynnistä. On myös muistutettava, että kyseessä olevien tavaroiden vertailu on suoritettava aikaisemmassa tavaramerkkihakemuksessa tarkoitettujen tavaroiden kuvauksen perusteella. Mainitussa kuvauksessa ei rajoiteta mitenkään niitä tapoja, joita käyttämällä aikaisemman tavaramerkin kattamia tavaroita voidaan tarjota myytäviksi. 68     On myös todettava, että vaatetusalalla on yleistä, että sama tavaramerkki esitetään eri ilmenemismuodossa sen mukaan, minkä tyyppisiin tavaroihin tavaramerkki liittyy. Tällä toimialalla on yhtä lailla tavanomaista, että sama yritys käyttää alatavaramerkkejä eli merkkejä, jotka on johdettu päätavaramerkistä ja joilla on sen kanssa yhteinen hallitseva osa, erottaakseen eri tuotelinjansa (miehet, naiset, nuoret) toisistaan (em. asia Fifties, tuomion 49 kohta; asia T‑129/01, Alejandro v. SMHV – Anheuser-Busch (BUDMEN), tuomio 3.7.2003, Kok. 2003, s. II‑2251, 57 kohta ja em. asia NLSPORT, NLJEANS, NLACTIVE ja NLCollection, tuomion 51 kohta). Näissä olosuhteissa on ajateltavissa, että kohdeyleisö katsoo, että kyseisillä kahdella tavaramerkillä varustetut vaatteet tosin kuuluvat kahteen erilliseen tuotevalikoimaan mutta että ne ovat kuitenkin peräisin samasta yrityksestä (ks. vastaavasti em. asia Fifties, tuomion 49 kohta). Valituslautakunta on näin ollen perustellusti todennut, että kohdeyleisö saattoi ajatella, että tavaramerkillä ARTHUR ET FELICIE varustetut tavarat olivat osa uutta tuotevalikoimaa, jonka tavaramerkin Arthur haltija tai siihen taloudellisesti yhteydessä oleva yritys oli saattanut markkinoille (ks. vastaavasti em. asia BUDMEN, tuomio 57 kohta). On nimittäin kiistatonta, että väliintulija on johtanut tavaramerkistään kuvamerkin, johon sisältyy sanaosa ”La fiancée d’Arthur”, eräitä naisten alusasutuotteita varten. 69     Kun tässä tilanteessa otetaan huomioon kyseessä olevien tavaroiden samanlaisuus, niitä vastaavien merkkien tietynasteinen samankaltaisuus ja aikaisemman tavaramerkin vahva erottamiskyky, joka perustuu ainakin sen tunnettuuteen markkinoilla, on todettava, ettei valituslautakunta ole tehnyt virhettä todetessaan, että ristiriidassa olevien tavaramerkkien välillä oli sekaannusvaara. Lisäksi vastoin kantajan istunnossa esittämää, ja kuten asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan b alakohdasta sekä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä selkeästi ilmenee, näyttöä ei ole esitettävä todellisen sekaannuksen olemassaolosta vaan sekaannusvaaran olemassaolosta. 70     Osapuolten esittämien kansallisten tuomioistuinten ratkaisujen osalta riittää, kun todetaan, että tavaramerkkejä koskeva yhteisön lainsäädäntö muodostaa itsenäisen järjestelmän, joka koostuu sille ominaisesta sääntöjen kokonaisuudesta ja sille ominaisista tavoitteista ja jonka soveltaminen on riippumaton kansallisista järjestelmistä (asia T‑32/00, Messe München v. SMHV (electronica), tuomio 5.12.2000, Kok. 2000, s. II‑3829, 47 kohta). Näin ollen sitä, voidaanko merkki rekisteröidä yhteisön tavaramerkiksi, on arvioitava ainoastaan asian kannalta merkityksellisen yhteisön lainsäädännön perusteella. 71     SMHV:n käytännön osalta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että merkin rekisteröintiä yhteisön tavaramerkiksi koskevat päätökset, jotka valituslautakuntien on tehtävä asetuksen N:o 40/94 perusteella, kuuluvat sidotun harkinnan eivätkä vapaan harkinnan piiriin. Tämän vuoksi sitä, voidaanko merkki rekisteröidä yhteisön tavaramerkiksi, on arvioitava yksinomaan tämän asetuksen perusteella, sellaisena kuin yhteisöjen tuomioistuimet ovat sitä tulkinneet, eikä valituslautakuntien aikaisemman käytännön perusteella (asia T‑106/00, Streamserve v. SMHV (STREAMSERVE), tuomio 27.2.2002, Kok. 2002, s. II‑723, 66 kohta; yhdistetyt asiat T‑79/01 ja T‑86/01, Bosch v. SMHV (Kit Pro ja Kit Super Pro), tuomio 20.11.2002, Kok. 2002, s. II‑4881, 32 kohta ja asia T‑33/03, Osotspa v. SMHV – Distribution & Marketing (Hai), tuomio 9.3.2005, 69 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). 72     Tämän johdosta kantajan ainoa kanneperuste on hylättävä ilman, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen on tarpeen lausua niiden vaatimusten tutkittavaksi ottamisesta, joissa vaadittiin väiteosaston päätöksen kumoamista ja vahvistamista. Oikeudenkäyntikulut 73     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantaja on hävinnyt asian ja SMHV on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, kantaja on velvoitettava korvaamaan tämän oikeudenkäyntikulut. Väliintulijan oikeudenkäyntikuluvaatimus koskee ainoastaan SMHV:ssa syntyneitä kuluja. Se vastaa siten omista oikeudenkäyntikuluistaan. Näillä perusteilla YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti: 1) Kanne hylätään. 2) Kantaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut lukuun ottamatta väliintulijan oikeudenkäyntikuluja. 3) Väliintulija vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan. Jaeger Tiili Czúcz Julistettiin Luxemburgissa 24 päivänä marraskuuta 2005. E. Coulon M. Jaeger kirjaaja jaoston puheenjohtaja * Oikeudenkäyntikieli: ranska.

61989TJ0155

fr

EUR-Lex - 61989A0155 - FR Avis juridique important | 61989A0155 Arrêt du Tribunal de première instance (quatrième chambre) du 8 novembre 1990. - Rita Buccarello e.a. contre Parlement européen. - Fonctionnaire - Concours - Déroulement de l'épreuve dactylographique. - Affaire T-155/89. Recueil de jurisprudence 1990 page II-00635 Pub.RJ page Pub somm Parties Dispositif Mots clés ++++ Fonctionnaires - Recrutement - Concours - Concours sur titres et épreuves - Épreuve pratique - Mise à la disposition des candidats de machines à écrire de types différents - Égalité de traitement - Violation - Absence ( Statut des fonctionnaires, annexe III ) Parties Dans l' affaire T-155/89, Rita Buccarello, Paula Ravacchioli, Roberto Tiseni, Roberto Galtieri, Gina Fortino et Luisa Parlavecchio, représentés par Me Carlo Revoldini, avocat au barreau de Luxembourg, ayant élu domicile à Luxembourg en son étude, 21, rue Aldringen, parties requérantes, contre Parlement européen, représenté par M . Jorge Campinos, jurisconsulte, et M . Manfred Peter, chef de division, en qualité d' agents, ayant élu domicile à Luxembourg au secrétariat général du Parlement européen, Kirchberg, partie défenderesse, ayant pour objet l' annulation du concours PE/104/C organisé par le Parlement européen en vue de constituer une réserve de recrutement de dactylographes de langue italienne, LE TRIBUNAL ( quatrième chambre ), composé de MM . R . Schintgen, président de chambre, D . A . O . Edward et R . García-Valdecasas, juges, ( motifs non reproduits ) déclare et arrête : Dispositif 1 ) Le recours est rejeté . 2 ) Chacune des parties supportera ses propres dépens, y compris ceux afférents à la procédure de référé .

62004TJ0201

it

Fatti La Microsoft Corp., società con sede in Redmond, Washington (Stati Uniti), concepisce, sviluppa e commercia una vasta gamma di software destinati a diversi tipi di attrezzature informatiche. Tali software includono, tra l’altro, sistemi operativi per personal computer clienti (in prosieguo: i «PC clienti»), sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e lettori multimediali che permettono una ricezione continua. Inoltre, la Microsoft fornisce servizi di assistenza tecnica per i suoi diversi prodotti. Il 15 settembre 1998 il sig. Green, vicepresidente della Sun Microsystems, Inc. (in prosieguo: la «Sun»), società avente sede in Palo Alto, California (Stati Uniti), che fornisce tra l’altro server e sistemi operativi per server, ha inviato al sig. Maritz, vicepresidente della Microsoft, una lettera del seguente tenore: «Con la presente chiediamo alla Microsoft di fornire alla [Sun] tutte le informazioni necessarie per consentire alla [Sun] di fornire supporto nativo agli oggetti COM su Solaris. Chiediamo inoltre alla M icrosoft di fornire alla [Sun] tutte le informazioni necessarie a permettere alla [Sun] di fornire supporto nativo all’intera gamma delle tecnologie Active Directory su Solaris. Riteniamo sia nel pieno interesse del settore che le applicazioni ideate per essere eseguite su Solaris possano comunicare in modo trasparente via COM e/o Active Directory con i sistemi operativi Windows e/o i software basati su Windows. Riteniamo che la Microsoft dovrebbe includere un’applicazione di riferimento nonché le informazioni necessarie a garantire che, senza bisogno di ricorrere all’ingegneria a ritroso, gli oggetti COM e l’intera gamma delle tecnologie Active Directory possano funzionare in modo pienamente compatibile con Solaris. Consideriamo necessario che tali informazioni vengano fornite per tutti gli oggetti COM e per l’intera gamma delle tecnologie Active Directory attualmente sul mercato. Riteniamo altresì necessario che tali informazioni vengano fornite senza irragionevoli ritardi e in modo regolare per gli oggetti COM e per le tecnologie Active Directory che verranno in futuro immessi sul mercato». Nel prosieguo della presente sentenza, si farà riferimento a tale lettera come alla «lettera del 15 settembre 1998». Con lettera 6 ottobre 1998, il sig. Maritz rispondeva alla lettera del 15 settembre 1998, spiegando quanto segue: «Vi ringraziamo per l’interesse a lavorare con Windows. Abbiamo clienti comuni che si avvalgono dei nostri prodotti e consideriamo straordinario che siate interessati ad aprire il vostro sistema all’interoperabilità con Windows. La Microsoft ha sempre ritenuto giusto aiutare gli ideatori di software, concorrenti compresi, a realizzare i migliori prodotti e la migliore interoperabilità possibili per la [sua] piattaforma. Probabilmente non siete a conoscenza del fatto che le informazioni da voi richieste circa le modalità per interoperare con COM e con le tecnologie Active Directory sono già pubblicate e sono a disposizione vostra e di qualunque altro ideatore di software nel mondo tramite il prodotto “Microsoft Developer Network (MSDN) Universal”. MSDN contiene informazioni complete sui servizi e sulle interfacce della piattaforma Windows e costituisce una straordinaria fonte di informazioni per gli ideatori interessati a creare per Windows o ad interoperare con esso. Di fatto, la [Sun] attualmente possiede 32 licenze attive per l’abbonamento a “MSDN Universal”. Suppongo inoltre che la vostra società, così come ha già fatto in passato, invierà un notevole numero di partecipanti al convegno “Professional Developers” che organizzeremo a Denver tra l’11 e il 15 ottobre 1998. Si tratterà di un’ulteriore occasione per ottenere le informazioni tecniche da voi richieste per poter funzionare con le nostre tecnologie di sistema. Alcuni dei 23 dipendenti della [Sun] che hanno preso parte alla conferenza dello scorso anno saranno certamente in grado di riferirvi sulla qualità e sulla precisione delle informazioni discusse nei convegni “Professional Developers”. Siamo lieti di informarvi che esiste già un’applicazione di riferimento di COM su Solaris. Questa applicazione di COM su Solaris è un prodotto binario completamente supportato, disponibile presso Microsoft. La licenza del codice sorgente di COM può essere acquisita presso altre fonti, come Software AG (…). Quanto ad Active Directory, non è previsto che venga “portato” (…) su Solaris. Tuttavia, per soddisfare i nostri clienti comuni, esistono numerosi metodi, con livelli di funzionalità variabili, per interoperare con Active Directory. Per esempio, potete utilizzare il protocollo standard LDAP per accedere da Solaris all’Active Directory di Windows NT Server. Nel caso in cui, dopo aver partecipato [al convegno “Professional Developers”] ed aver esaminato le informazioni pubbliche contenute in MSDN, aveste bisogno di assistenza supplementare, nel nostro gruppo “Developer Relations” troverete alcuni“Account Managers” pronti a coadiuvare gli ideatori che necessitano di assistenza supplementare per le piattaforme di Microsoft. Ho chiesto al sig. Marshall Goldberg, Lead Program Manager, di tenersi a disposizione in caso di vostra necessità (…)». In prosieguo, la lettera del sig. Maritz del 6 ottobre 1998 sarà indicata come la «lettera del 6 ottobre 1998». Il 10 dicembre 1998 la Sun presentava una denuncia alla Commissione ai sensi dell’art. 3 del regolamento del Consiglio 6 febbraio 1962, n. 17, primo regolamento d’applicazione degli articoli [81 CE] e [82 CE] ( GU 1962, n. 13, pag. 204 ). Nella denuncia, la Sun lamentava il rifiuto oppostole dalla Microsoft di comunicarle le informazioni e la tecnologia necessarie per consentire l’interoperabilità dei suoi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro con il sistema operativo Windows per PC clienti. Il 2 agosto 2000 la Commissione inviava alla Microsoft una prima comunicazione degli addebiti (in prosieguo: la «prima comunicazione degli addebiti»), vertente in sostanza su questioni relative all’interoperabilità fra i sistemi operativi Windows per PC clienti, da un lato, e i sistemi operativi per server di altri fornitori, dall’altro lato (interoperabilità client-server). La Microsoft rispondeva alla prima comunicazione degli addebiti il 17 novembre 2000. Nel frattempo, nel febbraio 2000, la Commissione avviava un’indagine d’ufficio vertente, in particolare, sulla generazione Windows 2000 dei sistemi operativi per PC clienti e per server per gruppi di lavoro della Microsoft nonché sull’integrazione, da parte di quest’ultima, del suo lettore multimediale Windows Media Player nel proprio sistema operativo Windows per PC clienti. Il sistema operativo per PC clienti della gamma Windows 2000 era destinato ad un uso professionale ed era denominato «Windows 2000 Professional». I sistemi operativi per server appartenenti a questa gamma si presentavano nelle tre versioni seguenti: Windows 2000 Server, Windows 2000 Advanced Server e Windows 2000 Datacenter Server. L’indagine si concludeva con l’invio, il 29 agosto 2001, di una seconda comunicazione degli addebiti alla Microsoft (in prosieguo: la «seconda comunicazione degli addebiti»), con cui la Commissione reiterava le precedenti censure relative all’interoperabilità client-server. Essa inoltre affrontava alcune questioni relative all’interoperabilità fra server per gruppi di lavoro (interoperabilità server-server). Infine, la Commissione accennava a taluni problemi relativi all’integrazione del lettore multimediale Windows Media Player nel sistema operativo Windows per PC clienti. La Microsoft rispondeva alla seconda comunicazione degli addebiti il 16 novembre 2001. Nel dicembre 2001, essa trasmetteva alla Commissione una relazione contenente gli esiti e l’analisi di un sondaggio realizzato dalla Mercer Management Consulting (in prosieguo: la «Mercer»). Tra l’aprile e il giugno 2003 la Commissione conduceva una vasta indagine di mercato inviando una serie di richieste di informazioni a diverse società ed associazioni sulla base dell’art. 11 del regolamento n. 17 (in prosieguo: l’«indagine di mercato del 2003»). Il 6 agosto 2003 la Commissione inviava alla Microsoft una terza comunicazione degli addebiti che, secondo la stessa Commissione, era destinata a completare le due precedenti e a fornire indicazioni sulle misure correttive che essa intendeva adottare (in prosieguo: la «terza comunicazione degli addebiti»). Con lettera 17 ottobre 2003, la Microsoft rispondeva alla terza comunicazione degli addebiti. Il 31 ottobre 2003 seguente essa trasmetteva alla Commissione una relazione contenente gli esiti e l’analisi di due ulteriori sondaggi realizzati dalla Mercer. Il 12, 13 e 14 novembre 2003 la Commissione organizzava un’audizione. Il 1 o dicembre 2003 la Microsoft presentava osservazioni complementari sulla terza comunicazione degli addebiti. Il 24 marzo 2004 la Commissione adottava la decisione 2007/53/CE, relativa ad un procedimento a norma dell’articolo 82 [CE] e dell’articolo 54 dell’accordo SEE contro Microsoft Corporation (caso COMP/C-3/37.792 — Microsoft) ( GU 2007, L 32, pag. 23 ; in prosieguo: la «decisione impugnata»). La decisione impugnata Nella decisione impugnata si afferma che la Microsoft ha violato l’art. 82 CE e l’art. 54 dell’accordo sullo Spazio economico europeo (SEE) a causa di due abusi di posizione dominante. Dapprima la Commissione ha individuato tre mercati di prodotti distinti, di dimensione mondiale e ha considerato che la Microsoft detenesse in due di essi una posizione dominante. Essa ha poi ritenuto sussistenti due comportamenti abusivi da parte della Microsoft, imponendole conseguentemente un’ammenda e alcune misure correttive. I — I mercati del prodotto e il mercato geografico in esame La decisione impugnata individua tre distinti mercati di prodotti, ossia, rispettivamente, quello dei sistemi operativi per PC clienti (punti 324-342 della decisione), quello dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 343-401 della decisione) e quello dei lettori multimediali che permettono una ricezione continua (punti 402-425 della decisione). Il primo mercato individuato nella decisione impugnata è quello dei sistemi operativi per PC clienti. I sistemi operativi vengono definiti come «software di sistema» che controllano le funzioni di base di un computer e permettono all’utente di servirsi del computer e di far funzionare su di esso le applicazioni (punto 37 della decisione). I PC clienti vengono definiti come computer multifunzionali ideati per essere utilizzati da una sola persona e che possono essere collegati a una rete (punto 45 della decisione). Per quanto riguarda il secondo mercato, la decisione impugnata definisce i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro come sistemi operativi concepiti e commercializzati per fornire a livello collettivo i servizi di «infrastruttura di base» ad un numero relativamente ridotto di PC clienti collegati in reti di piccole-medie dimensioni (punti 53 e 345 della decisione). Più in particolare, la decisione impugnata individua tre serie di servizi: la condivisione di files memorizzati su server, la condivisione di stampanti e la gestione di utenti e di gruppi di utenti, ossia l’amministrazione delle modalità di accesso da parte degli interessati ai servizi in rete (punti 53 e 345 della decisione). Quest’ultima serie di servizi consiste, in particolare, nel garantire un accesso e un uso protetti delle risorse della rete dapprima identificando gli utenti e successivamente verificando che essi siano autorizzati a compiere una data azione (punto 54 della decisione). La decisione impugnata precisa che, per garantire un’archiviazione e una ricerca efficaci delle informazioni relative alla gestione degli utenti e dei gruppi di utenti, i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro si appoggiano in genere sulle tecnologie di «servizi di annuario» (punto 55 della decisione). Il servizio di annuario incluso nel sistema operativo Windows 2000 Server della Microsoft è denominato «Active Directory» (punto 149 della decisione). Secondo la decisione impugnata, le tre serie di servizi appena citate sono strettamente connesse in seno ai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e si possono considerare, in larga parte, come un «servizio unico», considerato però sotto due diversi punti di vista: da un lato, quello dell’utente (servizi di files e di stampa) e, dall’altro lato, quello del gestore della rete (servizi di gestione degli utenti e dei gruppi di utenti) (punto 56 della decisione). Nella decisione impugnata questi diversi servizi vengono definiti come «servizi per gruppi di lavoro». Il terzo mercato individuato nella decisione impugnata è quello dei lettori multimediali che permettono una ricezione continua. I lettori multimediali vengono definiti come prodotti software in grado di leggere contenuti audiovisivi in formato digitale, ossia di decodificare i dati corrispondenti traducendoli in istruzioni per l’hardware (per esempio, altoparlanti o uno schermo) (punto 60 della decisione). I lettori multimediali che permettono una ricezione continua sono in grado di leggere contenuti audiovisivi diffusi in streaming tramite Internet (punto 63 della decisione). Quanto al mercato geografico in esame, nella decisione impugnata la Commissione rileva, come indicato supra al punto 22, che esiste una dimensione mondiale per quel che riguarda ciascuno dei tre mercati di prodotti individuati. II — Posizione dominante Nella decisione impugnata la Commissione sostiene che la Microsoft possiede, almeno dal 1996, una posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti nonché, dal 2002, sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 429-541 della decisione). Riguardo al mercato dei sistemi operativi per PC clienti, per giungere a tale considerazione la Commissione in sostanza si basa sui seguenti elementi: — le quote di mercato della Microsoft sono superiori al 90% (punti 430-435 della decisione); — il potere di mercato della Microsoft ha «goduto di una stabilità e di una continuità ininterrotte» (punto 436 della decisione); — esistono elevate barriere all’ingresso sul detto mercato, dovute ad effetti indiretti di rete (punti 448-464 della decisione); — tali effetti indiretti di rete sono dovuti, da un lato, al fatto che i consumatori apprezzano le piattaforme su cui possono utilizzare un gran numero di applicazioni e, dall’altro, al fatto che gli ideatori di software elaborano applicazioni per i sistemi operativi per i PC clienti che godono di maggiore popolarità presso i consumatori (punti 449 e 450 della decisione). Al punto 472 della decisione la Commissione precisa che questa posizione dominante presenta «caratteristiche straordinarie» in quanto Windows non solo è un prodotto dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, ma costituisce, inoltre, lo «standard di fatto» per detti sistemi. Quanto al mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, la Commissione indica in sostanza gli elementi seguenti: — limitandosi ad una stima prudenziale, la quota di mercato della Microsoft è pari almeno al 60% (punti 473-499 della decisione); — la posizione dei tre principali concorrenti della Microsoft su detto mercato è la seguente: Novell, con il suo software NetWare, detiene una quota di mercato compresa fra il 10 e il 25%, i distributori dei prodotti Linux rappresentano una quota di mercato compresa fra il 5 e il 15% e quelli dei prodotti UNIX possiedono una quota di mercato compresa fra il 5 e il 15% (punti 503, 507 e 512 della decisione); — il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro è caratterizzato dall’esistenza di elevate barriere all’ingresso, dovute tra l’altro ad effetti di rete e al rifiuto della Microsoft di divulgare le informazioni relative all’interoperabilità (punti 515-525 della decisione); — esistono stretti vincoli commerciali e tecnologici tra quest’ultimo mercato e quello dei sistemi operativi per PC clienti (punti 526-540 della decisione). Linux è un sistema operativo «libero» diffuso con la licenza «GNU GPL (General Public Licence»). Per la precisione, si tratta solo di un programma informatico di base, denominato «nucleo», che esegue un numero limitato di servizi caratteristici di un sistema operativo. Esso tuttavia può essere associato ad altri software per costituire un «sistema operativo Linux» (punto 87 della decisione). In particolare, Linux viene utilizzato come base per alcuni sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punto 101 della decisione). Ad esempio, esso è presente sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro in associazione con il software Samba, anch’esso diffuso con la licenza «GNU GPL» (punti 506 e 598 della decisione). Il termine «UNIX» sta ad indicare un certo numero di sistemi operativi che condividono caratteristiche comuni (punto 42 della decisione). La Sun ha sviluppato un sistema operativo per server per gruppi di lavoro basato su UNIX, denominato «Solaris» (punto 97 della decisione). III — Abuso di posizione dominante A — Rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso Il primo comportamento abusivo imputato alla Microsoft è costituito dal suo rifiuto di fornire ai concorrenti le «informazioni relative all’interoperabilità» e di autorizzarne l’uso per lo sviluppo e la distribuzione di prodotti concorrenti con i propri sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, durante il periodo compreso tra l’ottobre 1998 e la data di notificazione della decisione impugnata [art. 2, lett. a), della decisione impugnata]. Tale comportamento viene descritto ai punti 546-791 della decisione. Ai sensi della decisione impugnata, per «informazioni relative all’interoperabilità» si intendono «le specificazioni esaurienti e corrette di tutti i protocolli [applicati] nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro e che vengono utilizzati dai server per gruppi di lavoro Windows allo scopo di fornire alla rete Windows per gruppi di lavoro servizi di condivisione di files e di stampanti, nonché di gestione di utenti e di gruppi [di utenti], compresi i servizi di controllo del dominio Windows, il servizio Active Directory e il servizio “Group Policy”» (art. 1, n. 1, della decisione impugnata). Per «reti Windows per gruppi di lavoro» si intendono «grupp[i] di PC clienti [sui quali è installato un sistema operativo Windows per PC clienti] e di server [sui quali è installato un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro] collegati tramite una rete informatica» (art. 1, n. 7, della decisione impugnata). Per «protocolli» si intende «un insieme di regole di interconnessione e di interazione tra differenti sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro e di sistemi operativi Windows per PC clienti installati su computer diversi in una rete Windows per gruppi di lavoro» (art. 1, n. 2, della decisione impugnata). Nella decisione impugnata la Commissione sottolinea che il rifiuto in parola non verte su elementi del «codice sorgente» di Microsoft, bensì unicamente su talune specificazioni dei protocolli in questione, vale a dire su una descrizione dettagliata di ciò che ci si attende dal programma di cui trattasi, in contrapposizione alle implementazioni (altresì definite, ai fini della presente sentenza, come «esecuzioni» o «attuazioni») consistenti nell’esecuzione del codice da parte del computer (punti 24 e 569 della decisione). Essa precisa altresì che non intende «ordinare alla Microsoft di consentire a terzi di copiare Windows» (punto 572 della decisione). Inoltre, la Commissione sostiene che il rifiuto che la Microsoft ha opposto alla Sun fa parte di una linea di condotta generale (punti 573-577 della decisione). Essa ritiene poi che il comportamento di cui è accusata la Microsoft implichi una rottura rispetto ai precedenti livelli di fornitura più elevati (punti 578-584 della decisione), che provochi un rischio di eliminazione della concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 585-692 della decisione) e che abbia ripercussioni negative sullo sviluppo tecnico nonché sul benessere dei consumatori (punti 693-708 della decisione). Infine, la Commissione respinge gli argomenti della Microsoft secondo cui il suo rifiuto sarebbe oggettivamente giustificato (punti 709-778 della decisione). B — Vendita collegata del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player Il secondo comportamento abusivo contestato alla Microsoft è costituito dal fatto che quest’ultima, per il periodo compreso tra il maggio 1999 e la data di notificazione della decisione impugnata, ha subordinato la fornitura del sistema operativo Windows per PC clienti all’acquisto simultaneo del software Windows Media Player [art. 2, lett. b), della decisione impugnata]. Tale comportamento è descritto ai punti 792-989 della decisione. Nella decisione impugnata la Commissione sostiene che tale condotta soddisfa i requisiti necessari per dichiarare l’esistenza di una vendita collegata abusiva ai sensi dell’art. 82 CE (punti 794-954 della decisione). A tal riguardo, in primo luogo, essa ribadisce che la Microsoft detiene una posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti (punto 799 della decisione). In secondo luogo, essa rileva che i lettori multimediali che permettono una ricezione continua e i sistemi operativi per PC clienti costituiscono prodotti distinti (punti 800-825 della decisione). In terzo luogo, la Commissione sostiene che la Microsoft non lascia ai consumatori la possibilità di acquistare Windows senza Windows Media Player (punti 826-834 della decisione). In quarto luogo, essa afferma che la vendita collegata in oggetto pregiudica la concorrenza sul mercato dei lettori multimediali (punti 835-954 della decisione). Infine, la Commissione respinge gli argomenti con cui la Microsoft sostiene, da un lato, che la vendita collegata in questione determina incrementi di efficienza tali da compensare gli effetti anticoncorrenziali individuati nella decisione impugnata (punti 955-970 della decisione) e, dall’altro, che essa non ha alcun interesse a praticare vendite collegate «anticoncorrenziali» (punti 971-977 della decisione). IV — Ammenda e misure correttive I due abusi individuati nella decisione impugnata sono sanzionati con l’imposizione di un’ammenda pari a EUR 497196304 (art. 3 della decisione impugnata). Inoltre, ai sensi dell’art. 4, primo comma, della decisione impugnata, la Microsoft è tenuta a porre fine agli abusi constatati all’art. 2, secondo le modalità previste dagli artt. 5 e 6 della stessa decisione. La Microsoft è tenuta altresì ad astenersi da qualunque comportamento che possa avere oggetto o effetto identico o analogo a quello degli abusi suddetti (art. 4, secondo comma, della decisione impugnata). A titolo di misura volta a correggere il comportamento abusivo indicato all’art. 2, lett. a), della decisione impugnata, l’art. 5 della decisione stessa ingiunge alla Microsoft quanto segue: «a) La Microsoft (…) è tenuta a divulgare, entro 120 giorni dalla notificazione della [decisione impugnata], le informazioni relative all’interoperabilità a qualunque impresa che intenda sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e ad autorizzare l’utilizzazione da parte di tali imprese, a condizioni ragionevoli e non discriminatorie, delle informazioni relative all’interoperabilità per sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro; b) la Microsoft (…) è tenuta a fare in modo che le informazioni relative all’interoperabilità divulgate siano aggiornate ogni volta che sia necessario e in modo tempestivo; c) la Microsoft (…) è tenuta ad istituire, entro 120 giorni dalla notificazione della [decisione impugnata], un meccanismo di valutazione che consentirà alle imprese interessate di informarsi efficacemente circa la portata e le condizioni di utilizzazione delle informazioni relative all’interoperabilità; la Microsoft […] potrà imporre condizioni ragionevoli e non discriminatorie per garantire che l’accesso consentito in tale ambito alle informazioni relative all’interoperabilità venga utilizzato esclusivamente a fini di valutazione; (…)». A titolo di misura correttiva della vendita collegata abusiva menzionata all’art. 2, lett. b), della decisione impugnata, l’art. 6 della decisione ingiunge alla Microsoft di offrire, entro 90 giorni dalla notifica della stessa, una versione totalmente funzionale del proprio sistema operativo Windows per PC clienti che non comprenda Windows Media Player, conservando però la Microsoft il diritto di proporre il suo sistema operativo Windows per PC clienti assieme a Windows Media Player. Infine, l’art. 7 della decisione impugnata dispone quanto segue: «Entro 30 giorni dalla notificazione della [decisione impugnata], la Microsoft (…) dovrà presentare alla Commissione una proposta riguardo alla realizzazione di un sistema per aiutare la Commissione a verificare che la Microsoft (…) si adegui alla [decisione impugnata]. Detto sistema comprenderà la presenza di un mandatario indipendente della Microsoft (…) Qualora la Commissione ritenga inadeguato il sistema proposto dalla Microsoft (…), avrà il potere di imporlo con decisione». Procedimento per violazione del diritto antitrust americano Parallelamente all’inchiesta della Commissione, la Microsoft è stata oggetto di un’indagine per violazione delle leggi antitrust americane. Nel 1998, gli Stati Uniti d’America, 20 Stati federati e il District of Columbia citavano in giudizio la Microsoft in forza dello Sherman Act. Le loro denunce riguardavano le misure adottate dalla Microsoft contro il programma di navigazione in Internet di Netscape, «Netscape Navigator», e le tecnologie «Java» della Sun. Gli Stati federati interessati promuovevano inoltre alcuni ricorsi contro la Microsoft per violazione delle rispettive leggi antitrust. Dopo la pronuncia, il 28 giugno 2001, della sentenza della «United States Court of Appeals for the District of Columbia Circuit» (in prosieguo: la «Corte d’appello»), dinanzi alla quale la Microsoft aveva impugnato la sentenza 3 aprile 2000 della «United States District Court for the District of Columbia» (in prosieguo: la «District Court») la stessa Microsoft stipulava, nel novembre 2001, una transazione con il Ministero della Giustizia degli Stati Uniti e gli «Attorneys General» di nove Stati federati (in prosieguo: la «transazione americana») nell’ambito della quale assumeva due ordini di impegni. In primo luogo, essa accettava di definire le specificazioni dei protocolli di comunicazione utilizzati dai sistemi operativi Windows per server a fini di «interoperabilità», ossia per renderli compatibili con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per concedere a terzi licenze vertenti su tali specificazioni a determinate condizioni. In secondo luogo, la transazione americana impone alla Microsoft di consentire ai costruttori di componentistica e ai consumatori finali di attivare o di sopprimere l’accesso ai propri programmi intermedi «middleware». Il software Windows Media Player è uno dei prodotti appartenenti a tale categoria, come definita nella transazione americana. Tali disposizioni mirano a garantire che i fornitori di programmi middleware possano sviluppare e distribuire prodotti funzionanti correttamente con Windows. Le suddette disposizioni sono state convalidate dalla District Court con sentenza 1 o novembre 2002. Adita in appello dallo Stato del Massachusetts, il 30 giugno 2004 la Corte d’appello confermava la decisione della District Court del 1 o novembre 2002. In attuazione della transazione americana, nell’agosto 2002 veniva istituito il Microsoft Communication Protocol Program (programma dei protocolli di comunicazione; in prosieguo: il «MCPP»). Procedimento La Microsoft ha proposto il presente ricorso con atto introduttivo depositato presso la cancelleria del Tribunale il 7 giugno 2004. Con atto separato, depositato presso la cancelleria del Tribunale il 25 giugno 2004, ai sensi dell’art. 242 CE la Microsoft ha presentato una domanda volta alla sospensione dell’esecuzione dell’art. 4, dell’art. 5, lett. a)-c), e dell’art. 6, lett. a), della decisione impugnata. Con ordinanza 22 dicembre 2002, causa T-201/04 R, Microsoft/Commissione (Racc. pag. II-4463) , il presidente del Tribunale ha respinto la domanda e riservato le spese. Con ordinanza 9 marzo 2005, il presidente della Quarta Sezione del Tribunale ha ammesso ad intervenire nella controversia, a sostegno delle conclusioni della Microsoft, le seguenti associazioni e società: — The Computing Technology Industry Association, Inc. (in prosieguo: la «CompTIA»); — DMDsecure.com BV, MPS Broadband AB, Pace Micro Technology plc, Quantel Ltd e Tandberg Television Ltd (in prosieugo: la «DMDsecure e a.»); — Association for Competitive Technology, Inc. (in prosieguo: l’«ACT»); — TeamSystem SpA e Mamut ASA; — Exor AB. Con la medesima ordinanza, il Presidente della Quarta Sezione del Tribunale ha ammesso ad intervenire nella controversia, a sostegno delle conclusioni della Commissione, le seguenti associazioni e società: — Software & Information Industry Association (in prosieguo: la «SIIA»); — Free Software Foundation Europe eV (in prosieguo: la «FSFE»); — Audiobanner.com, che agisce con la denominazione commerciale di «VideoBanner»; — RealNetworks, Inc. Con lettere datate 13 dicembre 2004, 9 marzo, 27 giugno e 9 agosto 2005, la Microsoft ha chiesto che alcuni elementi riservati contenuti nell’atto introduttivo e nel controricorso, nella replica, nelle sue osservazioni sulle memorie di intervento e nella controreplica fossero esclusi dalla comunicazione alle parti intervenienti. Essa ha prodotto una versione non riservata di tutti i suddetti atti del procedimento. La comunicazione, alle parti intervenienti indicate supra ai punti 62 e 63, di tali atti del procedimento è stata limitata a questa versione non riservata. Le parti intervenienti non hanno sollevato obiezioni al riguardo. Ognuna delle parti intervenienti indicate supra ai punti 62 e 63 ha depositato una memoria di intervento entro i termini prescritti. Le parti principali hanno presentato le loro osservazioni su tali memorie di intervento in data 13 giugno 2005. Con ordinanza 28 aprile 2005, causa T-201/04, Microsoft/Commissione (Racc. pag. II-1491) , il presidente della Quarta Sezione del Tribunale ha ammesso l’European Committee for Interoperable Systems (ECIS) ad intervenire nella controversia a sostegno delle conclusioni della Commissione. Avendo depositato la sua domanda di intervento dopo lo scadere del termine prescritto dall’art. 116, n. 6, del regolamento di procedura del Tribunale, tale associazione è stata autorizzata solo a presentare le proprie osservazioni, sulla base della relazione d’udienza che le sarebbe stata comunicata nel corso della trattazione orale. Con decisione in adunanza plenaria 11 maggio 2005, la causa è stata rinviata dinanzi alla Quarta Sezione ampliata del Tribunale Con decisione in adunanza plenaria 7 luglio 2005, la causa è stata rinviata dinanzi alla Grande Sezione del Tribunale e affidata ad un nuovo giudice relatore. Con ordinanza del presidente della Grande Sezione del Tribunale 16 gennaio 2006, la RealNetworks è stata esclusa dalla causa in qualità di parte interveniente a sostegno delle conclusioni della Commissione. Il 1 o febbraio 2006 il Tribunale ha invitato le parti ad assistere ad una riunione informale dinanzi al presidente della Grande Sezione del Tribunale e al giudice relatore, allo scopo tra l’altro di stabilire le modalità di organizzazione dell’udienza. Detta riunione ha avuto luogo presso il Tribunale il 10 marzo 2006. Su relazione del giudice relatore, il Tribunale (Grande Sezione) ha deciso di aprire la trattazione orale e, ai sensi dell’art. 64 del suo regolamento di procedura, ha invitato le parti principali a produrre taluni documenti e a rispondere ad una serie di quesiti. Le parti principali hanno ottemperato a tali richieste entro i termini prescritti. Le difese delle parti e le loro risposte ai quesiti posti dal Tribunale sono state sentite nel corso dell’udienza svoltasi il 24, 25, 26, 27 e 28 aprile 2006. Nel corso dell’udienza, il Tribunale ha invitato la Microsoft a trasmettere copia delle domande di informazioni inviate dalla Commissione nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003, riguardanti il problema dei lettori multimediali, e delle risposte fornite per tali domande, nonché copia delle relazioni contenenti l’esito e l’analisi dei sondaggi effettuati dalla Mercer (in prosieguo: le «relazioni della Mercer»). La Microsoft ha prodotto i suddetti documenti entro i termini prescritti. Con lettera del Tribunale 3 maggio 2006 la Microsoft è stata invitata a produrre copia delle altre richieste di informazioni formulate dalla Commissione nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 e copia delle risposte fornite. La Microsoft ha ottemperato a tale domanda entro i termini prescritti. Il presidente della Grande Sezione del Tribunale ha chiuso la trattazione orale con decisione 22 giugno 2006. Conclusioni delle parti La Microsoft chiede che il Tribunale voglia: — annullare la decisione impugnata; — in subordine, annullare o ridurre in modo sostanziale l’ammenda; — condannare la Commissione alle spese; — condannare la SIIA, la FSFE e la Audiobanner.com a pagare le spese relative al loro intervento. La Commissione chiede che il Tribunale voglia: — respingere il ricorso; — condannare la Microsoft alle spese. La CompTIA, l’ACT, la TeamSystem e la Mamut chiedono che il Tribunale voglia: — annullare la decisione impugnata; — condannare la Commissione alle spese. La DMDsecure e a. chiedono che il Tribunale voglia: — annullare gli artt. 2, lett. b), 4, 6, lett. a), e l’art. 7 della decisione impugnata; — condannare la Commissione alle spese. La Exor chiede che il Tribunale voglia: — annullare gli artt. 2, 4, 6, lett. a), e l’art. 7 della decisione impugnata; — condannare la Commissione alle spese. La SIIA, la FSFE, la Audiobanner.com e l’ECIS chiedono che il Tribunale voglia: — respingere il ricorso; — condannare la Microsoft alle spese. In diritto È opportuno esaminare, in primo luogo, i motivi legati alle conclusioni dirette all’annullamento della decisione impugnata e, in secondo luogo, quelli relativi alle conclusioni dirette all’annullamento dell’ammenda o alla sua riduzione. I — Le conclusioni volte all’annullamento della decisione impugnata I motivi che la Microsoft invoca a sostegno della sua domanda di annullamento della decisione impugnata si raggruppano intorno a tre problemi che riguardano, in primo luogo, il rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso, in secondo luogo, la vendita collegata del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player e, in terzo luogo, l’obbligo di designare un mandatario indipendente con il compito di controllare che la Microsoft si adegui alla decisione impugnata. A — Questioni preliminari Nelle sue memorie, la Commissione solleva talune questioni relative alla portata del sindacato del giudice comunitario e alla ricevibilità del contenuto di diversi allegati alla replica e alla controreplica. 1. La portata del sindacato del giudice comunitario Secondo la Commissione la decisione impugnata si basa su un certo numero di considerazioni che implicano valutazioni tecniche ed economiche complesse. Essa sostiene che, secondo la giurisprudenza, i giudici comunitari possono esercitare solo un controllo limitato su simili valutazioni [sentenze della Corte 21 novembre 1991, causa C-269/90, Technische Universität München, Racc. pag. I-5469 , punto 13, e 7 gennaio 2004, cause riunite C-204/00 P, C-205/00 P, C-211/00 P, C-213/00 P, C-217/00 P e C-219/00 P, Aalborg Portland e a./Commissione, Racc. pag. I-123 , punto 279; sentenza del Tribunale 21 aprile 2005, causa T-28/03, Holcim (Deutschland)/Commissione, Racc. pag. II-1357 , punti 95, 97 e 98]. La Microsoft, citando ad esempio la sentenza del Tribunale 6 luglio 2000, causa T-62/98, Volkswagen/Commissione (Racc. pag. II-2707 , punto 43), ribatte che il giudice comunitario non si astiene dall’«esaminare minuziosamente la pertinenza delle decisioni della Commissione, anche in cause complesse». Il Tribunale ricorda che, secondo una giurisprudenza costante, pur se il giudice comunitario esercita, in via generale, un sindacato pieno sulla sussistenza dei presupposti per l’applicazione delle norme sulla concorrenza, il sindacato che esso esercita sulle valutazioni economiche complesse operate dalla Commissione deve tuttavia limitarsi alla verifica dell’osservanza delle regole di procedura e di motivazione, nonché dell’esattezza materiale dei fatti, dell’insussistenza d’errore manifesto di valutazione e di sviamento di potere (sentenza del Tribunale 30 marzo 2000, causa T-65/96, Kish Glass/Commissione, Racc. pag. II-1885 , punto 64, confermata su impugnazione con ordinanza della Corte 18 ottobre 2001, causa C-241/00 P, Kish Glass/Commissione, Racc. pag. I-7759 ; v. anche, in questo senso, riguardo all’art. 81 CE, sentenze della Corte 11 luglio 1985, causa 42/84, Remia e a./Commissione, Racc. pag. 2545 , punto 34, e 17 novembre 1987, cause riunite 142/84 e 156/84, BAT e Reynolds/Commissione, Racc. pag. 4487 , punto 62). Parimenti, qualora la decisione della Commissione sia il risultato di valutazioni tecniche complesse, queste ultime, in linea di principio, sono soggette ad un sindacato giurisdizionale limitato, il quale implica che il giudice comunitario non può sostituire la sua valutazione degli elementi di fatto a quella della Commissione [v., in merito ad una decisione adottata in esito a valutazioni complesse rientranti nel settore medico-farmacologico, ordinanza del presidente della Corte 11 aprile 2001, causa C-459/00 P(R), Commissione/Trenker, Racc. pag. I-2823 , punti 82 e 83; v. inoltre, in questo senso, sentenza della Corte 21 gennaio 1999, causa C-120/97, Upjohn, Racc. pag. I-223 , punto 34 e la giurisprudenza ivi citata, nonché sentenze del Tribunale 3 luglio 2002, causa T-179/00, A. Menarini/Commissione, Racc. pag. II-2879 , punti 44 e 45, e 11 settembre 2002, causa T-13/99, Pfizer Animal Health/Consiglio, Racc. pag. II-3305 , punto 323]. Tuttavia, se il giudice comunitario riconosce alla Commissione un potere discrezionale in materia economica o tecnica, ciò non implica che egli debba astenersi dal controllare l’interpretazione, da parte della Commissione, di dati di tale natura. Infatti, detto giudice è tenuto in particolare a verificare non solo l’esattezza materiale degli elementi di prova addotti, la loro attendibilità e la loro coerenza, ma altresì ad accertare se tali elementi costituiscano l’insieme dei dati rilevanti che devono essere presi in considerazione per valutare una situazione complessa e se essi siano di natura tale da corroborare le conclusioni che se ne traggono (v. in tal senso, riguardo al controllo delle operazioni di concentrazione, sentenza della Corte 15 febbraio 2005, causa C-12/03 P, Commissione/Tetra Laval, Racc. pag. I-987 , punto 39). È alla luce dei suddetti principi che vanno esaminati i diversi motivi dedotti dalla Microsoft a sostegno della sua domanda di annullamento della decisione impugnata. 2. La ricevibilità del contenuto di taluni allegati La Commissione, sostenuta sul punto dalla SIIA, argomenta che, in numerosi allegati al ricorso e alla replica, la Microsoft fa valere argomenti non inclusi nel corpus degli atti del procedimento. Essa inoltre rileva che, a più riprese, la Microsoft effettua un rinvio generale a relazioni allegate ai propri atti. Inoltre, la Commissione critica il fatto che alcuni pareri di esperti prodotti da quest’ultima siano fondati su informazioni alle quali né la Commissione stessa né il Tribunale hanno avuto accesso. Essa ritiene che il Tribunale non possa tener conto dei suddetti argomenti, relazioni e pareri. La Microsoft sostiene che i «passaggi rilevanti dell’atto di ricorso» contengono gli elementi essenziali di fatto e di diritto su cui si basa il suo ricorso. Essa ricorda che, secondo la giurisprudenza, il testo del ricorso può essere suffragato e completato in punti specifici con rinvii a determinati passi di atti che vi sono allegati (ordinanza del Tribunale 29 novembre 1993, causa T-56/92, Koelman/Commissione, Racc. pag. II-1267 , punto 21). Inoltre, essa spiega di aver deliberatamente preso la decisione di limitare il numero di allegati nel timore di appesantire il fascicolo, e precisa di non essere tenuta a presentare tutti i documenti cui si fa riferimento nelle note degli allegati, che la Commissione dispone di una copia di tutti i documenti depositati nel corso del procedimento amministrativo e che non può esserle negato il diritto di comunicare informazioni ai propri esperti. Nel corso della riunione informale del 10 marzo 2006 (v. supra, punto 70), il giudice relatore ha richiamato l’attenzione della Microsoft sul fatto che, in alcuni allegati agli atti da essa depositati, essa sembrava dedurre argomenti che non figuravano esplicitamente nel corpus degli atti suddetti e l’ha interrogata al riguardo. Come risulta dal verbale della detta riunione, la Microsoft ha risposto dichiarando quanto segue: «la Microsoft non fa valere argomenti che non siano stati esplicitamente sviluppati nel ricorso o nella replica». Il Tribunale ricorda che, in forza dell’art. 21 dello Statuto della Corte di giustizia, nonché dell’art. 44, n. 1, lett. c), del regolamento di procedura del Tribunale, ogni ricorso deve contenere l’oggetto della controversia e l’esposizione sommaria dei motivi dedotti. Secondo una costante giurisprudenza, affinché un ricorso sia ricevibile, occorre che gli elementi essenziali di fatto e di diritto sui quali esso si fonda emergano, per lo meno sommariamente, ma in modo coerente e comprensibile, dal testo dell’atto di ricorso stesso. Sebbene tale testo possa essere suffragato e completato in punti specifici con rinvii a determinati passi di atti che vi sono allegati, un rinvio globale ad altri scritti, anche allegati al ricorso, non può supplire alla mancanza degli elementi essenziali dell’argomentazione in diritto che, ai sensi delle norme supra ricordate, devono figurare nel ricorso (sentenza della Corte 31 marzo 1992, causa C-52/90, Commissione/Danimarca, Racc. pag. I-2187 , punto 17; ordinanze del Tribunale Koelman/Commissione, cit. supra al punto 92, punto 21, e 21 maggio 1999, causa T-154/98, Asia Motor France e a./Commissione, Racc. pag. II-1703 , punto 49). Inoltre, non spetta al Tribunale ricercare ed individuare, negli allegati, i motivi e gli argomenti sui quali, a suo parere, il ricorso potrebbe essere basato, atteso che gli allegati assolvono ad una funzione meramente probatoria e strumentale (sentenze del Tribunale 7 novembre 1997, causa T-84/96, Cipeke/Commissione, Racc. pag. II-2081 , punto 34, e 21 marzo 2002, causa T-231/99, Joynson/Commissione, Racc. pag. II-2085 , punto 154). Tale interpretazione dell’art. 21 dello Statuto della Corte e dell’art. 44, n. 1, lett. c), del regolamento di procedura del Tribunale concerne altresì le condizioni di ricevibilità della memoria di replica destinata, secondo l’art. 47, n. 1, dello stesso regolamento, ad integrare il ricorso (v., in tal senso, sentenza del Tribunale , cause riunite da T-305/94 a T-307/94, da T-313/94 a T-316/94, T-318/94, T-325/94, T-328/94, T-329/94 e T-335/94, Limburgse Vinyl Maatschappij e a./Commissione, Racc. pag. II-931 , punto 40, non annullata sul punto dalla Corte, su impugnazione, con sentenza 15 ottobre 2002, cause riunite C-238/99 P, C-244/99 P, C-245/99 P, C-247/99 P, da C-250/99 P a C-252/99 P e C-254/99 P, Limburgse Vinyl Maatschappij e a./Commissione, Racc. pag. I-8375 ). Nel caso di specie, occorre rilevare che, in numerosi documenti allegati al ricorso e alla replica, la Microsoft fa valere argomenti di natura giuridica o economica con cui essa non si limita a suffragare o a completare elementi di fatto o di diritto espressamente indicati nel testo dei suddetti atti del procedimento, ma introduce argomenti nuovi. Inoltre, più volte la Microsoft completa il testo del ricorso e della replica su punti specifici con rinvii a documenti allegati a tali atti. Tuttavia, alcuni dei suddetti rinvii si riferiscono al documento allegato solo in modo generale e non permettono quindi al Tribunale di individuare con precisione gli argomenti che si potrebbero considerare come destinati ad integrare i motivi dedotti nel ricorso o nella replica. Va rilevato che la Commissione, pur considerando che non vi è motivo di tener conto degli sviluppi contenuti in questi diversi allegati, commenta però alcuni di essi nelle note allegate ai propri atti. Conformemente alla giurisprudenza citata supra ai punti 94 e 95, nonché alla dichiarazione della Microsoft nel corso della riunione informale del 10 marzo 2006 (v. supra, punto 93), gli allegati di cui ai punti 96-98 supra verranno presi in considerazione dal Tribunale solo in quanto diretti a suffragare o a completare motivi o argomenti espressamente invocati dalla Microsoft o dalla Commissione nel testo dei loro atti e solo se sia possibile per il Tribunale stabilire con precisione quali sono gli elementi in essi contenuti destinati a suffragare o ad integrare i suddetti motivi o argomenti. Per quanto riguarda le critiche formulate dalla Commissione a proposito del fatto che la Microsoft non ha comunicato le informazioni su cui si basano alcuni pareri di esperti allegati ai propri atti, è sufficiente indicare che spetta al Tribunale stabilire, eventualmente, se le affermazioni contenute in tali pareri siano sprovviste di valore probatorio. Nel caso in cui, non potendo accedere ad alcune informazioni, dovesse ritenere che tali affermazioni sono prive di sufficiente valore di prova, il Tribunale non ne terrà conto. B — Il problema del rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso Nell’ambito di questo primo problema, la Microsoft deduce un unico motivo, attinente alla violazione dell’art. 82 CE. Detto motivo è articolato in tre capi. Nel contesto del primo capo, la Microsoft sostiene che i criteri che permettono di costringere un’impresa in posizione dominante ad accordare una licenza, come precisati dal giudice comunitario, non sono soddisfatti nel caso di specie. Nel contesto del secondo capo, essa in sostanza asserisce che la Sun non le ha domandato di usufruire della «tecnologia» che la Commissione le ordina di divulgare e che la lettera del 6 ottobre 1998 non si può comunque interpretare come espressione di un vero e proprio rifiuto da parte sua. Infine, nel contesto del terzo capo, la ricorrente sostiene che la Commissione non tiene correttamente conto degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo sugli aspetti dei diritti di proprietà intellettuale relativi al commercio (TRIPS) del 15 aprile 1994 [allegato 1 C dell’accordo che istituisce l’Organizzazione mondiale del commercio (OMC; in prosieguo: l’«accordo ADPIC»)]. 1. Sul primo capo, relativo al fatto che i criteri che permettono di costringere un’impresa in posizione dominante ad accordare una licenza, come precisati dal giudice comunitario, non sono soddisfatti nel caso di specie a) Introduzione In primo luogo, è opportuno illustrare a grandi linee le rispettive posizioni delle parti principali in merito al problema del rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso. In base alla decisione impugnata, la Microsoft ha abusato della posizione dominante da essa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti perché, in primo luogo, si è rifiutata di fornire alla Sun e ad altre imprese concorrenti le specificazioni dei protocolli di attuazione nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro e utilizzati dai server sui quali detti sistemi sono installati per fornire alle reti di gruppi di lavoro Windows servizi di condivisione di files e di stampanti e, in secondo luogo, si è rifiutata di permettere a queste diverse imprese di utilizzare le suddette specificazioni per sviluppare e immettere in commercio sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Secondo la Commissione, le informazioni cui la Microsoft nega l’accesso sono informazioni sull’interoperabilità ai sensi della direttiva del Consiglio 14 maggio 1991, 91/250/CEE, relativa alla tutela giuridica dei programmi per elaboratore ( GU L 122, pag. 42 ). In particolare, essa sostiene che la suddetta direttiva definisce l’interoperabilità tra due software come la capacità di scambiare informazioni e di usare reciprocamente le informazioni scambiate in modo da permettere a detti software di operare in tutti i modi in cui sono destinati a funzionare (v., in particolare, punto 256 della prima comunicazione degli addebiti, punto 79 della seconda comunicazione degli addebiti e punto 143 della terza comunicazione degli addebiti). Essa sostiene che il concetto di interoperabilità difeso dalla Microsoft è inesatto (punti 749-763 della decisione impugnata). Sulla base di una serie di elementi di fatto e tecnici, la Commissione osserva che «il corretto funzionamento di una rete per gruppi di lavoro Windows si basa su un’architettura di interconnessioni e di interazioni client-server e server-server che garantisca un accesso trasparente ai principali servizi di server per gruppi di lavoro (per Windows 2000/Windows 2003, questa “architettura di dominio Windows” può essere indicata come una “architettura di dominio Active Directory”)» e che «la capacità comune di far parte di tale impianto costituisce un elemento di compatibilità tra i PC clienti configurati con sistema operativo Windows e i server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows» (punto 182 della decisione impugnata). Essa definisce questa compatibilità come «interoperabilità con l’architettura di dominio Windows» (punto 182 della decisione impugnata) e sostiene che tale interoperabilità è «necessaria perché i venditori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro possano restare in modo economicamente sostenibile sul mercato» (punto 779 della decisione impugnata). Secondo la Commissione, inoltre, affinché i concorrenti della Microsoft possano sviluppare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro capaci di raggiungere un siffatto grado di interoperabilità quando i server sui quali sono installati sono aggiunti ad un gruppo di lavoro Windows, è indispensabile che essi possano accedere alle informazioni relative all’interoperabilità con l’architettura di dominio Windows (punti 183 e 184 della decisione impugnata). In particolare, essa sostiene che nessuno dei cinque metodi che permettono di garantire l’interoperabilità tra i sistemi operativi forniti da distributori diversi, citati dalla Microsoft, costituisce una soluzione sufficiente alternativa alla divulgazione delle suddette informazioni (punti 666-687 della decisione impugnata). Infine, la Commissione sostiene che, secondo la giurisprudenza, se le imprese sono libere, in via di principio, di scegliere i propri partners commerciali, un rifiuto di consegna da parte di un’impresa in posizione dominante può, in certi casi, costituire un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE. A suo parere, il caso in esame presenta numerose «circostanze eccezionali» che permettono di concludere per il carattere abusivo del rifiuto contestato alla Microsoft, e ciò anche nell’ipotesi più rigorosa — e quindi più favorevole a quest’ultima — in cui questo venisse considerato come un rifiuto di accordare a terzi una licenza su diritti di proprietà intellettuale (punti 190 e 546-559 della decisione impugnata). La Commissione sostiene di avere il diritto di tener conto di «circostanze eccezionali» diverse da quelle individuate dalla Corte nella sua sentenza 6 aprile 1995, cause riunite C-241/91 P e C-242/91 P, RTE e ITP/Commissione (Racc. pag. I-743 ; in prosieguo: la «sentenza Magill») e ribadite dalla Corte nella sentenza 29 aprile 2004, causa C-418/01, IMS Health (Racc. pag. I-5039) . In ogni caso, dette circostanze eccezionali sarebbero presenti nel caso in esame. La Microsoft, da parte sua, sin dall’inizio del procedimento amministrativo difende la posizione secondo cui la nozione di interoperabilità utilizzata dalla Commissione nel presente caso non è conforme alla nozione di «piena interoperabilità» di cui alla direttiva 91/250 e non corrisponde al modo in cui le imprese organizzano nella pratica le loro reti informatiche (v., in particolare, punti 151-157 della risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, nonché pagine 29 e 30 della risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti). Essa sostiene tra l’altro che «un ideatore di sistemi operativi per server ottiene una piena interoperabilità quando è possibile accedere a tutte le funzionalità del suo programma da un sistema operativo Windows per PC clienti» (punto 143 della risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti; v. anche, nello stesso senso, pagg. 29 e 63 della risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti). La Microsoft utilizza quindi, per riprendere le parole della Commissione, una definizione «unidirezionale», mentre la Commissione si basa, a suo dire, su una «relazione bidirezionale» (punto 758 della decisione impugnata). Secondo la Microsoft, la piena interoperabilità di cui sopra può essere realizzata grazie alla diffusione di informazioni sulle interfacce cui essa già procede, in particolare attraverso il suo prodotto noto come «MSDN» o attraverso conferenze da essa organizzate per i «Professional Developers» oppure tramite altri metodi disponibili sul mercato (v., in particolare, punti 12, 57-63, 73-83 e 147 della risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti; punti 6, 72, 94-96, 148 e 149 della risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti; e pag. 31 della risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti). La Microsoft sostiene che la nozione di interoperabilità prospettata dalla Commissione implica, al contrario, che i sistemi operativi dei suoi concorrenti funzionino sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server. Questo risultato, secondo la Microsoft, si potrebbe ottenere solo permettendo ai suddetti concorrenti di clonare i suoi prodotti, o alcune delle loro caratteristiche, e comunicando loro alcune informazioni relative ai meccanismi interni dei suoi prodotti (v., in particolare, punti 7, 20, 27, 144-150 e 154-169 della risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti; punti 158-161 della risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti e pagine 10 e 20 della risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti). La Microsoft sostiene che, se fosse costretta a diffondere tali informazioni, verrebbe pregiudicato il libero esercizio dei suoi diritti di proprietà intellettuale e sarebbero compromesse le sue motivazioni ad innovare (v., in particolare, punti 162, 163 e 176 della risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti e pagine 3, 10 e 11 della risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti). Infine, la Microsoft sostiene che il caso in oggetto dev’essere valutato alla luce delle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, dato che il rifiuto ad essa contestato va analizzato come rifiuto di accordare a terzi una licenza vertente su diritti di proprietà intellettuale e che, pertanto, la decisione impugnata implica la concessione obbligatoria di licenze. Essa sostiene che nel caso di specie non è soddisfatto nessuno dei criteri accolti, a suo dire, esaustivamente nelle pronunce della Corte, e da ciò trae la conclusione che il rifiuto in esame non si può qualificare come abusivo e che, conseguentemente, la Commissione non le può imporre di divulgare le informazioni relative all’interoperabilità. In subordine, la Microsoft fa rinvio alla sentenza della Corte 26 novembre 1998, causa C-7/97, Bronner (Racc. pag. I-7791) e sostiene che neppure i requisiti indicati in tale sentenza sono presenti nel caso di specie. In secondo luogo, occorre precisare il modo in cui la Microsoft struttura gli argomenti dedotti nell’ambito del primo capo del motivo nonché il modo in cui il Tribunale procederà ad esaminarli. Prima di articolare l’argomento vero e proprio [v., infra, titolo d) del primo motivo], la Microsoft fa alcune considerazioni sull’interoperabilità, che si possono riassumere nel modo seguente. In primo luogo, la Microsoft sostiene che esistono cinque metodi che permettono di realizzare l’interoperabilità tra i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server, da un lato, e i sistemi operativi per server concorrenti, dall’altro. In secondo luogo, essa critica, da un lato, il grado di interoperabilità preteso dalla Commissione nel caso di specie — affermando, in sostanza, che quest’ultima intende in realtà permettere ai suoi concorrenti di clonare i suoi stessi prodotti o alcune delle loro caratteristiche — e, d’altro lato, la portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata. Oltre a queste varie considerazioni, la Microsoft formula una serie di argomenti per dimostrare che i protocolli di comunicazione che essa è tenuta a divulgare ai suoi concorrenti in forza della decisione impugnata sono innovativi sul piano tecnologico e che questi protocolli, o le loro specificazioni, sono coperti da diritti di proprietà intellettuale. Quanto all’argomento vero e proprio che la Microsoft avanza nell’ambio del primo capo del presente motivo, esso può essere sintetizzato nel modo seguente: — la fattispecie in esame dev’essere valutata alla luce delle varie circostanze accolte dalla Corte nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, e riprese nella sentenza IMS Health, anch’essa citata supra al punto 107; — il rifiuto, da parte di un’impresa in posizione dominante, di concedere a terzi una licenza riguardante diritti di proprietà intellettuale può essere qualificato come abusivo in presenza delle seguenti circostanze: in primo luogo, l’eventualità che il prodotto o il servizio di cui si tratta sia indispensabile per svolgere una determinata attività; in secondo luogo, il fatto che il rifiuto sia idoneo ad escludere qualsiasi concorrenza su un mercato derivato; in terzo luogo, il fatto che il rifiuto ostacoli la comparsa di un prodotto nuovo per il quale esiste una domanda potenziale dei consumatori e, in quarto luogo, che il rifiuto sia privo di giustificazione oggettiva; — nessuna delle suddette quattro circostanze ricorre nel caso di specie; — in subordine, i criteri applicabili sono quelli ammessi dalla Corte nella sentenza Bronner, citata supra al punto 112, che corrispondono alla prima, seconda e quarta circostanza sopra menzionate, individuate dalle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107; — pertanto, nel caso di specie non è neppure soddisfatto alcuno dei tre criteri della sentenza Bronner, citata supra al punto 112. Il Tribunale prenderà in esame, innanzi tutto, le affermazioni della Microsoft relative ai diversi gradi di interoperabilità e alla portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata. Gli argomenti da essa fatti valere a proposito dell’esistenza di cinque metodi che consentono di realizzare l’interoperabilità tra i propri sistemi operativi e quelli dei suoi concorrenti verranno analizzati nell’ambito dell’esame del presunto carattere indispensabile delle informazioni sull’interoperabilità. Il Tribunale si pronuncerà poi sugli argomenti della Microsoft relativi ai diritti di proprietà intellettuale che coprirebbero i suoi protocolli di comunicazione o le loro specificazioni. Infine, esso prenderà in esame l’argomento vero e proprio che la Microsoft articola nell’ambito del primo capo del motivo stabilendo, dapprima, quali sono le circostanze alla luce delle quali occorre analizzare il comportamento che le viene contestato e, secondariamente, se tali circostanze sono presenti nel caso di specie. b) Sui diversi gradi di interoperabilità e la portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata Argomenti delle parti La Microsoft ritiene, in sostanza, che la nozione di interoperabilità su cui la Commissione si basa per concludere che il rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità costituisce un abuso di posizione dominante e per imporre la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata non sia esatta. Essa sottolinea che «l’interoperabilità si realizza nel corso di un processo ininterrotto» e che «non costituisce una regola assoluta». La Microsoft spiega che «è possibile che un livello minimo di interoperabilità sia necessario per garantire una concorrenza effettiva», ma ritiene che tale livello non sia difficile da raggiungere, osservando che esistono diversi metodi per realizzare l’interoperabilità, intesa come «disponibilità di sistemi operativi forniti da distributori diversi che funzionano correttamente insieme». Secondo la Microsoft, nella decisione impugnata la Commissione utilizza una nozione di interoperabilità totalmente diversa da quella prevista dalla direttiva 91/250 e che viene utilizzata, in pratica, dalle imprese per organizzare le loro reti informatiche. Lo scopo della Commissione sarebbe, infatti, quello di consentire che un sistema operativo per server concorrente della Microsoft «funzioni in tutto e per tutto» come un sistema operativo Windows per server (ovvero quello di realizzare una «sostituibilità perfetta» o «plug replaceability»). Tutto ciò si potrebbe realizzare però solo autorizzando i concorrenti della Microsoft a clonare i suoi prodotti o le loro caratteristiche. La Microsoft aggiunge che due sistemi operativi per server possono interoperare, nel senso di scambiarsi informazioni o fornirsi reciprocamente servizi, senza dover necessariamente essere «esattamente gli stessi». Si dovrebbe pertanto distinguere la nozione di «interoperabilità» da quelle di «clonazione» o di «duplicazione». A sostegno delle sue affermazioni, la Microsoft rinvia alla relazione di due esperti informatici, da essa allegata alla sua risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, nella quale tali esperti forniscono spiegazioni sulle nozioni di «accoppiamento stretto» e di «accoppiamento lasco» nonché sui motivi per cui sarebbero falliti gli sforzi intrapresi per giungere a «accoppiamenti stretti» con prodotti software provenienti da ideatori diversi (allegato A.9.2 del ricorso). Si tratterebbe di motivi di natura tanto tecnica quanto commerciale. La Microsoft spiega inoltre di aver prodotto, nel corso del procedimento amministrativo, 50 dichiarazioni di imprese pubbliche e private operanti in tutti i settori industriali e provenienti dai diversi Stati all’epoca membri. Secondo le suddette imprese, esisteva un elevato grado di interoperabilità tra i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server, da un lato, e i sistemi operativi per server concorrenti, dall’altro lato, e questo grazie all’uso di metodi già disponibili sul mercato. Essa aggiunge che dal rapporto Mercer emerge come le imprese non scelgano i sistemi operativi per server sulla base di considerazioni legate alla loro interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server. Nella replica, nell’introdurre il suo argomento diretto a dimostrare che i suoi protocolli di comunicazione sono protetti da diritti di proprietà intellettuale, nonché nella sua risposta ad uno dei quesiti scritti posti dal Tribunale, la Microsoft fa una serie di affermazioni sulla portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata. Contestualmente a tali affermazioni essa solleva altresì il problema del grado di interoperabilità richiesto nella fattispecie dalla Commissione. Difatti, nella replica la Microsoft sostiene che esiste un’incoerenza tra la portata della suddetta misura correttiva e lo «standard di interoperabilità» cui la Commissione ha fatto ricorso per valutare la pertinenza dei «metodi alternativi di interoperabilità». Rispondendo ad uno dei quesiti scritti del Tribunale, essa sostiene che la portata dell’obbligo di divulgazione previsto dall’art. 5 della decisione impugnata è stata oggetto di interpretazioni differenti da parte della Commissione. Riguardo a quest’ultimo punto, la Microsoft osserva che, al punto 669 della decisione impugnata, la Commissione spiega che «gli standard industriali aperti non permettono ai concorrenti di raggiungere lo stesso grado di interoperabilità, con l’architettura di dominio Windows, dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro». Inoltre essa rileva che, al punto 679 della decisione impugnata, la Commissione osserva che «un sistema operativo Novell per server gruppi di lavoro “senza modulo clients” non può utilizzare a pieno le capacità dei PC clienti configurati con sistema operativo Windows e dei server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows così come può fare un sistema operativo [Windows] per server per gruppi di lavoro». Da tali osservazioni la Microsoft deduce che, in un primo tempo, la Commissione ha inteso per interoperabilità la capacità dei suoi concorrenti di far funzionare i propri prodotti esattamente come dei sistemi operativi Windows per server. Secondo la Commissione, quindi, doveva esservi una «quasi identità» fra questi ultimi sistemi e i sistemi operativi per server concorrenti. Secondo la Microsoft, perché si possa realizzare il livello di interoperabilità così auspicato dalla Commissione (livello che la Microsoft associa indifferentemente alle espressioni «plug replacement», «plug replaceability», «drop-in», «equivalente funzionale» e «clone funzionale»), essa dovrebbe divulgare molte più informazioni di quelle prescritte dall’art. 5 della decisione impugnata, e in particolare informazioni sui meccanismi interni dei propri sistemi operativi per server (compresi «algoritmi e regole decisionali»). Secondo la Microsoft, in un secondo tempo, la Commissione ha difeso un’interpretazione rigida del suddetto art. 5, asserendo che quest’ultimo le imporrebbe di concedere in licenza ai suoi concorrenti solamente dei protocolli di comunicazione «on the wire». A sostegno di tale affermazione, la Microsoft fa valere che, nel corso dell’audizione nel procedimento d’urgenza, le parti allora ammesse ad intervenire a sostegno delle conclusioni della Commissione avrebbero dichiarato di non essere interessate ad ottenere un accesso alle informazioni sui meccanismi interni dei sistemi operativi Windows per server. Essa si riferisce altresì al fatto che, nel controricorso come nella controreplica, la Commissione avrebbe confermato che non intendeva mettere i suoi concorrenti in grado di clonare i servizi di condivisione di documenti e di stampanti nonché i servizi di gestione degli utenti e dei gruppi di utenti forniti dai sistemi operativi Windows per server. La Microsoft fa osservare che le migliaia di pagine di specificazioni da essa comunicate alla Commissione in attuazione della decisione impugnata consentiranno, tuttavia, ai suoi concorrenti di copiare alcune delle «caratteristiche» da essa elaborate grazie ai propri sforzi di ricerca e di sviluppo. Per esempio, avendo accesso al protocollo DRS (Directory Replication Service), i terzi sarebbero in grado di realizzare una ingegneria a ritroso su altre parti dei sistemi operativi Windows per server che utilizzano l’Active Directory. In un terzo momento, nell’ottobre 2005, ossia diversi mesi dopo la chiusura della fase scritta del procedimento nel caso in oggetto, la Commissione avrebbe nuovamente interpretato l’art. 5 della decisione impugnata nel senso che le informazioni che la Microsoft avrebbe dovuto divulgare dovevano consentire ai suoi concorrenti di creare equivalenti funzionali dei sistemi operativi Windows per server o, in altri termini, sistemi «perfettamente sostituibili» ad essi. La Microsoft ribadisce che una simile interpretazione dell’art. 5 la costringe a dare accesso ad informazioni sui meccanismi interni dei suoi sistemi operativi Windows per server. In udienza la Microsoft si è a lungo soffermata sul meccanismo della «replica multimaster» e, in tale ambito, ha dedotto argomenti analoghi a quelli testé esposti. In particolare, la Microsoft ha spiegato che in passato i servizi di annuario venivano eseguiti da un unico server di grandi dimensioni e assai caro. Attualmente, invece, tali servizi vengono generalmente realizzati da un gran numero di piccoli server meno cari, situati in luoghi diversi e collegati tra di loro in un ambito da essa illustrato con una «bolla blu» in numerosi lucidi proiettati nel corso dell’udienza. La Microsoft ha spiegato che i software installati sui server che fanno parte di questa «bolla blu» e coinvolti nella fornitura di servizi di annuario dovrebbero condividere la medesima logica interna, in modo che i server possano funzionare congiuntamente come se si trattasse di un server unico. Ognuno dei suddetti server dovrebbe infatti basarsi sul presupposto che, nel rispondere ad una determinata domanda, gli altri reagiscano esattamente allo stesso modo. La Microsoft ha aggiunto che le comunicazioni tra server funzionanti in base a un dato sistema operativo nell’ambito della «bolla blu» erano di natura estremamente particolare. La Microsoft ha inoltre spiegato che il meccanismo della replica multimaster consentiva che ogni modifica apportata ai dati contenuti su un server operante come controller del dominio e situato all’interno della «bolla blu» (per esempio, la modifica della password di un utente) fosse successivamente «replicata» a tutti gli altri server aventi il ruolo di controller del dominio e appartenenti alla medesima «bolla blu». La Microsoft ha precisato che la prima società che era riuscita a elaborare un tale meccanismo è stata la Novell nel 1993. Tuttavia, il meccanismo incluso nel suo sistema operativo per server NetWare consentiva il funzionamento in modo perfettamente sincronizzato all’interno di una «bolla blu» solo di 150 controller del dominio al massimo, mentre quello utilizzato dall’Active Directory contenuto nel sistema Windows 2000 Server potrebbe farsi carico simultaneamente di diverse migliaia di controller del dominio. Sempre nell’ambito dei suoi argomenti relativi al meccanismo della replica multimaster, la Microsoft ha ribadito che obiettivo della decisione impugnata era quello di consentire ai suoi concorrenti di elaborare sistemi operativi per server che costituissero equivalenti funzionali dei propri sistemi operativi Windows per server. Tale decisione, in particolare, sarebbe diretta a permettere a server che svolgono servizi di annuario e sui quali sia installato un sistema operativo per server concorrente della Microsoft di sostituire, all’interno di una «bolla blu», server già esistenti sui quali sia installato un sistema operativo Windows per server che utilizzi l’Active Directory. Per poter raggiungere tale risultato, occorrerebbe però che i sistemi operativi per server concorrenti della Microsoft funzionassero esattamente allo stesso modo — condividendo quindi la stessa logica interna — dei sistemi operativi Windows per server basati sull’Active Directory. Questo sarebbe possibile solo nel caso in cui i suoi concorrenti dispongano di informazioni relative ai meccanismi interni dei suoi sistemi operativi per server, ivi compresi alcuni algoritmi, ossia informazioni che vanno ben oltre delle semplici indicazioni sull’interoperabilità ai sensi della decisione impugnata. La Microsoft ha aggiunto che una replica multimaster non poteva dunque essere realizzata tra server configurati con sistemi operativi provenienti da operatori diversi. Per esempio, un server su cui fosse installato un sistema operativo della Sun non potrebbe essere collocato all’interno di una «bolla blu» che riunisce server configurati con un sistema operativo della Novell o che utilizzano l’Active Directory. Essa ha però precisato che l’Active Directory, fondandosi su protocolli standard come il protocollo LDAP (Lightweight Directory Access Protocol) può funzionare, nell’ambito di una medesima rete informatica, con i servizi di annuario forniti dai sistemi operativi per server dei suoi concorrenti. Sarebbe indifferente che l’interoperabilità si produca tra due server distinti o tra un server, da un lato, e un insieme di server riuniti all’interno di una «bolla blu», dall’altro lato. La Commissione respinge le affermazioni della Microsoft. In via preliminare, essa ricorda la definizione delle nozioni di «informazioni sull’interoperabilità» e di «protocolli» contenuta nell’art. 1, nn. 1 e 2, della decisione impugnata. Essa spiega che la decisione impone alla Microsoft di fornire una documentazione tecnica, ossia le «specificazioni» che descrivono in modo dettagliato questi protocolli. Le specificazioni spiegherebbero «come formattare i messaggi, quando emetterli, come interpretarli, cosa occorra fare dei messaggi inesatti, ecc.». La Commissione insiste sulla necessità di distinguere questa documentazione tecnica dal codice sorgente dei prodotti della Microsoft. Essa spiega che un concorrente che volesse elaborare un sistema operativo per server che «comprenda» i protocolli della Microsoft dovrebbe dotare il proprio prodotto di un codice sorgente che applichi le specificazioni dei suddetti protocolli. Orbene, due programmatori che applicano le stesse specificazioni di protocollo non scrivono lo stesso codice sorgente e le prestazioni dei loro programmi sono diverse (punti 24, 25, 698 e 719-722 della decisione impugnata). Sotto questo profilo, i protocolli si possono paragonare a un linguaggio, la cui sintassi e il cui vocabolario sono le specificazioni: il semplice fatto che due persone imparino la sintassi e il vocabolario di una medesima lingua non garantisce che essi la usino in modo identico. La Commissione precisa ancora che «il fatto che due prodotti forniscano i loro servizi attraverso protocolli compatibili non dice nulla circa il modo in cui essi forniscono i servizi stessi». Secondo la Commissione, la Microsoft difende una concezione rigida della nozione di interoperabilità, incompatibile con la direttiva 91/250. Essa rinvia ai punti 749-76 della decisione impugnata e osserva che la Microsoft non deduce argomenti nuovi rispetto a quelli già sostenuti durante il procedimento amministrativo. In udienza la Commissione ha precisato che essa si era basata su questa direttiva non solo per dimostrare l’importanza dell’interoperabilità nel settore dei software, ma anche per valutare la nozione di interoperabilità. Inoltre, la Commissione ammette l’esistenza di tutta una gamma di gradi di interoperabilità possibili tra i PC configurati con sistema operativo Windows ed i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e che una «certa ineroperabilità» con l’architettura di dominio Windows è già realizzabile. Essa sostiene di non aver stabilito a priori un determinato grado di interoperabilità indispensabile per mantenere una concorrenza effettiva sul mercato, ma di aver rilevato, in esito alla sua indagine, che il grado di interoperabilità raggiungibile dai concorrenti attraverso alcuni metodi disponibili era troppo debole per consentire loro di rimanere in condizioni economicamente sostenibili sul mercato. Rinviando alla sezione della decisione impugnata nella quale essa afferma che «l’interoperabilità è l’elemento motore dell’adozione dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro della Microsoft» (punti 637-665), la Commissione precisa che è emerso come i suddetti metodi «non fornivano il grado di interoperabilità richiesto dai clienti in modo economicamente sostenibile». In sede di controreplica, la Commissione precisa che nella decisione impugnata essa non considera indispensabile che i concorrenti della Microsoft siano autorizzati a riprodurre le «soluzioni di interoperabilità» messe in atto da quest’ultima. Quel che importa è che essi siano in grado di raggiungere un grado di interoperabilità equivalente grazie ai loro sforzi di innovazione. Infine, la Commissione sottolinea che, contrariamente a quanto asserito dalla Microsoft, la decisione impugnata non mira a far sì che i sistemi operativi per server concorrenti di quest’ultima possano funzionare sotto tutti i profili come un sistema operativo Windows per server e, di conseguenza, che i suoi concorrenti siano in grado di clonare le caratteristiche dei suoi prodotti. La decisione impugnata si proporrebbe, in realtà, di permettere ai concorrenti di elaborare prodotti che «funzion[ino] in modo diverso ma (…) [siano] in grado di comprendere i messaggi trasmessi dai prodotti interessati della Microsoft». Essa aggiunge che le informazioni sull’interoperabilità che la Microsoft deve divulgare ai suoi concorrenti in attuazione della decisione impugnata non consentiranno loro di creare prodotti esattamente identici a quelli della Microsoft. A questo proposito, in udienza la Commissione ha precisato che era opportuno distinguere la nozione di «equivalente funzionale» da quella di «clone funzionale». Un equivalente funzionale infatti non sarebbe un sistema funzionante esattamente come il sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro da esso sostituito, bensì un sistema in grado di fornire la risposta adeguata ad una determinata richiesta alle stesse condizioni dei sistemi operativi Windows e di ottenere che un PC clienti o un server configurato con sistema operativo Windows reagiscano ai suoi messaggi allo stesso modo che ai messaggi provenienti dal suddetto sistema operativo Windows. La Commissione afferma che l’«accoppiamento stretto» e l’«accoppiamento lasco» non sono termini tecnici chiaramente definiti, specie nel settore dei software dei sistemi operativi. Essa nega comunque che le «informazioni di interfaccia ad accoppiamento stretto» di cui al rapporto contenuto nell’allegato A.9.2 del ricorso siano innovative. Quanto alle dichiarazioni dei clienti prodotte dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo, la Commissione ricorda che sono già state oggetto di commento ai punti 357, 358, 440-444, 511, 513, 595, 602, 628 e 707 della decisione impugnata. Essa sottolinea come queste dichiarazioni, che risalgono al 2000 e al 2001, riguardano sostanzialmente imprese che, in larga misura, avevano adottato Windows come «standard» per le loro reti per gruppi di lavoro. Riguardo alle relazioni della Mercer, la Commissione sostiene di aver già spiegato, al punto 645 della decisione impugnata, che i dati in esse analizzati dimostravano esattamente il contrario di quanto affermato dalla Microsoft. Inoltre, la Commissione respinge l’argomento che la Microsoft basa sulla presunta incoerenza tra la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata e lo standard di interoperabilità utilizzato nella decisione stessa per valutare la rilevanza dei «metodi alternativi di interoperabilità». La Commissione sostiene di avere difficoltà a capire il senso di questo argomento. In proposito, essa chiarisce di non respingere affatto, nei passaggi dei punti 669 e 679 della decisione impugnata citati dalla Microsoft, alcune soluzioni alternative alla divulgazione di informazioni sull’interoperabilità per il fatto che tali soluzioni non permettono di clonare i suoi prodotti — o alcune loro caratteristiche. Essa si limiterebbe semplicemente a constatare che tali soluzioni «garantiscono un grado di interoperabilità minore con i prodotti dominanti della Microsoft (minore capacità di accesso alle funzioni di tali prodotti) rispetto all’offerta della Microsoft stessa». Pertanto, sarebbe in gioco la capacità di «lavorare con» l’ambiente Windows. La Commissione aggiunge che emerge chiaramente dai punti 568-572, 740 e 749-763 della decisione impugnata che quest’ultima riguarda unicamente la divulgazione di specificazioni di interfaccia. Essa inoltre sostiene che la Microsoft non ha sufficientemente dimostrato l’affermazione secondo cui, avendo accesso ad alcune specificazioni dei suoi protocolli di comunicazione, i terzi potrebbero realizzare una ingegneria a ritroso su altre parti del sistema operativo Windows per server che utilizzano l’Active Directory. In udienza la Commissione ha contestato la fondatezza delle asserzioni della Microsoft basate sul meccanismo della replica multimaster. Essa ha confermato che la decisione impugnata era diretta, tra l’altro, a far sì che server configurati con un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente della Microsoft potessero inserirsi in una «bolla blu» composta da server sui quali era installato un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro e che, pertanto, l’obbligo di divulgazione di cui all’art. 5 della stessa decisione riguardava anche le informazioni sulle comunicazioni scambiate tra server all’interno di questa «bolla blu». Tuttavia, essa ha respinto l’affermazione della Microsoft secondo cui tale obiettivo si sarebbe potuto realizzare soltanto dando accesso ad informazioni sui meccanismi interni dei suoi prodotti. La SIIA insiste sul ruolo fondamentale dell’interoperabilità nel settore dei software. A suo avviso, non si può negare che i consumatori attribuiscano grande importanza al fatto che i programmi informatici siano interoperativi con i prodotti quasi monopolistici costituiti dai sistemi operativi Windows per PC clienti. Essa spiega che in una situazione di concorrenza normale gli ideatori di software hanno tutto l’interesse a favorire l’interoperabilità tra i loro prodotti e quelli dei concorrenti e a divulgare informazioni sull’interoperabilità. In tal modo, essi si farebbero concorrenza sulla base di fattori «normali» come i prezzi e la sicurezza dei prodotti, la rapidità di trattamento delle domande o il carattere innovativo di alcune funzioni. La Microsoft, al contrario, su mercati contigui e mediante un «effetto leva» (leveraging), utilizzerebbe la posizione quasi monopolistica che detiene su altri mercati. Più precisamente, essa limiterebbe la capacità dei suoi concorrenti di raggiungere l’interoperabilità con i suoi prodotti quasi monopolistici, non rispettando i protocolli standard del settore, apportando a questi ultimi delle «aggiunte minori (e superflue)» e rifiutandosi poi di comunicare ai suoi concorrenti informazioni sui suddetti «protocolli estesi». La SIIA inoltre contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui la decisione impugnata mira a permettere ai concorrenti di questa di sviluppare sistemi operativi per server funzionanti sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server. Secondo la SIIA, scopo della decisione impugnata è di permettere ai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft di interoperare con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server per gruppi di lavoro allo stesso modo dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Giudizio del Tribunale Con i vari argomenti esposti ai punti 118-135 della presente sentenza, la Microsoft pone due questioni principali, relative, la prima, al grado di interoperabilità richiesto dalla Commissione nel caso di specie e, la seconda, alla portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata. Va osservato che le due questioni sono intrinsecamente collegate nel senso che, come emerge in particolare dal punto 998 della decisione impugnata, tale misura correttiva è diretta ad imporre alla Microsoft di divulgare informazioni che, secondo l’accusa della Commissione, essa si è abusivamente rifiutata di comunicare sia alla Sun sia agli altri concorrenti. La portata della suddetta misura correttiva deve quindi essere stabilita alla luce del comportamento abusivo contestato alla Microsoft, che a sua volta dipende dal grado di interoperabilità auspicato dalla Commissione nella decisione impugnata. Per potersi pronunciare su tali questioni, occorre richiamare preliminarmente una serie di considerazioni di fatto e tecniche contenute nella decisione impugnata. Infatti, è solo dopo aver esaminato tra l’altro il modo in cui sono organizzate le reti Windows per gruppi di lavoro e i legami tra i diversi sistemi operativi al loro interno che la Commissione ha valutato il grado di interoperabilità preteso nella fattispecie ed ha concluso che le informazioni sull’interoperabilità erano indispensabili. Va altresì precisata, sempre in via preliminare, la natura delle informazioni prese in considerazione dalla decisione impugnata. — Osservazioni di fatto e tecniche Ai punti 21-59, 67-106 e 144-184 della decisione impugnata la Commissione compie una serie di rilievi di fatto e tecnici riguardo ai prodotti e alle tecnologie interessate. Va subito osservato che la Microsoft non contesta questi rilievi nella sostanza, che del resto si basano in larga misura su dichiarazioni fatte da quest’ultima nel corso del procedimento amministrativo, in particolare nelle sue risposte alle tre comunicazioni degli addebiti, nonché su documenti e relazioni pubblicati sul suo sito Internet. Inoltre, le presentazioni tecniche fatte dagli esperti di parte nel corso dell’udienza, compresi quelli della Microsoft, confermano la fondatezza dei suddetti rilievi. In primo luogo, dopo aver osservato che il termine di «interoperabilità» poteva essere utilizzato in contesti diversi dai tecnici e poteva avere accezioni diverse, la Commissione cita, in primo luogo, i ‘considerando’ decimo, undicesimo e dodicesimo della direttiva 91/250 (punto 32 della decisione impugnata). Tali ‘considerando’ recitano nel modo seguente: «considerando che i programmi per elaboratore svolgono la funzione di comunicare e operare con altri componenti di un sistema informatico e con gli utenti; che a tale scopo è necessaria un’interconnessione e un’interazione logica e, ove opportuno, materiale per consentire a tutti i componenti software e hardware di operare con altri software e hardware e con gli utenti in tutti i modi in cui sono destinati a funzionare; considerando che le parti del programma che assicurano tale interconnessione e interazione fra gli elementi del software e dell’hardware sono generalmente denominate “interfacce”; considerando che tale interconnessione e interazione funzionale è generalmente denominata “interoperabilità”; che tale interoperabilità può essere definita come la capacità di due o più sistemi di scambiare informazioni e di usare reciprocamente le informazioni scambiate (…)». La Commissione inoltre spiega che la Microsoft l’accusa di aver adottato nel caso di specie una nozione di interoperabilità che si spinge oltre quanto previsto dalla direttiva 91/250. Essa precisa di concordare con la Microsoft sul fatto che «l’interoperabilità è una questione di grado e che diversi software di un sistema sono “interoperanti” (almeno in modo parziale) quando sono in grado di scambiarsi informazioni e di utilizzare reciprocamente le informazioni scambiate» (punto 33 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione osserva che, attualmente, nelle imprese e nelle organizzazioni, i computer funzionano sempre più spesso in collegamento con altri computer all’interno di reti. Essa precisa poi che gli utenti di PC clienti, a seconda delle operazioni specifiche che intendono eseguire, utilizzano contemporaneamente le capacità del proprio PC e quelle di diversi tipi di computer «multiutenti» più potenti, ossia i server, ai quali possono accedere in via indiretta attraverso il PC clienti (punto 47 della decisione impugnata). Essa spiega inoltre che, per garantire un accesso agevole ed efficace alle diverse risorse di rete occorre, da un lato, che le applicazioni siano ripartite su più computer, ognuno dei quali dotato di componenti diverse che interoperano tra loro e, dall’altro lato, che i computer collegati nell’ambito della suddetta rete siano integrati in un «sistema informatico distribuito» coerente (punto 48 della decisione impugnata). Infine, la Commissione dichiara che «[i]dealmente, un simile sistema distribuito dovrebbe rendere la complessità dell’hardware e del software su cui si basa “trasparente” (ossia invisibile) tanto per l’utente quanto per le applicazioni distribuite, in modo che possano facilmente orientarsi in mezzo a tale complessità per accedere alle risorse informatiche» (punto 48 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione sottolinea che la causa in esame si concentra sui servizi per gruppi di lavoro, vale a dire sui servizi di infrastruttura di base utilizzati dagli impiegati nel loro lavoro quotidiano (punto 53 della decisione impugnata). Più in particolare, essa individua le tre serie di servizi seguenti: in primo luogo, la condivisione di files archiviati su server; in secondo luogo, la condivisione di stampanti; e, in terzo luogo, la gestione di utenti e di gruppi di utenti. Essa precisa che, in particolare, quest’ultima serie di servizi consiste nel garantire un accesso protetto alle risorse della rete e un uso sicuro delle stesse, soprattutto mediante un’identificazione preliminare degli utenti e una successiva verifica della loro autorizzazione a compiere una determinata azione (punto 54 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione osserva che questi diversi servizi sono strettamente collegati tra di loro e che possono di fatto considerarsi, in larga misura, come un «servizio unico», considerato però sotto due diverse prospettive: da un lato, quella dell’utente (servizi di archivio e di stampa) e, dall’altro lato, quella dell’amministratore di rete (gestione di utenti e di gruppi di utenti) (punti 56 e 176 della decisione impugnata). Va osservato che, nell’ambito del suo argomento relativo all’eliminazione della concorrenza, pur se la Microsoft sostiene che la Commissione ha adottato una definizione «artificialmente restrittiva» del mercato del prodotto di cui trattasi perché vi ha incluso soltanto le tre serie di servizi testé menzionate (v. infra, punti 443-449), essa non nega tuttavia l’esistenza di tali nessi fra i suddetti servizi. Alla luce dei suddetti elementi, la Commissione definisce i «sistemi operativi per server per gruppi di lavoro» come sistemi operativi progettati e messi in commercio allo scopo di offrire in maniera integrata i servizi di condivisione di files e stampanti, nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti a un numero relativamente limitato di PC clienti collegati a una rete di piccole o medie dimensioni (punti 53 e 345 della decisione impugnata). In particolare, essa precisa che per garantire un’archiviazione e una ricerca efficaci delle informazioni relative alla gestione di utenti e di gruppi di utenti questi sistemi operativi sono generalmente basati sulle tecnologie di servizi di annuario (punto 55 della decisione impugnata). In quarto luogo, la Commissione prende in esame il modo in cui l’interoperabilità è realizzata nelle reti Windows per gruppi di lavoro (punti 144-184 della decisione impugnata), ossia i «gruppi di PC clienti [sui quali è installato un sistema operativo Windows per PC clienti] e di server [sui quali è installato un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro] collegati tra loro tramite una rete informatica» (art. 1, n. 7, della decisione impugnata). A tal fine, la Commissione si concentra sui sistemi operativi della generazione Windows 2000 della Microsoft, osservando che le caratteristiche fondamentali di tali sistemi sono analoghe a quelle dei sistemi successivi ad essa (ossia, i sistemi operativi per PC clienti Windows XP Home Edition e Windows XP Professional e il sistema operativo per server Windows 2003 Server) (nota n. 182 della decisione impugnata). In primo luogo, la Commissione fa una serie di considerazioni a proposito dei servizi di gestione degli utenti e dei gruppi di utenti (punti 145-157 della decisione impugnata). Essa rileva che, in seno alle reti Windows per gruppi di lavoro, i «domini Windows» si trovano al centro della realizzazione dei suddetti servizi, e qualifica tali domini come «unità amministrative» attraverso le quali i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro gestiscono i PC clienti e i server per gruppi di lavoro (punti 145 e 146 della decisione impugnata). La Commissione in particolare spiega che ogni «risorsa» (computer, stampante, utente, applicazione, ecc.) di un dominio Windows possiede un «account di dominio» (conto dichiarato nel dominio o domain account) che ne definisce l’identità per tutto il dominio, e che nell’ambito di uno stesso dominio Windows esiste una «connessione unica per ciascun utente» nel senso che, quando un utente si collega ad una risorsa del dominio (di solito il suo PC clienti) viene «riconosciuto» da tutte le altre risorse del medesimo dominio e non deve digitare nuovamente il proprio nome e la propria password (punto 146 della decisione impugnata). La Commissione sottolinea l’importanza del ruolo svolto nei domini Windows dai server definiti come «controller del dominio» (controllore del dominio o domain controller), per distinguerli dagli altri server, ossia i «server membri» (punto 147 della decisione impugnata). Essa specifica che i controller del dominio hanno il compito di archiviare gli account del dominio e le relative informazioni. In altri termini, questi ultimi svolgono la funzione di «centralinisti» del dominio Windows (punto 147 della decisione impugnata). Più in particolare, la Commissione insiste sul ruolo chiave dell’Active Directory e sui cambiamenti che ha comportato l’introduzione di questo «servizio di annuario completo» nel sistema operativo Windows 2000 Server per quel che riguarda il modo in cui i controller del dominio sono collegati tra di loro nei domini Windows 2000 rispetto ai precedenti sistemi operativi Windows per server, ossia quelli della generazione Windows NT (punto 149 della decisione impugnata). Al riguardo, essa spiega, da un lato, che il sistema operativo Windows NT 4.0 conteneva controller del dominio principali e secondari. In tale sistema, le modifiche agli account di dominio potevano essere apportate solo tramite il controller del dominio principale ed erano poi periodicamente ed automaticamente trasmesse a tutti i controller del dominio secondari. Invece, in un dominio Windows 2000, tutti i controller del dominio operano come «omologhi» (peers): di conseguenza, si possono apportare modifiche agli account di dominio su uno qualsiasi di essi, e tali modifiche vengono poi automaticamente trasmesse sugli altri controller del dominio (punto 150 della decisione impugnata). Tali operazioni vengono compiute grazie a protocolli di sincronizzazione diversi da quelli che erano utilizzati dal sistema operativo Windows NT 4.0. Dall’altro lato, la Commissione indica che i domini Windows 2000 presentano altresì, come nuova caratteristica, la possibilità di essere organizzati gerarchicamente, con «alberi» di dominio Windows 2000 collegati tra loro mediante relazioni di approvazione create automaticamente: diversi «alberi» stessi possono essere collegati tra di loro nell’ambito di una «foresta» tramite relazioni di approvazione (punto 151 della decisione impugnata). Essa aggiunge che i controller del dominio Windows 2000 possono operare come «server di catalogo generale», nel senso che conservano non solo le informazioni sulle risorse relative ai domini da essi controllati, ma anche un «sunto» dell’insieme delle risorse disponibili nella «foresta», vale a dire il «catalogo globale». Essa precisa che i dati conservati nel catalogo globale sono aggiornati tramite diversi protocolli. Inoltre, la Commissione indica che il passaggio dalla tecnologia Windows NT a quella Windows 2000 ha comportato anche dei cambiamenti dell’architettura di sicurezza delle reti Windows per gruppi di lavoro (punti 152-154 della decisione impugnata). In particolare, essa rileva che nei domini Windows 2000 l’autenticazione è basata sui protocolli Kerberos, e non più sul protocollo NTLM (NT LAN Manager), il che comporta una serie di vantaggi in termini di rapidità delle connessioni, di autenticazione reciproca e di gestione delle relazioni di approvazione. Essa specifica che il «Key Distribution Centre» (Centro di distribuzione di chiavi elettroniche) previsto dal protocollo Kerberos «è integrato nell’ambito di altri servizi di sicurezza Windows 2000 eseguiti sul controller del dominio e utilizza l’Active Directory del dominio come base dei dati degli account di sicurezza» (punto 153 della decisione impugnata). La Commissione precisa che il protocollo Kerberos installato sui sistemi operativi Windows 2000 Professional e Windows 2000 Server non è però la versione standard elaborata dal Massachusetts Institute of Technology (MIT), bensì una versione «ampliata» dalla Microsoft (punti 153 e 154 della decisione impugnata). Infine, tra gli altri cambiamenti conseguenti al passaggio dalla tecnologia Windows NT a quella Windows 2000 e all’Active Directory, la Commissione menziona il fatto che un certo numero di funzioni sono integrate al contempo nel sistema operativo Windows 2000 Professional e nel sistema operativo Windows 2000 Server e ciò al fine di facilitare la gestione dei PC clienti configurati con sistema operativo Windows nel dominio Windows (punti 155-157 della decisione impugnata). Essa sottolinea che queste funzioni — riferendosi, più in particolare, a quelle denominate «Group Policy» e «Intellimirror» — sono «sensibilmente migliorate», o soltanto disponibili, in un dominio Windows 2000 gestito da un controller del dominio Windows 2000 che utilizza l’Active Directory (punto 156 della decisione impugnata). Essa fa notare che la Microsoft ha spiegato che «[Group Policy era] una funzione di Windows 2000 (…) che [consentiva] agli amministratori di gestire in modo centralizzato un insieme di utenti, di computer, di applicazioni e di altre risorse di rete, anziché controllare individualmente tutti questi oggetti». Alcuni gruppi possono essere definiti localmente, per un determinato computer, oppure per l’intero dominio Windows. Per quanto riguarda Intellimirror, la Commissione spiega che tale funzione, disponibile solo in un dominio Windows 2000, permette agli utenti di disporre del loro «ambiente di lavoro» (dati, programmi, ecc.) con i propri parametri personali, indipendentemente dal fatto che siano o meno connessi alla rete e dal punto della rete in cui si trovino (punto 157 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione presenta una serie di considerazioni a proposito dei servizi di condivisione di files e di stampanti (punti 158-164 della decisione impugnata). In particolare, essa rileva che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro moderni supportano «sistemi di files distribuiti» e che, alla fine degli anni ’90, la Microsoft ha immesso sul mercato tale sistema, denominato «Dfs» (Distributed File System), sotto forma di un prodotto complementare che poteva essere installato sui PC clienti e sui server configurati con sistema operativo Windows NT 4.0. Essa spiega che Windows 2000 è la prima generazione di prodotti Microsoft che supporta «in modalità nativa» il sistema Dfs, tanto dal lato dei PC clienti quanto dal lato dei server per gruppi di lavoro (punti 161-163 della decisione impugnata). La Commissione inoltre osserva che, in Windows 2000, il sistema Dfs può essere installato sia in modalità «autonoma», sia in modalità «dominio», ma quest’ultima modalità, che presenta un certo numero di vantaggi in termini di ricerca «intelligente» delle informazioni Dfs sui PC clienti, è disponibile unicamente nei domini Windows ed è rinforzata dalla presenza di controller del dominio che utilizzano Active Directory (punto 164 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione spiega che la Microsoft ha elaborato il suo proprio complesso di tecnologie per «sistemi di oggetti distribuiti» che comprende le tecnologie COM (Component Object Model) e DCOM (Distributed Component Object Model) (punto 166 della decisione impugnata). Essa precisa che queste due tecnologie sono strettamente collegate e che COM, che viene applicata sia sui sistemi operativi Windows per PC clienti sia sui sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, collega i due sistemi operativi su una piattaforma coerente per applicazioni distribuite (punto 166 della decisione impugnata). La Commissione osserva che, nella risposta alla terza comunicazione degli addebiti, la Microsoft ha dichiarato che «COM [era] fondamentale per l’architettura dei sistemi operativi Windows e [che] quindi parecchie interfacce in Windows [erano] basate su COM» (punto 167 della decisione impugnata). Più in particolare, essa sottolinea che diverse interazioni fra i PC clienti e l’Active Directory presenti sui server su cui è installato un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro implicano COM/DCOM. Essa aggiunge che il protocollo DCOM viene utilizzato nelle comunicazioni client-server grazie alle quali i server configurati con sistema operativo Windows forniscono servizi di autenticazione o di condivisione di files ai PC clienti configurati con sistema operativo Windows (punto 167 della decisione impugnata). In quarto luogo la Commissione spiega che la Microsoft incoraggia in diversi modi la «migrazione naturale» dei propri sistemi operativi Windows NT verso sistemi operativi Windows 2000, sia presso i propri clienti sia presso gli ideatori di software (punti 168-175 della decisione impugnata). Per esempio, la Commissione osserva che, in un dominio Windows, è possibile «aggiornare» i computer su cui sono installate vecchie versioni di Windows, facendoli «migrare» verso Windows 2000 senza utilizzare Active Directory. I clienti possono però beneficiare pienamente dei vantaggi della rigenerazione soltanto installando in «modalità nativa» un dominio Windows 2000 utilizzando Active Directory, il che implica che tutti i controller del dominio del dominio interessato «migrino» verso Windows 2000 e Active Directory. È poi necessario che i server per gruppi di lavoro del suddetto dominio che non agiscono come controller del dominio siano compatibili con Windows 2000 (il che presuppone, tra l’altro, che essi attuino il protocollo Kerberos nella versione ampliata dalla Microsoft). La Commissione spiega che, nel momento in cui un dominio Windows 2000 viene installato in «modalità mista» (ossia, quando il controller del dominio principale è «migrato» verso Windows 2000 mentre alcuni controller del dominio secondari sono ancora configurati con sistema operativo Windows NT), l’utente non può usufruire di tutte le funzioni avanzate di tale dominio. In particolare, questi deve rinunciare alla maggior parte della duttilità supplementare che Active Directory apporta alla gestione dei gruppi di utenti. La Commissione precisa che, una volta che l’utente abbia fatto passare il proprio controller del dominio principale in «modalità nativa», non può più utilizzare come controller del dominio un server che non sia interoperativo con la generazione Windows NT 4.0 dei prodotti Microsoft (compresi i server per gruppi di lavoro sui quali sono installati sistemi diversi da quelli della Microsoft). Quanto agli ideatori di programmi, la Commissione osserva che la Microsoft li incoraggia fortemente ad utilizzare le nuove funzionalità dei sistemi operativi Windows 2000, in particolare Active Directory, specie attraverso programmi di certificazione da essa creati (punti 171-175 della decisione impugnata). In quinto luogo, la Commissione trae una serie di conclusioni (punti 176-184 della decisione impugnata). Innanzi tutto essa ribadisce che i servizi di condivisione di documenti e di stampanti, nonché di gestione degli utenti e di gruppi di utenti, nelle tecnologie Windows vengono forniti agli utenti di PC clienti configurati con sistema operativo Windows come un «insieme di servizi collegati gli uni agli altri». Essa illustra tale affermazione spiegando che, in un dominio Windows 2000, «il server SMB (Server Message Block) client e server che presuppone [Dfs], [DCOM], l’autenticazione LDAP, (…) utilizzano tutti automaticamente Kerberos [della Microsoft] per l’autenticazione» (punto 176 della decisione impugnata). Essa aggiunge che, oltre all’autenticazione, la procedura di autorizzazione dipende dalla capacità di creare, modificare ed interpretare gli «elenchi di controllo d’accesso» (CAL), il che implica una comunicazione con i controller del dominio (punto 176 della decisione impugnata). Inoltre la Commissione osserva che, per poter fornire i propri servizi «in modo trasparente» all’utente del PC clienti, i server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows utilizzano parti specifiche del codice software integrate nel sistema operativo Windows per PC clienti (punto 177 della decisione impugnata). Al riguardo essa rileva in particolare che la Microsoft ha dichiarato che «Dfs [aveva] un componente locale che [avrebbe funzionato] anche con un PC clienti configurato con sistema operativo Windows 2000 Professional funzionante in modalità autonoma» e che «Windows 2000 Professional [conteneva] un codice client che [poteva] essere utilizzato per poter accedere all’Active Directory» (punto 177 della decisione impugnata). Riprendendo le parole dell’autore di un’opera intitolata «Understanding Active Directory Services» (Capire i servizi Active Directory) e pubblicata dalla Microsoft Press, essa spiega inoltre che «Active [D]irectory è totalmente integrato — spesso senza che ciò sia evidente — nel PC [configurato con sistema operativo] Windows» (punto 177 della decisione impugnata). La Commissione sottolinea che soprattutto non bisogna considerare l’interconnessione e l’interazione inerenti al codice sorgente del sistema operativo Windows 2000 Professional unicamente sotto il profilo di una relazione tra un determinato server per gruppo di lavoro configurato con sistema operativo Windows e un determinato PC clienti basato sul medesimo sistema. Essa difatti sostiene che sia più corretto descrivere tale interconnessione e tale interazione in termini di interoperabilità all’interno di un sistema informatico comprendente più PC clienti configurati con sistema operativo Windows e più server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows, tutti collegati tra di loro all’interno di una rete. Essa rileva come l’interoperabilità all’interno di un simile sistema informatico possieda quindi due componenti indissociabili, ossia l’interoperabilità client-server, da un lato, e l’interoperabilità server-server, dall’altro lato (punto 178 della decisione impugnata). Su quest’ultimo punto la Commissione aggiunge che in molti casi esiste una «simmetria fra le interconnessioni e interazioni server-server, da un lato, e le interconnessioni e interazioni client-server, dall’altro lato» (punto 179 della decisione impugnata). A titolo di esempio, essa menziona il fatto che la stessa «interfaccia di programmazione di applicazioni» (API), «ADSI» (Active Directory Service Interface), è applicata contemporaneamente nel sistema operativo per PC clienti Windows 2000 Professional e nel sistema operativo per server Windows 2000 Server per gestire l’accesso ai controller del dominio dell’Active Directory. Un altro esempio citato dalla Commissione è il fatto che, in un dominio Windows, il protocollo Kerberos, nella versione ampliata dalla Microsoft, viene utilizzato per l’autenticazione sia tra un PC clienti configurato con sistema operativo Windows e un server per gruppo di lavoro configurato con sistema operativo Windows, sia tra più server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows. La Commissione inoltre osserva che, in talune circostanze, «dei server possono interrogarne altri per conto di un PC clienti» (punto 180 della decisione impugnata). In particolare, a questo proposito essa fa l’esempio della «delegazione Kerberos», una funzionalità presente nel sistema operativo Windows 2000 Server che consente ad un server, assumendo l’identità di un PC clienti, di chiedere un servizio ad un altro server per conto del suddetto PC clienti. Accade spesso quindi che dei server rivolgano richieste ad altri server comportandosi come PC clienti (v. anche nota n. 51 della decisione impugnata). La Commissione aggiunge ancora che alcune comunicazioni client-server vengono stabilite sul presupposto che vi siano state preliminarmente delle comunicazioni server-server. Al riguardo essa menziona in particolare il fatto che un PC clienti configurato con sistema operativo Windows 2000 Professional, nell’interrogare il controller del dominio in un dominio Windows 2000, richiede «un certo coordinamento preparatorio tra i controller del dominio configurati con sistema operativo Windows 2000 Server» (punto 181 della decisione impugnata). Secondo la Commissione, «[ciò] include, per esempio, sia il fatto che i controller del dominio detengono una copia completa dei dati archiviati nell’Active Directory, aggiornati tramite protocolli di sincronizzazione, sia il fatto che i server di catalogo globale sono in grado di archiviare informazioni relative ai computer della foresta situati fuori del loro dominio, e questo grazie a diversi protocolli collegati al catalogo globale» (punto 181 della decisione impugnata). La Commissione indica che, in una situazione di questo tipo, la comunicazione server-server è «logicamente legata» alla comunicazione client-server, poiché avviene allo scopo di preparare quest’ultima. Dal complesso degli elementi che precedono — elementi che la Microsoft non contesta in sostanza e la cui esattezza è stata ampiamente confermata dalle presentazioni tecniche fatte nel corso dell’udienza —, come la Commissione osserva giustamente al punto 182 della decisione impugnata, emerge che le reti Windows per gruppi di lavoro si basano su un’architettura di interconnessioni e di interazioni tanto client-server quanto server-server e che tale architettura — che la Commissione definisce «architettura di dominio Windows» — permette di assicurare un «accesso trasparente» ai principali servizi forniti dai server per gruppi di lavoro. Questi diversi elementi dimostrano inoltre, come più volte rilevato nella decisione impugnata (v., in particolare, punti 279 e 689), che le suddette interconnessioni e interazioni sono strettamente collegate le une alle altre. In altri termini, il buon funzionamento delle reti Windows per gruppi di lavoro si basa sia su protocolli di comunicazione client-server — che, per loro natura, vengono attivati tanto nei sistemi operativi Windows per PC clienti quanto nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro — sia su protocolli di comunicazione server-server. Come spiegato dalla Commissione in udienza, i protocolli di comunicazione server-server di fatto appaiono, per numerosi compiti, come «estensioni» dei protocolli di comunicazione client-server. In alcuni casi, un server agisce nei confronti di un altro server come un PC clienti (v. supra, punto 184). Parimenti, si deve rilevare che, sebbene alcuni protocolli di comunicazione siano attivati solo nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, tuttavia essi sono legati sotto un profilo funzionale ai PC clienti. A questo proposito, la Commissione, senza essere contraddetta dalla Microsoft, fa riferimento ai protocolli relativi al catalogo globale nonché ai protocolli di sincronizzazione e di replica tra i controller del dominio. Si deve pertanto rilevare che correttamente la Commissione conclude che «l’attitudine comune a far parte [dell’architettura di dominio Windows] è un elemento di compatibilità fra i PC clienti configurati con sistema operativo Windows e i server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows» (punto 182 della decisione impugnata). Infine, va tenuto presente il ruolo di primo piano svolto dai servizi di annuario sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. La stessa Microsoft osserva in sede di replica che, su tale mercato, «il servizio di annuario costituisce una caratteristica concorrenziale fondamentale, dalla quale dipende in gran parte il successo di alcuni prodotti». In particolare, essa sottolinea che «Active Directory è (…) al cuore dei sistemi operativi Windows per server», e ciò dopo aver indicato che «[t]anto per i servizi di condivisione di files e di stampanti quanto per i servizi di gestione di utenti e di gruppi di utenti, [era] importante sapere con precisione quale utente [avesse] diritto di accesso a quali risorse della rete». L’Active Directory registra tutte le informazioni relative agli oggetti della rete permettendone una gestione centralizzata. Esso integra interamente le funzionalità di gestione dell’autenticazione degli utenti e di controllo dell’accesso, garantendo in tal modo la sicurezza delle informazioni. Va ricordato inoltre che l’Active Directory utilizza il meccanismo della replica multimaster. — La natura delle informazioni previste dalla decisione impugnata Il primo comportamento abusivo contestato alla Microsoft è costituito dall’asserito rifiuto di quest’ultima di fornire ai suoi concorrenti le informazioni sull’interoperabilità e di autorizzarne l’uso per l’elaborazione e la distribuzione di prodotti concorrenti ai suoi sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, durante il periodo compreso tra l’ottobre 1998 e la data di notifica della decisione impugnata [art. 2, lett. a), della decisione impugnata]. A titolo di misura diretta a correggere questo presunto rifiuto, la Commissione ha ingiunto tra l’altro alla Microsoft quanto segue [art. 5, lett. a), della decisione impugnata]: «La Microsoft (…) è tenuta a divulgare, entro 120 giorni dalla notifica [della decisione impugnata], le informazioni relative all’interoperabilità a qualunque impresa che intenda sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e ad autorizzare l’utilizzazione da parte di tali imprese, a condizioni ragionevoli e non discriminatorie, delle informazioni relative all’interoperabilità per sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». È opportuno ricordare il modo in cui la Commissione ha definito e valutato le principali nozioni rilevanti nel caso di specie. All’art. 1, n. 1, della decisione impugnata, essa definisce le «informazioni sull’interoperabilità» come «le specificazioni esaurienti e corrette di tutti i protocolli applicati nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro e che vengono utilizzate dai server per gruppi di lavoro Windows al fine di fornire alle reti Windows per gruppi di lavoro dei servizi di condivisione di files e di stampanti, ivi compresi i servizi di controller del dominio Windows, il servizio Active Directory e il servizio “Group Policy”». I «protocolli» sono presentati dalla Commissione come regole di interconnessione e di interazione tra diversi elementi di software in seno ad una rete (punto 49 della decisione impugnata). Più in particolare, per quel che riguarda i protocolli in esame nel presente caso, essa li definisce come «un complesso di regole di interconnessione e di interazione tra diversi sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro e sistemi operativi Windows per PC clienti installati su diversi computer in una rete Windows per gruppi di lavoro» (art. 1, n. 2, della decisione impugnata). Va osservato che la Microsoft non contesta il modo in cui la Commissione costruisce la nozione di «protocolli». Al contrario, nel ricorso essa stessa indica che i protocolli permettono a «dei computer collegati tramite una rete di scambiarsi informazioni allo scopo di svolgere compiti predeterminati». Vero è che, in una relazione redatta da uno dei suoi esperti, il sig. Madnick, allegata alle proprie osservazioni sulle memorie di intervento, la Microsoft distingue due categorie di protocolli di comunicazione, a seconda che siano «semplici» o «complessi», collocando il protocollo DRS nella seconda categoria [allegato I.3 (Madnick, «Response to Mr. Ronald S. Alepin’s Annex on Interoperability and the FSFE’s Submission»]. Con tale distinzione però essa non vuol rimettere in discussione la fondatezza della suddetta definizione, ma solo chiarire che i protocolli complessi regolano le interazioni tra diversi elementi analoghi di una rete che forniscono un servizio congiunto in stretto coordinamento e che «rivelano» informazioni molto più dettagliate e di maggior valore che non i protocolli semplici. La nozione di «specificazioni» non viene definito nel dispositivo della decisione impugnata. Tuttavia, è chiaro che le specificazioni costituiscono una forma di documentazione tecnica dettagliata, il che del resto corrisponde all’accezione comune di tale nozione nel settore informatico. Al punto 24 della decisione impugnata, la Commissione sottolinea che occorre distinguere la nozione di «specificazioni» da quella di «implementazione», nel senso che «[u]na specificazione descrive dettagliatamente quel che ci si attende da un’applicazione di software, mentre l’implementazione si riferisce al codice che verrà effettivamente eseguito sul computer» (v., nel medesimo senso, punto 570 della decisione impugnata). In altre parole, le specificazioni descrivono le interfacce tramite le quali un dato elemento di un sistema informatico può utilizzare un altro elemento del medesimo sistema. Esse in particolare descrivono in maniera estremamente astratta quali funzionalità sono disponibili nonché quali sono le regole che permettono di utilizzarle e di riceverle. Al punto 571 della decisione impugnata la Commissione spiega che è possibile fornire specificazioni di interfaccia senza divulgare dettagli di attivazione. Essa precisa che si tratta di una prassi corrente nel settore informatico, soprattutto quando vengono adottati standard di interoperabilità aperti (v. anche, al riguardo, punto 34 della decisione impugnata). Nella sua memoria di intervento, la SIIA fa valere argomenti analoghi. Numerosi sono gli elementi che confermano la fondatezza di queste affermazioni. Da un lato, la prassi menzionata dalla Commissione è suffragata da una serie di esempi — non contestati dalla Microsoft — menzionati nella decisione impugnata, ossia in particolare le specificazioni «POSIX 1» (punti 42 e 88), le specificazioni «Java» (punto 43), le specificazioni del protocollo Kerberos versione 5 (punto 153), le specificazioni del protocollo NFS (Network File System) elaborato dalla Sun (punto 159) e le specificazioni «CORBA» elaborate dall’Object Management Group (punto 165). Dall’altro lato, occorre osservare che, come indica la Commissione al punto 571 della decisione impugnata, nell’ambito del MCPP attuato in applicazione della transazione americana, i detentori di licenza non hanno accesso ad elementi di codice sorgente della Microsoft, ma alle specificazioni dei protocolli interessati. Del resto, la Microsoft mette in discussione in modo del tutto incidentale la distinzione sopra menzionata tra le nozioni di «specificazioni» e di «implementazione» limitandosi, nella nota n. 74 del ricorso, ad effettuare un rinvio generale ad un parere redatto dai propri esperti, sigg. Madnick e Nichols, trasmesso alla Commissione nel corso del procedimento amministrativo e allegato al ricorso (allegato A.12.2 del ricorso). Per le ragioni esposte supra, ai punti 94 e 97, il Tribunale ritiene di non poter tener conto di tale parere. Va comunque rilevato, inoltre, che le considerazioni esposte nel suddetto parere si basano in gran parte su una premessa erronea, ovvero che il grado di interoperabilità richiesto dalla Commissione nel caso di specie implica che i concorrenti della Microsoft debbano essere in grado di riprodurre o di clonare i prodotti di quest’ultima o alcune loro funzionalità (v. infra, punti 234-239). Inoltre, occorre osservare che nella decisione impugnata la Commissione insiste espressamente sul fatto che il rifiuto abusivo contestato alla Microsoft verte unicamente sulle specificazioni di alcuni protocolli e non su elementi del codice sorgente (v., in particolare, punti 568-572 della decisione impugnata). Parimenti, la Commissione fa ripetutamente osservare che essa non intende assolutamente imporre alla Microsoft di divulgare tali elementi ai suoi concorrenti. Per esempio, al punto 999 della decisione impugnata, essa precisa che «il termine “specificazioni” chiarisce che la Microsoft non è tenuta a concedere l’accesso al modo in cui essa implementa le suddette specificazioni, ossia al suo codice sorgente». Ancora, al punto 1004 della decisione impugnata, essa afferma che tale decisione «non prevede per la Microsoft l’obbligo di dare accesso al codice sorgente di Windows, poiché tale codice sorgente non è necessario per lo sviluppo di prodotti interoperanti». Nel medesimo punto essa precisa che «[l]’ordine di divulgazione riguarda unicamente specificazioni di interfaccia». Occorre rilevare che, in un parere intitolato «Innovation in Communication Protocols that Microsoft is ordered to license to its server operating system competitors» (Innovazione [contenuta] nei protocolli di comunicazione che la Microsoft è obbligata a concedere in licenza ai propri concorrenti [sul mercato] dei sistemi operativi per server) e contenuto nell’allegato C.4 alla replica, lo stesso sig. Lees, uno degli esperti della Microsoft, distingue tra «i protocolli utilizzati per le comunicazioni tra server e gli algoritmi/regole decisionali che operano internamente su ogni server» per poi rilevare che sono i protocolli a dover essere divulgati in forza dell’art. 5 della decisione impugnata. Il parere del sig. Lees si concentra sul protocollo DRS, utilizzato per il meccanismo della replica multimaster, precisando che questo rappresenta uno dei numerosi protocolli di comunicazione per i quali la Microsoft deve consentire l’accesso dei suoi concorrenti, in attuazione della decisione impugnata. Pertanto, le informazioni indicate nella decisione impugnata costituiscono una descrizione tecnica dettagliata di alcune regole di interconnessione e di interazione applicabili all’interno delle reti Windows per gruppi di lavoro ai fini della fornitura di servizi di gruppi di lavoro. Questa descrizione non si estende al modo in cui la Microsoft pone in atto le suddette regole, ossia, in particolare, alla struttura interna o al codice sorgente dei suoi prodotti. — Sul grado di interoperabilità preteso dalla Commissione nella decisione impugnata Per stabilire se le informazioni di cui trattasi fossero indispensabili, la Commissione ha seguito un ragionamento in due fasi. In un primo tempo, essa ha preso in esame il grado di interoperabilità con l’architettura di dominio Windows che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro forniti dai concorrenti della Microsoft dovevano raggiungere per poter restare sul mercato in modo economicamente sostenibile. In un secondo tempo, essa ha valutato se le informazioni sull’interoperabilità alle quali la Microsoft negava l’accesso fossero indispensabili per raggiungere il suddetto grado di interoperabilità. Qui di seguito il Tribunale esaminerà il grado di interoperabilità che la Commissione ha preteso nella decisione impugnata. Tuttavia, in questa fase esso non si pronuncerà sulla questione se la Commissione fosse o meno legittimata a ritenere che i concorrenti della Microsoft potessere rimanere in modo economicamente sostenibile sul mercato solo se i loro prodotti fossero in grado di raggiungere tale grado di interoperabilità. La questione verrà valutata, assieme agli altri aspetti del ragionamento della Commissione sopra menzionato, in sede di esame della presunta natura indispensabile delle informazioni di cui trattasi (v. infra, punti 369-436). Occorre innanzi tutto ricordare brevemente gli argomenti dedotti dalle parti principali. La Microsoft condivide l’opinione della Commissione secondo la quale «l’interoperabilità è una questione di grado» (punto 33 della decisione impugnata). Essa tuttavia ritiene che il grado di interoperabilità che la Commissione esige nel caso di specie sia inadeguato in quanto si spinge oltre il concetto di «piena interoperabilità» di cui alla direttiva 91/250. Essa sostiene che tale concetto — da essa definito altresì come «interoperabilità “multivendor” [tra più venditori]» — esige solo che i sistemi operativi provenienti da ideatori diversi siano in grado di «funzionare correttamente» insieme. Più in particolare, secondo la Microsoft, in realtà, l’intenzione della Commissione è che i sistemi operativi per server concorrenti funzionino sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server. A questo proposito, la Microsoft fa riferimento alle espressioni «plug replacement», «plug-replaceability», «drop-in», «equivalente funzionale» e «clone funzionale». Essa sostiene che un tale grado di interoperabilità si potrebbe realizzare solo permettendo ai suoi concorrenti di clonare o di riprodurre i suoi prodotti (o le loro caratteristiche) e comunicando loro alcune informazioni sui meccanismi interni dei suoi prodotti. Infine, la Microsoft sostiene che l’interoperabilità «multivendor» può essere raggiunta grazie ai metodi già disponibili sul mercato. Va osservato che la posizione della Microsoft appena ricordata corrisponde a quella difesa dalla stessa società lungo tutto il procedimento amministrativo. Infatti, nella sua risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti, la Microsoft spiega che il grado di interoperabilità asseritamente preteso dalla Commissione non è conforme al diritto comunitario e non esiste sul mercato. Più in particolare, richiamandosi al decimo ‘considerando’ (nelle versioni inglese e francese) della direttiva 91/250, essa sostiene che «un ideatore di sistemi operativi per server dispone di una interoperabilità piena quando è possibile accedere a tutte le funzionalità del suo programma a partire da un sistema operativo Windows per PC clienti» (punto 143 della risposta; v. anche punto 751 della decisione impugnata). La Microsoft sostiene che la Commissione sbaglia nel definire l’interoperabilità in maniera molto più ampia affermando che, perché vi sia interoperabilità fra due prodotti software, è necessario che tutte le funzionalità dei due prodotti operino correttamente. Questo equivarrebbe infatti ad imporre una «plug-replaceability» o una clonazione (punto 144 della risposta). La Microsoft critica il fatto che la Commissione in tal modo si allinea alla posizione della Sun secondo la quale, nell’ambito della rete informatica di un’impresa composta da PC clienti configurati con sistema operativo Windows, dovrebbe essere possibile sostituire un server configurato con sistema operativo Windows 2000 con un server sul quale sia installato un sistema operativo Solaris, e senza che ciò comporti una riduzione delle funzionalità alle quali gli utenti hanno accesso (punti 145 e 162 della risposta). Secondo la Microsoft, per realizzare la piena interoperabilità, le è sufficiente divulgare le interfacce esibite dai sistemi operativi Windows per PC clienti di cui necessitano gli ideatori di sistemi operativi per server concorrenti al fine di rendere disponibili le funzionalità di tali sistemi agli utenti di PC clienti configurati con sistema operativo Windows. Parimenti, nella sua risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, riprendendo in sostanza gli stessi argomenti formulati nella risposta alla prima comunicazione degli addebiti, la Microsoft sostiene che le critiche della Commissione si basano su una «definizione errata di interoperabilità» (punti 149-163 della risposta). Al riguardo, essa ribadisce che la direttiva 91/250 non esige una «plug-replaceability», bensì una piena interoperabilità e che le divulgazioni di informazioni cui essa procede sono già sufficienti per raggiungere tale scopo. Nella sua risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti, la Microsoft segue sostanzialmente la stessa linea di ragionamento, ribadendo che secondo la Commissione i suoi concorrenti debbono avere accesso a tutte le informazioni necessarie per poter creare «copie dei sistemi operativi Windows per server» e che in tal modo essa assimila l’interoperabilità alla clonazione (pagg. 29-32 della risposta). Essa afferma che «l’interoperabilità riguarda la disponibilità di informazioni sufficienti sulle interfacce esibite dai sistemi operativi Windows per PC clienti e per server al fine di consentire ai prodotti dei concorrenti di funzionare con i suddetti sistemi operativi Windows per PC clienti e per server in tutti i modi in cui i prodotti concorrenti sono destinati a funzionare» (pag. 29 della risposta). Nel medesimo senso, la Microsoft spiega di aver «ammesso, sin dall’inizio, che si sarebbe potuto presentare un problema relativo al diritto della concorrenza nel caso in cui i suoi concorrenti non fossero stati in grado di elaborare sistemi operativi per server le cui funzionalità fossero pienamente accessibili partendo da sistemi operativi Windows per PC clienti» (pag. 63 della risposta). Essa afferma che la Commissione non ha però dimostrato l’esistenza di un simile problema in nessuna delle tre comunicazioni degli addebiti da essa inviate. Da parte sua, la Commissione difende la posizione secondo cui la nozione di interoperabilità utilizzata nella decisione impugnata è conforme a quella prevista dalla direttiva 91/250. In particolare, essa respinge l’interpretazione unidirezionale che la Microsoft attribuisce a tale nozione. La Commissione ammette che una certa interoperabilità con l’architettura di dominio Windows è già possibile, ma afferma che, secondo l’indagine da essa effettuata, il grado di interoperabilità che può essere raggiunto grazie ai metodi disponibili è troppo basso per consentire ai concorrenti della Microsoft di restare in modo economicamente sostenibile sul mercato (nota n. 712 della decisione impugnata). Essa sostiene che nelle reti Windows per gruppi di lavoro l’interoperabilità client-server e l’interoperabilità server-server sono strettamente collegate e ritiene che, per poter realizzare una piena interoperabilità tra un PC clienti configurato con sistema operativo Windows e un server configurato con un sistema operativo concorrente di Microsoft, quest’ultima deve consentire l’accesso tanto ai protocolli di comunicazione client-server quanto ai protocolli di comunicazione server-server (punti 177-182 e 689 della decisione impugnata), compresi quelli che sono «puramente» server-server, ossia ai protocolli di comunicazione non implementati sul PC clienti, ma «legati sotto il profilo funzionale [ad esso]» (punti 277, 567 e 690 della decisione impugnata). La Commissione nega che la decisione impugnata miri a far sì che i concorrenti della Microsoft elaborino prodotti che funzionano sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server. In realtà, tale decisione intende consentire «la creazione di prodotti concorrenti funzionanti in modo diverso, ma in grado di comprendere i messaggi trasmessi dai prodotti Microsoft interessati». Infatti, secondo la Commissione le informazioni sull’interoperabilità di cui si tratta non verranno utilizzate dai concorrenti della Microsoft per elaborare esattamente gli stessi prodotti di quest’ultima, bensì prodotti migliori, che possiedono un «valore aggiunto». In primo luogo, il Tribunale osserva che dalle considerazioni sopra esposte emerge come la Microsoft e la Commissione non concordino sulla questione se la nozione di interoperabilità utilizzata nella decisione impugnata sia conforme o meno a quella prevista dalla decisione 91/250. Va rilevato, al riguardo, che ai punti 749-763 della decisione impugnata, la Commissione spiega in maniera dettagliata le ragioni per cui, a suo avviso, l’interpretazione unidirezionale che la Microsoft attribuisce alla nozione di interoperabilità non è corretta. Occorre osservare, innanzi tutto, che, nelle sue memorie, la Microsoft non deduce alcun argomento atto a rimettere in discussione la valutazione compiuta dalla Commissione al riguardo. Facendo rinvio ad alcuni passaggi delle sue risposte alla seconda e alla terza comunicazione degli addebiti, essa si limita ad affermare che la «decisione impugnata adotta una nozione di interoperabilità totalmente diversa da quella prevista dalla direttiva [91/250]» (punto 95 del ricorso). Va necessariamente rilevato poi che il concetto di interoperabilità utilizzato nella decisione impugnata — che consiste nel definire l’interoperabilità tra due prodotti software come la capacità degli stessi di scambiarsi informazioni e di usarle reciprocamente, e ciò al fine di permettere a ciascuno di tali prodotti software di funzionare in tutti i modi previsti — è conforme a quella prevista dalla direttiva 91/250. Infatti, come spiegato dalla Commissione ai punti 752-754, 759 e 760 della decisione impugnata, il decimo ‘considerando’ della direttiva 91/250 — tanto nella versione inglese quanto in quella francese — non si presta all’interpretazione unidirezionale suggerita dalla Microsoft. Al contrario, come giustamente sottolineato dalla Commissione al punto 758 della decisione impugnata, detto punto spiega chiaramente che, per sua natura, l’interoperabilità implica una relazione bidirezionale, affermando che «i programmi per elaboratore svolgono la funzione di comunicare e operare con altri componenti di un sistema informatico». Nello stesso senso va sottolineato che il dodicesimo ‘considerando’ della direttiva 91/250 definisce l’interoperabilità come la «capacità di due o più sistemi di scambiare informazioni e di usare reciprocamente le informazioni scambiate». In ogni caso, occorre ricordare che la presente causa verte su una decisione di applicazione dell’art. 82 CE, ossia su una disposizione di rango superiore a quello della direttiva 91/250. Il problema che si pone nel caso di specie non è tanto sapere se la nozione di interoperabilità della decisione impugnata sia conforme a quello previsto dalla suddetta direttiva, quanto sapere se la Commissione abbia determinato in modo corretto il grado di interoperabilità che si doveva poter raggiungere alla luce degli obiettivi dell’art. 82 CE. In secondo luogo, il Tribunale ricorda che la Commissione ha valutato il grado di interoperabilità sulla base di quanto, a suo avviso, era necessario per consentire agli ideatori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft di rimanere sul mercato in modo economicamente sostenibile (v., in particolare, nota n. 712 e punto 779 della decisione impugnata). Non si può negare la fondatezza di questo approccio. L’art. 82 CE riguarda, infatti, il comportamento di uno o più operatori economici consistente nello sfruttare in modo abusivo una situazione di potere economico che consente all’operatore interessato di ostacolare il mantenimento di una concorrenza effettiva sul mercato in questione, dandogli la possibilità di comportamenti considerevolmente indipendenti nei confronti dei suoi concorrenti, dei suoi clienti e, infine, dei consumatori (sentenza della Corte 16 marzo 2000, cause riunite C-395/96 P e C-396/96 P, Compagnie maritime belge transports e a./Commissione, Racc. pag. I-1365 , punto 34). Va inoltre ricordato che, sebbene l’accertamento dell’esistenza di una posizione dominante non implichi di per sé alcuna contestazione a carico dell’impresa interessata, a quest’ultima incombe tuttavia, indipendentemente dalle cause di tale posizione, la particolare responsabilità di non compromettere, con il proprio comportamento, una concorrenza effettiva e non falsata nel mercato comune (sentenza della Corte 9 novembre 1983, causa 322/81, Michelin/Commissione, Racc. pag. 3461 , punto 57, e sentenza del Tribunale 7 ottobre 1999, causa T-228/97, Irish Sugar/Commissione, Racc. pag. II-2969 , punto 112). Orbene, laddove nel caso di specie fosse dimostrato che il grado di interoperabilità esistente non permette agli ideatori di sistemi operativi per server concorrenti della Microsoft di rimanere presenti in modo economicamente sostenibile sul mercato dei sistemi operativi, ne conseguirebbe che il mantenimento di una concorrenza effettiva su tale mercato è compromesso. Dalla decisione impugnata emerge che, adottando il suddetto approccio e basandosi su un’analisi fattuale e tecnica dei prodotti e delle tecnologie utilizzate, nonché della maniera in cui l’interoperabilità è realizzata nelle reti Windows per gruppi di lavoro, la Commissione ha ritenuto che, per poter fare una concorrenza economicamente sostenibile ai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, i sistemi operativi concorrenti dovevano essere in grado di interoperare con l’architettura di dominio Windows su un piede di parità con i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro (in questo senso v., in particolare, punti 182 e 282 della decisione impugnata). L’interoperabilità in tal modo presa in considerazione dalla Commissione presenta due componenti indissociabili: da un lato l’interoperabilità client-server e, dall’altro lato, l’interoperabilità server-server (punti 177-182 e 689 della decisione impugnata). Secondo la Commissione, inoltre, un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente di Microsoft, quando è installato su un server all’interno di una rete Windows per gruppi di lavoro, dev’essere in grado non solo di fornire ai PC clienti configurati con sistema operativo Windows tutte le funzionalità in esso contenute, ma anche di sfruttare le funzionalità offerte dai suddetti PC clienti. Tenuto conto di questi diversi elementi, la Commissione ritiene tra l’altro che un server sul quale è installato un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente di Microsoft deve poter agire come controller del dominio, e non solo come server membro, nell’ambito di un dominio Windows che utilizza Active Directory e, pertanto, dev’essere in grado di partecipare al meccanismo della replica multimaster assieme agli altri controller del dominio. Contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, il Tribunale ritiene che dal grado di interoperabilità in tal modo richiesto dalla Commissione non si può dedurre che quest’ultima intenda in realtà far sì che i sistemi operativi per server concorrenti funzionino sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server e, pertanto, che i concorrenti della Microsoft siano in grado di clonare o di riprodurre i suoi prodotti o alcune loro caratteristiche. Le asserzioni a tal fine formulate dalla Microsoft si basano su una lettura errata della decisione impugnata. A tal riguardo occorre rilevare che l’obiettivo della decisione impugnata, ai sensi del punto 1003 della stessa, è quello di «garantire che i concorrenti della Microsoft elaborino prodotti interoperanti con l’architettura di dominio Windows, che è integrata in modalità nativa nel prodotto dominante che costituisce il sistema operativo Windows per PC clienti, e possano in tal modo fare una concorrenza economicamente sostenibile al sistema operativo per server per gruppi di lavoro della Microsoft». Come spiegato dalla Commissione più dettagliatamente in udienza, la realizzazione di tale obiettivo presuppone che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti siano in grado di ricevere un dato messaggio da un sistema operativo Windows per PC clienti o per server per gruppi di lavoro e di dare la risposta richiesta da tale messaggio alle stesse condizioni di un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro, nonché di ottenere che i sistemi operativi Windows per PC clienti o per server per gruppi di lavoro reagiscano a tale risposta come se questa provenisse da un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro. Orbene, perché tali operazioni possano essere effettuate, non occorre che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft funzionino, sul piano interno, esattamente come i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Queste diverse considerazioni non vengono contraddette dai passaggi dei punti 669 e 679 della decisione impugnata citati dalla Microsoft (v. supra, punto 126). Nel primo passaggio, la Commissione si limita a rilevare che il grado di interoperabilità con l’architettura di dominio Windows che può essere raggiunto dai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti di Microsoft facendo ricorso ai protocolli standard è inferiore a quello ottenuto dai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Quanto al secondo passaggio, la Commissione spiega semplicemente che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti di Microsoft sono in grado di accedere alle funzionalità dei sistemi operativi Windows per PC clienti e per server per gruppi di lavoro in misura molto inferiore rispetto ai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Nel medesimo ambito, occorre respingere l’affermazione della Microsoft secondo la quale obiettivo della decisione impugnata sarebbe quello di permettere ai suoi concorrenti di elaborare esattamente gli stessi prodotti dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Come verrà più precisamente spiegato ai punti 653-658 della presente sentenza, in sede di esame della circostanza relativa alla comparsa di un prodotto nuovo, lo scopo che si prefigge la Commissione è quello di aggirare l’ostacolo rappresentato, per i concorrenti della Microsoft, dall’insufficiente grado di interoperabilità esistente con l’architettura di dominio Windows, e questo al fine di permettere ai suddetti concorrenti di offrire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro che si differenzino da quelli della Microsoft riguardo a parametri importanti come, ad esempio, la sicurezza, l’affidabilità, la rapidità di esecuzione delle operazioni o il carattere innovativo di alcune funzioni. Occorre inoltre rilevare, come del resto espressamente ammesso dalla stessa Microsoft nelle sue memorie (v., per esempio, punti 14 e 48 della replica), che, avendo accesso alle informazioni sull’interoperabilità di cui alla decisione impugnata, i suoi concorrenti non saranno in grado di elaborare «cloni» o riproduzioni dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Come spiegato supra ai punti 192-206, tali informazioni non si riferiscono ad elementi del codice sorgente della Microsoft. In particolare, l’art. 5 della decisione impugnata non impone a quest’ultima di divulgare dettagli di implementazione ai suoi concorrenti. Occorre aggiungere, come verrà poi approfonditamente spiegato al punto 658 della presente sentenza, in sede di esame della circostanza relativa al prodotto nuovo, che i concorrenti della Microsoft non avrebbero alcun interesse ad elaborare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro esattamente identici a quelli della Microsoft. Né si può accogliere l’affermazione della Microsoft secondo la quale, dalle dichiarazioni di imprese da essa prodotte durante il procedimento amministrativo, emergerebbe che esiste già un elevato grado di interoperabilità tra i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server, da un lato, e i sistemi operativi per server concorrenti, dall’altro lato, e questo grazie all’uso di metodi già disponibili sul mercato. Al riguardo, è sufficiente rilevare come le suddette dichiarazioni siano già state esaminate a fondo nella decisione impugnata (v., in particolare, punti 357, 358, 440-444, 511, 513, 595, 598, 602, 628, 702 e 707) e come la Microsoft non faccia valere alcun argomento concreto idoneo a dimostrare che la valutazione compiuta dalla Commissione sarebbe errata. In sostanza, come sottolineato da quest’ultima al punto 707 della decisione impugnata, queste dichiarazioni riguardano organizzazioni che, in larga misura, avevano adottato una «soluzione Windows» per le proprie reti di gruppi di lavoro. Per quanto riguarda l’affermazione della Microsoft secondo cui emerge dai rapporti Mercer che le imprese non scelgono i sistemi operativi per server sulla base di considerazioni legate alla loro interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server, si tratta di un’affermazione inesatta, come verrà spiegato più dettagliatamente ai punti 401-412 della presente sentenza. — Sulla portata dell’art. 5, lett. a), della decisione impugnata L’art. 5, lett. a), della decisione impugnata riguarda le specificazioni esaurienti e corrette di tutti i protocolli impiegati nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro ed utilizzati dai server sui quali sono installati i suddetti sistemi per fornire servizi per gruppi di lavoro a reti Windows per gruppi di lavoro. Come emerge dalle constatazioni tecniche e di fatto compiute supra, ai punti 154-191, il corretto funzionamento delle reti di gruppi di lavoro Windows è basato su un’architettura di interconnessioni e di interazioni sia client-server sia server-server. Al punto 999 della decisione impugnata, la Commissione precisa quindi che l’obbligo di divulgazione previsto dalla decisione «comprende tanto l’interconnessione e l’interazione dirette tra un server per gruppo di lavoro configurato con sistema operativo Windows e un PC clienti configurato con sistema operativo Windows, quanto l’interconnessione e l’interazione tra questi apparecchi che sono indirette e che passano attraverso uno o più server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows». Le specificazioni che la Microsoft deve individuare e divulgare ai suoi concorrenti riguardano sia protocolli di comunicazione client-server, che vengono implementati tanto nei sistemi operativi Windows per PC clienti quanto nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, sia protocolli di comunicazione server-server. Va precisato che le informazioni che la Microsoft deve divulgare ai suoi concorrenti in forza dell’art. 5, lett. a), della decisione impugnata devono tra l’altro permettere ai computer su cui sono installati i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro dei suoi concorrenti di svolgere, nell’ambito di un dominio Windows che utilizza Active Directory, il ruolo di server membro o quello di controller del dominio e di partecipare quindi al meccanismo della replica multimaster. La misura correttiva prevista dalla suddetta disposizione riguarda quindi, in particolare, le comunicazioni tra server all’interno della «bolla blu». Il senso in tal modo precisato dell’art. 5 della decisione impugnata emerge da una serie di punti della decisione stessa, e precisamente dai punti 194-198, 206, 564 e 690. Per esempio, ai punti 194-198 della decisione impugnata, tra gli esempi di informazioni sull’interoperabilità che la Microsoft rifiuta di divulgare tanto alla Sun quanto ai suoi concorrenti, la Commissione menziona talune informazioni che riguardano il meccanismo di replica utilizzato da Active Directory. Al punto 206 della decisione impugnata la Commissione respinge esplicitamente l’affermazione che la Microsoft ha formulato nella sua risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, e secondo la quale «le caratteristiche della replica e del catalogo globale di Active Directory non riguardano l’interoperabilità». Al riguardo, essa spiega che «un controller del dominio in un dominio Active Directory (modalità nativa) replica i dati archiviati in Active Directory con i dati contenuti nell’Active Directory di altri controller del dominio tramite protocolli di sincronizzazione». Essa inoltre aggiunge che grazie ad altri protocolli, le cui specificazioni costituiscono informazioni sull’interoperabilità, i dati del catalogo globale vengono scambiati tra controller del dominio della «foresta». Parimenti, al punto 564 della decisione impugnata, facendo riferimento al fatto che, malgrado la denuncia della Sun e le tre comunicazioni degli addebiti emanate dalla Commissione, la Microsoft «ha persistito nel suo rifiuto», si rinvia ai punti 194 e seguenti. Occorre poi rilevare che, al punto 690 della decisione impugnata, la Commissione spiega che il MCPP «non si occupa del problema più importante in gioco nella fattispecie», nel senso che esso non verte sui protocolli che, pur essendo «puramente» server-server, sono però legati funzionalmente ai PC clienti, tra cui i «protocolli di replica tra controller del dominio e quelli collegati al catalogo globale». Va aggiunto che la Microsoft interpreta nel medesimo senso la portata dell’art. 5, lett. a), della decisione impugnata. Nel ricorso infatti, per dimostrare la natura innovativa dei protocolli di comunicazione relativamente ai quali essa è tenuta a trasmettere alcune informazioni ai suoi concorrenti, la Microsoft fa riferimento proprio al meccanismo della replica multimaster utilizzato da Active Directory (v., in particolare, il parere del sig. Campbell-Kelly, intitolato «Commentary on Innovation in Active Directory» [Osservazioni riguardo alle innovazioni in Active Directory], contenuto nell’allegato A.20 del ricorso). Parimenti, nella replica, allo stesso scopo, essa si basa principalmente sul protocollo DRS, utilizzato da Active Directory per realizzare, tra l’altro, alcune funzioni di replicazione (v., in particolare, il parere del sig. Lees menzionato supra, al punto 205). Nel suo parere il sig. Lees spiega in particolare che il protocollo DRS creato dalla Microsoft comprende una serie di caratteristiche nuove: «esso può combinare aggiornamenti da più server contemporaneamente; è integrato nel protocollo standard Domain Naming Service (DNS) (per la denominazione) e al protocollo Kerberos (per l’autenticazione reciproca); trasmette informazioni descrittive del modo in cui una determinata impresa ha strutturato il proprio servizio di annuario; trasmette informazioni circa il ruolo che alcuni server svolgono nell’amministrazione del servizio di annuario e comunica automaticamente gli aggiornamenti dell’annuario tra i server». Il sig. Lees precisa che il protocollo DRS è soltanto uno dei molti protocolli di comunicazione che la Microsoft è tenuta a divulgare ai suoi concorrenti in forza della decisione impugnata. Esso cita inoltre i seguenti protocolli: Microsoft Remote Procedure Call (MSRPC), Network Authentication (Kerberos extensions), Dfs e File Replication Service (FRS). Occorre infine sottolineare che la portata sopra precisata dell’art. 5 della decisione impugnata si estende anche alle informazioni richieste dalla Sun nella lettera datata 15 settembre 1998. Infatti, come verrà spiegato piu precisamente ai punti 737-749 della presente sentenza, la Sun chiedeva in particolare che il suo sistema operativo per server per gruppi di lavoro Solaris fosse in grado di operare come controller del dominio totalmente compatibile all’interno delle reti Windows per gruppi di lavoro Windows 2000 o come server membro (in particolare, come server di files o di stampa) pienamente compatibile con l’architettura di dominio Windows. Inoltre, va dichiarata infondata l’affermazione della Microsoft secondo cui la portata della misura correttiva prevista dall’art. 5, lett. a), della decisione impugnata, non sarebbe coerente con lo «standard di interoperabilità» utilizzato dalla Commissione per valutare la pertinenza dei «metodi alternativi di interoperabilità» (v. supra, punti 125-129). Tale affermazione, infatti, si basa sull’idea erronea che la Commissione consideri l’interoperabilità come la capacità per i concorrenti di Microsoft di far funzionare i loro sistemi operativi per server per gruppi di lavoro esattamente allo stesso modo dei sistemi operativi Windows e che intenda metterli in grado di clonare tali sistemi (v. supra, punti 234-242). Va aggiunto che, contrariamente a quanto affermato dalla Microsoft, la posizione che la Commissione ha sostenuto nelle proprie memorie riguardo al grado di interoperabilità richiesto nel caso di specie e alla portata della misura correttiva prevista dall’art. 5, lett. a), della decisione impugnata, corrisponde perfettamente a quella adottata nella decisione impugnata. La Microsoft non può, inoltre, basarsi su dichiarazioni che le parti intervenienti avrebbero reso durante l’audizione nel procedimento d’urgenza per attribuire alla Commissione una determinata interpretazione della decisione impugnata. Va inoltre ricordato che, secondo la giurisprudenza, la legittimità di un atto comunitario deve essere valutata alla luce degli elementi di fatto e di diritto esistenti alla data di adozione dell’atto stesso (sentenza della Corte 7 febbraio 1979, cause riunite 15/76 e 16/76, Francia/Commissione, Racc. pag. 321 , punti 7 e 8, e sentenza del Tribunale , cause riunite T-177/94 e T-377/94, Altmann e a./Commissione, Racc. pag. II-2041 , punto 119). Infine, va altresì respinto in quanto infondato l’argomento relativo al meccanismo della replica multimaster e alla «bolla blu» che la Microsoft ha dedotto in udienza. Con tale argomento la Microsoft tenta di dimostrare che lo scopo della decisione impugnata non potrebbe essere pienamente raggiunto senza che essa divulghi ai propri concorrenti alcune informazioni relative ai meccanismi interni dei suoi sistemi operativi per server e, in particolare, alcuni algoritmi, ossia informazioni che si spingono oltre quelle previste dalla decisione stessa. La Microsoft basa il proprio argomento sull’affermazione secondo cui, affinché un controller del dominio basato su un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente possa essere inserito all’interno di una «bolla blu» composta da più controller del dominio sui quali sia installato un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro che utilizza Active Directory, è necessario che i diversi sistemi operativi condividano la stessa logica interna. Ora, in primo luogo è giocoforza rilevare che la Microsoft non dimostra che, per poter funzionare congiuntamente all’interno di una «bolla blu», i suoi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e quelli dei suoi concorrenti debbono necessariamente possedere la stessa logica interna. In secondo luogo, non è dimostrato neppure che, anche qualora fosse necessaria la suddetta identità di logica, ciò comporterebbe necessariamente che la Microsoft sia costretta a comunicare ai suoi concorrenti alcune informazioni relative ai meccanismi interni dei suoi prodotti, e in particolare degli algoritmi. Occorre ricordare, a questo proposito, che in un parere allegato alla replica, uno degli esperti della Microsoft, nel commentare il protocollo DRS utilizzato per il meccanismo della replica multimaster, distingue egli stesso fra i «protocolli utilizzati per le comunicazioni tra server» e gli «algoritmi/regole decisionali che operano in modo interno su ciascun server», prima di spiegare che sono i protocolli che debbono essere divulgati in forza dell’art. 5 della decisione impugnata (v. supra, punto 205). In terzo luogo, per quel che riguarda l’algoritmo «Intersite Topology», menzionato in modo particolare dalla Microsoft nel corso dell’udienza, è assolutamente possibile, come spiegato dalla Commissione sempre in udienza, che i concorrenti debbano semplicemente essere in grado di applicare un algoritmo che porti allo stesso risultato di quest’ultimo. In altri termini, la Microsoft non sarebbe tenuta a fornire alcuna informazione relativa all’implementazione del suddetto algoritmo nei propri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, potendo invece limitarsi ad una descrizione generale dell’algoritmo stesso, lasciando ai suoi concorrenti di elaborarne una propria implementazione. Da quanto precede deve dedursi che non esiste alcuna incoerenza tra la portata dell’art. 5, lett. a), della decisione impugnata e lo «standard di interoperabilità» definito dalla Commissione nella decisione stessa. c) Sull’affermazione secondo cui i protocolli di comunicazione della Microsoft sono protetti da diritti di proprietà intellettuale Argomenti delle parti In primo luogo, la Microsoft deduce una serie di argomenti per dimostrare che i suoi protocolli di comunicazione sono innovativi sul piano tecnologico. In particolare, essa spiega che essi vengono spesso sviluppati nell’ambito dell’esecuzione di operazioni specifiche da sistemi operativi per server e che sono strettamente legati al modo in cui tali operazioni vengono eseguite. La concessione di licenze sui protocolli di comunicazione comporterebbe quindi necessariamente la comunicazione ai concorrenti di informazioni sulle caratteristiche interne dei sistemi operativi per server con cui i suddetti protocolli di comunicazione vengono utilizzati. La Microsoft aggiunge che nello sviluppo e nel miglioramento dei protocolli di comunicazione vengono impiegati numerosi ingegneri e notevoli risorse finanziarie. Più in particolare la Microsoft insiste sul carattere innovativo di Active Directory, e ciò dopo aver sottolineato che i servizi di annuario rappresentano un fattore di concorrenza fondamentale sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. A tal proposito, essa fa rinvio ad una nota redatta da uno dei propri esperti, il sig. Campbell-Kelly, in cui questi descrive le innovazioni presentate da Active Directory e, in particolare, «il suo metodo di replicazione in server differenti nell’ambito di una rete informatica» (allegato A.20 al ricorso). Essa richiama poi il parere del sig. Lees, contenuto nell’allegato C.4 alla replica (v. supra, punti 205 e 256) — nel quale quest’ultimo descrive gli aspetti innovativi di uno dei protocolli utilizzati da Active Directory, ossia il protocollo DRS — a proposito del quale essa sostiene che la decisione impugnata le imporrebbe di comunicare alcune informazioni ai suoi concorrenti. Infine, la Microsoft fa riferimento all’allegato C.8.1 alla replica, in cui uno dei suoi ingegneri, il sig. Hirst, descrive una serie di specificazioni relative al meccanismo della replica multimaster utilizzato da Active Directory, specificazioni che essa sostiene di aver dovuto illustrare in forza della decisione impugnata. La Microsoft deduce poi una serie di argomenti tesi a dimostrare che i suoi protocolli di comunicazione sono protetti da diritti di proprietà intellettuale. In primo luogo, essa chiarisce che gli aspetti innovativi di tali protocolli di comunicazione si possono brevettare. Ricorda anche di aver ottenuto per gli stessi numerosi brevetti in Europa e negli Stati Uniti e che circa venti domande di brevetto vi sono tuttora pendenti. Inoltre, sulla base di due pareri emessi dal sig. Knauer (allegato A.21 al ricorso e allegato C.6 alla replica), avvocato specialista in diritto dei brevetti, essa sostiene che l’art. 5 della decisione impugnata comporta l’obbligo di concedere licenze di brevetto. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che le specificazioni dei protocolli di comunicazione server-server che essa deve elaborare e divulgare ai propri concorrenti in attuazione della decisione impugnata sono protette dal diritto d’autore. In sede di replica, la Microsoft si occupa del problema della tutela in base al diritto d’autore sotto due diversi profili. Da un lato, essa si riferisce alle nozioni di «creazione forzata» e di «pubblicazione forzata», sostenendo che, se la decisione impugnata non le avesse imposto di farlo, essa non avrebbe elaborato le specificazioni in questione né avrebbe concesso ai suoi concorrenti licenze relative alle stesse. Dall’altro lato, invocando l’art. 4 della direttiva 91/250, essa solleva il problema dell’«adattamento o [della] modifica di opere tutelate». In particolare, essa sostiene anche che un concorrente che utilizzi le suddette specificazioni in modo da consentire al proprio sistema operativo per server di interoperare con le parti dei sistemi operativi Windows per server che forniscono i servizi per gruppi di lavoro non creerebbe in tal modo un’«opera distinta». In terzo luogo, la Microsoft sostiene che i protocolli di comunicazione costituiscono segreti commerciali di elevato valore, spiegando in particolare, a questo riguardo, di rendere disponibili i propri protocolli di comunicazione client-server solo attraverso accordi di licenza che prevedano un obbligo di riservatezza e nei quali venga riconosciuta la sua qualità di proprietaria della tecnologia in questione. La Microsoft sottolinea che i segreti commerciali costituiscono una forma di proprietà industriale e che la loro tutela compete al diritto nazionale. Infine, essa respinge la tesi sostenuta dalla Commissione secondo cui un’impresa subisce un pregiudizio meno grave allorché deve rivelare un segreto commerciale che non quando viene costretta ad accettare la violazione dei suoi brevetti o dei suoi diritti d’autore. Dalle considerazioni che precedono la Microsoft conclude che l’obbligo di concedere ai suoi concorrenti licenze relative alle specificazioni dei suoi protocolli di comunicazione le impedirebbe di beneficiare dei grandi investimenti e degli sforzi di ricerca e di sviluppo da essa profusi nell’ideazione e nel miglioramento dei protocolli di comunicazione. Questo inoltre farebbe diminuire, sia per la Microsoft che per i suoi concorrenti, gli incentivi ad investire nei protocolli di comunicazione. La Commissione contesta i vari argomenti esposti ai punti 267-274. Innanzi tutto, essa respinge le asserzioni della Microsoft secondo cui, da un lato, i protocolli di comunicazione di cui trattasi avrebbero natura innovativa e, dall’altro lato, la concessione di licenze su di essi implicherebbe la comunicazione di informazioni sulle caratteristiche interne dei suoi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In particolare, essa sostiene che i documenti redatti dai sigg. Lees (allegato C.4 alla replica) e Hirst (allegato C.8.1 alla replica) non provano che le informazioni di cui trattasi contengano una «qualsiasi invezione dotata di valore intrinseco». Essa fa rinvio a due note del suo consulente OTR (allegati D.2 e D.3 alla controreplica) in cui quest’ultimo commenta i documenti dei sigg. Lees e Hirst spiegando perché le idee ed i principi alla base dei protocolli di comunicazione in oggetto non sono nuovi. La Commissione respinge poi la tesi della Microsoft secondo la quale, da un lato, i suoi protocolli di comunicazione sono protetti da diritti di proprietà intellettuale e, dall’altro lato, la decisione impugnata comporta la concessione obbligatoria di licenze. In primo luogo, essa sostiene che la Microsoft non dimostra che le presunte innovazioni presentate dai protocolli di comunicazione di cui si tratta siano oggetto di un brevetto. Inoltre, vi sarebbero numerosi elementi a prova del fatto che il rifiuto della Microsoft non era giustificato da considerazioni legate alla tutela dei suoi brevetti. A questo proposito essa rileva, più in particolare, che soltanto al termine del procedimento amministrativo, ossia qualche settimana prima dell’adozione della decisione impugnata, e dietro sua insistenza la Microsoft ha dimostrato che esisteva un brevetto (vale a dire il brevetto EP 0669020). In secondo luogo, la Commissione respinge le affermazioni della Microsoft riguardo ai diritti d’autore. In particolare, essa spiega di non escludere che le specificazioni indicate nella decisione impugnata possano in quanto tali essere coperte dal diritto d’autore. Essa precisa, tuttavia, che questo non significa che l’uso delle informazioni «in tal modo documentate» all’atto della loro implementazione in un sistema operativo integri una violazione del diritto d’autore. L’implementazione di una specificazione, infatti, non sarebbe una copia, ma porterebbe ad un’opera nettamente diversa. Inoltre, la Commissione insiste sul fatto che accertare se le specificazioni siano coperte dal diritto d’autore è, per sua natura, una questione puramente accessoria, e ricorda che la causa in oggetto si incentra sull’obbligo imposto alla Microsoft di divulgare talune informazioni e di autorizzarne l’uso, cosa che implica necessariamente la redazione di un documento. Infine, la Commissione fa notare che la Microsoft nella replica ha dedotto due nuovi argomenti a proposito del problema dei diritti d’autore (v. supra, punto 272) e ritiene che tali argomenti debbano essere dichiarati irricevibili in forza dell’art. 48, n. 2, del regolamento di procedura. Essa sostiene che, in ogni caso, tali argomenti sono infondati. In terzo luogo, la Commissione ammette che le informazioni che la Microsoft deve divulgare in attuazione della decisione impugnata sono state finora mantenute segrete nei confronti dei suoi concorrenti sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Essa osserva, per contro, che l’assimilazione effettuata dalla Microsoft tra questi «segreti commerciali» e i diritti di proprietà intellettuale «creati dalla legge» è tutt’altro che evidente. Al riguardo, la Commissione sostiene che la giurisprudenza in tema di concessione obbligatoria di licenze non si applica in quanto tale ai segreti commerciali e che la tutela di questi ultimi nel diritto interno è solitamente più limitata rispetto a quella accordata al diritto d’autore o ai brevetti. A suo parere, benché sia possibile presumere la legittimità del rifiuto di concedere una licenza relativa ad un diritto di proprietà intellettuale «creato dalla legge», la legittimità secondo il diritto della concorrenza del rifiuto di rivelare un segreto che esiste semplicemente in base ad una decisione commerciale unilaterale dipende piuttosto dai fatti del caso di specie e, in particolare, dagli interessi in gioco. Nel caso in esame, il valore del «segreto» di cui si tratta non consiste nel fatto che esso implica un’innovazione, ma nel fatto che esso appartiene ad un’impresa dominante. La SIIA, facendo valere argomenti sostanzialmente identici a quelli presentati dalla Commissione sul punto, sostiene che la Microsoft non prova che la decisione impugnata lede suoi diritti di proprietà intellettuale e comporta la concessione obbligatoria di licenze. La FSFE sostiene che la «tecnologia» che la Microsoft si rifiuta di comunicare ai suoi concorrenti non è nuova né innovativa. Essa spiega che la sua politica in effetti consiste nell’adottare protocolli già esistenti e di apportarvi modifiche di scarsa consistenza e inutili al fine di impedire l’interoperabilità. In particolare, la FSFE fa riferimento ai protocolli seguenti: CIFS/SMB (Common Internet File System/Server Message Block), DCE/RPC (Distributed Computing Environment/Remote Procedure Call), Kerberos 5 e LDAP. Giudizio del Tribunale Sebbene le parti abbiano a lungo discusso, tanto nei loro atti quanto in udienza, del problema dei diritti di proprietà intellettuale che coprirebbero i protocolli di comunicazione della Microsoft o le specificazioni degli stessi, il Tribunale non ritiene necessario statuire su tale questione per risolvere il caso in esame. Infatti, gli argomenti che la Microsoft ricava dai presunti diritti di proprietà intellettuale non possono influire, in quanto tali, sulla legittimità della decisione impugnata. La Commissione, pur non prendendo posizione sulla fondatezza di tali argomenti, ha adottato la decisione presumendo che la Microsoft potesse far valere tali diritti nel caso di specie. In altri termini, essa è partita dalla premessa secondo cui, quanto al primo problema, era possibile che il comportamento in esame nel presente caso non consistesse nel semplice rifiuto di fornire un prodotto o un servizio indispensabile all’esercizio di un’attività determinata, bensì nel rifiuto di consentire ad un terzo una licenza vertente su diritti di proprietà intellettuale, scegliendo di conseguenza la soluzione giurisprudenziale più rigorosa e, quindi, più favorevole alla Microsoft (v. infra, punti 312-336). Pertanto, la Commissione non ha accertato né ha escluso che, da un lato, il comportamento contestato alla Microsoft consistesse nel rifiuto di concedere una licenza e, dall’altro lato, che la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata comportasse la concessione obbligatoria di licenze. Infatti, al punto 190 della decisione impugnata, la Commissione osserva che nel corso del procedimento amministrativo la Microsoft ha invocato l’esistenza di diritti di proprietà intellettuale nonché il fatto che le informazioni di cui trattasi relative all’interoperabilità costituivano segreti commerciali. Essa spiega che non è escluso che la Microsoft possa basarsi sui suddetti diritti per impedire alla Sun di applicare le specificazioni in questione sui propri prodotti. Essa inoltre ammette la possibilità che tali specificazioni contengano innovazioni e che costituiscano segreti commerciali. Più in generale, la Commissione osserva che non si può escludere che ordinare alla Microsoft di divulgare a terzi le informazioni sull’interoperabilità e di permettere loro di utilizzarle possa compromettere il libero esercizio dei suoi diritti di proprietà intellettuale. Essa ribadisce quest’ultima osservazione al punto 546 della decisione impugnata. Nella nota 249 della decisione impugnata essa spiega che, «[i]n ogni caso, data l’impossibilità di accedere alle specificazioni rilevanti, [non le è] possibile stabilire quanto siano esatte le affermazioni della Microsoft relative ai suoi diritti di proprietà intellettuale». Inoltre, ai punti 1003 e 1004 della decisione impugnata, nel descrivere la portata della misura diretta a correggere il rifiuto abusivo contestato alla Microsoft, la Commissione sottolinea, da un lato, che tale misura verte unicamente su specificazioni di interfaccia e non su elementi del codice sorgente e, dall’altro lato, che lo scopo è quello di autorizzare i concorrenti della Microsoft ad applicare nei loro sistemi operativi per server per gruppi di lavoro le specificazioni comunicate. In particolare, la Commissione spiega che «le specificazioni non verranno neppure riprodotte, adattate, combinate o modificate, ma saranno utilizzate da terzi per la scrittura delle loro interfacce, conformemente alle specificazioni stesse». Essa conclude affermando che «[i]n ogni caso, anche se effetto della decisione [impugnata] fosse quello di imporre alla Microsoft di astenersi dal pieno esercizio di alcuni suoi diritti di proprietà intellettuale, ciò sarebbe giustificato dalla necessità di porre fine all’accertato abuso» (punto 1004 della decisione impugnata). Nei suoi atti la Commissione fa valere argomenti che vanno nella stessa direzione. Per esempio, in sede di controreplica essa definisce «ingannevole» l’affermazione fatta dalla Microsoft nella replica e secondo la quale «la decisione [impugnata] impone a [quest’ultima] di accordare una licenza su tutti i diritti di proprietà intellettuale che possano essere necessari per mettere in atto le specificazioni nei suoi prodotti». A tal proposito, essa precisa anzitutto che «la decisione impugnata impone alla Microsoft di concedere il diritto di utilizzare le specificazioni per poter ideare prodotti interoperabili» e che «[n]ei limiti in cui [detto obbligo] possa limitare la capacità della Microsoft di far pienamente rispettare alcuni suoi [diritti di proprietà intellettuale], ciò è giustificato dalla necessità di porre fine all’infrazione». La Commissione sottolinea che «[l]a decisione [impugnata] non prende posizione riguardo al fatto che i [diritti di proprietà intellettuale] della Microsoft siano o meno pregiudicati». Essa precisa poi che non si può tuttavia da ciò dedurre che il rifiuto contestato alla Microsoft sia giustificato dall’esercizio di diritti di proprietà intellettuale né che il caso di specie riguardi una concessione obbligatoria di licenze. Infatti, né il fascicolo né il ricorso conterrebbero elementi atti a dimostrare che questo sia il caso e, in particolare, che «i concorrenti necessitino di una licenza che dia loro accesso a taluni [diritti di proprietà intellettuale] della Microsoft per assicurare l’interoperabilità con l’architettura di dominio Windows». Occorre altresì rilevare che la Commissione, nel rispondere ad uno dei quesiti scritti posti dal Tribunale, ha confermato che nella decisione impugnata non si affermava affatto che le informazioni sull’interoperabilità non fossero coperte da brevetto o da diritto d’autore o che, al contrario, lo fossero. Essa ha ritenuto che non fosse necessario pronunciarsi su questo punto dal momento che, in ogni caso, «sussistevano le condizioni necessarie per dichiarare l’esistenza di un abuso e per imporre la misura correttiva [prevista dall’art. 5 della decisione impugnata], indipendentemente dal fatto che le informazioni fossero protette o meno da un qualsiasi brevetto o diritto d’autore». Dalle considerazioni che precedono emerge che la fondatezza del primo capo del motivo va valutata presumendo che i protocolli di cui trattasi, o le loro specificazioni, siano coperti da diritti di proprietà intellettuale o costituiscano segreti commerciali e che questi ultimi debbano essere assimilati a diritti di proprietà intellettuale. Ne consegue che il problema centrale da risolvere nell’ambito del presente capo è quello di sapere se, come affermato dalla Commissione e negato dalla Microsoft, ricorrano nel caso di specie le condizioni che permettono di imporre ad un’impresa in posizione dominante di concedere una licenza riguardante diritti di proprietà intellettuale. d) Sull’argomento specificamente dedotto a sostegno del primo capo del motivo i) Le circostanze alla luce delle quali occorre analizzare il comportamento contestato Argomenti delle parti In via principale la Microsoft, sostenuta dalla CompTIA e dall’ACT, afferma che il primo problema dev’essere valutato sulla base dei criteri ammessi dalla Corte nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, e ricordati nella sentenza IMS Health, citata al medesimo punto della presente sentenza. A sostegno di detta tesi, in primo luogo, la Microsoft ribadisce che l’art. 5 della decisione impugnata implica la concessione obbligatoria di licenze relative ai suoi protocolli di comunicazione, i quali avrebbero carattere innovativo sul piano tecnologico e sarebbero coperti da diritti di proprietà intellettuale. In secondo luogo, la Microsoft interpreta l’argomento della Commissione, illustrato al punto 302 della presente sentenza, nel senso che essa ritiene di non dover applicare i citati criteri allorché siano in questione «vendite tecnologiche abbinate». Orbene, questo argomento non troverebbe alcun supporto nella causa che ha dato origine alla sentenza del Tribunale 6 ottobre 1994, causa T-83/91, Tetra Pak/Commissione (Racc. pag. II-755) , confermata in sede di impugnazione dalla sentenza della Corte 14 novembre 1996, causa C-333/94 P, Tetra Pak/Commissione (Racc. pag. I-5951 ; in prosieguo: la «sentenza Tetra Pak II»), invocata dalla Commissione. In terzo luogo, la Microsoft respinge gli argomenti che la Commissione deduce dal fatto che le circostanze del presente caso sarebbero diverse da quelle della causa all’origine alla sentenza IMS Health, citata supra al punto 107. A questo proposito, in primo luogo, la Microsoft osserva che in quest’ultima causa venivano in rilievo notevoli effetti di rete e che proprio in conseguenza della presenza di detti effetti la struttura a 1860 aree creata dalla IMS Health è stata considerata come uno standard industriale. Essa aggiunge che nella decisione impugnata la Commissione non ha invocato l’argomento secondo cui, rifiutando di «permettere la compatibilità», la Microsoft metteva in pericolo gli obiettivi di interesse generale definiti nella direttiva 91/250. In ogni caso, considerazioni generiche basate sull’interesse generale non possono giustificare l’ordine ad un’impresa di concedere licenze. Infine, la Microsoft sostiene che la direttiva 91/250 non prevede alcun obbligo positivo di divulgare informazioni. In secondo luogo, la Microsoft respinge l’affermazione della Commissione secondo cui essa avrebbe utilizzato il potere detenuto sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti allo scopo di conquistare il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. A suo parere, né la decisione impugnata né il controricorso spiegano chiaramente quale sia il potere di mercato di cui essa avrebbe fatto uso o in che modo tale potere sarebbe stato esercitato. In terzo luogo, per la Microsoft l’affermazione della Commissione secondo cui essa non avrebbe mantenuto i precedenti livelli di fornitura è errata tanto in diritto quanto in fatto e non tiene conto dei principi sanciti nella sentenza Bronner, citata supra al punto 112. Essa sostiene di non aver mai concesso né alla Sun né ad altri fornitori di sistemi operativi concorrenti alcuna licenza riguardante le specificazioni dei suoi protocolli di comunicazione. La Microsoft chiarisce di aver concesso in licenza alla AT&T, nel 1994, una tecnologia di rete per consentire lo sviluppo di un prodotto denominato «Advanced Server for Unix (AS/U)» e che un certo numero di prodotti basati su AS/U sono stati ideati dai principali fornitori UNIX, ivi compreso il sistema «PC NetLink» della Sun. Essa precisa che, nonostante abbia convenuto nel 2001 con AT&T di non estendere l’accordo di licenza in modo da includervi nuove tecnologie, la «tecnologia AS/U» e i prodotti su di essa basati rimangono disponibili. Secondo la Microsoft, il fatto di aver in tal modo concesso, più di dieci anni fa, in licenza alla AT&T da oltre dieci anni una determinata tecnologia non la costringe ad accordare, per il futuro e indefinitamente, licenze su tutte le tecnologie ad essa collegate, tra cui i protocolli di comunicazione. In quarto luogo, la Microsoft osserva che, al punto 577 della decisione impugnata, la Commissione spiega che «il rifiuto di fornitura opposto dalla Microsoft alla Sun fa parte di una linea di condotta più generale, diretta a non diffondere ai venditori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro alcune informazioni sull’interoperabilità». A suo avviso, la linea di condotta che le viene così contestata corrisponde all’«applicazione non discriminatoria di una politica che praticamente tutte le società tecnologiche adottano per tutelare i frutti dei propri sforzi di ricerca e di sviluppo» e che un simile comportamento non può costituire una «circostanza eccezionale» ai sensi delle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107. In subordine la Microsoft, sostenuta dalla CompTIA e dall’ACT, afferma che, qualora si ritenesse che nella presente causa non sono in gioco diritti di proprietà intellettuale, i criteri da applicare sarebbero quelli ammessi dalla Corte nella sentenza Bronner, citata supra al punto 112, corrispondenti al primo, secondo e quarto criterio della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, come enunciati al punto 116 della presente sentenza. Infine, la Microsoft, la CompTIA e l’ACT sostengono che nel caso di specie non è presente alcuno dei quattro criteri della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, né di conseguenza alcuno dei tre criteri di cui alla sentenza Bronner, citata supra al punto 112. In via principale, la Commissione, sostenuta dalla SIIA e dalla FSFE, afferma che, anche qualora si ritenesse che il rifiuto in esame sia giustificato dall’esercizio di diritti di proprietà intellettuale e che la decisione impugnata comporti la concessione obbligatoria di licenze, non si dovrebbe valutare automaticamente il presente problema alla luce dei criteri dettati dalla «giurisprudenza IMS Health». A questo riguardo, in primo luogo, la Commissione sostiene che la «regola delle circostanze eccezionali» prevista dalla giurisprudenza non può essere applicata «in quanto tale e senza ulteriori precisazioni» ad un rifiuto di divulgare segreti commerciali che abbia per effetto di creare un «legame tecnologico» tra un prodotto distinto ed un prodotto dominante. In secondo luogo, la Commissione sostiene che la sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, non detta un elenco esauriente di circostanze eccezionali. A suo avviso, in detta sentenza, così come nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, la Corte ha specificato le condizioni in presenza delle quali era possibile adottare una decisione che prescriveva l’obbligo di accordare licenze, alla luce delle circostanze specifiche proprie alle cause che hanno dato luogo alle suddette sentenze. Per esempio, nella sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Corte si sarebbe limitata a definire un elenco di criteri che «era sufficiente» soddisfare. In realtà, per stabilire se il comportamento di un’impresa in posizione dominante che si rifiuta di effettuare forniture abbia carattere abusivo, la Commissione dovrebbe esaminare tutti i fattori attorno al detto rifiuto e in particolare il contesto economico e normativo specifico nel cui ambito esso interviene. In terzo luogo, la Commissione elenca gli elementi che distinguerebbero le circostanze del presente caso da quelle delle cause che hanno dato luogo alla sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, e che permetterebbero di considerare il rifiuto contestato alla Microsoft come un abuso di posizione dominante. In primo luogo, la Commissione osserva che la decisione impugnata presenta la particolarità di riguardare un rifiuto di fornire informazioni sull’interoperabilità nel settore dei software. Tale decisione sarebbe diretta a permettere lo sviluppo di prodotti compatibili con quelli della Microsoft, mentre le precedenti decisioni da quest’ultima citate riguardavano situazioni in cui il «prodotto protetto» doveva essere incorporato nei prodotti dei concorrenti per motivi che andavano oltre l’intento di garantire la semplice compatibilità tra due prodotti distinti. Inoltre, i suddetti precedenti non verterebbero sui problemi specifici che si pongono in settori nei quali gli effetti di rete sono onnipresenti. La Commissione aggiunge che, a differenza del settore in questione nella presente causa, i settori economici interessati nei suddetti precedenti non erano «settori nei quali il legislatore aveva esplicitamente ammesso l’utilità della compatibilità per la società in generale». Più in particolare, facendo rinvio ai punti 745-763 della decisione impugnata, essa ricorda l’importanza che il legislatore comunitario ha accordato all’interoperabilità, soprattutto nell’ambito della direttiva 91/250, nonché la posizione difesa da quest’ultimo, secondo cui la diffusione di informazioni a scopi di interoperabilità è vantaggiosa per la concorrenza e per l’innovazione. In secondo luogo, la Commissione fa rilevare che il problema in esame implica un fornitore in posizione dominante che si avvale del potere detenuto su un determinato mercato, nel caso di specie quello dei sistemi operativi per PC clienti, al fine di eliminare la concorrenza su un mercato vicino, ossia quello dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, «rafforzando in tal modo le barriere all’ingresso sul suo mercato di origine ottenendo al contempo una rendita di monopolio complementare». Questa situazione aggraverebbe il pregiudizio che già deriva per i consumatori dalla limitazione posta allo sviluppo di nuovi prodotti. In terzo luogo, la Commissione sottolinea che il problema in esame riguarda un fornitore in posizione dominante che interrompe i livelli di fornitura precedenti (punti 578-584 della decisione impugnata). Essa spiega che, all’inizio, la Microsoft seguiva la politica consistente nel diffondere, e non nel trattenere per sé, le informazioni sull’interoperabilità, cosa che aveva notevolmente agevolato l’introduzione, sul mercato, dei suoi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e non l’ha affatto dissuasa dall’introdurre innovazioni. Tuttavia, una volta che i suoi «prodotti server» si erano sufficientemente consolidati sul mercato, la Microsoft avrebbe mutato atteggiamento e avrebbe scelto quindi di escludere i suoi concorrenti, negando loro l’accesso alle suddette informazioni (punti 587, 588, 637 e segg. della decisione impugnata). Secondo la Commissione, la Microsoft non può negare di aver interrotto i livelli di fornitura precedenti. A questo proposito, essa spiega anzitutto che l’accordo stipulato tra la Microsoft e l’AT&T, che ha permesso a quest’ultima di sviluppare AS/U, riguardava la divulgazione non solo di informazioni sull’interoperabilità analoghe a quelle controverse nella decisione impugnata, ma anche informazioni supplementari. Per la Commissione, inoltre, il fatto che la tecnologia AS/U resti disponibile è irrilevante. Facendo rinvio ai punti 580-583 della decisione impugnata, essa chiarisce al riguardo che le divulgazioni effettuate «nell’ambito AS/U» sono attualmente superate, poiché la Microsoft ha modificato i protocolli pertinenti nelle successive versioni di Windows. Infine, la Commissione ritiene che l’affermazione della Microsoft, secondo la quale l’aver concesso in licenza alla AT&T, più di dieci anni fa, una determinata tecnologia non può costringerla ad accordare, per il futuro e indefinitamente, licenze relative a tutte le tecnologie ad essa collegate, è priva di rilievo, tenuto conto dell’approccio adottato nella decisione impugnata. Infatti, il problema dell’interruzione dei livelli di fornitura precedenti verrebbe trattato in tale decisione non come un abuso di per sé, ma come un elemento per la valutazione del rifiuto di fornitura che viene contestato alla Microsoft (punti 578 e segg. della decisione impugnata). In quarto luogo, la Commissione fa rilevare che essa non afferma che il semplice fatto che un rifiuto di concedere una licenza riguardante diritti di proprietà intellettuale rientri in una linea di condotta generale costituisce di per sé una «circostanza eccezionale», sufficiente a rendere tale rifiuto abusivo. Semplicemente, a suo avviso, il fatto che la Sun non sia l’unico concorrente cui la Microsoft ha negato l’accesso alle informazioni sull’interoperabilità costituisce una circostanza rilevante per valutare la compatibilità del comportamento di quest’ultima con l’art. 82 CE. Quanto all’argomento dedotto in subordine dalla Microsoft, secondo il quale il presente caso andrebbe esaminato alla luce dei criteri dettati nella sentenza Bronner, citata supra al punto 112, la Commissione ritiene che debba essere respinto. Essa fa osservare che la suddetta sentenza riguarda l’accesso ad una infrastruttura per la quale erano stati necessari considerevoli investimenti e sostiene, qualora fosse dimostrato che le informazioni di cui si tratta nella presente causa non sono tutelate da diritti di proprietà intellettuale, ma consistono in combinazioni di messaggi del tutto arbitrarie, che la detta sentenza non costituirebbe di sicuro un «punto di riferimento adeguato». In subordine, anche supponendo che la legittimità della decisione impugnata, nei limiti in cui si riferisce al primo problema, debba essere valutata alla luce dei criteri seguiti dalla Corte nella sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Commissione, in ciò sostenuta dalla SIIA e dalla FSFE, ritiene che tali criteri siano sussistenti nel caso di specie. Giudizio del Tribunale Va ricordato che la Microsoft difende la tesi secondo cui il rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità ad essa contestato non può costituire un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE poiché, da un lato, le suddette informazioni sono protette da diritti di proprietà intellettuale — o costituiscono segreti commerciali — e, dall’altro lato, i criteri giurisprudenziali in base ai quali si può costringere un’impresa in posizione dominante a concedere una licenza a terzi non sussistono nel caso di specie. Va altresì ricordato che secondo la Commissione non occorre stabilire se il comportamento imputato alla Microsoft costituisca un rifiuto di consentire ad un terzo una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale e se i segreti commerciali meritino lo stesso livello di tutela dei suddetti diritti, dal momento che, in ogni caso, i rigidi criteri in base ai quali un simile rifiuto si può considerare come un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE sono presenti nel caso di specie (v. supra, punti 284-288). La Microsoft e la Commissione sono dunque concordi nel ritenere che il rifiuto in oggetto possa essere valutato alla luce dell’art. 82 CE, presumendo che esso consista nel rifiuto di concedere una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale; esse però divergono quanto ai criteri giurisprudenziali applicabili in simile ipotesi. Infatti, la Microsoft invoca, in via principale, i criteri enunciati nelle sentenze Magill e IMS Health, citate al punto 107 della presente sentenza, e in subordine quelli stabiliti dalla sentenza Bronner, citata supra al punto 112. La Commissione, da parte sua, ritiene che un’applicazione «automatica» dei criteri della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, sarebbe «problematica» nel caso di specie. A suo avviso, per stabilire se un simile rifiuto abbia carattere abusivo, essa deve prendere in considerazione tutte le circostanze specifiche che fanno contorno al detto rifiuto, circostanze che non debbono per forza essere le stesse individuate nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107. Al punto 558 della decisione impugnata, essa precisa quindi che «[l]a giurisprudenza della Corte porta (…) a pensare che la Commissione sia tenuta ad analizzare tutte le circostanze che contornano un determinato esempio di rifiuto di fornitura e a emanare la sua decisione alla luce dei risultati di tale esame completo». Nel corso dell’udienza, la Commissione, interrogata sul punto dal Tribunale, ha confermato di aver ritenuto, nella decisione impugnata, che il comportamento addebitato alla Microsoft presentava tre caratteristiche che consentivano di qualificarlo come abusivo. La prima caratteristica è costituita dal fatto che le informazioni che la Microsoft si rifiuta di divulgare ai suoi concorrenti si riferiscono all’interoperabilità nel settore dei software, ossia ad una problematica alla quale il legislatore comunitario attribuisce una particolare importanza. La seconda caratteristica consiste nel fatto che la Microsoft utilizzerebbe lo straordinario potere da essa detenuto sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti allo scopo di eliminare la concorrenza sul mercato vicino dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. La terza caratteristica è data dal fatto che il comportamento in esame implicherebbe un’interruzione dei livelli di fornitura precedenti. La Commissione sostiene che, in ogni caso, i criteri ammessi dalla Corte nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, sono soddisfatti anche nel caso di specie. In risposta a questi diversi argomenti, va osservato, come giustamente sottolineato dalla Commissione al punto 547 della decisione impugnata, che sebbene le imprese, in linea di principio, siano libere di scegliere i propri partners commerciali, un rifiuto di fornitura da parte di un’impresa in posizione dominante può, in determinate circostanze e qualora non sia obiettivamente giustificato, costituire un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE. Infatti, la Corte ha dichiarato che una società in posizione dominante sul mercato delle materie prime che, nell’intento di riservare tali materie prime alla propria produzione di prodotti finiti, ne rifiuti la fornitura ad un proprio cliente, anch’esso fabbricante di prodotti finiti, col rischio di eliminare qualsiasi concorrenza da parte del cliente stesso, sfruttava la propria posizione dominante in modo abusivo ai sensi dell’art. 82 CE (sentenza della Corte 6 marzo 1974, cause riunite 6/73 e 7/73, Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Commissione, Racc. pag. 223 ; per quanto riguarda il rifiuto di fornire un servizio, v. sentenza della Corte 3 ottobre 1985, causa 311/84, CBEM, Racc. pag. 3261 ). Nella causa che ha dato origine alla sentenza 5 ottobre 1988, causa 238/87, Volvo (Racc. pag. 6211) , con una questione pregiudiziale ai sensi dell’art. 234 CE si chiedeva alla Corte di stabilire se il fatto che un costruttore di autovetture, titolare di un modello brevettato relativo ad alcuni elementi della carrozzeria, rifiutasse di concedere a terzi una licenza per la fornitura di ricambi che incorporavano il modello tutelato dovesse essere considerato come abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE. Nella sentenza la Corte ha sottolineato che la facoltà del titolare di un brevetto su un modello di vietare a terzi la fabbricazione e la vendita o l’importazione, senza il suo consenso, di prodotti che incorporino il modello costituisce la sostanza stessa del suo diritto esclusivo. Essa ha concluso (punto 8) che «imporre al titolare del brevetto l’obbligo di concedere a terzi, sia pure in contropartita di un ragionevole compenso, una licenza per la fornitura di prodotti che incorporino il modello equivarrebbe a privare detto titolare della sostanza del suo diritto esclusivo, e che il rifiuto di concedere una siffatta licenza non può, di per sé, costituire uno sfruttamento abusivo di posizione dominante». La Corte ha però aggiunto che «l’esercizio del diritto esclusivo, da parte di chi abbia brevettato un modello relativo a parti componenti della carrozzeria di automobili, [poteva] essere vietato dall’art. [82 CE] qualora [desse] luogo, da parte di un’impresa in posizione dominante, a determinati comportamenti abusivi, come l’arbitrario rifiuto di fornire pezzi di ricambio ad officine di riparazione indipendenti, il fissare i prezzi dei pezzi di ricambio ad un livello non equo o la decisione di non produrre più pezzi di ricambio per un dato modello malgrado il fatto che numerose vetture di questo modello [fossero] ancora in circolazione, purché questi comportamenti [potessero] pregiudicare il commercio fra Stati membri» (punto 9). Nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, la Corte, pronunciandosi in sede di impugnazione, era stata ugualmente chiamata a pronunciarsi sul problema del rifiuto, da parte di un’impresa dominante, di concedere a terzi una licenza per l’uso di un diritto di proprietà intellettuale. La causa all’origine di tale sentenza aveva ad oggetto una decisione con cui la Commissione riteneva che tre società di telediffusione avessero abusato della posizione dominante da esse detenuta sul mercato rappresentato dai rispettivi elenchi dei programmi settimanali e su quello delle guide televisive in cui i detti elenchi erano pubblicati avvalendosi del loro diritto d’autore sui suddetti elenchi per impedire a terzi di pubblicare guide settimanali complete dei programmi delle diverse catene televisive. Di conseguenza, la Commissione aveva ingiunto alle società di telediffusione di fornirsi reciprocamente e di fornire a terzi, su richiesta e su base non discriminatoria, i loro elenchi settimanali dei futuri programmi e di consentire la riproduzione di tali elenchi da parte di altre parti. In particolare, essa aveva precisato che, qualora le dette società avessero scelto di fornire e di permettere la riproduzione dei programmi mediante licenze, gli eventuali diritti avrebbero dovuto essere di un importo ragionevole. Nella sentenza Magill, citata supra al punto 107 (punto 49), la Corte, richiamandosi alla sentenza Volvo, citata supra al punto 321, ha dichiarato che «il diritto esclusivo di riproduzione [faceva] parte delle prerogative dell’autore, con la conseguenza che un diniego di licenza, pur provenendo da un’impresa in posizione dominante, non può costituire di per sé un abuso di tale posizione». Sempre rinviando alla sentenza Volvo, citata supra al punto 321, essa ha precisato però che «dall’esercizio del diritto esclusivo da parte del titolare [poteva], in casi eccezionali, derivare un comportamento abusivo» (punto 50). La Corte ha ritenuto che le seguenti circostanze fossero rilevanti per stabilire la natura abusiva del comportamento addebitato alle società di telediffusione in questione. In primo luogo, il rifiuto ad esse contestato riguardava un prodotto, l’elenco dei programmi settimanali delle catene televisive, la cui fornitura era indispensabile per lo svolgimento dell’attività in oggetto, ossia la produzione di una guida settimanale completa dei programmi televisivi (punto 53). In secondo luogo, detto rifiuto ostacolava l’emergere di un prodotto nuovo, una guida settimanale completa dei programmi televisivi, che le ricorrenti non offrivano e per la quale sussisteva una domanda potenziale da parte del consumatore, il che configurava un abuso ex art. 82, secondo comma, lett. b), CE (punto 54). In terzo luogo, il rifiuto non era giustificato (punto 55). Infine, in quarto luogo, con tale comportamento le società di telediffusione si erano riservate un mercato derivato, quello delle guide televisive settimanali, escludendo qualunque tipo di concorrenza su siffatto mercato (punto 56). Nella causa che ha dato origine alla sentenza Bronner, citata supra al punto 112, con una domanda pregiudiziale posta ai sensi dell’art. 234 CE si chiedeva alla Corte di stabilire se il fatto che un gruppo editoriale, che deteneva una parte preponderante del mercato austriaco dei quotidiani e gestiva l’unica rete di distribuzione a domicilio esistente in Austria a livello nazionale, negasse all’editore di un quotidiano concorrente l’accesso al detto sistema, contro versamento di un prezzo equo, o che lo subordinasse all’acquisto, presso il suddetto gruppo, di alcuni servizi complementari, costituisse un abuso di posizione dominante contrario all’art. 82 CE. In tale sentenza (punto 38) la Corte ha in primo luogo puntualizzato che, se nelle sentenze Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Commissione e CBEM, citate supra al punto 320, essa aveva giudicato abusivo il fatto che un’impresa detentrice di una posizione dominante su un dato mercato si rifiutasse di fornire a un’impresa con la quale si trovava in concorrenza su un mercato vicino le materie prime o i servizi indispensabili per l’esercizio dell’attività della detta impresa concorrente, essa lo ha fatto in quanto il comportamento di cui trattavasi poteva eliminare del tutto la concorrenza esercitata da quest’ultima. In secondo luogo (punto 39), la Corte ha chiarito che ai punti 49 e 50 della sentenza Magill, citata supra al punto 107, essa aveva confermato che il rifiuto del titolare di un diritto di proprietà intellettuale di concedere una licenza, pur provenendo da un’impresa in posizione dominante, non può costituire di per sé un abuso di tale posizione, ma anche aveva sottolineato che l’esercizio del diritto esclusivo da parte del titolare può determinare, in circostanze eccezionali, un comportamento abusivo. Infine, essa ha ricordato le circostanze eccezionali individuate nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, prima di dichiarare (punto 41) quanto segue: «[A]nche supponendo che questa giurisprudenza relativa all’esercizio di un diritto di proprietà intellettuale sia applicabile all’esercizio di qualsivoglia diritto di proprietà, occorrerebbe inoltre, per poter utilmente rifarsi alla [suddetta] sentenza (…) onde concludere per la sussistenza di un abuso ai sensi dell’art. [82 CE] in una situazione come quella oggetto della (…) questione pregiudiziale, non solo che il diniego del servizio costituito dal recapito a domicilio possa eliminare del tutto la concorrenza sul mercato dei quotidiani da parte della persona che richiede il servizio e non sia obiettivamente giustificabile, ma anche che detto servizio sia, di per sé, indispensabile per l’esercizio dell’attività di tale persona, nel senso che non esiste alcun modo di distribuzione che possa realmente o potenzialmente sostituirsi al predetto sistema di recapito a domicilio». Nella sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Corte si è nuovamente pronunciata sulle condizioni in base alle quali il rifiuto da parte di un’impresa dominante di concedere a un terzo una licenza per l’uso di un prodotto protetto da un diritto di proprietà intellettuale poteva costituire un comportamento abusivo ai sensi dell’art. 82 CE. Innanzi tutto (punto 34), facendo riferimento alla sentenza Volvo, citata supra al punto 321, e alla sentenza Magill, citata supra al punto 107, la Corte ha ribadito che, secondo una consolidata giurisprudenza, il diritto esclusivo di riproduzione fa parte delle prerogative del titolare di un diritto di proprietà intellettuale, con la conseguenza che un diniego di licenza, pur provenendo da un’impresa in posizione dominante, non può costituire di per sé un abuso di tale posizione. Inoltre (punto 35), essa ha sottolineato che, come risulta dalla medesima giurisprudenza, dall’esercizio del diritto esclusivo da parte del titolare può, in casi eccezionali, derivare un comportamento abusivo. Infine, dopo aver ricordato le circostanze eccezionali individuate nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, la Corte (punto 38) ha dichiarato che dalla suddetta giurisprudenza consegue che, affinché il rifiuto di un’impresa titolare di un diritto di autore di dare accesso ad un prodotto o ad un servizio indispensabile per esercitare una data attività possa essere qualificato abusivo, è sufficiente che siano integrate tre condizioni cumulative, e cioè che tale rifiuto costituisca ostacolo alla comparsa di un nuovo prodotto per il quale esiste una domanda potenziale dei consumatori, che sia ingiustificato e idoneo a escludere qualsiasi concorrenza sul mercato derivato. Come emerge dalla giurisprudenza testé richiamata, il fatto che un’impresa in posizione dominante rifiuti di concedere a terzi una licenza per l’uso di un prodotto coperto da un diritto di proprietà intellettuale non può costituire di per sé un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE. Soltanto in circostanze eccezionali l’esercizio del diritto esclusivo da parte del titolare del diritto di proprietà intellettuale può dar luogo a simile abuso. Dalla stessa giurisprudenza deriva altresì che vanno considerate eccezionali, in particolare, le seguenti circostanze: — in primo luogo, il fatto che il rifiuto verta su un prodotto o un servizio indispensabile per l’esercizio di una determinata attività su un mercato vicino; — in secondo luogo, il fatto che il rifiuto sia idoneo a escludere qualsiasi concorrenza effettiva su tale mercato; — in terzo luogo, il fatto che il rifiuto costituisca ostacolo alla comparsa di un nuovo prodotto per il quale esiste una domanda potenziale dei consumatori. Una volta dimostrata l’esistenza delle suddette circostanze, il rifiuto da parte del titolare in posizione dominante di accordare una licenza è atto a violare l’art. 82 CE, a meno che non sia obiettivamente giustificato. Va rilevato come la circostanza che il rifiuto costituisca ostacolo alla comparsa di un nuovo prodotto per il quale esiste una domanda potenziale dei consumatori compare soltanto nella giurisprudenza relativa all’esercizio di un diritto di proprietà intellettuale. Occorre infine aggiungere che, affinché il rifiuto di dare accesso ad un prodotto o ad un servizio indispensabile per esercitare una data attività possa essere qualificato abusivo, si devono distinguere due mercati: da un lato, il mercato costituito dal suddetto prodotto o servizio, sul quale l’impresa che oppone il rifiuto detiene una posizione dominante; dall’altro lato, un mercato vicino, sul quale il prodotto o servizio di cui trattasi viene utilizzato per la produzione di un altro bene o per la fornitura di un altro servizio. Va precisato che il fatto che il prodotto o il servizio indispensabile non sia venduto separatamente non esclude di primo acchito la possibilità di individuare un mercato distinto (v., in tal senso, sentenza IMS Health, cit. supra al punto 107, punto 43). Infatti, come spiegato dalla Corte al punto 44 della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, è sufficiente che possa essere identificato un mercato potenziale, anche ipotetico, e che ciò si verifica allorché prodotti o servizi sono indispensabili per svolgere una determinata attività e per essi esiste un’effettiva domanda da parte delle imprese che intendono esercitare l’attività stessa. Di conseguenza, come concluso dalla Corte al punto successivo della suddetta sentenza, è determinante che possano essere identificati due diversi stadi di produzione tra loro collegati in quanto il prodotto a monte è un elemento indispensabile per la fornitura del prodotto a valle. Tenuto conto degli elementi che precedono, il Tribunale ritiene necessario innanzi tutto valutare se le circostanze individuate nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, come ricordate ai punti 332 e 333 della presente sentenza, sussistano anche nel caso di specie. Solo nel caso in cui dovesse constatare che una o più di tali circostanze sono assenti, il Tribunale valuterà, successivamente, le circostanze particolari invocate dalla Commissione (v. supra, punto 317). ii) Sul carattere indispensabile delle informazioni sull’interoperabilità Argomenti delle parti Secondo la Microsoft, le informazioni sull’interoperabilità contemplate dalla decisione impugnata non sono indispensabili per l’esercizio dell’attività di fornitura di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. A suo parere, non si può qualificare come indispensabile una determinata tecnologia se, senza avere accesso ad essa, risulta «economicamente sostenibile» per i concorrenti dell’impresa in posizione dominante elaborare e vendere i loro prodotti. La Microsoft ritiene che la decisione impugnata, su questo punto, contenga un errore di diritto e un errore di fatto. In primo luogo, la Microsoft sostiene che l’errore di diritto consiste nel fatto che la Commissione ha utilizzato un criterio inadeguato, straordinario e assoluto per «valutare se poteva esservi concorrenza». Rinviando ai punti 176-184 della decisione impugnata, essa afferma che secondo la Commissione i sistemi operativi per server concorrenti della Microsoft debbono essere in grado di comunicare con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server esattamente allo stesso modo in cui comunicano i sistemi operativi Windows per server. La giurisprudenza, però, non richiederebbe che venga accordato un simile «accesso ottimale» al mercato. Nella sua replica la Microsoft critica il fatto che la Commissione abbia valutato il grado di interoperabilità richiesto sulla base di quanto necessario per consentire ai suoi concorrenti di rimanere in modo proficuo sul mercato. Essa sostiene che la nozione di interoperabilità utilizzata dalla Commissione ai punti 666-687 della decisione impugnata non è ragionevole, perché implica una «quasi identità» tra i sistemi operativi Windows per server e i sistemi operativi concorrenti. Richiamandosi ai passaggi dei punti 669 e 679 della decisione impugnata menzionati supra al punto 126, essa afferma che, qualora si dovesse accogliere una nozione di questa portata, «qualunque tecnologia sarebbe indispensabile». La Microsoft aggiunge che la sola giustificazione addotta nella decisione impugnata per sostenere che tale «livello» di interoperabilità è indispensabile affinché i concorrenti possano rimanere sul mercato in condizioni economicamente sostenibili attiene al fatto che l’accesso alle specificazioni di cui si tratta potrebbe consentire ai concorrenti di evitare che gli utenti debbano «identificarsi due volte» (punto 183 della decisione impugnata). A suo parere, tale giustificazione non è adeguata dato che, in primo luogo, molti venditori già forniscono soluzioni basate su una «identificazione unica», in secondo luogo, la necessità di una doppia identificazione costituisce evidentemente una soluzione alternativa (sebbene meno vantaggiosa) e, in terzo luogo, la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata va molto oltre quanto necessario per risolvere il suddetto problema minore. Sempre in sede di replica, dopo aver rinviato agli argomenti riprodotti supra, ai punti 125-128 e aver ribadito che la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata non permetterà ai suoi concorrenti di sviluppare prodotti «quasi identici» ai sistemi operativi Windows per server, la Microsoft sostiene che la Commissione non ha comunque dimostrato l’esistenza di un nesso di causalità tra la «non disponibilità» di specificazioni per i suoi protocolli di comunicazione e il fatto che i suoi concorrenti non siano asseritamente in grado di rimanere sul mercato in modo economicamente sostenibile. Nelle sue osservazioni sulle memorie di intervento, la Microsoft nega che gli operatori sul mercato e i consumatori esigano una «perfetta sostituibilità» e afferma che detta esigenza va ben oltre il «criterio del carattere indispensabile» enunciato dalla Corte nelle sentenze Bronner, citata supra al punto 112, e IMS Health, citata supra al punto 107. In particolare, essa spiega che i suoi concorrenti «non hanno bisogno di Active Directory», dal momento che i loro sistemi operativi per server dispongono di servizi di annuario che sono loro propri, i quali sono in grado di fornire servizi per gruppi di lavoro ai sistemi operativi Windows per PC clienti e per server. In secondo luogo, la Microsoft ritiene la decisione impugnata viziata da un errore di fatto in quanto la Commissione non ha tenuto conto del fatto che sul mercato sono presenti numerosi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e afferma che in Europa le imprese continuano a mantenere al proprio interno reti informatiche eterogenee, ossia contenenti sistemi operativi forniti da distributori diversi. Al riguardo, la Microsoft ricorda di aver prodotto, durante il procedimento amministrativo, alcune relazioni nelle quali esperti informatici descrivono «i modi per garantire una interoperabilità all’interno delle reti informatiche». Essa aggiunge che le risposte alle richieste di informazioni della Commissione confermano che l’interoperabilità fra diversi tipi di sistemi operativi è usuale all’interno delle reti informatiche europee. Infatti, il 47% delle società che hanno risposto alle suddette richieste di informazioni avrebbero detto di utilizzare sistemi operativi per server concorrenti della Microsoft per la fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti a sistemi operativi Windows per PC clienti. Vi sarebbero prove analoghe per quel che riguarda i servizi di gestione di utenti e gruppi di utenti. La Microsoft ribadisce che peraltro dalle relazioni Mercer risulta che, nelle loro scelte di sistemi operativi per server, le imprese non si sentono vincolate da considerazioni legate all’interoperabilità. La Microsoft sostiene poi che l’interoperabilità tra sistemi operativi per server concorrenti e i sistemi operativi Windows per PC clienti può essere realizzata grazie a cinque metodi diversi. Ciascuno di questi metodi rappresenterebbe un’alternativa alla divulgazione dei protocolli di comunicazione in oggetto e consentirebbe ai diversi sistemi operativi di «funzionare correttamente insieme». Secondo la Microsoft, anche se il ricorso a questi diversi metodi non permette di ottenere la «sostituibilità perfetta», ritenuta essenziale dalla Commissione, essi consentono, tuttavia, di raggiungere agevolmente il «livello minimo di interoperabilità (…) necessario per garantire una concorrenza effettiva». I cinque metodi cui la Microsoft si riferisce sono i seguenti: primo, l’utilizzazione di protocolli di comunicazione standard come i protocolli TCP/IP (Transmission Control Protocol/Internet Protocol) e HTTP (Hyper Text Transfer Protocol); secondo, l’aggiunta di un codice software ad un sistema operativo Windows per PC clienti o per server in modo da consentirgli di comunicare con un sistema operativo per server concorrente utilizzando protocolli di comunicazione specifici per quest’ultimo sistema operativo; terzo, l’aggiunta di un codice software a un sistema operativo per server concorrente, in modo da permettergli di comunicare con un sistema operativo Windows per PC clienti o per server utilizzando i protocolli di comunicazione propri dei sistemi operativi Windows; quarto, l’utilizzazione di un sistema operativo Windows per server come «passerella» tra due insiemi diversi di protocolli di comunicazione; e, quinto, l’aggiunta di un blocco di codici software a tutti i sistemi operativi per PC clienti e per server di una rete che permetta di garantire l’interoperabilità tramite la comunicazione tra i diversi blocchi di codici software. Nel medesimo ambito la Microsoft contesta alla Commissione di non aver dimostrato nella decisione impugnata che l’ingegneria a ritroso dei suoi protocolli di comunicazione fosse «tecnicamente o economicamente impossibile». La Microsoft aggiunge che dalle prove raccolte dalla Commissione durante il procedimento amministrativo emerge che i metodi sopra elencati funzionano nella pratica per i prodotti Linux e per gli altri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Essa sottolinea che i distributori dei prodotti Linux non hanno smesso di acquisire quote sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e ciò anche senza aver avuto accesso alle specificazioni dei suoi protocolli di comunicazione. Facendo rinvio alle sezioni D e E di una relazione preparata dai sigg. Evans, Nichols e Padilla (allegato C.11 alla replica), essa aggiunge che questi prodotti continueranno ad evolvere a danno dei sistemi operativi Windows per server. La Microsoft precisa poi che è ampiamente riconosciuto che Linux rappresenta un serio concorrente della Microsoft e che i dieci maggiori fornitori di server di prezzo inferiore a 25000 dollari statunitensi (USD) propongono server per gruppi di lavoro che utilizzano Linux. La CompTIA e l’ACT formulano argomenti sostanzialmente analoghi a quelli fatti valere dalla Microsoft. La CompTIA, in particolare, critica il fatto che secondo la Commissione i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti debbono raggiungere un grado di interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti «altrettanto efficace quanto quello realizzato dalla Microsoft stessa». Rinviando agli argomenti elaborati dalla Microsoft nei propri atti a questo riguardo, l’ACT sostiene che esistono vari metodi che permettono di garantire una interoperabilità sufficiente tra i sistemi operativi di fornitori diversi. Inoltre, essa teme che il modo in cui la Commissione interpreta il criterio del carattere indispensabile abbia effetti negativi sull’innovazione. La Commissione afferma che la divulgazione, da parte della Microsoft, delle informazioni sull’interoperabilità ai suoi concorrenti è indispensabile per consentire loro di continuare a essere competitivi sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In primo luogo, per quel che riguarda il presunto errore di diritto, la Commissione sostiene che le affermazioni della Microsoft si basano su una presentazione non corretta della sua posizione e su una confusione tra questioni diverse analizzate nella decisione impugnata. Essa spiega che il criterio del carattere indispensabile impone di esaminare, da un lato, quale sia il grado di interoperabilità necessario per continuare ad essere un concorrente economicamente sano sul mercato e, dall’altro lato, se le informazioni alle quali è negato l’accesso costituiscano la sola fonte economicamente sostenibile per raggiungere il suddetto grado di interoperabilità. Dopo aver evidenziato che le informazioni che la Microsoft si rifiuta di diffondere sono «collegate funzionalmente ai PC clienti», la Commissione precisa che la loro indispensabilità deriva, in primo luogo, dall’importanza dell’interoperabilità con i PC clienti per i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 383-386 della decisione impugnata) e, in secondo luogo, dal quasi monopolio che la Microsoft detiene sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti. La Commissione sottolinea anche di aver analizzato il criterio del carattere indispensabile, come definito dalla giurisprudenza, nei punti 666-686 della decisione impugnata e di aver esaminato, in particolare, se esistessero soluzioni alternative alla divulgazione delle informazioni di cui si tratta per consentire alle imprese di competere in maniera economicamente sostenibile con la Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Secondo la Commissione, la Microsoft ritiene che il semplice fatto che esistano soluzioni di interoperabilità non efficaci, che permettono ai suoi concorrenti solo una penetrazione «de minimis» nel mercato ovvero una tutela di posizioni «de minimis» su quest’ultimo, dimostrerebbe che il requisito dell’indispensabilità non è soddisfatto. Questo argomento non può essere accolto, dal momento che il suddetto requisito dev’essere valutato conformemente all’obiettivo di preservare una struttura concorrenziale effettiva vantaggiosa per i consumatori. Si tratterebbe, in effetti, della questione se le informazioni di cui viene rifiutata la divulgazione siano indispensabili per l’esercizio di un’attività sul mercato di cui trattasi «in quanto forza concorrenziale vitale e non in quanto attore “de minimis” che ha in realtà abbandonato il mercato per occupare una “nicchia”». In sede di controreplica, la Commissione precisa che la tesi da essa sostenuta è che un’impresa dominante non ha diritto di compromettere la concorrenza effettiva su un mercato derivato negando abusivamente ai suoi concorrenti l’accesso ad un «fattore di produzione» necessario per la loro vitalità economica. Essa aggiunge che, se non esistono soluzioni sostitutive del «fattore di produzione» rifiutato in grado di permettere ai concorrenti di esercitare una pressione concorrenziale effettiva sull’impresa dominante nel mercato derivato, è allora evidente che il suddetto «fattore di produzione» è indispensabile al mantenimento di una concorrenza effettiva. Sempre nella controreplica, la Commissione ribadisce che esiste un’intera gamma di possibili gradi di interoperabilità tra i PC configurati con sistema operativo Windows e i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Essa sostiene di non aver stabilito a priori a un dato livello il grado di interoperabilità indispensabile per mantenere una concorrenza effettiva sul mercato, ma di aver basato le proprie conclusioni al riguardo sul carattere manifestamente insoddisfacente dei metodi alternativi ai quali i concorrenti della Microsoft erano già ricorsi e che non «fornivano in modo economicamente sostenibile il grado di interoperabilità richiesto dai clienti». Essa nega nuovamente di aver tenuto conto di un grado di interoperabilità equivalente alla «quasi identità», come sostenuto dalla Microsoft, e chiarisce di ritenere indispensabile non che i concorrenti della Microsoft vengano autorizzati a riprodurre le soluzioni di interoperabilità realizzate da quest’ultima, bensì che siano messi in grado di raggiungere un «grado di interoperabilità equivalente grazie ai loro sforzi di innovazione». Infine, la Commissione spiega di aver esaminato, ai punti 590-692 della decisione impugnata, le «gravi conseguenze» che il limitato grado di interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti comporta per i concorrenti e i clienti. In particolare, essa precisa che il comportamento contestato alla Microsoft ha come conseguenza la progressiva estromissione di tutti i concorrenti di quest’ultima dal mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e ciò anche se in origine alcuni di essi godevano, rispetto alla Microsoft, di un notevole vantaggio commerciale o tecnologico sul detto mercato (punti 587 e 668 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione respinge le affermazioni relative al presunto errore di fatto. Anzitutto, essa sostiene che non è provato che le soluzioni prospettate dagli esperti informatici nelle relazioni prodotte dalla Microsoft nel corso del procedimento amministrativo costituiscano alternative alla divulgazione delle informazioni sull’interoperabilità sostenibili sotto il profilo commerciale. Inoltre, l’argomento che la Microsoft trae dalle risposte alle richieste di informazioni della Commissione sarebbe inconferente, in quanto «significa che è sufficiente l’interoperabilità con operatori di scarsa importanza, o che esiste già una certa interoperabilità». In realtà, la Microsoft non terrebbe conto del fatto che i suoi concorrenti sono entrati sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro prima che essa stessa iniziasse a distribuire questo tipo di prodotti. Il fatto che le informazioni di cui trattasi siano indispensabili per consentire ai detti concorrenti di continuare a rappresentare una forza concorrenziale vitale rispetto ai prodotti della Microsoft comporterebbe una progressiva eliminazione dei concorrenti stessi. La circostanza che tale eliminazione non si sia ancora conclusa non dimostrerebbe che il criterio del carattere indispensabile non è soddisfatto, dal momento che quel che importa è sapere se le informazioni sono indispensabili per conservare una posizione di concorrenza vitale sul mercato. In terzo luogo, riguardo ai cinque metodi alternativi che permettono di garantire l’interoperabilità tra i sistemi operativi forniti da distributori diversi, cui la Microsoft fa riferimento, la Commissione osserva che la Microsoft non contesta le osservazioni contenute al riguardo nella decisione impugnata, ma si limita ad affermare che questi metodi sono «realizzabili» e che permettono ai suoi prodotti e a quelli dei suoi concorrenti di «funzionare correttamente insieme». La Commissione ricorda che nella decisione impugnata essa ha già preso in esame i suddetti metodi e in particolare ha valutato se l’ingegneria a ritroso potesse costituire un’alternativa alla divulgazione delle informazioni relative all’interoperabilità (punti 683-687 della decisione impugnata), dimostrando che essi non rappresentavano dei «sostituti validi» rispetto alla divulgazione delle informazioni sull’interoperabilità di cui trattasi. In quarto luogo, la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft seecondo la quale l’analisi compiuta nella decisione impugnata è contraddetta dall’ingresso e dall’asserita crescita di Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Innanzi tutto, essa precisa che i dati riferiti a Linux «non [sono espressione] della penetrazione del mercato da parte di un operatore unico, ma piuttosto degli sforzi compiuti da un certo numero di distributori concorrenti che si basano su Linux (Red Hat, Novel/SuSE, IBM, Sun, ecc.)». Di conseguenza, la quota di mercato di ciascuno dei suddetti distributori concorrenti sarebbe «minuscola». La Commissione contesta poi le osservazioni contenute nella sezione D della relazione dei sigg. Evans, Nichols e Padilla, contenuta nell’allegato C.11 alla replica, e afferma quanto segue: — come indicato tra l’altro ai punti 487-490 della decisione impugnata, i dati provenienti dall’International Data Corporation (IDC) utilizzati dai suddetti esperti per preparare tale relazione sono approssimativi e pertanto inadatti, da soli, per valutare l’evoluzione del mercato; — ciò «vale a maggior ragione per variazioni annuali del tutto marginali rispetto alla dimensione complessiva del mercato»; — nulla prova che la quota di mercato pari al 6,75% di cui disporrebbe Linux in termini di unità vendute, calcolata dalla Microsoft in base ad un fattore di estrapolazione relativo all’insieme dei server, si applichi al mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro; — i due esempi di risposta all’indagine di mercato del 2003 invocati dagli esperti per dimostrare che si possono utilizzare, in relazione con Linux, soluzioni di interoperabilità basate sulla tecnica dell’ingegneria a ritroso non sono rappresentativi, in quanto gli enti in questione sono due dei soli tre enti, su un totale di oltre 100 partecipanti all’indagine di mercato, che «utilizzavano Linux/Samba in misura non trascurabile»; — gli esperti non forniscono alcuna informazione sul modo in cui gli altri quattro metodi che permettono di garantire l’interoperabilità tra i sistemi operativi forniti da distributori diversi, evocati dalla Microsoft, avrebbero potuto permettere l’asserita crescita di Linux sul mercato durante il periodo preso in considerazione riguardo all’abuso consistente nel rifiuto di fornitura. Parimenti, la Commissione contesta le osservazioni contenute nella sezione E della stessa relazione e afferma quanto segue: — ai punti 605-610 della decisione impugnata essa ha già respinto gli argomenti della Microsoft basati sulle previsioni dell’IDC e sui risultati del terzo sondaggio realizzato dalla Mercer; — l’IDC tende a sopravvalutare le previsioni relative alle quote di mercato della Linux per quel che riguarda le sottocategorie «gestione di rete» e «condivisione di files/stampanti»; — la «migrazione» del sistema operativo Windows NT verso il sistema operativo Linux menzionata nel rapporto dell’8 marzo 2004 della Merrill Lynch (allegato 7 all’allegato C.11 alla replica) rischia di riverlarsi un fenomeno circoscritto, poiché Windows NT è un «prodotto superato non più supportato dalla Microsoft»; — la relazione del 25 maggio 2004 dello Yankee Group (allegato 9 all’allegato C.11 alla replica) verte sui sistemi operativi per server in generale, e non sui sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, ed è pertanto in gran parte privo di rilevanza per il caso in esame; — il rapporto del 27 maggio 2004 della Forrester Research (allegato 10 all’allegato C.11 alla replica) non riguarda principalmente i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e contiene osservazioni che contraddicono la tesi sostenuta dalla Microsoft, ossia quella secondo cui il 92% dei soggetti interrogati avrebbe utilizzato Active Directory nel 2006. La SIIA fa valere sostanzialmente gli stessi argomenti della Commissione. Essa sottolinea che è fondamentale per la concorrenza sulla base dei meriti nel settore dei software che i fornitori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro siano in grado di realizzare l’interoperabilità con i prodotti pressoché monopolistici della Microsoft «ad armi pari» con quest’ultima. Essa sostiene che, per poter svolgere una concorrenza effettiva sul mercato, è indispensabile che i suddetti fornitori possano accedere alle informazioni sull’interoperabilità di cui si tratta. La FSFE respinge l’argomento della Microsoft basato sull’esistenza di cinque metodi alternativi che permettono di garantire l’interoperabilità. In particolare, essa afferma che «[t]ecnicamente, tutti questi metodi descrivono scenari realistici», ma «omettono un elemento fondamentale, ossia l’autenticazione». Al riguardo, essa spiega che la Microsoft ha realizzato un «accoppiamento stretto» dei suoi sistemi operativi Windows per PC clienti con i propri «server di autenticazione», in modo tale che è semplicemente impossibile separare l’operazione di autenticazione dalle altre operazioni eseguite dai server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows. Giudizio del Tribunale Come già indicato al punto 207 della presente sentenza, per stabilire se le informazioni di cui trattasi fossero indispensabili la Commissione ha seguito un ragionamento in due fasi nel senso che, in primo luogo, ha esaminato quale fosse il grado di interoperabilità con l’architettura di dominio Windows che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro forniti dai concorrenti della Microsoft dovevano raggiungere per poter rimanere in modo proficuo sul mercato e, in secondo luogo, ha valutato se le informazioni sull’interoperabilità che la Microsoft si rifiutava di divulgare fossero indispensabili per raggiungere tale grado di interoperabilità. Secondo la Microsoft si tratta di un ragionamento erroneo in diritto e in fatto. — Il presunto errore di diritto Gli argomenti presentati dalla Microsoft riguardo al presunto errore di diritto in cui sarebbe incorsa la Commissione si riferiscono alla prima parte del ragionamento da essa seguito. Innanzi tutto, la Microsoft contesta il grado di interoperabilità richiesto dalla Commissione nel caso di specie, affermando, in sostanza, che tale posizione della Commissione equivale ad esigere che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro dei suoi concorrenti siano in grado di comunicare con i sistemi operativi Windows per PC clienti e per server esattamente allo stesso modo dei sistemi operativi Windows per server. La Microsoft ribadisce che un tale grado di interoperabilità implica una quasi indentità tra questi ultimi sistemi e quelli dei suoi concorrenti. Tali affermazioni vanno respinte. Al riguardo, il Tribunale ricorda di aver già chiarito, ai punti 207-245 della presente sentenza, quale fosse il grado di interoperabilità preso in considerazione dalla Commissione nella decisione impugnata. In particolare, esso ha rilevato che secondo la Commissione, per poter fare una concorrenza efficace ai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, i sistemi operativi concorrenti dovevano essere in grado di interoperare con l’architettura di dominio Windows su un piano di parità con i suddetti sistemi Windows (v. supra, punto 230). Esso ha precisato che l’interoperabilità, come concepita dalla Commissione, presentava due componenti indissociabili, ossia l’interoperabilità client-server e quella server-server, e che in particolare, essa implicava che un server sul quale era installato un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente della Microsoft potesse agire in quanto controller del dominio all’interno di un dominio Windows che utilizza l’Active Directory e, di conseguenza, fosse in grado di partecipare al meccanismo della replica multimaster con gli altri controller del dominio (v. supra, punti 231 e 233). Il Tribunale ha già dichiarato, del pari, che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, la Commissione, nell’esigere il suddetto grado di interoperabilità, non intendeva affatto che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti funzionassero sotto tutti gli aspetti come un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro e, quindi, che i suoi concorrenti potessero elaborare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro che fossero identici, o anche «pressoché identici», a quelli della Microsoft (v. supra, punti 234-242). Inoltre, la Microsoft censura il fatto che la Commissione abbia valutato il grado di interoperabilità richiesto in base a quanto essa riteneva necessario per consentire agli ideatori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti di rimanere in maniera economicamente sostenibile sul mercato. Basta ricordare in proposito che il Tribunale, al punto 229 della presente sentenza, ha già confermato la validità dell’approccio seguito dalla Commissione al riguardo. Infine, la Microsoft sostiene che non occorre che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro dei suoi concorrenti raggiungano il grado di interoperabilità richiesto dalla Commissione per poter restare in modo economicamente sostenibile sul mercato. Occorre sottolineare che l’analisi compiuta dalla Commissione nella decisione impugnata riguardo alla suddetta questione si basa su valutazioni economiche complesse e che essa, pertanto, può essere oggetto solo di un controllo limitato da parte del Tribunale (v. supra, punto 87). Orbene, come emerge dalle considerazioni testé esposte, la Microsoft non ha dimostrato che la suddetta analisi è manifestamente erronea. A questo proposito, in primo luogo, occorre rilevare che la Microsoft non ha dimostrato che l’osservazione della Commissione secondo cui «l’interoperabilità con il sistema operativo Windows per PC clienti riveste un’importanza fondamentale per la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro» (punto 586 della decisione impugnata) è manifestamente erronea. Al contrario, numerosi elementi confermano la fondatezza di tale osservazione. Infatti, come emerge in particolare dalle spiegazioni tecniche sui prodotti in oggetto contenute ai punti 21-59 della decisione impugnata, nonché da quelle fornite dai periti di parte nel corso dell’udienza, bisogna tener presente che, per loro natura, i programmi per computer non funzionano in modo isolato, ma sono concepiti per comunicare e funzionare con altri programmi per il computer e con l’hardware, in particolare negli ambienti di rete (v. supra, punto 157 e decimo ‘considerando’ della direttiva 91/250). Occorre altresì osservare che, in seno alle reti informatiche installate all’interno delle organizzazioni, la necessità di essere in grado di funzionare congiuntamente è particolarmente pressante nel caso dei sistemi operativi per PC clienti, da un lato, e dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, dall’altro lato. Infatti, come sottolineato dalla Commissione al punto 383 della decisione impugnata e come già rilevato al punto 161 della presente sentenza, i servizi di condivisione di files e di stampanti, nonché di gestione utenti e gruppi di utenti sono strettamente connessi all’uso dei PC clienti e vengono forniti agli utenti dei PC clienti come un pacchetto di operazioni tra di loro collegate. Come spiegato in udienza dai periti di parte, all’interno delle reti informatiche i rapporti tra i server per gruppi di lavoro, da un lato, e i PC clienti, dall’altro lato, vengono «stimolati» o «provocati» da azioni o domande provenienti dagli utenti dei PC clienti, come ad esempio l’introduzione di un nome o di una password, la creazione di una cartella o la richiesta di stampa di un documento. Del pari, la Commissione osserva giustamente al punto 532 della decisione impugnata che «[i] PC clienti e i server per gruppi di lavoro sono nodi di una rete informatica e (…) sono quindi fisicamente collegati tra di loro». Infine, va ricordato che una delle funzioni fondamentali dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro è proprio la gestione dei PC clienti. Occorre aggiungere, come indicato ai punti 383-386 della decisione impugnata, che alcuni risultati dei sondaggi realizzati dalla Mercer confermano l’importanza dell’interoperabilità dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro con i sistemi operativi per PC clienti. Oltre ai risultati del secondo e del terzo sondaggio della Mercer, relativi più in particolare all’interoperabilità con i PC clienti configurati con sistema operativo Windows e che verranno esaminati ai punti 401-412 della presente sentenza, si deve rilevare che dal primo sondaggio della Mercer emerge che la facilità con cui un prodotto riesce ad integrarsi all’interno di un ambiente informatico esistente o progettato per il futuro costituisce uno dei principali fattori di cui i responsabili dei settori informatici tengono conto nel prendere decisioni in materia di acquisto di prodotti informatici. Si deve altresì sottolineare che dal confronto tra alcuni risultati di quest’ultimo sondaggio con altri risultati del terzo sondaggio della Mercer deriva che l’importanza dell’interoperabilità con i sistemi operativi per PC clienti è maggiore nel caso dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro che non nel caso degli altri tipi di prodotti per server (punto 386 della decisione impugnata). In secondo luogo, il Tribunale considera che l’interoperabilità dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro con i sistemi operativi per PC clienti sia ancora più importante quando questi ultimi sono sistemi Windows. Si deve osservare, infatti, che la posizione dominante occupata dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, come indicato dalla Commissione ai punti 429 e 472 della decisione impugnata, presenta «caratteristiche straordinarie» nel senso che, tra l’altro, le quote da essa detenute sul detto mercato sono superiori al 90% (punti 430-435 della decisione impugnata) e che Windows rappresenta lo «standard di fatto» per i suddetti sistemi operativi. Di conseguenza, poiché il sistema operativo Windows è presente sulla quasi totalità dei PC clienti installati all’interno delle organizzazioni, non è possibile continuare a vendere in modo economicamente sostenibile i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti se questi ultimi non sono in grado di raggiungere un elevato grado di interoperabilità con esso. In terzo luogo, il Tribunale osserva che, in base alla decisione impugnata, è importante che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft possano interoperare non solo con i sistemi operativi Windows per PC clienti, ma anche più in generale con l’architettura di dominio Windows. Nello specifico, la Commissione ritiene che, per poter essere venduti in modo economicamente sostenibile, i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti debbano essere in grado di partecipare all’architettura di dominio Windows — che costituisce un’«architettura» di interconnessioni e di interazioni tanto client-server quanto server-server, strettamente collegate tra di loro (v. supra, punti 179-189) — su un piano di parità con i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Ciò implica in particolare che un server su cui sia installato un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente della Microsoft possa agire come controller del dominio all’interno di un dominio Windows che utilizza Active Directory e, di conseguenza, che sia in grado di prendere parte al meccanismo della replica multimaster con gli altri controller del dominio. Si deve necessariamente constatare che la Microsoft non ha dimostrato che tale valutazione è manifestamente erronea. Al riguardo occorre, in primo luogo, osservare che, tenuto conto dei legami tecnologici, assai stretti e privilegiati, stabiliti dalla Microsoft tra i propri sistemi operativi Windows per PC clienti, da un lato, e i propri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, dall’altro lato, nonché del fatto che Windows è presente praticamente su tutti i PC clienti installati all’interno delle organizzazioni, giustamente la Commissione, al punto 697 della decisione impugnata, ha ritenuto che la Microsoft fosse in grado di imporre l’architettura di dominio Windows come lo «standard di fatto nel settore dell’informatica delle reti per gruppi di lavoro» (v., nel medesimo senso, il punto 779 della decisione impugnata, in cui la Commissione spiega tra l’altro che la posizione quasi monopolistica che la Microsoft detiene da anni sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti le permette di «fissare in larga misura, e indipendentemente dai suoi concorrenti, l’insieme delle regole di comunicazione coerenti che definiranno lo standard di fatto per l’interoperabilità nelle reti per gruppi di lavoro»). In secondo luogo, come indicato dalla Commissione al punto 637 della decisione impugnata, diversi elementi, come la stessa documentazione commerciale della Microsoft, alcune relazioni di analisti ed elementi raccolti nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 e dei sondaggi realizzati dalla Mercer provano che l’interoperabilità con l’ambiente Windows costituisce un fattore che svolge un ruolo chiave nell’adozione dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Infatti, ai punti 638-641 della decisione impugnata, la Commissione deduce numerosi elementi atti a provare che, sotto il profilo commerciale, la Microsoft utilizza in modo sistematico l’interoperabilità con l’ambiente Windows come argomento essenziale di marketing per i propri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Tali elementi non vengono contestati dalla Microsoft. Parimenti, ai punti 642-646 della decisione impugnata, la Commissione fa riferimento ad alcuni risultati dell’indagine di mercato del 2003 per dimostrare che l’interoperabilità con l’ambiente Windows svolge un ruolo di rilievo nelle decisioni delle organizzazioni interrogate in tema di acquisto dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Si deve rilevare che nel ricorso la Microsoft si limita ad affermare che le organizzazioni non scelgono i sistemi operativi per server in base a considerazioni legate alla loro interoperabilità con i sistemi operativi Windows, e rinvia genericamente ad alcuni documenti allegati al ricorso stesso [allegato A.12.1 al ricorso (Matthews, «The Commission’s Case on Microsoft’s Interoperability: An Examination of the Survey Evidence») e allegato A.22 al ricorso (Evans, Nichols e Padilla, «The Commission Has Failed to Address Major Flaws in the Design, Conduct, and Analyses of Its Article 11 Inquiries»)]. Per le ragioni chiarite supra, ai punti 94-99, il Tribunale non può tener conto dei suddetti allegati. In ogni caso, si deve necessariamente constatare che i risultati sopra indicati dell’indagine di mercato del 2003 confermano la fondatezza della tesi della Commissione. Così, nel corso di detta indagine, la Commissione ha chiesto tra l’altro agli enti intervistati se avessero già installato (o già deciso di installare) Active Directory nella maggior parte dei domini Windows delle proprie reti informatiche (domanda n. 15). Ai soggetti che avevano risposto affermativamente a tale domanda (ossia 61 su 102), la Commissione ha chiesto anche di indicare, scegliendo in un elenco di fattori, quali di essi avessero svolto un ruolo determinante nella loro decisione di adottare Active Directory (domanda n. 16). Dei suddetti 61 enti, 52 (vale a dire circa l85,2%) hanno indicato che aveva costituito un fattore di questo tipo il fatto che «Active Directory offre un’integrazione migliore con le postazioni di lavoro Windows, comprese le applicazioni utilizzate sui PC clienti o integrate nei PC clienti (per esempio, Outlook o Office), rispetto ai servizi di annuario concorrenti», oppure il fatto che «Active Directory è richiesto dalle applicazioni utilizzate nell’ambito della [loro] organizzazione» (domanda n. 16). Solo 17 enti invece (ossia circa il 27,9%) hanno indicato uno dei fattori seguenti come determinante nella loro decisione di adottare Active Directory: «Active Directory offre un’integrazione migliore con i servizi Web rispetto ai servizi di annuario concorrenti»; «Active Directory è un prodotto più maturo rispetto ai servizi di annuario concorrenti» e «Active Directory offre una migliore conformità agli standard connessi ai servizi di annuario e una migliore qualità di applicazione dei suddetti standard rispetto ai servizi di annuario concorrenti». Va inoltre rilevato che agli enti coinvolti nell’indagine di mercato del 2003 è stato chiesto anche se utilizzassero principalmente server configurati con sistema operativo Windows per la fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti (domanda n. 13). In caso di risposta affermativa, essi dovevano precisare se alcuni fattori legati all’interoperabilità, indicati nella stessa domanda, avessero avuto un ruolo determinante nella loro decisione di ricorrere ai suddetti server. Dei 77 enti che hanno risposto alla domanda, 58 (vale a dire circa il 75,3%) hanno indicato almeno uno dei fattori suddetti. Occorre sottolineare che, nella nota n. 101 del ricorso nonché nella nota n. 68 della replica, la Microsoft, limitandosi ad un rinvio generico alle spiegazioni contenute in alcuni allegati [allegato A.22 al ricorso e sezione A dell’allegato C.13 alla replica (Evans, Nichols e Padilla, «Response to the Commission’s Annex B.6 Regarding Its Article 11 Inquiries»)], sostiene che molte delle domande poste dalla Commissione nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 erano «viziate» o «tendenziose». Il Tribunale considera che tale argomento va respinto. Oltre al fatto che un rinvio generico agli allegati non può essere ammesso per le ragioni indicate supra, ai punti 94-99, si deve necessariamente constatare che l’argomento della Microsoft è intrinsecamente contraddittorio in quanto, nei passaggi degli atti cui si riferiscono le note in oggetto, la Microsoft adduce a sostegno della propria tesi proprio alcuni risultati dell’indagine di mercato del 2003. Per di più, deve osservarsi che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, i risultati del secondo e del terzo sondaggio della Mercer portano alle stesse conclusioni dell’indagine di mercato del 2003, per quanto riguarda l’importanza, per i consumatori, dell’interoperabilità con i sistemi operativi Windows. Infatti, nell’ambito del secondo sondaggio, citando gli stessi fattori connessi all’interoperabilità che compaiono nella domanda n. 13 dell’indagine di mercato del 2003 (v. supra, punto 399), la Mercer ha chiesto ad un gran numero di responsabili informatici di organizzazioni che utilizzano principalmente sistemi operativi Windows per fornire servizi di condivisione di files e di stampa di indicare se uno o più fattori avessero avuto un ruolo primario nella loro decisione di adottare tali sistemi operativi, attribuendo ai suddetti fattori un voto su una scala da 1 (poca importante) a 5 (molto importante). Ebbene, dei 134 responsabili informatici interessati, 99 (cioè circa il 73,9%) hanno indicato che almeno uno dei suddetti fattori aveva avuto un ruolo determinante. Va altresì rilevato che 91 responsabili informatici (ossia circa il 67,9%) hanno attribuito un voto pari a 4 o 5 ad almeno uno dei suddetti fattori. Nell’ambito del medesimo sondaggio, i responsabili informatici intervistati erano stati invitati anche a valutare il ruolo svolto da 21 diversi fattori nelle loro decisioni sull’acquisto di sistemi operativi per l’esecuzione di servizi di condivisione di files e di stampanti, attribuendo ai suddetti fattori un voto su una scala da 0 (non importante) a 5 (molto importante). Il fattore «interoperabilità con le postazioni di lavoro (Windows)» ha ottenuto un voto medio di 3,78 classificandosi quarto, dietro i fattori «affidabilità/disponibilità» (voto medio 4,01), «competenze disponibili e disponibilità dell’assistenza (interna o esterna)» (voto medio 3,93) e «sicurezza» (voto medio 3,80). Sempre riguardo agli esiti del secondo sondaggio della Mercer, va ancora rilevato che i responsabili informatici interessati, invitati a valutare il ruolo di 18 fattori nelle loro decisioni sull’acquisto di servizi di annuario, hanno assegnato al fattore «interoperabilità con le postazioni di lavoro (Windows)» un voto medio di 3,94 (primo posto). Quanto al terzo sondaggio della Mercer, è stato chiesto ai responsabili informatici di valutare il ruolo di 13 diversi fattori nelle loro decisioni sull’acquisto di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, assegnando ad essi un voto su una scala da 0 (non importante) a 5 (molto importante). Rispondendo a tale domanda, il fattore «interoperabilità con le postazioni di lavoro Windows» ha ottenuto un voto medio di 4,25. Pur classificandosi solo al secondo posto, tra i fattori «affidabilità/disponibilità del sistema operativo per server» (voto medio 4,47) e «sicurezza integrata nel sistema operativo per server» (voto medio 4,04), i risultati ottenuti da tale fattore dimostrano che le decisioni degli acquirenti di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro sono dettate in larga misura da considerazioni legate all’interoperabilità con PC clienti configurati con sistema operativo Windows. È vero che, nell’ambito del terzo sondaggio della Mercer, i responsabili informatici sono stati invitati a valutare l’importanza relativa di ognuno dei tredici fattori indicati al punto precedente e che, su tale base, la differenza tra il fattore «affidabilità/disponibilità del sistema operativo per server» (classificatosi al primo posto con il 34%) e il fattore «interoperabilità con le postazioni di lavoro Windows» (classificatosi al secondo posto con il 9%) appare molto più marcata. Tuttavia, tali risultati vanno relativizzati tenuto conto del fatto che, come spiegato dalla Commissione ai punti 643 e 659 della decisione impugnata, l’interoperabilità è un elemento che incide su altri fattori presi in considerazione dagli acquirenti quando scelgono un sistema operativo per server per gruppi di lavoro. Gli acquirenti infatti possono avere l’impressione che un sistema operativo per server per gruppi di lavoro concorrente della Microsoft presenti carenze in materia di sicurezza o di rapidità di esecuzione delle operazioni mentre, in realtà, tali carenze sono dovute alla mancanza di interoperabilità con i sistemi operativi Windows (v., al riguardo, i due esempi citati dalla Commissione nella nota n. 786 della decisione impugnata). Tali acquirenti tendono pertanto a sottovalutare l’importanza di detta interoperabilità. Occorre aggiungere che gli esiti del terzo sondaggio della Mercer sono rilevanti anche perché dimostrano che l’egemonia manifesta e crescente di cui gode la Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro rispetto ai suoi concorrenti (v., in proposito, l’esame della circostanza relativa all’eliminazione della concorrenza, ai punti 479-620 della presente sentenza) è spiegabile non tanto in base ai meriti dei suoi prodotti, quanto piuttosto in base al vantaggio che essa possiede in tema di interoperabilità. Va quindi osservato che i responsabili informatici interessati sono stati invitati non solo a valutare l’importanza relativa di tredici fattori diversi nelle loro decisioni sull’acquisto di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (v. supra, punto 406), ma anche a stimare per ciascuno di tali fattori le rispettive prestazioni dei sistemi Linux, NetWare, UNIX e Windows. Orbene, riguardo al fattore «affidabilità/disponibilità del sistema operativo per server», che era stato considerato il più importante (con il 34%) dai responsabili informatici intervistati, Windows ha ottenuto il voto medio più basso (3,63). I sistemi UNIX si sono invece classificati ampiamente in testa (voto medio 4,55), seguiti dai sistemi Linux (voto medio 4,10) e NetWare (voto medio 4,01). Parimenti, Windows ha ottenuto il voto medio più basso per le sue prestazioni rispetto al fattore «sicurezza integrata nel sistema operativo per server» (voto medio 3,14), ben lontano dai sistemi UNIX (voto medio 4,09), NetWare (voto medio 3,82) e dai sistemi Linux (voto medio 3,73), e questo malgrado il fatto che tale fattore svolga un ruolo molto importante nelle decisioni delle organizzazioni sull’acquisto di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (v. supra, punto 405). Questi risultati sono tanto più significativi in quanto, come indicato al punto 406 della presente sentenza, gli acquirenti tendono a ritenere come connessi alla sicurezza problemi che invece derivano dalla mancanza di interoperabilità con i sistemi Windows. Per contro, è degno di nota il fatto che, riguardo alle prestazioni relative al fattore «interoperabilità con le postazioni di lavoro Windows», a Windows sia stato attribuito il voto medio più alto (4,87) tra quelli assegnati ai diversi sistemi operativi per server di cui trattasi per ciascuno dei tredici fattori presi in considerazione dalla Mercer. Inoltre, è rispetto al suddetto fattore che è maggiore lo scarto tra la Microsoft e i sistemi operativi dei suoi concorrenti: infatti, NetWare ha ottenuto un voto medio di 3,78, Linux di 3,43 e UNIX di 3,29. Sempre nel medesimo senso, va osservato che, come indicato molto giustamente dalla Commissione al punto 662 della decisione impugnata, se si effettua una ponderazione dei voti medi delle prestazioni attribuiti ai sistemi Linux, NetWare, UNIX e Windows per ognuno dei tredici fattori interessati con la percentuale di «influenza relativa» assegnata a ciascuno di questi fattori, e sommando poi i voti in tal modo ponderati, sono i sistemi UNIX che ottengono il risultato più alto, subito seguiti da Windows e successivamente, con voti assai vicini e non di molto inferiori a quello riportato da Windows, dai sistemi Linux e Netware. In terzo luogo, il Tribunale rileva che, al punto 183 della decisione impugnata, la Commissione afferma che «[q]uando un server per gruppi di lavoro [non configurato con sistema operativo Windows] viene aggiunto ad una rete Windows per gruppi di lavoro, il grado di interoperabilità con l’architettura di dominio Windows che il suddetto server per gruppi di lavoro è in grado di raggiungere va ad influire sull’efficacia con la quale potrà fornire i propri servizi agli utenti della rete». È giocoforza constatare che la correttezza di questa affermazione trova conferma in molti elementi della decisione impugnata. Tale affermazione descrive infatti di una serie di problemi che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti di Microsoft incontrano perché non riescono ad interoperare con l’architettura di dominio Windows in maniera altrettanto intensa quanto i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Un primo esempio citato dalla Commissione è il fatto che, se un server per gruppi di lavoro non interopera in modo sufficiente con l’«architettura di sicurezza» della rete Windows per gruppi di lavoro, l’utente potrebbe essere costretto a collegarsi due volte se vuole accedere contemporaneamente a «risorse basate su Windows» e a «risorse offerte dai server per gruppi di lavoro [che utilizzano sistemi operativi concorrenti]» (punto 183 della decisione impugnata). Nelle sue memorie la Microsoft non nega che questo problema esista, ma tenta solo di minimizzarlo (v. supra, punto 340). Ebbene, si deve necessariamente rilevare che in udienza uno degli esperti della Microsoft ha sottolineato i rischi che una pluralità di nomi utente e di password possono creare per la sicurezza della rete, nonché gli inconvenienti, in termini di efficienza e di produttività, legati al fatto che gli utenti debbano introdurre più nomi utente e password. Un altro esempio è citato al punto 196 della decisione impugnata, in cui la Commissione riporta una dichiarazione fatta dalla Microsoft nella sua risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, secondo la quale «esistono più possibilità di gestione [dei gruppi di utenti] quando un PC clienti [configurato con] Windows 2000 Professional viene collegato a un server [configurato con] Windows 2000 con Active Directory che non quando esso funziona in modo autonomo oppure quando fa parte di un dominio “non Windows 2000”». Al punto 240 della decisione impugnata, la Commissione spiega che, ad oltre un anno dal lancio di Windows 2000, la Microsoft non aveva completamente comunicato ai suoi concorrenti la versione aggiornata delle specificazioni del protocollo CIFS/SMB. Nella nota n. 319 essa precisa giustamente che anche se la Microsoft avesse proceduto a tale comunicazione, ciò non sarebbe stato sufficiente per consentire una «buona amministrazione del servizio di annuario». Vanno menzionate inoltre le considerazioni formulate molto correttamente dalla Commissione a proposito dell’interfaccia ADSI sviluppata dalla Microsoft per consentire agli ideatori di software di accedere al protocollo LDAP su cui si appoggia Active Directory (punti 243-250 della decisione impugnata). Più in particolare, occorre riferirsi alle limitazioni che comporta il «fornitore ADSI» elaborato da Novell (punto 250 della decisione impugnata). Ai punti 251-266 della decisione impugnata, la Commissione spiega che Microsoft ha introdotto una estensione «brevettata» al protocollo standard Kerberos e che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro che eseguono la versione «non estesa» di questo protocollo di sicurezza incontrano difficoltà di autorizzazione quando lavorano in ambiente Windows (v. anche nota n. 786 della decisione impugnata). Va ricordato che il protocollo Kerberos, come modificato dalla Microsoft, presenta dei vantaggi soprattutto in termini di rapidità delle connessioni e di efficacia (v. punto 152 della decisione impugnata e punto 170 della presente sentenza). Ai punti 283-287 della decisione impugnata, la Commissione spiega giustamente che gli «strumenti di sincronizzazione degli annuari» cui si riferisce la Microsoft permettono ai servizi di annuario forniti dai sistemi dei suoi concorrenti di realizzare solo una sincronizzazione limitata con Active Directory. In particolare, essa sottolinea che tali strumenti «sincronizzano solo una parte limitata delle informazioni contenute in un annuario» e che «non eliminano la necessità di gestire gli utenti, i permessi, l’appartenenza ai gruppi e le politiche di sicurezza in modo separato per i server per gruppi di lavoro [configurati con] Windows e per server per gruppi di lavoro [configurati con sistemi operativi concorrenti]» (punto 285 della decisione impugnata). Dal complesso delle considerazioni che precedono emerge che la Microsoft non ha provato che la Commissione era incorsa in un errore manifesto quando ha considerato necessario che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft fossero in grado di interoperare con l’architettura di dominio Windows su un piano di parità con i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro in modo da essere commercializzati in modo economicamente sostenibile. Dalle dette considerazioni deve altresì dedursi che la mancanza di una simile interoperabilità con l’architettura di dominio Windows comporta il rafforzamento della posizione concorrenziale della Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, in particolare perché porta i consumatori a preferire l’utilizzo del suo sistema operativo per server per gruppi di lavoro rispetto a quelli dei suoi concorrenti, anche se questi ultimi sistemi presentano caratteristiche alle quali i consumatori attribuiscono una grande importanza. — Sul presunto errore di fatto Due sono gli ordini di argomenti che la Microsoft trae dall’errore di fatto in cui sarebbe incorsa la Commissione. In primo luogo, la Microsoft sostiene che la tesi della Commissione è contraddetta, da un lato, dalla presenza sul mercato di numerosi sistemi operativi per server per gruppi di lavoro nonché dall’eterogeneità delle reti informatiche installate all’interno delle imprese in Europa e, dall’altro lato, dal fatto che, anche senza aver accesso alle informazioni sull’interoperabilità di cui si discute, i distributori di prodotti Linux sono di recente entrati nel mercato e vi hanno costantemente acquisito quote. Quanto al primo degli argomenti indicati al punto precedente, il Tribunale non lo ritiene sufficiente per inficiare la fondatezza della tesi della Commissione. Al riguardo va innanzi tutto ribadito che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, le considerazioni legate all’interoperabilità svolgono un ruolo fondamentale nelle decisioni sull’acquisto di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (v. supra, punti 381-412). Occorre inoltre ricordare che dal terzo sondaggio della Mercer emerge che l’«interoperabilità con le postazioni di lavoro Windows» è il fattore rispetto al quale risulta più marcato lo scarto tra i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro della Microsoft e quelli dei suoi concorrenti (v. supra, punto 411). Inoltre, come verrà precisato più dettagliatamente ai punti 569-582 della presente sentenza, si deve rilevare che, con l’eccezione dei distributori di prodotti Linux, i concorrenti della Microsoft erano presenti sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro da diversi anni quando quest’ultima ha iniziato a concepire e distribuire sistemi di questo tipo. Se è vero che, al momento dell’adozione della decisione impugnata, i suddetti concorrenti erano ancora presenti sul mercato, resta pur sempre il fatto che la loro quota di mercato è sensibilmente diminuita in parallelo con il rapido incremento di quella della Microsoft, e questo nonostante il fatto che alcuni di essi, in particolare la Novell, disponessero di un vantaggio tecnologico considerevole sulla Microsoft. Il fatto che l’eliminazione della concorrenza sia progressiva e non immediata non contraddice affatto la tesi della Commissione secondo la quale le informazioni di cui trattasi sono indispensabili. Infatti, come indicato dalla Commissione in risposta ad uno dei quesiti scritti del Tribunale, il fatto che i concorrenti della Microsoft abbiano potuto continuare a vendere i loro sistemi operativi per server per gruppi di lavoro negli corso degli anni che precedono l’adozione della decisione impugnata si spiega in parte con la circostanza che, a quella data, all’interno delle organizzazioni era ancora presente un numero non trascurabile di PC clienti configurati con un sistema operativo Windows appartenente ad una serie di prodotti precedente alla gamma Windows 2000 (v. punti 441-444 della decisione impugnata). Per esempio, come emerge dalla tabella contenuta al punto 446 della decisione impugnata, nel 2001 i sistemi operativi per PC clienti Windows 98, Windows Millennium Edition (Windows Me) e Windows NT erano ancora oggetto di un considerevole numero di licenze. Ed è proprio con i sistemi operativi della gamma Windows 2000 che i problemi di interoperabilità si sono posti con particolare asprezza per i concorrenti della Microsoft (v. infra, punti 571-573). Nello stesso periodo era ancora presente inoltre un numero non trascurabile di server per gruppi di lavoro configurati con sistemi operativi Windows NT, che ponevano meno problemi di interoperabilità rispetto ai sistemi ad essi successivi. A questo proposito, deve tenersi a mente che le organizzazioni apportano modifiche alle proprie reti di server per gruppi di lavoro una sola volta nel corso di vari anni e solo in maniera graduale (v. punto 590 della decisione impugnata). Va respinto anche il secondo degli argomenti indicati supra al punto 424, ossia quello basato sull’ingresso e sulla crescita dei prodotti Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In proposito, va anzitutto rilevato, come spiegato dalla Commissione ai punti 487 e 488 della decisione impugnata, e come verrà precisato ai punti 502 e 553 della presente sentenza, che i dati dell’IDC, sui quali si basa la Microsoft per descrivere l’evoluzione della posizione dei prodotti Linux sul mercato, presentano alcune imperfezioni. Essi, infatti, provengono da una banca dati creata dalla suddetta organizzazione, individuando otto categorie principali di operazioni (o «carichi di lavoro») eseguite dai server all’interno delle organizzazioni, nonché diverse «sottocategorie» all’interno delle categorie principali. Le due sottocategorie di operazioni più simili alle operazioni per gruppi di lavoro considerate nella decisione impugnata, ossia la condivisione di files e stampanti, nonché la gestione di utenti e di gruppi di utenti, sono quelle denominate, rispettivamente «condivisione di files/stampanti» e «gestione di rete» (punto 468 della decisione impugnata). Tuttavia, le operazioni che rientrano nelle suddette due sottocategorie non corrispondono perfettamente ai servizi che costituiscono il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Per di più, alcune di tali operazioni esigono un grado di interoperabilità tra i PC clienti e i server meno elevato rispetto alle operazioni per gruppi di lavoro individuate dalla Commissione e, quindi, rispetto a queste ultime possono essere più facilmente eseguite da sistemi operativi concorrenti della Microsoft. Inoltre, si deve constatare che la crescita dei prodotti Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro negli anni precedenti l’adozione della decisione impugnata è stata solo modesta. I prodotti Linux, se utilizzati in combinazione con il software Samba (elaborato grazie a tecniche di ingegneria a ritroso), potevano raggiungere un certo grado di interoperabilità con i sistemi operativi Windows. Tuttavia, questo grado di interoperabilità è stato sensibilmente ridotto in seguito al lancio della generazione Windows 2000. Infatti, nell’ottobre 2003 — ossia vari mesi dopo che la Microsoft aveva già iniziato a commercializzare il sistema operativo per server Windows 2003 Server, che aveva seguito il sistema Windows 2000 Server — il grado di interoperabilità che i prodotti Linux erano arrivati a conseguire consentiva loro soltanto di agire come server membri all’interno di un dominio basato su Active Directory (v. punti 296 e 297 della decisione impugnata). Infine, per quel che riguarda la crescita prevista dei prodotti Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, come verrà precisato dettagliatamente ai punti 595-605 della presente sentenza, occorre rilevare, da un lato, che tale crescita è meno consistente di quanto sostenuto dalla Microsoft e, dall’altro lato, che essa si verificherà non a discapito dei sistemi della Microsoft, bensì di quelli della Novell e dei distributori dei prodotti UNIX. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che la Commissione non ha tenuto conto del fatto che numerosi metodi, diversi dalla divulgazione delle informazioni di cui trattasi, permettono di garantire un’interoperabilità sufficiente tra i sistemi operativi di fornitori diversi. A questo proposito, è sufficiente rilevare che la stessa Microsoft, tanto nelle proprie memorie, quanto rispondendo ad un quesito che le era stato posto in udienza, ha ammesso che nessuno dei metodi o delle soluzioni da essa propugnati permetteva di raggiungere l’alto grado di interoperabilità giustamente richiesto dalla Commissione nel caso di specie. Dall’insieme delle considerazioni sopra esposte risulta che la Microsoft non ha provato che nel caso di specie non era sussistente la circostanza secondo la quale le informazioni sull’interoperabilità erano indispensabili. iii) Sull’eliminazione della concorrenza Argomenti delle parti Secondo la Microsoft, il rifiuto che le viene contestato non è idoneo ad escludere qualsiasi concorrenza su un mercato derivato, ovvero, nel caso di specie, il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. A sostegno di tale affermazione, in primo luogo, la Microsoft argomenta che la Commissione nel caso di specie ha applicato un criterio errato in diritto. In proposito, la Microsoft osserva che, al punto 589 della decisione impugnata, la Commissione si riferisce ad un semplice «rischio» di eliminazione della concorrenza sul mercato. Ebbene, nelle cause riguardanti la concessione obbligatoria di licenze relative a diritti di proprietà intellettuale, la Corte avrebbe invece sempre verificato se il rifiuto in oggetto fosse «idoneo a eliminare qualunque concorrenza», e avrebbe preteso, al riguardo, una «situazione prossima alla certezza». La Commissione, pertanto, avrebbe dovuto applicare un criterio più rigoroso, ossia quello di un’«elevata probabilità» di eliminazione della concorrenza effettiva. Secondo la Microsoft, contrariamente a quanto asserito dalla Commissione, i termini «rischio», «possibilità» e «probabilità» non hanno lo stesso significato. La Microsoft aggiunge che il riferimento, contenuto nella decisione impugnata, alle sentenze Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Commissione e CBEM, citate supra al punto 320, non è pertinente. Infatti, le cause che hanno dato origine a tali sentenze non vertevano sul rifiuto di concedere una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale. Inoltre, secondo la Microsoft in ognuna delle suddette cause la prospettiva dell’eliminazione della concorrenza era immediata ed effettiva mancando qualsiasi fonte di rifornimento alternativa. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che la tesi della Commissione secondo cui la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server potrebbe essere eliminata in conseguenza del suo rifiuto di divulgare ai propri concorrenti i suoi protocolli di comunicazione è contraddetta dalle condizioni del mercato. A questo riguardo essa ribadisce, da un lato, che è normale che le imprese in Europa dispongano di ambienti informatici eterogenei composti da sistemi operativi Windows per PC clienti e per server e da sistemi operativi per server concorrenti e, dall’altro lato, che dalle relazioni Mercer deriva che i professionisti basano le loro decisioni sull’acquisto di sistemi operativi per server su una serie di criteri come l’affidabilità, la scalabilità e la compatibilità delle applicazioni e non considerano l’interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti come un criterio determinante. La Microsoft inoltre fa rilevare che, a sei anni dal presunto rifiuto, esistono ancora numerosi concorrenti sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, vale a dire IBM, Novell, Red Hat e Sun, nonché diversi distributori di prodotti Linux. Essa ribadisce che Linux è entrata recentemente sul mercato e conosce una rapida crescita, e che è inconstestato il fatto che i prodotti Linux, da soli o in combinazione con prodotti Samba o con il software per server Nterprise di Novell, siano in concorrenza diretta con i sistemi operativi Windows per server per quel che riguarda l’esecuzione di una vasta gamma di operazioni, tra cui la fornitura di servizi per gruppi di lavoro ai sistemi operativi Windows per PC clienti. Inoltre, la Microsoft rileva che l’IDC, che si presenta come il primo gruppo mondiale di consulenza e di studi sui mercati delle tecnologie dell’informazione e delle telecomunicazioni, ha ritenuto che non esistesse un rischio di eliminazione della concorrenza. Dalle stime dell’IDC, nel quinquennio 2003-2008, risulterebbe che la quota detenuta dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro utilizzati su server di prezzo inferiore a USD 25000 rimarrà pressoché stabile, a fronte di un raddoppio di quella detenuta dalla Linux. In terzo luogo, la Microsoft critica la definizione «artificialmente restrittiva» del secondo mercato di prodotti adottata dalla Commissione. Secondo la Microsoft, infatti, «la concorrenza con i sistemi operativi Windows per server è (…) ancora più forte» se si tiene conto, nella suddetta definizione, anche di operazioni diverse dalla fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti nonché dei servizi di gestione di utenti e di gruppi di utenti che i sistemi operativi Windows per server sono in grado di compiere. Al riguardo, la Microsoft osserva che la Commissione non nega che la versione di base del suo sistema operativo Windows Server 2003 permette l’esecuzione di una vasta gamma di compiti, molti dei quali si situano fuori del secondo mercato di prodotti quale esso è definito nella decisione impugnata. Essa spiega che, secondo l’approccio della Commissione, uno stesso sistema operativo Windows per server rientra nel mercato di cui trattasi allorché fornisce servizi di files e di stampa a sistemi operativi Windows per PC clienti e ne è invece estraneo allorché fornisce agli stessi sistemi operativi servizi di «proxy» o di «firewall». Secondo la Microsoft, la Commissione non può trarre argomenti dal fatto che il suo sistema operativo Windows Server 2003 si presenta sotto versioni diverse fatturate a prezzi diversi per affermare che la versione di base del suddetto sistema rientra in un mercato distinto da quello delle altre versioni dello stesso sistema. Al riguardo, essa sottolinea che le versioni «più care» del suddetto sistema forniscono gli stessi servizi per gruppi di lavoro della versione di base. In sede di replica, la Microsoft amplia in qualche modo la censura relativa all’errata definizione del secondo mercato di prodotti. In primo luogo, essa precisa che, sul mercato dei sistemi operativi per server in generale, essa detiene una quota di mercato pari a circa il 30%. In secondo luogo, essa indica che «[n]el settore nessuno usa il termine “server per gruppi di lavoro” nel senso utilizzato dalla Commissione per definire [tale mercato di prodotti]» e che, quando gli «osservatori del settore» fanno occasionalmente riferimento ai «server per gruppi di lavoro», in genere fanno rientrare tra di essi i server che svolgono un’ampia gamma di compiti, tra cui «i server di Web, di basi di dati e di applicazioni». Infine, essa asserisce che nessuno dei principali fornitori di server presenti sul mercato vende server per gruppi di lavoro che si limitano ad eseguire le operazioni indicate dalla Commissione. La Microsoft inoltre respinge le spiegazioni dedotte dalla Commissione nel controricorso per giustificare la sua definizione del mercato. Al riguardo essa osserva, innanzi tutto, che «i fornitori non applicano prezzi diversi a persone diverse per la stessa edizione di un sistema operativo per server a seconda del modo in cui lo utilizzeranno». Inoltre, essa nega che i sistemi operativi per server che la Commissione ha considerato come sistemi operativi per server per gruppi di lavoro vengano «ottimizzati» per fornire servizi per gruppi di lavoro. Infatti, dai dati dell’IDC di cui la Commissione si è avvalsa per calcolare le quote di mercato emergerebbe che, con l’unica eccezione di NetWare della Novell, «questi sistemi operativi dedicano molto più tempo ad operazioni che non corrispondono a gruppi di lavoro che non ad operazioni per gruppi di lavoro». Infine, essa afferma che «[i]l costo per le modifiche sarebbe pari a zero in molti casi [e] trascurabile in altri». Inoltre, la Microsoft fa un rinvio generico a due relazioni dei sigg. Evans, Nichols e Padilla, contenute nell’allegato A.23 al ricorso e nell’allegato C.12 alla replica. In quarto luogo, in sede di replica la Microsoft contesta il metodo seguito dalla Commissione per calcolare le quote degli operatori sul secondo mercato di prodotti e che consisterebbe nel tener conto solo del tempo che i sistemi operativi per server dedicano all’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro, nonché delle vendite dei sistemi operativi per server di costo inferiore a USD 25000. Ciò infatti porterebbe all’assurda conseguenza che «un esemplare di sistema operativo può essere considerato contemporaneamente rientrante nel mercato e ad esso estraneo a seconda delle operazioni eseguite in un determinato momento» e non darebbe alcuna «informazione pertinente sulla posizione dominante». La CompTIA sostiene, innanzi tutto, che la Commissione ha applicato un criterio errato in diritto nell’esaminare se il rifiuto contestato alla Microsoft comportasse un semplice «rischio di eliminazione di ogni concorrenza effettiva» mentre avrebbe dovuto verificare se detto rifiuto avrebbe probabilmente eliminato qualsiasi concorrenza sul mercato secondario. Inoltre, la CompTIA sostiene che gli elementi di prova contenuti nel fascicolo non dimostrano che tale rifiuto fosse atto a produrre una simile conseguenza. In particolare, essa insiste sul «crescente successo» di Linux. L’ACT sottolinea lo strettissimo legame esistente tra il criterio del carattere indispensabile e quello della eliminazione della concorrenza. In particolare, essa sostiene che la decisione impugnata è contraddittoria in quanto, da un lato, ammette che fino al 40% del mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro è detenuto da concorrenti in grado di fornire prodotti sostitutivi senza aver avuto accesso alle informazioni sull’interoperabilità e, dall’altro lato, asserisce che è impossibile qualsiasi concorrenza su tale mercato senza aver accesso alle suddette informazioni, alla luce del loro carattere indispensabile. Inoltre, l’ACT contesta la tesi della Commissione secondo cui non si sarebbe dovuto tener conto della concorrenza esercitata dai «cosiddetti attori de minimis». Essa inoltre critica il fatto che quest’ultima si basa su un semplice «rischio» di eliminazione della concorrenza e sottolinea che la posizione della Linux sul mercato è in continua crescita. La Commissione sostiene che il rifiuto in questione rischia di eliminare qualsiasi concorrenza effettiva sul mercato derivato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. A sostegno di tale affermazione, in primo luogo, la Commissione adduce che gli elementi di prova analizzati ai punti 585-692 della decisione impugnata dimostrano chiaramente che è «fortemente probabile [che il suddetto rischio] possa diventare concreto nel prossimo futuro». Rinviando al punto 700 della decisione stessa, essa spiega che, se non si pongono vincoli al comportamento della Microsoft, esiste un serio rischio che i prodotti dei suoi concorrenti vengano confinati all’interno di «nicchie» o che essi non siano affatto redditizi. Secondo la Commissione, le cause all’origine delle sentenza Istituto Chemioterapico Italiano e Commercial Solvents/Commissione e CBEM, citate supra al punto 320, offrono valide indicazioni per valutare il comportamento della Microsoft alla luce dell’art. 82 CE, anche se non riguardano il rifiuto di concedere una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale. In tale ambito, essa sostiene che i termini «rischio», «possibilità» e «probabilità» utilizzati dalla Corte nella sua giurisprudenza in tema di rifiuti abusivi di forniture hanno lo stesso significato. La Commissione sostiene che la maggior parte degli argomenti della Microsoft si basano sulla premessa errata secondo cui spetterebbe alla Commissione provare che la concorrenza è già stata eliminata o, quanto meno, che la sua eliminazione sia imminente. Essa ricorda di aver dimostrato, nella decisione impugnata, che «il grado di interoperabilità che può essere ottenuto grazie alle divulgazioni da parte della Microsoft non è sufficiente a consentire ai concorrenti di rimanere sul mercato in maniera economicamente sostenibile» (nota n. 712 della decisione impugnata). Orbene, la Microsoft però non ha dimostrato che tale conclusione è viziata da un errore manifesto di valutazione. In secondo luogo, la Commissione si pronuncia sugli argomenti che la Microsoft deriva dai fenomeni osservati sul mercato. In primo luogo, essa spiega che «il rischio di eliminazine di qualsiasi concorrenza sussisteva già nel 1998, così come esiste oggi», e che l’unica differenza sta nel fatto che «l’eliminazione della concorrenza è più imminente ora che non nel 1998». In secondo luogo, essa contesta le conclusioni che la Microsoft trae dalle relazioni Mercer, osservando come questi dimostrino che i clienti scelgono Windows come sistema operativo per server per gruppi di lavoro a causa dell’«indebito vantaggio» di cui gode la Microsoft in termini di interoperabilità, e questo malgrado il fatto che Windows «si collochi dietro» altri prodotti per quel che riguarda diverse caratteristiche che i clienti ritengono importanti. Quanto all’argomento della Microsoft relativo alla crescita dei prodotti Linux, la Commissione ritiene che esso non sia suffragato da prove e rinvia ai punti 506 e 632 della decisione impugnata, nei quali sarebbe chiaramente dimostrato che «la passata crescita della Linux è stata de minimis». Essa aggiunge che dagli ultimi due sondaggi della Mercer emerge che Linux detiene solo una quota molto esigua, pari al 5%, sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Quanto alle previsioni dell’IDC, la Commissione ribadisce che sono esagerate e basate su dati imperfetti (v. supra, punti 365 e 366), aggiungendo che, in realtà, dai dati dell’IDC deriva che la Microsoft ha rapidamente acquisito una posizione dominante sul mercato di cui trattasi, che continua ad incrementare la propria quota di mercato e che si trova di fronte ad un gruppo sempre più frammentato di attori che occupano settori ben precisi. In terzo luogo, la Commissione respinge le critiche che la Microsoft formula contro la sua definizione del secondo mercato del prodotto. La Commissione ricorda che, per giungere a tale definizione, essa ha anzitutto individuato un «elenco di servizi fondamentali per gruppi di lavoro, strettamente corrispondenti ad una specifica esigenza dei clienti». Si tratterebbe di servizi chiave di cui i clienti tengono conto nell’acquistare un sistema operativo per server per gruppi di lavoro. La Commissione spiega di aver basato la propria analisi su vari elementi di prova, tra cui le informazioni ottenute nel corso dell’indagine di mercato del 2003 (punti 349-352 della decisione impugnata), la «correlazione statistica» tra l’uso di un determinato sistema operativo per realizzare uno dei compiti fondamentali per gruppi di lavoro e il suo uso per realizzare gli altri compiti fondamentali (punto 353 della decisione impugnata), nonché il modo in cui la Microsoft descrive e decide i prezzi dei suoi prodotti (punti 359-382 della decisione impugnata). La Commissione sostiene che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro vengono «ottimizzati» per fornire i servizi per gruppi di lavoro e che il modo in cui forniscono tali servizi ha un ruolo determinante nella decisione sull’acquisto di tali sistemi. Essa aggiunge che il fatto che i server per gruppi di lavoro vengano a volte utilizzati per far funzionare un’applicazione non ne causa l’esclusione «temporanea» dal mercato né porta ad includere «temporaneamente» nel mercato stesso i server di impresa «ottimizzati» per la gestione di applicazioni di impresa. In risposta all’argomento della Microsoft relativo al fatto che i suoi sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro possono essere impiegati per fornire servizi di proxy o di firewall, riferendosi al punto 58 della decisione impugnata, la Commissione spiega che tali operazioni vengono eseguite da «server periferici» specializzati. Tali server non sono quindi in grado di rappresentare una pressione concorrenziale per la Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In sede di controreplica, la Commissione sostiene, innanzi tutto, che la terminologia da essa impiegata per designare il mercato del prodotto non è rilevante per stabilire se essa abbia definito correttamente tale mercato. Inoltre, l’espressione «sistema operativo per server per gruppi di lavoro» viene effettivamente utilizzata nel settore per indicare il «tipo di prodotti su cui verte la decisione [impugnata]». Inoltre, la Commissione respinge le critiche che la Microsoft formula contro alcune spiegazioni contenute nel controricorso (v. supra, punto 448). A tal riguardo essa afferma, in primo luogo che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, tanto quest’ultima quanto i suoi concorrenti «applicano ai clienti prezzi diversi per lo stesso sistema operativo a seconda del modo in cui essi intendono utilizzarlo». I prezzi varierebbero, infatti, in funzione del numero dei PC clienti che hanno accesso al server interessato. Essa aggiunge che i venditori dei sistemi operativi per server propongono più edizioni diverse — a prezzi diversi — di sistemi che appartengono ad una medesima «famiglia». Più in generale, essa spiega che «i sistemi operativi Windows per server vengono ceduti dietro licenza dalla Microsoft ai clienti e [che] in linea di principio non vi è alcun motivo per cui la Microsoft non possa operare delle differenziazioni a seconda dell’uso». In secondo luogo, la Commissione sostiene che l’affermazione della Microsoft secondo cui i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro «dedicano molto più tempo ad operazioni che non corrispondono a gruppi di lavoro che non ad operazioni per gruppi di lavoro» è basata su dati dell’IDC elaborati secondo un metodo inadeguato. In terzo luogo, in risposta all’asserzione della Microsoft secondo cui «[i]l costo delle modifiche sarebbe pari a zero in molti casi», la Commissione fa rinvio ai punti 334-341 e 388-400 della decisione impugnata, i quali dimostrano l’insostituibilità dal lato dell’offerta sia per i sistemi operativi per PC clienti sia per i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Inoltre, sempre nella replica, la Commissione sottolinea come la Microsoft non neghi che l’interoperabilità con i PC clienti — e più in particolare con quelli configurati con sistema operativo Windows — è particolarmente importante per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro da parte di un sistema operativo per server. Essa sostiene che il rifiuto della Microsoft di divulgare le informazioni sull’interoperabilità pregiudica in modo significativo la capacità dei suoi concorrenti di rispondere alle attese dei consumatori per quel che riguarda l’esecuzione di tali operazioni e pertanto altera le condizioni di concorrenza dei sistemi operativi per server venduti per l’esecuzione di tali operazioni rispetto a quelli destinati all’esecuzione di operazioni diverse. Secondo la Commissione «ciò resta vero anche supponendo (…) che, per la Microsoft così come per ciascuno dei suoi concorrenti, le varie edizioni dei suoi sistemi operativi per server attualmente sul mercato siano tutte ugualmente adatte (…) ad eseguire sia operazioni per server per gruppi di lavoro, sia alcune altre operazioni “di fascia bassa” (applicazioni che non sono a “missione critica” come la posta elettronica, ecc.)». La Commissione aggiunge che, «[p]er quanto riguarda il lato dell’offerta, ammettendo come vere, ai fini della presente analisi[, da un lato,] le esigenze dei clienti sul fronte della domanda riguardo ai servizi per gruppi di lavoro (che la Microsoft non contesta) e[, dall’altro lato,] la stessa ipotesi della Microsoft secondo cui le varie edizioni dei sistemi operativi per server di ciascun editore possiedono le stesse capacità relativamente alle operazioni per gruppi di lavoro, è evidente che le stesse distorsioni del mercato che escludono i concorrenti della Microsoft dalla vendita di sistemi operativi per server per le operazioni per gruppi di lavoro impediranno la sostituzione dal lato dell’offerta attraverso la (nuova) introduzione delle “famiglie” dei suddetti sistemi operativi sulla base delle loro edizioni di “fascia alta”». Infine, la Commissione rinvia all’allegato B.11 del controricorso e all’allegato D.12 della controreplica, nei quali commenta le osservazioni contenute, rispettivamente, nell’allegato A.23 al ricorso e all’allegato C.12 alla replica. In quarto luogo, la Commissione respinge le critiche della Microsoft contro il metodo seguito per calcolare le quote di mercato. Essa sottolinea, innanzi tutto, che ai fini della sua valutazione non occorre che la Microsoft abbia già acquisito una posizione dominante sul mercato derivato in oggetto attraverso l’abuso che le viene contestato, perché quel che rileva è che vi sia un rischio di eliminazione della concorrenza da tale mercato. Essa spiega poi che il suddetto metodo permette di «traccia[re] un quadro abbastanza affidabile dello squilibrio di forze esistente sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». Inoltre, essa afferma di non aver tenuto conto del tempo che un dato server dedica alle diverse operazioni, esaminando invece, per quanto riguarda le imprese che hanno preso parte all’indagine di mercato del 2003 e che hanno risposto al secondo e al terzo sondaggio della Mercer, la proporzione delle operazioni per gruppi di lavoro svolte dai server dei diversi fornitori. Né da tale indagine di mercato né dai detti sondaggi emergerebbe che la Microsoft detenenga una quota di mercato inferiore al 60% per una qualunque delle operazioni per gruppi di lavoro. La Commissione aggiunge che «l’applicazione di “filtri” individuati dalla Microsoft consente di utilizzare [i] dati [dell’IDC] come approssimazione della vendita delle edizioni dei vari editori identificate come sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». Essa sostiene che «poiché lo stesso comportamento della Microsoft teso all’esclusione determina una separazione delle vendite dei sistemi operativi per server acquistati principalmente per operazioni per gruppi di lavoro dalle vendite dei sistemi acquistati principalmente per altre operazioni, un filtro “carico di lavoro” permette di farsi un’idea riguardo alla forza relativa della Microsoft nelle vendite principalmente destinate all’esecuzione delle prime operazioni». In ogni caso, anche se fosse stato applicato solo il «filtro di USD 25000», senza fare distinzione in base al carico di lavoro, la quota di Windows sarebbe comunque pari al 65% in termini di volume e al 61% in termini di fatturato (punto 491 della decisione impugnata). La SIIA sostiene che, tenuto conto del carattere indispensabile delle informazioni sull’interoperabilità, il rifiuto in esame è per sua natura in grado di eliminare la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Essa in particolare sottolinea che la quota detenuta dalla Microsoft su tale mercato è aumentata in maniera considerevole e rapida nel momento in cui quest’ultima ha immesso sul mercato il suo sistema operativo Windows 2000 Server. A suo avviso, inoltre, gli argomenti della Microsoft basati sulla presunta crescita dei prodotti Linux sul mercato sono infondati. La FSFE afferma che i prodotti Linux non rappresentano una minaccia concorrenziale sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Giudizio del Tribunale Le quattro categorie di argomenti invocati dalla Microsoft a sostegno della sua tesi secondo cui la circostanza relativa all’eliminazione della concorrenza non sussiste nel caso di specie verranno esaminate dal Tribunale nell’ordine seguente: in primo luogo, la definizione del mercato del prodotto di cui trattasi; in secondo luogo, il metodo applicato per calcolare le quote di mercato; in terzo luogo, il criterio applicabile; in quarto luogo, la valutazione dei dati del mercato e della situazione concorrenziale. — La definizione del mercato di prodotti rilevante Gli argomenti dedotti dalla Microsoft riguardo alla definizione del mercato del prodotto concernono il secondo dei tre mercati individuati dalla Commissione nella decisione impugnata (v. supra, punti 23 e 25-27), ossia quello dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Secondo la Commissione, detti sistemi sono concepiti e commercializzati per fornire, in modo integrato, i servizi di condivisione di files e di stampanti, nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti, ad un numero relativamente ridotto di PC clienti collegati in reti di piccole-medie dimensioni (punti 53 e 345 della decisione impugnata). Secondo la Microsoft, in sostanza, la Commissione ha definito questo secondo mercato in maniera eccessivamente limitata, includendovi solo i sistemi operativi per server che vengono utilizzati per fornire i servizi menzionati al punto precedente, ossia i cosiddetti servizi «per gruppi di lavoro». Mettendo in discussione la definizione accolta dalla Commissione la Microsoft intende sostanzialmente dimostrare che l’evoluzione del mercato è diversa da quella descritta ai punti 590-636 della decisione impugnata e non rappresenta un’eliminazione totale della concorrenza. In via preliminare, va osservato che la definizione del mercato del prodotto, implicando valutazioni economiche complesse da parte della Commissione, può essere soggetta solo ad un controllo limitato da parte del giudice comunitario (v., in tal senso, sentenza del Tribunale 6 giugno 2002, causa T-342/99, Airtours/Commissione, Racc. pag. II-2585 , punto 26). Tuttavia quest’ultimo non può astenersi dal controllare l’interpretazione, da parte della Commissione, di dati di natura economica. Al riguardo, detto giudice è tenuto a verificare se la valutazione della Commissione si basi su elementi di prova esatti, attendibili e coerenti, che costituiscono l’insieme dei dati rilevanti che devono essere presi in considerazione per valutare una situazione complessa e che siano di natura tale da corroborare le conclusioni che se ne traggono (v., in tal senso, sentenza Commissione/Tetra Laval, cit. al punto 89 supra, punto 39). Va inoltre rilevato che la Microsoft si limita in sostanza, da un lato, a riprendere argomenti da essa già esposti durante il procedimento amministrativo ed espressamente respinti dalla Commissione nella decisione impugnata, senza spiegare perché la valutazione da quest’ultima effettuata sarebbe errata e, dall’altro lato, a fare un rinvio generico a due relazioni contenute rispettivamente nell’allegato A.23 al ricorso e nell’allegato C.12 alla replica. Per le ragioni esposte ai punti 94-99 della presente sentenza, queste ultime relazioni saranno prese in considerazione dal Tribunale solo nei limiti in cui servano a suffragare o a completare motivi o argomenti espressamente dedotti dalla Microsoft nelle proprie memorie. Per giungere alla definizione contestata del mercato del prodotto, la Commissione ha tenuto conto della sostituibilità dei prodotti tanto dal lato della domanda quanto dal lato dell’offerta. Al riguardo va ricordato, come emerge dalla comunicazione della Commissione sulla definizione del mercato rilevante ai fini dell’applicazione del diritto comunitario in materia di concorrenza ( GU 1997, C 372, pag. 5 , punto 7), che «[i]l mercato del prodotto rilevante comprende tutti i prodotti e/o servizi che sono considerati intercambiabili o sostituibili dal consumatore, in ragione delle caratteristiche dei prodotti, dei loro prezzi e dell’uso al quale sono destinati». Va inoltre ricordato, come spiegato al punto 20 della suddetta comunicazione, che si può prendere in considerazione anche la sostituibilità sul versante dell’offerta quando si tratta di definire il mercato di cui trattasi in operazioni nelle quali tale sostituibilità ha effetti equivalenti, in termini di efficacia e di immediatezza, a quelli della sostituibilità sul versante della domanda. Occorre, a tal fine, che i fornitori siano in grado di modificare il loro processo produttivo in modo da fabbricare i prodotti in causa e immetterli sul mercato in breve tempo, senza dover sostenere significativi costi aggiuntivi o affrontare significativi rischi aggiuntivi, in risposta a piccole variazioni permanenti dei prezzi relativi. Va subito rilevato che l’individuazione del secondo mercato non è affatto basata sull’idea che esisterebbe una categoria separata di sistemi operativi che eseguono esclusivamente operazioni di condivisione di files e di stampanti nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti. Al contrario, più volte nella decisione impugnata la Commissione ammette espressamente che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro possono essere utilizzati anche per svolgere altre funzioni e, in particolare, per applicazioni che non sono a «missione critica» (v., in particolare, punti 59, 355, 356 e 379 della decisione impugnata). Al punto 59 della decisione impugnata essa precisa che le applicazioni che non sono a «missione critica» sono quelle il cui cattivo funzionamento «avrà ripercussioni sull’attività di alcuni utenti, senza [però] mettere in discussione l’attività complessiva dell’organizzazione». Al riguardo, essa si riferisce, più in particolare, al funzionamento dei servizi di posta elettronica interna. Come verrà spiegato più in dettaglio nel prosieguo, la definizione accolta dalla Commissione si basa, di fatto, sulla constatazione che la capacità dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro di fornire collettivamente i servizi di condivisione di files e di stampanti nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti, fatte salve le altre operazioni che sono in grado di eseguire, costituisce una caratteristica fondamentale dei suddetti sistemi e che questi ultimi vengono in primo luogo ideati, venduti, acquistati ed utilizzati in vista della fornitura dei suddetti servizi. Per quel che riguarda, in primo luogo, la sostituibilità sul versante della domanda, al punto 387 della decisione impugnata la Commissione conclude che «non esistono prodotti che (…) sono in grado di esercitare sui sistemi operativi per server per gruppi di lavoro pressioni concorrenziali tali da poter essere ricompresi nello stesso mercato del prodotto rilevante». Per giungere a tale conclusione, in primo luogo, la Commissione ha osservato che dalle informazioni ottenute nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 emergeva che i server per gruppi di lavoro eseguivano un insieme distinto di operazioni collegate tra di loro e richieste dai consumatori (punti 348-358 della decisione impugnata). Il Tribunale considera che tale osservazione è confermata dagli elementi del fascicolo e la Microsoft non fa valere alcun argomento idoneo a metterla in discussione. Al riguardo va ancora osservato che, nella sua richiesta di informazioni del 4 giugno 2003, la Commissione ha chiesto alle organizzazioni interessate se al loro interno vi fosse un particolare tipo di server per la fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti (prima parte della domanda n. 1). Tra le 85 organizzazioni che hanno risposto a detta domanda, 70 (pari a circa l82,3%) hanno indicato che tale era il caso. La Commissione ha altresì chiesto alle organizzazioni se ritenessero che i suddetti servizi consituissero un «insieme di operazioni di server che “vanno di pari passo”» (seconda parte della domanda n. 1). Su 83 organizzazioni che hanno risposto a detta domanda, 51 (pari a circa il 61,4%) hanno confermato tale affermazione. Questi risultati si spiegano in particolare con il fatto che quelli testé menzionati sono i servizi fondamentali cui gli utenti di PC clienti fanno ricorso nelle loro attività quotidiane. Per esempio, il soggetto I 06, nel giustificare la sua risposta affermativa alle due parti della domanda n. 1, definisce i server che permettono di fornire servizi per gruppi di lavoro come «server di infrastruttura» e i suddetti servizi come «servizi standard per postazioni di lavoro». Al riguardo, esso spiega che «[c]iascun utente dev’essere identificato/autenticato; crea/modifica documenti, li stampa, li scambia/condivide». Nello stesso senso, altre organizzazioni qualificano i suddetti server come «fornitori di servizi di infrastruttura» (v. le risposte degli enti I 13 e I 30). In proposito è importante altresì rilevare, come fa la Commissione al punto 352 della decisione impugnata, che molte organizzazioni giustificano la loro risposta affermativa alle due parti della domanda n. 1 sopra menzionata insistendo sulla necessità di un’«identificazione unica» degli utenti che vogliano accedere alle risorse di rete oppure ad un unico punto di gestione della rete (v., in particolare, le risposte dei soggetti I 30, I 46-16, I 46-37 e della società Inditex). Altre organizzazioni adducono considerazioni relative ai costi, spiegando tra l’altro che l’uso di un medesimo sistema operativo per la fornitura dei servizi per gruppi di lavoro permette di ridurre le spese di gestione (v., in particolare, le risposte dei soggetti I 49-19 e della società Inditex). È vero che, nel descrivere le «operazioni per gruppi di lavoro» nella richiesta di informazioni del 4 giugno 2003, la Commissione vi ha incluso anche il «supporto di servizi di posta elettronica interna e di collaborazione e di altre applicazioni che non sono a “missione critica”» e che tale inclusione è stata condivisa da molte delle organizzazioni interrogate. È vero inoltre che, nella risposta alla domanda n. 2 della richiesta di informazioni, 62 organizzazioni su 85 (pari a circa il 72,9%) hanno spiegato di apprezzare la flessibilità offerta da un sistema operativo per server per gruppi di lavoro che, oltre ai servizi di condivisione di files e di stampanti e di gestione di utenti e di gruppi di utenti, fosse in grado di supportare applicazioni che non sono a «missione critica». Tuttavia, non è possibile dedurre da queste sole osservazioni che la Commissione abbia definito in maniera eccessivamente limitata il secondo mercato di prodotti. In effetti, da un lato, tali osservazioni vanno sfumate. Va infatti rilevato che, nella risposta alla domanda n. 1 della richiesta di informazioni del 4 giugno 2003, molte organizzazioni interrogate hanno precisato che, al loro interno, i servizi di posta elettronica interna o di collaborazione erano eseguiti su server specializzati e hanno distinto questi servizi dalle altre operazioni per gruppi di lavoro indicate dalla Commissione (v., in particolare, le risposte dei soggetti I 09-1, I 11, I 22, I 37, I 53, I 46-13, I 46-15, I 59 e I 72, nonché delle società Danish Crown, Spardat e Stork Food & Dairy Systems). Per esempio, il soggetto I 37, pur ritenendo che le operazioni per gruppi di lavoro indicate dalla Commissione costituissero un insieme di operazioni per server tra di loro collegate, ha affermato che «[i servizi] di files/stampa e di gestione delle postazioni di lavoro [erano] congiunti» mentre «[i servizi] di posta elettronica interna [appartenevano] ad un complesso diverso di server». Parimenti, il soggetto I 46-15 ha precisato di possedere «un server che [forniva] unicamente servizi di condivisione di files e di stampanti nonché di gestione di postazioni di lavoro». Dall’altro lato, come indicato dalla Commissione ai punti 353 e 354 della decisione impugnata e come da essa ricordato nella risposta ad uno dei quesiti scritti del Tribunale, dall’indagine di mercato del 2003 emerge altresì che, quando le organizzazioni ricorrono ad un determinato sistema operativo per la fornitura di servizi di condivisione di files o di stampanti, in genere utilizzano lo stesso sistema operativo per fornire servizi di gestione di utenti e di gruppi di utenti. Al riguardo va rilevato che la Microsoft non contesta le osservazioni contenute nelle note nn. 436 e 438 della decisione impugnata e relative ai «coefficienti di correlazione» calcolati dalla Commissione in base alle risposte alla domanda n. 5 della sua richiesta di informazioni del 16 aprile 2003. La Commissione spiega che il «coefficiente di correlazione» tra la parte del carico di lavoro di un sistema NetWare, o di un sistema Windows, per uno dei servizi per gruppi di lavoro, ossia la condivisione di files, la stampa e la gestione di utenti e di gruppi di utenti, e la parte del carico di lavoro del medesimo sistema per un altro dei suddetti servizi è particolarmente elevato. È molto più basso, invece, il «coefficiente di correlazione» tra la parte del carico di lavoro di un sistema NetWare, o di un sistema Windows, per uno dei servizi per gruppi di lavoro e la parte del carico di lavoro del medesimo sistema per un altro tipo di servizi, in particolare il supporto dei servizi di posta elettronica interna o di altre applicazioni che non sono a «missione critica». La Commissione aggiunge che le stesse osservazioni si possono desumere da alcuni risultati del secondo e del terzo sondaggio della Mercer. In altre parole, dai suddetti elementi di prova non contestati dalla Microsoft deriva che è molto più frequente abbinare, su un medesimo server, i servizi per gruppi di lavoro presi in considerazione dalla Commissione che non abbinare uno dei suddetti servizi e un servizio di un diverso tipo. Pertanto, anche se è vero che gli utenti attribuiscono effettivamente una certa importanza alla possibilità di utilizzare i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro per eseguire alcune operazioni che non sono a «missione critica» oltre a servizi per gruppi di lavoro, questo non invalida la conclusione secondo cui esiste una domanda distinta per sistemi operativi per server che forniscono i suddetti servizi. Poiché è acclarato che sono le tre categorie di servizi indicate che determinano la scelta della domanda, poco importa che i sistemi operativi per server rientranti nel mercato di cui trattasi siano in grado di svolgere alcune operazioni supplementari. Occorre aggiungere, come indicato ai punti 357, 358 e 628 della decisione impugnata, che le dichiarazioni dei clienti prodotte dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo confermano la fondatezza dell’analisi svolta dalla Commissione. Da tali dichiarazioni deriva infatti che, se effettivamente, come sottolineato più volte dalla Microsoft nelle proprie memorie, le organizzazioni dispongono spesso di reti informatiche «eterogenee», ossia di reti in cui vengono utilizzati sistemi operativi per server e per PC clienti provenienti da produttori diversi, tuttavia però utilizzano diversi tipi di server per eseguire diversi tipi di operazioni. Più in particolare, dalle suddette dichiarazioni emerge che i servizi per gruppi di lavoro come definiti dalla Commissione sono generalmente forniti da tipi di server diversi da quelli che svolgono operazioni a «missione critica». Infatti, dal modo in cui tali organizzazioni descrivono il loro ambiente informatico, risulta che abitualmente i servizi per gruppi di lavoro vengono forniti da server di livello base sui quali è installato un sistema Windows o NetWare mentre le applicazioni a «missione critica» vengono svolte su server più costosi e di maggiori dimensioni, sui quali è installato un sistema operativo UNIX oppure su dei «mainframes». Per esempio, un gruppo leader nel settore chimico-farmaceutico spiega che le applicazioni a «missione critica» da esso utilizzate per pagare gli stipendi del personale e per l’esecuzione di operazioni bancarie interne funzionano su dei «mainframes», e aggiunge che altre operazioni a «missione critica», utilizzate in particolare per la gestione amministrativa e tecnica di alcune sue divisioni, sono prese a carico da server basati su UNIX. Per contro, le operazioni che non sono a «missione critica», in particolare quelle di condivisione di files o di stampanti nonché quelle di gestione di utenti e di gruppi di utenti, vengono eseguite all’interno del suddetto gruppo da server diversi e sui quali sono installati per lo più sistemi operativi Windows. Analogamente, un’importante compagnia aerea spiega che le applicazioni che essa utilizza, tra l’altro, per la pianificazione dei voli e per i servizi di prenotazione sono eseguite da server basati su UNIX, mentre le applicazioni che non sono a «missione critica» vengono svolte da server configurati con sistema operativo Windows. Un altro esempio di rilievo è quello di un gruppo bancario il quale afferma di utilizzare server configurati con UNIX per le applicazioni finanziarie fondamentali, server configurati con Solaris per altre applicazioni finanziarie e per applicazioni che elabora al proprio interno, e infine server configurati con sistema operativo Windows NT per lo svolgimento delle «funzionalità di infrastruttura, come i servizi di dominio (tra cui l’identificazione e l’autenticazione) nonché i servizi di files e di stampa». Occorre rilevare, come indicato in particolare ai punti 58 e 346 della decisione impugnata, che i server di fascia bassa non sono tutti impiegati per fornire servizi per gruppi di lavoro. Alcuni dei suddetti server, difatti, vengono installati «alle estremità» di reti e sono destinati ad eseguire operazioni specialistiche di «Web serving», «Web caching» o di «firewall». Infine, non può essere accolto l’argomento della Microsoft secondo cui dai dati dell’IDC emerge che, con la sola eccezione del sistema NetWare di Novell, i sistemi operativi che la Commissione definisce come «sistemi operativi per server per gruppi di lavoro» dedicano molto meno tempo all’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro che non all’esecuzione di operazioni diverse. Detto argomento è basato su dati dell’IDC i quali dimostrerebbero che delle vendite di server — prese in considerazione tutte le differenze di prezzo — sui quali è installato un sistema operativo Windows solo il 24% si riferisce ad operazioni di «files», di «stampa» e di «gestione di rete» (v. la nota n. 93 della replica). Orbene, come deriva in particolare dai punti 487 e 488 della decisione impugnata e come verrà spiegato più dettagliatamente al punto 553 della presente sentenza, il metodo utilizzato dall’IDC per il calcolo delle quote di mercato presenta imperfezioni. In ogni caso, anche se si dovesse ritenere che le operazioni sopra citate corrispondono ai servizi per gruppi di lavoro considerati nella decisione impugnata, la percentuale calcolata in base ai dati dell’IDC rappresenterebbe unicamente una quota delle vendite di sistemi operativi per server, indipendentemente dalla loro versione, effettuate dalla Microsoft, quota che si riferisce al mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In effetti, contrariamente a quanto asserito dalla Microsoft, la suddetta percentuale non si limita ai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In secondo luogo, la Commissione basandosi in particolare sulla descrizione che la stessa Microsoft fa dei propri prodotti, ha osservato che i sistemi operativi per server erano «ottimizzati» in funzione delle operazioni che essi dovevano eseguire (punti 359-368 della decisione impugnata). Secondo il Tribunale, gli elementi del fascicolo confermano la correttezza di tale osservazione. Infatti, per quanto riguarda i sistemi operativi per server della gamma Windows 2000, da alcune informazioni pubblicate dalla Microsoft sul suo sito Internet risulta che essi vengono venduti in tre versioni diverse, ossia Windows 2000 Server, Windows 2000 Advanced Server e Windows 2000 Datacenter Server, e che ognuna di queste tre versioni è destinata a soddisfare una specifica domanda di utenti in termini di operazioni. La Microsoft descrive Windows 2000 Server come la versione di «livello base» dei sistemi operativi per server Windows 2000 e la definisce come «la soluzione adatta ai server per gruppi di lavoro per le operazioni di files, stampa e comunicazione» (punto 361 della decisione impugnata). Essa precisa che Windows 2000 Server supporta da uno a quattro processori e fino a quattro Gigabytes (punto 364 della decisione impugnata). Windows 2000 Advanced Server viene presentato dalla Microsoft come «il sistema operativo ideale per le applicazioni professionali fondamentali e per quelle del commercio elettronico, che implicano carichi di lavoro più pesanti e processi di elevata priorità» (punto 362 della decisione impugnata). Windows 2000 Advanced Server non solo contiene tutte le funzionalità offerte da Windows 2000 Server, ma in più presenta «caratteristiche supplementari in termini di scalabilità e di affidabilità, come il “clustering”, destinate a garantire il funzionamento [delle] applicazioni critiche nelle ipotesi più complesse» (punto 362 della decisione impugnata). La Microsoft spiega inoltre che Windows 2000 Advanced Server «supporta da uno a otto processori e fino a otto Gigabytes» (punto 364 della decisione impugnata). Infine, Windows 2000 Datacenter Server viene presentato dalla Microsoft come un sistema che «offre massima affidabilità e disponibilità» e come «il sistema operativo ideale per dare supporto a database a missione critica e a software di pianificazione delle risorse di impresa» (punto 363 della decisione impugnata). Windows 2000 Datacenter Server «è destinato alle imprese che necessitano di gestori di periferiche e di software di fascia alta e molto affidabili» e «supporta da 1 a 32 processori e fino a 64 Gigabytes» (punti 363 e 364 della decisione impugnata). Va osservato che la Microsoft presenta in modo analogo le varie versioni dei sistemi operativi per server appartenenti alla gamma successiva alla serie Windows 2000, ossia Windows Server 2003 Standard Edition, Windows Server 2003 Enterprise Edition, Windows Server 2003 Datacenter Edition e Windows Server 2003 Web Edition. Windows Server 2003 Standard Edition viene infatti descritto dalla Microsoft come «il sistema operativo di rete polivalente, ideale per le necessità ordinarie delle organizzazioni di qualunque dimensione, ma soprattutto per quelle delle piccole imprese e dei gruppi di lavoro», sistema che «[consente] la condivisione intelligente di files e di stampanti ed [offre] una connessione ad Internet sicura, l’attuazione di una gestione centralizzata delle postazioni di lavoro e soluzioni Web che permettono di mettere in connessione dipendenti, partner e clienti» (punto 365 della decisione impugnata). Quanto a Windows Server 2003 Enterprise Edition, la Microsoft spiega che tale sistema offre, oltre ad alcune funzionalità illustrate in Windows Server 2003 Standard Edition, anche «le caratteristiche di affidabilità necessarie per le applicazioni d’impresa “a missione critica”» (punto 366 della decisione impugnata). Per quanto riguarda Windows Server 2003 Datacenter Edition, la Microsoft spiega che questo sistema operativo «è ideato per applicazioni a missione critica che esigono il più elevato livello di scalabilità, disponibilità ed affidabilità» (punto 366 della decisione impugnata). Infine, Windows Server 2003 Web Edition viene descritto dalla Microsoft come «destinato a creare ed accogliere applicazioni, pagine e servizi di Web» e come «concepito appositamente per rispondere ad esigenze di servizi Web specializzati» (punto 367 della decisione impugnata). La Microsoft sottolinea che tale sistema «può essere utilizzato unicamente per ospitare pagine Web, siti Web, applicazioni Web e servizi Web» (punto 367 della decisione impugnata). Dagli elementi che precedono emerge quindi che la stessa Microsoft presenta le differenti versioni dei suoi sistemi operativi per server come intese a soddisfare domande distinte degli utenti in termini di operazioni. Dagli stessi elementi deriva anche che tali differenti versioni non sono destinate a funzionare sullo stesso hardware. Va peraltro osservato che anche i prodotti di altri distributori di sistemi operativi per server vengono «ottimizzati» in vista della fornitura di servizi per gruppi di lavoro. Ciò vale, tra l’altro, per i prodotti dell’impresa Red Hat, i cui sistemi operativi Red Hat Enterprise Linux ES e Red Hat Enterprise Linux AS sono chiaramente destinati a soddisfare distinte domande degli utenti. Infatti, come spiegato dalla Commissione alla nota n. 463 della decisione impugnata, tale impresa sul suo sito Internet descrive il proprio sistema Red Hat Enterprise Linux ES come «perfettamente idoneo ai servizi di rete, di files, di stampa, di posta elettronica e al server Web, nonché ad applicazioni professionali specifiche o ai pacchetti di applicazioni [package business]». Per contro, la Red Hat presenta il sistema Red Hat Enterprise Linux AS come destinato ai «sistemi di fascia alta e con funzioni critiche», nonché come la «soluzione ottimale per i grandi server di dipartimento e i server dei centri di dati». Tutto ciò corrisponde al rilievo secondo cui i sistemi operativi installati sui server di fascia alta sono destinati all’esecuzione di operazioni «a missione critica» e debbono quindi possedere un maggior grado di affidabilità e un maggior numero di funzionalità rispetto ai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 57 e 346 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione si è basata sulla «strategia della Microsoft in tema di prezzi» e in particolare sul fatto che essa applicava prezzi diversi per le differenti versioni dei suoi sistemi operativi per server (punti 369-382 della decisione impugnata). Al riguardo va osservato innanzi tutto che dalle spiegazioni contenute nei punti 370-373 della decisione impugnata, non contestate dalla Microsoft, emerge che esistono variazioni di prezzo significative tra le differenti versioni dei sistemi operativi per server della Microsoft stessa, e questo sia per la gamma Windows 2000 Server sia per la gamma Windows Server 2003. Ad esempio, sulla base di 25 «licenze di accesso clienti» o «Client Access Licenses (CAL)», il prezzo di vendita del sistema Windows 2000 Advanced Server risulta 2,22 volte maggiore rispetto a quello del sistema Windows 2000 Server. Per quanto riguarda il sistema Windows 2000 Datacenter Server, il suo prezzo di vendita è 5,55 volte più elevato del prezzo del sistema Windows 2000 Server (sulla base di 25 CAL). Parimenti, sulla base di 25 CAL, il prezzo di vendita del sistema Windows Server 2003 Enterprise Edition risulta 2,22 volte maggiore rispetto a quello del sistema Windows Server 2003 Standard Edition. Il prezzo di vendita del sistema Windows Server 2003 Datacenter Edition è 5,55 volte più elevato di quello del sistema Windows Server 2003 Standard Edition (sulla base di 25 CAL). Quanto al sistema Windows Server 2003 Web Edition, che può essere impiegato solo per eseguire alcune operazioni specifiche (v. supra, punto 513), viene venduto ad un prezzo di gran lunga inferiore a quello del sistema Windows Server 2003 Standard Edition. Occorre poi sottolineare che, contrariamente a quanto sembra suggerire la Microsoft (v. supra, punto 446), la Commissione non deduce dal solo fatto che tale impresa applica prezzi diversi per le differenti versioni del suo sistema operativo per server che le suddette versioni appartengano a mercati di prodotti distinti. Per quanto riguarda la sostituibilità sul versante della domanda, la Commissione tiene conto non solo di tale elemento, ma anche e soprattutto del fatto che ognuna delle suddette differenti versioni è destinata a soddisfare una domanda specifica degli utenti. Inoltre, la Microsoft non può basarsi sulla circostanza che le versioni «più care» dei suoi prodotti della gamma Windows Server 2003, ossia i sistemi Windows Server 2003 Enterprise Edition e Windows Server 2003 Datacenter Edition, permettono di compiere le stesse operazioni per gruppi di lavoro del sistema Windows Server 2003 Standard Edition. In effetti, benché ciò possa essere vero, resta pur sempre il fatto che i due primi sistemi sono destinati a soddisfare domande diverse rispetto al terzo e non è molto verosimile che un utente che desideri ottenere solo la fornitura di servizi per gruppi di lavoro acquisti a tale scopo un sistema molto più caro del sistema Windows Server 2003 Standard Edition. Come giustamente osservato dalla Commissione al punto 376 della decisione impugnata, la Microsoft stessa condivide tale opinione quando, nella sua documentazione commerciale, riferendosi ai sistemi della gamma Windows 2000 Server spiega quanto segue: «[I] tre prodotti della famiglia — Windows 2000 Server, [Windows 2000] Advanced Server e [Windows 2000] Datacenter Server — vi permettono di adattare gli investimenti in modo da ottenere il livello di disponibilità del sistema adatto alle diverse operazioni commerciali, senza dover pagare di più per operazioni che non necessitano di un tempo di funzionamento massimo». Sempre a questo riguardo, la Microsoft non può neppure trarre argomenti dal fatto che il sistema operativo Windows Server 2003 Standard Edition permette altresì l’esecuzione di operazioni diverse da quelle per gruppi di lavoro. Questo argomento, difatti, non prende in considerazione la circostanza che essa fa pagare il suddetto sistema operativo a prezzi diversi a seconda che venga utilizzato per fornire servizi per gruppi di lavoro o altri tipi di servizi. Come spiegato ai punti 84 e 380 della decisione impugnata, nei prezzi fissati dalla Microsoft per il sistema operativo Windows Server 2003 Standard Edition è compreso un contributo per ogni server su cui esso è installato e un altro contributo (CAL) per ogni PC clienti al quale il server fornisce servizi per gruppi di lavoro. Per contro, l’utente non è tenuto ad acquistare alcuna CAL se vuole utilizzare il sistema operativo per l’esecuzione di operazioni «non autenticate», come quelle di firewall, di proxy o di cache. Tali osservazioni dimostrano inoltre che l’affermazione della Microsoft secondo cui «i fornitori non applicano prezzi diversi a persone diverse per la medesima edizione di un sistema operativo per server a seconda del modo in cui lo utilizzeranno» non è esatta. Infine, in quarto luogo, la Commissione ha rilevato che non era necessario che i sistemi operativi per server diversi dai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro interoperassero con i PC clienti all’interno delle organizzazioni con la stessa completezza dei suddetti ultimi sistemi (punti 346 e 383-386 della decisione impugnata). Al riguardo, basti osservare che al punto 385 della presente sentenza si è già rilevato come giustamente la Commissione aveva effettuato un simile rilievo. In ogni caso, esso non viene contestato dalla Microsoft. Dalle considerazioni che precedono emerge che la Microsoft non ha dimostrato che la conclusione della Commissione secondo cui non esistono prodotti che, sul versante della domanda, possano esercitare sui sistemi operativi per server per gruppi di lavoro pressioni concorrenziali tali da poter essere inclusi nel medesimo mercato del prodotto rilevante (punto 387 della decisione impugnata) era manifestamente errata. In secondo luogo, quanto alla sostituibilità sul versante dell’offerta, il problema viene analizzato dalla Commissione ai punti 388-400 della decisione impugnata. A questo proposito, la Commissione osserva che «altri distributori di sistemi operativi, tra cui in particolare i distributori di sistemi operativi per server, non sarebbero in grado di orientare le loro risorse di produzione e di distribuzione verso sistemi operativi per server per gruppi di lavoro senza dover sostenere costi e assumere rischi supplementari sostanziali e in un tempo sufficientemente breve affinché le considerazioni in tema di sostituibilità sul versante dell’offerta possano acquisire rilievo nella causa in esame» (punto 399 della decisione impugnata). Più in particolare, essa respinge la tesi esposta dalla Microsoft nella sua risposta del 16 novembre 2001 alla seconda comunicazione degli addebiti, secondo cui esiste «una sostituzione praticamente immediata sul versante dell’offerta» nel senso che sarebbe sufficiente «disattivare» le «funzionalità più complesse» incluse nei sistemi operativi per server di fascia alta per ottenere un prodotto assimilabile a un sistema operativo per server per gruppi di lavoro. Deve rilevarsi che nell’ambito delle proprie memorie la Microsoft non deduce alcun argomento concreto atto a rimettere in discussione l’analisi compiuta dalla Commissione ai punti sopra citati della decisione impugnata. In fase di replica, essa si limita ad affermare, in generale, che «[i]l costo della modifica sarebbe pari a zero in molti casi» e «trascurabile in altri» senza precisare se in tal modo essa intenda contestare le osservazioni della Commissione riguardo alla mancanza di sostituibilità sul versante dell’offerta. Di conseguenza, si deve ritenere che la Microsoft non ha dimostrato che la Commissione aveva concluso in modo manifestamente erroneo sulla mancanza di sostituibilità sul versante dell’offerta nel caso di specie. Da quanto precede deve desumersi che giustamente la Commissione ha stabilito che il secondo mercato del prodotto era quello dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Quest’ultima conclusione non viene contraddetta dall’argomento della Microsoft secondo cui «[n]el settore nessuno usa l’espressione “server per gruppi di lavoro” nel senso utilizzato dalla Commissione per definire [il mercato del prodotto rilevante]». Infatti, da un lato, come giustamente sottolineato dalla Commissione, la terminologia da essa utilizzata per designare il mercato è irrilevante per stabilire se essa lo abbia correttamente definito. Dall’altro lato, l’argomento della Microsoft è comunque infondato in fatto, poiché dal fascicolo emerge che le espressioni «server per gruppi di lavoro» e «sistemi operativi per server per gruppi di lavoro» vengono utilizzati nel settore per indicare il tipo di prodotti considerati nella decisione impugnata. Infatti, nella sua denuncia del 10 dicembre 1998, la Sun spiega chiaramente di riferirsi alla condotta della Microsoft «nel settore dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». Nello stesso senso, deve rilevarsi che, nella sua documentazione commerciale, la stessa Microsoft presenta il suo sistema operativo Windows 2000 Server come la «soluzione ideale per i server per gruppi di lavoro per le operazioni di files, di stampa e di comunicazione» (v. supra, punto 506). — Sul metodo applicato per calcolare le quote di mercato La Microsoft contesta alla Commissione di aver utilizzato un metodo inadeguato per calcolare le quote di mercato dei vari operatori sul secondo mercato del prodotto. In particolare, la ricorrente ritiene che il suddetto metodo non offra alcuna «informazione pertinente circa la posizione dominante». Il Tribunale considera che, per le ragioni che verranno qui di seguito esposte, la Microsoft non fornisce la prova che il metodo applicato dalla Commissione sia viziato da un errore manifesto di valutazione. Ai punti 473-490 della decisione impugnata, la Commissione spiega in dettaglio il detto metodo. Essa chiarisce, innanzi tutto, di utilizzare due categorie di «valori indicativi» (proxies) per valutare la posizione dei diversi operatori sul mercato: da un lato, le stime realizzate dall’IDC sulla base delle gamme di prezzi degli hardware e della ripartizione tra le varie operazioni eseguite dai server; dall’altro lato, le stime relative alle quote di mercato basate sui risultati dell’indagine di mercato del 2003 nonché del secondo e terzo sondaggio della Mercer (punto 473 della decisione impugnata). Va subito osservato che il rilievo di cui al punto precedente prova che è manifestamente inesatta l’affermazione della Microsoft secondo cui la Commissione, nel calcolo delle quote di mercato, avrebbe tenuto conto soltanto del tempo dedicato dai sistemi operativi per server all’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro nonché delle vendite dei sistemi operativi per server di prezzo inferiore a USD 25000. La Microsoft omette di menzionare il fatto che la Commissione ha preso in considerazione anche dati provenienti da fonti diverse dall’IDC. Come verrà spiegato al punto 556 della presente sentenza, le quote di mercato definite in base a questi ultimi dati corrispondono complessivamente a quelle individuate sulla base dei dati dell’IDC. Inoltre, la Commissione chiarisce che le quote di mercato vanno valutate considerando tanto il numero delle unità di prodotto vendute quanto il fatturato prodotto dalle vendite congiunte di software e hardware (punti 474-477 della decisione impugnata). Infine la Commissione ritiene che i dati dell’IDC debbano essere corretti applicando due «filtri» (punti 478-489 della decisione impugnata). Da un lato, essa tiene conto unicamente dei server venduti ad un prezzo inferiore a USD 25000 o a EUR 25000, dato che all’epoca dei fatti, come emerge dalla nota n. 6 della decisione impugnata, 1 euro corrispondeva grosso modo a 1 dollaro. Dall’altro lato, essa tiene in considerazione solo alcune delle categorie di operazioni definite dall’IDC. È proprio sull’impiego di questi due filtri che verte la censura della Microsoft. Per quel che riguarda il primo, in sede di replica la Microsoft si limita a contestarne la rilevanza in maniera del tutto generale. Nell’allegato C.12 alla replica, essa precisa meglio la sua argomentazione, da un lato sostenendo che l’indagine di mercato del 2003 — di cui la Commissione ha utilizzato alcuni risultati per giustificare l’applicazione del filtro stesso — verte sul «comportamento di un gruppo particolare di clienti» e, dall’altro lato, criticando il fatto che la Commissione tenga conto del prezzo di vendita dei server e non di quello dei sistemi operativi. Riguardo a quest’ultimo punto, la ricorrente fa notare che uno stesso sistema operativo per server per gruppi di lavoro può funzionare su server di prezzo assai diverso, e in particolare su server di prezzo superiore a USD 25000. Questi argomenti non possono essere accolti. Innanzi tutto, infatti, i soggetti intervistati dalla Commissione nel corso dell’indagine di mercato del 2003 non rappresentano un «gruppo particolare di clienti». Come spiegato al punto 8 della decisione impugnata, si tratta di società selezionate casualmente dalla Commissione, che hanno sede in diversi Stati membri, sono di dimensioni diverse e operano in diversi settori economici. Va poi osservato, come precisato dalla Commissione nel rispondere ad uno dei quesiti scritti del Tribunale, che il limite di prezzo di USD 25000, o di EUR 25000, si riferisce al «costo complessivo del sistema (ossia hardware e software)». Il Tribunale ritiene che la Commissione fosse legittimata a tener conto del prezzo di vendita congiunto di hardware e software per valutare le quote di mercato degli operatori sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Infatti, come osservato ai punti 69 e 474 della decisione impugnata, molti fornitori, tra cui la Sun e la maggior parte dei fornitori di prodotti UNIX, sviluppano e vendono allo stesso tempo i sistemi operativi per server e l’hardware. Va poi rilevato che, durante il procedimento amministrativo, la stessa Microsoft ha auspicato l’approccio poi adottato dalla Commissione (v. punto 476 della decisione impugnata). Infine, va constatato che giustamente la Commissione ha applicato un prezzo limite di USD 25000, o di EUR 25000, che è l’importo corrispondente al prezzo massimo di vendita dei server appartenenti alla prima delle tre categorie di server in base alle quali l’IDC ha suddiviso il mercato ai fini delle sue analisi (punto 480 della decisione impugnata). Dai risultati dell’indagine di mercato del 2003 emerge infatti che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro funzionano in genere su server relativamente a buon mercato, a differenza delle applicazioni a «missione critica» che invece sono supportate da server di fascia alta. Nell’ambito di tale indagine, quindi, la Commissione ha chiesto in particolare alle organizzazioni considerate di precisare quale fosse il prezzo che erano disposte a pagare per un server per gruppi di lavoro (domanda n. 3 della richiesta di informazioni del 4 giugno 2003). Delle 85 organizzazioni che hanno risposto a tale domanda, 83 (ossia circa il 97,6%) hanno detto che non avrebbero pagato una somma superiore a EUR 25000. Parimenti, nella sua richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la Commissione ha posto alcune domande alle organizzazioni in merito ai loro acquisti passati, e a quelli pianificati, di server destinati a fornire servizi di files e di stampa (domande nn. 8 e 9). Come emerso dalle risposte, sugli 8236 server acquistati a tal fine dalle organizzazioni, 8001 (pari a circa il 97,1%) sono costati meno di EUR 25000 e, sui 2695 acquisti pianificati di questi server, 2683 (pari a circa il 99,6%) erano di prezzo inferiore a EUR 25000 (punto 479 della decisione impugnata). Per quanto riguarda il secondo filtro, la Microsoft si limita, in sede di replica, a far rilevare che la sua applicazione comporta l’assurda conseguenza che «un esemplare di un sistema operativo è considerato contemporaneamente dentro e fuori del mercato a seconda delle operazioni che compie in un dato momento». Nell’allegato C.12 alla replica, essa aggiunge che «gran parte delle vendite (artificialmente) escluse dal mercato [utilizzando detto filtro] corrispondono quasi sicuramente a vendite di edizioni di [sistemi operativi per server] che rientrano nel mercato candidato dalla Commissione [ossia il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro]». Neppure questi argomenti possono essere accolti. Deve necessariamente rilevarsi, infatti, non solo che la Commissione era pienamente legittimata a ricorrere a questo secondo filtro, ma anche che la Microsoft enfatizza ampiamente le conseguenze della sua applicazione. Al riguardo, occorre ricordare la ragione per cui la Commissione ha ritenuto necessario usare il suddetto filtro. Come emerge dal punto 482 della decisione impugnata, essa riposa nel fatto che i sistemi operativi installati su server di prezzo inferiore a USD 25000 o a EUR 25000 non sono tutti sistemi che forniscono servizi per gruppi di lavoro. In particolare, alcuni di questi sistemi sono destinati esclusivamente ad eseguire operazioni specializzate, situate al di fuori o alla periferia di reti per gruppi di lavoro, come il «Web serving» e il «firewall». Ciò vale, per esempio, per il sistema Windows Server 2003 Web Edition, le cui condizioni di licenza impediscono che sia usato per la fornitura di servizi per gruppi di lavoro e che di solito viene installato su server di prezzo inferiore a USD 25000 o a EUR 25000. Pertanto, la Commissione ha giustamente considerato che conveniva correggere i dati dell’IDC relativi alle vendite di server di prezzo inferiore a USD 25000 o a EUR 25000, tenendo conto anche dei diversi tipi di operazioni da essi svolte (punto 483 della decisione impugnata). A tal fine, essa si è avvalsa dei dati dell’IDC contenuti in una banca dati denominata «IDC Server Workloads 2003 Model». Si tratta di dati ottenuti da consumatori ai quali l’IDC ha domandato quali fossero le operazioni (o «carichi di lavoro») svolte dai server da essi utilizzati nelle loro organizzazioni. Come già spiegato supra, al punto 431, l’IDC ha individuato otto categorie principali di operazioni, suddividendole poi in più sottocategorie. La Commissione ha preso in considerazione le sottocategorie denominate «condivisione di files o di stampanti» e «gestione di rete», che erano quelle più simili ai servizi di «condivisione di files o di stampanti» e di «gestione di utenti e di gruppi di utenti» considerati nella decisione impugnata (punto 486 della decisione impugnata). Certamente le operazioni rientranti nelle due sottocategorie appena menzionate non sono perfettamente corrispondenti ai servizi che costituiscono il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. La Commissione del resto ne era pienamente consapevole, come emerge dagli esempi che essa ha fornito ai punti 487 e 488 della decisione impugnata e che dimostrano tra l’altro che alcune operazioni eseguite su server di fascia alta possono essere fatte rientrare nell’una o nell’altra di tali sottocategorie mentre con evidenza non si tratta di operazioni per gruppi di lavoro. Tuttavia, è proprio la combinazione dei due filtri contestati dalla Microsoft che permette di limitare questo problema di corrispondenza tra le operazioni definite dall’IDC e quelle prese in considerazione dalla Commissione. Deve comunque rilevarsi che le quote di mercato ottenute applicando soltanto il primo filtro non sono poi tanto diverse da quelle ottenute utilizzando i due filtri congiuntamente. Difatti, la quota di mercato della Microsoft nel 2002, calcolata sulla base di tutti i server venduti a meno di USD 25000, è pari al 64,9%, in termini di unità vendute, e al 61% in termini di fatturato (punto 491 della decisione impugnata). Prendendo in considerazione, per gli stessi server, soltanto le sottocategorie «condivisione di files/stampanti» e «gestione di rete», le quote di mercato della Microsoft sono le seguenti: 66,4% in termini di unità vendute (65,7% in termini di fatturato) per la prima sottocategoria, e 66,7% in termini di unità vendute (65,2% in termini di fatturato) per la seconda (punto 493 della decisione impugnata). Più in generale, come rilevato al punto 473 della decisione impugnata, le percentuali ottenute in base ai dati dell’IDC, con l’applicazione congiunta dei due filtri, corrispondono complessivamente a quelle ottenute sulla base degli esiti dell’indagine di mercato del 2003 nonché del secondo e terzo sondaggio della Mercer (v., per esempio, punti 495, 497 e 498 della decisione impugnata). Va sottolineato, in tale contesto, che la Commissione si è ogni volta attenuta ad una stima prudenziale. Per esempio, riguardo alla Microsoft essa ha considerato la quota di mercato più bassa, ossia «almeno il 60%» (punto 499 della decisione impugnata). Da quanto precede deve concludersi che la Microsoft non dimostra che il metodo applicato dalla Commissione per calcolare le quote di mercato sia viziato da un errore manifesto di valutazione né, di conseguenza, che le stime delle quote di mercato contenute nei punti 491-513 della decisione impugnata debbano considerarsi manifestamente erronee. Occorre aggiungere che la Commissione non si è basata unicamente sulle quote detenute dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro per stabilire che essa vi deteneva una posizione dominante, ma ha tenuto conto anche dell’esistenza di barriere all’ingresso del suddetto mercato (punti 515-525 della decisione impugnata), dovute in particolare alla presenza di effetti di rete e di ostacoli all’interoperabilità, nonché di stretti vincoli commerciali e tecnologici tra il suddetto mercato e quello dei sistemi operativi per PC clienti (punti 526-540 della decisione impugnata). Infine, per quel che riguarda il rifiuto abusivo in esame, va ricordato che nella decisione impugnata la Commissione contesta alla Microsoft di aver sfruttato, esercitando un «effetto leva» (leveraging), la posizione quasi monopolistica da essa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti al fine di influenzare il mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 533, 538, 539, 764-778, 1063, 1065 e 1069). In altri termini, la condotta abusiva contestata alla Microsoft trova origine nella posizione dominante da essa occupata sul primo mercato del prodotto (punti 567 e 787 della decisione impugnata). La circostanza che la Commissione avrebbe a torto considerato che la Microsoft si trovava in posizione dominante sul secondo mercato (v., in particolare, punti 491-541, 781 e 788 della decisione impugnata) non può di per sé essere sufficiente per giungere alla conclusione che essa ha constatato erroneamente un abuso di posizione dominante a carico della Microsoft. — Sul criterio applicabile Nella decisione impugnata la Commissione ha valutato se il rifiuto in oggetto «rischia[sse]» di eliminare la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 585, 589, 610, 622, 626, 631, 636, 653, 691, 692, 712, 725, 781, 992 e 1070). La Microsoft sostiene che tale criterio non sarebbe sufficientemente rigoroso, dato che la giurisprudenza in tema di esercizio di un diritto di proprietà intellettuale impone alla Commissione di dimostrare che il rifiuto di concedere una licenza a terzi sia «idoneo ad eliminare qualsiasi concorrenza» o, in altri termini, che esista una «elevata probabilità» che il suddetto rifiuto porti ad un simile risultato. Il Tribunale considera che la censura della Microsoft è di tipo puramente terminologico e priva di qualunque pertinenza. Le espressioni «rischio di eliminazione della concorrenza» e «idoneo ad eliminare qualsiasi concorrenza» vengono infatti indistintamente utilizzate dal giudice comunitario per esprimere lo stesso concetto, ossia quello secondo cui l’art. 82 CE non si applica solo nel momento in cui non esiste più, o quasi, alcuna concorrenza sul mercato. Se la Commissione fosse costretta ad aspettare che i concorrenti siano estromessi dal mercato, o che tale estromissione sia sufficientemente imminente, prima di poter intervenire in forza della suddetta disposizione, ciò sarebbe manifestamente contrario all’obiettivo della stessa, che è quello di preservare una concorrenza non falsata nel mercato comune e, in particolare, di proteggere la concorrenza ancora esistente sul mercato di cui trattasi. Nel caso di specie, la Commissione era tanto più legittimata ad applicare l’art. 82 CE prima che l’eliminazione della concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro si fosse concretizzata a pieno, dal momento che tale mercato è caratterizzato da considerevoli effetti di rete e una simile estromissione sarebbe pertanto difficilmente reversibile (v. punti 515-522 e 533 della decisione impugnata). Va aggiunto che non occorre dimostrare l’eliminazione di qualsiasi presenza concorrenziale sul mercato. Infatti, quel che rileva ai fini di una violazione dell’art. 82 CE è che il rifiuto di cui si discute rischi di eliminare qualsiasi concorrenza effettiva sul mercato o che sia idoneo a farlo. Al riguardo, occorre precisare che il fatto che i concorrenti dell’impresa in posizione dominante rimangano presenti marginalmente in alcune «nicchie» del mercato non è sufficiente per sostenere che una tale concorrenza esiste. Infine, va ricordato che spetta alla Commissione dimostrare che il rifiuto di cui trattasi rischia di portare all’eliminazione di qualsiasi concorrenza effettiva. Come già indicato al punto 482 della presente sentenza, essa deve basare la sua valutazione su elementi di prova esatti, attendibili e coerenti, che costituiscano l’insieme dei dati rilevanti che devono essere presi in considerazione per valutare una situazione complessa e che siano di natura tale da corroborare le conclusioni che se ne traggono. — Sulla valutazione dei dati del mercato e della situazione concorrenziale Il Tribunale osserva che, nella decisione impugnata, la Commissione valuta contemporaneamente se le informazioni sull’interoperabilità abbiano natura indispensabile e se il rifiuto in esame rischi di eliminare la concorrenza (punti 585-692 della decisione impugnata). La sua analisi si articola in quattro parti. In primo luogo, la Commissione esamina l’evoluzione del mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punti 590-636 della decisione impugnata). In secondo luogo, essa rileva che l’interoperabilità è un elemento che svolge un ruolo determinante nell’adozione dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro (punti 637-665 della decisione impugnata). In terzo luogo, essa spiega che non esistono soluzioni alternative alla divulgazione da parte della Microsoft delle informazioni sull’interoperabilità (punti 666-687 della decisione impugnata). In quarto luogo, essa formula alcune considerazioni riguardo a MCPP (punti 688-691 della decisione impugnata). Gli argomenti dedotti dalla Microsoft a sostegno della presente censura riguardano essenzialmente la prima parte della suddetta analisi della Commissione. In sostanza, la Microsoft afferma che le condizioni del mercato contraddicono la tesi della Commissione secondo cui la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro rischierebbe di essere eliminata a causa del rifiuto in parola. Nell’ambito di questa prima parte, la Commissione ha anzitutto esaminato l’evoluzione delle quote di mercato della Microsoft e dei suoi concorrenti sul secondo mercato del prodotto. In sostanza, essa ha rilevato che la quota di mercato della Microsoft era aumentata rapidamente e in modo considerevole e che continuava a crescere, in particolare a danno della Novell. La Commissione ha poi rilevato che la quota di mercato dei distributori di prodotti Linux era limitata. Infine, essa ha ritenuto che i prodotti Linux erano presenti sul mercato in modo assai limitato, che non avevano fatto registrare alcuna progressione su tale mercato durante gli anni immediatamente precedenti all’adozione della decisione impugnata e che certe previsioni relative alla loro futura crescita non erano tali da rimettere in discussione la sua conclusione circa l’eliminazione della concorrenza effettiva sul mercato. Il Tribunale considera che queste osservazioni trovano conferma negli elementi del fascicolo e non sono messe in discussione dalle argomentazioni della Microsoft. Difatti, in primo luogo, dal fascicolo emerge che, inizialmente, la Microsoft si limitava a fornire sistemi operativi per PC clienti e che era entrata nel mercato dei sistemi operativi per server solo abbastanza in ritardo (v., in particolare, punto 47 della risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti). Soltanto all’inizio degli anni 90 essa ha iniziato ad elaborare un sistema operativo per server — mettendo in vendita un primo sistema denominato «Windows NT 3.5 Server» nel luglio 1992 — e soltanto con il prodotto denominato «Windows NT 4.0», immesso nel mercato nel luglio 1996, la Microsoft ha ottenuto per la prima volta un effettivo successo commerciale (v., in particolare, punto 50 della risposta del 17 novembre 2000 alla prima comunicazione degli addebiti e punti 50 e 56 del ricorso). Dai dati dell’IDC, come ripresi al punto 591 della decisione impugnata, emerge che la quota di mercato della Microsoft, in termini di unità vendute, sul mercato dei sistemi operativi installati su server di prezzo inferiore a USD 25000 è passata dal 25,4% (24,5% in termini di fatturato) nel 1996 al 64,9% (61% in termini di fatturato) nel 2002, con un balzo in avanti pari a circa il 40% in soli sei anni. Sempre dai dati dell’IDC, menzionati al punto 592 della decisione impugnata, emerge altresì che la quota di mercato della Microsoft ha conosciuto un incremento continuo a seguito del lancio della generazione Windows 2000 dei suoi sistemi operativi. Ebbene, come più volte rilevato giustamente dalla Commissione nella decisione impugnata (v., per esempio, punti 578-584, 588 e 613), è proprio con i sistemi operativi di questa gamma di prodotti che i problemi di interoperabilità si sono presentati in maniera particolarmente acuta per i concorrenti della Microsoft. Così, per esempio, il software denominato «NDS per NT», che era stato sviluppato dalla Novell utilizzando tecniche di ingegneria a ritroso, facilitava l’interoperabilità tra i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti della Microsoft e l’architettura di dominio Windows, nel caso di Windows NT. Si trattava di un prodotto che poteva essere installato su un controller del dominio Windows NT e consentiva ai clienti di utilizzare l’NDS (Novell Directory Service, poi denominato eDirectory) di Novell per la gestione dei diversi aspetti dei domini Windows NT. Tuttavia, per la mancata comunicazione, da parte della Microsoft, di alcune informazioni alla Novell, NDS per NT non è in grado di funzionare con il sistema operativo Windows 2000 server (v. punto 301 della decisione impugnata). Un altro esempio è quello del prodotto denominato «AS/U» che era stato elaborato dalla AT&T negli anni 90 utilizzando alcuni elementi del codice sorgente di Windows che la Microsoft aveva acconsentito a comunicarle dietro licenza. Grazie a tale prodotto, un server su cui era installato un sistema UNIX poteva funzionare come controller del dominio principale in un dominio Windows NT (v. punto 211 della decisione impugnata). Parimenti, sulla base del codice sorgente dell’AS/U che le era stato comunicato da AT&T dietro licenza, la Sun aveva potuto elaborare un prodotto simile ad AS/U, denominato «PC NetLink». Quest’ultimo prodotto, se installato su un server basato su un sistema operativo Solaris, consentiva, da un lato, al suddetto server di «fornire in modo trasparente ai clienti Windows 3.X/95/98/NT i servizi di files, di stampa, di schedario e di sicurezza Windows NT» e per di più in «modalità nativa», ossia senza necessità per gli utenti di installare un software supplementare sui propri PC clienti, e, dall’altro, di agire come controller del dominio principale, o come controller del dominio secondario, in un dominio windows NT (v. punto 213 della decisione impugnata). Nel 2001 la Microsoft e AT&T decidevano di non estendere il loro accordo di licenza ad alcune nuove tecnologie in tema di sistemi operativi per server. Di conseguenza, la Microsoft non ha comunicato alla AT&T i necessari elementi del codice sorgente, relativi ai sistemi successivi ai propri sistemi Windows NT 4.0. Per tale ragione, PC NetLink non era più in grado di funzionare se non con i PC clienti su cui era installato un sistema Windows NT — in particolare, esso non funzionava con i sistemi operativi Windows 2000 — ed ha gradualmente perduto di interesse. Nel medesimo contesto, occorre far riferimento ai diversi cambiamenti conseguenti al passaggio dalla tecnologia Windows NT alla tecnologia Windows 2000 e all’Active Directory (v. supra, punti 167-171). In secondo luogo, emerge dal fascicolo che, parallelamente all’evoluzione testé descritta della posizione della Microsoft, la Novell ha costantemente perduto posizioni sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro per diventare, nel giro di pochi anni, un attore secondario su di esso. Orbene, all’epoca dell’ingresso della Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server, il prodotto leader per la fornitura dei servizi per gruppi di lavoro era il sistema NetWare della Novell (v. punto 56 del ricorso), che era presente sul mercato sin dalla metà degli anni ’80. Deriva infatti dai dati dell’IDC menzionati al punto 593 della decisione impugnata che, tenuto conto della sottocategoria «condivisione di files/stampanti» e dei server di prezzo inferiore a USD 25000, la quota di mercato della Novell è precipitata dal 33,3% nel 2000 al 23,6% nel 2002 in termini di unità vendute, e dal 31,5% nel 2000 al 22,4% nel 2002 in termini di fatturato. Il declino della Novell è confermato tanto dalle dichiarazioni degli analisti del mercato quanto dalla stessa Microsoft (v. punto 596 della decisione impugnata). Parimenti, nella relazione contenente l’analisi degli esiti del suo terzo sondaggio, la Mercer indica espressamente che molte organizzazioni hanno ridotto l’uso di NetWare. In particolare, la Mercer rileva che «[i]nterrogate in merito all’uso fatto di ciascuno dei sistemi operativi per server per le funzioni di server per gruppi di lavoro negli ultimi cinque anni, il numero delle organizzazioni che hanno ridotto l’uso di NetWare supera il numero di quelle che lo hanno incrementato in una misura di circa sette a uno» (v. pag. 25 e tabella n. 16 del rapporto). Inoltre, come giustamente osservato dalla Commissione ai punti 594 e 595 della decisione impugnata, alcuni risultati dell’indagine di mercato del 2003 nonché alcune dichiarazioni di clienti prodotte dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo dimostrano chiaramente una tendenza, in seno alle organizzazioni, a sostituire NetWare con Windows 2000 Server. Per contro, esistono pochissimi esempi di «migrazione» da Windows verso NetWare (v. punti 594 e 632 della decisione impugnata). In terzo luogo, per quanto riguarda gli altri concorrenti della Microsoft, gli elementi del fascicolo dimostrano che essi sono riusciti a mantenere solo una posizione assolutamente marginale sul mercato di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Infatti, per quanto riguarda in primo luogo i distributori di sistemi UNIX (tra cui la Sun), i dati dell’IDC menzionati al punto 508 della decisione impugnata indicano che, nel 2002, la loro quota di mercato cumulativa, tenuto conto della sottocategoria«condivisione di files/stampanti» e dei server di prezzo inferiore a USD 25000, rappresentava appena il 4,6% in termini di unità vendute e il 7,4% in termini di fatturato. Per quel che riguarda la subcategoria «gestione della rete», i dati corrispondenti erano 6,4% in termini di unità vendute e 10,8% in termini di volume d’affari. In proposito, va osservato che dagli esiti dell’indagine di mercato del 2003, nonché dalle dichiarazioni di clienti prodotte dalla Microsoft emerge che i sistemi UNIX vengono essenzialmente utilizzati non per eseguire operazioni per gruppi di lavoro, bensì per supportare applicazioni a «missione critica», per fornire servizi Web e di firewall nonché, in misura minore, per supportare servizi di posta elettronica interna (v. punti 509-511 della decisione impugnata). Inoltre, quanto ai prodotti Linux, i dati dell’IDC, i risultati dell’indagine di mercato del 2003 e le dichiarazioni di clienti della Microsoft mostrano che, contrariamente a quanto affermato da quest’ultima, al momento dell’adozione della decisione impugnata tali prodotti erano presenti solo marginalmente sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Così, dai dati dell’IDC, ripresi al punto 599 della decisione impugnata, si evince che la quota di mercato cumulativa dei distributori di prodotti Linux, in termini di unità vendute, è passata, per la sottocategoria «condivisione di files/stampanti» e per i server di prezzo inferiore a USD 25000, dal 5,1% nel 2000 al 4,8% nel 2002. Misurata in termini di fatturato, tale quota di mercato cumulativa si è mantenuta intorno al 3,9% nel corso del medesimo periodo. È ben vero che, secondo i dati dell’IDC menzionati alla nota n. 728 della decisione impugnata (v. anche punto 505 della decisione impugnata), per quel che riguarda la sottocategoria «gestione della rete» e i server di prezzo inferiore a USD 25000, la quota cumulativa dei distributori dei prodotti Linux, in termini di unità vendute è passata dal 10,1% nel 2000 al 13,4% nel 2002 (e dall’8 al 10,8% nel medesimo periodo in termini di fatturato). Tuttavia tale crescita dev’essere relativizzata alla luce del fatto che, come rilevato dalla Commissione al punto 488 e alla nota testé citata della decisione impugnata, questa sottocategoria comprende servizi che non costituiscono servizi per gruppi di lavoro ai sensi della decisione impugnata. L’IDC descrive detta sottocategoria come «[comprendente le] seguenti applicazioni di rete: servizi di annuario, sicurezza/autenticazione, trasferimento di dati/files tramite la rete, comunicazione e trasferimento di dati/files tramite il sistema» (punto 488 della decisione impugnata). Una descrizione di questo tipo è atta ad indurre gli utenti intervistati dall’IDC ad includere nella suddetta sottocategoria operazioni che non vi appartengono e che non rientrano neppure nel mercato del prodotto in questione e che sono generalmente eseguite da sistemi Linux o UNIX. Per esempio, la detta descrizione si potrebbe interpretare nel senso di ricomprendere operazioni «poste alla periferia delle reti», come quelle di firewall, che potrebbe essere considerata come collegata alla «sicurezza», o quella di «routing», che si può considerare collegata al «trasferimento di dati/files tramite la rete». Come indicato tra l’altro ai punti 58, 346, 482, 600 e 601 della decisione impugnata, questo tipo di operazioni viene in genere eseguito da sistemi Linux su server di fascia bassa. Pertanto, i dati dell’IDC relativi alla sottocategoria «gestione della rete» sopravvalutano le vendite dei sistemi Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. È vero che al punto 487 della decisione impugnata la Commissione osserva che i dati dell’IDC relativi alla sottocatergoria «condivisione di files/stampanti» sono ugualmente imprecisi, in particolare perché, dato che i server di fascia alta adibiti ad applicazioni a «missione critica» sono in grado di stampare alcuni documenti, per esempio fatture, gli utenti interrogati possono essere indotti a ritenere che tali server eseguano operazioni rientranti nella suddetta sottocategoria, mentre è chiaro che essi non costituiscono server per gruppi di lavoro. Tuttavia, l’applicazione del filtro del prezzo di EUR 25000 o USD 25000 permette di ridurre tale inesattezza (v. punto 489 della decisione impugnata, in cui la Commissione spiega che i «mainframes» che stampano fatture hanno generalmente un prezzo superiore al suddetto importo). I dati dell’IDC sono quindi più imprecisi riguardo alla sottocategoria «gestione della rete» che non riguardo alla sottocategoria «condivisione di files/stampanti». Va rilevato che i risultati dell’indagine di mercato del 2003 non presentano imprecisioni simili a quelle indicate al punto che precede. Ebbene, tali risultati confermano che Linux era presente solo in modo marginale sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Per esempio, nella richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la Commissione ha domandato alle organizzazioni interessate se utilizzassero server configurati con Linux in combinazione con il software Samba per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro (domanda n. 25). Delle 102 organizzazioni che hanno partecipato all’indagine, solo 19 si erano servite di tali server per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro e, nella maggior parte dei casi, in misura assai limitata (punto 506 della decisione impugnata). Infatti, su un totale di oltre 1200000 PC clienti interessati dall’indagine di mercato del 2003, meno di 70000 (ossia, meno del 5,8%) erano basati su server configurati con Linux in combinazione con Samba per lo svolgimento di operazioni di condivisione di files o di stampanti (punti 506 e 599 della decisione impugnata). Nello stesso senso, deve altresì rilevarsi che, come indicato dalla Commissione nel controricorso (punto 140), il secondo sondaggio della Mercer mostra, per i prodotti Linux, una quota di mercato pari al 4,8% per quanto riguarda le operazioni di condivisione di files o di stampanti, e pari al 5,2% per le operazioni di gestione di utenti e di gruppi di utenti; il terzo sondaggio della Mercer mostra, per gli stessi prodotti, una quota di mercato pari al 5,4% con riguardo alle operazioni di condivisione di files o di stampanti, e pari al 4,5% per le operazioni di gestione di utenti e di gruppi di utenti. In realtà, i risultati dell’indagine di mercato del 2003 dimostrano che, come per i prodotti UNIX, i prodotti Linux vengono generalmente utilizzati per eseguire operazioni diverse da quelle per gruppi di lavoro, ossia, più in particolare, per fornire servizi Web e di firewall e per supportare applicazioni a «missione critica» (v. punti 600 e 601 della decisione impugnata, nei quali sono contenuti i commenti sulle risposte alle domande nn. 5 e 6 della richiesta di informazioni del 16 aprile 2003). Va aggiunto che tale osservazione è confermata dalle dichiarazioni di clienti comunicate dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo, come correttamente fa rilevare la Commissione al punto 602 della decisione impugnata. Inoltre, la presenza dei distributori di prodotti Linux sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, oltre a non essere affatto paragonabile a quella che la Microsoft è riuscita a conquistare nel giro di pochi anni, è stata acquisita non a danno della Microsoft stessa, ma della Novell e dei distributori di prodotti UNIX. A questo proposito va rilevato, come indicato dalla Commissione in sede di controreplica (punto 104), che tra gli organismi intervistati dalla Mercer nell’ambito del suo terzo sondaggio, che negli ultimi cinque anni avevano incrementato l’uso di sistemi Linux per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro, il 67% aveva ridotto l’uso di sistemi Netware o UNIX, mentre solo il 14% aveva limitato l’utilizzo di sistemi Windows. Inoltre, come giustamente rilevato al punto 632 della decisione impugnata, l’indagine di mercato del 2003 ha indicato solo due casi di «migrazione» di sistemi Windows verso sistemi Linux per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro. Le affermazioni contrarie dedotte dalla Microsoft nell’allegato C.11 alla replica non sono affatto credibili, considerato in particolare l’aumento costante della sua quota sul mercato del prodotto considerato lungo tutto il periodo relativo al rifiuto abusivo in esame. I suddetti elementi confermano che tale rifiuto ha avuto la conseguenza di relegare i prodotti dei concorrenti della Microsoft in posizioni marginali o li ha addirittura resi non redditizi. L’eventuale esistenza di una concorrenza marginale tra alcuni operatori sul mercato non può quindi confutare la tesi della Commissione relativa al rischio di eliminazione di qualsiasi concorrenza effettiva sul detto mercato. Tenuto conto degli elementi menzionati supra ai punti 583-593, il Tribunale ritiene che la Commissione ha giustamente affermato, al punto 603 della decisione impugnata, che i distributori dei prodotti Linux non rappresentavano una minaccia seria per la Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Sempre riguardo ai prodotti Linux, la Microsoft sostiene che la loro presenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro continuerà ad aumentare in futuro. Essa espone tale argomento nell’allegato A.19 al ricorso e nell’allegato C.11 alla replica. Da parte sua, la Commissione risponde in modo circostanziato a tale argomento nell’allegato B.10 del controricorso e nell’allegato D.11 alla controreplica. A sostegno di tale argomento la Microsoft fa anzitutto riferimento ad alcuni risultati del terzo sondaggio della Mercer. Nell’ambito di tale sondaggio la Mercer ha chiesto ai responsabili informatici, la cui organizzazione già faceva uso di sistemi operativi Linux per eseguire operazioni per gruppi di lavoro, se prevedessero di incrementare tale uso nei cinque anni a venire. Come emerge dalla tabella n. 19 contenuta nella relazione Mercer che analizza i risultati di tale sondaggio, dei 70 responsabili informatici interessati, 53 hanno risposto affermativamente. Il Tribunale ritiene che giustamente, al punto 605 della decisione impugnata, la Commissione abbia considerato irrilevante detto elemento. Va infatti osservato, da un lato, che i suddetti 53 responsabili informatici rappresentavano solo il 17,9% circa dei 296 responsabili informatici che avevano partecipato al terzo sondaggio della Mercer, 226 dei quali avevano indicato che le rispettive organizzazioni non utilizzavano sistemi Linux per la fornitura di servizi per gruppi di lavoro. Dall’altro lato, i suddetti 53 responsabili informatici non hanno quantificato la loro intenzione di incrementare il ricorso ai sistemi Linux per eseguire operazioni per gruppi di lavoro né hanno precisato se ciò sarebbe avvenuto a danno dei sistemi Windows. Inoltre, va osservato che dalla tabella n. 18 del medesimo rapporto Mercer emerge che 58 responsabili informatici ritenevano che i sistemi Linux non sarebbero stati neppure «vitali», di lì a cinque anni, per l’esecuzione di operazioni per gruppi di lavoro. Vero è che dalla stessa tabella si desume che il 60% dei responsabili informatici intervistati hanno indicato che le loro organizzazioni prevedevano di adottare i sistemi Linux nei cinque anni successivi per la fornitura di servizi per gruppi di lavoro. Tuttavia, come la Commissione giustamente osserva al punto 606 della decisione impugnata, essi non erano stati invitati a quantificare tale adozione né a precisare se essa si sarebbe verificata a danno dei sistemi Windows. La Microsoft fa poi riferimento a talune previsioni elaborate dall’IDC da cui risulterebbe che la quota di mercato dei sistemi Linux sarebbe raddoppiata tra il 2003 e il 2008. Al riguardo va ricordato, da un lato, che i dati dell’IDC contengono alcune imprecisioni, in quanto nelle sottocategorie utilizzate vengono incluse operazioni che si collocano fuori del mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro considerato nella decisione impugnata. Le previsioni di aumento effettuate dall’IDC debbono quindi essere precisate. Dall’altro lato, come la Commissione rileva giustamente al punto 609 della decisione impugnata, la crescita limitata dei sistemi Linux sul mercato, stando alle suddette previsioni, si sarebbe dovuta verificare a danno non di Windows, bensì dei sistemi concorrenti e, più in particolare, a danno di NetWare. Al riguardo va osservato che nell’aprile 2003 Novell aveva annunciato che, a partire dal 2005, il suo sistema operativo «NetWare 7.0» sarebbe stato venduto in due versioni diverse: una basata sulla piattaforma NetWare tradizionale e l’altra basata sul sistema operativo Linux (v. punto 95 della decisione impugnata). Infine, nell’allegato A.19 al ricorso e nell’allegato C.11 alla replica la Microsoft fa valere il parere di alcuni «osservatori del settore». In particolare, essa si riferisce a certi passaggi di una relazione dell’8 marzo 2004 della Merryll Linch (allegato 7 all’allegato C.11 alla replica), contenente gli esiti di un sondaggio effettuato da quest’ultima tra 50 responsabili informatici. La Microsoft osserva che la metà degli intervistati prevedeva un aumento nell’uso dei sistemi Linux in seno alla propria organizzazione e che, di questa metà, il 34% prevedeva di farlo per sostituire Windows NT per l’esecuzione di operazioni di condivisione di files e di stampanti. Non si tratta di un argomento convincente. In effetti, esso indica solo che il 17% dei responsabili informatici intervistati aveva intenzione di sostituire Windows NT con sistemi Linux per eseguire le operazioni di cui al punto precedente, ma non viene fornita alcuna precisazione circa la portata di tale sostituzione. In realtà, considerato che all’epoca del sondaggio realizzato dalla Merryll Linch la tecnologia Windows NT era già «superata» (v. punto 583 della decisione impugnata), è assai verosimile che la base installata di server configurati con il suddetto sistema fosse relativamente limitata e quindi che la «migrazione» suddetta dovesse avvenire solo in misura assai ridotta. Inoltre, va ricordato che i sistemi operativi per server concorrenti di Microsoft potevano raggiungere un grado di interoperabilità più elevato con i sistemi della generazione Windows NT che non con i server delle generazioni successive prodotte dalla Microsoft. Come sottolineato dalla Commissione in sede di valutazione della circostanza relativa alla natura indispensabile delle informazioni di cui trattasi (v. supra, punto 366), la «migrazione» di cui si parla nella relazione della Merryll Linch costituisce un fenomeno circoscritto che non può quindi rimettere in discussione i rilievi effettuati dalla Commissione in merito al rischio di eliminazione della concorrenza. Sempre nell’ambito del primo capo della sua analisi (ossia, quello relativo all’evoluzione del mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro), la Commissione ha poi rilevato che le tecnologie Windows 2000, in particolare l’Active Directory, stavano occupando «rapidamente un posto sempre più importante sul mercato» (punti 613-618 e 781 della decisione impugnata). Essa ha aggiunto che, «dato che la Microsoft ha interrotto il livello di divulgazione delle informazioni sull’interoperabilità, per i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro [concorrenti] di Microsoft risulta più arduo interoperare con [l]e caratteristiche di Windows 2000 di quanto lo fosse con le analoghe tecnologie basate su Windows NT», per poi concludere che «l’adozione [delle nuove caratteristiche del dominio Windows specifiche di Windows 2000] contribuisce a bloccare i clienti su una soluzione omogenea Windows per le loro reti per gruppi di lavoro» (punto 613 della decisione impugnata). Il Tribunale considera che molti elementi del fascicolo confermano la validità di tali osservazioni. Per esempio, in un bollettino pubblicato nel novembre 2001, l’IDC ha dichiarato che «[p]er la maggior parte degli utenti, il problema non è sapere se essi applicheranno servizi di annuario per supportare [il sistema] Windows 2000 ed i futuri sistemi operativi Windows per server, ma quando [lo faranno]» e che «per gli utenti di Windows 2000 il servizio di annuario prescelto sarà, in maniera schiacciante, Active Directory» (punto 614 della decisione impugnata). Parimenti, come osservato dalla Commissione al punto 616 della decisione impugnata, da un sondaggio realizzato dall’Evans Data Corporation nel 2002 emerge che, alla domanda su quali fossero i servizi di annuario per cui avevano ideato le loro applicazioni, il 50,3% degli ideatori di applicazioni interne hanno menzionato Active Directory. L’enorme interesse suscitato da Active Directory è confermato anche da alcuni risultati dell’indagine di mercato del 2003. Per esempio, nella richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la Commissione aveva domandato agli organismi interessati se avessero già applicato (o già deciso di applicare) Active Directory nella maggior parte dei domini Windows delle rispettive reti informatiche (domanda n. 15). Dei 102 soggetti interessati da tale indagine, 61 hanno risposto affermativamente. Tale interesse emerge altresì da alcuni risultati del secondo sondaggio della Mercer, come osservato dalla Commissione al punto 618 della decisione impugnata. Inoltre, come già indicato supra ai punti 571-574, l’interoperabilità che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti erano in grado di raggiungere con i prodotti della generazione Windows 2000 era molto più ridotta di quella che essi potevano raggiungere con i sistemi della generazione precedente. Infine, la Commissione ha concluso la prima parte della sua analisi respingendo le tre categorie di argomenti dedotti dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo per contestare il rischio di eliminazione della concorrenza indicato dalla Commissione. La Microsoft si era riferita ad alcune dichiarazioni dei suoi concorrenti, aveva sostenuto che le reti informatiche all’interno delle imprese erano eterogenee e aveva menzionato l’esistenza di soluzioni alternative a Windows. Nelle sue memorie, riferendosi alle dichiarazioni dei propri clienti prodotte durante il procedimento amministrativo, la Microsoft riprende l’argomento della eterogeneità delle reti interne delle imprese. Al riguardo, basti osservare che ai punti 498-500 della presente sentenza è già stato rilevato che tali dichiarazioni confermavano che, per quel che riguarda i server per gruppi di lavoro, le reti informatiche dei suddetti clienti erano composte prevalentemente da sistemi Windows. Nei suoi scritti la Microsoft sostiene inoltre che i clienti professionisti basano le loro decisioni in materia di acquisto di sistemi operativi per server su una serie di criteri e che il problema dell’interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti non costituisce un elemento determinante al riguardo. Come già dimostrato supra, al punto 426, tale affermazione non è esatta. Quanto all’argomento della Microsoft secondo cui, a sei anni dall’asserito rifiuto sono ancora presenti molti concorrenti sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (v. supra, punto 442), esso va respinto per le ragioni indicate al punto 429 della presente sentenza. Dall’insieme degli elementi sopra esposti emerge che la Commissione non è incorsa in un errore manifesto di valutazione ritenendo che l’evoluzione del mercato evidenziasse un rischio di eliminazione della concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. La Commissione era tanto più legittimata a concludere per l’esistenza di un rischio di eliminazione della concorrenza sul detto mercato in quanto esso presenta alcune caratteristiche che sono atte a scoraggiare le organizzazioni che già hanno adottato Windows per i propri server per gruppi di lavoro dal migrare in futuro verso sistemi operativi concorrenti. Infatti, come giustamente osserva la Commissione al punto 523 della decisione impugnata, da alcuni risultati del terzo sondaggio della Mercer risulta che il fatto di godere di una «fama consolidata come tecnologia sperimentata» costituisce un fattore importante per una larga maggioranza dei responsabili informatici intervistati. Orbene, al momento dell’adozione della decisione impugnata, la Microsoft possedeva, in base ad una stima prudenziale, una quota del 60% almeno sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punto 499 della decisione impugnata). Parimenti, va rilevato che taluni risultati del medesimo sondaggio indicano altresì che il fattore «competenze disponibili e costo/disponibilità di assistenza (interna o esterna)» è rilevante per la maggior parte dei responsabili informatici intervistati. Come giustamente spiegato dalla Commissione al punto 520 della decisione impugnata, «[c]iò significa che più facile è reperire tecnici competenti per un dato sistema operativo per server per gruppi di lavoro, più i clienti sono inclini ad adottarlo» e che, «[a]l contrario, più un sistema operativo per server per gruppi di lavoro viene utilizzato dai clienti, più è facile che i tecnici acquisiscano competenze relative a tale prodotto (e tanto più saranno disposti a farlo)». Ebbene, l’elevata quota di mercato detenuta dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro fa sì che un altissimo numero di tecnici possieda competenze specifiche per i sistemi operativi Windows. Occorre pertanto concludere che nel caso di specie sussiste la circostanza secondo cui il rifiuto in esame rischia di eliminare la concorrenza. iv) Sul nuovo prodotto Argomenti delle parti Citando i punti 48 e 49 della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Microsoft sostiene che non è stato dimostrato che il rifiuto ad essa contestato abbia impedito la comparsa di un prodotto nuovo per il quale esiste una domanda non soddisfatta dei consumatori. A questo proposito, la Microsoft ricorda, da un lato, che essa vende già sistemi operativi per server che applicano i protocolli di comunicazione di cui si discute e, dall’altro lato, che i suoi concorrenti vendono i propri sistemi operativi per server, i quali utilizzano i protocolli di comunicazione che essi hanno scelto per fornire servizi per gruppi di lavoro. Inoltre, facendo riferimento al punto 669 della decisione impugnata, la Microsoft ribadisce che la decisione impugnata mira a consentire ai suoi concorrenti di far funzionare i loro prodotti esattamente come i sistemi operativi Windows per server, e che è volontà della Commissione che i suoi protocolli di comunicazione siano usati dai concorrenti per creare sistemi operativi per server che entrino in concorrenza diretta con i suoi prodotti imitandone le funzionalità. La Microsoft afferma inoltre che nella decisione impugnata non viene individuato alcun nuovo prodotto che i suoi concorrenti potrebbero sviluppare utilizzando i suoi protocolli di comunicazione, né è dimostrato che esista una domanda per questo tipo di prodotto. La Commissione si sarebbe limitata a sostenere che i concorrenti di Microsoft «potrebbero utilizzare le informazioni comunicate per sviluppare funzioni avanzate dei propri prodotti» (punto 695 della decisione impugnata). La Microsoft sottolinea che, in ogni caso, né la lettera del 15 settembre 1998 né la denuncia della Sun del 10 dicembre 1998 contenevano il minimo indizio del fatto che quest’ultima volesse utilizzare la «tecnologia Microsoft» per creare un prodotto diverso da un sistema operativo per server per gruppi di lavoro. La Microsoft contesta l’affermazione della Commissione secondo cui, per poter qualificare un prodotto come nuovo, è sufficiente che esso contenga elementi sostanziali derivanti dagli sforzi compiuti dal licenziatario. A suo avviso, difatti, «[è] difficile che l’aggiunta di una caratteristica derivante dai prodotti di un concorrente venga considerata come creazione di un nuovo prodotto». La Microsoft obietta poi contro l’affermazione della Commissione secondo cui il rifiuto ad essa contestato è un «rifiuto di permettere l’innovazione conseguente» (v. infra, punto 632). Essa nega la fondatezza delle osservazioni contenute al punto 696 della decisione impugnata, sostenendo che la Novell non ha mai utilizzato AS/U e che l’entità delle vendite dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro della Sun e di «molti altri venditori» che avevano ottenuto una licenza per AS/U è sempre stata modesta. In realtà, secondo la ricorrente, è l’obbligo di concedere licenze previsto dalla decisione impugnata ad essere idoneo a limitare l’innovazione, poiché la Microsoft si sentirà meno incentivata a sviluppare una data tecnologia se dovrà metterla a disposizione dei suoi concorrenti. Infine, la Microsoft nega che il rifiuto di cui trattasi rechi pregiudizio ai consumatori. Essa sostiene che la relazione Mercer citata dalla Commissione (v. infra, punto 635) si riferisce a prodotti che attualmente sono sul mercato ed è pertanto priva di rilievo per valutare se il detto rifiuto abbia impedito la comparsa di prodotti nuovi per i quali esisterebbe una domanda non soddisfatta dei consumatori. Per di più, nessuna delle relazioni Mercer dimostrerebbe che la Microsoft «è collocata dietro» ai suoi concorrenti. Più in particolare, la Commissione ometterebbe di citare il fatto che i sistemi operativi Windows per server hanno ottenuto un punteggio più alto dei sistemi NetWare e Linux per dieci fattori su tredici, e un punteggio più alto dei sistemi UNIX per nove fattori su tredici. La Microsoft rileva altresì che nessun cliente, nel corso del procedimento amministrativo, ha dichiarato di essere stato costretto ad usare sistemi operativi Windows per server a causa del presunto rifiuto di quest’ultima di divulgare ai propri concorrenti le informazioni sull’interoperabilità. La CompTIA sostiene che nella decisione impugnata la Commissione non ha provato che il rifiuto contestato alla Microsoft avrebbe impedito la comparsa di un prodotto nuovo. La Commissione respinge l’affermazione della Microsoft secondo cui il rifiuto di cui trattasi non ha impedito la comparsa di un prodotto nuovo per il quale sussiste una domanda non soddisfatta dei consumatori. A questo proposito, innanzi tutto la Commissione osserva come dal punto 49 della sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, risulta che per «prodotto nuovo» si intende un prodotto che non si limita, in sostanza, a riprodurre i prodotti già offerti sul mercato dal titolare del diritto d’autore. Di conseguenza, basterebbe che il prodotto di cui trattasi contenga elementi sostanziali derivanti dagli sforzi propri del titolare di licenza. Ricordando che la Microsoft è tenuta a divulgare solo le specificazioni delle sue interfacce, e non la loro implementazione, la Commissione sostiene che i concorrenti della Microsoft non si limiteranno a riprodurne i prodotti né del resto sarebbero in grado di farlo. A suo dire, essi utilizzeranno le informazioni sull’interoperabilità per vendere costantemente prodotti migliorati, «offrendo un valore aggiunto rispetto ai loro stessi prodotti precedenti e rispetto alla precedente offerta della Microsoft», anziché essere estromessi dal mercato a causa del rifiuto di quest’ultima di comunicare le suddette informazioni (punto 695 della decisione impugnata). La Commissione aggiunge che nessuna caratteristica dei prodotti della Microsoft, e in particolare nessuna parte del suo codice software, verrà integrata in altri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In secondo luogo, la Commissione fa rilevare di non essersi limitata, nella decisione impugnata, ad analizzare il solo criterio del prodotto nuovo come definito nella sentenza IMS Health, citata supra la punto 107, ma di aver esaminato il suddetto criterio alla luce del divieto, sancito dall’art. 82, secondo comma, lett. b), CE, delle pratiche abusive consistenti nel limitare lo sviluppo tecnico a danno dei consumatori. Essa avrebbe infatti valutato con particolare attenzione se il rifiuto contestato alla Microsoft fosse un «rifiuto di permettere l’innovazione conseguente», ossia lo sviluppo di prodotti nuovi, e non un semplice rifiuto di autorizzare la riproduzione. A sostegno di tali affermazioni, in primo luogo, la Commissione spiega di aver valutato il comportamento adottato in passato dai concorrenti della Microsoft, quando la ricorrente aveva fornito loro informazioni sull’interoperabilità o aveva inavvertitamente autorizzato alcuni di loro a ricorrere a «soluzioni di aggiramento (workarounds)» (punto 696 della decisione impugnata). In risposta alle critiche della Microsoft sul punto (v. supra, punto 627), la Commissione precisa che la Novell, non essendo un «distributore UNIX», non era interessata alle «implementazioni basate su UNIX» come AS/U. Essa aggiunge che la Sun e altri distributori UNIX avevano proposto prodotti innovativi che utilizzano AS/U per realizzare l’interoperabilità con i sistemi Windows e che avrebbero potuto rispondere a una domanda dei consumatori se la Microsoft non si fosse rifiutata di comunicare le informazioni sull’interoperabilità. In secondo luogo, essa ricorda di aver osservato, al punto 698 della decisione impugnata, che erano possibili molte implementazioni diverse di una stessa specificazione. In terzo luogo la Commissione, citando il punto 699 della decisione impugnata, afferma che dai risultati del terzo sondaggio della Mercer si evince che, nonostante che la «Microsoft rimanga dietro ai suoi concorrenti» riguardo a molte caratteristiche ritenute importanti dai consumatori di sistemi operativi per server, questi ultimi si accontentano dei prodotti Microsoft «a causa dell’ostacolo all’adozione di soluzioni alternative derivante dalla mancanza di interoperabilità». Essa precisa che la Microsoft si classifica meglio dei suoi concorrenti solo se, da un lato, l’interoperabilità con Windows è un fattore che viene preso in considerazione e se, dall’altro, a fattori secondari viene attribuito lo stesso peso dei fattori importanti. Quanto all’argomento della Microsoft secondo cui nessun cliente si sarebbe lamentato di aver dovuto adottare un sistema operativo Windows a causa del rifiuto in questione, la Commissione fa rinvio ai punti 702-708 della decisione impugnata. In quarto luogo, la Commissione osserva che i concorrenti della Microsoft effettuano lavori di ricerca e di sviluppo ma hanno bisogno di accedere ai protocolli della Microsoft per consentire alle organizzazioni che utilizzano PC e server per gruppi di lavoro configurati con sistema operativo Windows di trarre profitto dalle loro innovazioni senza essere penalizzate a causa della mancanza di interoperabilità. Essa precisa che, «[di] per sé, il rifiuto non pregiudica direttamente la capacità dei concorrenti di innovare, ma piuttosto la capacità del consumatore di beneficiare di tale innovazione, nonché la capacità dei concorrenti di trarre vantaggio dalla loro innovazione — e quindi, più a lungo termine, i loro incentivi ad innovare». In quinto luogo, infine, la Commissione sostiene che gli argomenti dedotti dalla Microsoft in merito ai suoi incentivi ad innovare non sono rilevanti per valutare le conseguenze della pratica abusiva in esame sugli incentivi ad innovare dei suoi concorrenti. Da ultimo, la Commissione sostiene che l’affermazione della Microsoft secondo cui il criterio del prodotto nuovo non è soddisfatto nel caso di specie si basa su un’interpretazione erronea della giurisprudenza. A questo riguardo, in primo luogo, la Commissione sostiene tale criterio non esige che sia concretamente dimostrato che il prodotto del licenziatario attirerà clienti che non acquistano i prodotti offerti dal fornitore dominante esistente. Nella sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Corte avrebbe concentrato la sua analisi sulle differenze tra i prodotti atte ad influire sulle scelte dei consumatori o, in altri termini, sulla questione dell’esistenza di una «domanda potenziale» per il prodotto nuovo. Essa insiste sul fatto che il criterio del prodotto nuovo non si riferisce unicamente alle restrizioni alla produzione. In sede di controreplica, la Commissione afferma che i prodotti nuovi previsti risponderanno manifestamente ad una domanda potenziale e saranno basati sui sistemi operativi attualmente commercializzati dai concorrenti di Microsoft e che presentano caratteristiche che spesso i consumatori apprezzano più delle corrispondenti caratteristiche dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro della Microsoft. In secondo luogo, la Commissione ritiene che la Microsoft non possa avvalersi del fatto che la decisione impugnata si concentra sulla capacità dei suoi concorrenti di adattare i propri «prodotti esistenti». Infatti, la questione pertinente sarebbe quella di sapere se tali concorrenti si limiteranno, in sostanza, a riprodurre i prodotti esistenti elaborati dal titolare del diritto di proprietà intellettuale. In proposito la Commissione sottolinea che i prodotti dei concorrenti di Microsoft applicheranno lo stesso insieme di protocolli dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, ma saranno assai diversi in termini di prestazioni, sicurezza e funzionalità. In terzo luogo, la Commissione asserisce che la giurisprudenza non esclude che i futuri prodotti del licenziatario possano entrare in concorrenza con il prodotto del titolare del diritto di proprietà intellettuale, come sarebbe testimoniato dai fatti delle cause all’origine delle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107. La SIIA sostiene che il rifiuto in parola ostacola la comparsa di «sistemi operativi per server per gruppi di lavoro non [prodotti dalla] Microsoft nuovi e innovativi, e che rispondono alle necessità di interoperabilità dei clienti». Essa spiega che grazie alle informazioni sull’interoperabilità i concorrenti della Microsoft potranno non solo offrire prodotti contenenti «capacità funzionali migliorate» ma anche, e soprattutto, prodotti interoperabili. Inoltre, la SIIA sottolinea che i concorrenti della Microsoft non trarrebbero alcun vantaggio concorrenziale dal limitarsi a «copiare i prodotti [di quest’ultima]» né del resto sarebbero in grado di farlo avendo accesso alle informazioni indicate nella decisione impugnata. Giudizio del Tribunale Occorre sottolineare che la circostanza che il comportamento contestato ostacoli la comparsa di un prodotto nuovo sul mercato dev’essere valutata alla luce dell’art. 82, secondo comma, lett. b), CE, il quale vieta le pratiche abusive consistenti nel «limitare la produzione, gli sbocchi o lo sviluppo tecnico a danno dei consumatori». Così, al punto 54 della sentenza Magill, citata supra al punto 107, la Corte ha dichiarato che il rifiuto, da parte delle società di telediffusione considerate, doveva essere qualificato come abusivo ai sensi della suddetta disposizione, in quanto ostacolava la comparsa di un prodotto nuovo che esse non offrivano e per il quale sussisteva una domanda potenziale dei consumatori. Emerge dalla decisione che era oggetto della causa nella quale è stata pronunciata tale sentenza, che la Commissione aveva ritenuto, più precisamente, che con il loro rifiuto le suddette società di telediffusione limitavano la produzione o gli sbocchi a danno dei consumatori [v. punto 23, primo comma, della decisione della Commissione 21 dicembre 1988, 89/205/CEE, relativa ad una procedura in applicazione dell’articolo [82 CE] (IV/31.851, Magill TV Guide/ITP, BBC e RTE) ( GU 1989, L 78, pag. 43 )]. Essa aveva, in effetti, rilevato che il detto rifiuto impediva agli editori di produrre e pubblicare una guida televisiva generale settimanale per i consumatori in Irlanda e Irlanda del Nord, un tipo di guida che all’epoca non era disponibile su tale mercato geografico. Le società di telediffusione interessate pubblicavano ciascuna una guida televisiva settimanale, dedicata però esclusivamente ai loro programmi. Per constatare un abuso di posizione dominante commesso dalle suddette società, la Commissione aveva posto l’enfasi sul pregiudizio che la mancanza sul mercato di una guida televisiva settimanale generale in Irlanda e Irlanda del Nord causava ai consumatori, i quali, desiderosi di informarsi sull’offerta di programmi per la settimana seguente, non avevano altra possibilità se non di acquistare le guide settimanali di ciascuna emittente, onde trarne personalmente i dati utili per procedere ad un raffronto. Nella sentenza IMS Health, citata supra al punto 107, la Corte, nel valutare la circostanza relativa alla comparsa di un prodotto nuovo, l’ha collocata anche nell’ambito del pregiudizio arrecato agli interessi dei consumatori. Così, al punto 48 di tale sentenza, facendo rinvio al paragrafo 62 delle conclusioni dell’avvocato generale Tizzano relative alla stessa causa (Racc. pag. I-5042), la Corte ha sottolineato che tale circostanza rispondeva alla considerazione secondo cui, nella ponderazione dell’interesse relativo alla tutela del diritto di proprietà intellettuale e alla libertà di iniziativa economica del suo titolare, da un lato, e dell’interesse relativo alla tutela della libera concorrenza, dall’altro, quest’ultimo può prevalere solo se il rifiuto di concedere una licenza impedisca lo sviluppo del mercato derivato a danno dei consumatori. Va osservato che la circostanza relativa alla comparsa di un prodotto nuovo, come prevista dalle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, non può costituire l’unico parametro che consente di stabilire se il rifiuto di concedere in licenza un diritto di proprietà intellettuale possa portare pregiudizio ai consumatori ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. b), CE. Come risulta infatti dalla lettera di tale disposizione, il detto pregiudizio può verificarsi in presenza di una limitazione non solo della produzione o degli sbocchi, ma anche dello sviluppo tecnico. È su quest’ultima ipotesi che la Commissione si è pronunciata nella decisione impugnata. Essa ha così ritenuto che il rifiuto contestato alla Microsoft limitava lo sviluppo tecnico a danno dei consumatori ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. b), CE (punti 693-701 e 782 della decisione impugnata) e ha respinto l’affermazione della ricorrente secondo cui non era dimostrato che il suddetto rifiuto causasse un pregiudizio ai consumatori (punti 702-708 della decisione impugnata). Il Tribunale ritiene che le considerazioni della Commissione contenute nei punti della decisione supra menzionati non siano manifestamente erronee. Infatti, in primo luogo, giustamente la Commissione, al punto 694 della decisione impugnata, ha osservato che «[i]n ragione della mancanza di interoperabilità che i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti sono in grado di raggiungere con l’architettura di dominio Windows, un numero crescente di consumatori risulta imprigionato in una soluzione omogenea Windows quanto ai sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». In proposito, occorre ricordare che, come già indicato supra ai punti 371-422, il rifiuto contestato alla Microsoft impediva ai suoi concorrenti di sviluppare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro capaci di raggiungere un grado di interoperabilità sufficiente con l’architettura di dominio Windows, il che faceva sì che, nel decidere sull’acquisto di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, i consumatori si orientassero verso i prodotti Microsoft. È stato altresì osservato, ai punti 606-611 della presente sentenza, che da numerosi elementi del fascicolo emergeva che le tecnologie della gamma Windows 2000, in particolare l’Active Directory, venivano adottate in misura crescente dalle organizzazioni. Dato che i problemi di interoperabilità si presentano in modo più acuto con i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro appartenenti alla suddetta gamma di prodotti che non con i prodotti della generazione precedente (v. supra, punti 571-574 e punti 578-584, 588 e 613 della decisione impugnata), la crescente adozione dei suddetti sistemi non fa che rafforzare l’effetto di «imprigionamento» di cui al punto precedente. La restrizione in tal modo provocata alle scelte dei consumatori è tanto più pregiudizievole per questi ultimi in quanto, come già osservato supra ai punti 407-412, essi ritengono i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti superiori ai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro relativamente a tutta una serie di caratteristiche che essi considerano di grande importanza, come l’«affidabilità/disponibilità del sistema» e la «sicurezza integrata nel sistema operativo per server». In secondo luogo, giustamente la Commissione ha ritenuto che il vantaggio artificiale in termini di interoperabilità che la Microsoft si riservava, in forza del suo rifiuto, dissuadeva i suoi concorrenti dallo sviluppare e immettere sul mercato sistemi operativi per server per gruppi di lavoro dotati di caratteristiche innovative, a danno, in particolare, dei consumatori (v., in tal senso, punto 694 della decisione impugnata). Tale rifiuto, infatti, pone i concorrenti in svantaggio rispetto alla Microsoft per quel che riguarda i meriti dei loro prodotti, in particolare relativamente a parametri come la sicurezza, l’affidabilità, la facilità d’uso o la rapidità di esecuzione delle operazioni (punto 699 della decisione impugnata). L’osservazione della Commissione secondo cui «se i concorrenti della Microsoft avessero accesso alle informazioni sull’interoperabilità che [quest’ultima] si rifiuta di fornire loro, potrebbero servirsene per rendere disponibili le funzioni avanzate dei rispettivi prodotti nell’ambito delle reti di relazioni di interoperabilità su cui si basa l’architettura di dominio Windows» (punto 695 della decisione impugnata) trova conferma nel comportamento che i concorrenti avevano tenuto in passato, quando avevano avuto accesso ad alcune informazioni sui prodotti Microsoft. I due esempi che la Commissione cita al punto 696 della decisione impugnata, ossia i prodotti denominati «PC NetLink» e «NDS per NT» sono eloquenti a questo proposito. PC NetLink è un software che è stato elaborato dalla Sun sulla base di AS/U, che era stato messo a punto dalla AT&T utilizzando alcuni elementi del codice sorgente della Microsoft comunicatole dalla stessa Microsoft nell’ambito di una licenza negli anni ’90 (punti 211-213 della decisione impugnata). Da un documento comunicato dalla Microsoft nel corso del procedimento amministrativo emerge che le caratteristiche innovative e il valore aggiunto che PC NetLink forniva alle reti Windows per gruppi di lavoro venivano sottolineate dalla Sun per promuovere la vendita del prodotto (nota n. 840 della decisione impugnata). Parimenti, nella sua documentazione commerciale, la Novell sottolineava le caratteristiche che NDS per NT — un software da essa sviluppato avvalendosi di tecniche di ingegneria a ritroso — apportava all’architettura di dominio Windows NT (nota n. 841 della decisione impugnata). Va osservato che la Commissione si è premurata di sottolineare, in tale contesto, che esistevano «estese possibilità di differenziazione e di innovazione oltre all’ideazione di specificazioni di interfaccia» (punto 698 della decisione impugnata). In altre parole, una stessa specificazione può costituire oggetto di numerose applicazioni diverse e innovative da parte degli ideatori di software. Così, la decisione impugnata si basa sull’idea secondo cui, una volta eliminato l’ostacolo rappresentato, per i concorrenti della Microsoft, dall’insufficiente grado di interoperabilità con l’architettura di dominio Windows, essi saranno in grado di offrire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro che, lungi dal rappresentare una semplice riproduzione dei sistemi Windows già presenti sul mercato, si distingueranno da questi ultimi relativamente a parametri importanti per i consumatori (v., in tal senso, punto 699 della decisione impugnata). Occorre ricordare, al riguardo, che i concorrenti della Microsoft non sarebbero peraltro in grado di clonare o di riprodurre i prodotti di quest’ultima avendo accesso alle sole informazioni sull’interoperabilità indicate nella decisione impugnata. Oltre al fatto che la stessa Microsoft ammette, nelle sue memorie, che la misura correttiva prevista dall’art. 5 della stessa decisione non consentirebbe il raggiungimento di un simile risultato (v. supra, punto 241), va ribadito che le informazioni in parola non si estendono a dettagli di implementazione o ad altri elementi del codice sorgente di Microsoft (v. supra, punti 192-206). Deve inoltre rilevarsi che i protocolli a proposito dei quali la Microsoft è tenuta a divulgare alcune specificazioni in attuazione della decisione impugnata rappresentano solo una minima parte dell’insieme di protocolli che sono applicati nei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Va aggiunto che i concorrenti della Microsoft non avrebbero alcun interesse a contentarsi di riprodurre i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. Una volta in grado di sviluppare, grazie alle informazioni loro comunicate, sistemi operativi sufficientemente interoperabili con l’architettura di dominio Windows, essi non avranno altra scelta, al fine di godere di un vantaggio concorrenziale sulla Microsoft e di restare in modo redditizio sul mercato, se non quella di diversificare i propri prodotti da quelli della Microsoft rispetto ad alcuni parametri e a determinate caratteristiche. Va ricordato in proposito, come sottolineato dalla Commissione ai punti 719-721 della decisione impugnata, che l’implementazione di specificazioni è un’operazione difficoltosa, che esige ingenti investimenti in termini finanziari e di tempo. Infine, quanto all’argomento della Microsoft secondo cui essa sarà meno incentivata a elaborare una determinata tecnologia se fosse costretta a metterla a disposizione dei suoi concorrenti (v. supra, punto 627), è sufficiente constatare che si tratta di un argomento privo di rilievo in sede di esame della circostanza relativa al prodotto nuovo, ove occorre valutare l’impatto del rifiuto di cui trattasi sugli incentivi ad innovare per i concorrenti della Microsoft e non la questione degli incentivi ad innovare per quest’ultima. Tale ultima questione dev’essere valutata in sede di esame della circostanza relativa alla mancanza di giustificazione oggettiva. In terzo luogo, sempre giustamente la Commissione ha respinto, in quanto infondata, l’affermazione fatta dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo, secondo cui non era dimostrato che il rifiuto ad essa contestato causasse un pregiudizio ai consumatori (punti 702-708 della decisione impugnata). Anzitutto, come già rilevato supra ai punti 407-412, dagli esiti del terzo sondaggio della Mercer emerge che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, i consumatori ritengono i sistemi operativi per server per gruppi di lavoro concorrenti superiori ai sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro per quanto riguarda una serie di caratteristiche da essi ritenute molto importanti. Inoltre, la Microsoft non può far valere il fatto che i consumatori non hanno mai sostenuto, nel corso del procedimento amministrativo, di essere stati costretti ad adottare un sistema operativo Windows per server per gruppi di lavoro a causa del rifiuto della Microsoft di divulgare ai suoi concorrenti le informazioni sull’interoperabilità. Al riguardo, basti rilevare che la Microsoft non contesta le constatazioni effettuate dalla Commissione ai punti 705 e 706 della decisione impugnata. Al punto 705 della decisione impugnata, la Commissione sottolinea come siano gli ideatori di software complementari, i quali debbono interoperare con i sistemi della Microsoft, a «dipendere dalla comunicazione, da parte di quest’ultima, delle informazioni sull’interoperabilità» e che «i consumatori non sempre sanno esattamente che cosa la Microsoft comunica o non comunica ai distributori di sistemi operativi per server per gruppi di lavoro». Al punto 706 della decisione impugnata la Commissione ricorda che, «[s]e costretti a scegliere se tollerare problemi di interoperabilità che rendono più complicato, inefficiente o oneroso lo svolgimento delle loro attività, oppure optare per un ambiente Windows omogeneo, i consumatori tenderanno a privilegiare quest’ultima soluzione» e che, «[u]na volta uniformatisi a Windows, è poco probabile che essi menzionino problemi di interoperabilità tra i propri PC clienti e i server per gruppi di lavoro». Inoltre, va osservato che dalle stesse dichiarazioni dalla Microsoft riguardo alle divulgazioni effettuate in attuazione della transazione americana emerge che tali divulgazioni avevano avuto l’effetto di offrire ai consumatori una scelta più ampia (v. punto 703 della decisione impugnata). Infine, va ricordato che secondo una giurisprudenza costante l’art. 82 CE vuole colpire non solo le pratiche atte a danneggiare direttamente i consumatori, ma anche quelle che recano loro un danno indiretto, indebolendo la struttura di effettiva concorrenza (sentenza della Corte 13 febbraio 1979, causa 85/76, Hoffmann-La Roche/Commissione, Racc. pag. 461 , punto 125, e sentenza Irish Sugar/Commissione, cit. al punto 229 supra, punto 232). Nel caso di specie, la Microsoft ha compromesso la struttura di concorrenza effettiva sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro acquistando su di esso una considerevole quota. Dal complesso di considerazioni che precedono deve dedursi che il rilievo della Commissione secondo cui il rifiuto contestato alla Microsoft limita lo sviluppo tecnico a danno dei consumatori, ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. b), CE, non è manifestamente erroneo. Deve pertanto ritenersi che ricorra nel caso di specie la circostanza relativa alla comparsa di un prodotto nuovo. v) Sulla mancanza di giustificazione oggettiva Argomenti delle parti In primo luogo la Microsoft sostiene che il rifiuto ad essa contestato era oggettivamente giustificato dai diritti di proprietà intellettuale da essa detenuti sulla «tecnologia» in parola. Essa fa notare di aver realizzato investimenti ragguardevoli per elaborare i propri protocolli di comunicazione e che il successo commerciale riscontrato dai suoi prodotti ne rappresenta il legittimo compenso. Essa inoltre sostiene che si ammette comunemente che il rifiuto di un’impresa di comunicare ai propri concorrenti una determinata tecnologia è giustificato dal fatto di non volere che questi ultimi se ne servano per farle concorrenza. In sede di replica la Microsoft adduce che la tecnologia che essa deve divulgare ai suoi concorrenti è segreta, di grande valore per i beneficiari di licenza e contiene importanti innovazioni. Rispondendo ad uno dei quesiti scritti del Tribunale, la ricorrente aggiunge che essa aveva una giustificazione oggettiva per non concedere licenze sulla detta tecnologia, «tenuto conto del pregiudizio che ne sarebbe derivato agli incentivi all’innovazione se la Sun (o altri) si fossero avvalsi di tale tecnologia per elaborare un equivalente funzionale che facesse concorrenza ai prodotti Microsoft sullo stesso mercato». In secondo luogo, la Microsoft sostiene che la Commissione ha respinto i suoi argomenti applicando un criterio nuovo, giuridicamente erroneo e che si discosta nettamente da quelli individuati dalla giurisprudenza. Infatti, al punto 783 della decisione impugnata, la Commissione avrebbe ritenuto che il rifiuto di comunicare informazioni protette da diritti di proprietà intellettuale costituiva una violazione dell’art. 82 CE se, tutto considerato, l’impatto positivo sull’innovazione nel complesso del settore compensava l’impatto negativo sulle spinte ad innovare dell’impresa in posizione dominante. Secondo la Microsoft l’applicazione di un simile «criterio di ponderazione» farà sì che le imprese in posizione dominante saranno meno incentivate ad investire nella ricerca e nello sviluppo, poiché esse dovranno condividere con i propri concorrenti i frutti dei loro sforzi. A suo avviso, i diritti di proprietà intellettuale spingono il titolare a continuare ad innovare, e al contempo incoraggiano le imprese concorrenti ad incrementare le proprie attività in materia di innovazione per non «rimanere al traino». La Microsoft inoltre contesta alla Commissione di non aver cercato di «quantificare» l’impatto negativo che l’obbligo di concedere licenze imposto dalla decisione impugnata avrà sui suoi concorrenti, i quali aspetteranno di sapere di quale tecnologia potranno disporre in base ad una licenza anziché adoperarsi per dar vita ad una tecnologia loro propria. La Microsoft contesta inoltre la genericità e l’imprevedibilità delle conseguenze di tale criterio, osservando in particolare che la Commissione non fornisce alcuna indicazione che permetta alle imprese in posizione dominante di valutare se la «tutela del [loro] incentivo ad innovare possa giustificare la decisione di mantenere la [loro] proprietà intellettuale per il [loro] proprio uso». Più in generale, la decisione impugnata non fornirebbe precisazioni in merito al modo in cui il detto criterio è stato applicato nel caso di specie né riguardo al modo in cui dovrebbe essere attuato in futuro. In terzo luogo, la Microsoft contesta la rilevanza dei riferimenti fatti dalla Commissione alla transazione americana e all’accordo transattivo stipulato con la Sun (v. supra, punto 687). In base alla transazione americana la ricorrente è tenuta a concedere licenze sui protocolli di comunicazione applicati nei sistemi operativi Windows per PC clienti al solo fine della loro applicazione in un software per server. La decisione impugnata invece le imporrebbe di concedere licenze relative ai propri protocolli di comunicazione «server-server» perché essi possano essere applicati in sistemi operativi per server direttamente concorrenti. La Microsoft fa osservare inoltre che gli obblighi derivanti dalla transazione americana sono limitati ad un periodo di cinque anni e che una società è tanto più incentivata a proseguire nello sviluppo di una tecnologia se, dopo un periodo determinato, essa può nuovamente avvalersi in maniera esclusiva dei miglioramenti apportati alla tecnologia stessa. L’accordo di transazione con la Sun prevede invece l’impegno reciproco di condividere una tecnologia e diritti di proprietà intellettuale a condizioni concordate e per un periodo limitato a sei anni. In forza della decisione impugnata, invece, la Microsoft non potrebbe scegliere liberamente i beneficiari di licenza e questi non le darebbero in cambio alcuna licenza; i compensi e le altre condizioni relative alla concessione delle licenze sarebbero soggetti al controllo della Commissione e gli obblighi della Microsoft relativi alla concessione obbligatoria di licenze «si [estenderebbero] all’infinito». La CompTIa sottolinea, innanzi tutto, l’importanza dell’innovazione per la concorrenza nel settore delle tecnologie dell’informazione e della comunicazione e la necessità di disporre in tale settore di un «solido sistema di protezione dei diritti di proprietà intellettuale». In particolare, essa spiega che questi ultimi diritti incoraggiano le società a migliorare i loro prodotti già esistenti e a metterne dei nuovi sul mercato. Inoltre, riferendosi al punto 783 della decisione impugnata, la CompTIA sostiene che la Commissione nel caso di specie ha applicato un nuovo criterio di valutazione e sostiene che quest’ultimo non è conforme alla giurisprudenza. In primo luogo, la Commissione sostiene di aver debitamente preso in considerazione le giustificazioni dedotte dalla Microsoft. Al riguardo, essa rileva anzitutto che, nel ricorso, la Microsoft ha ammesso di aver fatto valere una sola giustificazione, ossia il fatto di possedere diritti di proprietà intellettuale sulla «tecnologia» di cui si tratta. La Commissione afferma che tale giustificazione non poteva essere accolta, e in particolare fa rilevare che, nella causa all’origine della sentenza Magill, citata al punto 107 supra, in cui non si dubitava affatto che la decisione contestata imponesse alle società interessate l’obbligo di concedere licenze relative ad un diritto d’autore, la Corte ha ritenuto che il rifiuto in oggetto non fosse obiettivamente giustificato. Su questo punto, la Commissione è sostenuta dalla SIIA. Inoltre, la Commissione spiega di aver inteso l’argomento dedotto dalla Microsoft nel senso che i fatti del caso di specie, e in particolare «il probabile impatto che un ordine di fornitura avrebbe avuto sui suoi incentivi ad innovare» erano talmente eccezionali da impedirle di applicare le soluzioni giurisprudenziali. Al riguardo, essa ricorda che era compito della Microsoft provare che il comportamento abusivo contestato era obiettivamente giustificato. Più in particolare, essa ritiene che la Microsoft fosse tenuta almeno a dimostrare, da un lato, che l’obbligo che le era stato imposto di divulgare le informazioni sull’interoperabilità avrebbe avuto un impatto negativo sui suoi incentivi ad innovare e, dall’altro lato, che esisteva un rischio che tale impatto negativo prevalesse sull’«insieme degli elementi individuati dalla Commissione che altrimenti renderebbero tale comportamento abusivo». Ebbene, la Microsoft si sarebbe limitata a dedurre argomenti puramente teorici e non dimostrati a tal riguardo. La Commissione ritiene altresì che la Microsoft non possa giustificare il suo rifiuto adducendo il fatto che la tecnologia invocata è segreta e di grande valore e che contiene innovazioni considerevoli. Tale giustificazione inoltre non è stata dedotta nel ricorso. In secondo luogo, la Commissione nega di aver applicato un criterio di valutazione nuovo nel caso di specie. Al riguardo, anzitutto la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft secondo cui un’impresa ha diritto di rifiutarsi di comunicare una data tecnologia ai suoi concorrenti quando vuole evitare che questi ultimi se ne possano avvalere per farle concorrenza. Tale affermazione potrebbe intendersi, da un lato, nel senso che, anche se sono soddisfatti i primi tre criteri stabiliti dalla Corte nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, il rifiuto di concedere licenze è lecito qualora i concorrenti intendano avvalersi della licenza per far concorrenza all’impresa dominante. Simile tesi sarebbe manifestamente erronea. Dall’altro lato, la suddetta affermazione potrebbe essere interpretata nel senso che i principi posti nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, non si applicano quando il diritto di proprietà intellettuale verte su una tecnologia. Orbene, oltre al fatto che la Microsoft non spiega in alcun modo cosa essa intenda per «tecnologia» nel presente contesto, sarebbe assai difficile distinguere tra i diritti di proprietà intellettuale «tecnologici» e quelli «non tecnologici». Inoltre, non sarebbe sicuro che le informazioni sull’interoperabilità di cui trattasi costituiscano una tecnologia di questo tipo, specie se rappresentano solo convenzioni arbitrarie prive di carattere innovativo. Inoltre, la Commissione contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui, a causa della decisione impugnata, i suoi concorrenti non saranno più motivati a dar vita ad una tecnologia propria. Essa sostiene che la Microsoft non si pronuncia in merito all’affermazione contenuta al punto 697 della decisione impugnata secondo cui, tenuto conto della posizione quasi monopolistica da essa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, i concorrenti non sono in grado di elaborare alternative economicamente sostenibili ai suoi protocolli di comunicazione. Ancora, la Commissione osserva che la Microsoft si limita a riferirsi alle sue spinte ad innovare in materia di ideazione di protocolli, senza menzionare gli altri suoi prodotti. Facendo rinvio al punto 724 della decisione impugnata, la Commissione sostiene che tale approccio è errato. Infine, la Commissione sostiene che la Microsoft passa sotto silenzio il fatto che quelle di cui si tratta sono informazioni necessarie all’interoperabilità ai sensi della direttiva 91/250. Dall’art. 6 di tale direttiva emerge che il legislatore comunitario ritiene la divulgazione di tali informazioni proficua per l’innovazione. In terzo luogo, la Commissione si riferisce ad alcune dichiarazioni fatte dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo e successivamente all’adozione della decisione impugnata. Per esempio, durante l’audizione, rispondendo ad una questione formulata dai servizi della Commissione la Microsoft aveva spiegato di non aver rilevato alcun impatto negativo della transazione americana sulle sue motivazioni ad innovare. Parimenti, nel corso di una conferenza stampa congiunta con la Sun, successiva alla stipulazione tra di loro dell’accordo di transazione, la Microsoft avrebbe dichiarato che le due società avrebbero continuato a farsi concorrenza e ad innovare e che «l’accordo avrebbe prodotto non un’innovazione più ridotta, bensì maggiore innovazione». Per la Commissione, l’argomento della Microsoft secondo cui il suddetto accordo prevede degli impegni reciproci non è rilevante. Al riguardo essa fa rilevare che, al momento della conclusione dell’accordo stesso, la Sun seguiva già una politica consistente nel divulgare i protocolli relativi all’insieme del settore. Giudizio del Tribunale In via preliminare va rilevato che, se l’onere della prova riguardo all’esistenza di circostanze costitutive di una violazione dell’art. 82 CE grava sulla Commissione, è tuttavia all’impresa dominante interessata, e non alla Commissione, che spetta all’occorrenza, e prima che si chiuda il procedimento amministrativo, far valere un’eventuale giustificazione obiettiva e dedurre argomenti ed elementi di prova al riguardo. La Commissione è tenuta allora, qualora intenda dichiarare l’esistenza di un abuso di posizione dominante, a dimostrare che gli argomenti e gli elementi di prova addotti dalla suddetta impresa non sono convincenti e che quindi la giustificazione addotta non può essere accolta. Nel caso di specie, come osservato al punto 709 della decisione impugnata, e come espressamente confermato dalla Microsoft nel ricorso, quest’ultima a giustificazione del suo comportamento ha dedotto unicamente il fatto che la tecnologia di cui si tratta era protetta da diritti di proprietà intellettuale. In questo contesto essa ha precisato che, qualora fosse stata obbligata a concedere a terzi l’accesso a tale tecnologia, questo «farebbe venir meno le future spinte ad investire nella creazione di proprietà intellettuale» (punto 709 della decisione impugnata). In sede di replica, la Microsoft ha altresì invocato il fatto che la detta tecnologia era segreta, di grande valore e conteneva innovazioni importanti. Il Tribunale sostiene che il semplice fatto — anche supponendolo accertato — che i protocolli di comunicazione indicati nella decisione impugnata, o le loro specificazioni, siano coperti da diritti di proprietà intellettuale, non può costituire una giustificazione obiettiva ai sensi delle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107. Infatti, la tesi in tal modo sostenuta dalla Microsoft è incompatibile con la ratio della deroga che detta giurisprudenza ammette in materia a favore della libera concorrenza, in quanto, se il semplice fatto di detenere diritti di proprietà intellettuale potesse costituire di per sé una giustificazione obiettiva del rifiuto di concedere una licenza, la deroga individuata dalla giurisprudenza non verrebbe mai applicata. In altri termini, un rifiuto di dare in licenza un diritto di proprietà intellettuale non potrebbe mai essere considerato come violazione dell’art. 82 CE, mentre nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, la Corte ha dichiarato esattamente il contrario. A questo proposito, come indicato supra ai punti 321, 323, 327 e 330, va ricordato che il giudice comunitario ritiene che la facoltà del titolare di un diritto di proprietà intellettuale di sfruttarlo a proprio esclusivo vantaggio costituisce la sostanza stessa del suo diritto esclusivo. Pertanto, il semplice rifiuto di concedere una licenza a terzi, anche qualora provenga da un’impresa di posizione dominante, non può costituire di per sé un abuso di posizione dominante ai sensi dell’art. 82 CE. Solo se accompagnato da circostanze eccezionali, come quelle individuate finora nella giurisprudenza, tale rifiuto può essere qualificato come abusivo e di conseguenza è consentito, nell’interesse pubblico al mantenimento di una concorrenza effettiva sul mercato, usurpare il diritto esclusivo del titolare del diritto di proprietà intellettuale costringendolo a concedere licenze a terzi che tentano di entrare sul detto mercato o di restarvi. In proposito, occorre ricordare che è stato accertato più sopra che le suddette circostanze eccezionali erano presenti nel caso di specie. Non può essere accolto neppure l’argomento dedotto dalla Microsoft in sede di replica e basato sul fatto che la tecnologia di cui si tratta sarebbe segreta, di grande valore per i beneficiari della licenza e conterrebbe innovazioni importanti. Infatti, in primo luogo, il fatto che la tecnologia in parola sia segreta è la conseguenza di una decisione commerciale unilaterale della Microsoft. Inoltre, quest’ultima non può basarsi sull’asserita segretezza delle informazioni sull’interoperabilità per sostenere che può essere obbligata a divulgarle solo se sussistono le circostanze eccezionali individuate dalla Corte nelle sentenze Magill e IMS Health, citate al punto 107 della presente sentenza, e, contemporaneamente, giustificare il suo rifiuto sempre sulla base della presunta segretezza delle suddette informazioni. Infine, nulla giustifica il fatto che una tecnologia segreta goda di un grado di tutela più elevato rispetto, per esempio, ad una tecnologia coercitivamente divulgata al pubblico dal suo inventore nell’ambito di una procedura di rilascio di un brevetto. In secondo luogo, le informazioni sull’interoperabilità, una volta che ne sia dimostrato il carattere indispensabile — come nel caso di specie —, sono necessariamente di grande valore per i concorrenti che vogliano avervi accesso. In terzo luogo, è inerente al fatto che l’impresa interessata detenga un diritto di proprietà intellettuale il fatto che l’oggetto di tale diritto abbia carattere innovativo o originale. In effetti, non può esistere brevetto se non c’è invenzione né diritto d’autore se non c’è opera originale. Peraltro, il Tribunale osserva che nella decisione impugnata la Commissione non si è limitata a respingere la giustificazione fatta valere dalla Microsoft, secondo la quale la tecnologia interessata era protetta da diritti di proprietà intellettuale. Essa ha esaminato altresì l’argomento di quest’ultima secondo cui, se fosse stata obbligata a dare accesso a terzi alla suddetta tecnologia, ciò avrebbe avuto conseguenze negative sulle sue spinte ad innovare (punti 709 e 712 della decisione impugnata). È giocoforza osservare, come sostenuto giustamente dalla Commissione, che la Microsoft, cui spetta l’onere della prova iniziale al riguardo (v. supra, punto 688), non ha dimostrato a sufficienza che, se fosse stata costretta a divulgare le informazioni sull’interoperabilità, ciò avrebbe avuto un impatto negativo sui suoi incentivi ad innovare. La Microsoft infatti si è limitata a dedurre argomenti vaghi, generali e teorici sul punto. In effetti, come osserva la Commissione al punto 709 della decisione impugnata, nella sua risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti la Microsoft si è limitata a dichiarare che «una divulgazione (…) farebbe venir meno le spinte future ad investire nella creazione di proprietà intellettuale», senza precisare quali fossero le tecnologie o i prodotti cui essa alludeva. In alcuni passaggi della risposta menzionata al punto precedente, la Microsoft prevede un simile impatto negativo sulle sue spinte ad innovare rispetto ai suoi sistemi operativi in generale, ossia tanto per i PC clienti quanto per i server. In proposito, è sufficiente rilevare che, ai punti 713-729 della decisione impugnata, la Commissione molto opportunamente ha confutato gli argomenti della Microsoft relativi al timore di clonazione dei propri prodotti. In particolare, va ricordato che la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata non permette né intende permettere ai concorrenti di quest’ultima di copiare i suoi prodotti (v. supra, punti 198-206, 240-242 e 656-658). Ne consegue che non è stato dimostrato che la divulgazione delle informazioni oggetto della suddetta misura correttiva ridurrà significativamente — né a maggior ragione eliminerà — le spinte ad innovare della Microsoft. In questo contesto va osservato, come rileva giustamente la Commissione ai punti 730-734 della decisione impugnata, che per prassi corrente gli operatori del settore in esame comunicano a terzi le informazioni volte ad agevolare l’interoperabilità con i loro prodotti e che la Microsoft stessa si era comportata in tal modo fino al momento in cui si era sufficientemente consolidata sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Questo infatti consente loro di rendere i propri prodotti più allettanti e di aumentarne quindi il valore. Nella causa in oggetto, nessuna delle parti ha sostenuto che simili comunicazioni avessero avuto un qualsiasi impatto negativo sulle spinte dei suddetti operatori ad innovare. Deve inoltre considerarsi che, se le comunicazioni effettuate nel quadro della transazione americana e del MCPP per quel che riguarda i protocolli server-client non hanno avuto un impatto negativo sulle spinte della Microsoft ad innovare (punto 728 della decisione impugnata), non vi è nessun motivo apparente per ritenere che le conseguenze debbano essere diverse per la divulgazione relativa ai protocolli server-server. Infine, per quanto riguarda l’affermazione della Microsoft secondo cui, nella decisione impugnata, la Commissione ha respinto la giustificazione obiettiva da essa presentata applicando un criterio di valutazione nuovo, deve rilevarsi come tale affermazione riposi su una lettura errata della suddetta decisione. Tale affermazione si basa infatti su una semplice frase contenuta al punto 783 della decisione impugnata, che si inserisce in una parte della decisione stessa relativa alla conclusione dell’analisi del rifiuto di cui trattasi, effettuata dalla Commissione ai punti 560-778. La frase è la seguente: «[U]n esame approfondito della portata delle divulgazioni in parola porta a concludere che, tutto considerato, l’eventuale impatto negativo che l’imposizione di un obbligo di fornire le informazioni di cui trattasi avrebbe sulle spinte della Microsoft ad innovare è compensato dai suoi effetti positivi sul livello dell’innovazione nell’insieme del settore (compresa la Microsoft)». Tuttavia, detta frase dev’essere letta in combinazione con quella subito successiva nel medesimo punto, secondo la quale «la necessità di tutelare gli incentivi ad innovare della Microsoft non può costituire una giustificazione obiettiva che riequilibrerebbe le circostanze eccezionali sopra individuate». Essa va inoltre accostata al punto 712 della decisione impugnata, in cui la Commissione formula le seguenti considerazioni: «È stato poc’anzi accertato (…) che il rifiuto della Microsoft rischiava di eliminare la concorrenza sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, che ciò era dovuto al fatto che l’input negato era indispensabile per il proseguimento di un’attività commerciale sul detto mercato e che il rifiuto della Microsoft aveva un impatto negativo sullo sviluppo tecnico, a danno dei consumatori. Riguardo alle circostanze eccezionali, il semplice fatto che il rifiuto della Microsoft consista in un rifiuto di concedere una licenza su proprietà intellettuale non costituisce una giustificazione oggettiva. Occorre pertanto valutare se gli argomenti fatti valere dalla Microsoft riguardo alle sue spinte ad innovare prevalgano sulle dette circostanze eccezionali». In altri termini, conformemente ai principi stabiliti dalla giurisprudenza (v. supra, punti 331-333), la Commissione, dopo aver stabilito che le circostanze eccezionali individuate dalla Corte nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, erano presenti nel caso di specie, ha valutato se la giustificazione addotta dalla Microsoft, basata sul presunto pregiudizio per i suoi incentivi ad innovare, fosse atta a prevalere sulle circostanze eccezionali suddette, compresa quella secondo cui il rifiuto in parola limitava lo sviluppo tecnico a danno dei consumatori ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. b), CE. La Commissione ha risposto negativamente alla suddetta questione, non dopo aver ponderato l’impatto negativo che l’imposizione di un obbligo di fornire le informazioni in parola potrebbe avere sugli incentivi per la Microsoft ad innovare rispetto all’impatto positivo di tale obbligo sull’innovazione nell’insieme del settore, bensì dopo aver respinto gli argomenti della Microsoft relativi al timore di clonazione dei suoi prodotti (punti 713-729 della decisione impugnata), aver rilevato che la divulgazione delle informazioni sull’interoperabilità era una prassi diffusa nell’industria interessata (punti 730-735 della decisione impugnata), aver spiegato che l’impegno assunto nel 1984 dall’IBM nei confronti della Commissione non era in sostanza diverso da quello imposto alla Microsoft nella decisione impugnata (punti 736-742 della decisione impugnata) e chiarito che il suo approccio era conforme alla direttiva 91/250 (punti 743-763 della decisione impugnata). Dall’insieme delle considerazioni che precedono emerge che la Microsoft non ha provato l’esistenza di una qualsiasi giustificazione obiettiva del suo rifiuto di divulgare le informazioni sull’interoperabilità di cui trattasi. Inoltre, poiché nel caso di specie erano presenti le circostanze eccezionali individuate dalla Commissione nelle sentenze Magill e IMS Health, citate supra al punto 107, il primo capo del motivo dev’essere dichiarato infondato nel suo complesso. 2. Sul secondo capo, relativo al fatto che la Sun non ha chiesto alla Microsoft di poter fruire della tecnologia che la Commissione le ordina di divulgare a) Argomenti delle parti In primo luogo, la Microsoft sostiene che la Sun non le ha chiesto di aver accesso ad informazioni sull’interoperabilità ai sensi della decisione impugnata. Al riguardo, riferendosi ad un passaggio della denuncia della Sun, la Microsoft sostiene che la domanda contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 non si riferiva alle «specificazioni esaustive e corrette» dei suoi protocolli di comunicazione, bensì ad informazioni dettagliate relative alle caratteristiche interne dei suoi sistemi operativi Windows per server. Pertanto, a detta della Microsoft, anche supponendo che la lettera del 6 ottobre 1998 possa essere interpretata come un rifiuto, quod non, non si può sostenere che essa si sia rifiutata di fornire alla Sun la tecnologia che, stando alla decisione impugnata, essa non avrebbe divulgato. La Microsoft aggiunge che «la domanda della Sun non aveva una portata tale da far[le] capire (…) che [quest’ultima] cercava di ottenere una licenza [relativa ai suoi] protocolli di comunicazione». Inoltre, essa rileva che nella sua denuncia la Sun non fa alcun riferimento a protocolli di comunicazione. Infine, la Microsoft fa osservare che, nella lettera del 15 settembre 1998, la Sun spiegava di ritenere che la «Microsoft dovesse includere un’implementazione di riferimento e l’informazione necessaria per garantire che, senza bisogno di ricorrere all’ingegneria a ritroso, gli oggetti COM e l’insieme completo delle tecnologie Active Directory funzionino in modo del tutto compatibile su Solaris». Essa sostiene che l’accesso a siffatta «tecnologia» avrebbe consentito alla Sun di «imitare» quasi tutte le funzionalità dei sistemi operativi Windows per server, e aggiunge che la domanda della Sun verteva su una «tecnologia ancora in fase di sviluppo», poiché Windows 2000 Server e Active Directory sono stati messi in vendita soltanto nel dicembre 1999. In secondo luogo, la Microsoft sostiene di non aver opposto, nella lettera del 6 ottobre 1998, un «puro e semplice rifiuto» alla richiesta della Sun, ma di averla invitata ad esaminare congiuntamente «il modo in cui le due imprese avrebbero potuto migliorare l’interoperabilità tra i rispettivi prodotti a vantaggio dei clienti comuni». Inoltre, essa afferma di aver indicato alla Sun, nella suddetta lettera, diversi modi di «realizzare l’interoperabilità». Citando il punto 565 della decisione impugnata, essa aggiunge che la Commissione non può sostenere che le tecnologie interessate fossero così complesse che non fosse possibile attendersi dalla Sun che essa sapesse di cosa aveva bisogno. La Microsoft sottolinea in proposito che la Sun è un distributore altamente specializzato di sistemi operativi per server e che, in ogni caso, ad essa spettava chiarire la sua richiesta. Inoltre, secondo la Microsoft, la Sun non aveva dato seguito al suo invito e, in particolare, non aveva partecipato ad una riunione organizzata per discutere del problema dell’interoperabilità dei loro rispettivi prodotti. Infine, per la Microsoft non esiste alcuna contraddizione tra la sua affermazione secondo cui non è sicuro che essa si sarebbe rifiutata di divulgare le specificazioni dei propri protocolli di comunicazione, se glielo avesse chiesto la Sun o «chiunque altro», e il fatto di chiedere l’annullamento della decisione impugnata. Vi sarebbe infatti una notevole differenza tra un «accordo di licenze incrociate negoziato con un altro importante fornitore di sistemi operativi» e un «obbligo di fornire al mondo intero la tecnologia di sua proprietà su ordine dell’autorità pubblica». In terzo luogo, la Microsoft afferma che la Sun non le ha chiesto alcuna licenza su diritti di proprietà intellettuale per poter elaborare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro all’interno del SEE. Pertanto, secondo la ricorrente essa non era in alcun modo tenuta, nel rispondere alla lettera del 15 settembre 1998, a tener conto della speciale responsabilità di non pregiudicare una concorrenza effettiva e non falsata, che le incombe in forza dell’art. 82 CE. In proposito, la Microsoft ricorda che la Sun è una società americana e che la lettera del 15 settembre 1998 è stata inviata dalla sede di quest’ultima, situata negli Stati Uniti, alla sede statunitense della Microsoft, che è del pari una società americana. Secondo la ricorrente, in mancanza di qualsiasi legame con il SEE, e poiché nella suddetta lettera non era affatto menzionata la circostanza che la tecnologia in parola fosse necessaria per lo sviluppo e la distribuzione dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro sul territorio del SEE, essa non aveva nessun motivo di pensare che la Sun volesse ottenere una licenza per tale territorio. La Commissione respinge in blocco gli argomenti dedotti dalla Microsoft. In primo luogo, essa sostiene che la richiesta formulata dalla Sun nella lettera del 15 settembre 1998, «anche se più estesa, sotto alcuni profili, rispetto all’ambito di applicazione della decisione [impugnata]», era sufficientemente chiara perché la Microsoft capisse, da un lato, che la Sun voleva aver accesso ad informazioni sull’interoperabilità e, dall’altro, che alcune di tali informazioni si riferivano a caratteristiche delle reti Windows per gruppi di lavoro (architettura di dominio Active Directory) indispensabili alla Sun per fare una concorrenza economicamente sostenibile sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Secondo la Commissione, la Microsoft ricapitola in maniera inesatta la domanda della Sun quando afferma che essa verteva su elementi del codice sorgente e non su informazioni relative alle interfacce. Essa ricorda che con la sua domanda la Sun mirava a far sì che i suoi prodotti potessero «comunicare in modo trasparente» con l’ambiente Windows e che, nella lettera del 6 ottobre 1998, il sig. Maritz ha chiaramente mostrato di aver inteso che tale domanda si riferiva ad informazioni sull’interoperabilità. Essa rileva altresì che, nella sua denuncia, la Sun sottolineava di volere accedere ad «informazioni sulle interfacce». Facendo rinvio ai punti 713-722 della decisione impugnata, la Commissione aggiunge che l’accesso alle informazioni sull’interoperabilità non permetterà ai concorrenti della Microsoft di «clonare» o di «imitare» le funzionalità dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro. A suo avviso, il fatto che la Sun non abbia utilizzato l’espressione «protocollo di comunicazione» è privo di rilevanza, dal momento che una domanda di accesso alle informazioni necessarie per consentire l’interconnessione e l’interazione con il software Windows e una domanda di accesso alle specificazioni dei protocolli sono «la stessa identica cosa». La Commissione fa inoltre osservare che nella lettera del 6 ottobre 1998 la Microsoft non ha menzionato il fatto che la richiesta della Sun verteva su una «tecnologia ancora in fase di sviluppo». In ogni caso, un argomento del genere non può essere accolto dal momento che, quando la Sun ha spedito la lettera del 15 settembre 1998 alla Microsoft, la prima versione Beta di Windows 2000 Server era già sul mercato da un anno. In secondo luogo, la Commissione sostiene che la Microsoft non può negare di aver opposto un rifiuto alla richiesta della Sun. Al riguardo essa osserva, in primo luogo, che la posizione della Microsoft contrasta con la sua domanda diretta all’annullamento dell’art. 5 della decisione impugnata. In secondo luogo, rinviando ai punti 194-198 della decisione impugnata, la Commissione rileva che la Microsoft le ha espressamente confermato il suo rifiuto di dare accesso ad alcune informazioni sull’interoperabilità. Inoltre, come indicato ai punti 573-577 della decisione impugnata, tale rifiuto rientra in una linea di condotta generale. Del pari, durante il procedimento sommario, la Microsoft avrebbe sostenuto che il suo rifiuto faceva parte del suo «modello economico». In terzo luogo, la Commissione spiega di nutrire dubbi sul fatto che la Microsoft avrebbe comunicato alla Sun le informazioni richieste qualora quest’ultima avesse risposto in modo più positivo all’asserita proposta della Microsoft di intavolare discussioni sull’interoperabilità. Al riguardo, essa si riferisce ad alcune dichiarazioni di dirigenti Microsoft riprodotte ai punti 576 e 778 della decisione impugnata. La Commissione aggiunge che è poco probabile che il sig. Goldberg, il dipendente della Microsoft menzionato nella lettera del 6 ottobre 1998, avesse il potere di assumere decisioni in materia. Essa aggiunge che il sig. Terranova, dipendente della Sun, aveva incontrato il sig. Goldberg il 25 novembre 1998 e che la Microsoft non spiega perché il fatto che il sig. Terranova abbia dovuto annullare un’altra riunione prevista per l’8 marzo 1999 avesse impedito lo svolgersi della discussione sull’interoperabilità. Infine, la Commissione sottolinea che l’ordine del giorno di tale ultima riunione, come proposto dal sig. Goldberg, non conteneva il minimo riferimento alle tecnologie rilevanti, come Active Directory. In terzo luogo, la Commissione ritiene indifferente che, nella lettera del 15 settembre 1998, la Sun non avesse fatto esplicitamente riferimento al SEE. In proposito, da un lato, essa spiega che, date le dimensioni mondiali del mercato geografico in questione, il SEE era per forza interessato dalla domanda contenuta nella lettera e, dall’altro lato, essa ricorda che la Sun ha depositato una denuncia presso la Commissione il 10 dicembre 1998. b) Giudizio del Tribunale Con l’argomento presentato a sostegno del secondo capo del suo unico motivo, la Microsoft mira a dimostrare che la Commissione non era legittimata a dichiarare, nella decisione impugnata, che la ricorrente aveva abusato della sua posizione dominante rifiutandosi di diffondere le informazioni sull’interoperabilità, dato che, di fatto, non può esserle contestato alcun rifiuto in concreto. A sostegno di detta tesi la Microsoft fa valere, in sostanza, lo scambio epistolare con la Sun alla fine del 1998. La sua argomentazione si articola in tre capi principali. In primo luogo, la Microsoft sostiene che la domanda della Sun contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 non verteva su informazioni relative all’interoperabilità, come indicate nella decisione impugnata. In secondo luogo, essa nega comunque di aver opposto un rifiuto alla suddetta domanda nella sua lettera del 6 ottobre 1998. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che nella lettera del 15 settembre 1998 la Sun non le ha chiesto di usufruire di una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale di cui essa è titolare nel SEE. È opportuno analizzare distintamente ognuno dei suddetti tre capi. Sulla portata della richiesta della Sun Innanzi tutto, va ricordato il contenuto esatto della lettera del 15 settembre 1998, nonché l’analisi che ne viene fatta dalla Commissione nella decisione impugnata. In tale lettera la Sun individua le informazioni che vuole ottenere dalla Microsoft nei termini seguenti: — da un lato, l’insieme delle informazioni necessarie per consentirle di supportare in modalità nativa gli «oggetti COM» su Solaris; — dall’altro lato, l’insieme delle informazioni necessarie per consentirle di supportare in modalità nativa l’intera gamma delle tecnologie Active Directory su Solaris. Nella stessa lettera la Sun precisa la portata delle informazioni richieste nonché lo scopo da essa perseguito con la sua domanda, indicando quanto segue: — le applicazioni create per essere eseguite su Solaris dovrebbero essere in grado di comunicare in modo trasparente via COM e/o Active Directory con i sistemi operativi Windows e/o con i software configurati con sistema operativo Windows; — la Microsoft avrebbe dovuto includere un’implementazione di riferimento nonché le informazioni necessarie per garantire agli «oggetti COM» e all’intera gamma delle tecnologie Active Directory di girare in modo perfettamente compatibile su Solaris, senza bisogno di ricorrere all’ingegneria a ritroso; — le informazioni avrebbero dovuto riguardare l’intera gamma degli «oggetti COM» nonché l’intera gamma delle tecnologie Active Directory attualmente sul mercato; — le informazioni avrebbero dovuto essere fornite senza ritardi irragionevoli e in modo regolare per gli «oggetti COM» e le tecnologie Active Directory immesse successivamente sul mercato. Al punto 186 della decisione impugnata, la Commissione interpreta il secondo capo della domanda presentata dalla Sun nella lettera del 15 settembre 1998 (v. supra, punto 738, secondo trattino), nel senso che essa riguardava la «capacità di Solaris di agire come controller del dominio in modo pienamente compatibile all’interno di reti di gruppi di lavoro Windows 2000 o come server membro (in particolare, come server di files o di stampa) pienamente compatibile con l’architettura di dominio Active Directory (sicurezza, servizio di annuario)». Essa aggiunge che il fatto che la suddetta domanda riguardi al contempo l’interoperabilità client-server e quella server-server è coerente con il fatto che l’«architettura di dominio Windows» associ strettamente questi due tipi di interoperabilità. In altri termini, secondo la Commissione «la richiesta della Sun riguarda le specificazioni dei protocolli utilizzati dai server per gruppi di lavoro [configurati con il sistema operativo] Windows per la fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti, nonché di servizi di gestione di utenti e di gruppi [di utenti] alle reti Windows per gruppi di lavoro», il che comprende «al contempo l’interconnessione e l’interazione tra le suddette apparecchiature che sono indirette e che passano attraverso uno o più altri server per gruppi di lavoro [configurati con il sistema operativo] Windows» (punto 187 della decisione impugnata). Al punto 188 della decisione impugnata la Commissione esamina il primo capo della domanda della Sun (v. supra, punto 738, primo trattino). Ricordando che COM/DCOM è una tecnologia «rilevante nei prodotti Windows per la fornitura di servizi di condivisione di files e di stampanti, nonché di gestione di utenti e di gruppi di utenti», la Commissione sostiene che vi è una sovrapposizione tra questo capo della domanda della Sun e il secondo capo della stessa domanda, relativo ad Active Directory. Al punto successivo essa però precisa che «i soli elementi della domanda della Sun relativi alla tecnologia COM che rilevano per il rifiuto di fornitura considerato nella [decisione impugnata] sono quelli che rientrano nella domanda della Sun relativa alla compatibilità con Active Directory». Questa precisazione va messa in relazione con la dichiarazione fatta dalla Commissione al punto 566 della decisione impugnata, secondo cui, da un lato, «l’unico rifiuto che viene in rilievo in [detta] decisione è il rifiuto della Microsoft di fornire una specificazione completa per i protocolli alla base dell’architettura di dominio Windows, che organizza il modo in cui i server per gruppi di lavoro [configurati con il sistema operativo] Windows forniscono i servizi per gruppi di lavoro ai PC clienti [configurati con il sistema operativo] Windows» e, dall’altro lato, «[il] fatto che la Microsoft abbia respinto anche la richiesta della Sun riguardo a informazioni che avrebbero favorito la portabilità multipiattaforma degli oggetti COM non rientra nel comportamento rilevante per la [suddetta] decisione». La Commissione aggiunge, al punto 190 della decisione impugnata, che è implicito nella domanda della Sun il fatto che quest’ultima desideri aver accesso a talune specificazioni per poterle applicare nei propri prodotti. Ai punti 199-207 della decisione impugnata, la Commissione espone una serie di considerazioni per dimostrare che le informazioni alle quali la Sun chiede di accedere nella lettera del 15 settembre 1998 sono legate all’interoperabilità. Al riguardo, in primo luogo, essa respinge l’affermazione presentata dalla Microsoft nella risposta del 17 ottobre 2003 alla terza comunicazione degli addebiti, secondo cui la Sun voleva che la Microsoft creasse una versione di Active Directory che potesse essere utilizzata su Solaris. In secondo luogo, la Commissione respinge l’argomento della Microsoft, anch’esso dedotto durante il procedimento amministrativo, secondo cui la domanda della Sun verteva sulla «struttura interna dei sistemi operativi Windows per server» e andava pertanto oltre le informazioni relative all’interoperabilità. Su quest’ultimo punto essa rileva che, nella lettera del 15 settembre 1998, la Sun menziona espressamente il suo auspicio di poter realizzare una «comunicazione trasparente» tra l’ambiente Solaris e quello Windows (punto 207 della decisione impugnata). Essa inoltre osserva che dalla lettera del 6 ottobre 1998 emerge che la Microsoft aveva perfettamente compreso che la Sun intendeva accedere ad informazioni sull’interoperabilità con «alcune caratteristiche di Windows» (punto 207 della decisione impugnata). Inoltre, alla luce dei suddetti diversi elementi, occorre rilevare in primo luogo, come la stessa Commissione ammette peraltro, nel controricorso, che sebbene la portata della domanda contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 sia più estesa, sotto determinati aspetti, rispetto a quella della decisione impugnata, tuttavia, sempre nella stessa lettera, la Sun ha limitato la suddetta portata spiegando che essa voleva che i suoi prodotti potessero «comunicare in modo trasparente» (seamlessly communicate) con l’ambiente Windows. Parimenti, va osservato che, nella suddetta lettera, la Sun ha altresì precisato che le informazioni richieste dovevano permettere di «garantire agli oggetti COM e all’intera gamma delle tecnologie Active Directory di girare in modo perfettamente compatibile su Solaris, senza bisogno di ricorrere all’ingegneria a ritroso». In altre parole, dai termini della lettera del 15 settembre 1998 emerge chiaramente che la Sun voleva accedere a talune informazioni e che queste dovevano consentirle di realizzare l’interoperabilità tra i propri prodotti e l’ambiente Windows. Inoltre, dai termini della lettera del 15 settembre 1998 deriva che la Sun voleva essere in grado di realizzare un livello elevato di interoperabilità tra i propri prodotti e l’architettura di dominio Windows. A questo riguardo, deve rilevarsi che nella lettera del 6 ottobre 1998 il sig. Maritz, spiegando che la Microsoft non aveva alcuna intenzione di «portare [“to port”] Active Directory su Solaris» e che esistono «livelli di funzionalità variabili (…) per interoperare con Active Directory», distingue chiaramente tra il grado superiore di interoperabilità che può essere raggiunto quando gli elementi di un sistema operativo vengono «portati» su un altro sistema operativo e i gradi meno elevati o «variabili» di interoperabilità che possono essere raggiunti ricorrendo agli altri metodi che egli suggerisce nella medesima lettera. In secondo luogo, la Microsoft non può ragionevolmente basarsi sul fatto che nella sua denuncia la Sun non ha utilizzato l’espressione «protocolli di comunicazione». Come spiegato al punto 49 della decisione impugnata e come giustamente ricordato dalla Commissione nelle sue memorie, un «protocollo» rappresenta un complesso di regole di interconnessione e di interazione tra i diversi elementi del software all’interno di una rete (v. supra, punti 196 e 197). Come spiegato al punto 740 della presente sentenza, è proprio riguardo a questo tipo di regole che la Sun intendeva ottenere delle informazioni. L’argomento della Microsoft è tanto meno accettabile in quanto puramente formale. Infatti, nella lettera del 6 ottobre 1998, il sig. Maritz più volte cita l’interoperabilità tra, da un lato, i prodotti Microsoft e, dall’altro, quelli della Sun o di altri distributori di software. Ciò dimostra che la Microsoft aveva perfettamente compreso la portata della domanda della Sun, malgrado il fatto che nella lettera del 15 settembre 1998 non si facesse formalmente riferimento ai «protocolli di comunicazione». In terzo luogo, l’affermazione della Microsoft secondo cui un accesso alla tecnologia richiesta avrebbe consentito alla Sun di «imitare» praticamente tutte le funzionalità dei sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro non può essere accolta. Infatti, come emerge dalle considerazioni che precedono, la Sun intendeva accedere alle informazioni necessarie per realizzare l’interoperabilità tra i propri prodotti e l’architettura di dominio Windows. Come emerge in particolare dai punti 34, 570 e 571 della decisione impugnata, e come già rilevato ai punti 199-206 della presente sentenza, un tale risultato può essere raggiunto comunicando unicamente le specificazioni di alcuni protocolli, ossia senza divulgare elementi di implementazione. Considerato che l’affermazione della Microsoft si basa sul fatto che, nella lettera del 15 settembre 1998, la Sun le chiede in particolare di comunicarle una «implementazione di riferimento», deve affermarsi che, se anche con tale espressione la Sun avesse voluto la comunicazione di elementi del codice sorgente della Microsoft, le correzioni che essa ha apportato relativamente alla portata della sua domanda (v. supra, punto 744) impediscono alla Microsoft di sostenere che la richiesta della Sun non si riferisse anche alle specificazioni dei protocolli menzionate nella decisione impugnata, quando il comportamento sanzionato da tale decisione si limita, come ricordato al punto 569 della stessa, al rifiuto della Microsoft di comunicare le suddette specificazioni. In quarto luogo, la Microsoft non può affermare neppure che la domanda formulata dalla Sun nella lettera del 15 settembre 1998 riguardava una «tecnologia ancora in fase di sviluppo». Infatti, da un lato tale affermazione è priva di qualsiasi rilevanza per stabilire se tale domanda vertesse su informazioni relative all’interoperabilità, come indicate nella decisione impugnata. Dall’altro lato, essa non tiene conto del fatto che, come rilevato ai punti 398 e 790 della decisione impugnata, la Microsoft aveva già distribuito la prima versione Beta di Windows 2000 Server il 23 settembre 1997, ossia quasi un anno prima di spedire la suddetta lettera. Sulla base di tutte le considerazioni che precedono, si deve concludere che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, la domanda della Sun contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 verteva chiaramente sulle informazioni relative all’interoperabilità indicate nella decisione impugnata e oggetto della misura correttiva prevista dall’art. 5 della stessa. Sulla portata della lettera del 6 ottobre 1998 Non è possibile accogliere neppure la seconda parte dell’argomento dedotto dalla Microsoft a sostegno del secondo capo del motivo, ossia quella relativa alla portata della lettera del 6 ottobre 1998. Infatti, considerato il tenore di tale lettera, esaminato alla luce del contesto nel quale essa è stata redatta, dell’identità del suo autore, della portata delle conoscenze di quest’ultimo riguardo alle tecnologie in questione e dell’atteggiamento tenuto dalla Microsoft fino all’adozione della decisione impugnata, deve ritenersi che nella decisione impugnata la Commissione era legittimata ad interpretare la suddetta lettera come contenente un rifiuto di comunicare alla Sun le informazioni richieste. Al riguardo, va ricordato anzitutto che, come rilevato nell’ambito del primo capo del motivo, l’argomento dedotto dalla Microsoft relativamente al problema del rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità e di autorizzarne l’uso si basa in gran parte sul problema di accertare quale fosse il grado di interoperabilità che dev’essere raggiunto tra i suoi prodotti e quelli dei suoi concorrenti. Durante tutto il procedimento amministrativo e nel presente procedimento, la Microsoft ha difeso la posizione secondo cui bastava che sistemi operativi diversi fossero in grado di scambiarsi informazioni o di fornirsi reciprocamente dei servizi o, in altri termini, che essi potessero «funzionare correttamente» insieme. Secondo la Microsoft, le informazioni e i metodi già disponibili sul mercato permettono di raggiungere tale risultato, per cui essa non sarebbe tenuta a diffondere informazioni supplementari, in particolare quelle relative alle comunicazioni compiute all’interno della «bolla blu». In particolare, essa sostiene che la Commissione esige un grado di interoperabilità che va molto oltre quanto previsto dalla direttiva 91/250 e che non corrisponde al modo in cui le imprese organizzano, nella pratica, le proprie reti informatiche. Sarebbe, infatti, intento della Commissione che i sistemi operativi concorrenti della Microsoft funzionino sotto tutti i profili come un sistema operativo Windows per server, il che costringerebbe la ricorrente a comunicare ai suoi concorrenti ben più che semplici informazioni sulle interfacce dei propri prodotti, ledendo i suoi diritti di proprietà intellettuale e riducendo le sue motivazioni ad innovare. Come già osservato supra, ai punti 207-245, il modo in cui la Microsoft interpreta il grado di interoperabilità richiesto dalla Commissione, e quindi la portata delle informazioni indicate nella decisione impugnata, è errato. Deve tenersi conto dei suddetti elementi per valutare il modo in cui la Commissione ha interpretato la lettera del 6 ottobre 1998, nonché gli argomenti dedotti al riguardo dalla Microsoft. Come dimostrato supra al punto 746, la Microsoft aveva compreso perfettamente la portata della domanda formulata dalla Sun nella lettera del 15 settembre 1998, e in particolare aveva capito che quest’ultima voleva ottenere le informazioni necessarie a consentire ai suoi prodotti di «comunicare in modo trasparente» con l’ambiente Windows o, in altri termini, a stabilire una interoperabilità di livello elevato tra i suoi prodotti e il suddetto ambiente. Inoltre, la lettera del 15 settembre 1998 è stata chiaramente inviata alla Microsoft allo scopo di ottenere l’accesso ad informazioni che non erano già di dominio pubblico né disponibili tramite licenze offerte sul mercato. La lettera del 6 ottobre 1998 contiene i sei seguenti elementi di risposta: — in primo luogo, il sig. Maritz ringrazia il sig. Green per la lettera del 15 settembre 1998 e gli spiega che la Microsoft aveva sempre avuto la volontà di aiutare i suoi concorrenti a «concepire i migliori prodotti e la migliore interoperabilità possibili per la [sua] piattaforma»; — in secondo luogo, egli attira l’attenzione del sig. Green sul fatto che alcune informazioni sui servizi e le interfacce della «piattaforma Windows» erano già disponibili tramite il prodotto denominato «MSDN»; — in terzo luogo, egli invita la Sun a partecipare ad una conferenza organizzata dalla Microsoft a Denver tra l’11 e il 15 ottobre 1998; — in quarto luogo, egli fa rinvio all’esistenza di una implementazione di riferimento COM su Solaris, precisando che la licenza del codice sorgente di COM poteva essere acquisita presso Software AG; — in quinto luogo, egli dichiara che la Microsoft non intendeva «portare» Active Directory su Solaris, menzionando al contempo l’esistenza di alcuni metodi, con livelli di interoperabilità variabili, per interoperare con Active Directory, tra cui la possibilità di accedere al protocollo standard LDAP; — in sesto luogo, egli invita la Sun a rivolgersi, in caso di bisogno di «assistenza supplementare», agli «Account Managers» del gruppo «Developer Relations» della Microsoft, che hanno il compito di «coadiuvare gli ideatori che necessitano di assistenza supplementare per le piattaforme di Microsoft», indicando il sig. Goldberg come persona da contattare a tal fine. Va osservato, in primo luogo, che nella lettera del 6 ottobre 1998 il sig. Maritz, invece di rispondere alle domande specifiche formulate dalla Sun nella lettera del 15 settembre 1998, si limita a rinviarla a fonti di informazione e a metodi che erano tutti già di pubblico dominio o disponibili tramite licenza. Poiché il sig. Maritz aveva chiaramente compreso l’importanza delle domande precise formulate dal sig. Green, tale rinvio non può essere interpretato se non come un rifiuto di comunicare le informazioni richieste. La circostanza che, nella lettera del 6 ottobre 1998, il sig. Maritz indichi che la Microsoft non aveva intenzione di «portare» Active Directory su Solaris conferma la fondatezza di tale interpretazione, poiché mostra che il sig. Maritz era pienamente consapevole del fatto che i concorrenti della Microsoft, tra cui la Sun, miravano a raggiungere un grado di interoperabilità più elevato di quello ottenibile ricorrendo ai metodi menzionati nella stessa lettera (v. supra, punto 745). Questo punto è a maggior ragione dimostrato dal fatto che, per quel che riguarda in primo luogo MSDN, la Microsoft non contesta nel presente capo del suo motivo l’analisi della Commissione contenuta nella decisione impugnata, secondo cui tale meccanismo non permetteva ai suoi concorrenti di raggiungere un grado sufficiente di interoperabilità con i sistemi operativi Windows per PC clienti (punto 563 della decisione impugnata, che rinvia alla sezione 4.1.3 e, in particolare, ai punti 209 e 210 della decisione). Quanto poi alla possibilità per la Sun di ricorrere ad una applicazione di riferimento COM liberamente disponibile, anch’essa menzionata dalla Microsoft nella lettera del 6 ottobre 1998, la ricorrente non ha affermato, nell’ambito del presente capo del motivo che la Commissione fosse incorsa in errore ritenendo nella decisione impugnata che tale prodotto non costituiva una soluzione sufficiente (punto 563 della decisione impugnata, che rinvia alla sezione 4.1.3 e, in particolare, ai punti 218-230 della decisione; v. altresì punti 288-291 della decisione). Per quanto riguarda, infine, la possibilità per la Sun di ricorrere al protocollo LDAP, del pari menzionato espressamente nella lettera del 6 ottobre 1998, la Microsoft non ha sostenuto nell’ambito del presente capo del motivo, né dimostrato nell’ambito del precedente capo dello stesso, che la Commissione fosse incorsa in errore dichiarando, in particolare ai punti 194 e 195 e 243-250 della decisione impugnata, che tale protocollo non era sufficiente per realizzare un livello adeguato di interoperabilità con Active Directory. In secondo luogo, la Microsoft non può trarre argomenti dal fatto che, nella lettera del 6 ottobre 1998, il sig. Maritz ha proposto l’assistenza supplementare del sig. Goldberg per sostenere che detta lettera non contiene nessun rifiuto. Infatti, l’assistenza complementare di cui si parla nell’ultimo capoverso della suddetta lettera si riferisce unicamente alle informazioni e ai metodi indicati nel secondo e nel terzo capoverso della stessa. In sostanza, il sig. Maritz propone in tal modo di fornire alla Sun soltanto lo stesso aiuto offerto dagli «Account Managers» del gruppo «Developer Relations» a qualsiasi ideatore che necessiti di assistenza riguardo alle «piattaforme della Microsoft». La Microsoft non può neppure basarsi utilmente sul fatto che, come risulta da un verbale da essa redatto per riassumere gli scambi con la Sun, quest’ultima non aveva l’intenzione di accogliere la proposta del sig. Goldberg. Come giustamente sottolineato dalla Commissione al punto 193 della decisione impugnata, si deve infatti necessariamente rilevare che nel suddetto verbale non si parla mai di un’offerta formale della Microsoft di fornire le informazioni richieste dalla Sun, ossia informazioni che vadano oltre quelle di pubblico dominio. In terzo luogo, va aggiunto che, nella decisione impugnata, la Commissione era tanto più legittimata ad interpretare la lettera del 6 ottobre 1998 come contenente un rifiuto di dare accesso alle informazioni sull’interoperabilità richieste dalla Sun in quanto, durante il procedimento amministrativo, la Microsoft ha esplicitamente ammesso di non aver comunicato un dato numero di informazioni e di persistere nel rifiuto di farlo (v., al riguardo, punti 194-198 della decisione impugnata). La Microsoft, pur avendo messo in dubbio in udienza la natura esaustiva di una delle citazioni contenute al punto 195 della decisione impugnata, non ha negato di aver dichiarato, durante il procedimento amministrativo, che la replicazione tra copie diverse di Active Directory costituiva un «processo proprietario». L’argomento della Microsoft secondo cui la lettera del 6 ottobre 1998 non costituisce un rifiuto deve quindi essere dichiarato infondato. La suddetta lettera dev’essere inoltre analizzata nel più ampio contesto descritto nella decisione impugnata. Ebbene, come emerge in particolare dai punti 194-198 e 573-577, in tale decisione, lungi dal basarsi unicamente su tale lettera, la Commissione ha ritenuto che il comportamento di cui faceva prova rientrasse in una linea di condotta generale della Microsoft. Al punto 573 della decisione impugnata, il quale fa specificamente rinvio al punto 194 della stessa, la Commissione ha precisato tra l’altro che molti concorrenti della Microsoft avevano confermato di non ottenere sufficienti informazioni sull’interoperabilità, e alcuni di loro avevano altresì dichiarato che la Microsoft si era rifiutata di fornire le informazioni richieste o non aveva risposto alle loro domande. Inoltre, al punto 576 della decisione impugnata, la Commissione ha riportato alcuni stralci di una testimonianza resa dinanzi ai tribunali statunitensi da un responsabile delle licenze per il codice sorgente Windows, il quale, a detta della Commissione, spiega che la Microsoft circoscrive restrittivamente gli accordi di licenza relativi a tecnologie necessarie all’interoperabilità con l’architettura di dominio Windows. Dinanzi al Tribunale la Microsoft non ha contestato nello specifico i suddetti elementi. Inoltre, va osservato che al punto 778 della decisione impugnata, per confutare gli argomenti della Microsoft volti a negare l’esistenza di un rifiuto, giacché quest’ultima sosteneva di non aver avuto motivi per escludere i concorrenti mediante un effetto leva (leveraging), la Commissione ha citato un brano di un discorso rivolto nel febbraio 1997 da Bill Gates, presidente della Microsoft, ai membri dei dipendenti del settore vendite della Microsoft. Questo brano conferma l’esistenza di una linea di condotta generale diretta a limitare la comunicazione di informazioni sull’interoperabilità. Esso difatti contiene la seguente dichiarazione: «Quel che cerchiamo di fare è avvalerci della nostra capacità di controllo dei server per ideare nuovi protocolli ed escludere in particolare Sun e Oracle (…). Non so se ci riusciremo, ma comunque è quel che tenteremo di fare». Sulla portata geografica della domanda contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 La terza parte dell’argomento dedotto dalla Microsoft a sostegno del secondo capo del suo unico motivo si basa sul fatto che nella lettera del 15 settembre 1998 la Sun non le avrebbe espressamente chiesto di beneficiare di una licenza relativa a diritti di proprietà intellettuale di cui essa è titolare nel SEE, al fine di elaborare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro all’interno del SEE. Di conseguenza, secondo la Microsoft, nel rispondere alla Sun essa non era obbligata a tener conto dello specifico dovere di non recare ostacolo ad una concorrenza effettiva e non falsata. Si tratta di argomenti puramente formalisti che vanno respinti. Al riguardo deve rilevarsi che, pur non avendo effettivamente chiesto in modo esplicito alla Microsoft, nella lettera del 15 settembre 1998, di concederle una licenza su diritti di proprietà intellettuale di cui la Microsoft era titolare nel SEE, la Sun non era però tenuta a valutare, nel formulare la sua domanda, se le informazioni cui essa voleva accedere fossero protette da diritti di proprietà intellettuale e se per l’uso di tali informazioni fosse necessario ottenere una licenza dalla Microsoft. Inoltre, è evidente che la Sun voleva che la ricorrente le comunicasse le informazioni in parola al fine di poterle implementare nei propri sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Inoltre, date le dimensioni mondiali del mercato geografico per questi ultimi sistemi (v., al riguardo, punto 427 della decisione impugnata), il territorio del SEE era per forza coperto dalla domanda della Sun, formulata in termini generali. Infine, come ricorda la Commissione nelle proprie memorie, alcune settimane dopo la Sun aveva depositato una denuncia dinanzi alla Commissione stessa, ai sensi dell’art. 3 del regolamento n. 17, per cui era comunque impossibile che la Microsoft non si rendesse conto che la questione riguardava anche il SEE. Da ciò consegue che giustamente, al punto 787 della decisione impugnata, la Commissione ha ritenuto che la Microsoft, nel rispondere alla lettera del 15 settembre 1998, non aveva sufficientemente tenuto conto del suo specifico dovere di non recare ostacolo ad una concorrenza effettiva e non falsata all’interno del mercato comune. Sempre giustamente, al medesimo punto della decisione, la Commissione ha spiegato che tale dovere particolare derivava dalla posizione di «quasi monopolio» detenuta dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti. Infatti, come emerge in particolare dalle considerazioni esposte al punto 740 della presente sentenza, il rifiuto in questione riguardava «le specificazioni delle interfacce sulle quali si basa la comunicazione attraverso una rete di server per gruppi di lavoro [configurati con sistema operativo Windows] e di PC clienti [basati su] Windows e che, in quanto tali, non si possono ricondurre ad uno dei due [tipi di] prodotti di cui trattasi (PC clienti o server per gruppi di lavoro) ma costituiscono piuttosto uno standard di compatibilità tra di [essi]» (punto 787 della decisione impugnata). Dal complesso delle considerazioni che precedono deriva che il secondo capo del motivo unico sollevato dalla Microsoft relativamente al problema del rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità e di autorizzarne l’uso dev’essere dichiarato infondato. 3. Sul terzo capo, relativo al fatto che la Commissione non tiene debitamente conto degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo ADPIC a) Argomenti delle parti La Microsoft sostiene che la decisione impugnata, obbligandola a concedere ai suoi concorrenti licenze relative alle specificazioni dei protocolli di comunicazione di cui essa è proprietaria, violerebbe l’art. 13 dell’accordo ADPIC. Difatti, nel caso di specie non sussisterebbero le condizioni cumulative previste dalla suddetta disposizione. A questo proposito, in primo luogo la Microsoft sostiene che tale obbligo va oltre quanto necessario per ottenere l’interoperabilità e, di conseguenza, sarebbe in contrasto con il requisito secondo cui i diritti di proprietà intellettuale non possono costituire oggetto di «limitazioni» o di «deroghe» se non in «casi speciali». Imponendo il suddetto obbligo, la Commissione intenderebbe infatti permettere agli altri fornitori di sistemi operativi per server di creare prodotti che «imitino» le funzionalità dei sistemi operativi Windows per server. La Microsoft contesta anche l’obbligo che le viene imposto di mettere i suoi protocolli di comunicazione a disposizione dei concorrenti, a prescindere dal fatto che questi ultimi siano stati o meno lesi dal suo comportamento asseritamente anticoncorrenziale. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che l’obbligo di concedere licenze pregiudica direttamente il «normale sfruttamento» dei suoi diritti di proprietà intellettuale. Al riguardo, essa sostiene che di regola i fornitori di software commerciali, come la ricorrente, piuttosto che accordare a terzi licenze relative alle proprie tecnologie innovative, sfruttano i diritti di proprietà intellettuale ideando e vendendo prodotti che implementano le suddette tecnologie. Essa inoltre spiega che l’obbligo in parola avrà ripercussioni negative sulle sue vendite, poiché i suoi concorrenti saranno in grado di utilizzare i suoi protocolli di comunicazione per creare sistemi operativi per server intercambiabili con i suoi prodotti. In terzo luogo, la Microsoft asserisce che l’obbligo ad essa imposto causa un «pregiudizio ingiustificato ai [suoi] interessi legittimi» in quanto è sproporzionato rispetto all’obiettivo dichiarato dalla Commissione, ossia quello di eliminare gli effetti di un comportamento anticoncorrenziale. Il nuovo criterio di ponderazione applicato da quest’ultima sembrerebbe infatti legittimare l’obbligo di concedere licenze ogni volta che dei concorrenti di un’impresa dominante possano trarre profitto dall’accesso alla proprietà intellettuale della stessa, e questo senza che occorra sapere se detta misura sia necessaria per porre rimedio ad un comportamento anticoncorrenziale. Infine, la Microsoft ammette che forse l’accordo ADPIC non è direttamente applicabile nel diritto comunitario, ma osserva che la Corte ha sancito il principio secondo cui il diritto comunitario, compreso l’art. 82 CE, dev’essere interpretato alla luce degli accordi internazionali conclusi dalla Comunità, come il suddetto accordo (sentenza della Corte 10 settembre 1996, causa C-61/94, Commissione/Germania, Racc. pag. I-3989 , punto 52). L’ACT sostiene, anzitutto, che il principio di interpretazione di cui al punto precedente deve applicarsi non solo ai testi di diritto comunitario derivato, ma anche alle disposizioni di diritto comunitario primario. Inoltre, secondo l’ACT l’interpretazione che la Commissione dà dell’art. 82 CE nella decisione impugnata contrasta con gli obblighi internazionali della Comunità derivanti dall’accordo ADPIC sotto tre profili. In primo luogo, la misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata sarebbe incompatibile con l’art. 13 del suddetto accordo. In secondo luogo, la suddetta misura correttiva, implicando l’obbligo di concedere licenze relative a brevetti della Microsoft, violerebbe l’art. 31 dell’accordo ADPIC. Più in particolare, l’ACT ricorda che ai sensi del suddetto articolo: «Qualora la legislazione di un membro consenta altri usi [rispetto a quelli consentiti in forza dell’art. 30] dell’oggetto di un brevetto senza il consenso del titolare, ivi compreso l’uso da parte della pubblica amministrazione o di terzi da questa autorizzati si applicano le seguenti disposizioni: a) l’autorizzazione dell’uso in questione si considera nei suoi aspetti peculiari». Secondo l’ACT, tale disposizione implica che le licenze possono essere accordate solo caso per caso. L’art. 5 della decisione impugnata prevede invece un obbligo di concedere licenze «comprensive dei brevetti già concessi, di quelli oggetto di una domanda pendente e di tutti quelli che verranno domandati o concessi in avvenire». Tale decisione implicherebbe l’obbligo di accordare licenze relativamente a «categorie di invenzioni». In terzo luogo, tenuto conto dell’art. 39 dell’accordo ADPIC (l’unico articolo contenuto alla sezione 7 di tale accordo), l’art. 5 della decisione impugnata, imponendo alla Microsoft di comunicare segreti commerciali ai suoi concorrenti, non solo comporterebbe la perdita del diritto di controllare l’uso dei suddetti segreti commerciali, ma equivarrebbe alla «totale distruzione» tali segreti. La Commissione ricorda, innanzi tutto, che secondo una costante giurisprudenza, «tenuto conto della loro natura e della loro economia, gli accordi OMC non figurano in linea di principio tra le normative alla luce delle quali la Corte controlla la legittimità degli atti delle istituzioni comunitarie» (sentenza della Corte 23 novembre 1999, causa C-149/96, Portogallo/Consiglio, Racc. pag. I-8395 , punto 47). Essa aggiunge che, nella sentenza , cause riunite C-300/98 e C-392/98, Dior e a. (Racc. pag. I-11307 , punto 44), la Corte ha dichiarato che «le disposizioni [dell’accordo ADPIC], allegato all’accordo [che istituisce l’]OMC, non sono idonee a creare in capo ai singoli diritti che questi possano invocare direttamente dinanzi al giudice ai sensi del diritto comunitario». Inoltre, essa adduce che nel caso di specie la sentenza Commissione/Germania, citata supra al punto 781, non è pertinente in quanto verte sull’interpretazione non di una disposizione del Trattato CE, bensì di una norma di diritto comunitario derivato. In ogni caso, la tesi sostanzialmente difesa dalla Microsoft sarebbe che la decisione impugnata è illegittima in quanto viola l’accordo ADPIC. La Commissione sostiene, inoltre, che l’argomento della Microsoft si basa sull’erronea premessa secondo cui la decisione impugnata le impone di concedere ai suoi concorrenti licenze relative alle specificazioni, tutelate dal diritto d’autore, di protocolli di comunicazione di cui essa è proprietaria. Essa fa altresì rilevare che il problema dei diritti d’autore nel caso di specie è tutt’al più «puramente accessorio» e aggiunge che, poiché il «diritto di divulgazione» di cui la Microsoft si avvale è un «diritto morale», esso non può ricadere nell’ambito dell’accordo ADPIC. Infine, la Commissione fa valere che l’affermazione della Microsoft secondo cui le condizioni previste dall’art. 13 dell’accordo ADPIC non sussistono nel caso di specie si basa su «ipotesi erronee». Al riguardo, essa sostiene che la presunta concessione obbligatoria di licenze imposta dalla decisione impugnata non va oltre quanto necessario per raggiungere l’interoperabilità e ribadisce di non aver applicato un criterio nuovo di ponderazione nel caso di specie. Per quanto riguarda gli argomenti esposti dall’ACT, la Commissione ritiene che debbano essere dichiarati irricevibili, nei limiti in cui sono basati sugli artt. 31 e 39 dell’accordo ADPIC, dal momento che non sono stati dedotti dalla Microsoft. In ogni caso, gli argomenti di tale associazione sarebbero complessivamente infondati. La SIIA si allinea agli argomenti della Commissione. b) Giudizio del Tribunale Nell’ambito del terzo capo del presente motivo unico la Microsoft accusa la Commissione di aver interpretato l’art. 82 CE in modo non conforme con l’art. 13 dell’accordo ADPIC. Essa sostiene che, se la Commissione avesse correttamente tenuto conto di tale ultima disposizione, non avrebbe potuto dichiarare, all’art. 2, lett. a), della decisione impugnata, che il rifiuto in parola costituiva un abuso di posizione dominante e non avrebbe potuto neppure imporre la misura correttiva prevista dagli artt. 4, 5 e 6 della decisione stessa, poiché detta misura riguardava le informazioni relative all’interoperabilità. La Microsoft basa il suo argomento sul punto 52 della sentenza Commissione/Germania, citata supra al punto 781, nel quale la Corte avrebbe precisato che il diritto comunitario, compreso l’art. 82 CE, dev’essere interpretato alla luce degli accordi internazionali vincolanti, come l’accordo ADPIC. Nel corso dell’udienza, la Microsoft ha insistitio sul fatto che non pretendeva assolutamente affermare che le disposizioni di tale accordo avessero effetto diretto. Secondo il Tribunale la Microsoft non può validamente invocare la sentenza Commissione/Germania, citata supra al punto 781. Il punto 52 di tale sentenza stabilisce quanto segue: «[l]a prevalenza degli accordi internazionali conclusi dalla Comunità sulle norme di diritto comunitario derivato impone di interpretare queste ultime in maniera per quanto possibile conforme agli accordi». Deve necessariamente rilevarsi che il principio di interpretazione conforme sancito dalla Corte si applica solo nell’ipotesi in cui l’accordo internazionale di cui trattasi prevalga sulla norma di diritto comunitario interessata. Poiché un accordo internazionale come l’accordo ADPIC non prevale sul diritto comunitario, tale principio non può trovare applicazione, in particolare, quando, come nel caso di specie, la disposizione asseritamente soggetta ad interpretazione è l’art. 82 CE. Inoltre, nel caso di specie, a differenza dell’ipotesi considerata dal punto 52 della sentenza Commissione/Germania, citata supra al punto 781, la Commissione non era tenuta, in senso stretto, a compiere una scelta tra più interpretazioni possibili di una norma di diritto comunitario. La presente causa, infatti, riguarda una situazione in cui la Commissione era chiamata ad applicare l’art. 82 CE alle circostanze di fatto e di diritto del caso di specie e nella quale si presume che, salvo prova contraria, le conclusioni a cui essa è pervenuta al riguardo sono le uniche che poteva validamente adottare. Inoltre, il Tribunale ritiene che, sotto l’egida del principio di interpretazione conforme, in realtà la Microsoft non faccia altro che mettere in discussione la legittimità della decisione impugnata sostenendone la contrarietà con l’art. 13 dell’accordo ADPIC. Secondo una costante giurisprudenza, tenuto conto della loro natura e della loro economia, gli accordi OMC non figurano in linea di principio tra le normative alla luce delle quali il giudice comunitario controlla la legittimità degli atti delle istituzioni comunitarie (sentenze della Corte Portogallo/Consiglio, cit. supra al punto 789, punto 47; , cause riunite C-27/00 e C-122/00, Omega Air e a., Racc. pag. I-2569 , punto 93; 9 gennaio 2003, causa C-76/00 P, Petrotub e Republica/Consiglio, Racc. pag. I-79 , punto 53, e 30 settembre 2003, causa C-93/02 P, Biret International/Consiglio, Racc. pag. I-10497 , punto 52). Solo nel caso in cui la Comunità abbia inteso dare esecuzione ad un obbligo particolare assunto nell’ambito dell’OMC, ovvero nel caso in cui l’atto comunitario rinvii espressamente a precise disposizioni degli accordi OMC, spetta al giudice comunitario controllare la legittimità dell’atto comunitario controverso alla luce delle norme dell’OMC (sentenza Portogallo/Consiglio, cit. supra al punto 789, punto 49, e sentenza Biret International/Consiglio, cit. al punto precedente, punto 53). Poiché le circostanze del caso di specie non corrispondono con evidenza a nessuna delle due ipotesi indicate al punto precedente, la Microsoft non può invocare l’art. 13 dell’accordo ADPIC a sostegno della sua domanda di annullamento degli artt. 2, 4, 5 e 6 della decisione impugnata. Non vi è quindi motivo di esaminare gli argomenti che la Microsoft, col sostegno dell’ACT, deduce per corroborare la sua affermazione secondo cui le condizioni previste dall’art. 13 del suddetto accordo non sussistono nel caso di specie. Quanto all’argomento dell’ACT relativo al fatto che l’art. 5 della decisione impugnata sarebbe incompatibile con gli artt. 31 e 39 dell’accordo ADPIC (v. supra, punti 785-788), esso dev’essere respinto, per gli stessi motivi indicati ai punti 796-803 della presente sentenza. Deve poi rilevarsi che l’argomento dell’ACT secondo il quale l’art. 5 della decisione impugnata violerebbe l’art. 31, lett. a), dell’accordo ADPIC si basa sull’idea del tutto erronea che la misura correttiva preveda la concessione obbligatoria di licenze relative a «categorie di invenzioni» e non presupponga valutazioni individuali preliminari. Anche supponendo che, per conformarsi all’art. 5 della decisione impugnata, la Microsoft debba concedere ad alcuni suoi concorrenti, mediante una licenza, di sfruttare uno o più suoi brevetti, nella detta decisione nulla le impedisce di negoziare le condizioni della licenza caso per caso. Al riguardo, va rilevato che dalla decisione impugnata emerge che la misura correttiva prevista all’art. 5 deve essere attuata in base ad una procedura articolata in tre fasi e nel rispetto delle condizioni previste ai suoi punti 1005-1009. Infatti, in primo luogo la Microsoft è tenuta ad elaborare le informazioni sull’interoperabilità ai sensi dell’art. 1, n. 1, della decisione impugnata e ad attuare il meccanismo di valutazione di cui all’art. 5, lett. c), della stessa. In secondo luogo, essa deve dare accesso alle informazioni sull’interoperabilità alle imprese che intendano sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro al fine di consentire loro di stimare il valore economico che apporterà loro l’implementazione delle suddette informazioni nei loro prodotti [punto 1008, lett. i), della decisione impugnata]. Le condizioni alle quali la Microsoft autorizzerà tale valutazione dovranno essere ragionevoli e non discriminatorie. Infine, la Microsoft è tenuta a dare accesso alle informazioni di cui trattasi a qualsiasi impresa interessata in tutto o in parte ad informazioni sull’interoperabilità, nonché ad autorizzarla ad implementare tali informazioni in sistemi operativi per server per gruppi di lavoro (punto 1003 della decisione impugnata). Anche a questo proposito, le condizioni che essa intende imporre debbono essere ragionevoli e non discriminatorie (punti 1005-1008 della decisione impugnata). Da questi diversi elementi della decisione impugnata emerge chiaramente che nulla impedisce alla Microsoft, nell’ipotesi in cui le informazioni sull’interoperabilità richieste da un’impresa determinata si riferiscano ad una tecnologia oggetto di brevetto (o protetta da altro diritto di proprietà intellettuale), di dare accesso alle suddette informazioni e di autorizzarne l’uso tramite licenza, a condizione di applicare condizioni ragionevoli e non discriminatorie. Il semplice fatto che la decisione impugnata esiga che le condizioni cui saranno soggette le eventuali licenze di cui trattasi siano ragionevoli e non discriminatorie non implica affatto che la Microsoft debba imporre condizioni identiche per tutte le imprese che richiedono tali licenze. Non si esclude, infatti, che le suddette condizioni possano essere adattate alle situazioni specifiche per ciascuna impresa a seconda, per esempio, della portata delle informazioni cui esse vogliono avere accesso o del tipo di prodotti nei quali esse intendono applicarle. Dal complesso delle considerazioni che precedono deriva che il terzo capo del motivo unico dev’essere dichiarato infondato. Pertanto, il motivo unico sollevato nell’ambito della prima problematica dev’essere dichiarato infondato nel suo insieme. C — Sulla vendita abbinata del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player Nell’ambito di questa seconda problematica, la Microsoft fa valere due motivi: la violazione dell’art. 82 CE e la violazione del principio di proporzionalità. Il primo motivo verte sulla conclusione della Commissione secondo cui il comportamento della Microsoft consistente nel subordinare la fornitura del sistema operativo Windows per PC clienti all’acquisto simultaneo del software Windows Media Player costituisce una vendita abbinata abusiva [art. 2, lett. b), della decisione impugnata]. Il secondo motivo è riferito alla misura correttiva prevista dall’art. 6 della decisione impugnata. Prima di esaminare i suddetti motivi, è opportuno ricapitolare alcuni rilievi di fatto e tecnici contenuti nella decisione impugnata e che costituiscono il contesto della condotta in esame. Occorre inoltre rilevare che questi rilievi, in sostanza, non vengono contestati dalla Microsoft. 1. Rilievi di fatto e tecnici Ai punti 60-66 della decisione impugnata la Commissione presenta il sistema multimediale digitale. Innanzi tutto, essa definisce i lettori multimediali come prodotti software in grado di «leggere» contenuti audio e video, in grado cioè di decodificare i dati corrispondenti traducendoli in istruzioni per l’hardware, come altoparlanti o uno schermo (punto 60 della decisione impugnata). Al punto 61 della decisione impugnata, la Commissione spiega che i contenuti audio e video vengono ordinati all’interno di files multimediali digitali secondo formati specifici e che sono stati elaborati algoritmi di compressione o decompressione in modo da ridurre lo spazio di archiviazione necessario per tali contenuti senza però compromettere la qualità del suono o dell’immagine. Questi algoritmi vengono implementati all’interno di lettori multimediali e di software di codificazione che permettono la creazione di files compressi. Essa aggiunge che la parte del codice che, in un lettore multimediale, implementa un algoritmo di compressione e di decompressione è chiamata «codec» e che per poter interagire correttamente con un «contenuto “media” digitale» compresso in un determinato formato utilizzando un algoritmo di compressione e di decompressione, un lettore multimediale deve essere in grado di comprendere il suddetto formato e il suddetto algoritmo di compressione e decompressione, ossia deve poter implementare il codec corrispondente. Al punto successivo della decisione impugnata la Commissione spiega che l’utente finale può accedere tramite Internet a contenuti audio e video scaricando il relativo file sul proprio PC clienti, ossia copiarlo e trasferirlo su di esso. Una volta scaricato, il file può essere «letto» da un lettore multimediale compatibile con il suo formato. Al punto 63 della decisione impugnata la Commissione spiega che l’utente finale può inoltre ricevere contenuti audio e video diffusi in streaming su Internet. In questo caso, non è più necessario attendere che il file venga completamente scaricato, perché questo viene inviato al PC clienti sotto forma di sequenza di piccoli elementi, ossia sotto forma di «flusso» di dati che il lettore multimediale legge man mano che li riceve. Per questa diffusione è necessario che sul PC clienti sia presente un lettore multimediale che permette una ricezione in streaming [senza interruzioni]. La Commissione precisa che la diffusione in streaming ad un utente finale di contenuti audio e video implica spesso specifici protocolli di streaming che regolino le comunicazioni tra i lettori multimediali e il software server che diffonde il contenuto su Internet. Per poter accedere a contenuti audio e video diffusi secondo un determinato protocollo, l’utente deve disporre di un lettore multimediale in grado di «comprendere» tale protocollo (punto 64 della decisione impugnata). Infine, al punto 66 della decisione impugnata, la Commissione spiega che, utilizzando software di codificazione, server di diffusione in streaming e lettori multimediali compatibili in termini di supporto dei codec, dei formati e dei protocolli di diffusione, è possibile costruire una infrastruttura di software per poter fornire ed utilizzare sulle reti informatiche contenuti audio e video digitali diffusi in streaming. Essa precisa, inoltre, che siffatta infrastruttura potrà diventare una piattaforma per lo sviluppo di altre applicazioni che utilizzeranno i servizi da essa forniti. In particolare, i lettori multimediali possono contenere API utilizzabili da altre applicazioni, ad esempio per avviare la lettura di un file da parte del lettore. Ai punti 107-120 della decisione impugnata, la Commissione descrive brevemente i fattori economici che caratterizzano l’offerta, la concorrenza e il consumo nel settore del multimediale digitale. In proposito, in primo luogo, essa osserva che all’inizio della catena di distribuzione dei contenuti multimediali digitali si trovano i proprietari di tali contenuti, i quali in genere sono titolari di diritti d’autore su di essi e possono pertanto controllarne la riproduzione e la distribuzione (punto 108 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione indica che i contenuti vengono poi raggruppati dai fornitori di contenuto che li diffondono presso i consumatori, in particolare archiviandoli su server collegati a Internet ai quali i consumatori possono accedere dai loro PC clienti (punti 109-111 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione ricorda che l’infrastruttura software che permette di creare, trasmettere e leggere contenuti digitali viene fornita dagli ideatori di software, tra cui Microsoft, RealNetworks e Apple (punto 112 della decisione impugnata). Quel che caratterizza queste tre società, oltre alla capacità di supportare alcuni formati standard del settore, è la possibilità di offrire una soluzione completa, dal software di codificazione al lettore, basata essenzialmente sulle proprie tecnologie multimediali digitali e su formati di files di cui esse sono proprietarie (punto 113 della decisione impugnata). Per esempio, la Microsoft possiede i formati Windows Media Audio (WMA), Windows Media Video (WMV) e Advanced Streaming Format (ASF). I formati della RealNetworks sono denominati «RealAudio» e «RealVideo». I formati QuickTime della Apple sono caratterizzati dalle estensioni di files «.qt», «.mov» et «.moov». La Commissione aggiunge che gli altri ideatori di software non offrono soluzioni complete per la fornitura di contenuti multimediali, ma in genere acquistano licenze da una delle tre società sopra menzionate per utilizzarne la tecnologia, oppure fanno ricorso a standard industriali aperti (punto 117 della decisione impugnata). In quarto luogo, la Commissione spiega che esistono diversi circuiti di distribuzione dei lettori multimediali agli utenti finali (punti 119 e 120 della decisione impugnata). Innanzi tutto, tali lettori possono essere installati sui PC clienti dai costruttori OEM («original equipment manufacturer») sulla base di accordi da questi conclusi con gli ideatori di software. Gli utenti finali trovano così un lettore multimediale e magari altri software complementari, oltre ad un sistema operativo, preinstallati sui propri PC clienti. Al punto 68 della decisione impugnata i costruttori OEM vengono definiti come società che svolgono un’attività consistente nell’assemblare computer utilizzando una serie di componenti fornite da costruttori diversi. Tale operazione di solito comprende l’installazione di un sistema operativo fornito da un ideatore di software o elaborato dal costruttore OEM stesso, nonché la riunione di più applicazioni richieste dall’utente finale. Gli apparecchi così assemblati vengono poi acquistati dai «redistributori» che li vendono dopo avervi integrato software complementari. Gli utenti finali possono, inoltre, scaricare da Internet sui propri PC clienti lettori multimediali. Infine, i lettori multimediali possono essere messi in vendita nei negozi al dettaglio o essere distribuiti in combinazione con altri prodotti software. Ai punti 121-143 della decisione impugnata la Commissione descrive i prodotti qui considerati della Microsoft e quelli dei suoi concorrenti. Per quanto riguarda la Microsoft, la Commissione ricorda che il suo lettore multimediale si chiama «Windows Media Player» e precisa che alla data della decisione impugnata, la versione più recente era denominata «Windows Media Player 9 Series» (WMP 9). Essa sottolinea che WMP 9, che permetteva tra l’altro di leggere contenuti audio e video digitali scaricati o diffusi in streaming, era disponibile dal 7 gennaio 2003 e, dagli inizi del novembre 2003, funzionava anche con i sistemi operativi Mac Os e UNIX, senza però supportare i formati Real e QuickTime. Per quanto riguarda i concorrenti della Microsoft, la Commissione descrive in particolare i prodotti della RealNetworks (punti 125-134 della decisione impugnata) e della Apple (punti 135-140 della decisione impugnata). La Commissione ricorda che nel 1995 la RealNetworks — che allora si chiamava Progressive Networks Inc. — è stata la prima grande società a vendere prodotti che consentivano la diffusione in streaming di contenuti audio digitali, tra cui il lettore RealAudio Player. Nel febbraio 1997, la RealNetworks ha lanciato RealPlayer 4.0, che permetteva di leggere files audio e video in diretta e su richiesta. Quanto alla Apple, la Commissione osserva che agli inizi degli anni ’90 tale società ha sviluppato un lettore multimediale denominato «QuickTime Player», il quale inizialmente funzionava solo sui PC Macintosch. La Apple ha lanciato, nel novembre 1994, il lettore QuickTime 2.0 per Windows e, nell’aprile 1999, il lettore QuickTime 4.0 che permetteva di ricevere in streaming contenuti multimediali. La Commissione cita poi il lettore MusicMatch Jukebox della MusicMatch e il lettore Winamp Media Player della Nullsoft, precisando che questi sono basati non su codec o su formati di files loro propri, bensì su tecnologie di proprietà della Microsoft, della Apple o della RealNetworks, oppure su formati aperti (punti 141-143 della decisione impugnata). I punti 302-314 della decisione impugnata contengono una cronologia delle attività della Microsoft nel settore dei software multimediali, che può essere sintetizzata come segue: — nell’agosto 1991, la Microsoft lanciava una versione del suo sistema operativo Windows 3.0 contenente alcune «estensioni multimediali» che permettevano agli utenti di conservare immagini fisse e di ascoltare suoni, ma non di ricevere contenuti multimediali in streaming; — nel 1993, la Microsoft lanciava un prodotto denominato «Video for Windows», che conteneva il lettore Media Player 2.0 e permetteva agli utenti di leggere dei files video scaricati sul proprio PC client; — nell’agosto 1995, la Microsoft immetteva sul mercato il sistema operativo Windows 95, integrandovi successivamente il suo navigatore Internet denominato «Internet Explorer», che includeva il lettore audio RealAudio Player della RealNetworks; — nel settembre 1996, la Microsoft lanciava il software NetShow 1.0, ideato per funzionare con Windows 95 e che permetteva la lettura di contenuti audio e video diffusi tramite reti Intranet; — il 21 luglio 1997, la Microsoft e la RealNetworks annunciavano di aver stipulato un accordo di cooperazione nel settore della diffusione di contenuti multimediali in streaming, in base al quale la Microsoft otteneva in licenza dalla RealNetworks, da un lato, i codec di RealAudio e di RealVideo 4.0, per poterli incorporare nel proprio software NetShow e, dall’altro lato, RealPlayer 4.0, per incorporarlo in Internet Explorer; — nell’ottobre 1997, la Microsoft comunicava che RealPlayer 4.0 era stato incorporato in Internet Explorer 4.0; — il 4 maggio 1998, la Microsoft lanciava la versione Beta del suo software Microsoft Media Player, che permetteva la lettura di contenuti multimediali diffusi in streaming su Internet e supportava in particolare i formati MPEG, QuickTime, RealAudio e RealVideo, nonché la versione Beta del suo software Netshow 3.0 Server; — il 25 giugno 1998, la Microsoft immetteva sul mercato il sistema operativo Windows 98 con cui veniva distribuito, sul CD di installazione di tale sistema, il lettore NetShow 2.0 che permetteva di ricevere contenuti diffusi in streaming ma non faceva parte delle configurazioni predefinite offerte da Windows 98 agli utenti; — il 7 luglio 1998, la Microsoft introduceva sul mercato Windows Media Player 6 (WMP 6), un lettore multimediale che permetteva la lettura di contenuti diffusi in streaming tramite Internet, e funzionava con i sistemi operativi Windows 95, Windows 98 e Windows NT 4.0, supportando i formati RealAudio 4.0, RealVideo 4.0, ASF, AVI, WAV, MPEG e QuickTime; — il 5 maggio 1999, la Microsoft lanciava il sistema operativo per PC clienti Windows 98 Second Edition, in cui era integrato il lettore WMP 6, che non poteva essere disinstallato dai costruttori OEM o dagli utenti, ed esso è stato integrato anche nelle successive versioni Windows, ossia Windows Me, Windows 2000 Professional e Windows XP; — nell’agosto 1999, la Microsoft lanciava l’«architettura Windows Media Technologies 4», che comprendeva i lettori Windows Media Player, Windows Media Services, Windows Media Tools e una propria tecnologia di gestione di diritti digitali; — tale software non supportava più «in modalità nativa» i formati della RealNetworks né il formato QuickTime; — nel settembre 2002, la Microsoft annunciava il lancio della versione Beta della sua tecnologia Windows Media 9 Series, che comprendeva tra l’altro il lettore WMP 9. Va osservato che la Microsoft si è conformata all’obbligo impostole nell’ambito della transazione americana di permettere ai costruttori OEM e ai consumatori finali di attivare o sopprimere l’accesso ai propri software middleware, immettendo sul mercato Windows 2000 Professional Service Pack 3, il 1 o agosto 2002, e Windows XP Service Pack 1, il 9 settembre 2002 (punto 315 della decisione impugnata). 2. Sul primo motivo, attinente alla violazione dell’art. 82 CE Il primo motivo fatto valere dalla Microsoft relativamente alla presente problematica si articola in quattro capi. Nell’ambito del primo capo, la Microsoft sostiene che la Commissione ha applicato una teoria nuova, speculativa e priva di fondamento giuridico per constatare l’esistenza di un effetto di estromissione dei concorrenti dal mercato. Nell’ambito del secondo capo, essa sostiene che la Commissione non ha preso sufficientemente in considerazione i vantaggi derivanti dall’«idea architettonica» del suo sistema operativo. Nell’ambito del terzo capo, essa sostiene che la Commissione non dimostra l’esistenza di una violazione dell’art. 82 CE, in particolare dell’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. Infine, nell’ambito del quarto capo, essa sostiene che la Commissione non ha tenuto conto degli obblighi imposti dall’accordo ADPIC. Inoltre, nell’introdurre l’argomento dedotto in merito alla presente problematica, la Microsoft fa alcune affermazioni riguardo ai requisiti necessari per constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva. Il Tribunale esaminerà, innanzi tutto, le affermazioni di cui al punto precedente. Successivamente, alla luce delle conclusioni alle quali sarà pervenuto al riguardo (v. infra, punto 869), esso analizzerà gli argomenti dedotti dalla Microsoft nell’ambito dei primi tre capi del primo motivo. Infine, si pronuncerà sul quarto capo del detto motivo. a) Sui requisiti necessari per constatare una vendita abbinata abusiva Argomenti delle parti Riferendosi al punto 794 della decisione impugnata, la Microsoft sostiene che, per concludere che nel caso di specie esisteva una vendita abbinata abusiva, la Commissione si è basata sui seguenti elementi: — in primo luogo, il prodotto principale e il prodotto abbinato sono due prodotti distinti; — in secondo luogo, l’impresa interessata detiene una posizione dominante sul mercato del prodotto principale; — in terzo luogo, la detta impresa non offre ai consumatori la possibilità di ottenere il prodotto principale senza il prodotto abbinato; — in quarto luogo, la prassi in esame limita la concorrenza. Rinviando al punto 961 della decisione impugnata, essa rileva che la Commissione ha altresì tenuto conto del fatto che la vendita abbinata in questione non era, asseritamente, obiettivamente giustificata. La Microsoft sostiene che questi diversi elementi non corrispondono ai requisiti prescritti dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE, sotto due profili. Da un lato, la Commissione avrebbe sostituito il requisito consistente nel «subordinare la conclusione di contratti all’accettazione da parte degli altri contraenti di prestazioni supplementari, che, per loro natura o secondo gli usi commerciali, non abbiano alcun nesso con l’oggetto dei contratti stessi» con quello consistente nel fatto che l’impresa dominante «non offre ai consumatori la possibilità di ottenere il prodotto principale senza il prodotto abbinato». Dall’altro lato, la Commissione avrebbe aggiunto un requisito relativo all’estromissione dei concorrenti dal mercato, che non è previsto espressamente dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE e che di solito non sarebbe preso in considerazione per valutare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva. Più precisamente, dopo aver ammesso, al punto 841 della decisione impugnata, che la causa presente non costituiva un «classico caso di vendita abbinata», la Commissione avrebbe dichiarato che esisteva un effetto di estromissione dei concorrenti dal mercato sulla base di una teoria nuova e «altamente speculativa», secondo la quale l’ampia diffusione della funzionalità multimediale di Windows avrebbe costretto i fornitori di contenuti a codificare i propri contenuti nei formati Windows Media, il che avrebbe provocato l’esclusione dal mercato di tutti i lettori multimediali concorrenti e, indirettamente, costretto i consumatori a utilizzare unicamente la suddetta funzionalità multimediale. La Microsoft aggiunge che la decisione impugnata è contraddittoria perché, al punto 792 della stessa, la Commissione dichiara che nel caso di specie sussistono i requisiti di cui all’art. 82, secondo comma, lett. d), CE, mentre, al tempo stesso, tiene conto di requisiti che non sono previsti in tale disposizione. L’ACT sostiene che la Commissione ha tenuto conto di tre categorie diverse di requisiti per constatare che nel caso di specie sussisteva una vendita abbinata abusiva: in primo luogo, i requisiti previsti dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE; in secondo luogo, quelli previsti dall’art. 82 CE in generale; in terzo luogo, le quattro condizioni indicate al punto 794 della decisione impugnata. Secondo l’ACT, la valutazione compiuta dalla Commissione è erronea indipendentemente dalla categoria di requisiti applicata. Rinviando al punto 831 della decisione impugnata, la Commissione sostiene che la vendita abbinata in parola viola «l’art. 82 [CE] in generale e l’art. 82, [secondo comma], lett. d), [CE], in particolare». Essa spiega di aver invocato congiuntamente le due disposizioni alla luce degli argomenti sollevati dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo e al fine di «eliminare ogni dubbio», nonché per «evitare un dibattito semantico sull’interpretazione [dell’art. 82, secondo comma, lett.] d), [CE]». Essa aggiunge che i requisiti applicati nel caso di specie per constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva sono conformi a quelli riconosciuti dalla giurisprudenza. Giudizio del Tribunale Il Tribunale considera che gli argomenti dedotti dalla Microsoft sono puramente semantici e non possono essere accolti. Al riguardo, occorre ricordare il modo in cui la Commissione nella decisione impugnata struttura il proprio argomento relativo alla vendita abbinata di cui trattasi. Al punto 794 di tale decisione essa sostiene che, per l’esistenza di una vendita abbinata abusiva ai sensi dell’art. 82 CE, è necessaria la compresenza dei quattro elementi indicati supra, al punto 842. Essa esamina poi il comportamento contestato alla Microsoft alla luce dei suddetti quattro elementi (punti 799-954 della decisione impugnata). Così, in primo luogo, la Commissione ricorda che la Microsoft detiene una posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti (punto 799 della decisione impugnata). Va subito osservato che tale circostanza non viene contestata dalla ricorrente. In secondo luogo, la Commissione sostiene che i lettori multimediali in streaming e i sistemi operativi per PC clienti sono due prodotti distinti (punti 800-825 della decisione impugnata). In terzo luogo, essa sostiene che la Microsoft non offre ai consumatori la possibilità di ottenere il suo sistema operativo Windows per PC clienti senza Windows Media Player (punti 826-834 della decisione impugnata). In quarto luogo, la Commissione sostiene che la vendita abbinata di Windows Media Player limita la concorrenza sul mercato dei lettori multimediali (punti 835-954 della decisione impugnata). Al riguardo, essa rileva in particolare che nei casi classici di vendita abbinata, la Commissione e il giudice comunitario «hanno ritenuto che la vendita abbinata di un prodotto distinto con il prodotto dominante costituiva un indice dell’effetto di estromissione che detta pratica aveva sui concorrenti» (punto 841 della decisione impugnata). Tuttavia, essa considera che nella causa in oggetto sussistevano validi motivi che portavano a non dare per scontato, senza un’analisi suppletiva, il fatto che la vendita collegata di Windows Media Player costituisse un comportamento idoneo, per sua natura, a limitare la concorrenza (ibidem). In sostanza, la Commissione ritiene che «il fatto di collegare [Windows Media Player] al prodotto dominante Windows fa di [Windows Media Player] la piattaforma di scelta per i contenuti e le applicazioni complementari e rischia in tal modo di limitare la concorrenza sul mercato dei lettori multimediali» (punto 842 della decisione impugnata). Essa aggiunge che «[q]uesto si ripercuote sulla concorrenza sul mercato dei prodotti connessi, come i software di codificazione e di gestione multimediali (spesso dal lato server), nonché sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, per i quali i lettori multimediali compatibili con contenuti di qualità rappresentano un’applicazione importante» (ibidem). Infine, la Commissione prende in esame gli elementi addotti dalla Microsoft per cercare di dimostrare che il comportamento abusivo ad essa imputato è obiettivamente giustificato (punti 955-970 della decisione impugnata). Secondo il Tribunale, l’analisi che la Commissione compie riguardo agli elementi costitutivi della nozione di vendite abbinate è corretta e conforme tanto all’art. 82 CE quanto alla giurisprudenza. La Commissione si è fondatamente basata sugli elementi esposti al punto 794 della decisione impugnata, nonché sul fatto che la vendita abbinata fosse priva di giustificazione obiettiva, per valutare se il comportamento contestato alla Microsoft costituisse una vendita abbinata abusiva. Tali elementi si possono dedurre non solo dal concetto stesso di vendita abbinata, ma altresì dalla giurisprudenza (v., in particolare, sentenza del Tribunale 12 dicembre 1991, causa T-30/89, Hilti/Commissione, Racc. pag. II-1439 , confermata con sentenza della Corte 2 marzo 1994, causa C-53/92 P, Hilti/Commissione, Racc. pag. I-667 ; sentenze 6 ottobre 1994 e 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, cit. supra al punto 293). Va ricordato che l’enumerazione delle pratiche abusive contenuta nell’art. 82, secondo comma, CE non è tassativa, di modo che le pratiche che vi sono menzionate costituiscono soltanto esempi di abuso di posizione dominante (v., in tal senso, sentenza 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, cit. supra al punto 293, punto 37). Secondo una costante giurisprudenza, infatti, l’enumerazione delle pratiche abusive, contenuta nella suddetta disposizione, non esaurisce i modi di sfruttamento abusivo di posizione dominante vietati dal Trattato CE (sentenza della Corte 21 febbraio 1973, causa 6/72, Europemballage e Continental Can/Commissione, Racc. pag. 215 , punto 26, e sentenza Compagnie maritime belge transports e a./Commissione, cit. supra al punto 229, punto 112). Da ciò consegue che una vendita abbinata praticata da un’impresa in posizione dominante è idonea a violare l’art. 82 CE anche se non corrisponde all’esempio menzionato all’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. Pertanto, nella decisione impugnata, al fine di constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva, la Commissione era legittimata a basarsi sull’art. 82 CE nel suo complesso e non soltanto sul secondo comma, lett. d), del medesimo. Deve comunque necessariamente rilevarsi che gli elementi costitutivi di una vendita abbinata abusiva individuati dalla Commissione al punto 794 della decisione impugnata coincidono sostanzialmente con i requisiti previsti dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. In queste circostanze, dev’essere pertanto respinto l’argomento della Microsoft secondo il quale, nel caso di specie, la Commissione ha applicato requisiti che divergono sotto due profili da quelli previsti dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. Così, in primo luogo, dichiarando che occorre valutare se l’impresa dominante «non offre ai consumatori la scelta di ottenere il prodotto dominante senza il prodotto abbinato», la Commissione non fa che esprimere con parole diverse l’idea che la nozione di vendita abbinata presuppone che i consumatori siano costretti, direttamente o indirettamente, ad accettare «prestazioni supplementari» come quelle indicate all’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. Nel caso di specie, come verrà chiarito più dettagliatamente ai punti 962 e 965 della presente sentenza, detto obbligo viene essenzialmente esercitato prima di tutto sui costruttori OEM, i quali lo fanno poi ricadere sull’utente finale. Quest’ultimo subisce direttamente tale obbligo nell’ipotesi, meno frequente, in cui acquisti un sistema operativo Windows per PC clienti non da un costruttore OEM, ma direttamente da un rivenditore. In secondo luogo, non si può affermare che la Commissione ha introdotto un nuovo requisito relativo all’estromissione dei concorrenti dal mercato per constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. Al riguardo, da un lato, deve rilevarsi che, sebbene né tale disposizione né più in generale l’art. 82 CE contengano riferimenti all’effetto anticoncorrenziale della pratica di cui trattasi, in linea di principio un comportamento verrà considerato abusivo solo se è idoneo a restringere la concorrenza (v., in tal senso, sentenza del Tribunale 30 settembre 2003, causa T-203/01, Michelin/Commissione, Racc. pag. II-4071 , punto 237; in prosieguo: la «sentenza Michelin II»). Dall’altro lato, come sarà precisato ai punti 1031-1058 della presente sentenza, non si può affermare che la Commissione si sia basata su una teoria nuova e altamente speculativa per concludere che nel caso di specie sussiste un effetto di esclusione dei concorrenti dal mercato. Come emerge dal punto 841 della decisione impugnata, la Commissione ha ritenuto, alla luce delle circostanze specifiche del caso di specie, di potersi limitare a considerare — come fa normalmente nelle cause in materia di vendite abbinate esclusive — che la vendita abbinata di un dato prodotto e di un prodotto dominante determina di per sé un effetto di esclusione dal mercato. Essa ha pertanto esaminato più approfonditamente gli effetti concreti che la vendita abbinata in parola aveva già prodotto sul mercato dei lettori multimediali in streaming, nonché le possibili evoluzioni di tale mercato. Alla luce di quanto precede, il Tribunale ritiene che il problema della vendita abbinata in parola debba essere valutato alla luce dei quattro requisiti indicati al punto 794 della decisione impugnata (v. supra, punto 842) e di quello relativo alla mancanza di giustificazione obiettiva. Il secondo requisito menzionato al punto 794 della decisione impugnata deve considerarsi soddisfatto, dal momento che è incontestato che la Microsoft detiene una posizione dominante sul mercato del prodotto asseritamente dominante, ossia il sistema operativo per PC clienti. Gli argomenti dedotti dalla Microsoft nell’ambito dei primi tre capi del primo motivo (v. supra, punto 839) verranno esaminati collegandoli agli altri quattro requisiti necessari per dichiarare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva. Detto esame avverrà nel modo seguente. In primo luogo, il Tribunale valuterà il requisito relativo all’esistenza di due prodotti distinti, tenendo conto delle osservazioni formulate dalla Microsoft nell’ambito del secondo e del terzo capo del motivo. In secondo luogo, esso esaminerà il requisito attinente alla subordinazione della conclusione di contratti a prestazioni supplementari, alla luce degli argomenti addotti dalla Microsoft a sostegno del terzo capo del motivo. In terzo luogo, esso analizzerà il requisito riguardante la restrizione della concorrenza sul mercato, alla luce delle considerazioni formulate dalla Microsoft nell’ambito del primo capo del motivo. In quarto luogo, esso esaminerà le giustificazioni obiettive invocate dalla ricorrente, tenendo conto in particolare degli argomenti che quest’ultima deduce nell’ambito del secondo capo del motivo. Da ultimo, verrà preso in esame il quarto capo del motivo, attinente alla presunta omessa considerazione degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo ADPIC. b) Sull’esistenza di due prodotti distinti La decisione impugnata La Commissione esamina questo primo requisito ai punti 800-825 della decisione impugnata. La sua analisi si articola in tre parti. In primo luogo, essa si dedica a dimostrare che i lettori multimediali in streaming e i sistemi operativi per PC clienti sono due prodotti distinti (punti 800-813 della decisione impugnata). In secondo luogo, essa confuta l’argomento della Microsoft secondo cui la ricorrente avrebbe iniziato ad abbinare la sua tecnologia di lettura multimediale al sistema operativo Windows prima del 1999 (punti 814-820 della decisione impugnata). In terzo luogo, essa respinge l’argomento della Microsoft secondo cui la vendita abbinata di un lettore multimediale in streaming e di un sistema operativo costituisce una prassi commerciale standard (punti 821-824 della decisione impugnata). Nell’ambito della prima parte della sua analisi, la Commissione sostiene in primo luogo che, per giurisprudenza, la circostanza che esistano fabbricanti indipendenti specializzati nella realizzazione del prodotto abbinato è indice del fatto che esiste una domanda distinta da parte dei consumatori e, quindi, che esiste un mercato distinto per il suddetto prodotto (punto 802 della decisione impugnata). A suo giudizio, quindi, ai fini di un’analisi alla luce dell’art. 82 CE, il carattere distinto dei prodotti dev’essere valutato tenendo conto della domanda dei consumatori, nel senso che se non esiste una domanda indipendente per un presunto prodotto collegato, i prodotti di cui trattasi non sono prodotti distinti (punto 803 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione osserva che «il mercato propone lettori multimediali separatamente» e che esistono distributori che progettano e forniscono lettori multimediali su base autonoma, indipendentemente dai sistemi operativi (punto 804 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione riferisce della prassi della Microsoft consistente nell’ideare e distribuire versioni del suo lettore Windows Media Player per i sistemi operativi Mac della Apple e Solaris della Sun (punto 805 della decisione impugnata). Essa inoltre rileva che la Microsoft lancia degli aggiornamenti del suo lettore che sono diversi dalle versioni o dagli aggiornamenti dei suoi sistemi operativi Windows (ibidem). In quarto luogo, la Commissione spiega che un numero non trascurabile di consumatori sceglie di acquistare lettori multimediali separatamente dal sistema operativo, come accade per il lettore RealPlayer della RealNetworks, la quale non progetta e non vende sistemi operativi (punto 806 della decisione impugnata). In quinto luogo, la Commissione sostiene che taluni utenti di sistemi operativi non necessiteranno o non desidereranno lettori multimediali (punto 807 della decisione impugnata). In sesto luogo, essa respinge l’argomento della Microsoft secondo cui non esiste una domanda consistente per sistemi operativi privi di tecnologie per lettori multimediali (punto 809 della decisione impugnata). In settimo luogo, la Commissione osserva che la Microsoft svolge attività di promozione specificamente incentrate su Windows Media Player indipendentemente dal sistema operativo (punto 810 della decisione impugnata). In ottavo luogo, essa fa valere che i sistemi operativi per PC clienti e i lettori multimediali in streaming sono diversi anche sul piano delle funzionalità (punto 811 della decisione impugnata). In nono luogo, la Commissione spiega che questi due prodotti «corrispondono» a strutture di settore diverse, come dimostra il fatto che sul mercato dei lettori multimediali esistono alcuni concorrenti della Microsoft mentre, sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, i concorrenti di quest’ultima detengono una quota insignificante del mercato (punto 812 della decisione impugnata). Inoltre, sarebbero diversi anche i livelli dei prezzi dei due prodotti (ibidem). In decimo luogo, la Commissione spiega che la Microsoft applica accordi di licenza detti «accordi di licenza software developer’s kit» (in prosieguo: gli «accordi di licenza SDK») che differiscono a seconda che il «software developer’s kit» (kit per gli ideatori di software; in prosieguo: il «SDK») riguardi i sistemi operativi Windows o le tecnologie Windows Media Player (punto 813 della decisione impugnata). Nell’ambito della seconda parte della sua analisi la Commissione sostiene che l’argomento della Microsoft secondo cui la sua tecnologia di lettura multimediale sarebbe abbinata a Windows sin dal 1992 non può invalidare la conclusione sull’esistenza di due prodotti distinti. In particolare, essa sottolinea di «condannare il comportamento della Microsoft a partire dal momento in cui la vendita abbinata è divenuta più nociva di quanto non lo fosse in precedenza», precisando al riguardo che nel 1999 la Microsoft «ha iniziato ad abbinare un prodotto (WMP 6) che corrispondeva ai prodotti degli altri distributori relativamente alla funzionalità fondamentale richiesta dalla maggior parte dei consumatori ad un lettore multimediale (ossia la ricezione in streaming del contenuto trasmesso via Internet), con il quale essa è entrata nel 1998 sul mercato dei lettori multimediali in streaming» (punto 816 della decisione impugnata). La Commissione osserva anche che il primo lettore multimediale in streaming, distribuito dalla Microsoft nel 1995 congiuntamente a Windows, era il RealAudio Player della RealNetworks, poiché all’epoca la Microsoft non disponeva ancora di un lettore multimediale «accettabile» (punto 817 della decisione impugnata). Essa precisa che il codice software RealAudio Player poteva essere completamente disinstallato (ibidem). Nell’ambito della terza parte della sua analisi la Commissione confuta l’argomento della Microsoft secondo cui l’abbinamento di un lettore multimediale in streaming con un sistema operativo per PC clienti costituisce una prassi commerciale normale. In primo luogo, essa spiega che tale argomento non tiene conto del fatto che esistono fornitori indipendenti del prodotto abbinato; in secondo luogo, la Sun e i distributori di prodotti Linux non abbinano i propri lettori multimediali, ma lettori provenienti da terzi fornitori; in terzo luogo, nessuno dei suddetti venditori di sistemi operativi collega il lettore multimediale al sistema operativo in modo tale che sia impossibile disinstallarlo (punto 823 della decisione impugnata). Argomenti delle parti In primo luogo la Microsoft, sostenuta dalla CompTIA, dalla DMDsecure e a., dall’ACT, dalla TeamSystem, dalla Mamut e dalla Exor, afferma che la decisione impugnata non dimostra che Windows e la sua funzionalità multimediale appartengono a due mercati di prodotti distinti. Essa afferma che detta funzionalità multimediale è una «caratteristica di lunga data del sistema operativo Windows». In Windows, il codice software che consente agli utenti di leggere contenuti audio e video non sarebbe per nulla diverso da quello che permette loro di accedere ad altri tipi di informazione, come testi o grafica. Vi sarebbero poi altre parti di Windows, nonché alcune applicazioni di imprese terze eseguite su tale sistema operativo, che ricorrono al medesimo codice software. La Microsoft contesta il fatto che, nella decisione impugnata, la Commissione valuti unicamente se il prodotto che si assume collegato, ossia la funzionalità multimediale, sia disponibile separatamente dal prodotto asseritamente dominante, ossia il sistema operativo per PC clienti. In realtà, la vera questione sarebbe quella di stabilire se quest’ultimo prodotto sia regolarmente venduto senza il prodotto collegato. Orbene, non esisterebbe in realtà una domanda effettiva da parte dei consumatori per un sistema operativo per PC clienti privo di funzionalità multimediale, e quindi nessun operatore immetterebbe sul mercato un simile sistema operativo. Secondo la Microsoft, la Commissione sanziona le imprese dominanti che migliorano i propri prodotti integrandovi nuove funzionalità, allorché esige che tali funzionalità debbano poter essere rimosse dal momento in cui un’impresa terza immette sul mercato un prodotto autonomo che fornisce funzionalità identiche o analoghe. La Microsoft aggiunge che la posizione adottata dalla Commissione è tanto meno accettabile in quanto l’asserito abuso non deriva dall’integrazione della funzionalità multimediale in Windows — che risale al 1992 ed è stata poi continuamente migliorata — ma dal miglioramento che essa ha apportato a detta funzionalità nel 1999, quando vi ha aggiunto un’autonoma capacità di lettura in streaming. In altri termini, la Commissione metterebbe in discussione la presenza della funzionalità multimediale in Windows solo nei limiti in cui essa permette di leggere contenuti audio e video reperiti su Internet prima che essi siano completamente scaricati. La Microsoft sostiene altresì che tutti gli altri principali sistemi operativi per PC clienti, in particolare Mac OS, Linux, OS/2 e Solaris, contengono una funzionalità multimediale in grado di leggere contenuti diffusi in streaming attraverso Internet. Secondo tutti i suoi concorrenti, l’integrazione di una tale funzionalità nei propri sistemi operativi per PC clienti sarebbe una prassi commerciale normale che risponde ad una richiesta dei consumatori. Questo dimostrerebbe che la capacità di lettura in streaming costituisce una «funzione naturale» dei sistemi operativi per PC clienti e non un prodotto distinto. In questo ambito, la Microsoft insiste sul fatto che «un prodotto dovrebbe essere definito in primo luogo sulla base delle aspettative e delle richieste dei consumatori». Orbene, come sarebbe constatato al punto 824 della decisione impugnata, la Commissione sembrerebbe ammettere che i consumatori vogliono proprio che i sistemi operativi siano dotati di una funzionalità multimediale. La Microsoft aggiunge che, al punto 1013 della decisione impugnata, la Commissione ammette espressamente che la ricorrente non avrebbe commesso abusi se nel 1999 avesse proposto allo stesso prezzo due versioni di Windows, una contenente Windows Media Player e l’altra priva di tale lettore. Orbene, nulla proverebbe l’esistenza di una domanda per una versione di Windows presentante, per lo stesso prezzo, caratteristiche inferiori. Tale assenza di domanda dimostrerebbe inoltre che «Windows dotato di funzionalità multimediale» costituisce un prodotto unico. Inoltre la Microsoft, sostenuta sul punto dalla DMDsecure e a. e dall’ACT, afferma che la Commissione non può invocare le sentenze pronunciate nella causa Tetra Pak II, citata supra al punto 293, e nella causa che ha dato luogo alle sentenze 12 dicembre 1991 e 2 marzo 1994, Hilti/Commissione, citate supra al punto 859 (in prosieguo: la «causa Hilti») per giustificare la sua tesi secondo cui Windows e la sua funzionalità multimediale appartengono a due mercati di prodotti distinti. In proposito, essa osserva innanzi tutto che le suddette cause riguardavano beni di consumo utilizzati unitamente ad una attrezzatura durevole, per tutta la durata della vita di quest’ultima, e che ne erano «materialmente separati». A suo avviso nelle suddette due cause, diversamente che nel caso di specie, sussistevano prove dell’esistenza di una domanda per il prodotto dominante senza il prodotto collegato. Inoltre, secondo la ricorrente, nel presente caso la Commissione non ha mai individuato un cliente che volesse ottenere il prodotto asseritamente dominante senza il prodotto che si assume collegato. Infine, la Microsoft contesta alcuni argomenti formulati dalla Commissione nel controricorso per dimostrare che Windows costituisce un prodotto distinto da Windows Media Player. In primo luogo, essa sostiene che i giudici americani non hanno mai dichiarato che il suddetto lettore rientrasse in un mercato diverso da quello cui apparteneva il sistema operativo Windows. In secondo luogo, essa adduce che il fatto che essa immetta sul mercato versioni di Windows Media Player separate da Windows non dimostra l’esistenza di una domanda per Windows priva di Windows Media Player. Inoltre, le suddette versioni del lettore sarebbero, di fatto, semplici aggiornamenti della funzionalità multimediale presente in Windows. In terzo luogo, la Microsoft ritiene priva di pertinenza l’affermazione della Commissione secondo cui i files che costituiscono Windows Media Player sarebbero facilmente individuabili. Si tratta in ogni caso di un’affermazione inesatta. Peraltro, secondo la Microsoft, la Commissione non dimostra che la funzionalità multimediale non è collegata, per sua natura o in base agli usi commerciali, ai sistemi operativi per PC clienti. Essa asserisce che l’integrazione della funzionalità multimediale costituisce una «tappa naturale» nell’evoluzione dei detti sistemi operativi, come dimostrerebbe il fatto che tutti i venditori dei suddetti sistemi includono tale funzionalità nei propri prodotti. Essa dichiara di cercare costantemente di migliorare Windows per rispondere ai progressi tecnologici e all’evoluzione della domanda dei consumatori e spiega che Windows e gli altri sistemi operativi per PC clienti si sono progressivamente evoluti per essere in grado di supportare una gamma sempre più ampia di files. Per gli ideatori di software e i consumatori non esisterebbe alcuna differenza sostanziale tra i files contenenti testo o grafici e quelli di contenuto audio o video. In realtà, quel che si richiede ad un sistema operativo moderno è che esso permetta di utilizzare entrambi i tipi di files. La Microsoft aggiunge che i sistemi operativi e le funzionalità multimediali sono altresì divenute «strettamente collegate» per gli usi commerciali. Al riguardo, essa ricorda di aver integrato tale funzionalità in Windows nel 1992 migliorandola poi continuamente e precisa che la capacità di lettura in streaming da essa incorporata nel 1999 «era solo una delle numerose capacità [da essa] aggiunte per tener conto dei rapidi progressi tecnologici». Infine, la Microsoft ritiene che la Commissione non possa invocare nel caso di specie quanto dichiarato dalla Corte al punto 37 della sua sentenza 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, citata supra al punto 293, secondo il quale, anche quando la vendita collegata di due prodotti è conforme agli usi commerciali, nondimeno essa può configurare abuso ai sensi dell’art. 82 CE, a meno che non sia obiettivamente giustificata. Al riguardo, essa osserva in particolare che, contrariamente alla situazione oggetto della causa Tetra Pak II, nel caso di specie i fornitori di lettori multimediali terzi non sono esclusi dal mercato a causa della presenza della funzionalità multimediale in Windows. In sede di replica, la Microsoft aggiunge che l’argomento della Commissione secondo cui le imprese in posizione dominante possono essere private del diritto di adottare comportamenti che non sarebbero condannabili se fossero adottati da imprese non dominanti, e secondo cui in alcune circostanze non si può far riferimento alla prassi industriale, non è rilevante per stabilire se la Commissione abbia dimostrato che sussistevano i requisiti di cui all’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. La Commissione, sostenuta dalla SIIA, contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui la decisione impugnata non dimostra che Windows e la sua «funzionalità multimediale» appartengono a due mercati distinti. In via preliminare, la Commissione sottolinea che l’argomento avanzato dalla Microsoft si basa su una «nozione vaga di “funzionalità multimediale”» e spiega che quel che la Microsoft chiama «funzionalità multimediale» non è un blocco di codice generale indivisibile. Nella pratica, la stessa Microsoft distinguerebbe tra l’infrastruttura multimediale sottesa al sistema operativo, che funge da piattaforma per le applicazioni multimediali e fornisce servizi funzionali di base al resto del sistema operativo, e l’applicazione di lettore multimediale che è eseguita sul sistema operativo, la quale decodifica, decomprime ed esegue files audio e video digitali scaricati o diffusi in streaming su Internet. Al riguardo, la Commissione cita l’esempio del prodotto Microsoft denominato «Windows XP Embedded». Essa sottolinea che la decisione impugnata riguarda la vendita collegata fatta dalla Microsoft del lettore multimediale in streaming Windows Media Player e non la sottostante infrastruttura multimediale. Facendo rinvio al punto 802 della decisione impugnata, la Commissione afferma che il giudice comunitario ha ritenuto che l’esistenza di produttori indipendenti specializzati nella fabbricazione del prodotto collegato fosse indice dell’esistenza di una domanda distinta da parte dei consumatori e, quindi, di un mercato distinto per il prodotto collegato. Essa ritiene che la distinzione fatta dalla Microsoft tra la causa in esame e le cause Tetra Pak II e Hilti, basata sul fatto che queste ultime riguardavano beni di consumo materialmente distinti dalle attrezzature con cui venivano utilizzati, non è convincente. Essa aggiunge che le sentenze pronunciate nelle suddette due cause, citate supra, rispettivamente ai punti 293 e 859, non si possono interpretare nel senso che l’art. 82 CE va limitato alle vendite abbinate di prodotti consumabili. La Commissione contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui essa avrebbe dovuto piuttosto esaminare se esisteva una domanda per il prodotto dominante senza il prodotto collegato, osservando che ciò equivale a sostenere erroneamente che prodotti complementari non possono costituire prodotti distinti ai fini dell’applicazione dell’art. 82 CE. Essa aggiunge che i giudici americani hanno respinto gli analoghi argomenti fatti valere dinanzi ad essi dalla Microsoft e hanno costantemente affermato l’esistenza di un mercato distinto per i sistemi operativi per PC clienti compatibili Intel, escludendo i prodotti «middleware» (comprendenti Windows Media Player) da tale mercato. La Commissione sostiene inoltre che la prassi commerciale della Microsoft consistente nel mettere a punto e nel distribuire versioni di Windows Media Player per i sistemi operativi Mac della Apple e Solaris della Sun, e persino per piattaforme diverse dai PC clienti — in particolare, i decoder TV — è un ulteriore indice del fatto che i sistemi operativi per PC clienti e i lettori multimediali non sono semplici elementi di un medesimo prodotto (punto 805 della decisione impugnata). Nel medesimo senso, essa fa notare che la Microsoft lancia degli aggiornamenti di Windows Media Player distinti dalle versioni o dagli aggiornamenti del sistema operativo Windows, che essa svolge delle attività di promozione specificamente incentrate su tale lettore e che applica accordi di licenza SDK diversi a seconda che l’SDK riguardi Windows o le tecnologie Windows Media (punti 805 e 813 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione afferma che deve accordarsi un’importanza particolare al ruolo specifico dei costruttori OEM, che, nei loro rapporti con i distributori di software fungerebbero da intermediari per conto degli utenti finali e fornirebbero a questi ultimi un prodotto «pronto all’uso», combinando hardware, sistema operativo per PC clienti e applicazioni conformemente alle loro richieste (punti 68 e 119 della decisione impugnata). La Commissione sottolinea che la grande maggioranza (75%) delle vendite di sistemi operativi per PC clienti della Microsoft avviene tramite i costruttori OEM. La Commissione sottolinea anche che non è che, per il fatto che i consumatori desiderano che un lettore multimediale sia preinstallato sul loro computer, la Microsoft debba necessariamente abbinare il suo lettore multimediale al suo sistema operativo per PC. In risposta ad una domanda di questo tipo da parte dei consumatori, i costruttori OEM potrebbero aggiungere un lettore multimediale ai PC clienti da essi venduti, così come offrono la possibilità di integrarvi altre applicazioni software. Secondo la Commissione, l’argomento della Microsoft secondo il quale non esiste domanda per un sistema operativo Windows privo di lettore multimediale non tiene conto del ruolo dei costruttori OEM sopra descritto. La Commissione aggiunge che, stando agli elementi di prova a sua disposizione, gli utenti dei sistemi operativi non vogliono per forza che tali sistemi siano dotati di un lettore multimediale in streaming (punto 807 della decisione impugnata) e che, «nel caso in cui ne vogliano uno, la domanda di lettori multimediali in streaming è diversa dalla domanda di sistemi operativi». Inoltre, facendo rinvio ai punti 814-820 della decisione impugnata, la Commissione sostiene che l’affermazione della Microsoft secondo cui l’asserito abuso deriva dal miglioramento da essa apportato nel 1999 alla sua funzionalità multimediale è fuorviante. Rispondendo all’argomento della Microsoft secondo cui altri venditori di sistemi operativi si comportano esattamente allo stesso modo, la Commissione sottolinea che le prassi di vendita abbinata hanno un impatto diverso a seconda che provengano da un’impresa dominante o meno. Essa inoltre spiega che alcuni venditori di sistemi operativi, come la Sun e i distributori di prodotti Linux, non abbinano il loro sistema operativo ai loro lettori multimediali, ma ad un lettore multimediale proposto da fornitori indipendenti e non abbinano il lettore multimediale interessato al loro sistema operativo con modalità tali da renderne impossibile la disinstallazione (punti 822 e 823 della decisione impugnata). La Commissione nega di aver ammesso, al punto 1013 della decisione impugnata, o in qualunque altra parte della stessa, che la Microsoft non avrebbe commesso alcun abuso se nel 1999 avesse proposto al medesimo prezzo due versioni di Windows, una contenente Windows Media Player e l’altra invece priva di tale lettore. Se la Microsoft dovesse ora decidere di vendere la vesione non abbinata di Windows al medesimo prezzo della versione abbinata, la Commissione valuterebbe tale prassi alla luce delle attuali condizioni del mercato e dell’obbligo imposto alla Microsoft di astenersi da qualsiasi misura avente effetto equivalente alla vendita abbinata e, se del caso, emanerebbe una nuova decisione ai sensi dell’art. 82 CE. Infine, la Commissione contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui non sarebbe provato che la funzionalità multimediale non è collegata, per sua natura o in base agli usi commerciali, ai sistemi operativi per PC clienti. Al riguardo, riferendosi al punto 961 della decisione impugnata, essa sottolinea che le imprese in posizione dominante possono essere private del diritto di adottare comportamenti che non sarebbero condannabili se venissero attuati da imprese non dominanti. Essa rileva che nella sentenza Tetra Pak II, citata supra al punto 293, la Corte ha dichiarato che, anche quando la vendita collegata di due prodotti è conforme agli usi commerciali, nondimeno essa può configurare abuso ai sensi dell’art. 82 CE, a meno che non sia obiettivamente giustificata. La Commissione ritiene «tautologico» parlare di usi commerciali o di prassi commerciale in un settore controllato al 95% dalla Microsoft e ricorda che secondo una costante giurisprudenza non è ammissibile far riferimento alla prassi industriale per un mercato in cui la concorrenza è già limitata a causa della presenza stessa di un’impresa dominante. Infine, la Commissione contesta l’argomento della Microsoft secondo cui l’integrazione di una funzionalità multimediale nei sistemi operativi per PC clienti rientra in una evoluzione naturale. Al riguardo, da un lato essa rileva che la Microsoft non è stata in grado di sviluppare un lettore multimediale in streaming basandosi sulla propria tecnologia e che solo grazie all’acquisizione, nel 1997, della società VXtreme essa ha potuto creare un lettore capace di fare concorrenza a quello della RealNetworks. Dall’altro lato, la Commissione si riferisce ad un messaggio di posta elettronica inviato al sig. Gates nel gennaio 1999 dal sig. Bay, un responsabile della Microsoft, in cui quest’ultimo suggeriva di «spostare la battaglia della [diffusione] multimediale in streaming dallo scontro NetShow/Real allo scontro Windows/Real» e di «applicare la strategia [Internet Explorer] ovunque ciò fosse opportuno». Giudizio del Tribunale La Microsoft in sostanza asserisce che la funzionalità multimediale non costituisce un prodotto distinto dal sistema operativo Windows per PC clienti, ma ne è parte integrante. Sarebbe quindi in discussione solo un unico prodotto, cioè il sistema operativo Windows per PC clienti, che sarebbe in continua evoluzione. Secondo la Microsoft, infatti, i consumatori si aspettano che tutti i sistemi operativi per PC clienti siano dotati delle funzionalità da essi ritenute essenziali, tra cui le funzionalità audio e video, e che queste vengano costantemente aggiornate. In via preliminare, va osservato che il settore delle tecnologie dell’informazione e della comunicazione è in costante e rapida evoluzione, e pertanto prodotti che all’inizio appaiono distinti in un secondo tempo possono essere considerati come costituenti un prodotto unico, sia sotto il profilo tecnologico sia alla luce delle norme sulla concorrenza. Pertanto, è con riferimento alla situazione di fatto e tecnica esistente nel momento in cui, a detta della Commissione, il comportamento incriminato era divenuto pregiudizievole, e quindi con riferimento al periodo successivo al maggio 1999, che il Tribunale deve valutare se la Commissione fosse legittimata a ritenere che i lettori multimediali in streaming e i sistemi operativi per PC clienti costituissero due prodotti distinti. Il Tribunale deve pertanto verificare se la Commissione potesse a giusto titolo considerare, nella decisione impugnata, che quando la Microsoft ha lanciato la versione di Windows nella quale era integrato Windows Media Player, ossia a partire dal maggio 1999, il suo comportamento integrava gli estremi della vendita abbinata di due prodotti distinti ai sensi dell’art. 82 CE. Va osservato, sempre in via preliminare, come giustamente indica la Commissione, che l’argomento dedotto dalla Microsoft riguardo alla problematica della vendita abbinata di Windows e Windows Media Player si basa in gran parte sulla nozione generica di funzionalità multimediale. A questo proposito, rileva sottolineare come dalla decisione impugnata emerga chiaramente che, riguardo alla suddetta problematica, il comportamento contestato riguarda unicamente l’applicazione software costituita da Windows Media Player, con l’esclusione di ogni altra tecnologia multimediale contenuta nel sistema operativo Windows per PC clienti (v., in particolare, punti 1019 e 1020 della decisione impugnata). Come osservato dalla Commissione e dalle parti intervenute a sostegno delle sue conclusioni nelle loro memorie e nel corso dell’udienza, deve rilevarsi che la stessa Microsoft, nei propri documenti tecnici, distingue i files che costituiscono Windows Media Player dagli altri files multimediali, in particolare quelli relativi all’infrastruttura multimediale di base del sistema operativo. Va inoltre ricordato l’esempio del prodotto Microsoft denominato «Windows XP Embedded», menzionato ai punti 1028-1031 della decisione impugnata e citato durante l’udienza. Sul piano tecnico, detto prodotto rappresenta un vero e proprio sistema operativo per PC clienti, ma le condizioni delle licenze della Microsoft ne limitano l’uso a certi apparecchi specializzati, come bancomat e decoder. La peculiarità di tale prodotto è che esso consente agli ingegneri informatici di selezionare le componenti del sistema operativo. A tal fine, essi accedono, grazie ad uno strumento denominato «Target Designer», ad un menu che elenca le componenti che essi possono includere o escludere dal loro sistema operativo. Orbene, tra queste componenti compare proprio Windows Media Player. Occorre aggiungere che il suddetto menu contiene indicazioni separate per l’infrastruttura multimediale, da un lato, e per le applicazioni multimediali, dall’altro, e che Windows Media Player è fatto rientrare espressamente tra queste ultime. Va osservato innanzi tutto, come giustamente spiega la Commissione al punto 803 della decisione impugnata, che il fatto che due prodotti siano distinti, ai fini di una analisi ex art. 82 CE, dev’essere valutato tenendo conto della domanda dei consumatori. Va necessariamente rilevato che la Microsoft condivide questa tesi (v. supra, punto 890). Sempre giustamente, al medesimo punto la Commissione ha precisato che, in mancanza di una domanda indipendente per il prodotto che si assume abbinato, non si può parlare di prodotti distinti né, quindi, di una vendita abbinata abusiva. Pertanto, non può essere accolto l’argomento della Microsoft secondo il quale la Commissione avrebbe in tal modo applicato un criterio erroneo, perché in realtà essa avrebbe dovuto esaminare se il prodotto asseritamente dominante veniva regolarmente offerto senza il prodotto abbinato o se i consumatori «vo[levano] Windows senza funzionalità multimediale». Infatti, in primo luogo, la posizione sostenuta dalla Commissione trova sostegno nella giurisprudenza (v., in tal senso, sentenza 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, cit. al punto 293 supra, punto 36; sentenza 12 dicembre 1991, Hilti/Commissione, cit. al punto 859 supra, punto 67, e sentenza 6 ottobre 1994, Tetra Pak/Commissione, cit. al punto 293 supra, punto 82). In secondo luogo, come giustamente la Commissione osserva nelle proprie memorie, l’argomento della Microsoft basato sull’idea secondo cui non vi sarebbe domanda per un sistema operativo Windows per PC clienti privo di lettore multimediale in streaming equivale, di fatto, a sostenere che prodotti complementari non possono costituire prodotti distinti ai fini dell’applicazione dell’art. 82 CE, il che contrasterebbe con la giurisprudenza comunitaria in tema di vendite abbinate. Per fare l’esempio della causa Hilti, si può supporre che in tale caso non esistesse una domanda per caricatori per pistole sparachiodi privi di fornitura complementare di chiodi, perché un caricatore senza chiodi è inutile, eppure ciò non ha impedito al giudice comunitario di considerare questi due prodotti come appartenenti a mercati distinti. Nel caso di prodotti complementari, come i sistemi operativi per PC clienti e le applicazioni software, è del tutto plausibile che i consumatori vogliano ottenere i prodotti congiuntamente, acquistandoli però da fonti diverse. Per esempio, il fatto che la maggior parte degli utenti di PC clienti desideri che il proprio sistema operativo per PC clienti sia dotato di un software per il trattamento di testi non trasforma questi diversi prodotti in un prodotto unico ai fini dell’applicazione dell’art. 82 CE. L’argomento della Microsoft non tiene conto del ruolo specifico di intermediario svolto dai costruttori OEM, i quali assemblano hardware e software provenienti da fonti diverse per offrire all’utente un PC pronto all’uso. Come la Commissione fa rilevare molto opportunamente al punto 809 della decisione impugnata, anche se i costruttori OEM e i consumatori avessero la possibilità di ottenere Windows senza Windows Media Player, questo non li porterebbe necessariamente ad optare per un sistema Windows privo di qualsiasi lettore multimediale in streaming. I costruttori OEM soddisferebbero la domanda dei consumatori per un lettore multimediale preinstallato sul sistema operativo, offrendo un software assemblato che includa un lettore multimediale in streaming funzionante con Windows, ma con la differenza che non si tratterebbe per forza del lettore Windows Media Player. In terzo luogo, l’argomento della Microsoft non potrebbe comunque essere accolto da momento che, come rilevato dalla Commissione al punto 807 della decisione impugnata, esiste una domanda per sistemi operativi per PC clienti privi di lettori multimediali in streaming, ad esempio da parte di società che temono che i propri dipendenti ne facciano uso per scopi non professionali. Questo non viene negato dalla Microsoft. Il Tribunale rileva inoltre che tutta una serie di elementi, ricavati dalla natura e dalle caratteristiche tecniche dei prodotti di cui trattasi, dai fatti osservati sul mercato, dalla cronologia dell’evoluzione dei suddetti prodotti e dalla prassi commerciale della Microsoft, dimostra che esiste una domanda separata dei consumatori per i lettori multimediali in streaming. Al riguardo, in primo luogo va ricordato che il sistema operativo Windows per PC clienti è un software di sistema, mentre Windows Media Player è un’applicazione software. Come spiegato dalla Commissione al punto 37 della decisione impugnata, «[i] “software di sistema” controllano l’hardware del computer al quale trasmettono le istruzioni inviate da “applicazioni software”, le quali sono ideate per soddisfare una necessità specifica dell’utente, come per esempio il trattamento di testi, che serve per rispondere al bisogno di manipolare testi in formato digitale» mentre i «sistemi operativi sono software di sistema che controllano le funzioni di base di un computer, consentendo all’utente di utilizzarlo assieme ad applicazioni software». Più in generale, va osservato che dal modo in cui questi prodotti vengono descritti, ai punti 324-342 e 402-425 della decisione impugnata, emerge che i sistemi operativi per PC clienti e i lettori multimediali in streaming sono chiaramente diversi sul piano delle funzionalità. In secondo luogo, si deve constatare che esistono distributori che elaborano e forniscono lettori multimediali in streaming su base autonoma, indipendentemente dai sistemi operativi per PC clienti. Per esempio, la Apple fornisce il suo lettore QuickTime indipendentemente dai propri sistemi operativi per PC clienti. Un altro esempio particolarmente convincente è quello della RealNetworks, il principale concorrente della Microsoft sul mercato dei lettori multimediali in streaming, la quale non sviluppa né vende sistemi operativi per PC clienti. Va osservato, al riguardo, che secondo la giurisprudenza il fatto che sul mercato vi siano società indipendenti specializzate nella fabbricazione e nella vendita del prodotto collegato costituisce un chiaro indizio dell’esistenza di un mercato distinto (v., in tal senso, sentenza 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, cit. al punto 293 supra, punto 36; sentenza 12 dicembre 1991, Hilti/Commissione, cit. al punto 859 supra, punto 67, e sentenza 6 ottobre 1994, Tetra Pak/Commissione, cit. al punto 293 supra, punto 82). Nel medesimo senso, in terzo luogo, va osservato che la Microsoft, come essa stessa ha confermato in risposta ad un quesito scritto del Tribunale, sviluppa e vende versioni di Windows Media Player destinate a funzionare con sistemi operativi per PC clienti concorrenti, nella fattispecie i sistemi Mac OS X della Apple e Solaris della Sun. Parimenti, RealPlayer della RealNetworks funziona tra l’altro con i sistemi operativi Windows, Mac OS X, Solaris e con alcuni sistemi UNIX. In quarto luogo, il lettore Windows Media Player può essere scaricato dal sito Internet della Microsoft separatamente dal sistema operativo Windows per PC clienti. Inoltre, la Microsoft procede ad aggiornare il lettore indipendentemente dalle vendite sul mercato o dagli aggiornamenti del suo sistema operativo Windows per PC clienti. In quinto luogo, va rilevato che la Microsoft svolge attività promozionali specificamente incentrate sul suo lettore Windows Media Player (v. punto 810 della decisione impugnata). In sesto luogo, come la Commissione opportunamente fa rilevare al punto 813 della decisione impugnata, si deve osservare che la Microsoft propone accordi di licenza SDK diversi a seconda che vertano su sistemi operativi Windows per PC clienti o sulle tecnologie Windows media. Esiste infatti un accordo di licenza specifico per Windows Media Player. Infine, in settimo luogo, malgrado la vendita abbinata praticata dalla Microsoft, un numero tutt’altro che trascurabile di consumatori continua ad acquistare lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player indipendentemente dal sistema operativo per PC clienti, il che dimostra che essi considerano i due prodotti come distinti. Gli elementi che precedono sono sufficienti per dimostrare che la Commissione era fondata nel ritenere che i sistemi operativi per PC clienti, da un lato, e i lettori multimediali in streaming, dall’altro, costituivano due prodotti distinti ai fini dell’applicazione dell’art. 82 CE. Questa conclusione non è invalidata dagli altri argomenti dedotti dalla Microsoft. In primo luogo, per quanto riguarda l’argomento della ricorrente secondo cui l’integrazione del lettore Windows Media Player nel sistema operativo Windows a partire dal maggio 1999 costituisce una tappa normale e necessaria nell’evoluzione di tale sistema e si inserisce nell’ambito del costante miglioramento della sua funzionalità multimediale, basta rilevare che la circostanza che una vendita abbinata assuma forma di integrazione tecnica di un prodotto in un altro non impedisce di qualificare tale integrazione, sotto il profilo della valutazione del suo impatto sul mercato, come vendita abbinata di due prodotti distinti. Come ammesso dalla stessa Microsoft nel rispondere ad un quesito sottopostole dal Tribunale durante l’udienza, la sua decisione di fornire WMP 6 come funzionalità integrata nel suo sistema operativo Windows a partire dal maggio 1999 non era dovuta ad un vincolo di tipo tecnico. All’epoca, nulla impediva alla Microsoft di distribuire il lettore multimediale in base alle stesse modalità seguite per NetShow, il suo lettore precedente, che dal giugno 1998 era incluso nel CD di installazione di Windows 98: nessuna delle quattro impostazioni predefinite di Windows 98 prevedeva l’installazione di NetShow, che doveva essere effettata dagli utenti che volevano fare uso del lettore. Inoltre, l’argomento della Microsoft secondo cui l’integrazione di Windows Media Player nel sistema operativo Windows sarebbe stata dettata da motivi di ordine tecnico appare poco credibile alla luce del contenuto di alcune sue comunicazioni interne. Difatti, dal messaggio di posta elettronica inviato il 3 gennaio 1999 dal sig. Bay al sig. Gates (v. supra, punto 911) emerge che l’integrazione di Windows Media Player in Windows era diretta prima di tutto a rafforzare le capacità concorrenziali di Windows Media Player rispetto a RealPlayer, presentandolo come un elemento di Windows anziché come un’applicazione software che poteva essere messa a confronto con RealPlayer. In secondo luogo, la Microsoft non può sostenere che la Commissione non dimostra che la funzionalità multimediale non è legata, per sua natura o in base agli usi commerciali, ai sistemi operativi per PC clienti. Infatti, innanzi tutto, dagli elementi esposti ai punti 925-932 della presente sentenza, emerge che i sistemi operativi per PC clienti e i lettori multimediali in streaming non costituiscono, per loro natura, prodotti indissociabili. Anche se esiste un nesso tra un sistema operativo per PC clienti come Windows e un’applicazione software come Windows Media Player, nel senso che, dal punto di vista dell’utente, i due prodotti si trovano su uno stesso computer e il lettore multimediale funziona solo se è presente un sistema operativo, questo non vuol dire tuttavia che i due prodotti siano indissociabili sul piano economico e commerciale ai fini dell’applicazione delle norme sulla concorrenza. Inoltre, come sottolineato giustamente dalla Commissione, è difficile parlare di usi commerciali in un settore controllato al 95% dalla Microsoft. Ancora, la Microsoft non può trarre argomenti dal fatto che anche i venditori di sistemi operativi per PC clienti concorrenti abbinano questi ultimi ad un lettore multimediale in streaming. Infatti, da un lato, la Microsoft non prova che tale prassi di abbinamento fosse già adottata dai suoi concorrenti alla data in cui è iniziata la vendita abbinata abusiva. Dall’altro lato, deve necessariamente rilevarsi che il comportamento commerciale dei concorrenti non smentisce affatto la tesi della Commissione, ma anzi la rafforza. Infatti, come risulta chiaramente dai punti 822 e 823 della decisione impugnata, e come osservato dalla Commissione nelle sue memorie, alcuni venditori di sistemi operativi concorrenti della Microsoft, che che forniscono tali sistemi assieme ad un lettore multimediale, rendono l’installazione del lettore facoltativa, permettendone la completa disinstallazione, oppure offrendo una scelta tra lettori multimediali diversi. In ogni caso, secondo una costante giurisprudenza, anche quando la vendita abbinata di due prodotti è conforme agli usi commerciali o quando vi è un nesso naturale tra i due prodotti di cui trattasi, nondimeno essa può configurare abuso ai sensi dell’art. 82 CE, a meno che non sia obiettivamente giustificata (sentenza 14 novembre 1996, Tetra Pak/Commissione, cit. al punto 293 supra, punto 37). Infine, in terzo luogo, occorre respingere anche l’argomento dedotto dalla Microsoft in udienza e basato sul mancato successo della versione non abbinata di Windows immessa sul mercato in attuazione della misura correttiva. Infatti, come già indicato al punto 260 della presente sentenza, la legittimità di un atto comunitario viene valutata sulla base degli elementi di fatto e di diritto esistenti al momento in cui l’atto è stato adottato. Inoltre, eventuali dubbi circa l’efficacia della misura correttiva disposta dalla Commissione non dimostrano di per sé che la valutazione che essa ha compiuto in ordine all’esistenza di due prodotti distinti sia erronea. Alla luce dell’insieme delle considerazioni che precedono, deve concludersi che giustamente la Commissione ha ritenuto che i sistemi operativi per PC clienti e i lettori multimediali in streaming costituivano due prodotti distinti. c) Sul fatto che i consumatori non possono scegliere il prodotto dominante senza il prodotto collegato La decisione impugnata Nei punti 826-834 della decisione impugnata la Commissione si dedica a dimostrare che il terzo requisito necessario per constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva, ossia quello relativo alla coercizione, è soddisfatto nel caso di specie, in quanto la Microsoft non lascia ai consumatori la possibilità di ottenere il sistema operativo Windows per PC clienti senza il lettore Windows Media Player. In primo luogo, essa chiarisce che, di solito, i costruttori OEM che acquistano in licenza dalla Microsoft il sistema operativo Windows al fine di preinstallarlo su un PC clienti sono i «diretti destinatari» di tale coercizione e la fanno ricadere sui consumatori (punto 827 della decisione impugnata). Al riguardo, essa precisa che, in base al sistema di concessione di licenze della Microsoft, i costruttori OEM debbono acquisire in licenza il sistema operativo Windows con Windows Media Player preinstallato. Infatti, la Microsoft non concede licenze per il sistema privo del lettore. I costruttori OEM che vogliano installare sul detto sistema un lettore multimediale diverso, possono farlo solo aggiungendolo al lettore Windows Media Player. Al punto 829 della decisione impugnata, la Commissione aggiunge che non esiste alcuno strumento tecnico per disinstallare Windows Media Player. In secondo luogo, la Commissione sostiene che la transazione americana non modifica affatto tale situazione, in quanto «dare la possibilità di celare i punti d’accesso “utente” al prodotto non permette ai clienti della Microsoft di scegliere Windows senza [Windows Media Player]» (punto 828 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione ritiene che la Microsoft non possa invocare il fatto che i consumatori non sono costretti a pagare un supplemento per avere Windows Media Player, dato che l’art. 82, secondo comma, lett. d), CE non fa riferimento a «pagamenti» quando parla di «prestazioni supplementari» (punto 831 della decisione impugnata). Essa aggiunge che il prezzo del lettore è probabilmente «dissimulato» nel prezzo complessivo applicato per la vendita abbinata di Windows e del detto lettore (nota n. 971 della decisione impugnata). In quarto luogo, la Commissione osserva che il testo dell’art. 82 CE non implica che i consumatori siano costretti a utilizzare il prodotto «abbinato». A suo avviso, allorché la vendita abbinata rischia di limitare la concorrenza, non occorre accertare se i consumatori siano costretti ad acquistare o ad utilizzare Windows Media Player (punti 832 e 833 della decisione impugnata). Argomenti delle parti La Microsoft, sostenuta dalla CompTIA, dalla DMDsecure e a., dall’ACT, dalla TeamSystem, dalla Mamut e dalla Exor, sostiene che nel caso di specie non si può parlare di «prestazioni supplementari» ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. A sostegno di tale affermazione, la Microsoft afferma, innanzi tutto, che i consumatori non debbono pagare alcun supplemento per la funzionalità multimediale di Windows. Essa sostiene che quest’ultima è una caratteristica di Windows e che è inclusa nel prezzo complessivo del sistema operativo. Contrariamente alla causa che ha dato origine alla sentenza Hoffman-La Roche/Commissione, citata supra al punto 664, e alla causa Hilti, la ricorrente non imporrebbe alcuno svantaggio economico che possa disincentivare i consumatori dall’uso di prodotti concorrenti. Inoltre, la Microsoft osserva che i consumatori non sono costretti ad utilizzare la funzionalità multimediale di Windows. Essi potrebbero usare anche la funzione «Set Program Access & Defaults» [Impostazione accesso ai programmi predefiniti] di Windows, che essa ha creato a seguito della transazione americana, approvata con sentenza della District Court 1 o novembre 2002, per escludere qualsiasi accesso dell’utente finale a tale funzionalità ed installare un lettore multimediale concorrente come gestore predefinito dei diversi tipi di files multimediali. Infine, la Microsoft sostiene che, contrariamente alle cause Tetra Pak II e Hilti, nulla impedisce ai consumatori di installare ed utilizzare i lettori multimediali di imprese terze al posto della funzionalità multimediale di Windows o in aggiunta ad essa. Essa rileva che, al punto 860 della decisione impugnata, la Commissione indica che i consumatori utilizzano in media 1,7 lettori multimediali al mese, precisando che si tratta di un valore in aumento. In sede di replica la Microsoft aggiunge che la tesi difesa dalla Commissione ha la conseguenza di privare di ogni effetto utile l’art. 82 CE. In caso di accoglimento di questa tesi, si eliminerebbe infatti il requisito di una «coercizione» in materia di vendite abbinate abusive, il che sarebbe in contrasto con i principi economici di buon senso. La Commissione sostiene che gli argomenti formulati dalla Microsoft a sostegno della tesi secondo cui nel caso di specie non si può parlare di «prestazioni supplementari» ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. d), CE sono già stati respinti ai punti 826-834, 960 e 961 della decisione impugnata. Tali argomenti non troverebbero alcun supporto nella giurisprudenza e priverebbero di qualsiasi effetto utile l’art. 82 CE. La Commissione sottolinea che vi è coercizione quando un’impresa dominante priva i suoi clienti della scelta effettiva di acquistare il prodotto dominante senza il prodotto abbinato. La Commissione fa osservare che l’art. 82, secondo comma, lett. d), CE non parla di «pagamento». Con il suo argomento la Microsoft lascerebbe intendere che non si potrebbe parlare di pregiudizio della concorrenza quando un’impresa dominante chiede un prezzo uniforme, anziché due prezzi separati, per due prodotti o impone un prodotto ai consumatori senza far pagare un supplemento. La Microsoft farebbe quindi confusione tra il problema della coercizione e quello del danno alla concorrenza. Secondo la Commissione, poi, dalla formulazione dell’art. 82 CE non deriva che i clienti debbano essere costretti ad utilizzare il prodotto abbinato o impossibilitati ad usare prodotti sostitutivi fabbricati dai concorrenti. A suo parere, al contrario, la questione se i consumatori o i fornitori di software e di contenuti supplementari possano o meno utilizzare il prodotto abbinato a danno di prodotti concorrenti non abbinati è chiaramente rilevante ai fini dell’esame del requisito relativo all’esclusione della concorrenza. In risposta all’affermazione della Microsoft secondo cui ogni mese gli utenti utilizzano in media 1,7 lettori multimediali, la Commissione afferma che i consumatori non possono sostituire Windows Media Player con un altro lettore multimediale sui loro PC, ma possono soltanto aggiungere un secondo lettore multimediale. Questo dato non potrebbe quindi far dimenticare che Windows Media Player è sempre preinstallato sui PC configurati con sistema operativo Windows. Infine, in risposta ad un quesito scritto del Tribunale, la Commissione ha spiegato che la transazione americana non imponeva alla Microsoft di sopprimere l’accesso dell’utente finale a Windows Media Player, ma soltanto di occultarlo, così che il lettore rimaneva preinstallato e pienamente attivato sul PC. Pertanto, i costruttori OEM e gli utenti finali resterebbero comunque costretti ad acquistare simultaneamente Windows Media Player e Windows. Nella sua risposta inoltre la Commissione, riferendosi al punto 852 della decisione impugnata, ha sottolineato che la Microsoft aveva ideato il meccanismo di occultamento in modo che Windows Media Player fosse in grado di non tener conto dei parametri predefiniti e di ricomparire nel momento in cui l’utente accedeva, tramite Internet Explorer, a files multimediali diffusi in streaming su Internet. Giudizio del Tribunale Secondo la Microsoft, in sostanza, l’aver integrato il lettore Windows Media Player nel sistema operativo Windows per PC clienti non comporta alcun vincolo o prestazione supplementare ai sensi dell’art. 82, secondo comma, lett. d), CE. A sostegno della sua tesi essa insiste sul fatto che i consumatori, in primo luogo, non pagano alcun supplemento per la funzionalità multimediale di Windows, in secondo luogo, non sono costretti ad utilizzare detta funzionalità e, in terzo luogo, non hanno alcun ostacolo ad installare e utilizzare lettori multimediali concorrenti. Il Tribunale considera che è innegabile che, in conseguenza del comportamento censurato, i consumatori non hanno la possibilità di acquistare il sistema operativo Windows per PC clienti senza comprare simultaneamente Windows Media Player, il che significa (v. supra, punto 864) che il requisito relativo alla subordinazione della conclusione di contratti a prestazioni supplementari deve ritenersi soddisfatto. Come indicato giustamente dalla Commissione al punto 827 della decisione impugnata, nella maggior parte dei casi detta coercizione viene esercitata anzitutto sui costruttori OEM e si ripercuote poi sui consumatori. I costruttori OEM, il cui compito consiste nell’assemblare i PC clienti, installano su di essi un sistema operativo per PC clienti fornito da un distributore di software o da essi stessi sviluppato. I costruttori OEM che vogliano installare un sistema operativo Windows sui PC clienti da essi assemblati debbono acquistare a tal fine una licenza dalla Microsoft. Orbene, in forza del sistema di concessione di licenze applicato dalla ricorrente, non si può ottenere una licenza relativa al sistema operativo Windows senza Windows Media Player. Al riguardo va precisato che è pacifico che la grande maggioranza delle vendite di sistemi operativi Windows per PC clienti avviene tramite il canale dei costruttori OEM, ossia tramite la cessione in forza di licenza di software acquistati contemporaneamente ad un PC clienti, mentre soltanto il 10% delle vendite di tali sistemi è il risultato della vendita di licenze individuali di Windows. La coercizione in tal modo esercitata sui costruttori OEM non è solo di tipo contrattuale, ma anche di natura tecnica. È pacifico infatti che sul piano tecnico non era possibile disinstallare Windows Media Player. Poiché nei rapporti con i distributori di software i costruttori OEM svolgono il ruolo di intermediari che agiscono per conto degli utenti finali e forniscono a questi ultimi un PC «pronto all’uso», l’impossibilità di acquistare il sistema operativo Windows per PC clienti senza comprare simultaneamente Windows Media Player vale, in ultima analisi, per gli utenti stessi. Nell’ipotesi, meno frequente, in cui l’utente finale acquisti direttamente un sistema operativo Windows per PC clienti presso un rivenditore al dettaglio, la coercizione di tipo contrattuale e tecnico di cui sopra è esercitata direttamente sull’utente finale. Il Tribunale considera che gli argomenti dedotti dalla Microsoft debbano essere respinti. In primo luogo, infatti, la Microsoft non può basarsi utilmente sul fatto che i consumatori non sono tenuti a pagare alcun supplemento per il lettore Windows Media Player. In effetti, anzitutto, anche se la Microsoft non fa pagare un prezzo separato per Windows Media Player, ciò non vuol dire che il lettore venga fornito a titolo gratuito. Come emerge dal punto 232 del ricorso, il prezzo di Windows Media Player è incluso nel prezzo complessivo del sistema operativo Windows per PC clienti. In ogni caso, inoltre, non risulta né dall’art. 82, secondo comma, lett. d), CE né dalla giurisprudenza in materia di vendite abbinate che i consumatori debbano necessariamente pagare un dato prezzo per il prodotto abbinato perché si possa ritenere che siano loro imposte prestazioni supplementari ai sensi della suddetta disposizione. In secondo luogo, nell’ambito dell’esame del requisito in parola non è neppure rilevante la circostanza, invocata dalla Microsoft, che i consumatori non sono obbligati a utilizzare il lettore Windows Media Player che trovano preinstallato sul loro PC clienti, potendo installare ed utilizzare sul loro PC lettori multimediali di imprese terze. Di nuovo, né l’art. 82, secondo comma, lett. d), CE né la giurisprudenza in tema di vendite abbinate esigono che i consumatori siano costretti ad utilizzare il prodotto abbinato o che sia impedito loro di usare il prodotto fornito da un concorrente dell’impresa dominante perché si possa ritenere soddisfatto il requisito attinente alla subordinazione della conclusione di contratti all’accettazione di prestazioni supplementari. Per esempio, come giustamente rileva la Commissione al punto 832 della decisione impugnata, nella causa Hilti i consumatori non erano affatto costretti ad utilizzare i chiodi di marca Hilti che essi acquistavano assieme alle pistole sparachiodi della stessa marca. Come verrà spiegato più dettagliatamente in sede di esame del requisito attinente alla restrizione della concorrenza sul mercato, occorre rilevare che a causa della vendita abbinata in parola, da un lato, i costruttori OEM sono dissuasi dal preinstallare un secondo lettore multimediale in streaming sui loro PC clienti e, dall’altro lato, i consumatori sono spinti ad utilizzare Windows Media Player a discapito dei lettori multimediali concorrenti, e ciò anche se questi ultimi sarebbero di qualità superiore. Dev’essere respinto anche l’argomento che la Microsoft basa su alcune misure da essa adottate in attuazione della transazione americana (v. supra, punto 952). Infatti, da un lato, la detta transazione è stata conclusa solo nel novembre 2001, mentre solo tra agosto e settembre 2002 la Microsoft ha adottato le misure da essa imposte riguardo ai middleware (tra cui Windows Media Player). Ebbene, la vendita abbinata abusiva era invece iniziata nel maggio 1999. Va poi rilevato che la transazione americana era conclusa per un periodo limitato, fino al 2007. Dall’altro lato, come osservato giustamente dalla Commissione al punto 828 della decisione impugnata, le misure adottate dalla Microsoft in attuazione della transazione americana non offrono ai consumatori la possibilità di acquistare il sistema operativo Windows per PC clienti senza essere costretti ad acquistare simultaneamente Windows Media Player. In forza di tale transazione, la Microsoft era semplicemente tenuta a sopprimere l’icona Windows Media Player che compariva sullo schermo e i punti di accesso analoghi, nonché a disattivare l’esecuzione automatica del detto lettore. In tal modo, Windows Media Player rimaneva installato e pienamente attivo, mentre i costruttori OEM e i consumatori continuavano ad essere costretti ad acquistare i due prodotti congiuntamente. Inoltre, come indicato al punto 852 della decisione impugnata, la Microsoft ha ideato il sistema in modo tale che Windows Media Player poteva non tenere conto dei parametri predefiniti e ricomparire in caso di accesso da parte dell’utente, tramite Internet Explorer, a files multimediali diffusi in streaming su Internet. Dall’insieme delle considerazioni che precedono deriva che giustamente la Commissione ha dichiarato che il requisito attinente all’imposizione di prestazioni supplementari era soddisfatto nel caso di specie. d) Sulla restrizione della concorrenza La decisione impugnata Ai punti 835-954 della decisione impugnata la Commissione analizza il quarto requisito necessario per constatare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva, ossia la restrizione della concorrenza. La sua analisi inizia al punto 841 della decisione impugnata, ai sensi del quale: «Esistono (…) delle circostanze che giustificano, per quel che riguarda la vendita abbinata del lettore [Windows Media Player,] un esame più approfondito degli effetti di tale pratica sulla concorrenza. Mentre nei casi classici di vendita abbinata, la Commissione e il giudice comunitario hanno ritenuto che la vendita abbinata di un prodotto distinto con il prodotto dominante costituisse un indice dell’effetto di esclusione che detta pratica aveva sui concorrenti, [va rilevato invece che], nel caso di specie, gli utenti possono procurarsi — e si procurano in certa misura — lettori multimediali concorrenti [di Windows Media Player] su Internet, talvolta gratuitamente. Vi sono quindi validi motivi per non dare per scontato, senza un’analisi suppletiva, [che] la vendita abbinata di Windows Media Player costituisca un comportamento idoneo, per sua natura, a limitare la concorrenza». La Commissione sviluppa poi nella decisione impugnata un ragionamento articolato in tre parti. In una prima parte, essa stabilisce che la vendita abbinata rende il lettore Windows Media Player onnipresente sui PC clienti di tutto il mondo (punti 843-878 della decisione impugnata). In questo contensto, essa rileva anzitutto che il sistema operativo Windows per PC clienti è preinstallato su oltre il 90% dei PC clienti venduti nel mondo, per cui, abbinando Windows Media Player a Windows, la Microsoft fa beneficiare il suo lettore della onnipresenza di Windows sui PC clienti. Secondo la Commissione, gli utenti che trovano Windows Media Player preinstallato sul loro PC clienti sono in genere meno propensi ad utilizzare un lettore multimediale diverso (punti 843-848 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione sostiene che la possibilità di concludere accordi di distribuzione con i costruttori OEM costituisce un mezzo di distribuzione dei lettori multimediali meno efficace rispetto alla vendita abbinata praticata dalla Microsoft (punti 849-857 della decisione impugnata). Infine, la Commissione ritiene che né la possibilità di scaricare lettori multimediali da Internet né gli altri canali di distribuzione, tra i quali è compresa la vendita abbinata di un lettore multimediale con altri software o servizi di accesso ad Internet e la vendita al dettaglio dei lettori multimediali, sarebbero in grado di bilanciare l’onnipresenza del lettore Windows Media Player (punti 858-876 della decisione impugnata). Nella seconda parte, la Commissione esamina gli effetti della vendita abbinata sui fornitori di contenuti e sugli ideatori di software, nonché su alcuni mercati contigui (punti 879-899 della decisione impugnata). In sostanza, essa ritiene che, tenuto conto degli effetti di rete indiretti caratteristici del mercato dei lettori multimediali, «l’onnipresenza del codice di [Windows Media Player] conferisca a tale lettore un notevole vantaggio sui prodotti concorrenti, tale da creare un effetto pregiudizievole sulla struttura della concorrenza su detto mercato» (punto 878 della decisione impugnata). In questo contesto, la Commissione sottolinea anzitutto che è sulla base delle percentuali di installazione e di uso dei lettori multimediali che i fornitori di contenuti nonché gli ideatori di software scelgono la tecnologia per la quale svilupperanno i propri software complementari. Essa sostiene che tali operatori tendono a sviluppare le loro soluzioni sulla base del lettore Windows Media Player poiché ciò offre loro la possibilità di raggiungere l’insieme degli utenti Windows, ossia più del 90% degli utenti di PC clienti. Essa aggiunge che i prodotti software complementari, una volta codificati nei formati «multimediali di proprietà Windows media» possono funzionare con lettori multimediali concorrenti solo se la Microsoft concede in licenza la corrispondente tecnologia. Ai punti 883-891 della decisione impugnata la Commissione esamina più in dettaglio la situazione dei fornitori di contenuti. In particolare essa segnala che, poiché supportare molte tecnologie diverse genera costi aggiuntivi di sviluppo, di infrastruttura e di gestione, tali fornitori tendono a privilegiare un solo complesso di tecnologie. Inoltre, il fatto che un dato lettore multimediale che incorpora un certo numero di tecnologie multimediali sia installato in modo diffuso costituisce un fattore importante atto a convincere i fornitori di contenuti a creare contenuti multimediali per le tecnologie utilizzate dal suddetto lettore. Basandosi sul lettore multimediale più ampiamente diffuso, essi potranno infatti estendere al massimo il numero di potenziali utenti dei loro prodotti. Secondo la Commissione, l’onnipresenza di Windows Media Player sui PC clienti configurati con sistema operativo Windows assicura quindi alla Microsoft un vantaggio concorrenziale che non è collegato alle qualità intrinseche del prodotto. Ai punti 892-896 della decisione impugnata la Commissione esamina la situazione degli ideatori di software. In sostanza, a suo parere, essi sono spinti a creare applicazioni destinate a funzionare sulla sola piattaforma Windows Media Player anziché su più piattaforme diverse, poiché in tal modo possono raggiungere la quasi totalità dei potenziali utenti dei loro prodotti, coprire le spese e rendere redditizio l’uso delle loro risorse limitate in materia di sviluppo. La Commissione sottolinea che da alcuni risultati dell’indagine di mercato del 2003 emerge che la progettazione di applicazioni che utilizzano più tecnologie multimediali dà luogo a spese aggiuntive. Ai punti 897-899 della decisione impugnata, la Commissione rileva che l’onnipresenza di Windows Media Player sui PC clienti si ripercuote sui mercati contigui, come quello dei lettori multimediali installati sui terminali mobili, quello dei decoder, quello delle soluzioni DRM (gestione di diritti digitali) e quello della diffusione di musica on line. Nella terza parte, infine, la Commissione esamina l’evoluzione del mercato alla luce di studi di mercato realizzati dalle società Media Metrix, Synovate e Nielsen/NetRatings (punti 900-944 della decisione impugnata). In sostanza, secondo la Commissione i dati contenuti nei suddetti studi «rivelano invariabilmente una tendenza a favore dell’uso di [Windows Media Player] e dei formati Windows Media a discapito dei principali lettori multimediali concorrenti e delle tecnologie associate» (punto 944 della decisione impugnata). Argomenti delle parti Innanzi tutto, la Microsoft sostiene che la Commissione ha aggiunto un requisito relativo all’estromissione dei concorrenti dal mercato, che di solito non viene preso in considerazione per valutare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva. Essa ricorda che, al punto 841 della decisione impugnata, la Commissione ha ammesso che la causa in oggetto non rappresentava un «caso classico di vendita abbinata» e che esistevano «validi motivi per non dare per scontato, senza un’analisi suppletiva, che la vendita collegata di Windows Media Player costitui[sse] un comportamento idoneo, per sua natura, a limitare la concorrenza». Essa ribadisce che la Commissione ha poi ritenuto esistente un effetto di esclusione dei concorrenti dal mercato sulla base di una teoria nuova ed altamente speculativa (v. supra, punto 846). Richiamandosi al punto 842 della decisione impugnata, la Microsoft sostiene che la nuova teoria della Commissione si basa sull’esistenza di effetti di rete indiretti e sull’idea che la concorrenza potrebbe essere limitata in un futuro indeterminato nell’ipotesi in cui, a causa dell’ampia diffusione della funzionalità multimediale di Windows, gli ideatori di software e i fornitori di contenuti fossero spinti a progettare i loro prodotti esclusivamente per Windows Media Player. Questa teoria presupporrebbe quindi l’esistenza di effetti anticoncorrenziali sulla base di un’unica ipotesi riguardante il futuro comportamento di terzi su cui la Microsoft non avrebbe alcun controllo. Inoltre, la Microsoft sostiene di aver adottato tutte le misure necessarie per garantire che l’integrazione della funzionalità multimediale in Windows non provochi l’esclusione dei lettori multimediali concorrenti dal mercato. Essa aggiunge che molte di queste misure sono state «codificate» nella sentenza della District Court 1 o novembre 2002. A sostegno di tale argomento, la Microsoft in primo luogo deduce una serie di considerazioni sul modo in cui essa progetta Windows. Innanzi tutto, essa si assicurerebbe che tale integrazione non interferisca con il funzionamento dei lettori multimediali concorrenti. Sarebbe quindi tecnicamente possibile — e di fatto è prassi comune — far funzionare su uno stesso PC clienti sul quale è installato Windows uno o più lettori multimediali terzi, oltre alla funzionalità multimediale Windows. Inoltre, sarebbe agevole accedere ai lettori multimediali terzi a partire dall’interfaccia utente di Windows. La Microsoft poi progetterebbe Windows in maniera tale che i lettori multimediali terzi forniscano automaticamente alcuni aspetti della funzionalità multimediale che Windows stesso è in grado di offrire. Ancora, grazie ad uno strumento che la Microsoft ha appositamente creato, sarebbe possibile per i costruttori OEM e per i consumatori sopprimere l’accesso dell’utente finale a Windows Media Player. Infine, la Microsoft agevola lo sviluppo di applicazioni che competano con la funzionalità multimediale di Windows, divulgando tale funzionalità tramite le API pubblicate. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che nei contratti da essa stipulati con i distributori di Windows, ossia essenzialmente i costruttori OEM, essa vigila affinché i fornitori di lettori multimediali concorrenti conservino la possibilità di distribuire i propri prodotti. Per esempio, essa prevederebbe espressamente che i costruttori OEM siano liberi di installare i prodotti software di loro scelta sui PC clienti configurati con sistema operativo Windows, compresi alcuni lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player. Inoltre, essa li autorizza a proporre offerte per accedere ad Internet collocando icone nel menu «start» e sulla «scrivania» di Windows, oppure facendo apparire tali offerte sullo schermo quando Windows viene lanciato per la prima volta. Orbene, avverrebbe di frequente che i fornitori di accesso ad Internet distribuiscano lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player e ne garantiscano la promozione. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che nei contratti da essa conclusi con gli ideatori di software, i fornitori di contenuti o qualunque altro soggetto, essa non impone mai loro di distribuire Windows Media Player, o di garantirne la distribuzione, in modo esclusivo o in base ad una determinata percentuale delle loro vendite complessive di software multimediali. In quarto luogo, la Microsoft sostiene che l’integrazione della funzionalità multimediale in Windows non impedisce di utilizzare, sul detto sistema, lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player né ne impedisce una «distribuzione massiccia». Essa rileva che esistono diversi metodi per garantire la distribuzione dei lettori multimediali concorrenti, ossia in particolare la preinstallazione, ad opera dei costruttori OEM, sui nuovi PC clienti, la possibilità di scaricarli da Internet o da siti intranet di imprese, l’integrazione, ad opera di altri ideatori, nei loro pacchetti software e la distribuzione, da parte dei fornitori di contenuti o di servizi Internet, dei loro prodotti o servizi agli utenti. In questo stesso contesto, rinviando ad uno studio contenuto nell’allegato A.24.1 al ricorso, la Microsoft precisa che secondo una recente indagine di mercato la maggior parte dei costruttori OEM, tanto negli Stati Uniti quanto nell’Europa occidentale, installa lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player come RealPlayer e QuickTime sui PC clienti da essi assemblati. L’affermazione della Commissione secondo cui i costruttori OEM installerebbero lettori multimediali concorrenti solo nel caso in cui possano rimuovere da un PC clienti Windows Media Player sarebbe quindi falsa. Essa aggiunge, inoltre, che anche i dati relativi al mercato contenuti nella decisione impugnata dimostrano che l’uso dei lettori multimediali concorrenti continua ad aumentare, talvolta in proporzioni identiche o superiori all’aumento dell’uso della funzionalità multimediale di Windows. La Microsoft, infine, sostenuta sul punto dall’ACT, sostiene che la teoria dell’esclusione dei concorrenti fatta propria dalla Commissione non tiene conto di alcuni fattori di rilievo e si basa su previsioni contraddette dai fatti. Essa sottolinea che l’onere della prova che incombe alla Commissione è particolarmente rigoroso nel caso in cui si proceda ad un’analisi in prospettiva. A questo proposito, in primo luogo, la Microsoft sostiene che la Commissione ha «ignorato i fattori che portano i fornitori di contenuti a utilizzare formati diversi da Windows Media». Nulla a suo dire permette di ritenere che l’ampiezza della distribuzione di un software multimediale associato ad un formato particolare costituisca il fattore determinante nella scelta, da parte dei fornitori di contenuti, relativamente al formato nel quale codificare i propri prodotti. Al riguardo, la Microsoft contesta alla Commissione di non aver chiesto a questi ultimi, durante l’indagine di mercato del 2003, se altri fattori influissero sulle loro decisioni in tema di codificazione. La Microsoft contesta l’affermazione della Commissione secondo cui i fornitori di contenuti sosterrebbero spese aggiuntive per rendere i loro prodotti disponibili in più di un formato. A suo avviso, la Commissione avrebbe dovuto dimostrare che i costi generati dalla fornitura di contenuto in un formato supplementare siano superiori ai vantaggi derivanti da tale situazione. In realtà, la Commissione avrebbe raccolto — senza però tenerne conto — delle prove a dimostrazione del fatto che i costi collegati al rendere disponibile un contenuto in un determinato formato multimediale rappresentano una frazione insignificante delle spese complessive. Riferendosi al punto 894 della decisione impugnata, la Microsoft aggiunge che «[l]a codificazione in una seconda tecnologia costa (…) solo la metà rispetto alla codificazione in una prima tecnologia multimediale». Sostenuta su questo punto dalla CompTIA e dall’ACT, la ricorrente ne deduce che l’offerta di più formati multimediali produce economie di scala e che verrà proposto un secondo formato, anche se esso è molto meno popolare tra gli utenti. La Microsoft inoltre osserva che anche i fornitori di contenuti che si basano su un unico formato non hanno scelto Windows Media, e ciò anche ben dopo l’inizio dell’asserito abuso. Infatti, la Apple non si avvarrebbe della tecnologia multimediale Windows né per il suo prodotto iPod né per il suo periodico musicale on line iTunes. Inoltre gli ideatori di software avrebbero spiegato alla Commissione di utilizzare in media «due dei tre complessi di API più importanti (Windows, Real o QuickTime)». In sede di replica la Microsoft, sostenuta sul punto da DMDsecure e a., riferendosi ad un rapporto elaborato da uno dei suoi esperti (allegato C.16 alla replica) sostiene che i lettori multimediali potrebbero subire un’«oscillazione» solo se, in primo luogo, l’uso di più lettori multimediali generasse ingenti spese per gli utenti o per i fornitori di contenuti e, in secondo luogo, se i lettori multimediali fossero stati percepiti come omogenei per le loro caratteristiche intrinseche e per il contenuto cui permettono di accedere. Orbene, nel caso di specie non si è verificata nessuna di queste due condizioni. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che la previsione contenuta al punto 984 della decisione impugnata, secondo cui in un «futuro prossimo» si sarebbe verificata un’«oscillazione» a favore del formato Windows Media, è contraddetta dai fatti e dagli elementi del fascicolo, i quali proverebbero che, in realtà, i fornitori di contenuti continuano a ricorrere a formati diversi, che i lettori multimediali terzi, lungi dall’essere spariti dal mercato, sono in piena espansione e che i consumatori non sono costretti a utilizzare Windows Media Player. A questo proposito, in primo luogo, la Microsoft osserva che secondo l’indagine di mercato del 2003, su dodici fornitori che codificavano i propri contenuti in formati Windows Media, dieci lo facevano anche in formati diversi. Per esempio, molti fornitori di contenuti continuerebbero a ricorrere a formati elaborati da Apple, RealNetworks o altri distributori. Uno studio vertente sui 1000 siti Internet più visitati negli Stati Uniti durante il periodo 2001-2004 dimostrerebbe che il numero di siti «con un contenuto multimediale qualsiasi» è aumentato del 47%, mentre il numero di siti che utilizzavano i formati RealNetworks è aumentato del 59%, e quello dei siti che utilizzano i formati QuickTime del 79%. In secondo luogo, la Microsoft afferma che i costruttori OEM continuano ad offrire più lettori multimediali sui PC da essi venduti. Infatti, nel maggio 2004 la media dei lettori multimediali terzi installati sui computer domestici o destinati agli uffici di piccole dimensioni, venduti dai principali costruttori OEM, si sarebbe attestata in 4,3 per i modelli americani e in 2,4 per i modelli europei. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che la media dei lettori multimediali utilizzati da ciascun utente ogni mese è passata da 1,5 alla fine del 1999 a 2,1 nel 2004. A suo avviso la Commissione non può trarre argomenti dal fatto che il numero di utenti di Windows Media Player cresce. Quel che rileva, secondo la Microsoft, è sapere se il numero di utenti di altri formati sia sufficiente affinché i fornitori di contenuti siano interessati a codificare i propri prodotti in tali formati. Peraltro, la Microsoft contesta la fondatezza dell’analogia che la Commissione fa con Netscape Navigator. La Microsoft aggiunge che la teoria dell’esclusione dei concorrenti dal mercato seguita dalla Commissione difetta con evidenza di oggettività. Dalla decisione impugnata emergerebbe infatti che tale teoria è applicabile solo nel caso in cui la funzionalità multimediale abbinata a Windows viene sviluppata dalla Microsoft. In particolare, essa non sarebbe applicabile al periodo 1995-1998, quando in Windows era integrato il lettore multimediale in streaming della RealNetworks. La DMDsecure e a., l’ACT, la TeamSystem, la Mamut e la Exor deducono in sostanza gli stessi argomenti della Microsoft. La Commissione in primo luogo ricorda le osservazioni contenute al punto 841 della decisione impugnata e sostiene che da «ben noti precedenti» risulta che il semplice fatto che un’impresa in posizione dominante proceda alla vendita abbinata di un prodotto distinto con un prodotto dominante permette di affermare che esiste un effetto di esclusione della concorrenza sul detto mercato. Nel caso di specie, alla luce delle peculiarità del mercato, essa avrebbe però ritenuto che «vi [erano] validi motivi per non dare per scontato, senza un’analisi suppletiva, che la vendita collegata di Windows Media Player costitui[sse] un comportamento idoneo, per sua natura, a limitare la concorrenza». Essa precisa di aver ritenuto che il comportamento censurato non era abusivo in quanto tale, ma che occorreva analizzarlo «nel suo specifico contesto di mercato». La Commissione si sorprende che la Microsoft le contesti di essersi preoccupata di esaminare l’effetto reale di esclusione dei concorrenti derivante dalla vendita abbinata di cui si tratta, e ritiene che la dimostrazione di tale effetto di esclusione in un caso in cui di solito esso viene presunto non implica che essa abbia applicato una nuova teoria giuridica. La Commissione sostiene di aver rilevato, in esito alla sua analisi, che la «Microsoft [falsava] il normale processo della concorrenza» (punto 980 della decisione impugnata) e che «esisteva quindi un rischio significativo che la prassi di vendita abbinata del lettore Windows Media Player con Windows portasse ad un indebolimento della concorrenza tale da non garantire più, nel prossimo futuro, il mantenimento di una struttura di concorrenza effettiva» (punto 984 della decisione impugnata). Contrariamente a quanto affermato dalla Microsoft, la Commissione nega di aver dichiarato, al punto 984 della decisione impugnata o in alcuna altra parte della stessa, che il comportamento abusivo in oggetto avrebbe portato, in un prossimo futuro, alla scomparsa di tutti i lettori multimediali terzi. Essa sostiene di aver dimostrato che la Microsoft «alterava le scelte e gli incentivi dei partecipanti al mercato attraverso la sua vendita abbinata» e ritiene che questa distorsione del processo concorrenziale equivalga ad una restrizione della concorrenza ai sensi della giurisprudenza, «in quanto idonea ad escludere la concorrenza». Essa aggiunge di aver anche analizzato gli effetti reali di esclusione dei concorrenti provocati dal comportamento abusivo della Microsoft sulla base di dati relativi all’evoluzione del mercato. Riferendosi al punto 944 della decisione impugnata, essa sostiene che tali dati rivelano invariabilmente una tendenza a favore dell’uso di Windows Media Player e dei formati Windows Media, e confermano che si è già verificato un certo grado di esclusione sul mercato. La Commissione contesta poi l’affermazione della Microsoft secondo cui quest’ultima avrebbe adottato tutte le misure necessarie per fare in modo che la vendita abbinata in esame non provocasse l’esclusione dal mercato dei lettori multimediali concorrenti di Windows Media Player. Essa sostiene che questo comportamento abusivo era iniziato nel maggio 1999 ed era ancora in atto al momento del deposito del controricorso. La Commissione osserva che la transazione americana è stata stipulata solo nel novembre 2001, mentre le misure in attuazione della stessa sono state adottate solo tra agosto e settembre 2002. Inoltre, dette misure sarebbero manifestamente insufficienti a rimediare all’abuso costituito dalla vendita abbinata constatata della decisione impugnata. Quanto ai diversi metodi di distribuzione dei lettori multimediali concorrenti menzionati dalla Microsoft, la Commissione, richiamandosi ai punti 849-877 della decisione impugnata, spiega che essi non permettono a questi lettori di raggiungere il grado di onnipresenza che la Microsoft può garantire a Windows Media Player grazie alla vendita abbinata controversa. Peraltro, la Commissione ricorda le osservazioni relative all’esclusione della concorrenza da essa fatte nella decisione impugnata, in particolare ai punti 844-846 e 879-882. Sostenuta su questo punto dalla SIIA, la Commissione ritiene che la sua constatazione secondo la quale la vendita abbinata rischia di escludere la concorrenza dal mercato non sia speculativa, bensì basata su una valutazione di fatto delle peculiarità di tale mercato, nonché degli incentivi per i fornitori di contenuti e gli ideatori di software. A suo avviso, dalla sentenza del Tribunale 23 ottobre 2003, causa T-65/98, Van den Bergh Foods/Commissione (Racc. pag. II-4653) deriva che si può tener conto delle probabili reazioni dei terzi — e in particolare dei concorrenti o dei clienti — all’azione unilaterale di un’impresa dominante per valutare se detta azione sia idonea a provocare un’esclusione della concorrenza. Nel caso di specie, sarebbe innegabile che la Microsoft non offre ai clienti la scelta di acquistare Windows senza Windows Media Player. Inoltre, la vendita abbinata in questione avrebbe un’influenza diretta sui terzi, interferendo quindi sulla loro libera scelta (punti 845, 851, 870, 883, 884 e 895 della decisione impugnata). In proposito, facendo rinvio ai punti 879-896 della decisione impugnata, la Commissione ricorda di aver analizzato in maniera dettagliata l’impatto del comportamento censurato, in particolare inviando lunghi questionari ad un gran numero di fornitori di contenuti, di ideatori di software e di proprietari di contenuti. Le risposte ai questionari le avrebbero permesso di giungere alle seguenti conclusioni: — tutti i fornitori di contenuti che hanno risposto ai questionari hanno spiegato che la creazione di un certo contenuto per più di una tecnologia genera costi aggiuntivi (punto 884 della decisione impugnata); — gli stessi fornitori di contenuti hanno considerato che il numero di utenti di una determinata tecnologia e la presenza di un software client multimediale sui PC costituivano fattori determinanti per la scelta della tecnologia da supportare (punto 886 della decisione impugnata); — alcuni di essi hanno persino dichiarato che il numero di utenti di una data tecnologia era il «fattore più importante, e di gran lunga» (punto 889 della decisione impugnata); — finché l’uso di lettori multimediali resta significativo, per i fornitori di contenuti può risultare vantaggioso, rispetto ai costi, supportare formati supplementari (punto 890 della decisione impugnata); — gli ideatori di software hanno dato risposte analoghe a quelle dei fornitori di contenuti (punti 893-896 della decisione impugnata); — infatti, su tredici ideatori di software, dodici hanno risposto affermativamente quando è stato chiesto loro se i costi aggiuntivi legati al fatto di «supportare formati multipli» avrebbero potuto in futuro pesare sulla loro decisione di ideare applicazioni per tecnologie diverse da Windows Media (punto 890 della decisione impugnata); — abbinando la vendita di Windows a Windows Media Player, la Microsoft garantisce ai fornitori di contenuti e agli ideatori di software che gli utenti finali saranno in grado di leggere il loro contenuto, o in altri termini che essi potranno raggiungere un vasto pubblico; l’onnipresenza di Windows Media Player sui PC clienti configurati con sistema operativo Windows garantisce pertanto alla Microsoft un vantaggio concorrenziale indipendentemente dalle qualità intrinseche del prodotto (punto 891 della decisione impugnata). Infine, la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft secondo cui la teoria seguita nel caso di specie non tiene conto di alcuni fattori rilevanti e si basa su previsioni contraddette dai fatti. A questo proposito, in primo luogo, la Commissione nega di aver «ignorato i fattori che portano i fornitori di contenuti a utilizzare formati diversi dal formato Windows media». Essa afferma che, nelle richieste di informazioni inviate loro, non aveva evocato unicamente il problema del «grado di presenza» di un lettore multimediale e che, nella decisione impugnata, non aveva sostenuto che tale grado di presenza era l’unico fattore rilevante, ma si è limitata a constatarne l’importanza. In ogni caso, la Microsoft ammette che i fornitori di contenuti tengono in considerazione questo fattore al momento di scegliere il formato di codificazione dei propri prodotti, e riconosce quindi implicitamente che «la ineguagliata onnipresenza ottenuta mediante la [sua] vendita abbinata (…) falsa la suddetta [scelta]». La Commissione aggiunge che dalle questioni poste ai fornitori di contenuti e agli ideatori di software emerge che questi terzi procedono effettivamente ad una ponderazione e accordano un’importanza maggiore ai costi dovuti al supporto di più tecnologie che non ai vantaggi che ne derivano. La Commissione osserva che, come spiegato dalla stessa Microsoft, «codificare un contenuto diffuso in streaming in più formati [era] dispendioso e [richiedeva] tempo ai fornitori di contenuti» (punto 883 della decisione impugnata), e fa riferimento ad alcuni elementi raccolti nel corso dell’indagine di mercato del 2003 (punto 884 della decisione impugnata). Il costo del supporto di più tecnologie, pur non essendo l’unico fattore determinante nella scelta, da parte dei fornitori di contenuti, di ricorrere o meno alla codificazione in più formati, sarebbe con evidenza un elemento importante che essi tengono in considerazione. La Commissione contesta anche di aver raccolto, durante l’indagine di mercato del 2003, prove che dimostravano che i costi necessari per rendere disponibili contenuti in un determinato formato multimediale rappresentavano solo una frazione insignificante delle spese complessive. Al contrario, dalle informazioni da essa ottenute deriverebbe che i costi collegati alla preparazione dei contenuti sarebbero ingenti. La Commissione contesta peraltro la fondatezza delle osservazioni contenute nel rapporto figurante nell’allegato C.16 alla replica (v. supra, punto 1002). Innanzi tutto essa ricorda che la decisione impugnata dimostra che la possibilità di scaricare da Internet non può compensare l’onnipresenza acquisita da Windows Media Player grazie alla vendita abbinata controversa, e che tale onnipresenza altera gli incentivi dei fornitori di contenuti. Inoltre, essa precisa che la sua conclusione relativa all’esistenza di un abuso di posizione dominante non si basa sulla constatazione di una totale eliminazione della concorrenza o del «ribaltamento» del mercato. Infine, essa afferma che l’autore di detto rapporto, in primo luogo, non adduce prove a sostegno della sua tesi, in secondo luogo, non tiene conto di diversi importanti aspetti del caso di specie, come «le distorsioni provocate sugli effetti di rete dallo sfruttamento del monopolio» e, in terzo luogo, non dimostra che le condizioni che asserisce essere necessarie per il «ribaltamento» del mercato non sono soddisfatte nel caso di specie. In secondo luogo, la Commissione, sostenuta sul punto dalla SIIA, contesta l’affermazione della Microsoft secondo cui l’analisi dell’esclusione della concorrenza effettuata nella decisione impugnata sarebbe contraddetta dai fatti. Innanzi tutto, essa ribadisce che la Microsoft fa una presentazione erronea del punto 984 della decisione impugnata, poiché quest’ultimo non parla di un «ribaltamento» del mercato, ma indica semplicemente che la vendita abbinata praticata dalla Microsoft rischia di compromettere la struttura della concorrenza sul mercato dei lettori multimediali. Inoltre, la Commissione sostiene che i dati commerciali da essa utilizzati nella decisione impugnata rivelano invariabilmente una tendenza a favore dell’uso di Windows Media Player e dei formati Windows Media a discapito dei principali lettori multimediali concorrenti (punti 906-942 della decisione impugnata). Da questi dati risulterebbe che, fino al secondo trimestre del 1999, RealPlayer era il numero uno sul mercato e contava circa il doppio degli utenti di Windows Media Player e di QuickTime (punto 906 della decisione impugnata). Per contro, a partire dal secondo trimestre del 1999 fino al secondo trimestre del 2002, il numero complessivo di utenti di Windows Media Player era aumentato di circa 39 milioni, vale a dire una crescita quasi pari alla progressione cumulativa del numero di utenti dei lettori della RealNetworks e della Apple (punto 907 della decisione impugnata). Dati più recenti della Nielsen/NetRatings mostrerebbero che Windows Media Player ha acquisito un nettissimo vantaggio su RealPlayer (oltre il 50% in più di utenti unici) e su QuickTime (oltre tre volte in più di utenti unici) e che tale vantaggio era ulteriormente aumentato tra l’ottobre 2002 e il gennaio 2004 (punto 922 della decisione impugnata). La tendenza sopra descritta sarebbe paragonabile a quella del mercato dei navigatori Internet, oggetto della procedura per violazione del diritto antitrust statunitense. Secondo la Commissione, la Microsoft non nega questi dati, ma ne presenta di nuovi, alcuni dei quali successivi all’adozione della decisione impugnata e che pertanto non possono essere tenuti in considerazione. Infine, la Commissione sostiene che, in ogni caso, l’effetto di esclusione della concorrenza rilevato nella decisione impugnata è confermato da dati più recenti. Infatti, in primo luogo, quanto ai dati relativi ai fornitori di contenuti presentati dalla Microsoft (v. supra, punto 1004), la Commissione spiega che la ricorrente non li comprova affatto e ne effettua una presentazione fuorviante. In proposito, essa sottolinea che è evidente come, durante il periodo 2001-2004, il numero di siti Internet che offrivano un contenuto multimediale «qualsiasi» è aumentato, cosicché non è sorprendente che esistano più siti Internet che offrono formati diversi da Windows Media. Essa aggiunge che la Microsoft omette di menzionare il fatto che, nello stesso periodo, i siti Internet che supportavano il formato Windows Media erano aumentati del 141%. La Microsoft non fornirebbe neppure indicazioni in merito alla quantità effettiva di contenuti in formato diverso da Windows Media offerti dai siti Internet in questione né all’uso reale dei contenuti nei suddetti formati multimediali. In secondo luogo, secondo la Commissione i dati relativi al numero medio di lettori multimediali preinstallati sui PC clienti dai costruttori sono inconcludenti (v. supra, punto 1005). In ogni caso, dagli elementi presentati dalla Microsoft emerge che oltre il 70% dei PC venduti in Europa e oltre l’80% dei PC venduti nel mondo contengono generalmente un solo lettore multimediale e che, a causa della vendita abbinata in parola, si tratta sempre del lettore Windows Media Player. La Commissione aggiunge che, nei limiti in cui i costruttori OEM preinstallano lettori multimediali concorrenti sui PC, tale preinstallazione è «oscurata» dal fatto che Windows Media Player è presente automaticamente sul 95% dei PC venduti nel mondo. Infine, essa sostiene che i dati della Microsoft non sono affidabili, in quanto si riferiscono in particolare a lettori multimediali concorrenti che sono stati preinstallati sulla base di «legacy deals» (contratti giunti a scadenza) che non sono stati rinnovati, nonché a software che non possono essere considerati lettori multimediali in streaming. In terzo luogo, la Commissione sostiene che esiste una netta tendenza a favore dell’uso di Windows Media Player e del formato Windows Media. I dati della Nielsen/NetRatings relativi all’uso dei lettori multimediali negli Stati Uniti dimostrerebbero che, nel marzo 2005, la percentuale di uso di Windows Media Player aveva superato l’80%, quella di RealPlayer era precipitata a meno del 40% e quella di QuickTime rappresentava solamente poco più del 10%. Sempre dai dati recenti della Nielsen/NetRatings deriverebbe che la quota di utenti esclusivi di Windows Media Player è costantemente aumentata, passando dal 53 al 55% degli utenti che attualmente ricorrono esclusivamente a tale lettore, contro il 10-13% per RealPlayer, e il 3-4% per QuickTime Player. In risposta all’affermazione della Microsoft secondo cui la tesi dell’esclusione dei concorrenti dal mercato sarebbe priva di obiettività, in quanto non è stata applicata quando in Windows era integrato il lettore multimediale della RealNetworks (v. supra, punto 1007), la Commissione fa rinvio al punto 818 della decisione impugnata e osserva che non può esserle impedito di perseguire una determinata violazione del diritto comunitario della concorrenza per il fatto che essa non ha perseguito un’altra eventuale violazione. La SIIA formula in sostanza gli stessi argomenti della Commissione. La Audiobanner.com sostiene che la vendita abbinata di cui si tratta ha un impatto negativo sull’investimento, da parte di terzi, nelle tecnologie concorrenti a quelle della Microsoft, sull’innovazione nel settore del multimediale digitale diffuso in streaming e sui consumatori. Riguardo a quest’ultimo punto, essa insiste sul fatto che la vendita abbinata ostacola la concorrenza sulla base del merito. Giudizio del Tribunale La Microsoft afferma, in sostanza, che la Commissione non ha dimostrato che l’integrazione di Windows Media Player nel sistema operativo Windows per PC clienti determinava una restrizione della concorrenza, e pertanto non si può ritenere presente nel caso di specie il quarto elemento costitutivo di una vendita abbinata abusiva, come indicato al punto 794 della decisione impugnata. In particolare, la Microsoft sostiene che la Commissione, ammettendo di non trovarsi di fronte ad un caso classico di vendita abbinata, ha dovuto applicare una teoria nuova e altamente speculativa, basandosi su un’analisi previsionale delle eventuali reazioni di terzi, per giungere alla conclusione che la vendita abusiva in esame era idonea a restringere la concorrenza. Il Tribunale considera gli argomenti della Microsoft infondati e basati su una lettura selettiva e inesatta della decisione impugnata. Detti argomenti, infatti, si concentrano essenzialmente sulla seconda delle tre parti del ragionamento della Commissione esposto ai punti 835-954 della decisione impugnata. In realtà, deve necessariamente rilevarsi che nella decisione impugnata la Commissione ha chiaramente dimostrato, in particolare, che il fatto che dal maggio 1999 la Microsoft proponesse ai costruttori OEM solo la versione di Windows abbinata a Windows Media Player, perché fosse preinstallata sui PC clienti, ha avuto la conseguenza inevitabile di influenzare i rapporti sul mercato tra la Microsoft, i costruttori OEM e i fornitori di lettori multimediali terzi, modificando in modo sensibile l’equilibrio della concorrenza a favore della Microsoft e a discapito degli altri operatori. Come già rilevato al punto 868 della presente sentenza, il fatto che la Commissione abbia esaminato gli effetti concreti già prodotti sul mercato dalla vendita abbinata in parola, nonché il modo in cui quest’ultimo era destinato ad evolversi, invece di limitarsi a considerare — come fa di solito nei casi in tema di vendita abbinata abusiva — che tale vendita abbinata ha di per sé un effetto di esclusione sul mercato, non vuol dire che essa abbia adottato una nuova teoria giuridica. L’analisi compiuta dalla Commissione del requisito relativo alla restrizione della concorrenza parte dal punto 841 della decisione impugnata, nel quale essa asserisce che nella causa in esame esistono validi motivi che portano a non dare per scontato, senza un’analisi suppletiva, che la vendita collegata di Windows Media Player costituisca un comportamento idoneo, per sua natura, a limitare la concorrenza (v. supra, punto 977). In sostanza, la conclusione cui la Commissione è pervenuta al riguardo si basa sul rilievo che il fatto di abbinare Windows Media Player al sistema operativo Windows per PC clienti — sistema operativo che è preinstallato sulla grande maggioranza dei PC clienti venduti nel mondo — senza che sia possibile rimuovere il primo dal secondo, fa sì che Windows Media Player tragga benefici dall’onnipresenza del suddetto sistema operativo sui PC clienti, onnipresenza che le altre modalità di distribuzione dei lettori multimediali non sono in grado di controbilanciare. Il Tribunale ritiene che questo rilievo, oggetto della prima parte del ragionamento della Commissione (v. punti 843-878 della decisione impugnata, come sintetizzati ai punti 979-982 della presente sentenza), sia pienamente fondato. Infatti, in primo luogo, è evidente che la vendita abbinata in esame ha conferito al lettore Windows Media Player una presenza senza eguali sui PC clienti nel mondo, consentendogli di ottenere automaticamente un livello di penetrazione sul mercato corrispondente a quello del sistema operativo Windows per PC clienti, senza dover competere con i prodotti concorrenti sulla base dei meriti. Al riguardo, occorre ricordare che è pacifico che la quota della Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti è superiore al 90%, e che la grande maggioranza delle vendite di sistemi operativi Windows per PC clienti (ossia circa il 75%) avviene tramite il canale dei costruttori OEM, i quali preinstallano detti sistemi operativi sui PC clienti da essi assemblati e distribuiti. Difatti, come emerge dai dati menzionati al punto 843 della decisione impugnata, nel 2002 la Microsoft deteneva una quota pari al 93,8% in termini di unità vendute sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti (v. anche il punto 431 della decisione impugnata) e Windows — e conseguentemente Windows Media Player — era preinstallato su 196 dei 207 milioni di PC clienti che sono stati venduti in tutto il mondo nel periodo compreso tra l’ottobre 2001 e il marzo 2003. Come verrà spiegato più in dettaglio qui di seguito, nessun lettore multimediale terzo sarebbe in grado di raggiungere un simile livello di penetrazione del mercato senza beneficiare del vantaggio in termini di distribuzione di cui Windows Media Player gode grazie all’uso che la Microsoft fa del proprio sistema operativo Windows per PC clienti. Occorre aggiungere che l’offerta cumulativa del sistema operativo Windows e del lettore NetShow 2.0, effettuata dalla Microsoft dal giugno 1998, non garantiva a quest’ultimo lettore lo stesso livello di presenza sui PC clienti. Infatti, come già indicato ai punti 837 e 936 della presente sentenza, NetShow 2.0 era incluso nel CD di installazione di Windows 98, ma l’installazione di tale lettore non era prevista da nessuna delle quattro installazioni predefinite del suddetto sistema. In altri termini, gli utenti dovevano provvedere ad installare NetShow 2.0 separatamente e potevano decidere di non farlo. Nello stesso senso va rilevato che la suddetta offerta cumulativa non impediva ai distributori di lettori multimediali terzi di fare concorrenza alla Microsoft sulla base delle qualità intrinseche dei loro prodotti né impediva ai costruttori OEM di sfruttare tale concorrenza. In secondo luogo, è evidente, come rilevato correttamente dalla Commissione al punto 845 della decisione impugnata, che «gli utenti che trovano [Windows Media Player] preinstallato sui loro PC clienti sono in generale meno propensi a utilizzare un lettore multimediale alternativo, in quanto hanno già un’applicazione che fornisce questa funzionalità di lettore di contenuto multimediale in streaming». Si deve pertanto considerare che, in assenza della vendita abbinata controversa, i consumatori che avessero voluto disporre di un lettore multimediale in streaming sarebbero stati indotti a sceglierne uno tra quelli offerti sul mercato. A questo proposito, va ricordata la circostanza cui si riferisce la Commissione ai punti 119, 848, 869 e 956 della decisione impugnata, ossia l’importanza che gli utenti attribuiscono alla possibilità di acquistare PC clienti o sistemi «pronti all’uso» (out of the box), che cioè possono essere installati e utilizzati con uno sforzo minimo. Così, il fornitore il cui software è preinstallato sui PC clienti e che viene automaticamente lanciato nel momento in cui si avvia il PC dispone con evidenza di un vantaggio concorrenziale su tutti gli altri fornitori di prodotti analoghi. In terzo luogo, il Tribunale ritiene che giustamente, al punto 857 della decisione impugnata, la Commissione ha constatato che il comportamento censurato dissuadeva i costruttori OEM dal preinstallare lettori multimediali concorrenti sui PC clienti da essi venduti. Infatti, da un lato, come rilevato al punto 851 della decisione impugnata, i costruttori OEM sono restii ad aggiungere un secondo lettore multimediale nell’assemblaggio proposto ai consumatori, dal momento che questo secondo lettore utilizza delle capacità del disco rigido del PC clienti offrendo però funzionalità sostanzialmente analoghe a quelle di Windows Media Player, ed è improbabile che i consumatori siano disposti a pagare un prezzo più elevato per simile aggiunta. Dall’altro lato, la presenza di più lettori multimediali in streaming su uno stesso PC clienti comporta un rischio di confusione per gli utenti e una lievitazione dei costi di assistenza alla clientela nonché delle spese per le verifiche (v. punto 852 della decisione impugnata). Al riguardo va osservato che, durante il procedimento amministrativo, la stessa Microsoft ha sottolineato che i costruttori OEM operano generalmente su margini di profitto ridotti e preferiscono quindi evitare di dover sostenere simili costi (v. nota n. 1006 della decisione impugnata). Pertanto, la conseguenza diretta e immediata dell’immissione sul mercato della versione abbinata di Windows e Windows Media Player, quale unica versione del sistema operativo Windows che poteva essere preinstallata sui nuovi PC clienti da parte dei costruttori OEM, è stata quella di sottrarre a questi ultimi la possibilità, di cui prima godevano, di assemblare i prodotti in base a quanto essi ritenevano essere più allettante per i consumatori, e più in particolare, di impedire loro di scegliere un lettore concorrente di Windows Media Player quale unico lettore multimediale. Riguardo a quest’ultimo punto, va ricordato che all’epoca RealPlayer godeva di un notevole vantaggio commerciale come prodotto leader sul mercato. Come riconosciuto dalla stessa Microsoft, solo nel 1999 essa è riuscita a sviluppare un lettore multimediale in streaming con prestazioni sufficienti di ricezione in streaming, mentre il suo lettore precedente, ossia NetShow, «non [godeva] di popolarità presso i consumatori perché non funzionava troppo bene» (punto 819 della decisione impugnata). Va altresì ricordato che tra l’agosto 1995 e il luglio 1998 i prodotti della RealNetworks — ossia RealAudio Player prima, e RealPlayer poi — venivano distribuiti congiuntamente con Windows. È pertanto possibile affermare che, se la Microsoft non avesse adottato il comportamento censurato, la concorrenza tra RealPlayer e Windows Media Player sarebbe stata determinata sulla base delle qualità intrinseche dei due prodotti. Occorre aggiungere che, anche se alcuni distributori di lettori multimediali concorrenti della Microsoft riuscissero a concludere con i costruttori OEM un accordo per la preinstallazione del loro prodotto, continuerebbero comunque a trovarsi in una posizione concorrenziale sfavorevole rispetto a quella della ricorrente. Infatti, da un lato, poiché Windows Media Player non può essere rimosso dai costruttori OEM o dagli utenti dell’insieme costituito da Windows e Windows Media Player, il lettore multimediale terzo non sarebbe comunque l’unico lettore multimediale presente sul PC clienti. In particolare, la vendita abbinata in questione impedisce ai distributori di lettori multimediali terzi di competere a questo scopo con la Microsoft sulla base delle qualità intrinseche dei prodotti. Dall’altro lato, essendo limitato il numero di lettori multimediali che i costruttori OEM sono disposti a preinstallare sui PC clienti, i distributori di lettori multimediali terzi si fanno concorrenza reciproca per ottenere la preinstallazione mentre, grazie alla vendita abbinata in parola, la Microsoft evita tale competizione nonché gli elevati costi aggiuntivi che questa comporta. Riguardo a quest’ultimo punto, deve rinviarsi al punto 856 della decisione impugnata, in cui la Commissione menziona l’accordo di distribuzione relativo a RealPlayer concluso nel 2001 tra la RealNetworks e la Compaq, nonché del fatto che la Microsoft ha ammesso, durante il procedimento amministrativo, che la RealNetworks pagava i costruttori OEM perché accettassero di preinstallare i suoi prodotti. Dai suddetti diversi rilievi emerge che la Commissione era legittimata a dichiarare che «la possibilità di concludere accordi di distribuzione con i costruttori [costituiva] un mezzo di distribuzione dei lettori multimediali meno efficace rispetto alla vendita abbinata praticata dalla Microsoft» (punto 859 della decisione impugnata). In quarto luogo, il Tribunale considera che sempre giustamente la Commissione ha constatato che le modalità di distribuzione dei lettori multimediali diverse dalla preinstallazione da parte dei costruttori non permetteva di controbilanciare l’onnipresenza di Windows Media Player (punti 858-876 della decisione impugnata). Da un lato, quanto alla possibilità di scaricare lettori multimediali da Internet, è ben vero che tale modalità di distribuzione permette di raggiungere un elevato numero di utenti, ma essa non è efficace quanto la preinstallazione da parte dei costruttori. Infatti, in primo luogo la possibilità di essere scaricati da Internet non garantisce ai lettori multimediali concorrenti una distribuzione pari a quella di Windows Media Player (punto 861 della decisione impugnata). In secondo luogo, a differenza dell’uso del prodotto preinstallato, scaricare da Internet viene percepito come un’operazione complicata da un numero tutt’altro che trascurabile di utenti. In terzo luogo, come la Commissione rileva al punto 866 della decisione impugnata, moltissimi tentativi di scaricare da Internet falliscono, oltre il 50% secondo i test realizzati dalla RealNetworks nel 2003. Se è vero che la trasmissione a banda larga accelera il download rendendolo meno complicato, deve però rilevarsi che nel 2002 solo un sesto degli utenti europei dotati di accesso ad Internet disponevano di connessione a banda larga (punto 867 e nota n. 1037 della decisione impugnata). In quarto luogo, è probabile che gli utenti abbiano la tendenza a ritenere che un lettore multimediale integrato nel PC clienti da essi acquistato funzionerà meglio di un prodotto da essi stessi installato (punto 869 della decisione impugnata). Infine, in quinto luogo, deve rilevarsi che nella maggior parte delle imprese i dipendenti non hanno diritto di scaricare software da Internet, perché questo complica i compiti dei gestori di rete (ibidem). Alcuni dati forniti dalla stessa Microsoft durante il procedimento amministrativo, e menzionati ai punti 909-911 della decisione impugnata, confermano che scaricare da Internet non costituisce una modalità di distribuzione altrettanto efficace quanto la preinstallazione da parte dei costruttori OEM. Infatti, la Microsoft ha spiegato, da un lato, che 8,8 milioni di esemplari del suo lettore WMP 6 sono stati scaricati nei dodici mesi successivi al suo lancio sul mercato e, dall’altro lato, che essa aveva venduto 7,9 milioni di sistemi operativi Windows 98 SE tra il luglio e il settembre 1999. In altri termini, nel giro di tre mesi, grazie alla vendita abbinata con il sistema operativo Windows, WMP 6 aveva ottenuto quasi lo stesso livello di diffusione raggiunto in un anno mediante la possibilità di scaricare da Internet. Sempre a proposito della possibilità di scaricare da Internet, occorre aggiungere, come indicato dalla Commissione al punto 870 della decisione impugnata, che sebbene essa costituisca una modalità di distribuzione dei lettori multimediali tecnicamente poco costosa, i distributori debbono però mobilitare notevoli risorse per «superare l’inerzia degli utenti finali e persuaderli ad ignorare la presenza del lettore [Windows Media Player] preinstallato». Dall’altro lato, riguardo alle altre modalità di distribuzione dei lettori multimediali in streaming citate nella decisione impugnata, ossia l’abbinamento del lettore ad altri software o a servizi di accesso ad Internet nonché la vendita al dettaglio, basta rilevare che la Microsoft non deduce alcun argomento atto a confutare la valutazione della Commissione secondo cui tali modalità sono unicamente una «soluzione di ripiego, non in grado di competere con l’efficacia della preinstallazione del software sui PC clienti [configurati con sistema operativo Windows]» (punti 872-876 della decisione impugnata). Da quanto precede risulta che la Commissione ha sufficientemente dimostrato, nell’analisi contenuta ai punti 843-878 della decisione impugnata, la quale costituisce la prima parte del suo ragionamento, che la vendita abbinata di Windows e Windows Media Player dal maggio 1999 aveva inevitabilmente prodotto conseguenze significative sulla struttura della concorrenza. Detta prassi, infatti, ha permesso alla Microsoft di ottenere un vantaggio senza eguali in termini di distribuzione per il proprio prodotto e di garantire l’onnipresenza di Windows Media Player sui PC clienti in tutto il mondo, dissuadendo in tal modo gli utenti dal ricorrere a lettori multimediali terzi e i costruttori OEM dal preinstallare tali lettori sui PC clienti. È vero, come sostiene la Microsoft, che molti costruttori OEM continuano ad aggiungere lettori multimediali terzi nell’assemblaggio proposto ai consumatori. È anche pacifico che il numero di lettori multimediali, così come l’uso di più lettori sono in crescita costante. Questi elementi, però, non invalidano la conclusione della Commissione secondo cui il comportamento censurato era idoneo ad indebolire la concorrenza ai sensi della giurisprudenza. Infatti, dal maggio 1999, i distributori di lettori multimediali terzi non sono più stati in grado di competere, tramite i costruttori OEM per sostituire a Windows Media Player i propri prodotti come unico lettore multimediale presente sui PC clienti da questi assemblati e venduti. Va poi osservato che la fondatezza dei rilievi sopra effettuati è confermata da alcuni dati esaminati dalla Commissione nell’ambito della terza parte del suo ragionamento. Più in particolare, come verrà spiegato ai punti 1080-1084 della presente sentenza, i dati menzionati ai punti 905-926 della decisione impugnata dimostrano una netta tendenza a favore dell’uso di Windows Media Player a discapito dei lettori multimediali concorrenti. Va aggiunto che dalle informazioni comunicate dalla stessa Microsoft durante il procedimento amministrativo, menzionate ai punti 948-951 della decisione impugnata, emerge che la sensibile progressione nell’uso di Windows Media Player non può essere attribuita al fatto che tale lettore avrebbe una qualità superiore a quella dei lettori concorrenti, o al fatto che questi ultimi, e in particolare RealPlayer, presentino difetti. Alla luce delle considerazioni che precedono, deve concludersi che le constatazioni fatte dalla Commissione nell’ambito della prima parte del suo ragionamento sono di per sé sufficienti a dimostrare che il quarto elemento costitutivo di una vendita abbinata abusiva è presente nel caso di specie. Tali osservazioni non sono basate su una teoria nuova o altamente speculativa, ma sulla natura del comportamento censurato, sulle condizioni del mercato nonché sulle caratteristiche essenziali dei prodotti di cui trattasi. Esse si basano su elementi di prova precisi, affidabili e coerenti, dei quali la Microsoft, limitandosi a sostenere che si tratta di semplici congetture, non è riuscita a dimostrare il carattere erroneo. Da quanto precede deriva che non occorre esaminare gli argomenti dedotti dalla Microsoft contro le constatazioni effettuate dalla Commissione nell’ambito delle altre due parti del suo ragionamento. Il Tribunale ritiene però che occorra affrontarle in sintesi. Nella seconda parte del suo ragionamento, la Commissione mira a dimostrare che l’onnipresenza di Windows Media Player dovuta al suo abbinamento a Windows può avere un impatto non irrilevante sui fornitori di contenuti e sugli ideatori di software. La tesi sostenuta dalla Commissione si basa sul fatto che il mercato dei lettori multimediali in streaming è caratterizzato da significativi effetti di rete indiretti o, per riprendere l’espressione utilizzata dal sig. Gates, sull’esistenza di un «ciclo di retroazione positivo» (punto 882 della decisione impugnata). Con tale espressione si allude al fenomeno per cui più è elevato il numero di utenti di una piattaforma software, maggiori sono gli investimenti nello sviluppo di prodotti compatibili con tale piattaforma, il che a sua volta consolida la popolarità della suddetta piattaforma presso gli utenti. Il Tribunale considera che la Commissione aveva ragione a ritenere che tale fenomeno fosse presente nel caso di specie e a rilevare che i fornitori di contenuti e gli ideatori di software sceglievano la tecnologia per la quale sviluppare i loro prodotti sulla base delle percentuali di installazione e di uso dei lettori multimediali (punto 879 della decisione impugnata). La Commissione correttamente ha dichiarato, da un lato, che i suddetti operatori tendevano a preferire l’uso di Windows Media Player perché questo lettore permetteva loro di raggiungere la grande maggioranza degli utenti di PC clienti in tutto il mondo e, dall’altro lato, che la diffusione di contenuti e di applicazioni compatibili con un determinato lettore multimediale costituiva di per sé un fattore importante di concorrenza, in quanto incrementava la popolarità del detto lettore multimediale, cosa che a sua volta favoriva l’uso della sottostante tecnologia multimediale, tra cui i codecs, i formati (compreso il formato DRM) e i software server (punti 880 e 881 della decisione impugnata). In primo luogo, per quanto riguarda più in particolare alcuni effetti della vendita abbinata sui fornitori di contenuti, il Tribunale considera pienamente fondata la valutazione che la Commissione ha fatto di questo problema ai punti 883-891 della decisione impugnata. Più in particolare, molto giustamente la Commissione ha dichiarato che il supporto di molteplici tecnologie diverse generava per i fornitori di contenuti costi aggiuntivi di sviluppo, di infrastruttura e di gestione, cosicché essi erano propensi ad appoggiarsi su una sola tecnologia per i loro prodotti se questa consentiva loro di raggiungere un vasto pubblico. Infatti, dagli elementi di prova raccolti dalla Commissione, e soprattutto dalle risposte alle richieste di informazioni inviate ai fornitori di contenuti durante l’indagine di mercato del 2003, deriva che la codificazione in più formati di contenuti diffusi in streaming è costosa e richiede tempo. Nella sua richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la Commissione ha chiesto in particolare ai fornitori di contenuti se la creazione di un contenuto determinato per più di una tecnologia generasse costi aggiuntivi (domanda n. 19). Tutti coloro che hanno risposto a tale richiesta lo hanno fatto in senso affermativo, facendo riferimento principalmente ai costi aggiuntivi in termini di personale e di ore supplementari necessarie per la preparazione di contenuto, materiale, infrastrutture e licenze. Invitati a quantificare l’entità di questi costi aggiuntivi, i soggetti interessati li hanno collocati in una forbice compresa tra il 20 e il 100% rispetto ai costi iniziali di fornitura di contenuto in un unico formato, vale a dire un costo aggiuntivo medio di circa il 50% (domanda n. 20). Come osservato dalla Commissione al punto 884 della decisione impugnata, uno dei soggetti intervistati ha persino precisato che «i costi relativamente elevati legati alla preparazione del contenuto [potevano] far scemare l’interesse economico da parte della casa di registrazione e/o di portali on line a supportare formati multipli aventi diverso successo presso gli utenti» e che «[a]lcune case di registrazione [comparavano] i suddetti costi aggiuntivi ai benefici [che avrebbero tratto] da un numero più elevato di utenti e dal supporto di tecnologie multiple». Va rilevato che, contrariamente a quanto sostenuto dalla Microsoft, la Commissione ha valutato se i vantaggi derivanti da una codificazione in più formati potessero prevalere sui costi aggiuntivi derivanti da una codificazione di questo tipo. Essa aveva infatti intervistato i fornitori di contenuti sul punto, nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 e questi avevano espresso il proprio parere al riguardo (v. punti 884, 887, 889 e 890 della decisione impugnata). Sempre dagli elementi di prova raccolti dalla Commissione emerge che, quanto maggiore è la diffusione di un lettore multimediale determinato, tanto maggiore risulta la propensione dei fornitori di contenuti a creare contenuti per la tecnologia implementata in tale lettore. Come giustamente rilevato dalla Commissione al punto 885 della decisione impugnata, appoggiandosi al lettore multimediale più diffuso, i fornitori di contenuti rendono massimo il numero di potenziali utenti dei loro prodotti. Infatti, come indicato al punto 886 della decisione impugnata, nella sua richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la Commissione ha chiesto ai fornitori di contenuti interessati se il numero di utenti che potevano interagire con una determinata tecnologia e la presenza di un software client multimediale sui PC clienti fossero fattori determinanti nella scelta della tecnologia da supportare (domande nn. 33 e 34). Tutte le risposte date dai fornitori di contenuti che hanno risposto a tale domanda sono state in senso affermativo (punto 886 della decisione impugnata). Alla luce di quanto precede, e considerato che Windows è presente praticamente su tutti i PC clienti del mondo, si deve considerare che la Commissione era legittimata a concludere, al punto 891 della decisione impugnata, che «abbinando la vendita del lettore [Windows Media Player] a Windows, la Microsoft [poteva] garantire ai fornitori di contenuti che gli utenti finali [sarebbero] stati in grado di leggere i loro contenuti, o in altre parole che essi [avrebbero potuto] raggiungere un vasto pubblico», che «l’onnipresenza [del suddetto] lettore (…) sui PC [configurati con il sistema operativo] Windows [garantiva] quindi alla Microsoft un vantaggio concorrenziale che non [era] collegato ai meriti del prodotto» e che, «[una volta ottenuta] l’ampia diffusione di un contenuto basato su un dato formato, la posizione concorrenziale dei lettori multimediali compatibili ne [risultava] rafforzata, mentre l’ingresso di nuovi concorrenti [veniva] reso più difficile». Al riguardo, va ricordato che l’art. 82 CE mira ad impedire ad un’impresa dominante di rafforzare la propria posizione avvalendosi di mezzi diversi da quelli che sono propri di una concorrenza fondata sui meriti (sentenza del Tribunale 21 ottobre 1997, causa T-229/94, Deutsche Bahn/Commissione, Racc. pag. II-1689 , punto 78, e sentenza Van den Bergh Foods/Commissione, cit. al punto 1013 supra, punto 157). In secondo luogo, il Tribunale ritiene che la Commissione abbia correttamente valutato, ai punti 892-896 della decisione impugnata, gli effetti della vendita abbinata sugli ideatori di software. Più in particolare, essa giustamente ha sottolineato, al punto 892 della decisione impugnata, che gli ideatori di software erano inclini a creare applicazioni per una sola piattaforma se questo permetteva loro di raggiungere la quasi totalità dei potenziali utenti dei loro prodotti, dal momento che l’adattamento dei programmi ad altre piattaforme, la vendita di tali programmi e l’assistenza alla clientela riguardo alle dette piattaforme generavano costi aggiuntivi. Infatti, dalle risposte ad alcune domande poste dalla Commissione a taluni ideatori di software nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 (v. in particolare domande nn. 8 e 48 della richiesta di informazioni del 16 aprile 2003) deriva che la creazione di applicazioni per più tecnologie multimediali comporta costi aggiuntivi in termini di personale e ore supplementari, di licenze e di assistenza alla clientela. Gli ideatori di software interessati hanno collocato questi costi aggiuntivi in una forbice compresa tra l’1 e il 100% rispetto ai costi per la creazione di applicazioni destinate ad un’unica tecnologia, ossia un costo aggiuntivo di circa il 58% (v. punto 894 della decisione impugnata). Come emerge sempre dalle risposte alla richiesta di informazioni del 16 aprile 2003, la circostanza che la creazione di applicazioni per tecnologie supplementari, diverse da quella della Microsoft, generi costi aggiuntivi per gli ideatori di software è atta ad influire sulla loro decisione di creare o meno applicazioni per tecnologie supplementari (v. punto 894 della decisione impugnata; v. anche le dichiarazioni del soggetto n. 30 riprese al punto 893 della decisione impugnata). Alla luce dei suddetti elementi e del fatto che Windows Media Player, a causa della vendita abbinata in discussione, è presente sulla maggior parte dei PC in tutto il mondo, deve ritenersi che la Commissione fosse legittimata ad affermare, al punto 895 della decisione impugnata, che gli ideatori di software che creano applicazioni basate su un lettore multimediale erano indotti a farlo soprattutto per Windows Media Player. Occorre sottolineare, al riguardo, che nell’ambito dell’indagine di mercato del 2003 la Commissione aveva chiesto agli ideatori di software di indicare i fattori determinanti nella loro scelta della tecnologia per la quale creavano le loro applicazioni (domanda n. 7 della richiesta di informazioni del 16 aprile 2003). Dei quattordici soggetti che hanno risposto, dieci hanno individuato come primo o secondo fattore principale il grado di presenza di un lettore multimediale sul PC clienti (punto 896 della decisione impugnata). La Commissione aveva altresì chiesto agli ideatori di software se ritenessero importante la presenza delle interfacce del lettore Windows Media Player su tutti i PC clienti configurati con sistema operativo Windows (domanda n. 14 della richiesta di informazioni del 16 aprile 2003). Dieci dei tredici soggetti che hanno risposto a tale domanda hanno fornito una risposta affermativa (punto 896 della decisione impugnata). In terzo luogo, il Tribunale ricorda che, ai punti 897-899 della decisione impugnata, la Commissione sostiene che l’onnipresenza di cui Windows Media Player gode grazie alla vendita abbinata controversa si ripercuote anche su alcuni mercati contigui, come quello dei lettori multimediali installati su terminali mobili, quello dei decoder, quello delle soluzioni DRM e quello della diffusione di musica on line. A questo proposito, basti rilevare che la Microsoft non ha presentato argomenti idonei a smentire tale affermazione. Alla luce delle considerazioni che precedono, si deve concludere che la seconda parte del ragionamento della Commissione va dichiarata fondata. Nella terza parte del suo ragionamento la Commissione esamina l’evoluzione del mercato alla luce delle indagini condotte dalle società Media Metrix, Synovate e Nielsen/NetRatings, per concludere che i dati ivi contenuti «rivelano invariabilmente una tendenza a favore dell’uso di [Windows Media Player] e dei formati Windows Media a discapito dei principali lettori multimediali concorrenti e delle tecnologie associate» (punto 944 della decisione impugnata). Il Tribunale ritiene esatta la conclusione indicata al punto precedente. Infatti, in primo luogo, in merito all’uso di lettori multimediali, i dati raccolti dalla Media Metrix evidenziano che, fino al secondo trimestre del 1999, periodo in cui ha avuto inizio la vendita abbinata di cui trattasi, Windows Media Player si piazzava ben dietro rispetto al leader del mercato, ossia RealPlayer, che aveva circa il doppio degli utenti (punti 905 e 906 della decisione impugnata). Al contrario, tra il secondo trimestre del 1999 e il secondo trimestre del 2002, il numero complessivo di utenti di Windows Media Player era salito fino ad oltre 39 milioni, ossia in misura paragonabile all’aumento cumulativo del numero di utenti di RealPlayer e di QuickTime Player (v. i dati contenuti nelle tabelle 8 e 9 al punto 907 della decisione impugnata). Anche i dati raccolti dalla Synovate per conto della Microsoft e menzionati ai punti 918-920 della decisione impugnata indicano una chiara tendenza a favore di Windows Media Player, a discapito di RealPlayer e di QuickTime Player. In particolare, si deve rilevare che, come emerge dai dati della Synovate contenuti al punto 920 della decisione impugnata, sebbene un certo numero di utenti faccia uso di più di un lettore multimediale, nell’agosto 2003 il 45% degli «utenti multipli» intervistati dichiarava che il lettore multimediale utilizzato più frequentemente era Windows Media Player, contro il 19% che si era pronunciato per RealPlayer e l’11% per QuickTime Player. Nell’ottobre 1999, invece, il lettore multimediale più frequentemente utilizzato dagli utenti multipli era RealPlayer (50%), seguito da Windows Media Player (22%) e da QuickTime Player (15%). Al riguardo, va aggiunto che l’affermazione della Microsoft secondo cui nel giugno 2002 i consumatori utilizzavano in media 1,7 lettori multimediali — dato che nel 2004 era passato a 2,1 — dev’essere relativizzata. Infatti, come osserva giustamente la Commissione al punto 860 della decisione impugnata, la possibilità di scaricare da Internet — pur non costituendo un modo di distribuzione altrettanto efficace quanto la preinstallazione da parte dei costruttori OEM — tutt’al più permette all’utente di aggiungere un lettore multimediale al proprio PC clienti, ma non di sostituire Windows Media Player. Quest’ultimo rimane sempre presente sul PC, mentre il lettore supplementare in alcuni casi è RealPlayer, in altri QuickTime Player o un altro lettore multimediale terzo. Infine, anche i dati raccolti dalla Nielsen/NetRatings (v. punto 921 e 922 della decisione impugnata) indicano che tra l’ottobre 2002 e il gennaio 2004 Windows Media Player aveva aumentato di molto il suo vantaggio tanto su RealPlayer quanto su QuickTime Player. In secondo luogo, per quel che riguarda l’uso dei formati, occorre rilevare che i dati della Nielsen/NetRatings menzionati ai punti 930-932 della decisione impugnata fanno emergere una tendenza a favore dei formati Windows Media, a discapito dei formati della RealNetworks e dei formati QuickTime della Apple. In terzo luogo, il Tribunale ritiene che giustamente la Commissione abbia dichiarato, ai punto 934-942 della decisione impugnata, che i dati — sui formati multimediali utilizzati sui siti Internet raccolti dalla Netcraft, società che fornisce servizi Internet — prodotti dalla Microsoft durante il procedimento amministrativo, non erano convincenti. In particolare, la Commissione ha sufficientemente dimostrato che i difetti metodologici delle indagini compiute dalla Netcraft, quali indicati ai punti 940-942 della decisione impugnata, smentivano l’affermazione della Microsoft secondo cui «nel novembre 2002 i formati della RealNetworks continuavano ad avere una diffusione molto più ampia su [Internet]» (punto 937 della decisione impugnata). Infine, in quarto luogo, va rilevato che, al punto 943 della decisione impugnata, la Commissione ha giustamente respinto l’argomento della Microsoft basato sul fatto che nel 2001 RealPlayer era presente sul 92% dei PC a uso domestico negli Stati Uniti e disponeva quindi di una base installata paragonabile a quella di Windows Media Player relativamente a questi PC. Infatti, da un lato, come indicato al medesimo punto, nel 2003 RealPlayer risultava oramai presente solo sul 60-70% dei PC a uso domestico negli Stati Uniti. Dall’altro lato, va osservato che la percentuale di installazione di Windows Media Player è pari al 100% sui PC configurati con sistema operativo Windows, e pari a oltre il 90% sui PC clienti a uso domestico e professionale, in tutto il mondo. Dall’insieme delle considerazioni che precedono, emerge che l’affermazione conclusiva formulata dalla Commissione ai punti 978-984 della decisione impugnata, riguardo agli effetti anticoncorrenziali della vendita abbinata controversa, è pienamente fondata. Giustamente, infatti, la Commissione rileva i seguenti elementi: — la Microsoft utilizza il sistema operativo Windows per PC clienti come canale di distribuzione per garantirsi un considerevole vantaggio concorrenziale sul mercato dei lettori multimediali (punto 979 della decisione impugnata); — a causa della vendita abbinata controversa, i concorrenti della Microsoft si trovano a priori in una posizione sfavorevole, e ciò anche nel caso in cui i loro prodotti possiedano qualità intrinseche superiori a quelle di Windows Media Player (ibidem); — la Microsoft altera il normale processo della concorrenza di cui i consumatori potrebbero usufruire se fossero resi possibili dei cicli di innovazione più rapidi per effetto di una concorrenza leale basata sui meriti (punto 980 della decisione impugnata); — la vendita abbinata in parola rafforza le barriere all’ingresso attinenti ai contenuti e alle applicazioni, che proteggono Windows, e favorisce la comparsa di barriere all’ingresso analoghe a favore di Windows Media Player (ibidem); — la Microsoft si difende dalla concorrenza effettiva che potrebbero opporle gli ideatori di software multimediali potenzialmente più efficienti e riduce così le capacità e il capitale investiti nell’innovazione nel settore dei lettori multimediali (punto 981 della decisione impugnata); — attraverso la vendita abbinata controversa, la Microsoft è in grado di estendere il suo dominio sui mercati di software multimediali e di indebolire la concorrenza effettiva su di essi, a discapito dei consumatori (punto 982 della decisione impugnata); — attraverso la vendita abbinata controversa, la Microsoft invia segnali che scoraggiano l’innovazione in tutte le tecnologie alle quali un giorno potrebbe interessarsi e che in futuro potrebbe abbinare a Windows (punto 983 della decisione impugnata). Di conseguenza, la Commissione era legittimata a dichiarare, al punto 984 della decisione impugnata, che esisteva un serio rischio che la vendita abbinata di Windows e di Windows Media Player portasse ad un indebolimento della concorrenza tale da rendere non più garantito in un futuro prossimo il mantenimento di una struttura di concorrenza effettiva. Occorre precisare che la Commissione non ha dichiarato che la vendita abbinata avrebbe comportato l’eliminazione di qualsiasi concorrenza sul mercato dei lettori multimediali in streaming. Pertanto, l’affermazione della Microsoft secondo la quale diversi anni dopo l’inizio dell’abuso di cui si discute sono tuttora presenti sul mercato numerosi lettori multimediali non contraddice la tesi della Commissione. Dall’insieme delle considerazioni che precedono emerge che la Microsoft non deduce alcun argomento in grado di rimettere in discussione la fondatezza delle constatazioni fatte dalla Commissione nella decisione impugnata, riguardo al requisito attinente alla limitazione della concorrenza. Pertanto, si deve concludere che la Commissione ha sufficientemente dimostrato che nel caso di specie tale requisito era soddisfatto. e) Sulla mancanza di giustificazione obiettiva La decisione impugnata Ai punti 955-970 della decisione impugnata, la Commissione esamina l’argomento della Microsoft secondo cui la vendita abbinata controversa produrrebbe incrementi di efficienza atti a compensare gli effetti anticoncorrenziali individuati. In primo luogo, la Commissione respinge l’argomento dedotto dalla ricorrente, secondo il quale dalla vendita abbinata derivano incrementi di efficienza legati alla distribuzione (punti 956-961 della decisione impugnata). A questo proposito, innanzi tutto la Commissione considera che la Microsoft non può affermare che il fatto che una serie di opzioni siano predefinite su un computer «pronto all’uso» presenti vantaggi in termini di tempo per i consumatori e riduca i rischi di confusione. Secondo la Commissione, la Microsoft in tal modo confonderebbe «il vantaggio per i consumatori di avere un lettore multimediale preinstallato con il sistema operativo per PC clienti, e l’interesse della Microsoft a selezionare il lettore multimediale al posto dei consumatori» (punto 956 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione insiste sul ruolo dei costruttori OEM e, in particolare, sul fatto che questi personalizzano i PC clienti sia sotto il profilo dell’hardware sia sotto il profilo del software, in modo da differenziarli dai prodotti concorrenti e soddisfare la domanda dei consumatori. Essa sostiene che «[i]n tal modo il mercato risponderebbe agli incrementi di efficienza collegati all’acquisto di un pacchetto completo [comprensivo di] hardware, sistema operativo e applicazioni software come i lettori multimediali, e potrebbe inoltre proporre liberamente la varietà di prodotti voluta dai consumatori» (punto 957 della decisione impugnata). Questi ultimi potrebbero scegliere, tra gli assemblaggi di sistemi operativi per PC clienti e lettori multimediali proposti dai costruttori OEM, quelli più adatti per loro. Secondo la Commissione, inoltre, la Microsoft non può basarsi neppure sul fatto che i risparmi realizzati grazie all’abbinamento dei due prodotti permettono di salvaguardare risorse finanziarie che, altrimenti, sarebbero destinate al mantenimento di un sistema di distribuzione per il secondo prodotto, né sul fatto che tali risparmi si ripercuoterebbero sui consumatori, «i quali non sarebbero tenuti a sopportare il costo di un secondo atto di acquisto, compresa la scelta e l’installazione del prodotto» (punto 958 della decisione impugnata). In particolare, essa contrappone i bassi costi di distribuzione legati alla concessione di licenze sui software all’importanza della scelta dei consumatori e dell’innovazione per quel che riguarda i software come i lettori multimediali. Infine, la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft secondo cui il divieto della vendita abbinata in parola la porrebbe in un situazione di svantaggio rispetto alla maggior parte dei suoi concorrenti che forniscono i loro sistemi operativi in abbinamento a funzionalità multimediali. A questo riguardo la Commissione sottolinea, da un lato, che la decisione impugnata non impedisce alla Microsoft di concludere accordi con i costruttori OEM per preinstallare sui PC clienti il sistema operativo Windows e un lettore multimediale — eventualmente Windows Media Player — in modo da soddisfare la domanda dei consumatori. Essa sottolinea che «l’abuso consiste nel fatto che la Microsoft impone invariabilmente il proprio lettore attraverso la vendita abbinata» (punto 959 della decisione impugnata). La Microsoft inoltre omette di tener conto del fatto che le vendite abbinate hanno effetti diversi sul mercato a seconda che vengano praticate da un’impresa in posizione dominante o meno. Inoltre, la Commissione ricorda che un’impresa in posizione dominante può essere privata del diritto di adottare comportamenti che non sarebbero condannabili se fossero adottati da imprese non dominanti. In secondo luogo, la Commissione respinge l’argomento della Microsoft secondo cui dalla vendita abbinata in esame derivano incrementi di efficienza legati al fatto che Windows Media Player costituisce una piattaforma per il contenuto e le applicazioni (punti 962-969 della decisione impugnata). In proposito, essa afferma in sostanza che la Microsoft non le ha fornito elementi a prova del fatto che l’integrazione di Windows Media Player in Windows incrementerebbe le prestazioni del prodotto sul piano tecnico, né, più in generale, a prova del fatto che la vendita abbinata sarebbe indispensabile per realizzare i benefici effetti per la concorrenza da essa asseriti. In particolare, la Commissione osserva che la Microsoft non afferma né dimostra che gli ideatori di software non sarebbero stati in grado di sviluppare applicazioni se Windows Media Player fosse stato distribuito indipendentemente dal sistema operativo Windows per PC clienti (punto 965 della decisione impugnata). La Commissione sostiene poi che la circostanza che dei lettori multimediali di marche diverse possano funzionare con Windows ha notevolmente contribuito alla diffusione della tecnologia multimediale in streaming e al conseguente sviluppo di una moltitudine di applicazioni multimediali (punto 966 della decisione impugnata). In terzo luogo, al punto 970 della decisione impugnata, la Commissione conclude che la Microsoft non ha dimostrato che la vendita abbinata controversa fosse obiettivamente giustificata da effetti favorevoli alla concorrenza che prevarrebbero sugli ostacoli che la detta prassi comporta. Essa afferma che i vantaggi che secondo la Microsoft derivano dalla vendita abbinata potrebbero essere ottenuti altrettanto bene anche senza di questa, e aggiunge che gli altri vantaggi citati dalla Microsoft costituiscono essenzialmente aumenti di redditività per quest’ultima, e sono sproporzionati rispetto agli effetti anticoncorrenziali della vendita abbinata. Ai punti 1026-1042 della decisione impugnata la Commissione esamina gli argomenti che la Microsoft basa sui presunti nessi di interdipendenza tra Windows e Windows Media Player, nonché sui quelli tra Windows e le applicazioni sviluppate da terzi. Argomenti delle parti Ad introduzione dell’argomento che essa espone nell’ambito della problematica relativa alla vendita abbinata di Windows e Windows Media Player, la Microsoft formula una serie di osservazioni di natura fattuale. Così, in primo luogo essa sostiene che l’integrazione di nuove funzionalità, in maniera generale, nelle versioni successive del suo sistema operativo Windows per PC clienti presenta dei vantaggi per gli ideatori di software, per i costruttori OEM e per i consumatori. Per quanto riguarda gli ideatori di software, la Microsoft sostiene anzitutto che il sistema operativo Windows per PC clienti fornisce una piattaforma stabile e ben definita per lo sviluppo di software. L’integrazione di nuove funzionalità in tale sistema permetterebbe di sviluppare in modo più agevole e rapido software in grado di funzionare con esso. La possibilità, per gli ideatori di software, di utilizzare le funzionalità offerte da Windows permetterebbe loro di ridurre il numero di funzionalità da progettare, sviluppare e testare nei loro prodotti, nonché di diminuirne le dimensioni complessive. Infine, essa rileva che quanto più è ridotto il numero di codici software contenuti in un’applicazione, tanto minori sono i rischi che essa funzioni male e necessiti di assistenza tecnica. Per quanto riguarda i costruttori OEM, la Microsoft sostiene che essi «fanno affidamento sull’aggiunta di funzionalità a Windows per creare PC che piacciano ai consumatori e permettano l’ideazione di nuove interessanti applicazioni». Infine, i consumatori si aspetterebbero che Windows venga continuamente migliorato. Inoltre, i nuovi utenti di PC, in particolare quelli con conoscenze tecniche limitate, sono interessati a PC facili da configurare e da utilizzare. In secondo luogo, la Microsoft descrive i vantaggi derivanti, più in particolare, dall’integrazione di una funzionalità multimediale in Windows. Al riguardo, essa sostiene innanzi tutto che le applicazioni di terzi possono ricorrere a tale funzionalità, il che permetterebbe agli ideatori di software di includere più facilmente contenuti audio e video nei loro prodotti. La presenza uniforme della funzionalità multimediale in Windows, offerta agli ideatori di software attraverso le API pubblicate, avrebbe incoraggiato la creazione di molte applicazioni basate su contenuti di questo tipo. Inoltre, essa sostiene che la funzionalità multimediale di Windows offre una serie di funzioni, come la lettura di CD audio e di DVD video, nonché la possibilità di scaricare musica da Internet, che sono richieste dai consumatori e contribuiscono ad incrementare le vendite di PC clienti. Infine, la Microsoft fa valere che la presenza di una funzionalità multimediale in Windows rende i PC più allettanti e più facili da utilizzare per i consumatori. La Microsoft argomenta che la principale giustificazione da essa invocata per il suo comportamento risiede nel fatto che l’integrazione di nuove funzionalità nei sistemi operativi, per rispondere ai progressi tecnologici e all’evoluzione della domanda dei consumatori, costituisce un elemento chiave della concorrenza nel settore di tali sistemi e ha giovato all’industria per oltre 20 anni. A suo dire, l’integrazione in Windows di una capacità di diffusione in streaming è uno degli aspetti del suo «modello commerciale di successo» e ha contribuito ad incrementare l’uso del multimediale digitale. Sostenuta sul punto dalla DMDsecure e a., nonché dalla Exor, essa afferma che la Commissione è incorsa in un errore manifesto di valutazione perché non ha tenuto sufficientemente in considerazione i vantaggi effettivi derivanti dall’integrazione di nuove funzionalità nel sistema operativo Windows. A sostegno dell’argomento menzionato al punto precedente, la Microsoft espone tre serie di considerazioni. In primo luogo, la Microsoft, sostenuta dalla DMDsecure e a., dalla TeamSystem, dalla Mamut e dalla Exor, afferma che l’integrazione di una funzionalità multimediale in Windows è indispensabile per consentire agli ideatori di software e ai creatori di siti Internet di utilizzare efficacemente la piattaforma «stabile e ben definita» Windows. Ricorrendo a tale funzionalità, essi potrebbero facilmente includere nei loro prodotti contenuti audio e video senza necessità, quindi, di progettare e sviluppare il complesso codice software necessario per la lettura di un tale contenuto, il che permette loro di concentrarsi sul miglioramento delle caratteristiche dei prodotti. La ricorrente confuta l’affermazione della Commissione, contenuta al punto 1031 della decisione impugnata, secondo cui poco importa che la funzionalità multimediale abbinata a Windows sia fornita dalla Microsoft o da un terzo, poiché è possibile ridistribuire il codice software che tale funzionalità fornisce o basarsi su una funzionalità fornita da lettori multimediali terzi. Essa sostiene che se gli ideatori di software non avessero a disposizione una piattaforma uniforme in grado di fornire un insieme affidabile di servizi di sistema, sarebbero costretti a individuare, caso per caso, quali sono le funzionalità presenti sulla versione di Windows installata sul PC di un determinato cliente per poi, eventualmente, fornire le funzionalità mancanti. Questo renderebbe le applicazioni più pesanti e più complicate da sviluppare, verificare e seguire. Sostenuta sul punto dalla Exor, la Microsoft rileva che l’aggiunta pezzo per pezzo di componenti a Windows rischia di creare conflitti tra le varie versioni delle suddette componenti, cosa che determinerebbe un non corretto funzionamento di Windows o dell’applicazione installata. Inoltre, la Microsoft sostiene che, per quanto riguarda applicazioni «già ampiamente utilizzate», non sono disponibili meccanismi che garantiscano la distribuzione delle componenti di Windows su cui esse si basano per ottenere la funzionalità multimediale. Tali applicazioni non funzionerebbero più correttamente con una versione di Windows priva di Windows Media Player. Essa aggiunge che, la funzionalità multimediale di Windows non è «fungibile», nel senso che un’applicazione creata per utilizzare tale funzionalità non può ricorrere, senza essere sostanzialmente modificata, ad una funzionalità analoga, fornita da un lettore multimediale concorrente. La Microsoft inoltre contesta l’affermazione della Commissione secondo cui i lettori multimediali concorrenti possono sostituire Windows Media Player per gran parte delle funzionalità di quest’ultimo. In particolare, essa sostiene che la Commissione non dimostra che un terzo qualsiasi deciderà di offrire una «funzionalità sostitutiva per tutte le funzionalità multimediali integrate in Windows». Secondo la Microsoft, la mancanza di funzionalità multimediali in alcune copie di Windows sarà altrettanto dannosa per gli ideatori di siti Internet, i quali si basano su di essa per diffondere contenuti audio e video. A suo dire, se non potessero più contare sulla presenza uniforme di una funzionalità multimediale in Windows, essi saranno costretti ad integrare, nei loro prodotti, meccanismi in grado di individuare la presenza della funzionalità multimediale richiesta e, in mancanza di questa, di scaricare il codice software necessario sul PC dell’utente. Infine, in sede di replica la Microsoft contesta l’affermazione della Commissione secondo cui il vantaggio derivante dall’integrazione di una funzionalità multimediale uniforme in Windows non può costituire una valida giustificazione in diritto comunitario. Da un lato, infatti, nell’applicare l’art. 82 CE la Commissione non può astenersi dal considerare i vantaggi derivanti dal comportamento ritenuto abusivo. Dall’altro lato, sarebbe errato asserire che la standardizzazione che si produrrebbe nel caso di specie non sarebbe il risultato di un processo concorrenziale. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che l’integrazione della funzionalità multimediale in Windows è indispensabile per usufruire di «altri vantaggi». Al riguardo, essa spiega che Windows si compone di un gran numero di blocchi di codici software che realizzano funzioni specifiche. Per evitare la riproduzione delle stesse funzionalità in ciascuno di questi blocchi, alcuni blocchi particolari di codici software — i «componenti» — si chiamerebbero l’un l’altro per eseguire operazioni specifiche. Un solo componente potrebbe essere così utilizzato per svolgere più funzioni. Per esempio, un componente che diffonde contenuti audio potrebbe essere utilizzato sia per il sistema di aiuto «Assistente» in Windows, sia per il sistema di lettura a voce alta del testo che rende Windows più accessibile a coloro che hanno problemi di vista. Questo metodo di progettazione dei software, la cosiddetta «componentizzazione», si basa sull’interdipendenza dei componenti, cosicché se uno di essi venisse soppresso, ne deriverebbe il cattivo funzionamento di molti altri componenti. Per esempio, diversi elementi di Windows XP, tra cui il sistema di aiuto «Assistente», non potrebbero più funzionare se si rimuovesse la funzionalità multimediale dal sistema operativo. Inoltre, data l’interdipendenza dei componenti, la Microsoft non sarebbe in grado di sviluppare altre parti di Windows destinate a ricorrere alla funzionalità multimediale se non fosse certa della sua presenza in tutti i PC clienti configurati con sistema operativo Windows. I costruttori di computer, quindi, non dovrebbero essere liberi di rimuovere i componenti di Windows, specie quelli che forniscono la funzionalità multimediale. In sede di replica, la Microsoft nega di aver mai sostenuto che l’integrazione in Windows del lettore Windows Media Player determinasse incrementi di efficienza tecnica. Essa sostiene di aver spiegato in dettaglio le ragioni per cui era «efficiente, sotto un profilo tecnico, includere in Windows una funzionalità multimediale alla quale potessero ricorrere sia le altre parti del sistema operativo, sia le applicazioni funzionanti a monte del sistema operativo». Essa aggiunge che la circostanza che molti ideatori di software scelgano liberamente di ricorrere alla funzionalità multimediale di Windows è la prova del fatto che l’«integrazione uniforme» di tale funzionalità produce incrementi di efficienza tecnica. Infine, la Microsoft sostiene di aver dimostrato, nel corso del procedimento amministrativo, che Windows funzionava «più rapidamente» quando vi era integrata tale funzionalità. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che l’esecuzione della misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata avrà talune conseguenze nocive. A questo riguardo, da un lato, essa afferma che la rimozione di talune componenti dal complesso costituito da Windows e Windows Media Player determinerebbe un deterioramento del sistema operativo, in particolare nel caso di componenti utilizzate per fornire servizi di base, come la capacità di leggere contenuti audio e video. Dall’altro lato, la Microsoft sostiene che, se la decisione impugnata dovesse costituire un precedente contro future integrazioni nel suo sistema operativo Windows, diventerebbe presto impossibile progettare, sviluppare e testare tale sistema. Per ogni blocco di codici software che fosse possibile rimuovere, essa dovrebbe far fronte ad un aumento esponenziale del suo carico di lavoro. Infatti, per esempio, se la Commissione decidesse di applicare ad un secondo blocco di codici software gli stessi principi sanciti nella decisione impugnata, la Microsoft sarebbe costretta ad offrire quattro versioni diverse di Windows. Secondo la ricorrente, a causa di tale «frammentazione», sarebbe impossibile sapere se una data copia dei sistemi operativi contenga le funzionalità cui gli ideatori di software, i costruttori di periferiche o gli utenti potrebbero voler ricorrere. Questo porterebbe ad avere una o più versioni di Windows per ciascun costruttore di computer, ognuna con un differente complesso di funzionalità da offrire. Sul lungo termine, la possibilità di sopprimere alcune funzionalità di Windows limiterebbe la scelta dei consumatori, poiché essi si troverebbero legati a determinate marche di PC clienti che eseguono particolari versioni di Windows, senza avere l’assicurazione che le applicazioni, come i programmi di grafica, possono funzionare su altre versioni di Windows. Diventerebbe inoltre molto più difficile combinare e far funzionare insieme diverse marche di PC clienti all’interno di una stessa rete informatica. Secondo la Microsoft, il solo modo per evitare simile «frammentazione» sarebbe quello di «congelare» Windows nella sua attuale versione. La Commissione innanzi tutto respinge le osservazioni di tipo fattuale della Microsoft. In particolare, essa sostiene che le affermazioni generali dedotte da quest’ultima sui vantaggi prodotti dall’integrazione, nei sistemi operativi Windows per PC clients, di nuove funzionalità non collegate a Windows Media Player sono prive di rilievo. Inoltre la Commissione, sostenuta dalla SIIA, afferma che la Microsoft non dimostra che il comportamento censurato sia obiettivamente giustificato. A questo proposito, in primo luogo, essa ricorda di aver respinto, ai punti 955-970 della decisione impugnata, l’argomento della Microsoft secondo il quale la vendita abbinata produceva incrementi di efficienza tali da compensare gli effetti anticoncorrenziali individuati. Più in particolare, per quanto riguarda i presunti incrementi di efficienza legati alla distribuzione, essa rileva che gli argomenti della Microsoft si basano su una confusione tra «il vantaggio per i consumatori di trovare un lettore multimediale preinstallato sul sistema operativo per PC clienti e il fatto che sia la Microsoft a scegliere il lettore per loro». Facendo rinvio al punto 962 della decisione impugnata, la Commissione aggiunge che la Microsoft non menziona incrementi di efficienza tecnica per i quali l’integrazione di Windows Media Player in Windows costituirebbe la condizione preliminare. A suo avviso, l’affermazione formulata dalla Microsoft per la prima volta in sede di replica, secondo cui Windows funziona più rapidamente quando vi è integrata una funzionalità multimediale, non è suffragata da alcun elemento di prova. Infine, essa sostiene che, tramite la vendita abbinata in parola, la Microsoft si difende dalla concorrenza effettiva che potrebbe derivare da creatori di lettori multimediali potenzialmente più efficaci e in grado di contenderle il posto. In tal modo, la Microsoft ridurrebbe le capacità e il capitale investiti nell’innovazione nel settore dei lettori multimediali, nonché i suoi stessi incentivi ad innovare in tale settore. In secondo luogo, la Commissione prende in esame le tre serie di considerazioni esposte dalla Microsoft. In primo luogo, essa rileva che i lettori multimediali possiedono caratteristiche tanto di applicazione quanto di piattaforma software. In altri termini, secondo la Commissione, pur essendo basati sul sistema operativo per PC clienti, essi possono a loro volta fungere da base per altre applicazioni. Essa rileva che i lettori multimediali offrono i loro servizi di piattaforma indipendentemente dal fatto che siano collegati o meno ad un sistema operativo per PC. La Commissione sostiene che il vantaggio che la vendita abbinata in parola offre agli ideatori di software e ai fornitori di contenuti risiede nel fatto che consente loro di evitare di compiere «sforzi inerenti alla concorrenza», il che non può costituire una giustificazione valida per il diritto comunitario della concorrenza. Infatti, a seguito dell’abbinamento di Windows Media Player con l’«onnipresente sistema operativo monopolistico» Windows, gli ideatori di software e i fornitori di contenuti che basano i propri prodotti sulla piattaforma Windows Media Player non avrebbero bisogno di convincere gli utenti ad installare il suddetto lettore. Quelli che invece basano i loro prodotti sulla piattaforma di lettori multimediali terzi di solito prevederebbero i mezzi per indurre gli utenti ad installare sul proprio ordinatore il lettore multimediale necessario, per esempio inserendo dei links per scaricarlo da Internet. La Commissione aggiunge che la vendita abbinata in parola provoca un aumento dei costi a carico dei distributori di lettori multimediali concorrenti e degli ideatori di software terzi che su di essi si basano per spingere gli utenti ad installare tali lettori multimediali, in quanto «i concorrenti debbono far fronte a fattori dissuasivi generati dall’automatica presenza di Windows Media Player per ottenere l’installazione di un lettore multimediale diverso ma dalle caratteristiche sostanzialmente analoghe (i costi di formazione, assistenza e immagazzinamento sono alcuni esempi di tali fattori dissuasivi)». La Commissione inoltre ritiene che l’argomento della Microsoft relativo alla piattaforma uniforme equivale a dire che le si dovrebbe permettere di estendere il monopolio di Windows collegando ad esso altri prodotti software semplicemente perché anche questi ultimi offrono agli ideatori terzi capacità di piattaforma. Secondo la Commissione, la Microsoft in sostanza afferma che l’integrazione di Windows Media Player in Windows realizza uno standard di fatto e che ciò costituisce un vantaggio per i terzi, i quali sanno che questo lettore sarà sempre presente in tale sistema. Uno standard di fatto però non può essere imposto unilateralmente da un’impresa dominante attraverso vendite abbinate (punto 969 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione afferma che, anche se il codice software non è completamente fungibile (v. supra, punto 1113), i lettori multimediali concorrenti possono tuttavia sostituirsi a Windows Media Player per la maggior parte delle sue funzionalità. Per quanto riguarda le altre funzionalità, i distributori di lettori multimediali concorrenti potrebbero scegliere di non implementarle attualmente, sapendo che sono disponibili in Windows Media Player. Questo però non impedirebbe che essi possano sviluppare tali funzionalità subito dopo l’attuazione della misura correttiva, in modo da trarre vantaggio dalla versione non abbinata di Windows e per rispondere alla domanda degli ideatori di software. In sede di controreplica, la Commissione precisa di non aver mai affermato che i lettori multimediali terzi costituivano dei «perfetti sostituti» della funzionalità multimediale di Windows. Nella decisione impugnata, essa ha solo spiegato che i lettori multimediali terzi aggiunti ad una versione non abbinata di Windows potevano in gran parte «sostituire alcune caratteristiche» di Windows Media Player. Essa rileva che i lettori multimediali in streaming entrano in competizione sulla base di un certo numero di parametri, come la qualità della diffusione, il modo di organizzare alcuni contenuti e il formato con cui viene fornito il file. Infine, la Commissione contesta l’affermazione della Microsoft secondo la quale alcune applicazioni non funzionerebbero più correttamente se utilizzate con la versione di Windows imposta dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata. Inoltre, facendo rinvio all’esempio menzionato al punto 1038 della decisione impugnata, essa precisa che i siti Internet professionali di solito contengono dei sistemi che individuano automaticamente la mancanza di componenti necessarie per la gestione di una pagina Internet e che permettono di scaricare tali componenti. In sede di controreplica, essa aggiunge che gli ideatori che basano i loro prodotti su Windows Media Player dispongono comunque di diversi strumenti per far fronte alla possibilità che un utente di PC non abbia già installato il suddetto lettore. In secondo luogo, la Commissione respinge gli argomenti che la Microsoft basa sulla «componentizzazione». Innanzi tutto, essa sostiene che tali argomenti sono del tutto astratti, in quanto la Microsoft si riferisce soprattutto, in via generale, al concetto di funzionalità multimediale. Essa ribadisce che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata non pregiudica la funzionalità multimediale di base di Windows. Inoltre, la Commissione sostiene che i files costitutivi di Windows Media Player, che vanno soppressi in applicazione della decisione impugnata, sono stati chiaramente individuati dalla Microsoft. Al riguardo, essa si riferisce ad una lettera del 13 settembre 2004 inviatale dal sig. Heiner, un dipendente della Microsoft, e afferma che la Microsoft non può sostenere che non è «tecnicamente fattibile» concepire una versione non abbinata di Windows. La Commissione ricorda poi che la decisione impugnata impone alla Microsoft di progettare e proporre una versione di Windows non abbinata a Windows Media Player, verificando che tale versione sia pienamente funzionante e di buona qualità. Essa sottolinea che la decisione non impedisce alla Microsoft di continuare ad offrire una versione di Windows abbinata a Windows Media Player «conformemente al suo metodo attuale di progettazione di software». Infine, la Commissione osserva che la Microsoft indica un unico esempio di «interdipendenza delle componenti», ossia il sistema di aiuto «Assistente» di Windows XP. Questo sistema di assistenza, basandosi su suoni o immagini, poggia su una infrastruttura multimediale che rimarrà presente nella versione Windows non abbinata a Windows Media Player. Esso quindi funzionerebbe correttamente a prescindere dalla presenza di tale lettore multimediale, come dimostrerebbe la relazione su un test prodotta dalla RealNetworks durante il procedimento d’urgenza. Quanto all’affermazione della Microsoft secondo cui molti altri elementi di Windows XP non funzionerebbero più se la funzionalità multimediale venisse rimossa dal complesso costituito da Windows e Windows Media Player, essa sarebbe totalmente infondata. La Commissione aggiunge di aver esaminato dettagliatamente, ai punti 1026-1042 della decisione impugnata, il problema delle presunte interdipendenze tra Windows e Windows Media Player. Essa ricorda di aver rilevato che è evidente che, se il lettore multimediale venisse rimosso da Windows, scomparirebbero alcune delle funzionalità da esso normalmente offerte (punto 1033 della decisione impugnata). Questo però non vorrebbe dire che il sistema operativo non funziona più correttamente o che il prodotto sarà «degradato» e aggiunge che l’esempio di Windows XP Embedded dimostra che è tecnicamente possibile per Windows operare in mancanza di capacità multimediali, a seguito della soppressione del codice, in un modo che non comporti il blocco delle funzionalità del sistema operativo (punti 1028-1030 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione ritiene ipotetici, congetturali e privi di qualsiasi rilievo gli argomenti che la Microsoft deduce riguardo ai futuri effetti negativi della misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata. Innanzi tutto, essa ricorda che, in applicazione della decisione impugnata, la Microsoft conserva il diritto di continuare ad offrire la versione abbinata di Windows. Inoltre essa rileva, e viene sostenuta sul punto dalla SIIA, che la Microsoft già vende parecchie diverse versioni del suo sistema operativo per PC clienti non tutte intercambiabili, come Windows 98, Windows 2000, Windows Millennium Edition, Windows NT e Windows XP. Queste diverse versioni di Windows non supportano le stesse applicazioni. Infine, la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft sulla necessità di «congelare» Windows nella sua attuale versione. Essa sostiene che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata tutela pienamente gli incentivi della Microsoft ad innovare, tanto sul mercato dei lettori multimediali quanto su quello dei sistemi operativi per PC clienti, e che tale misura permette ai consumatori di esercitare la loro scelta in base ai meriti dei prodotti. La Commissione, sostenuta sul punto dalla Audiobanner.com, afferma che in realtà l’innovazione viene scoraggiata dalla vendita abbinata, specie sul mercato dei lettori multimediali (punto 981 della decisione impugnata). Tale prassi, inoltre, disincentiva gli investimenti in tutte le tecnologie alle quali un giorno la Microsoft potrebbe interessarsi (punto 983 della decisione impugnata). Giudizio del Tribunale In via preliminare, va ricordato che se l’onere della prova sull’esistenza delle circostanze costitutive di una violazione dell’art. 82 CE grava sulla Commissione, spetta tuttavia all’impresa dominante interessata, e non alla Commissione, far valere, all’occorrenza e prima della chiusura del procedimento amministrativo, una eventuale giustificazione obiettiva e dedurre, al riguardo, argomenti ed elementi di prova. Spetta poi alla Commissione, qualora intenda dichiarare l’esistenza di un abuso di posizione dominante, dimostrare che gli argomenti e gli elementi di prova invocati da tale impresa non possono essere accolti e che quindi la giustificazione presentata non può essere accolta. Nelle sue memorie, per giustificare il suo comportamento la Microsoft deduce in sostanza due serie di argomenti, che in larga parte ricalcherebbero quelli presentati allo stesso fine durante il procedimento amministrativo e che sono stati esaminati e fondatamente respinti dalla Commissione ai punti 955-970 e 1026-1042 della decisione impugnata, come emerge dai punti seguenti. Da un lato, la Microsoft accusa la Commissione di non aver preso in considerazione i vantaggi derivanti dal suo modello commerciale, il quale implicherebbe l’integrazione continua di nuove funzionalità in Windows. Al riguardo, essa sostiene più in particolare che l’integrazione di una funzionalità multimediale in Windows è indispensabile affinché gli ideatori di software e i creatori di siti Internet possano continuare a beneficiare dei notevoli vantaggi offerti dalla piattaforma Windows «stabile e ben definita». Dall’altro lato, la Microsoft sostiene che se la funzionalità multimediale venisse rimossa dal complesso costituito da Windows e Windows Media Player ne deriverebbe una serie di problemi a discapito dei consumatori, degli ideatori di software e dei creatori di siti Internet. In particolare, essa menziona la circostanza che il suo sistema operativo Windows si basa sul cosiddetto metodo di «componentizzazione» (v. supra, punto 1118) e che tale rimozione comporterebbe una degradazione e una «frammentazione» del sistema stesso. Per quanto riguarda la prima serie di argomenti dedotti dalla Microsoft, occorre innanzi tutto ricordare l’esatta portata dell’abuso constatato all’art. 2, lett. b), della decisione impugnata, nonché quella della misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), di tale decisione. Quel che nella decisione impugnata la Commissione contesta alla Microsoft non è il fatto in sé di integrare Windows Media Player in Windows, ma il fatto che essa offra sul mercato esclusivamente una versione di Windows nella quale è integrato Windows Media Player, ossia che non permetta ai costruttori OEM né ai consumatori di ottenere Windows senza Windows Media Player o almeno di rimuovere il lettore dal complesso costituito da Windows e Windows Media Player. Quindi l’art. 6, lett. a), della decisione impugnata, pur imponendo alla Microsoft di vendere una «versione pienamente funzionante del suo sistema operativo Windows per PC clienti priva di Windows Media Player», precisa esplicitamente che «la Microsoft (…) conserva il suo diritto di proporre il sistema operativo Windows per PC clienti abbinato a Windows Media Player» (v., nel medesimo senso, i punti 1011 e 1023 della decisione impugnata). La Commissione quindi non mette in discussione il modello commerciale della Microsoft nei limiti in cui questo comprende l’integrazione di un lettore multimediale in streaming nel suo sistema operativo per PC clienti né la possibilità che la ricorrente faccia beneficiare gli ideatori di software e i creatori di siti Internet dei vantaggi offerti dalla piattaforma «stabile e ben definita» di Windows. La Commissione contesta il fatto che la Microsoft non venda contestualmente alla versione di Windows corrispondente al suo modello commerciale una versione di tale sistema priva di Windows Media Player, permettendo così, se del caso, ai costruttori OEM o agli utenti finali di installare sul PC clienti un prodotto di loro scelta come primo lettore multimediale in streaming. Inoltre, il Tribunale ritiene che la Microsoft non possa basarsi sul fatto che la vendita abbinata in parola garantisce la presenza uniforme di una funzionalità multimediale in Windows, il che permette agli ideatori di software e ai creatori di siti Internet di non dover includere nei loro prodotti meccanismi che permettono di verificare quale lettore multimediale è presente su un determinato PC clienti ed eventualmente di installare la funzionalità necessaria (v. supra, punti 1107, 1111 e 1115). In effetti, il fatto che, grazie alla vendita abbinata, gli ideatori di software e i creatori di siti Internet abbiano la garanzia della presenza di Windows Media Player su quasi tutti i PC clienti nel mondo è proprio una delle ragioni principali per cui la Commissione ha a giusto titolo considerato che la detta vendita abbinata comportava l’esclusione dei lettori multimediali concorrenti dal mercato. Pur se la presenza uniforme invocata dalla Microsoft può presentare dei vantaggi per i suddetti operatori, questo non basta tuttavia a compensare gli effetti anticoncorrenziali prodotti dalla vendita abbinata in questione. Come osservato giustamente dalla Commissione (v. supra, punto 1130), con tale argomento la Microsoft sostiene di fatto che l’integrazione in Windows di Windows Media Player e la vendita di Windows solo in questa forma determinano uno standard di fatto della piattaforma Windows Media Player, il che presenta effetti benefici sul mercato. Se è vero che, in generale, la standardizzazione può effettivamente presentare alcuni vantaggi, non si può ammettere che essa venga imposta unilateralmente da un’impresa in posizione dominante tramite vendite abbinate. Non si può escludere, inoltre, che i terzi non desiderino la standardizzazione di fatto auspicata dalla Microsoft, preferendo invece che piattaforme diverse continuino a competere tra loro, nella prospettiva che ciò stimoli l’innovazione in questo settore. Inoltre, va rilevato, come giustamente fanno la Commissione e la SIIA, che gli altri vantaggi menzionati dalla Microsoft potrebbero essere ottenuti altrettanto bene in assenza del comportamento censurato. Infatti, per quanto riguarda i consumatori, la loro domanda per un PC clienti «pronto all’uso» contenente in particolare un lettore multimediale in streaming può essere pienamente soddisfatta dai costruttori OEM, la cui attività consiste proprio nell’assemblare simili PC combinando in particolare un sistema operativo per PC clienti con le applicazioni richieste dai consumatori (punti 68 e 119 della decisione impugnata). Va aggiunto che la decisione impugnata non impedisce alla Microsoft di continuare ad offrire, ai consumatori che preferiscano tale soluzione, la versione Windows abbinata a Windows Media Player. Analogamente la Microsoft non può trarre argomento dal fatto che i costruttori OEM «contano sull’aggiunta di funzionalità a Windows per creare dei PC che piacciano ai consumatori e che permettano di ideare nuove applicazioni interessanti». I costruttori OEM, infatti, sono in grado di proporre PC clienti dotati di tali caratteristiche preinstallando su di essi le applicazioni ottenute dagli ideatori di software. Parimenti, le funzionalità offerte da Windows Media Player possono essere fornite dalla Microsoft su base autonoma, ossia senza abbinare il lettore al suo sistema operativo Windows. La Microsoft non può neppure sostenere che l’integrazione di una funzionalità multimediale in Windows sia indispensabile per consentire agli ideatori di software e ai creatori di siti Internet di utilizzare efficacemente la piattaforma Windows e che essa eviti loro di dover ideare in prima persona il necessario codice software. Per le ragioni indicate ai punti 962-967 della decisione impugnata, questo argomento deve, infatti, essere dichiarato infondato. Al riguardo, va ricordato che i lettori multimediali in streaming — tanto il lettore Windows Media Player quanto i lettori concorrenti —, pur essendo software di applicazione, lasciano esposte delle API e possono quindi fungere anche da piattaforma per applicazioni di terzi. Orbene, non è affatto necessario che un lettore multimediale in streaming sia intergrato in un sistema operativo per PC clienti per poter fornire simili servizi di piattaforma. In particolare, contrariamente a quanto lascia intendere la Microsoft, la mancanza di tale integrazione non costringe gli ideatori di software a scrivere il necessario codice software. Infatti, come rilevato al punto 966 della decisione impugnata, un gran numero di ideatori di software e di fornitori di contenuti Internet elaborano i loro prodotti basandosi sulle API esposte dal lettore RealPlayer, anche se questo non è integrato in nessun sistema operativo per PC clienti. Va del pari rilevato che gli ideatori di software possono creare — e di fatto creano — applicazioni destinate a funzionare con WMP 9 anche se tale lettore non era preinstallato su Windows (punto 965 della decisione impugnata). Infine, il Tribunale rileva, come fa la Commissione tanto nella decisione impugnata quanto nelle sue memorie, che la Microsoft non dimostra che l’integrazione di Windows Media Player in Windows produce incrementi di efficienza tecnica o che, in altri termini, «comporta migliori prestazioni tecniche del prodotto» (punto 962 della decisione impugnata). In sede di replica, la Microsoft fa valere, per la prima volta, il fatto che «Windows funziona più rapidamente quando vi è integrata una funzionalità multimediale». È sufficiente rilevare, al riguardo, che tale affermazione non è dimostrata. Sempre in sede di replica, la Microsoft afferma che il fatto che molti ideatori di software scelgano liberamente di ricorrere alla funzionalità multimediale di Windows dimostra che l’«integrazione uniforme» di tale funzionalità produce incrementi di efficienza tecnica. Questa affermazione va respinta. Da un lato, occorre ricordare che la decisione impugnata si riferisce al lettore Windows Media Player e non in generale alla funzionalità multimediale. Dall’altro lato, il semplice fatto che alcuni ideatori di software si basino su Windows Media Player non dimostra che la vendita abbinata produca incrementi di efficienza tecnica. Occorre altresì respingere anche la seconda serie di argomenti invocati dalla Microsoft. Al riguardo, innanzi tutto, quanto all’affermazione della Microsoft secondo cui le applicazioni «che vengono già utilizzate ampiamente» non funzioneranno più in modo corretto se eseguite sulla versione di Windows priva di Windows Media Player, è sufficiente rilevare che non è stata sufficientemente dimostrata. Inoltre, il Tribunale ritiene infondata l’affermazione della Microsoft secondo cui la rimozione della funzionalità multimediale dall’insieme costituito da Windows e Windows Media Player pregiudicherà il funzionamento di alcuni elementi dello stesso sistema operativo Windows. Gli unici esempi che la Microsoft offre al riguardo, ossia quello del sistema di aiuto «Assistente» e quello del sistema di lettura di testo ad alta voce contenuti in Windows, non sono convincenti. Questi sistemi, infatti, si fondano sull’infrastruttura multimediale di base del sistema operativo Windows e non su Windows Media Player. Come già indicato supra, al punto 916, relativamente alla problematica della vendita abbinata, il comportamento censurato riguarda unicamente il software di applicazione costituito dal lettore Windows Media Player, con esclusione di qualsiasi altra tecnologia multimediale contenuta nel sistema operativo Windows per PC clienti e l’infrastruttura multimediale di base di tale sistema rimane presente nella versione di Windows imposta dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata. Inoltre, al punto 916 della presente sentenza è stato del pari rilevato che la stessa Microsoft distingue, nella sua documentazione tecnica, i files che costituiscono Windows Media Player dagli altri files multimediali, in particolare da quelli che si riferiscono alla suddetta infrastruttura multimediale di base. Inoltre, secondo il Tribunale la Microsoft non può sostenere che la rimozione di Windows Media Player dall’insieme costituito da tale lettore e Windows comporterà un deterioramento del sistema operativo. Infatti, Windows XP Embedded può essere configurato in modo da non includere Windows Media Player senza che questo nuoccia all’integrità delle altre funzionalità del sistema operativo. Occorre aggiungere che, durante tutto il periodo compreso tra il giugno 1998 e il maggio 1999, data in cui la Microsoft ha integrato per la prima volta il lettore WMP 6 nel suo sistema operativo Windows per PC clienti senza consentire ai costruttori OEM o agli utenti di rimuoverlo dal sistema, il lettore multimediale in streaming della Microsoft veniva offerto da quest’ultima quale software di applicazione separato, senza che questo pregiudicasse il funzionamento del sistema operativo Windows. Occorre poi rilevare che la Microsoft ha immesso sul mercato, in attuazione della misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata, una versione di Windows priva di Windows Media Player e che tale versione è pienamente funzionale. Infine, deve respingersi anche l’argomento che la Microsoft basa sul rischio di «frammentazione» del suo sistema operativo Windows (v. supra, punto 1122). Da un lato, come sottolineato dalla Commissione nel controricorso, si tratta di un argomento ipotetico e speculativo. Dall’altro lato, tale argomento contraddice la stessa prassi commerciale della Microsoft. Infatti, negli ultimi anni la ricorrente ha immesso sul mercato una dopo l’altra numerose versioni diverse del suo sistema operativo Windows non tutte intercambiabili, ossia Windows 98, Windows 2000, Windows Me, Windows NT e Windows XP. Inoltre, per quel che riguarda, a titolo d’esempio, il sistema Windows XP, esso è presentato in sette versioni diverse. Dall’insieme delle considerazioni che precedono deriva che la Microsoft non ha dimostrato l’esistenza di una qualsiasi giustificazione obiettiva per la vendita abbinata abusiva del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player. f) Sull’inosservanza degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo ADPIC La decisione impugnata Ai punti 1049-1053 della decisione impugnata, la Commissione prende in esame l’argomento della Microsoft secondo il quale la misura diretta a correggere il rifiuto abusivo di fornitura viola gli obblighi gravanti sulla Comunità in forza dell’accordo ADPIC, e quello secondo il quale la misura volta a correggere la vendita abbinata abusiva viola gli obblighi gravanti sulla Comunità in forza dell’accordo sugli ostacoli tecnici al commercio (OTC) del 15 aprile 1994 [allegato 1 A all’accordo istitutivo dell’OMC (in prosieguo: l’«accordo OTC»]. In sostanza, la Commissione sostiene che la decisione impugnata è perfettamente compatibile con gli obblighi derivanti dall’accordo ADPIC e dall’accordo OTC (punto 1052 della decisione impugnata). Essa aggiunge che, per le ragioni indicate ai punti 801 e 802 della presente sentenza, la Microsoft non può invocare i suddetti accordi per mettere in discussione la legittimità della decisione impugnata (punto 1053 della decisione impugnata). Argomenti delle parti La Microsoft sostiene che la decisione impugnata le impone di sviluppare una versione del suo sistema operativo Windows da cui sia stata rimossa «praticamente tutta» la funzionalità multimediale, e di offrire questo «prodotto degradato» ai consumatori europei con i marchi commerciali Microsoft e Windows. In tal modo, la decisione lederebbe i suoi diritti di marchio e d’autore, due categorie di diritti che le Comunità sono legalmente tenute a tutelare in forza dell’accordo ADPIC. In primo luogo, per quanto riguarda i suoi diritti di marchio, la Microsoft sostiene che la decisione impugnata ha l’effetto di limitarli, violando gli artt. 17 e 20 dell’accordo ADPIC. Essa precisa che, ai sensi dell’art. 17 dell’accordo ADPIC, le eccezioni apportate ai diritti conferiti da un marchio non possono che essere limitate e debbono tener conto dei legittimi interessi del titolare del marchio e dei terzi. Quanto all’art. 20 dell’accordo ADPIC, esso stabilirebbe che l’uso di un marchio non può essere ostacolato senza giusto motivo da obblighi speciali, come «l’uso in una forma particolare o l’uso in un modo che ne pregiudichi l’idoneità a contraddistinguere i prodotti e servizi di un’impresa da quelli di altre imprese». La Microsoft sostiene che la Commissione, imponendole di proporre su licenza una versione di Windows priva di funzionalità multimediale, la costringe ad apporre il suo marchio «più prezioso» su un prodotto che essa non ha ideato e riguardo al quale sa che non funzionerà nel modo voluto. Potrebbe inoltre insorgere un rischio di confusione tra questa versione di Windows e quella contenente la funzionalità multimediale. La Microsoft ritiene anche che la decisione impugnata limiti il suo diritto di controllare la qualità dei prodotti sui quali è apposto il marchio e ribadisce, a tal proposito, che la versione di Windows imposta dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata pregiudicherà il funzionamento, da un lato, di una serie di elementi dello stesso sistema operativo Windows e, dall’altro, di applicazioni e siti Internet che ricorrono a tale funzionalità multimediale. A suo dire, gli «ostacoli» in tal modo generati dalla decisione impugnata non rientrano nel tipo di eccezioni «limitate» previste dall’art. 17 dell’accordo ADPIC. Inoltre, l’obbligo per la ricorrente di apporre i marchi Windows e Microsoft su prodotti di qualità inferiore, sui quali non può esercitare il suo controllo di progettazione, si pone in diretto contrasto con i suoi stessi interessi e con quelli dei consumatori e degli ideatori di software terzi. Riguardo all’art. 20 dell’accordo ADPIC, la sua violazione deriverebbe dal fatto che, malgrado l’esistenza di alternative altrettanto efficaci, la Commissione costringe la ricorrente a arrecare pregiudizio al marchio Windows in maniera tale che ne ridurrebbe il ruolo di indicazione di origine e di qualità, il che determinerebbe confusione nella mente dei consumatori e nuocerebbe alla «goodwill» del marchio stesso. In secondo luogo, quanto ai suoi diritti d’autore, la Microsoft sostiene che la decisione impugnata mette a repentaglio i suoi diritti esclusivi — protetti dall’accordo ADPIC — di autorizzare gli adattamenti, gli arrangiamenti e le altre trasformazioni delle sue opere, di autorizzarne la riproduzione, in qualunque maniera e forma, e di distribuire copie di Windows al pubblico. La decisione le impone infatti di creare un adattamento di Windows non corrispondente alla sua idea originaria e che costituisce una trasformazione sostanziale della sua opera tutelata, nonché di concedere licenze per l’uso di copie di questo «adattamento forzato della sua opera protetta». Secondo la Microsoft, la concessione obbligatoria di licenze su un’opera protetta da diritti d’autore è permessa dall’accordo ADPIC solo alle condizioni previste dall’art. 13, che non sussistono nel caso di specie. In via principale, la Commissione sostiene che la legittimità della decisione impugnata non può essere valutata alla luce dell’accordo ADPIC (v. supra, punto 789). In subordine, la Commissione afferma che gli argomenti presentati dalla Microsoft sono comunque privi di qualsiasi fondamento. A questo proposito, in primo luogo, la Commissione respinge gli argomenti della Microsoft relativi ai suoi diritti di marchio. Innanzi tutto, essa li ritiene difficilmente comprensibili e sostiene che la Microsoft non precisa se l’asserita violazione dell’accordo ADPIC riguardi la constatazione, contenuta nella decisione impugnata, dell’abuso relativo alla vendita abbinata oppure la misura correttiva di tale abuso. Inoltre, la Commissione sostiene che, in forza dell’art. 16, n. 1, dell’accordo ADPIC, il titolare di un marchio registrato ha il diritto esclusivo di vietare ai terzi, salvo proprio consenso, di usare nel commercio segni identici o simili. La Microsoft però non spiegherebbe perché questo diritto verrebbe compromesso dalla decisione impugnata né in quale misura l’uso dei suoi marchi, in conseguenza di tale decisione, potrebbe risultare ostacolato senza giustificato motivo da obblighi speciali ai sensi dell’art. 20 dell’accordo ADPIC. Secondo la Commissione, il suddetto diritto esclusivo è quindi salvaguardato nel caso di specie, così come la funzione del marchio quale garanzia dell’origine dei prodotti. La Commissione aggiunge poi che la misura correttiva di cui all’art. 6, lett. a), della decisione impugnata, non lede affatto il diritto della Microsoft di controllare la qualità dei prodotti sui quali viene apposto tale marchio, poiché la ricorrente conserverà «il pieno controllo sui propri prodotti». Essa inoltre sostiene di aver già respinto l’argomento secondo cui la versione di Windows non abbinata a Windows Media Player costituisce un prodotto degradato. Inoltre, quanto al rischio di confusione lamentato dalla Microsoft, esso potrebbe essere evitato, secondo la Commissione, con un’informazione e un’etichettatura adeguate. Infine, la Commissione sostiene che, anche supponendo che la decisione impugnata leda i diritti di marchio della Microsoft, la disposizione derogatoria di cui all’art. 17 dell’accordo ADPIC, in combinato disposto con l’art. 8, n. 2, e con l’art. 40, n. 2, di tale accordo, permetterebbe di porre fine alla violazione del diritto della concorrenza individuata nella decisione impugnata. In secondo luogo, la Commissione respinge gli argomenti della Microsoft basati sui suoi diritti d’autore. Al riguardo, innanzi tutto essa sottolinea che la decisione impugnata non autorizza alcun terzo ad adattare o a riprodurre le opere della Microsoft protette da diritto d’autore e ritiene che la Microsoft non possa invocare un «diritto all’integrità», che costituisce un diritto morale, pertanto non rientrante nell’accordo ADPIC. Secondo la Commissione, inoltre, non si possono accogliere neppure gli argomenti della Microsoft basati sull’art. 13 dell’accordo ADPIC. In proposito, essa afferma in particolare che la decisione impugnata tratta un «caso speciale» ai sensi del suddetto articolo, in quanto si applica a «casi di vendita abbinata che costituiscano un abuso di posizione dominante». Infine, la Commissione sostiene che, anche ammettendo che la decisione impugnata leda i diritti d’autore della Microsoft, la disposizione derogatoria contenuta nell’art. 13 dell’accordo ADPIC, in combinato disposto con l’art. 8, n. 2, e con l’art. 40, n. 2, dello stesso accordo, permetterebbe di porre fine alla violazione al diritto della concorrenza individuata nella decisione impugnata. La SIIA si allinea, in sostanza, agli argomenti della Commissione. Giudizio del Tribunale Il Tribunale rileva che la Microsoft contesta la legittimità della decisione impugnata in quanto contraria a numerose disposizioni dell’accordo ADPIC, in particolare agli artt. 13, 17 e 20. Come già indicato al punto 801 della presente sentenza, secondo una costante giurisprudenza, tenuto conto della loro natura e della loro economia, gli accordi OMC non figurano in linea di principio tra le normative alla luce delle quali il giudice comunitario controlla la legittimità degli atti delle istituzioni comunitarie. Come anche già sottolineato al punto 802 della presente sentenza, solo nel caso in cui la Comunità abbia inteso dare esecuzione ad un obbligo particolare assunto nell’ambito dell’OMC, ovvero nel caso in cui l’atto comunitario rinvii espressamente a precise disposizioni degli accordi OMC, spetta al giudice comunitario controllare la legittimità dell’atto comunitario controverso alla luce delle norme dell’OMC. Poiché le circostanze del caso di specie manifestamente non corrispondono a nessuna delle suddette due ipotesi, la Microsoft non può invocare l’accordo ADPIC, in particolare gli artt. 13, 17 e 20 dello stesso, a sostegno della sua domanda di annullamento della decisione impugnata, nella parte in cui quest’ultima riguarda la problematica della vendita abbinata di Windows e Windows Media Player. Di conseguenza, questo capo del primo motivo dev’essere respinto, senza che occorra esaminare gli argomenti sollevati a sostegno dalla Microsoft. Occorre aggiungere che, in ogni caso, nessuna disposizione dell’accordo ADPIC osta a che le autorità della concorrenza dei membri dell’OMC dispongano misure correttive che limitino o regolino lo sfruttamento di diritti di proprietà intellettuale detenuti da un’impresa in posizione dominante, allorché questa eserciti tali diritti in modo anticoncorrenziale. Infatti, come osserva giustamente la Commissione, dall’art. 40, n. 2, dell’accordo ADPIC emerge espressamente che i membri dell’OMC hanno diritto di disciplinare l’uso abusivo di tali diritti per evitare effetti perniciosi per la concorrenza. Tale disposizione stabilisce infatti quanto segue: «Nessuna disposizione del presente accordo impedisce ai membri di specificare nelle loro legislazioni le pratiche o condizioni che potrebbero in determinati casi costituire un abuso dei diritti di proprietà intellettuale con effetto negativo sulla concorrenza nel mercato corrispondente. Come previsto sopra, un membro può adottare, compatibilmente con le altre disposizioni del presente accordo, opportune misure intese ad impedire o controllare tali pratiche, tra cui ad esempio concessioni esclusive al licenziante, condizioni che impediscono contestazioni della validità e imposizione di licenze globali, alla luce delle pertinenti disposizioni legislative e regolamentari del membro in questione». Da tutto quel che precede deriva che il primo motivo va respinto nella sua interezza. 3. Sul secondo motivo, attinente alla violazione del principio di proporzionalità a) La decisione impugnata A titolo di misura correttiva della vendita abusiva menzionata nell’art. 2, lett. b, della decisione impugnata, l’art. 6 di tale decisione impone alla Microsoft di offrire, entro 90 giorni dalla notificazione della decisione stessa, una versione pienamente funzionale del suo sistema operativo Windows per PC clienti priva di Windows Media Player, stabilendo che la Microsoft conserva il diritto di proporre il suo sistema operativo Windows per PC clienti in abbinamento a Windows Media Player. L’art. 6 impone inoltre alla Microsoft di comunicare alla Commissione, entro lo stesso termine, tutte le misure adottate per conformarsi al suddetto obbligo. Ai punti 1011-1042 della decisione impugnata la Commissione fornisce alcune precisazioni riguardo a tale misura correttiva. In primo luogo, essa descrive la portata della detta misura correttiva (punti 1011-1014 della decisione impugnata). In particolare, essa precisa che l’obbligo imposto alla Microsoft di offrire una versione di Windows priva di Windows Media Player riguarda tanto i casi in cui Windows venga dato in licenza direttamente agli utenti finali, quanto i casi in cui viene dato in licenza ai costruttori OEM. Parimenti, il fatto che la Microsoft conservi la possibilità di offrire una versione di Windows abbinata a Windows Media Player vale sia per gli utenti finali sia per i costruttori OEM. Inoltre, la Commissione impone alla Microsoft di astenersi da qualsiasi misura tecnologica, commerciale, contrattuale o di altro genere che possa avere effetto equivalente ad una vendita abbinata di Windows e Windows Media Player, sottolineando in particolare che la versione di Windows priva di Windows Media Player dovrà essere altrettanto funzionale quanto la versione di Windows contenente tale lettore. Al punto 1013 della decisione impugnata compare un elenco non tassativo di pratiche vietate a tal fine. In secondo luogo, la Commissione fissa a 90 giorni il termine entro il quale la Microsoft deve attuare la misura correttiva in questione (punti 1015-1017 della decisione impugnata). In terzo luogo, la Commissione respinge l’affermazione della Microsoft secondo la quale la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata non è sufficientemente precisa, poiché non le sarebbe chiaro quale codice software debba essere rimosso dal suo prodotto (punti 1018-1021 della decisione impugnata). La Commissione cita in particolare l’esempio di Windows XP Embedded e ribadisce che la decisione impugnata non impone affatto alla Microsoft di sopprimere tutti i files multimediali di Windows, ma solo quelli che costituiscono Windows Media Player. In quarto luogo, la Commissione deduce una serie di considerazioni per dimostrare la proporzionalità della misura correttiva in parola (punti 1022-1042 della decisione impugnata). Al riguardo, innanzi tutto essa sostiene che tale misura è necessaria per rimediare alla restrizione della concorrenza derivante dal comportamento censurato (punto 1022 della decisione impugnata). Essa sottolinea inoltre che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata non impedisce alla Microsoft di porre in vendita il suo lettore multimediale né le impone limitazioni diverse dal divieto di proseguire la prassi della vendita abbinata o di adottare misure aventi effetto equivalente ad essa (punto 1023 della decisione impugnata). La Commissione ripete che la Microsoft potrà continuare a commercializzare una versione di Windows abbinata a Windows Media Player (ibidem). La Commissione respinge poi l’argomento della Microsoft basato sul fatto che non esiste una domanda significativa da parte dei consumatori per sistemi operativi per PC clienti privi di funzionalità multimediale (punti 1024 e 1025 della decisione impugnata). In sostanza, essa argomenta che i costruttori OEM potranno soddisfare le aspettative dei consumatori preinstallando il lettore multimediale di loro scelta sui PC clienti da essi venduti. Ai punti 1026-1034 della decisione impugnata, la Commissione prende in esame gli argomenti della Microsoft basati sui presunti nessi di interdipendenza tra Windows e Windows Media Player. Rifacendosi nuovamente all’esempio di Windows XP Embedded, essa respinge l’affermazione secondo cui la soppressione del codice di Windows Media Player comprometterebbe l’integrità del sistema operativo. Inoltre essa sostiene che la Microsoft non ha dimostrato che l’integrazione di Windows Media Player in Windows fosse una condizione preliminare per ottenere incrementi di efficienza. In proposito, essa afferma tra l’altro che «[g]li ideatori di software, pur se elaborano le loro soluzioni multimediali o integrano nel loro prodotto un codice ridistribuibile fornito da terzi, non dipendono dalla presenza di un lettore multimediale sul PC clienti dell’utente» (punto 1032 della decisione impugnata). Infine, ai punti 1035-1042 della decisione impugnata, la Commissione esamina gli argomenti della Microsoft basati sui presunti nessi di interdipendenza tra Windows e le applicazioni sviluppate da terzi. Più in particolare, essa respinge l’affermazione secondo cui la soppressione del codice di Windows Media Player avrebbe conseguenze nefaste per i fornitori di contenuti e gli ideatori di software. Quanto ai primi, a suo dire, non è raro che essi adottino soluzioni per stabilire quale lettore multimediale è installato su un determinato PC clienti e che prevedano le misure necessarie nell’ipotesi in cui, per presentare i loro contenuti, occorra un lettore particolare o una versione specifica di un determinato lettore (punto 1037 della decisione impugnata). Quanto agli ideatori di software, la Commissione respinge l’argomento della Microsoft secondo cui sarebbe un vantaggio mantenere Windows come «piattaforma coerente» (punto 1041 della decisione impugnata). In sostanza, essa ritiene che la Microsoft non possa invocare il fatto che la sua prassi permette agli ideatori di software i cui prodotti si basano su lettori multimediali di disporre di un «riferimento fisso» in materia, poiché tale prassi altera la concorrenza basata sui meriti (punto 1042 della decisione impugnata). b) Argomenti delle parti La Microsoft sostiene che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata viola il principio di proporzionalità sotto tre profili. In primo luogo, tale misura correttiva viola l’interesse legittimo degli ideatori di software e dei creatori di siti Internet a «preservare Windows come piattaforma stabile e coerente». In secondo luogo, la misura correttiva metterebbe a repentaglio i diritti morali della Microsoft imponendole di degradare il suo sistema operativo Windows e di concedere licenze a terzi su questa versione degradata del suo prodotto. In particolare, essa violerebbe il diritto della Microsoft di opporsi alle modifiche, alle deformazioni e al deterioramento della sua opera, nonché agli altri atti lesivi contro di essa. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata è «intrinsecamente contraddittoria» e che le è impossibile conformarsi ad essa, dato che le viene imposto nel contempo di rimuovere importanti funzionalità multimediali di Windows e di garantire che la versione degradata di Windows non funzioni in modo meno efficace della versione di tale sistema abbinata a Windows Media Player. Secondo la Commissione, la misura correttiva in parola è proporzionata, in particolare perché la Microsoft conserva il diritto di proporre una versione di Windows abbinata a Windows Media Player. Inoltre, essa sottolinea che tale misura correttiva non impedisce alla Microsoft di vendere il suo lettore multimediale né di continuare a proporlo separatamente per scaricarlo da Internet. La Commissione nega che sia impossibile individuare il codice software di Windows Media Player o di conformarsi alla misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata, e fa notare come la stessa Microsoft ammetta di aver già messo a punto una versione non abbinata di Windows, pronta ad essere immessa sul mercato. Inoltre, essa rinvia al punti 1018-1021 della decisione impugnata. La Commissione sostiene poi che la Microsoft non ha dedotto alcun elemento di prova idoneo a dimostrare che da tale misura correttiva deriverebbe un pregiudizio ai terzi o una degradazione del sistema operativo. Quanto alla presunta lesione dei diritti morali della Microsoft, la Commissione sostiene che la ricorrente non è «solitamente considerata come titolare di diritti morali in Europa». La misura correttiva, inoltre, non impedirebbe agli autori di opere di rivendicarne la «paternità» né implicherebbe alcuna divulgazione del codice. Infine, la Commissione, sostenuta sul punto dalla SIIA, afferma che le misure previste dalla sentenza della District Court 1 o novembre 2002 non bastano per rimediare all’abuso relativo alla vendita abbinata individuato nella decisione impugnata. A suo dire, tale sentenza non costringe la Microsoft ad eliminare il codice di Windows Media Player dal sistema operativo per PC clienti, ma solo a fornire un mezzo che permetta ai costruttori OEM e agli utenti finali di nascondere sullo schermo del computer l’icona e i punti di accesso al software Windows Media Player. Inoltre, la Microsoft avrebbe ideato questo sistema di occultamento in maniera tale che Windows Media Player potrebbe essere riattivato e potrebbe non tener conto delle scelte predefinite degli utenti. Le misure previste dalla suddetta sentenza non influirebbero dunque sull’onnipresenza di Windows Media Player sui PC clienti né, di conseguenza, sugli incentivi degli ideatori di software e dei fornitori di contenuto ad «incentrare le loro offerte complementari su Windows Media Player quale tecnologia di piattaforma». c) Giudizio del Tribunale Innanzi tutto, il Tribunale rileva che a sostegno del presente motivo la Microsoft ripropone sostanzialmente gli stessi argomenti presentati nell’ambito del primo motivo, a proposito del requisito della mancanza di giustificazione obiettiva (v. supra, punti 1102-1122). Le ragioni in base alle quali il Tribunale ha ritenuto infondati tali argomenti devono valere anche nell’ambito dell’esame del presente motivo. Infatti, in primo luogo, quanto all’argomento secondo cui la Commissione ha omesso di tener conto dell’interesse degli ideatori di software e dei creatori di siti Internet a disporre di una piattaforma stabile e ben definita, è sufficiente rinviare ai punti 1148-1153 della presente sentenza. In secondo luogo, l’argomento della Microsoft secondo cui la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata la costringerebbe a degradare il sistema operativo Windows e a dare in licenza a terzi questa versione degradata del suo prodotto, è già stato respinto al punto 1165 della presente sentenza. A questo proposito, va ricordato che la decisione impugnata non impone alla Microsoft di offrire una versione di Windows da cui siano rimossi tutti i files multimediali, compresi quelli relativi all’infrastruttura multimediale di base del sistema operativo. Sono infatti interessati soltanto i files che costituiscono Windows Media Player, files che la stessa Microsoft nei suoi documenti tecnici distingue dagli altri (v. supra, punti 916 e 1164). Occorre poi ricordare che l’esempio di Windows XP Embedded dimostra che l’assenza di Windows Media Player dal sistema operativo non nuoce all’integrità delle altre funzionalità di tale sistema (v. supra, punto 1165). Va aggiunto che, durante tutto il periodo compreso tra giugno 1998 e maggio 1999, il lettore multimediale in streaming della Microsoft era stato offerto come un software di applicazione separato, senza che ciò influisse sul funzionamento del sistema operativo Windows. Come già indicato al punto 936 della presente sentenza, in udienza la Microsoft ha ammesso che nel maggio1999 non esistevano ostacoli tecnici che le impedissero di continuare a fornire nella stessa maniera il suo lettore multimediale, ossia senza integrarlo nel sistema operativo Windows 98 Second Edition. In terzo luogo, dalle osservazioni contenute ai punti 1219-1221 della presente sentenza emerge che l’affermazione della Microsoft secondo cui la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata sarebbe intrinsecamente contraddittoria e le sarebbe impossibile conformarsi ad essa è infondata. Tale affermazione, infatti, si basa sulla premessa erronea che la versione di Windows imposta da tale disposizione costituisce una versione degradata del suo sistema operativo. Come osserva giustamente la Commissione nei suoi atti, è evidente che, una volta rimosso Windows Media Player da Windows, le funzionalità offerte dal lettore non sono più disponibili su tale versione del sistema operativo. Tuttavia, non si può desumere da questo che tale versione sia degradata o che sia meno efficiente sotto tutti gli altri profili rispetto ad una versione del sistema operativo abbinata al suddetto lettore. A questo proposito, va rilevato che l’obbligo imposto alla Microsoft di proporre una versione «pienamente funzionale» del suo sistema operativo Windows per PC clienti priva di Windows Media Player [art. 6, lett. a), della decisione impugnata] dev’essere interpretato alla luce, in particolare, dell’affermazione contenuta al punto 1012 della decisione impugnata, secondo il quale «in particolare, la versione di Windows non abbinata a [Windows Media Player] dovrà funzionare altrettanto efficacemente quanto la versione di Windows abbinata a [Windows Media Player], tenendo conto del fatto che la funzionalità-lettore [Windows Media Player] non farà parte, per definizione, della versione non abbinata di Windows». Il Tribunale ritiene poi che la misura correttiva prevista dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata, lungi dall’essere sproporzionata, costituisca un sistema adeguato per porre termine all’abuso di cui trattasi e risolvere i problemi di concorrenza individuati causando il minor numero possibile di inconvenienti alla Microsoft e al suo modello commerciale. Infatti, l’attuazione di tale misura correttiva non implica alcun mutamento della prassi attuale della Microsoft sul piano tecnico se non lo sviluppo della versione di Windows imposta dall’art. 6, lett. a), della decisione impugnata. In particolare, la Microsoft conserva il diritto di continuare a proporre la versione di Windows abbinata a Windows Media Player. Va ricordato, al riguardo, che in effetti la Commissione intende soltanto dare ai consumatori la possibilità di ottenere il suddetto sistema operativo senza il lettore multimediale. Occorre inoltre aggiungere, come osservato giustamente dalla Commissione, che la misura correttiva in parola non pregiudica la possibilità per la Microsoft di commercializzare il suo lettore multimediale e, in particolare, di proporlo con la possibilità di scaricarlo da Internet. Infine, il Tribunale constata che, per le ragioni indicate al punto 974 della presente sentenza, la Commissione era legittimata a considerare le misure adottate dalla Microsoft in attuazione della transazione americana insufficienti a porre termine all’abuso di cui trattasi e a risolvere i problemi di concorrenza individuati. Dall’insieme delle considerazioni che precedono deriva che il secondo motivo va respinto. Pertanto, le conclusioni dirette all’annullamento della decisione impugnata vanno respinte nella parte riguardante la problematica della vendita abbinata di Windows e Windows Media Player. D — Sul problema del mandatario indipendente 1. La decisione impugnata L’art. 4, primo comma, della decisione impugnata impone alla Microsoft di porre termine agli abusi accertati dall’art. 2, secondo le modalità previste dagli artt. 5 e 6 della decisione stessa. La Microsoft è tenuta altresì ad astenersi da qualunque comportamento che possa avere oggetto o effetto identico o analogo a quello degli abusi suddetti (art. 4, secondo comma). A titolo di misura volta a correggere il rifiuto abusivo di fornire le informazioni sull’interoperabilità, l’art. 5 della decisione impugnata impone alla Microsoft di divulgare tali informazioni, entro 120 giorni dalla notificazione della decisione, a qualunque impresa che intenda sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, e ad autorizzare tali imprese, a condizioni ragionevoli e non discriminatorie, ad utilizzare le dette informazioni per sviluppare e distribuire sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. La Microsoft è inoltre tenuta a fare in modo che le informazioni sull’interoperabilità divulgate siano aggiornate ogni volta che sia necessario e in modo tempestivo. Infine, l’art. 5 della decisione impugnata impone alla Microsoft di istituire, entro 120 giorni dalla notificazione della decisione, un meccanismo di valutazione che permetta alle imprese interessate di informarsi efficacemente circa la portata e le condizioni di utilizzazione delle informazioni sull’interoperabilità. A titolo di misura correttiva della vendita abbinata abusiva del sistema operativo Windows per PC clienti e Windows Media Player, l’art. 6 della decisione impugnata impone, in particolare, alla Microsoft di offrire, entro 90 giorni dalla notificazione della decisione, una versione totalmente funzionale del proprio sistema operativo Windows per PC clienti privo di Windows Media Player, conservando però il diritto di proporre il suo sistema operativo Windows per PC clienti assieme a Windows Media Player. Inoltre, l’art. 7 della decisione impugnata prevede l’istituzione di un sistema di controllo destinato ad aiutare la Commissione ad assicurarsi che la Microsoft si conformi alla decisione impugnata e che comporta, in particolare, la designazione di un mandatario indipendente. Ai sensi di tale articolo, tale sistema dovrà costituire oggetto di una proposta presentata dalla Microsoft entro 30 giorni dalla notificazione della decisione, restando inteso che, qualora ritenga inadeguato tale sistema, la Commissione «avrà il potere di imporre siffatto meccanismo mediante decisione». Ai punti 1043-1048 della decisione impugnata la Commissione descrive più dettagliatamente il sistema di controllo di cui al punto precedente e, in particolare, enuncia i «principi che debbono guidare la Microsoft [nel formulare la sua proposta relativa alla designazione di un mandatario indipendente]» (punto 1044 della decisione impugnata). Così, al punto 1045 della decisione impugnata, la Commissione precisa che il «compito essenziale» del mandatario è di esprimere pareri, su richiesta di un terzo, della Commissione oppure di sua iniziativa, sulla «questione se la Microsoft, sotto taluni aspetti, sia venuta meno agli obblighi derivanti dalla decisione [impugnata] e su ogni altra questione che possa essere rilevante per l’efficace attuazione della decisione stessa». Ai punti 1046 e 1047 della decisione impugnata la Commissione precisa la missione del mandatario relativamente ad ognuno dei due abusi di cui trattasi (v. infra, punto 1261). Al punto 1048 della decisione impugnata, la Commissione indica i principi cui la Microsoft dovrebbe attenersi nella sua proposta riguardante il mandatario. In primo luogo, questi sarà designato dalla Commissione sulla base di un elenco di soggetti preparato dalla Microsoft. La ricorrente dovrà prevedere una procedura per autorizzare la Commissione a designare un mandatario di sua scelta, qualora ritenga che nessuno dei soggetti proposti sia idoneo ad esercitare le funzioni richieste. In secondo luogo, la Commissione spiega che il mandatario dovrà essere indipendente dalla Microsoft e che «dovranno essere adottate le disposizioni necessarie per garantire [che] egli non sia né si porrà in una situazione di conflitto d’interessi». Il mandatario dovrà possedere le qualifiche necessarie alla corretta esecuzione del suo mandato ed avere la possibilità di assumere esperti che eseguano, a suo nome, determinati compiti definiti con precisione. In terzo luogo, la Commissione spiega che dovranno essere prese disposizioni necessarie per garantire che il mandatario abbia «accesso all’assistenza, alle informazioni, ai documenti, ai locali e ai dipendenti della Microsoft, nei limiti in cui possa ragionevolmente esigerlo nell’ambito dell’esecuzione del suo mandato». In quarto luogo, la Commissione ritiene che il mandatario debba avere pieno accesso al codice sorgente dei prodotti rilevanti della Microsoft. Infine, in quinto luogo, la Commissione precisa che «l’insieme dei costi connessi alla designazione del mandatario, incluso un equo compenso per i compiti da esso svolti, sarà a carico della Microsoft». 2. Argomenti delle parti Secondo la Microsoft l’obbligo, impostole dall’art. 7 della decisione impugnata, di designare un mandatario indipendente è illegittimo, in quanto la Commissione non ha diritto né di delegare ad un privato i poteri esecutivi conferitile dal regolamento n. 17 né di porre a suo carico le spese connesse al controllo del rispetto della decisione impugnata, tra cui la retribuzione del mandatario indipendente. In via preliminare, la Microsoft nega che la sua domanda di annullamento dell’art. 7 della decisione impugnata sia prematura. In particolare, la Commissione non può invocare il fatto che, nel caso in cui non fosse rimasta soddisfatta della proposta della Microsoft, avrebbe potuto imporre un meccanismo di controllo con una diversa decisione, e che la ricorrente avrebbe potuto impugnare allora questa seconda decisione. Inoltre, in primo luogo la Microsoft sostiene che, come emerge chiaramente dai punti 1043-1048 della decisione impugnata, i poteri delegati nella fattispecie al mandatario indipendente sono poteri di indagine e di esecuzione che di solito competono alla Commissione. Essa rileva che il mandatario, pur avendo quale missione principale di emettere pareri sul rispetto della decisione impugnata, ha altresì il potere di esaminare le misure adottate dalla Microsoft per conformarsi alla decisione. La ricorrente sottolinea che nella nota n. 1317 della decisione impugnata è spiegato che «[i]l mandatario non deve limitarsi ad avere un atteggiamento reattivo, ma deve svolgere un ruolo propositivo nel controllo del rispetto, da parte della Microsoft, dei suoi obblighi». La decisione impugnata mirerebbe quindi ad istituire una fonte indipendente di misure di indagine e di esecuzione. Ebbene, conformemente agli artt. 11 e 14 del regolamento n. 17, nonché agli artt. 18-21 del regolamento (CE) del Consiglio 16 dicembre 2002, n. 1/2003, concernente l’applicazione delle regole di concorrenza di cui agli articoli 81 [CE] e 82 [CE] ( GU 2003, L 1, pag. 1 ), i poteri di indagine e di esecuzione relativi alle suddette regole spettano esclusivamente alla Commissione e alle autorità nazionali della concorrenza. Né l’uno né l’altro regolamento autorizzano la Commissione a delegare tali poteri a terzi né tanto meno a privati. Inoltre, secondo la Microsoft, con tale delega di poteri, la Commissione la priva delle garanzie che la giurisprudenza riconosce alle imprese per tutelare i loro diritti della difesa. In sede di replica, la Microsoft precisa di non aver nulla da obiettare a che un mandatario indipendente consigli la Commissione su questioni tecniche. Tuttavia, a suo avviso l’istituzione avrebbe dovuto designare un proprio perito a tal fine. In secondo luogo, la Microsoft rileva che l’art. 7 della decisione impugnata, in combinato disposto con il punto 1048, v), della stessa, le impone di sostenere «l’insieme dei costi connessi alla designazione del mandatario, incluso un equo compenso per i compiti da esso svolti». Orbene, nell’applicare le regole della concorrenza, la Commissione non potrebbe imporre all’impresa interessata oneri pecuniari diversi da ammende e penalità di mora. La Microsoft ritiene che la Commissione non possa invocare il suo potere di costringere un’impresa a far cessare un’infrazione per giustificare il fatto che essa ponga a carico di tale impresa i costi legati al mandatario. L’imposizione di tale onere pecuniario non troverebbe fondamento giuridico né nel regolamento n. 17, né nel regolamento n. 1/2003, né in qualsivoglia altro testo. In via principale, la Commissione sostiene che gli argomenti dedotti dalla Microsoft riguardo al problema del mandatario sono irricevibili, in quanto prematuri, congetturali e insufficienti a determinare l’annullamento dell’art. 7 della decisione impugnata. Essa ricorda che tale articolo impone alla Microsoft di presentare una proposta relativa all’istituzione di un meccanismo di controllo, riservando contemporaneamente alla Commissione il diritto di imporre tale meccanismo mediante decisione, qualora ritenga inadeguato quello proposto dalla Microsoft. Inoltre, i punti 1044-1048 della decisione impugnata indicano i principi cui la Microsoft deve attenersi nel formulare tale proposta, ma la maggior parte di tali principi non sono imposti alla ricorrente dall’art. 7 della decisione impugnata. In particolare, detto articolo non preciserebbe le funzioni esatte del mandatario indipendente né la «fonte» della sua retribuzione. La Microsoft quindi potrebbe liberamente proporre, per quest’ultimo, un mandato con un raggio d’azione più limitato di quello previsto dalla decisione impugnata, nonché modalità di retribuzione diverse. La Commissione potrebbe poi respingere tali proposte e imporre, con decisione, un mandato configurato in maniera diversa. Tale decisione non sarebbe semplicemente confermativa della decisione impugnata, e sarebbe impugnabile. In subordine, la Commissione sostiene che gli argomenti dedotti dalla Microsoft sono infondati. In primo luogo, dai punti 1044-1048 della decisione impugnata non emerge che la Commissione abbia delegato ad un privato i poteri di indagine e di esecuzione di cui dispone ai fini dell’applicazione degli artt. 81 CE e 82 CE. Quanto alla «raccolta di informazioni», a suo dire, la decisione impugnata si limita a prevedere un «meccanismo consensuale» che permetta di risolvere rapidamente un buon numero di questioni tecniche che possono insorgere riguardo all’esecuzione delle misure correttive. Essa riconosce che il punto 1048 e la nota n. 1317 della decisione impugnata prevedono la possibilità che il mandatario indipendente ponga domande alla Microsoft e acceda a documenti e al codice sorgente dei prodotti rilevanti, ma sostiene che nulla impedisce alla Microsoft di riservarsi, nella sua proposta di mandato, la possibilità di rifiutarsi di rispondere a tali domande o di dare accesso alle informazioni richieste. Di fronte a tale rifiuto, la Commissione valuterebbe l’opportunità di agire ai sensi del capitolo V del regolamento n. 1/2003 e conserverebbe quindi piena libertà di valutazione riguardo all’uso dei suoi poteri di indagine. In risposta ad un quesito scritto del Tribunale, la Commissione ha precisato che l’art. 7 della decisione impugnata si basava sull’art. 3 del regolamento n. 17 e costituiva «espressione» del potere che le conferisce quest’ultimo articolo di adottare decisioni che ingiungono alle imprese di far cessare un’infrazione. In secondo luogo, la Commissione sostiene che l’obbligo imposto alla Microsoft di sostenere i costi connessi al compenso del mandatario chiaramente non rientra fra le sanzioni previste dal regolamento n. 17 e dal regolamento n. 1/2003. A suo parere, se l’art. 7 della decisione impugnata dovesse essere interpretato come fonte di un obbligo per quanto riguarda il compenso del mandatario indipendente, tale obbligo avrebbe il suo fondamento giuridico nell’art. 3 del regolamento n. 17. La Commissione spiega che una decisione presa sulla base del suddetto articolo può contenere tanto l’ordine di svolgere talune attività o prestazioni illegittimamente omesse, quanto il divieto di proseguire attività, pratiche o situazioni, contrarie al Trattato e che essa comporta alcune spese a carico del suo destinatario. Facendo rinvio al punto 1044 della decisione impugnata, essa rileva che l’attuazione delle misure correttive richiede un controllo effettivo del rispetto degli obblighi imposti alla Microsoft dalla decisione impugnata. 3. Giudizio del Tribunale La Microsoft vuole ottenere l’annullamento dell’art. 7 della decisione impugnata e sostiene che, delegando illegittimamente i suoi poteri di indagine e di esecuzione ad un terzo, la Commissione ha ecceduto i limiti dei poteri ad essa conferiti dall’art. 82 CE e dal regolamento n. 17. L’imposizione ad un’impresa di un meccanismo di controllo come quello previsto dall’art. 7 della decisione impugnata e l’obbligo imposto a tale impresa di sostenere i costi della retribuzione di un terzo designato dalla Commissione per assisterla nel suo compito di vigilare sul rispetto delle misure correttive disposte in una decisione su una violazione non troverebbero alcun fondamento giuridico nel diritto comunitario. Secondo la Commissione, la domanda di annullamento di cui sopra è prematura e quindi irricevibile, in quanto l’art. 7 della decisione impugnata non impone alla Microsoft alcun obbligo, ma si limita ad invitarla a presentare una proposta sull’istituzione di un eventuale meccanismo di controllo. In ogni caso, tale articolo non comporta alcuna delega di poteri. La Commissione sostiene che il sistema di controllo e l’onere a carico della Microsoft della retribuzione del mandatario indipendente trovano fondamento nell’art. 3 del regolamento n. 17, che attribuisce all’istituzione il potere di ingiungere alle imprese interessate di porre fine all’infrazione accertata. Occorre ricordare che la legittimità dell’art. 7 della decisione impugnata dev’essere valutata sulla base degli elementi di fatto e di diritto esistenti al momento della sua adozione. In proposito, quando la decisione è stata adottata il regolamento n. 17 era ancora in vigore, poiché il regolamento n. 1/2003, che lo ha sostituito, è divenuto applicabile a partire dal 1 o maggio 2004. Va del pari ricordato che i poteri in materia di indagine e di esecuzione di cui la Commissione disponeva alla data di adozione della decisione impugnata, nei limiti in cui rilevano alla luce della domanda di annullamento dell’art. 7 della stessa, consistevano nel potere di imporre alle imprese interessate di far cessare l’infrazione accertata, previsto dall’art. 3, n. 1, del regolamento n. 17, nel potere in tema di richieste di informazioni, previsto dall’art. 11 di tale regolamento, nel potere in materia di verifiche, ai sensi dell’art. 14 del medesimo regolamento e nel potere di infliggere penalità di mora alle imprese per costringerle a far cessare l’infrazione accertata, previsto dall’art. 16 del regolamento. Innanzi tutto, il Tribunale ritiene che vada respinto l’argomento della Commissione secondo cui la domanda di annullamento dell’art. 7 è prematura, in quanto essa si limita ad invitare la Microsoft a presentare una proposta prima che la Commissione adotti una decisione definitiva sulla realizzazione di un meccanismo di controllo. Il fatto che l’art. 7 della decisione impugnata contenga un invito a presentare una proposta non può alterare la natura vincolante di tale disposizione, quale espressione dell’esercizio, da parte della Commissione, del suo potere di ordinare di far cessare un’infrazione. Quando in una decisione la Commissione accerta che un’impresa ha violato l’art. 82 CE, tale impresa è tenuta ad adottare, nel più breve tempo possibile, tutte le misure necessarie per far cessare il suo comportamento conformandosi a tale disposizione, e questo anche se nella decisione la Commissione non prescrive misure specifiche. Se sono previste misure correttive in tale decisione, l’impresa interessata deve metterle in atto — prendendosi carico di tutte le spese relative alla loro attuazione — per evitare le penalità di mora previste dall’art. 16 del regolamento n. 17 (v. infra, punto 1259). Dalla lettera dell’art. 7 della decisione impugnata, e in particolare dal termine di 30 giorni imposto alla Microsoft, deriva che tale disposizione costituisce appunto una misura vincolante di questo tipo. Anche se la prima reazione prevista nel caso in cui la Microsoft non formuli un’adeguata proposta è quella indicata al secondo comma dell’art. 7, ossia l’imposizione di un meccanismo di controllo con decisione, tuttavia il mancato rispetto dell’obbligo di presentare una proposta espone comunque la ricorrente al rischio di vedersi infliggere penalità di mora. La natura obbligatoria della misura ordinata non può essere messa in discussione dal semplice fatto che la Commissione si riserva il diritto di imporre essa stessa un simile meccanismo, nel caso in cui ritenga inadeguata la proposta della Microsoft. La mancata esecuzione di tale misura specifica disposta con una decisione diretta a far cessare una violazione dell’art. 82 CE costituisce una violazione distinta del diritto comunitario, e precisamente una violazione dell’art. 3 del regolamento n. 17. Tale valutazione non viene invalidata dall’argomento della Commissione secondo cui la Microsoft avrebbe potuto presentare una proposta diversa, più in linea con quel che a suo avviso la Commissione poteva imporle di fare. Al riguardo, va ricordato che, secondo una giurisprudenza costante, il dispositivo di un atto è indissociabile dalla sua motivazione e va pertanto interpretato, se necessario, tenendo conto dei motivi che hanno portato alla sua adozione (sentenze della Corte 15 maggio 1997, causa C-355/95 P, TWD/Commissione, Racc. pag. I-2549 , punto 21, e 29 aprile 2004, causa C-91/01, Italia/Commissione, Racc. pag. I-4355 , punto 49; sentenza del Tribunale 14 ottobre 2004, causa T-137/02, Pollmeier Malchow/Commissione, Racc. pag. II-3541 , punto 60). Infatti, con riguardo in particolare al compito che la Commissione attribuisce al mandatario, quale sintetizzato al punto 1261 qui di seguito, nonché con riguardo ai poteri conferiti alla Commissione dagli artt. 3 e 16 del regolamento n. 17, il Tribunale considera che l’art. 7 della decisione impugnata ha la conseguenza che se la Microsoft si astenesse, entro il termine di 30 giorni, dal presentare una proposta conforme ai principi indicati tra l’altro ai punti 1045-1048, essa violerebbe la decisione stessa incorrendo nel rischio di essere condannata al pagamento di penalità di mora, ai sensi dell’art. 16 del regolamento n. 17. Pertanto, l’art. 7 della decisione impugnata ha influito in modo diretto sulla situazione giuridica della Microsoft e di conseguenza la domanda di annullamento di tale disposizione non può essere considerata prematura o speculativa, come sostenuto dalla Commissione. Inoltre, il Tribunale ritiene necessario esaminare se l’art. 7 della decisione impugnata trovi fondamento giuridico nel regolamento n. 17 o se, come sostenuto dalla Microsoft, la Commissione abbia ecceduto i limiti dei suoi poteri di indagine e di esecuzione nell’imporle di accettare l’istituzione di un mandatario indipendente dotato del ruolo e dei poteri di cui sopra. Al riguardo, va rilevato che dai punti 1043-1048 della decisione impugnata deriva che il compito del mandatario indipendente consta in particolare dei seguenti elementi: — la sua «responsabilità essenziale» è di emettere pareri per stabilire se, in determinati casi concreti, la Microsoft sia venuta meno agli obblighi ad essa imposti dalla decisione impugnata (tra cui l’obbligo di attuare correttamente le misure correttive); — tali pareri saranno forniti su domanda di un terzo o della Commissione, oppure formulati dal mandatario di sua iniziativa; — a questo proposito, è previsto che il mandatario non debba limitarsi ad avere un atteggiamento reattivo, ma debba svolgere un ruolo propositivo nel controllare il rispetto, da parte della Microsoft, dei suoi obblighi (nota n. 1317 della decisione impugnata); — quanto al rifiuto abusivo di cui si tratta, il mandatario dovrà valutare se le informazioni comunicate dalla Microsoft siano complete ed esatte, se le condizioni in base alle quali essa dà accesso alle specificazioni e ne autorizza l’uso siano ragionevoli e non discriminatorie, e se la comunicazione venga effettuata tempestivamente; — quanto alla vendita abbinata abusiva, il mandatario è chiamato a consigliare la Commissione sulla fondatezza, sotto il profilo tecnico, delle denunce presentate da terzi riguardo al rispetto da parte della Microsoft dei suoi obblighi, e in particolare sulla questione se la versione di Windows priva di Windows Media Player sia meno efficiente rispetto alle versioni di Windows abbinate a questo lettore che la ricorrente continuerebbe a vendere. Il mandatario inoltre dovrà valutare se la Microsoft pregiudichi le prestazioni dei lettori multimediali concorrenti con divulgazioni selettive, inadeguate o eccessivamente tardive delle API di Windows. Al punto 1048 della decisione impugnata la Commissione indica i principi cui la Microsoft dovrà attenersi nella sua proposta relativa al mandatario indipendente, in attuazione dell’art. 7 della decisione stessa. Tali principi sono i seguenti: — il mandatario sarà designato dalla Commissione sulla base di un elenco di soggetti presentato dalla Microsoft [punto 1048, sub i)]; — il mandatario sarà indipendente dalla Microsoft e dovrà essere adottata ogni disposizione necessaria per garantire che egli non sia né si troverà in una condizione di conflitto di interessi; il mandatario dovrà possedere le qualifiche necessarie alla corretta esecuzione del suo mandato ed avere la possibilità di assumere esperti incaricati di svolgere a suo nome determinati compiti, definiti con precisione [punto 1048, sub ii)]; — dovranno essere adottate disposizioni per garantire che il mandatario possa avere accesso all’assistenza, alle informazioni, ai documenti, ai locali e ai dipendenti della Microsoft nei limiti in cui possa ragionevolmente richiederlo nell’ambito dell’esecuzione del suo mandato [punto 1048, sub iii)]; — il mandatario avrà pieno accesso al codice sorgente dei prodotti rilevanti della Microsoft (qualsiasi controversia sull’esattezza e sul carattere esaustivo delle specificazioni divulgate dalla Microsoft può essere risolta solo verificando la documentazione tecnica rispetto al codice sorgente dei prodotti Microsoft) [punto 1048, sub iv)]; — i costi complessivi connessi alla designazione del mandatario, compreso un equo compenso per i compiti da esso svolti, saranno a carico della Microsoft [punto 1048, sub v)];. Da tale descrizione deriva che secondo la Commissione il ruolo del mandatario indipendente consiste nella valutazione e nella verifica dell’attuazione delle misure correttive, eventualmente avendo accesso alle risorse di cui al punto precedente, terzo e quarto trattino, agendo in modo indipendente o anche di propria iniziativa. La Commissione ammette espressamente, nelle proprie memorie, di non poter delegare a un terzo i poteri di indagine e di esecuzione conferitile dal regolamento n. 17, tuttavia nega che il sistema di controllo previsto dalla decisione impugnata comporti simile delega di poteri. Per contro, come riconosciuto dalla Microsoft, la Commissione ha diritto di vigilare sull’attuazione, da parte dell’impresa interessata, delle misure correttive disposte in una decisione di infrazione e di assicurarsi che le altre misure necessarie per far cessare gli effetti anticoncorrenziali dell’infrazione siano eseguite pienamente e tempestivamente. A tal fine, essa può fare uso dei poteri di indagine previsti dall’art. 14 del regolamento n. 17 ed eventualmente può ricorrere ad un esperto esterno, specie per ottenere chiarimenti su questioni di tipo tecnico. Inoltre, non si può negare che la Commissione, nel caso in cui decida di farsi assistere da un esperto esterno, possa comunicargli informazioni e documenti ottenuti nell’esercizio dei suoi poteri di indagine ai sensi dell’art. 14 del regolamento n. 17. Ai sensi dell’art. 11, n. 4, e dell’art. 14, n. 3, di tale regolamento, le imprese sono tenute a fornire le informazioni richieste dalla Commissione e a sottoporsi alle verifiche da questa disposte. Tuttavia, tali domande e verifiche sono soggette, se del caso, al controllo del giudice comunitario. Il Tribunale considera che, istituendo un sistema di controllo che prevede la designazione di un mandatario indipendente, come indicato dall’art. 7 della decisione impugnata, e dotato delle funzioni elencate nel punto 1048 di tale decisione, sub iii) e iv), la Commissione è andata ben oltre la situazione in cui designa un proprio esperto esterno per farsi consigliare, nel corso di un’indagine, riguardo all’esecuzione delle misure correttive previste dagli artt. 4, 5 e 6 della decisione impugnata. Infatti, con l’art. 7 della decisione impugnata la Commissione esige la designazione di un terzo indipendente, nello svolgimento delle sue funzioni, non solo dalla Microsoft ma anche dalla Commissione stessa, in quanto tale soggetto è chiamato ad agire di propria iniziativa e su richiesta di terzi nell’esercizio dei suoi poteri. Come la Commissione osserva al punto 1043 della decisione impugnata, tale esigenza va oltre un semplice obbligo di presentarle rapporti sulle azioni della Microsoft. Inoltre, il ruolo previsto per il mandatario indipendente non è limitato a formulare domande alla Microsoft e a presentare rapporti alla Commissione circa le risposte date accompagnate da pareri sull’esecuzione delle misure correttive. Quanto all’obbligo imposto alla Microsoft di permettere al mandatario, indipendentemente dalla Commissione, di aver accesso ad informazioni, documenti, locali e dipendenti nonché al codice sorgente dei suoi prodotti rilevanti, il Tribunale osserva che non è previsto alcun limite temporale per l’intervento continuo del mandatario nel vigilare sulle attività della Microsoft relative alle misure correttive. A questo proposito, va rilevato che dal punto 1002 della decisione impugnata emerge che secondo la Commissione l’obbligo di divulgare le informazioni sull’interoperabilità dev’essere applicato «in prospettiva» alle future generazioni dei prodotti Microsoft. Di conseguenza, esercitando i poteri conferitile dall’art. 3 del regolamento n. 17, la Commissione non può imporre alla Microsoft di concedere ad un mandatario indipendente poteri che neppure essa è legittimata a conferire ad un terzo. Ne deriva che l’art. 7, secondo comma, della decisione impugnata è privo di fondamento giuridico, in particolare in quanto implica la delega al mandatario indipendente di poteri di indagine che solo la Commissione può esercitare nell’ambito del regolamento n. 17. Se inoltre, come sostenuto dalla Commissione, il suo intento era di istituire un meccanismo puramente consensuale, non era affatto necessario che essa ne disponesse l’istituzione nell’art. 7 della decisione impugnata. Infine, la Commissione travalica i suoi poteri, poiché l’art. 7 della decisione impugnata, in combinato disposto con il punto 1048, sub v), della stessa, pone a carico della Microsoft i costi complessivi connessi alla designazione del mandatario, compreso il suo compenso, nonché le spese connesse all’esecuzione dei suoi compiti. Nessuna disposizione del regolamento n. 17 consente alla Commissione di imporre alle imprese i costi che essa stessa sostiene per vigilare sull’esecuzione delle misure correttive. La Commissione, infatti, nella sua qualità di autorità incaricata di applicare le regole comunitarie della concorrenza, è tenuta a conseguire l’esecuzione delle decisioni di infrazione in modo indipendente, obiettivo ed imparziale. Sarebbe incompatibile con la sua responsabilità a questo riguardo che l’esecuzione effettiva del diritto comunitario dipenda o sia influenzata dalla volontà o dalla capacità dell’impresa destinataria della decisione di sostenere tali spese. Inoltre, dalla giurisprudenza deriva che la Commissione non gode di un margine di discrezionalità illimitato nel formulare le misure correttive da imporre alle imprese per far cessare un’infrazione. Nell’ambito dell’applicazione dell’art. 3 del regolamento n. 17, il principio di proporzionalità impone che gli oneri a carico delle imprese per porre fine all’infrazione non eccedano i limiti di quanto è appropriato e necessario per conseguire lo scopo prefisso, vale a dire il ripristino della situazione conforme al diritto in relazione alle norme che nella fattispecie sono state violate (sentenza Magill, cit. al punto 107 supra, punto 93). Se, nei confronti di un’impresa che abbia violato l’art. 82 CE, la Commissione non ha competenza per imporre, tramite decisione in forza dell’art. 3 del regolamento n. 17, delle misure correttive, comprese le spese afferenti a queste ultime oltre i limiti di quanto appropriato e necessario, tanto meno essa ha competenza per porre a carico di detta impresa costi che incombono sulla Commissione nell’adempimento delle sue responsabilità in materia di indagine e di esecuzione. Dall’insieme delle considerazioni che precedono deriva che l’art. 7 della decisione impugnata non trova fondamento giuridico nel regolamento n. 17 ed eccede pertanto i limiti delle competenze di cui dispone la Commissione in materia di indagine e di esecuzione ai sensi del regolamento n. 17, in quanto essa ordina alla Microsoft di presentare una proposta concernente la creazione di un meccanismo che, da un lato, deve includere la designazione di un mandatario indipendente dotato dei poteri di accesso, indipendentemente dalla Commissione, all’assistenza, alle informazioni, ai documenti, ai locali e ai dipendenti della Microsoft, nonché al codice sorgente dei suoi prodotti rilevanti e, dall’altro lato, prevede che i costi complessivi connessi alla designazione del mandatario, compreso il suo compenso, siano a carico della Microsoft. Pertanto, la Commissione non può riservarsi il diritto di imporre tale meccanismo con decisione qualora ritenga inadeguato quello proposto dalla Microsoft. Di conseguenza, l’art. 7 della decisione impugnata dev’essere annullato nei limiti indicati al punto precedente. II — Sulle conclusioni dirette all’annullamento dell’ammenda o alla riduzione del suo importo A — La decisione impugnata I due abusi individuati nella decisione impugnata vengono sanzionati con l’imposizione di un’ammenda unica di importo pari a EUR 497196304 (art. 3 della decisione impugnata). La questione dell’ammenda è esaminata dalla Commissione ai punti 1054-1080 della decisione impugnata. In primo luogo, la Commissione precisa di aver tenuto conto delle disposizioni dell’art. 15, n. 2, del regolamento n. 17 (punto 1054 della decisione impugnata) e ricorda che, per fissare l’importo dell’ammenda, essa deve tener conto della gravità e della durata dell’infrazione, nonché delle eventuali circostanze aggravanti o attenuanti (punto 1055 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione respinge gli argomenti che la Microsoft aveva invocato durante il procedimento amministrativo a sostegno della sua tesi secondo la quale nel caso di specie non doveva esserle inflitta nessuna ammenda (punti 1056-1058 della decisione impugnata). Al riguardo, innanzi tutto essa sostiene che dalla decisione impugnata risulta a sufficienza che la Microsoft ha violato intenzionalmente, o quanto meno per negligenza, l’art. 82 CE e l’art. 54 dell’accordo SEE (punto 1057 della decisione impugnata). Inoltre, la Commissione nega di aver introdotto una «nuova regola giuridica» e ritiene che la Microsoft avrebbe dunque dovuto essere consapevole del fatto che stava violando le citate disposizioni (ibidem). Infine, essa respinge l’argomento della Microsoft secondo cui la vendita abbinata abusiva non poteva essere iniziata nel 1999, perché alcune funzionalità di lettura multimediale erano integrate nel sistema operativo Windows sin dal 1992 (ibidem). In terzo luogo, la Commissione illustra il modo in cui ha calcolato l’ammenda (punti 1059-1079 della decisione impugnata). Anzitutto, essa stabilisce l’importo di base dell’ammenda sulla base della gravità e della durata dell’infrazione (punti 1059-1078). Da un lato, quanto alla gravità dell’infrazione, la Commissione ricorda che per valutarla essa deve prendere in considerazione la natura dell’infrazione stessa, i suoi effetti sul mercato e le dimensioni del mercato geografico interessato (punto 1060 della decisione impugnata). Per quanto riguarda la gravità dell’infrazione, ai punti 1061-1068 della decisione impugnata la Commissione mette in rilievo i seguenti fattori: — la Corte ha più volte già dichiarato illeciti alcuni rifiuti di fornitura da parte di imprese in posizione dominante e alcune vendite abbinate da esse praticate; — la Microsoft detiene una posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti, con una quota superiore al 90%; — questo mercato, come gli altri due individuati dalla decisione impugnata, è caratterizzato dalla presenza di considerevoli effetti di rete diretti e indiretti; — di conseguenza, la Microsoft ha adottato una strategia ad effetto leva (leveraging) che costituisce due diversi abusi; — quanto al rifiuto abusivo di fornitura, la Microsoft ha adottato una linea di condotta generale diretta alla creazione e allo sfruttamento a proprio vantaggio di un insieme di legami privilegiati tra il suo sistema operativo per PC clienti e il suo sistema operativo per server per gruppi di lavoro, che implica una rottura rispetto a precedenti livelli di fornitura più elevati; — tale pratica abusiva permette alla Microsoft di estendere la sua posizione dominante al mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, che ha un «valore significativo»; — la conquista di tale secondo mercato può determinare altri effetti nefasti sulla concorrenza; — quanto alla vendita abbinata abusiva, essa garantisce alla Microsoft che l’onnipresenza del suo sistema operativo per PC clienti sia condivisa dal suo lettore Windows Media Player, il che induce i costruttori OEM a non preinstallare sui PC clienti lettori multimediali terzi e pregiudica la concorrenza sul mercato dei lettori multimediali in streaming; — inoltre, tale pratica abusiva si ripercuote sensibilmente sullo stato della concorrenza nel settore della fornitura di contenuti su Internet e in quello dei software multimediali; — infine, il fatto di dominare il mercato dei lettori multimediali in streaming può costituire un’apertura strategica verso una serie di mercati connessi, alcuni dei quali producono profitti elevati. Alla luce degli elementi menzionati al punto precedente, la Commissione ritiene che l’infrazione, per sua natura, debba essere qualificata come «molto grave» (punto 1068 della decisione impugnata). Per quel che riguarda gli effetti dell’infrazione sul mercato, la Commissione osserva che «la linea di condotta adottata dalla Microsoft, consistente nello sfruttare la leva offerta dalla sua posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti per estromettere la concorrenza, ha un impatto significativo sui mercati dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e dei lettori multimediali in streaming» (punto 1069 della decisione impugnata). La sua osservazione si basa sugli elementi seguenti: — il rifiuto abusivo di fornitura ha già permesso alla Microsoft di conquistare una posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e rischia di eliminare la concorrenza da tale mercato (punto 1070 della decisione impugnata); — la vendita abbinata abusiva ha già permesso alla Microsoft di raggiungere il primo posto sul mercato dei lettori multimediali in streaming, e gli elementi di prova presi in esame nella decisione impugnata indicano che «probabilmente il mercato è già sul punto di ribaltarsi a favore di [Windows Media Player]» (punto 1071 della decisione impugnata). Quanto alle dimensioni geografiche dei mercati di prodotti in parola, la Commissione sostiene che i tre mercati individuati dalla decisione impugnata comprendono tutto il SEE (punto 1073 della decisione impugnata). Al punto 1074 della decisione impugnata la Commissione trae dall’analisi sopra illustrata la conclusione che la Microsoft ha commesso una violazione molto grave dell’art. 82 CE e dell’art. 54 dell’accordo SEE, punibile con un’ammenda superiore a EUR 20 milioni. Al successivo punto, essa individua in EUR 165732101 l’importo iniziale preso in considerazione in ragione della gravità dell’infrazione, punto di partenza dell’importo di base dell’ammenda (in prosieguo: l’«importo di partenza»). Al punto 1076 della decisione impugnata la Commissione dichiara che, per assicurare un sufficiente effetto deterrente sulla Microsoft, e tenuto conto del suo notevole potere economico, è opportuno raddoppiare l’importo di partenza, il che fa elevare l’importo dell’ammenda in questa fase a EUR 331464203. Dall’altro lato, per quel che riguarda la durata dell’infrazione, la Commissione rileva che il rifiuto abusivo di fornitura è iniziato nell’ottobre 1998 e non è ancora cessato, mentre la vendita abbinata abusiva ha preso il via nel maggio 1999 e neppure essa è ancora cessata (punto 1077 della decisione impugnata). La Commissione ritiene che la durata complessiva dell’infrazione commessa dalla Microsoft è dunque di cinque anni e cinque mesi, il che corrisponde ad un’infrazione di lunga durata (ibidem). Essa pertanto aumenta del 50% l’importo indicato al punto precedente, fissando così l’importo di base dell’ammenda a EUR 497196304 (punto 1078 della decisione impugnata). In secondo luogo, la Commissione ritiene che non sussistano circostanze aggravanti o attenuanti da prendere in considerazione nel caso di specie (punto 1079). Di conseguenza, essa fissa l’importo finale dell’ammenda a EUR 497196304 (punto 1080 della decisione impugnata). B — Argomenti delle parti In via principale, la Microsoft sostiene che l’ammenda inflitta dall’art. 3 della decisione impugnata è priva di qualsiasi fondamento, data la mancanza di violazione dell’art. 82 CE. In subordine, la Microsoft sostiene che detta ammenda è eccessiva e sproporzionata e dev’essere pertanto annullata o sostanzialmente ridotta. A questo proposito, in primo luogo, essa sostiene che non è giusto imporle un’ammenda perché le violazioni che le sono contestate derivano da una «nuova interpretazione giuridica». A sostegno di tale affermazione, essa fa riferimento ad alcuni estratti di comunicati stampa pubblicati dalla Commissione e relativi a cause di concorrenza (comunicati stampa del 20 aprile 2001, IP/01/584, e del 2 giugno 2004, IP/04/705), nonché alla prassi della stessa Commissione consistente nell’evitare di infliggere ammende in cause che sollevano questioni nuove o complesse. La ricorrente osserva inoltre che, in alcune cause, la Commissione ha condannato le imprese interessate solo ad un’ammenda simbolica, tenuto conto del fatto che esse non potevano facilmente desumere, in base alla sua precedente prassi decisionale, che il comportamento loro contestato violava le regole di concorrenza. La Microsoft sostiene che i principi applicati dalla Commissione nel caso di specie si discostano notevolmente da quelli posti dalla giurisprudenza e sono il risultato di una «sostanziale modifica delle teorie della Commissione, a mano a mano che la causa è progredita nel corso degli ultimi cinque anni». Infatti, da un lato, riguardo al comportamento abusivo costituito dal rifiutarsi di fornire ai suoi concorrenti le informazioni sull’interoperabilità e di autorizzarne l’uso, la Microsoft sostiene che la Commissione non ha mai individuato con precisione di quali informazioni si trattasse. Essa ribadisce inoltre che la Sun non le ha domandato alcuna licenza relativa ai suoi diritti di proprietà intellettuale per poter sviluppare sistemi operativi per server per gruppi di lavoro all’interno del SEE. Infine, essa afferma che la posizione della Commissione presenta caratteri inediti, in quanto prevede l’obbligo di dare in licenza diritti di proprietà intellettuale di grande valore, al fine di agevolare lo sviluppo di prodotti direttamente in concorrenza con i sistemi operativi Windows per server. La Microsoft sostiene che, tenuto conto di questi diversi elementi, essa aveva buoni motivi di pensare che, nel caso di specie, non sussistevano le circostanze eccezionali richieste dalla Corte. Dall’altro lato, per quel che riguarda il comportamento abusivo costituito dal fatto di aver subordinato la fornitura del sistema operativo Windows per PC clienti all’acquisto simultaneo di Windows Media Player, la Microsoft rileva anzitutto che la teoria della Commissione sulle vendite abbinate non era nemmeno menzionata nella prima comunicazione degli addebiti. Inoltre, essa sottolinea che per la prima volta la Commissione ha ritenuto che migliorare un prodotto grazie all’integrazione di una funzionalità «migliorata», ossia una funzionalità multimediale contenente una capacità in streaming, senza offrire simultaneamente al medesimo prezzo una versione dello stesso prodotto priva di tale funzionalità, poteva costituire una violazione dell’art. 82 CE. In secondo luogo, la Microsoft lamenta che l’importo dell’ammenda che le è stata inflitta è eccessivo. A sostegno di tale affermazione essa deduce tre serie di argomenti. In primo luogo, la ricorrente sostiene che l’importo di partenza dell’ammenda è ingiustificato. Anzitutto, a suo avviso detto importo è stato fissato a EUR 167732101 in maniera arbitraria e erroneamente motivata. Inoltre, la Microsoft contesta la validità dell’affermazione della Commissione secondo cui essa avrebbe commesso un’infrazione «molto grave». A questo riguardo, essa rileva che sono occorsi alla Commissione più di cinque anni per concludere che la sua condotta era censurabile, e ancora più tempo per decidere quali misure correttive fossero appropriate. Infine, la ricorrente nega di aver potuto prevedere che il suo comportamento rischiava di essere considerato come costitutivo di una violazione delle norme sulla concorrenza, e ancor meno di un’infrazione «molto grave». In sede di replica, la Microsoft contesta l’affermazione della Commissione secondo la quale gli abusi di cui trattasi hanno un impatto sensibile sui mercati interessati. Sempre in sede di replica, la Microsoft sostiene che la Commissione non si è limitata a tener conto dei «prodotti colpiti dagli abusi» per fissare l’importo di partenza. Infatti, essa si sarebbe basata sul giro d’affari realizzato dalla Microsoft sul mercato dei sistemi operativi per server in generale. Orbene, meno di un quarto dei profitti che la Microsoft ricava da tali sistemi può essere attribuito al mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro, come definito dalla Commissione. In secondo luogo, la Microsoft sostiene che la Commissione non aveva diritto di raddoppiare l’importo di partenza tenendo conto del suo «notevole potere economico» e della necessità di garantire un sufficiente effetto deterrente. Essa rileva che la Commissione non le contesta di non voler rispettare la legge e che anzi il sig. Monti, commissario per la concorrenza all’epoca, aveva elogiato gli sforzi da essa profusi per giungere ad un accordo amichevole nel caso di specie, nonché la professionalità dei membri della sua squadra. La ricorrente aggiunge che la Commissione non può neppure invocare la necessità di dissuadere altre imprese dal commettere analoghe infrazioni. Infine, essa sostiene che l’importo di partenza si basa sul giro d’affari e sui profitti realizzati dalla Microsoft a livello mondiale e che gli stessi dati vengono utilizzati per giustificare l’aumento a scopi dissuasivi (nota n. 1342 della decisione impugnata), il che equivale a «prendere in considerazione lo stesso fattore due volte». Gli altri fattori menzionati nella nota n. 1342 della decisione impugnata non giustificano affatto il raddoppio dell’importo di partenza. In terzo luogo, la Microsoft sostiene che la maggiorazione del 50% del doppio dell’importo di partenza, in ragione della durata dell’infrazione, è eccessiva. Innanzi tutto, essa contesta alla Commissione di non aver tenuto conto delle misure adottate per rimediare ai problemi che la stessa istituzione aveva indicato nel corso delle loro discussioni e nelle comunicazioni degli addebiti né degli impegni che la Microsoft aveva assunto a seguito della transazione americana. Inoltre, la ricorrente lamenta che la Commissione non avrebbe tenuto conto della durata del procedimento amministrativo e ritiene che non le si possa rimproverare di aver cercato di giungere ad un accordo. Essa aggiunge che non avrebbe potuto porre termine ai presunti abusi più presto, dal momento che «le teorie della Commissione si sono notevolmente evolute nel corso degli ultimi sei anni». Secondo la Commissione, la tesi principale della Microsoft va respinta, in quanto quest’ultima non ha dimostrato che la Commissione fosse incorsa in errore nel dichiarare l’esistenza di una violazione dell’art. 82 CE. La Commissione contesta anche la tesi sussidiaria prospettata dalla Microsoft. Al riguardo, in primo luogo, essa afferma che l’ammenda è giustificata. Innanzi tutto, la Commissione nega di aver applicato una nuova regola giuridica nel caso di specie. Infatti, quanto al rifiuto abusivo di cui trattasi, essa afferma di aver tenuto conto del fatto che era possibile che «fossero in gioco diritti di proprietà intellettuale». Di conseguenza, basandosi su casi come la sentenza Magill, citata supra al punto 107, essa avrebbe dedicato gran parte della decisione impugnata a dimostrare che, in alcune circostanze eccezionali, il rifiuto di dare in licenza diritti di proprietà intellettuale poteva costituire un abuso di posizione dominante. Inoltre, poiché i ‘considerando’ della direttiva 91/250 indicano espressamente che l’omessa fornitura di informazioni sull’interoperabilità può costituire un abuso di posizione dominante, la Microsoft non può seriamente sostenere di non essersi resa conto di violare l’art. 82 CE. Inoltre, la Commissione ritiene di aver già confutato gli argomenti della Microsoft sulla portata della domanda della Sun, e di aver già spiegato che la giurisprudenza non esclude che i prodotti del titolare di un diritto d’autore e i prodotti futuri del titolare della licenza possano entrare in competizione. In sede di controreplica, essa aggiunge di aver individuato, fin dalla prima comunicazione degli addebiti, «una certa quantità di informazioni ingiustamente taciute dalla Microsoft» e ribadisce che la ricorrente era pienamente consapevole del fatto che stava rifiutando ai suoi concorrenti l’accesso alle informazioni sull’interoperabilità indicate nella decisione impugnata. Per quel che riguarda la vendita abbinata abusiva, la Commissione riconosce che la causa in esame può essere diversa da altre precedenti in tema di vendite abbinate e che nella decisione impugnata ha proceduto ad una valutazione degli effetti reali di tale comportamento. Essa considera però che da ciò non può dedursi che ha elaborato una nuova teoria e insiste sul fatto che le sue osservazioni si basano su principi giuridici ed economici ben noti. Secondo la Commissione, inoltre, la Microsoft, tenuto conto delle notevoli risorse economiche e giuridiche di cui dispone, era in grado di prevedere che il suo comportamento, consistente nell’usare la sua posizione dominante su un mercato per conquistarne un altro, sarebbe stato qualificato come abusivo. Essa sottolinea che il giudice comunitario ha costantemente respinto l’argomento secondo cui non vanno inflitte ammende quando l’impresa interessata non poteva sapere che stava violando le regole di concorrenza. Infine, essa ritiene che la Microsoft non possa trarre argomenti dal fatto che la Commissione non ha imposto ammende ad un’impresa in una causa diversa. In secondo luogo, la Commissione sostiene che l’ammenda non è eccessiva rilevando, in particolare, che essa rappresenta solo l’1,62% del fatturato mondiale realizzato dalla Microsoft nel corso dell’esercizio sociale chiuso il 30 giugno 2003. In primo luogo, la Commissione ricorda che, nel fissare l’importo dell’ammenda, essa dispone di un potere discrezionale e non è tenuta ad applicare formule matematiche precise. Soggiunge di non essere neppure tenuta, in forza dell’obbligo di motivazione, ad indicare nella decisione i dati relativi alle modalità di calcolo delle ammende. Inoltre, conformemente agli Orientamenti per il calcolo delle ammende inflitte in applicazione dell’articolo 15, paragrafo 2 del regolamento n. 17 e dell’articolo 65, paragrafo 5, [CA] ( GU 1998, C 9, pag. 3 ; in prosieguo: gli «orientamenti»), la Commissione ha valutato la gravità dell’infrazione tenendo conto della sua natura, del suo impatto sul mercato e delle dimensioni geografiche dello stesso. La Commissione sostiene di aver fissato l’importo di partenza dell’ammenda sulla base non del fatturato mondiale della Microsoft, bensì su quello da questa realizzato nell’ambito del SEE nel mercato dei sistemi operativi per PC clienti e per server per gruppi di lavoro. Nella nota n. 217 del controricorso, essa precisa che tale punto di partenza rappresenta il 7,5% di tale fatturato. Di conseguenza, conclude che l’affermazione della Microsoft secondo cui essa avrebbe effettuato un duplice conteggio è infondata. Rispondendo all’affermazione della ricorrente secondo cui avrebbe preso in considerazione il fatturato realizzato sul mercato dei sistemi operativi per server in generale, la Commissione spiega di essersi basata sui dati che le erano stati comunicati dalla Microsoft in seguito ad una richiesta di informazioni sui sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. In proposito, essa rinvia ad una lettera speditale dalla Microsoft il 9 marzo 2004 (allegato D.16 alla controreplica). In secondo luogo, la Commissione sostiene di avere il diritto di applicare all’importo di partenza dell’ammenda un coefficiente moltiplicatore di 2. Al riguardo, essa sottolinea che tale importo corrispondeva a meno dell’1% del fatturato realizzato dalla Microsoft nel corso dell’ultimo esercizio sociale, il che non avrebbe conferito all’ammenda un carattere sufficientemente dissuasivo. La Commissione sostiene di aver fissato il coefficiente moltiplicatore tenendo conto del fatto che le imprese di grandi dimensioni dispongono in genere di risorse che consentono loro di avere una migliore conoscenza delle esigenze e delle conseguenze del diritto della concorrenza rispetto alle imprese di dimensioni inferiori. La Commissione osserva inoltre che, in base alla giurisprudenza, l’obiettivo di dissuasione che ha il diritto di perseguire nel fissare l’importo di un’ammenda è volto a garantire l’osservanza da parte delle imprese delle regole di concorrenza stabilite dal Trattato per lo svolgimento delle loro attività all’interno della Comunità o del SEE (sentenza del Tribunale 9 luglio 2003, causa T-224/00, Archer Daniels Midland e Archer Daniels Midland Ingredients/Commissione, Racc. pag. II-2597 , punti 110 e 111). Ne conseguirebbe che il carattere dissuasivo di un’ammenda inflitta a causa di una violazione delle regole comunitarie di concorrenza non può essere determinato esclusivamente in funzione della situazione particolare dell’impresa condannata. Non solo si dovrebbe dissuadere tale impresa dal ripetere la stessa violazione o dal commettere altre violazioni delle regole di concorrenza, ma occorrerebbe anche dissuadere altre imprese «di dimensioni e risorse analoghe» dall’incorrere in infrazioni comparabili. La Commissione sottolinea, inoltre, da un lato, di non aver asserito che la Microsoft aveva ostacolato la sua indagine e, dall’altro, di non preso in considerazione alcuna circostanza aggravante a carico della Microsoft. In terzo luogo, la Commissione nega che la maggiorazione del 50% da essa applicata, in ragione della durata dell’infrazione, all’importo definito a titolo della gravità sia eccessiva. Essa afferma di aver seguito la prassi abituale, consistente nell’applicare, per le infrazioni di lunga durata, una maggiorazione del 10% per ogni anno di partecipazione all’infrazione. A suo parere, la Microsoft non può invocare le misure che ha adottato per rimediare ai problemi sollevati dalla Commissione o quelle adottate nell’ambito della transazione americana, in quanto tali misure sono prive di rilievo per il calcolo della durata dell’infrazione. Facendo rinvio ai punti 241, 242 e 270-279 della decisione impugnata, la Commissione aggiunge che con tali misure non è stata posta fine all’infrazione. Infine, la Commissione contesta l’argomento della Microsoft relativo alla durata del procedimento amministrativo osservando, in particolare, che tale durata era obiettivamente giustificata dalla complessità della causa e dalla necessità di garantire i diritti della difesa della Microsoft. C — Giudizio del Tribunale Nell’ambito delle presenti conclusioni, il Tribunale deve esaminare la legittimità dell’art. 3 della decisione impugnata e, eventualmente, nell’esercizio della sua piena competenza giurisdizionale, annullare o ridurre l’ammenda imposta alla Microsoft da tale articolo. La Commissione infligge un’unica ammenda alla Microsoft per i due abusi indicati all’art. 2 della decisione impugnata. In particolare, dai punti 1061-1069 di tale decisione, risulta che la Commissione, pur riconoscendo l’esistenza di due distinti abusi, ritiene nondimeno che la Microsoft abbia commesso un’infrazione unica, ossia l’applicazione di una strategia consistente nello sfruttamento della posizione dominante da essa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti (v. punto 1063 della decisione impugnata). Dai punti 1054-1080 della decisione impugnata emerge che — sebbene la decisione impugnata non vi faccia esplicito riferimento — la Commissione ha inteso calcolare l’importo delle ammende seguendo il metodo indicato negli orientamenti. In via principale, la Microsoft sostiene che l’art. 3 della decisione impugnata dev’essere annullato in quanto, tenuto conto della mancanza di violazione dell’art. 82 CE, l’ammenda inflitta è del tutto priva di fondamento. Questo argomento dev’essere respinto. Infatti, dalla valutazione effettuata riguardo alla problematica riguardante il rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità e di autorizzarne l’uso, nonché riguardo alla problematica attinente alla vendita abbinata del sistema operativoWindows per PC clienti e di Windows Media Player, emerge che giustamente la Commissione ha constatato che la Microsoft, adottando questi due comportamenti, aveva violato l’art. 82 CE. In subordine, la Microsoft sostiene che l’ammenda è eccessiva e sproporzionata e deve pertanto essere annullata o sostanzialmente ridotta. In particolare, essa afferma che i due comportamenti indicati all’art. 2 della decisione impugnata costituiscono forme di abuso di posizione dominante assolutamente nuove e che essa non poteva prevedere che la sua condotta, consistente da un lato nell’esercitare i suoi diritti di proprietà intellettuale relativi ad una tecnologia di grande valore da essa sviluppata e, dall’altro lato, nell’apportare un miglioramento tecnologico ad un prodotto esistente, sarebbe stata interpretata dalla Commissione come costitutiva di una violazione dell’art. 82 CE. Il Tribunale ritiene infondati gli argomenti formulati in via subordinata dalla Microsoft e, in particolare, che la ricorrente non abbia dimostrato che la Commissione abbia erroneamente valutato la gravità e la durata dell’infrazione o che sia incorsa in un errore nel fissare l’importo dell’ammenda. In proposito va ricordato che, in sede di esame della prima problematica, il Tribunale ha confermato la fondatezza della valutazione della Commissione secondo cui il rifiuto contestato alla Microsoft — partendo dalla premessa che poteva trattarsi del rifiuto di accordare a terzi una licenza su diritti di proprietà intellettuale — aveva carattere abusivo perché, da un lato, esistevano circostanze eccezionali, come quelle previste dalla giurisprudenza che, nell’interesse pubblico al mantenimento di una concorrenza effettiva sul mercato, consentono di interferire con il diritto esclusivo del titolare del diritto di proprietà intellettuale e, dall’altro lato, perché non era obiettivamente giustificato. Occorre ricordare inoltre che, in sede di esame della seconda problematica, il Tribunale ha dichiarato che la Commissione aveva sufficientemente dimostrato che la circostanza che la Microsoft subordinasse la fornitura del sistema operativo Windows per PC clienti all’acquisto simultaneo di Windows Media Player integrava i requisiti necessari per dichiarare l’esistenza di una vendita abbinata abusiva ai sensi dell’art. 82 CE e che tale condotta non era obiettivamente giustificata. In primo luogo, per quanto riguarda l’argomento della Microsoft secondo il quale i due abusi indicati dall’art. 2 della decisione impugnata derivano da una «nuova interpretazione giuridica» (v. supra, punti 1299-1302), basta rilevare che il Tribunale ha già dichiarato infondato questo argomento, in sede di esame delle prime due problematiche. Da tale esame emerge che nel caso di specie la Commissione non ha applicato alcuna nuova regola giuridica. Anzitutto, quanto all’abuso constatato all’art. 2, lett. a), della decisione impugnata, è stato già esposto che, all’epoca dei fatti, la Corte aveva già affermato nella sentenza Magill, citata supra al punto 107, che, se il rifiuto del titolare di un diritto di proprietà intellettuale di concedere una licenza, pur provenendo da un’impresa in posizione dominante, non può costituire di per sé un abuso di tale posizione, l’esercizio del diritto esclusivo da parte del titolare poteva, in circostanze eccezionali, determinare un comportamento abusivo. L’affermazione della Microsoft secondo cui essa non si sarebbe potuta rendere facilmente conto del fatto che il comportamento censurato violava le regole della concorrenza è inoltre difficilmente conciliabile con la posizione che la ricorrente stessa ha sostenuto durante il procedimento amministrativo. Infatti, la Microsoft ha affermato che se la Commissione avesse dichiarato che il rifiuto in esame costituiva un abuso, ciò avrebbe potuto mettere in discussione il «prudente equilibrio tra diritto d’autore e politica della concorrenza» raggiunto dalla direttiva 91/250 (punto 743 della decisione impugnata). Occorre aggiungere che, ai sensi del ventiseiesimo ‘considerando’ di tale direttiva, le disposizioni della stessa «non ostano all’applicazione delle regole di concorrenza di cui agli articoli [81 CE e 82 CE] se un fornitore in posizione dominante rifiuta di mettere a disposizione l’informazione necessaria all’interoperatività, quale definita nella presente direttiva». Di conseguenza, la Commissione era legittimata a ritenere che la Microsoft avrebbe dovuto sapere che il rifiuto in parola rischiava di pregiudicare le regole sulla concorrenza. Lo stesso dicasi per quel che riguarda l’abuso rilevato all’art. 2, lett. b), della decisione impugnata. Infatti, gli argomenti relativi alla presunta applicazione di una nuova teoria sono già stati respinti in sede di esame della seconda problematica (v. in particolare punti 859 e 863-868 della presente sentenza). Pertanto, il Tribunale considera che la Commissione a giusto titolo dichiari, al punto 1057 della decisione impugnata, che l’esame della vendita abbinata da essa effettuato nonché la conclusione cui era pervenuta circa la natura abusiva di tale comportamento si basano su una prassi ben consolidata, in particolare nelle cause Hilti e Tetra Pak II. Quanto al fatto che la vendita abbinata abusiva non fosse menzionata nella prima comunicazione degli addebiti, esso non ha rilevanza per stabilire se la Commissione abbia applicato una nuova teoria giuridica. Non si può neppure accogliere l’asserzione secondo cui la decisione impugnata costituisce la prima decisione in cui la Commissione qualifica come abusivo il miglioramento di un prodotto grazie all’integrazione di una funzionalità «perfezionata». Infatti, come già rilevato supra, ai punti 936, 937 e 1221, l’integrazione in parola non era dettata da motivi tecnici. Inoltre, per le ragioni esposte in particolare al punto 935 della presente sentenza, tale affermazione non invalida la valutazione della Commissione riguardo all’esistenza di due prodotti distinti, che costituisce uno dei criteri che permettono di individuare una vendita abbinata abusiva secondo la giurisprudenza citata al punto 859 della presente sentenza. Dalle considerazioni che precedono deriva che la Microsoft non può fondatamente sostenere che la Commissione non avrebbe dovuto infliggerle alcuna ammenda o che avrebbe dovuto infliggerle solo un’ammenda simbolica. In secondo luogo, va del pari respinto l’argomento della Microsoft sul carattere eccessivo dell’importo dell’ammenda. Il Tribunale ritiene infatti che la Commissione abbia valutato esattamente la gravità e la durata dell’infrazione. In primo luogo, per quanto riguarda la gravità dell’infrazione, occorre ricordare in via preliminare che i due abusi in parola rientrano in un’infrazione consistente nel fatto che la Microsoft ha applicato una strategia ad effetto leva, vale a dire l’uso della posizione dominante da essa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti per estenderla su altri due mercati vicini, quello dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro e quello dei lettori multimediali in streaming. Anzitutto, per quel che riguarda l’abuso rilevato all’art. 2, lett. a), della decisione impugnata, la Commissione ha valutato la gravità di tale abuso, prendendone in considerazione la sua stessa natura (punto 1064 e 1065 della decisione impugnata), l’impatto concreto sul mercato (punti 1069 e 1970) e le dimensioni geografiche del mercato interessato (punto 1073). Essa qualifica l’infrazione nella quale tale abuso si iscrive come «molto grave» e, pertanto, punibile con un’ammenda superiore a EUR 20 milioni. Il Tribunale considera che gli elementi esaminati dalla Commissione nei punti della decisione menzionati al punto precedente giustificano che l’infrazione sia qualificata come «molto grave». La fondatezza di tale valutazione non può essere messa in discussione dagli argomenti della Microsoft. Il Tribunale tiene a sottolineare, al riguardo, che molti documenti interni della Microsoft contenuti nel fascicolo confermano che la ricorrente ha sfruttato, esercitando un effetto leva, la sua posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti per rafforzare la sua posizione sul mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Infatti, al punto 774 della decisione impugnata, la Commissione cita un brano di un messaggio di posta elettronica inviato dal sig. Bayer, alto dirigente della Microsoft, al sig. Madigan, altro alto dirigente della stessa società, nel quale il primo afferma che «[la Microsoft] detiene un vantaggio enorme sul mercato dell’informatica per imprese (…) grazie alla leva che le procura lo sfruttamento della posizione dominante di Windows sul computer da ufficio». Al punto successivo della decisione impugnata, la Commissione cita uno stralcio di un altro messaggio di posta elettronica scambiato tra i due alti dirigenti della Microsoft, da cui risulta che la conquista del mercato dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro era considerata uno strumento per attuare la stessa strategia di effetto leva verso Internet. Il passaggio è il seguente: «[D]ominare l’infrastruttura server di Internet non sarà cosa da poco, [ma] potremo riuscirci partendo dalle reti di imprese se saremo in grado di dominarle (cosa possibile, a mio avviso)». Inoltre, come rileva giustamente la Commissione al punto 778 della decisione impugnata, da un brano di un discorso pronunciato dal sig. Gates nel ferraio 1997 emerge che i più alti dirigenti della Microsoft consideravano l’interoperabilità uno strumento nell’ambito di questa strategia di effetto leva. Il brano è il seguente: «Quel che cerchiamo di fare è avvalerci del nostro controllo sui server per ideare nuovi protocolli ed escludere in particolare Sun e Oracle (…). Non so se ci riusciremo, ma comunque è quel che tentiamo di fare». Va rilevato che il discorso del sig. Gates è stato pronunciato nel febbraio 1997, ossia molto prima della data in cui la Microsoft ha respinto la domanda contenuta nella lettera del 15 settembre 1998. Pertanto, la Commissione ha legittimamente dichiarato che il rifiuto controverso rientrava in una strategia complessiva consistente nell’uso, da parte della Microsoft, della sua posizione dominante sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti allo scopo di rafforzare la sua posizione concorrenziale sul mercato attiguo dei sistemi operativi per server per gruppi di lavoro. Inoltre, quanto alla vendita abbinata di Windows Media Player e di Windows, menzionata all’art. 2, lett. b), della decisione impugnata, il Tribunale ritiene che la Commissione abbia del pari valutato esattamente la gravità dell’infrazione qualificandola come «molto grave». Al riguardo, va rilevato, in primo luogo, che dal messaggio di posta elettronica inviato al sig. Gates dal sig. Bay nel gennaio 1999 (v. supra, punto 911) emerge che anche il secondo abuso si iscriveva in una strategia di effetto leva. In secondo luogo, giustamente al punto 1068 della decisione impugnata, la Commissione dichiara che il suddetto abuso costituisce, per sua stessa natura, una violazione molto grave dell’art. 82 CE e dell’art. 54 dell’accordo SEE. Infatti, anzitutto le pratiche di vendite abbinate erano già state chiaramente dichiarate illecite dal giudice comunitario, in particolare nelle cause Hilti e Tetra Pak II, e il comportamento censurato soddisfa i requisiti enunciati in tale giurisprudenza. Va ricordato, in particolare, come indicato ai punti 859 e 863-868 della presente sentenza, che la Commissione non ha applicato alcuna nuova teoria giuridica nel caso di specie, in particolare quando ha esaminato se fosse soddisfatto il requisito attinente all’esclusione dei concorrenti dal mercato. Inoltre, al punto 1066 della decisione impugnata, la Commissione rileva molto correttamente che la vendita abbinata in parola conferisce a Windows Media Player una onnipresenza mondiale sui PC clienti, cosa che induce i costruttori OEM a non preinstallare sui PC clienti lettori multimediali concorrenti e pregiudica la concorrenza sul mercato dei lettori multimediali in streaming (v. supra, punti 1031-1058). Infine, come giustamente sottolineato dalla Commissione al punto 1067 della decisione impugnata, la vendita abbinata abusiva ha effetti significativi sullo stato della concorrenza nel settore della fornitura di contenuti su Internet e in quello dei software multimediali, settori importanti e destinati ad una continua evoluzione. Come indicato supra, ai punti 1060-1075, l’onnipresenza che tale vendita abbinata conferisce a Windows Media Player induce, da un lato, i fornitori di contenuti a diffondere i propri contenuti nei formati Windows Media e, dall’altro lato, gli ideatori di applicazioni a concepire i propri prodotti in modo che essi si basino su alcune funzionalità di Windows Media Player, e questo malgrado il fatto che i lettori multimediali concorrenti siano di qualità simile, o addirittura superiore, a quella di tale lettore. Inoltre, è stato già dimostrato supra, al punto 1076, che la Commissione aveva molto correttamente dichiarato, ai punti 897-899 della decisione impugnata, che la vendita abbinata abusiva si ripercuoteva anche su alcuni mercati contigui. In terzo luogo, giustamente ai punti 1069 e 1071 della decisione impugnata, la Commissione rileva che la vendita abbinata abusiva di cui trattasi ha un impatto negativo sul mercato dei lettori multimediali in streaming. Tale vendita abbinata, infatti, ha consentito tra l’altro alla Microsoft di conquistare il primo posto su tale mercato con il suo lettore Windows Media Player. In quarto luogo, è pacifico che il mercato dei lettori multimediali in streaming comprende tutto il SEE (punto 1073 della decisione impugnata). Dalle considerazioni esposte supra, ai punti 1344-1358, deriva che la Commissione era legittimata ad assumere come punto di partenza, per fissare l’ammenda relativa all’infrazione, un importo minimo di EUR 20 milioni. Nel caso di specie, dopo aver tenuto conto della natura dell’infrazione, dei suoi effetti sui mercati del prodotto considerato e delle loro dimensioni geografiche, la Commissione ha stabilito un punto di partenza unico, fissandolo a EUR 165732101 per i due abusi (punto 1075 della decisione impugnata). Deve rilevarsi che nella decisione impugnata la Commissione non spiega a cosa corrisponda tale importo né come si ripartisca tra i due abusi. Tuttavia, alla luce di una lettura congiunta della nota n. 217 del controricorso e del contenuto della lettera della Microsoft del 9 marzo 2004 (v. supra, punto 1319), risulta che tale importo rappresenta il 7,5% del fatturato cumulativo realizzato dalla Microsoft nell’ambito del SEE sui mercati dei sistemi operativi per PC clienti e per server per gruppi di lavoro durante l’esercizio sociale chiuso il 30 giugno 2003. Contrariamente a quanto affermato dalla Microsoft, non si può quindi considerare che tale importo sia stato fissato arbitrariamente. Quanto all’argomento della Microsoft, secondo cui la fissazione dell’importo di partenza dell’ammenda in EUR 165732101 sarebbe immotivata, basti rilevare che, secondo una costante giurisprudenza, alla Commissione non incombe, in virtù dell’obbligo di motivazione, indicare nella propria decisione i dati relativi al metodo di calcolo delle ammende (sentenze della Corte 16 novembre 2000, causa C-291/98 P, Sarrió/Commissione, Racc. pag. I-9991 , punti 76 e 80, e Limburgse Vinyl Maatschappij e a./Commissione, cit. al punto 95 supra, punto 464). Neppure può essere accolta l’affermazione della Microsoft secondo cui la Commissione avrebbe tenuto conto del fatturato realizzato sul mercato dei sistemi operativi per server in generale, ossia un mercato più vasto rispetto al secondo mercato individuato nella decisione impugnata. In effetti, la Commissione si è basata sulle cifre che le erano state comunicate dalla Microsoft nella lettera del 9 marzo 2004 (v. supra, punto 1319) in risposta a una richiesta di informazioni del 2 marzo 2004 (allegato D.16 alla controreplica) riguardante espressamente i sistemi operativi Windows per server per gruppi di lavoro, che la Microsoft all’epoca ancora supportava. Inoltre, il Tribunale ritiene che giustamente la Commissione abbia applicato un coefficiente moltiplicatore di 2 al suddetto importo di partenza per garantire un sufficiente effetto dissuasivo dell’ammenda e in considerazione del notevole potere economico della Microsoft. Da un lato, poiché è assai verosimile che la posizione dominante da questa detenuta sul mercato dei sistemi operativi per PC clienti si mantenga tale, quanto meno nel corso dei prossimi anni, non si può escludere che la società abbia altre occasioni per ricorrere alla strategia di effetto leva su altri mercati vicini. Dall’altro lato, occorre rilevare che la Microsoft aveva già subito dei processi negli Stati Uniti a causa di una prassi analoga alla vendita abbinata in parola, ossia per la vendita abbinata del suo navigatore Internet Explorer e del suo sistema operativo Windows per PC clienti, ed esiste il rischio che essa in futuro commetta lo stesso tipo di infrazione con altri software di applicazione. In secondo luogo, per quanto riguarda la durata dell’infrazione, va respinto l’argomento della Microsoft secondo il quale la maggiorazione del 50% dell’importo di base dell’ammenda è eccessiva. Come il Tribunale ha già constatato in sede di esame del secondo capo della problematica attinente al rifiuto di fornire le informazioni sull’interoperabilità, giustamente la Commissione ha considerato che la lettera del6 ottobre 1998 conteneva un rifiuto di comunicare alla Sun le informazioni da essa richieste. Di conseguenza, la Commissione era legittimata a constatare che, a partire da tale data, la Microsoft si era resa colpevole di una violazione dell’art. 82 CE. È dimostrato che tale violazione è proseguita sino all’adozione della decisione impugnata e che, a partire dal maggio 1999, a tale violazione si è aggiunto un secondo comportamento abusivo. In terzo luogo, il Tribunale ritiene che giustamente la Commissione abbia considerato che nel caso di specie non vi era motivo di tener conto di circostanze aggravanti o attenuanti. Dall’insieme delle considerazioni che precedono deriva che l’argomento della Microsoft, secondo il quale l’ammenda è eccessiva e sproporzionata, dev’essere respinto. Pertanto, il ricorso dev’essere dichiarato infondato nella parte in cui è diretto all’annullamento dell’ammenda o alla riduzione del suo importo. Sulle spese Ai sensi dell’art. 87, n. 2, del regolamento di procedura, la parte soccombente è condannata alle spese se ne è stata fatta domanda. Ai sensi dell’art. 87, n. 3, se le parti soccombono rispettivamente su uno o più capi, ovvero per motivi eccezionali, il Tribunale può ripartire le spese o decidere che ciascuna parte sopporti le proprie spese. Nel caso di specie, la Microsoft è risultata soccombente in tutte le sue conclusioni dirette all’annullamento della decisione impugnata e in quelle dirette all’annullamento dell’ammenda o alla riduzione del suo importo. La Commissione invece è risultata soccombente nelle sue conclusioni dirette al rigetto del ricorso nella sua interezza. Per quanto riguarda la causa principale, le spese vanno quindi ripartite. La Microsoft sosterrà l’80% delle proprie spese e l’80% delle spese della Commissione, ad eccezione delle spese di quest’ultima connesse agli interventi della CompTIA, dell’ACT, della TeamSystem, della Mamut, della DMDsecure e a. e della Exor. La Commissione sosterrà il 20% delle proprie spese e il 20% delle spese della Microsoft, ad eccezione delle spese di quest’ultima connesse agli interventi della SIIA, della FSFE, della Audiobanner.com e dell’ECIS. Per quanto riguarda il procedimento sommario, la Microsoft sosterrà le proprie spese e quelle sostenute dalla Commissione, ad eccezione delle spese di quest’ultima connesse agli interventi della CompTIA, dell’ACT, della TeamSystem, della Mamut, della DMDsecure e a. e della Exor. La CompTIA, l’ACT, la TeamSystem, la Mamut, la DMDsecure e a. e la Exor sosterranno ciascuna le proprie spese, comprese quelle relative al procedimento sommario. Poiché la Commissione non ha chiesto la condanna delle parti intervenienti alle spese connesse al loro intervento, esse sosterranno unicamente le proprie spese. Le spese della SIIA, della FSFE, della Audiobanner.com e dell’ECIS, comprese quelle relative al procedimento sommario, sono a carico della Microsoft. Per questi motivi, IL TRIBUNALE (Grande Sezione) dichiara e statuisce: 1) L’art. 7 della decisione della Commissione 24 marzo 2004, 2007/53/CE, relativa ad un procedimento a norma dell’articolo 82 [CE] e dell’articolo 54 dell’accordo SEE contro Microsoft Corporation (causa COMP/C-3/37.792 — Microsoft), è annullato nei limiti in cui: — ordina alla Microsoft di presentare una proposta concernente la creazione di un meccanismo che deve includere la designazione di un mandatario indipendente dotato dei poteri di accedere, indipendentemente dalla Commissione, all’assistenza, alle informazioni, ai documenti, ai locali e ai dipendenti della Microsoft nonché al «codice sorgente» dei prodotti rilevanti della Microsoft; — esige che la proposta concernente la creazione di tale meccanismo preveda che il complesso dei costi connessi alla designazione del mandatario, compreso il suo compenso, siano a carico della Microsoft; — riserva alla Commissione il diritto di imporre mediante decisione un meccanismo analogo a quello indicato al primo e al secondo trattino del presente punto. 2) Per il resto, il ricorso è respinto. 3) La Microsoft sopporterà l’80% delle sue spese e l’80% delle spese della Commissione, ad eccezione delle spese di quest’ultima connesse agli interventi della The Computing Technology Industry Association, Inc., della Association for Competitive Technology, Inc., della TeamSystem SpA, della Mamut ASA, della DMDsecure.com BV, della MPS Broadband AB, della Pace Micro Technology plc, della Quantel Ltd, della Tandberg Television Ltd e della Exor AB. 4) La Microsoft sopporterà le proprie spese e le spese della Commissione concernenti il procedimento sommario nella causa T-201/04 R, ad eccezione delle spese della Commissione connesse agli interventi della The Computing Technology Industry Association, della Association for Competitive Technology, della TeamSystem, della Mamut, della DMDsecure.com, della MPS Broadband, della Pace Micro Technology, della Quantel, della Tandberg Television e della Exor. 5) La Microsoft sopporterà le spese della Software & Information Industry Association, della Free Software Foundation Europe, della Audiobanner.com e dello European Committee for Interoperable Systems (ECIS), comprese quelle relative al procedimento sommario. 6) La Commissione sopporterà il 20% delle proprie spese e il 20% delle spese della Microsoft, ad eccezione delle spese di quest’ultima connesse all’intervento della Software & Information Industry Association, della Free Software Foundation Europe, della Audiobanner.com e dell’ECIS. 7) La The Computing Technology Industry Association, la Association for Competitive Technology, la TeamSystem, la Mamut, la DMDsecure.com, la MPS Broadband, la Pace Micro Technology, la Quantel, la Tandberg Television e la Exor sopporteranno ciascuna le proprie spese, comprese quelle ralative al procedimento sommario. Vesterdorf Jaeger Pirrung García-Valdecasas Tiili Azizi Cooke Meij Forwood Martins Ribeiro Wiszniewska-Białecka Vadapalas Labucka Così deciso e pronunciato a Lussemburgo il 17 settembre 2007. Il cancelliere E. Coulon Il presidente B. Vesterdorf Indice Fatti La decisione impugnata I — I mercati del prodotto e il mercato geografico in esame II — Posizione dominante III — Abuso di posizione dominante A — Rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso B — Vendita collegata del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player IV — Ammenda e misure correttive Procedimento per violazione del diritto antitrust americano Procedimento Conclusioni delle parti In diritto I — Le conclusioni volte all’annullamento della decisione impugnata A — Questioni preliminari 1. La portata del sindacato del giudice comunitario 2. La ricevibilità del contenuto di taluni allegati B — Il problema del rifiuto di fornire le informazioni relative all’interoperabilità e di autorizzarne l’uso 1. Sul primo capo, relativo al fatto che i criteri che permettono di costringere un’impresa in posizione dominante ad accordare una licenza, come precisati dal giudice comunitario, non sono soddisfatti nel caso di specie a) Introduzione b) Sui diversi gradi di interoperabilità e la portata della misura correttiva prevista dall’art. 5 della decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale — Osservazioni di fatto e tecniche — La natura delle informazioni previste dalla decisione impugnata — Sul grado di interoperabilità preteso dalla Commissione nella decisione impugnata — Sulla portata dell’art. 5, lett. a), della decisione impugnata c) Sull’affermazione secondo cui i protocolli di comunicazione della Microsoft sono protetti da diritti di proprietà intellettuale Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale d) Sull’argomento specificamente dedotto a sostegno del primo capo del motivo i) Le circostanze alla luce delle quali occorre analizzare il comportamento contestato Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale ii) Sul carattere indispensabile delle informazioni sull’interoperabilità Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale — Il presunto errore di diritto — Sul presunto errore di fatto iii) Sull’eliminazione della concorrenza Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale — La definizione del mercato di prodotti rilevante — Sul metodo applicato per calcolare le quote di mercato — Sul criterio applicabile — Sulla valutazione dei dati del mercato e della situazione concorrenziale iv) Sul nuovo prodotto Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale v) Sulla mancanza di giustificazione oggettiva Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale 2. Sul secondo capo, relativo al fatto che la Sun non ha chiesto alla Microsoft di poter fruire della tecnologia che la Commissione le ordina di divulgare a) Argomenti delle parti b) Giudizio del Tribunale Sulla portata della richiesta della Sun Sulla portata della lettera del 6 ottobre 1998 Sulla portata geografica della domanda contenuta nella lettera del 15 settembre 1998 3. Sul terzo capo, relativo al fatto che la Commissione non tiene debitamente conto degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo ADPIC a) Argomenti delle parti b) Giudizio del Tribunale C — Sulla vendita abbinata del sistema operativo Windows per PC clienti e di Windows Media Player 1. Rilievi di fatto e tecnici 2. Sul primo motivo, attinente alla violazione dell’art. 82 CE a) Sui requisiti necessari per constatare una vendita abbinata abusiva Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale b) Sull’esistenza di due prodotti distinti La decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale c) Sul fatto che i consumatori non possono scegliere il prodotto dominante senza il prodotto collegato La decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale d) Sulla restrizione della concorrenza La decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale e) Sulla mancanza di giustificazione obiettiva La decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale f) Sull’inosservanza degli obblighi imposti alle Comunità dall’accordo ADPIC La decisione impugnata Argomenti delle parti Giudizio del Tribunale 3. Sul secondo motivo, attinente alla violazione del principio di proporzionalità a) La decisione impugnata b) Argomenti delle parti c) Giudizio del Tribunale D — Sul problema del mandatario indipendente 1. La decisione impugnata 2. Argomenti delle parti 3. Giudizio del Tribunale II — Sulle conclusioni dirette all’annullamento dell’ammenda o alla riduzione del suo importo A — La decisione impugnata B — Argomenti delle parti C — Giudizio del Tribunale Sulle spese ( *1 ) Lingua processuale: l’inglese.

62005CJ0125

es

La petición de decisión prejudicial tiene por objeto la interpretación del artículo 5, apartado 3, del Reglamento (CE) nº 1475/95 de la Comisión, de 28 de junio de 1995, relativo a la aplicación del apartado 3 del artículo [81] del Tratado a determinadas categorías de acuerdos de distribución y de servicio de venta y de postventa de vehículos automóviles (DO L 145, p. 25). Dicha petición fue presentada en el marco de un litigio entre VW‑Audi Forhandlerforeningen (Asociación de concesionarios Volkswagen y Audi), que actúa en representación de Vulcan Silkeborg A/S (en lo sucesivo, «VS»), y Skandinavisk Motor Co. A/S (en lo sucesivo, «SMC»), relativo a la legalidad de la resolución por ésta, con un preaviso de un año, del acuerdo que había celebrado con VS para la distribución en Dinamarca de automóviles de la marca Audi. Marco jurídico A tenor del decimonoveno considerando del Reglamento nº 1475/95: «Los puntos 2 y 3 del apartado 2 y el apartado 3 del artículo 5 fijan las condiciones mínimas de exención relativas a la duración y a la rescisión del acuerdo de distribución y de servicio de venta y de postventa, porque, a causa de las inversiones del distribuidor para mejorar la estructura de la distribución y del servicio de los productos contractuales, la dependencia del distribuidor con respecto al proveedor aumenta considerablemente en caso de acuerdos celebrados a corto plazo o rescindibles tras un período breve. No obstante, a fin de no entorpecer el desarrollo de estructuras de distribución flexibles y eficaces, procede conferir al proveedor, con carácter extraordinario, el derecho de rescindir el acuerdo en caso de que precise reorganizar la totalidad o una parte sustancial de la red. […]» El artículo 1 del Reglamento nº 1475/95 excluye de la prohibición que establece el artículo 81 CE, apartado 1, los acuerdos en virtud de los cuales un proveedor encarga a un revendedor autorizado la tarea de promover en un territorio determinado la distribución de los productos contractuales y se compromete con este revendedor a reservarle, dentro de dicho territorio, el abastecimiento de vehículos y piezas de recambio. El artículo 4, apartado 1, de dicho Reglamento prevé que no serán obstáculo para la exención los compromisos por los que el distribuidor se obligue a observar unas exigencias mínimas en la distribución y el servicio de venta y de postventa relativas, en particular, al equipamiento de las instalaciones comerciales o a la reparación y el mantenimiento de los productos contractuales. El artículo 5, apartados 2 y 3, de este mismo Reglamento dispone: «2.      Cuando el distribuidor haya asumido obligaciones de las contempladas en el apartado 1 del artículo 4 para mejorar la estructura de la distribución y del servicio de venta y de postventa, la exención se aplicará siempre […] 2)      que la duración del acuerdo sea al menos de cinco años o que el plazo de rescisión ordinaria del acuerdo convenido para un período indeterminado sea al menos de dos años para las dos partes; […] […] 3.      Las condiciones de exención previstas en los apartados 1 y 2 se entenderán sin perjuicio de: –        el derecho del proveedor a rescindir el acuerdo con un preaviso de al menos un año, en caso de necesidad de reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red, […] En cada supuesto, las partes deberán, en caso de desacuerdo, aceptar un sistema de solución rápida del litigio, tal como el recurso a un perito independiente o a un arbitro, sin perjuicio del derecho de las partes de acudir a la jurisdicción competente, de conformidad con las disposiciones vigentes en la materia en la legislación nacional.» En su guía explicativa del Reglamento nº 1475/95, la Comisión expone lo siguiente en su respuesta a la pregunta 16, letra a), titulada «¿Es posible poner término al acuerdo anticipadamente?»: «El fabricante tendrá la facultad de poner término al acuerdo anticipadamente (mediante un preaviso de un año) cuando se vea obligado a reorganizar la totalidad o una parte sustancial de su red. La necesidad de la reorganización se determinará de común acuerdo entre las partes o, en caso de que así lo solicite el concesionario, por un perito independiente o por un árbitro. El hecho de acudir a un perito independiente o a un árbitro no prejuzga el derecho de las partes a recurrir a un tribunal nacional en los términos que establezca el Derecho nacional (artículo 5, apartado 3). Si el proveedor se atribuye a sí mismo en el contrato una facultad de resolución unilateral que exceda de los límites fijados por el Reglamento, perderá automáticamente el beneficio de la exención por categorías (artículo 6, apartado 1, punto 5, […]). Esta posibilidad de resolución anticipada se estableció con el fin de que el fabricante pudiera readaptar de modo flexible su aparato de distribución [considerando decimonoveno]. Puede resultar necesario proceder a una reorganización como consecuencia del comportamiento de los competidores o de la evolución de las circunstancias económicas, con independencia de que ello esté motivado por decisiones internas de un fabricante o por influencias externas, por ejemplo el cierre de una empresa que emplee gran cantidad de mano de obra en una zona específica. Teniendo en cuenta la amplia variedad de situaciones que pueden surgir, sería poco realista enumerar todas las posibles razones de reorganización. El análisis de la organización específica de la red de un fabricante es lo que permite determinar, en cada caso concreto, si una parte “sustancial” de la red se ve afectada o no. El término “sustancial” implica un aspecto tanto económico como geográfico, que puede limitarse a la red de un Estado miembro determinado o a una parte de ella. En cualquier caso, el fabricante ha de alcanzar un acuerdo con el concesionario cuyo contrato de distribución pretenda resolver, o bien con un perito independiente o un árbitro, sin que resulte necesario consultar a los demás concesionarios indirectamente afectados.» A partir del 1 de octubre de 2002, el Reglamento nº 1475/95 fue sustituido por el Reglamento (CE) nº 1400/2002 de la Comisión, de 31 de julio de 2002, relativo a la aplicación del apartado 3 del artículo 81 del Tratado CE a determinadas categorías de acuerdos verticales y prácticas concertadas en el sector de los vehículos de motor (DO L 203, p. 30). El artículo 4, apartado 1, del Reglamento nº 1400/2002, bajo la rúbrica «Restricciones especialmente graves», establece que la exención no se aplicará a los acuerdos verticales que tengan por objeto ciertas restricciones enumeradas en esta disposición. El artículo 10 del mismo Reglamento prevé: «La prohibición establecida en el apartado 1 del artículo 81 no se aplicará durante el período comprendido entre el 1 de octubre de 2002 y el 30 de septiembre de 2003 a los acuerdos ya vigentes el 30 de septiembre de 2002 que no cumplan los requisitos de exención establecidos en la exención [léase: en el presente Reglamento], pero sí los previstos en el Reglamento (CE) nº 1475/95.» En su guía explicativa del Reglamento nº 1400/2002, la Comisión expone lo siguiente en su respuesta a la pregunta 20, bajo el título «¿Cómo podrá efectuarse la resolución de los contratos que se ajustan al Reglamento nº 1475/95 durante el período transitorio?»: «La expiración del Reglamento nº 1475/95, que se producirá el 30 de septiembre de 2002, y su sustitución por un nuevo Reglamento no implica en sí que tenga que haber una reorganización de la red. Sin embargo, tras la entrada en vigor del Reglamento, un fabricante de vehículos puede decidir reorganizar considerablemente su red. Para ajustarse al Reglamento nº 1475/95 y, por tanto, beneficiarse del período transitorio, los preavisos de resolución de un contrato normal deben darse con dos años de antelación, a no ser que se opte por una reorganización o que exista la obligación de pagar una compensación.» Además, en lo que se refiere a la pregunta 68, titulada «¿El Reglamento establece unos plazos de preaviso mínimos?», esta guía señala en el párrafo cuarto de la respuesta a esta pregunta, en cuanto a la resolución con un preaviso de un año: «Si resulta o no necesario reorganizar la red es una cuestión objetiva, y el hecho de que el proveedor considere que esta reorganización es necesaria no resuelve el asunto en caso de litigio. En tal supuesto corresponderá al juez o árbitro nacional resolver el asunto teniendo en cuenta las circunstancias.» El litigio principal y las cuestiones prejudiciales El 21 de septiembre de 1996, SMC firmó con VS, empresa que desde 1975 distribuye vehículos de la marca Audi en Dinamarca, un nuevo acuerdo de distribución para estos vehículos en dicho Estado miembro. El artículo 19, punto 1, de este acuerdo, bajo el título «Resolución mediante un plazo de preaviso más corto», establece: «El proveedor tendrá […] derecho a resolver el presente contrato mediante comunicación por carta certificada y con un preaviso de doce meses cuando resulte necesario reorganizar profundamente la totalidad o una parte de su red de ventas.» El 16 de mayo de 2002, Audi AG (en lo sucesivo, «Audi») aprobó un plan de reorganización de su red de distribución en Dinamarca que fijaba, en particular, el número de distribuidores que permitiría conseguir los objetivos financieros perseguidos en este Estado miembro. El 2 de septiembre de 2002, SMC envió a los 28 distribuidores de Audi en Dinamarca, entre ellos a VS, la siguiente carta: «A la luz de las nuevas exenciones por categorías de acuerdos verticales y de prácticas concertadas de la UE en el sector de los vehículos automóviles, que entrarán en vigor el 1 de octubre de 2002, nos vemos obligados a reestructurar nuestra red de distribución dentro del período de un año y a adaptar los contratos de distribución al nuevo Reglamento de exenciones por categorías. Así pues, en virtud del artículo 19, apartado 1, del contrato de distribución y teniendo en cuenta la necesidad de una reorganización, nos vemos obligados a resolver el contrato relativo a los automóviles de turismo Audi que nos vincula a ustedes, con un preaviso de 12 meses que terminará el 30 de septiembre de 2003.» Ese mismo día, SMC envió otra carta separada a VS en la que le comunicaba que en los meses siguientes determinaría las demás exigencias que Audi imponía a los distintos distribuidores y en la que insistía en que todavía era demasiado pronto para poder valorar por completo las consecuencias para la red de distribución actual de Audi. Mediante escrito de 3 de octubre de 2002, SMC comunicó a VS, por una parte, que, a fin de satisfacer la demanda ulterior en el mercado, se reduciría la red de distribución existente de 28 a 14 distribuidores y, por otra, que a VS no se le propondría un nuevo contrato de distribución. En tales circunstancias, VW-Audi Forhandlerforeningen, en nombre y por cuenta de los distribuidores de vehículos Audi cuyo contrato de distribución se resolvía, interpuso una demanda ante el órgano jurisdiccional remitente, alegando que el preaviso debería haber sido de 24 meses. Como el Østre Landsret consideró que el presente litigio suscitaba cuestiones sobre la interpretación del Derecho comunitario, decidió suspender el procedimiento y plantear al Tribunal de Justicia las siguientes cuestiones prejudiciales: «1)      El artículo 5, apartado 3, del Reglamento […] nº 1475/95 […] ¿debe interpretarse en el sentido de que la resolución por el proveedor, con un preaviso de un año, del acuerdo suscrito con un distribuidor debe justificarse, además de la mera invocación por aquél de la referida disposición? 2)      En caso de respuesta afirmativa a la primera cuestión, se pregunta lo siguiente: ¿Qué requisitos deben establecerse con arreglo al Derecho comunitario en lo que atañe al contenido de la mencionada justificación y cuándo debe presentarse la justificación? 3)      ¿Qué consecuencias se derivan del hecho de no presentar una justificación adecuada y puntual? 4)      ¿Debe interpretarse el artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95 […] en el sentido de que exige que la resolución del acuerdo con un distribuidor mediante un preaviso de un año tenga como justificación un plan de reorganización previamente elaborado por el proveedor? 5)      En caso de respuesta afirmativa a la cuarta cuestión, se pregunta lo siguiente: ¿Qué requisitos deben establecerse con arreglo al Derecho comunitario en lo que atañe al contenido y a la forma de un plan de reorganización elaborado por el proveedor y cuándo debe presentarse el plan de reorganización? 6)      En caso de respuesta afirmativa a la cuarta cuestión, se pregunta lo siguiente: ¿Debe el proveedor informar al distribuidor cuyo contrato es objeto de resolución del contenido del plan de reorganización, y, en caso afirmativo, cuándo y de qué manera debe facilitarse esa información? 7)      En caso de respuesta afirmativa a la cuarta cuestión, se pregunta lo siguiente: ¿Qué consecuencias se derivan del hecho de que un plan de reorganización no cumpla los requisitos que se hayan establecido en cuanto a la forma y al contenido de dicho plan? 8)      De la versión danesa del artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95 […] se desprende que la resolución por un proveedor de un acuerdo de distribución mediante un preaviso de un año requiere que ésta se produzca “[…] en caso de necesidad de reorganizar profundamente una parte sustancial o la totalidad de la red […]”. La palabra “necesidad” figura en todas las versiones lingüísticas del Reglamento nº 1475/95, pero el término “profundamente” sólo aparece en la versión danesa. En tales condiciones, se pregunta lo siguiente: ¿Qué requisitos deben establecerse en cuanto a la naturaleza de la reorganización para que el proveedor pueda resolver el acuerdo con el distribuidor, con un preaviso de un año, en virtud del artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95 […]? 9)      A los efectos de apreciar si se cumplen los requisitos para que el proveedor pueda resolver el acuerdo con el distribuidor, con un preaviso de un año, en virtud del artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95, ¿procede dar importancia a las posibles consecuencias económicas que sufriría el proveedor si resolviera el acuerdo con el distribuidor mediante un preaviso de dos años? 10)      ¿A quién incumbe la carga de la prueba de que se cumplen los requisitos para que el proveedor pueda resolver el acuerdo con el distribuidor, con un preaviso de un año, en virtud del artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95 […]? ¿Cómo se puede levantar dicha carga de la prueba? 11)      El artículo 5, apartado 3, del Reglamento nº 1475/95 […] ¿debe interpretarse en el sentido de que los requisitos para que el proveedor pueda resolver el acuerdo, con un preaviso de un año, en virtud de dicha disposición, han de considerarse cumplidos por el hecho de que la mera aplicación del Reglamento nº 1400/2002 pueda haber hecho necesaria una reorganización profunda de la red de distribuidores del proveedor?» Sobre las cuestiones prejudiciales Mediante sus cuestiones, el órgano jurisdiccional remitente solicita, en esencia, que se precise el alcance del derecho del proveedor, establecido en el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, a resolver un acuerdo con un preaviso de al menos un año cuando resulta necesario reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red. Como la Comisión y SMC señalaron en la vista, el órgano jurisdiccional remitente pretende con sus cuestiones, esencialmente, que se determinen los requisitos de fondo a los que está sujeto el ejercicio del tal derecho de resolución (cuestiones octava y novena). También en este contexto se plantea la cuestión de a quién incumbe la carga de la prueba de que se cumplen estos requisitos y cómo debe aportarse tal prueba (décima cuestión). Por otra parte, el órgano jurisdiccional remitente pregunta si este derecho de resolución está sujeto, además, al cumplimiento de determinados requisitos formales en lo que se refiere a la motivación de la resolución y a la exigencia de un plan de reorganización (cuestiones primera a séptima). Por último, desea averiguar, fundamentalmente, si la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 era, por sí sola, capaz de hacer necesaria una reorganización de la red de distribución en el sentido de la referida disposición del Reglamento nº 1475/95 (undécima cuestión). Sobre las cuestiones octava y novena Mediante estas cuestiones, que procede examinar conjuntamente, el órgano jurisdiccional remitente pregunta esencialmente cuáles son los requisitos de fondo que deben cumplirse para que se aplique el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. Con arreglo al artículo 5, apartado 2, punto 2, del Reglamento nº 1475/95, cuando el distribuidor ha asumido determinadas obligaciones para mejorar la estructura de la distribución y del servicio de venta y de postventa, la exención prevista en dicho Reglamento se aplica, si el acuerdo se ha celebrado para un período indeterminado, siempre que el plazo de resolución ordinaria sea, en principio, de al menos dos años para las dos partes. Sin embargo, a tenor del apartado 3, párrafo primero, primer guión, de dicho artículo 5, los requisitos de exención previstos en esta última disposición se entienden sin perjuicio del derecho del proveedor a resolver un acuerdo con un preaviso de al menos un año, en caso de necesidad de reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red. A este respecto, del decimonoveno considerando del Reglamento nº 1475/95 se desprende que, no obstante las inversiones realizadas por los distribuidores para mejorar la estructura de la distribución y del servicio de los productos contractuales, no se debe entorpecer el desarrollo de estructuras de distribución flexibles y eficaces. Por consiguiente, según este mismo considerando, procede conferir al proveedor el derecho a resolver el acuerdo en caso de que precise reorganizar la totalidad o una parte sustancial de la red. De ello resulta que el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, de dicho Reglamento establece una excepción que, como tal, es de interpretación estricta. A este respecto, del propio tenor de esta disposición se desprende que el derecho de resolución regulado en ella está sujeto al cumplimiento de dos requisitos que se refieren, por una parte, a la existencia de una reorganización de una parte sustancial o la totalidad de la red de distribución del proveedor afectado y, por otra parte, al carácter necesario de dicha reorganización. En cuanto al primer requisito, de los términos de la referida disposición se desprende que ésta exige en primer lugar una «reorganización» de la red del proveedor de que se trate. Tal reorganización implica necesariamente que se modifique la organización de las estructuras de distribución de este proveedor, modificación que puede afectar, en particular, a la naturaleza o forma de estas estructuras, a su objeto, al reparto de las tareas internas en el seno de tales estructuras, a las modalidades de suministro de los productos y servicios en cuestión, al número o a la calidad de los participantes en dichas estructuras y a su cobertura geográfica. Por otra parte, con arreglo a los propios términos del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, en el conjunto de sus versiones lingüísticas, salvo en la versión danesa, es preciso que se reorganice «la totalidad» o «una parte sustancial» de la red del proveedor. Por consiguiente, la modificación de las estructuras de distribución de que se trate debe ser significativa, tanto desde una perspectiva material como geográfica. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar, en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen y particularmente en función de la organización específica de la red de distribución del proveedor de que se trate, la existencia objetiva de tal reorganización de esta red. A este respecto, como la Comisión observó y el Abogado General indicó en los puntos 15 a 26 de sus conclusiones, el hecho de que la versión danesa del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 se refiere, contrariamente a todas las demás versiones lingüísticas de esta disposición, a la necesidad de una reorganización «profunda» («gennemgribende») de la red de distribución no reviste una importancia esencial, dado que tal precisión no añade nada a la exigencia de que la modificación sea significativa, exigencia que se deriva del requisito de que se reorganice la totalidad o una parte sustancial de la red del proveedor de que se trate, que figura en el conjunto de las demás versiones lingüísticas. En cuanto al segundo requisito, la Comisión y SMC alegan que sólo corresponde al proveedor apreciar soberanamente la necesidad de reorganizar su red de distribución. En efecto, entienden que el Reglamento nº 1475/95 no persigue que los órganos jurisdiccionales o los órganos de arbitraje comprueben las preocupaciones comerciales que un proveedor tenga en el marco de tal reorganización. Además, las disposiciones de este Reglamento no limitan en absoluto la libertad de dicho proveedor de fijar el número de sus distribuidores. En consecuencia, para que se cumpla este requisito, basta con que exista una relación de causalidad entre la resolución y la reorganización de dicha red. No procede admitir esta tesis que, en lo que se refiere a la Comisión, difiere de la que ella propuso en su respuesta a la pregunta 68 de la guía explicativa del Reglamento nº 1400/2002. Ciertamente, en el marco de un litigio sobre la legalidad de una resolución con un plazo de preaviso reducido practicada en las circunstancias previstas en el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, es verdad que no incumbe a los órganos jurisdiccionales nacionales ni a los órganos de arbitraje cuestionar las consideraciones económicas y comerciales por las que un proveedor tomó la decisión de reorganizar su red de distribución. Sin embargo, no es menos cierto que la necesidad de tal reorganización no puede depender de la apreciación discrecional del proveedor, so pena de privar a los distribuidores de toda protección jurisdiccional efectiva a este respecto, dado que, en virtud del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, es esta necesidad la que permite al proveedor resolver un acuerdo sin estar obligado a respetar el plazo de preaviso ordinario de dos años establecido en el apartado 2, punto 2, del referido artículo 5, mientras que conserva el beneficio de la exención por categoría prevista en dicho Reglamento con arreglo al artículo 81 CE, apartado 3. En consecuencia, tomando en consideración la finalidad y el carácter excepcional del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, la necesidad de una reorganización para ejercitar el derecho de resolución, con un preaviso de al menos un año, debe poder justificarse de modo plausible por motivos de eficacia económica basados en circunstancias objetivas internas o externas a la empresa del proveedor que, a falta de una rápida reorganización de la red de distribución y habida cuenta del entorno competitivo en el que opera este proveedor, podrían perjudicar a la eficacia de las estructuras existentes de dicha red. Por consiguiente, el mero hecho de que el proveedor considere, basándose en una apreciación comercial subjetiva de la situación de su red de distribución, que resulta necesaria una reorganización de la misma no basta por sí solo para demostrar la necesidad de tal reorganización en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. En cambio, a este respecto son pertinentes las posibles consecuencias económicas desfavorables que un proveedor podría sufrir en el supuesto de que resolviera el acuerdo de distribución con un preaviso de dos años. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar, en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen, la necesidad objetiva de tal reorganización. En consecuencia, procede responder a las cuestiones octava y novena que el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 debe interpretarse en el sentido de que la existencia de la «necesidad de reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red» presupone una modificación significativa, tanto desde una perspectiva material como geográfica, de las estructuras de distribución del proveedor de que se trate, modificación que debe justificarse de modo plausible por motivos de eficacia económica basados en circunstancias objetivas internas o externas a la empresa del proveedor, las cuales, habida cuenta del entorno competitivo en el que opera este último y a falta de una rápida reorganización de la red de distribución del mismo, podrían perjudicar a la eficacia de las estructuras existentes de dicha red. A este respecto, son pertinentes las posibles consecuencias económicas desfavorables que un proveedor podría sufrir en el supuesto de que resolviera el acuerdo de distribución con un preaviso de dos años. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar, en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen, si se cumplen estos requisitos. Sobre la décima cuestión Mediante su décima cuestión, el órgano jurisdiccional remitente pregunta a quién incumbe la carga de la prueba para que se aplique el derecho de resolución, con un preaviso reducido de un año, establecido en el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, y cuáles son las modalidades de aportación de esta prueba. A este respecto, procede recordar que el Tribunal de Justicia ya ha declarado que incumbe a la empresa que solicita el beneficio de una exención individual demostrar que se cumplen los requisitos establecidos en el artículo 81 CE, apartado 3 (véase, en este sentido, la sentencia de 17 de enero de 1984, VBVB y VBBB/Comisión, 43/82 y 63/82, Rec. p. 19, apartado 52). Del mismo modo, habida cuenta del carácter excepcional del plazo de resolución previsto en el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 con respecto al plazo de resolución ordinario regulado en el apartado 2, punto 2, de dicho artículo, cuando un distribuidor impugna la legalidad de dicha resolución ante los órganos jurisdiccionales nacionales o ante los órganos de arbitraje, corresponde al proveedor que desee acogerse al derecho de resolución con un preaviso de un año probar que se han cumplido los requisitos establecidos en la primera de estas disposiciones. En cuanto a las modalidades de aportación de esta prueba, a falta de disposiciones previstas en el Reglamento nº 1475/95, están reguladas por el Derecho nacional. En consecuencia, procede responder a la décima cuestión que el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 debe interpretarse en el sentido de que, cuando un distribuidor impugna ante los órganos jurisdiccionales nacionales o ante los órganos de arbitraje la legalidad de una resolución con un preaviso de un año, incumbe al proveedor probar que se han cumplido los requisitos establecidos en esta disposición para la aplicación del derecho de resolución con un preaviso de un año. Las modalidades de aportación de esta prueba están reguladas por el Derecho nacional. Sobre las cuestiones primera a séptima Mediante sus cuestiones primera a séptima, el órgano jurisdiccional remitente pregunta, esencialmente, si el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 debe interpretarse en el sentido de que impone al proveedor que resuelve un acuerdo de distribución con arreglo a esta disposición, por una parte, la obligación de motivar formalmente la decisión de resolución y, por otra, la de elaborar, con anterioridad a ésta, un plan de reorganización. Según VS, el objetivo perseguido por la referida disposición, esto es, garantizar una competencia efectiva entre las redes de distribución mediante la reducción de la dependencia de los distribuidores, requiere que las actividades de éstos no se vean entorpecidas por una amenaza de resolución. Por consiguiente, VS entiende que el proveedor está obligado a exponer por escrito, a más tardar al notificar la resolución, los motivos objetivos y explícitos en los que ésta está basada. Además, la existencia previa de un plan de reorganización constituye un elemento sustancial de la exigencia de motivación. En opinión de VS, la Comisión adoptó la misma posición en un comunicado a las autoridades danesas de defensa de la competencia, según se desprende de un escrito que éstas dirigieron a VW-Audi Forhandlerforeningen el 20 de diciembre de 2002. A este respecto, procede señalar, sin embargo, que, como la Comisión alega acertadamente en sus observaciones, el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, en la medida en que indica que los requisitos de exención previstos en este Reglamento «se entenderán sin perjuicio» del derecho del proveedor a resolver un acuerdo con un preaviso de al menos un año en caso de necesidad de reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red, se limita a introducir en este Reglamento una mera posibilidad que, siempre que se cumplan los requisitos de aplicación enunciados en esta disposición, no restringe la libertad contractual de las partes, tal como ésta se ejerce de conformidad con el Derecho nacional aplicable. Pues bien, aunque el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 permite, según su propio tenor, que un proveedor resuelva un acuerdo con dicho preaviso reducido en caso de que necesite reorganizar su red, esta disposición no le impone, en cambio, ninguna obligación particular con respecto a la motivación formal de esta resolución ni con respecto a la forma o al contenido de la reorganización. Es necesario señalar que, por lo demás, tales obligaciones no resultan de ninguna otra disposición de este Reglamento. En estas circunstancias, como la Comisión sostiene acertadamente en el marco de este procedimiento, la cuestión de si debe motivarse formalmente la resolución de un acuerdo con un preaviso de un año, de conformidad con el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95, o de si el proveedor debe disponer de un plan de reorganización elaborado con anterioridad a la notificación de la resolución corresponde solamente al Derecho nacional. Contrariamente a lo que sostiene VS, los distribuidores no son privados, sin embargo, de toda protección jurisdiccional dado que, como se desprende de los apartados 42 y 44 de esta sentencia, cuando un distribuidor impugna ante los órganos jurisdiccionales nacionales o ante los órganos de arbitraje la legalidad de una resolución con un preaviso de un año, corresponde al proveedor justificar dicha resolución probando que se han cumplido efectivamente los requisitos de fondo exigidos para la aplicación de la referida disposición. En consecuencia, procede responder a las cuestiones primera a séptima que el artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 debe interpretarse en el sentido de que no impone al proveedor que resuelve un acuerdo de distribución con arreglo a esta disposición la obligación de motivar formalmente la decisión de resolución ni la de elaborar, con anterioridad a ésta, un plan de reorganización. Sobre la undécima cuestión Mediante esta cuestión, el órgano jurisdiccional remitente desea averiguar, en esencia, si la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 podía, por sí sola, hacer necesaria la reorganización de la red de distribución de un proveedor en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. La Comisión y SMC sostienen que la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 podía, por sí sola, hacer necesaria la reorganización de una red de distribución. Según la Comisión, un órgano jurisdiccional nacional o un órgano de arbitraje no puede dejar de apreciar si un proveedor tiene tal necesidad. SMC alega que, en el caso de autos, la propia entrada en vigor de este Reglamento hizo necesaria una reorganización sustancial de su red de distribución en Dinamarca debido, en particular, al hecho de que se pasaba de una distribución exclusiva con protección territorial a un sistema de distribución selectiva que carece de tal protección y debido al derecho de los talleres a obtener una autorización a condición de que cumplan determinados criterios cualitativos. A este respecto, procede observar que, como subrayó la Comisión en su guía explicativa del Reglamento nº 1400/2002, éste introdujo unas modificaciones sustanciales con respecto al régimen de exención por categoría establecido en el Reglamento nº 1475/95, ya que prevé reglas más estrictas que las establecidas en este último Reglamento para la exención de ciertas restricciones de la competencia comprendidas en la prohibición enunciada en el artículo 81 CE, apartado 1. En particular, el Reglamento nº 1400/2002 no concede la exención por categoría a las restricciones de las ventas activas y pasivas por los miembros de un sistema de distribución selectiva [artículo 4, apartado 1, letra b), incisos i) e iii), letras d) y e), de dicho Reglamento], por lo que en el marco de la exención por categoría prohíbe la combinación de la distribución exclusiva con la distribución selectiva exenta por el Reglamento nº 1475/95 [artículo 3, puntos 8 a 10 de este Reglamento]. Sin embargo, para beneficiarse de la exención por categoría prevista en el Reglamento nº 1475/95, los proveedores no estaban obligados en absoluto a introducir en los acuerdos de distribución tales restricciones de la competencia en el sentido del artículo 81 CE, apartado 1. En efecto, este Reglamento, al igual que el Reglamento nº 1400/2002, como Reglamento de aplicación del artículo 81 CE, apartado 3, se limita a dar a los agentes económicos del sector de que se trate ciertas posibilidades que les permitan, a pesar de la presencia de determinados tipos de cláusulas restrictivas de la competencia en sus acuerdos de distribución y de servicio de venta y de postventa, que éstos queden eximidos de la prohibición del apartado 1 de dicho artículo 81. Las disposiciones de estos Reglamentos no imponen, sin embargo, a los agentes económicos la obligación de hacer uso de estas posibilidades mediante el establecimiento de prescripciones vinculantes que afecten directamente a la validez o al contenido de las cláusulas contractuales o que obliguen a las partes contratantes a adaptar el contenido de su contrato (véanse, en este sentido, las sentencias de 18 de diciembre de 1986, VAG France, 10/86, Rec. p. 4071, apartados 12 y 16; de 5 de junio de 1997, VAG, C‑41/96, Rec. p. I‑3123, apartado 16, y de 30 de abril de 1998, Cabour, C‑230/96, Rec. p. I‑2055, apartado 47). Así, como señaló SMC, aunque sólo se obtenía la exención por categoría prevista en el Reglamento nº 1475/95 a condición de que el distribuidor se comprometiera a prestar los servicios de reparación y de mantenimiento, así como el servicio subsiguiente a los requerimientos [artículos 4, apartado 1, puntos 1 y 6, y 5, apartado 1, punto 1, de dicho Reglamento], mientras que el Reglamento nº 1400/2002 no concede la exención por categoría a la restricción de la capacidad del distribuidor para subcontratar la prestación de servicios de reparación y mantenimiento a talleres de reparación autorizados ni a la restricción de estos últimos de limitarse a tales actividades [artículo 4, apartado 1, letras g) y h), de este último Reglamento], el Reglamento nº 1400/2002 no prohíbe en absoluto que un distribuidor siga prestando él mismo tales servicios como taller de reparación autorizado en el marco del sistema de distribución exclusiva o selectiva establecido por el proveedor. De ello resulta, como la Comisión señaló fundamentalmente en su respuesta a la pregunta 20 de su guía explicativa del Reglamento nº 1400/2002, que la entrada en vigor de este último no hizo en absoluto necesario, por sí sola, que se reorganizara la red de distribución de un proveedor en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. Sin embargo, teniendo en cuenta las modificaciones sustanciales del régimen de exención introducidas por el Reglamento nº 1400/2002, es posible que la entrada en vigor de este último haya llevado a algunos proveedores a introducir cambios en sus acuerdos de distribución para asegurarse de que éstos puedan seguir acogiéndose a la exención por categoría prevista en dicho Reglamento. En particular, éste pudo ser el caso si los acuerdos celebrados bajo el régimen del Reglamento nº 1475/95 y de conformidad con el mismo contenían restricciones «especialmente graves», en el sentido del artículo 4, apartado 1, del Reglamento nº 1400/2002. Debido a estas modificaciones sustanciales introducidas por el Reglamento nº 1400/2002, el artículo 10 de este Reglamento previó que la prohibición establecida en el artículo 81 CE, apartado 1, no se aplicaría durante el período comprendido entre el 1 de octubre de 2002 y el 30 de septiembre de 2003 a los acuerdos ya vigentes el 30 de septiembre de 2002 que no cumplieran los requisitos de exención establecidos en dicho Reglamento, pero sí los previstos en el Reglamento nº 1475/95. Por consiguiente, habida cuenta del carácter excepcional del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95 y como se desprende del considerando trigésimo sexto del Reglamento nº 1400/2002, los cambios que los proveedores podían introducir en su red de distribución a raíz de la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 podían resultar de una mera adaptación, durante el período transitorio previsto a este efecto, de los contratos en vigor en el momento en que aquel Reglamento dejaba de ser de aplicación, sin que tal adaptación implicara automáticamente, como VS sostuvo acertadamente en la vista, la necesidad, respecto al Derecho nacional aplicable, de resolver estos contratos ni, en cualquier caso, la de reorganizar la totalidad o una parte sustancial de dicha red de distribución. Sin embargo, aun cuando la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 no hacía automáticamente necesario que se reorganizaran las redes de distribución, procede admitir que en algunos casos, en función de las particularidades de la organización específica de la red de distribución de cada proveedor, esta entrada en vigor pudo hacer necesario que se introdujeran unos cambios de tal importancia que deba considerarse que constituyen una verdadera reorganización de esta red en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. Así, tal reorganización podía resultar necesaria en el sentido de esta disposición si, para seguir beneficiándose de la exención por categoría, un proveedor, que antes de la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 combinaba la distribución exclusiva con la selectiva, optaba por organizar su red de distribución sólo según un sistema de distribución selectiva o si decidía mantener un sistema de distribución exclusiva, únicamente para los servicios de venta, y establecer un sistema de distribución selectiva para los servicios de postventa prestados por talleres de reparación autorizados. Sin embargo, corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales o a los órganos de arbitraje, remitiéndose a las indicaciones proporcionadas en los apartados 28 a 38 de la presente sentencia, apreciar, en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen y, en particular, en función de las pruebas aportadas a tal fin por el proveedor, si los cambios efectuados por éste constituyen tal reorganización de su red de distribución y si esta reorganización se hizo necesaria por la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002. En consecuencia, procede responder a la undécima cuestión que la entrada en vigor del Reglamento nº 1400/2002 no hizo necesario, por sí sola, que se reorganizara la red de distribución de un proveedor en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. Sin embargo, en función de la organización específica de la red de distribución de cada proveedor, esta entrada en vigor pudo hacer necesario que se introdujeran unos cambios de tal importancia que constituyen una verdadera reorganización de esta red en el sentido de la referida disposición. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar si éste es el caso en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen. Costas Dado que el procedimiento tiene, para las partes del litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. Los gastos efectuados por quienes, no siendo partes en el litigio principal, han presentado observaciones ante el Tribunal de Justicia no pueden ser objeto de reembolso. En virtud de todo lo expuesto, el Tribunal de Justicia (Sala Tercera) declara: El artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento (CE) nº 1475/95 de la Comisión, de 28 de junio de 1995, relativo a la aplicación del apartado 3 del artículo [81] del Tratado a determinadas categorías de acuerdos de distribución y de servicio de venta y de postventa de vehículos automóviles, debe interpretarse en el sentido de que: – La existencia de la «necesidad de reorganizar una parte sustancial o la totalidad de la red» presupone una modificación significativa, tanto desde una perspectiva material como geográfica, de las estructuras de distribución del proveedor de que se trate, modificación que debe justificarse de modo plausible por motivos de eficacia económica basados en circunstancias objetivas internas o externas a la empresa del proveedor, las cuales, habida cuenta del entorno competitivo en el que opera este último y a falta de una rápida reorganización de la red de distribución del mismo, podrían perjudicar a la eficacia de las estructuras existentes de dicha red. A este respecto, son pertinentes las posibles consecuencias económicas desfavorables que un proveedor podría sufrir en el supuesto de que resolviera el acuerdo de distribución con un preaviso de dos años. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar, en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen, si se cumplen estos requisitos. – Cuando un distribuidor impugna ante los órganos jurisdiccionales nacionales o ante los órganos de arbitraje la legalidad de una resolución con un preaviso de un año, incumbe al proveedor probar que se han cumplido los requisitos establecidos en esta disposición para la aplicación del derecho de resolución con un preaviso de un año. Las modalidades de aportación de esta prueba están reguladas por el Derecho nacional. – No impone al proveedor que resuelve un acuerdo de distribución con arreglo a esta disposición la obligación de motivar formalmente la decisión de resolución ni la de elaborar, con anterioridad a ésta, un plan de reorganización. – La entrada en vigor del Reglamento (CE) nº 1400/2002 de la Comisión, de 31 de julio de 2002, relativo a la aplicación del apartado 3 del artículo 81 del Tratado CE a determinadas categorías de acuerdos verticales y prácticas concertadas en el sector de los vehículos de motor, no hizo necesario, por sí sola, que se reorganizara la red de distribución de un proveedor en el sentido del artículo 5, apartado 3, párrafo primero, primer guión, del Reglamento nº 1475/95. Sin embargo, en función de la organización específica de la red de distribución de cada proveedor, esta entrada en vigor pudo hacer necesario que se introdujeran unos cambios de tal importancia que constituyen una verdadera reorganización de esta red en el sentido de la referida disposición. Corresponde a los órganos jurisdiccionales nacionales y a los órganos de arbitraje apreciar si éste es el caso en función del conjunto de elementos concretos del litigio del que conocen. Firmas * Lengua de procedimiento: danés.

61999CJ0187

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij vonnis van 28 april 1999, bij het Hof ingekomen op 20 mei daaraanvolgend, heeft het Supremo Tribunal Administrativo krachtens artikel 234 EG vier prejudiciële vragen gesteld over de uitlegging van verordening (EEG) nr. 1999/85 van de Raad van 16 juli 1985 betreffende de regeling actieve veredeling (PB L 188, blz. 1), en met name artikel 11 daarvan. 2 Deze vragen zijn gerezen in een geding tussen de kaasfabriek Fábrica de Queijo Eru Portuguesa Lda (hierna: Eru Portuguesa") en Fazenda Pública (belastingdienst) over de opbrengst die in het kader van de regeling actieve veredeling is vastgesteld voor de verwerking van door Eru Portuguesa ingevoerde kaas tot geraspte kaas. Toepasselijke bepalingen 3 Artikel 1, leden 2 en 3, van verordening nr. 1999/85 luidt: 2. Onverminderd het bepaalde in artikel 2, kunnen onder de regeling actieve veredeling, overeenkomstig de bepalingen van deze verordening, de volgende goederen in het douanegebied van de Gemeenschap worden bewerkt, teneinde er één of meer veredelingshandelingen te ondergaan: a) niet-communautaire goederen die bestemd zijn om in de vorm van veredelingsproducten weder uit het douanegebied van de Gemeenschap te worden uitgevoerd, zonder dat deze goederen aan rechten bij invoer onderhevig zijn; b) in het vrije verkeer gebrachte goederen, waarbij de voor deze goederen geldende rechten bij invoer worden terugbetaald of kwijtgescholden indien zij in de vorm van veredelingsproducten opnieuw uit het douanegebied van de Gemeenschap worden uitgevoerd. 3. In de zin van deze verordening wordt verstaan onder: [...] h) veredelingshandelingen: bewerking van goederen, daaronder begrepen het monteren, de assemblage, het aanpassen daarvan aan andere goederen; verwerking van goederen; herstelling van goederen, daaronder begrepen revisie en afstelling; aanwending van bepaalde goederen, aangewezen volgens de procedure van artikel 31, leden 2 en 3, die niet meer in de veredelingsproducten voorkomen maar die de vervaardiging van deze producten mogelijk maken of vergemakkelijken, zelfs indien deze goederen tijdens hun aanwending geheel of gedeeltelijk verdwijnen; i) veredelingsproducten: alle producten die het resultaat zijn van veredelingshandelingen; [...] p) opbrengst: de hoeveelheid of het percentage veredelingsproducten verkregen bij de veredeling van een bepaalde hoeveelheid invoergoederen." 4 Artikel 3 van verordening nr. 1999/85, dat is opgenomen in titel II, Afgifte van de vergunning", luidt: 1. Het gebruik van de regeling actieve veredeling is afhankelijk van de afgifte, door de douaneautoriteit van de lidstaat waar de veredelingshandelingen zullen worden verricht, van een vergunning voor actieve veredeling, hierna ,vergunning genoemd. 2. De vergunning wordt afgegeven op verzoek van de persoon die veredelingshandelingen verricht of laat verrichten. Deze persoon is verplicht om bij zijn verzoek alle inlichtingen te verschaffen welke nodig zijn voor de afgifte van de vergunning. 3. De vergunning kan, naar gelang van het geval, betrekking hebben op een of meer veredelingshandelingen." 5 De artikelen 11 en 12 van verordening nr. 1999/85, die eveneens deel uitmaken van titel II, luiden: Artikel 11 1. De voorwaarden waaronder de regeling wordt gebruikt, worden in de vergunning vastgesteld. 2. De houder van een vergunning dient de douaneautoriteit mededeling te doen van elk feit dat zich voordoet na afgifte van de vergunning en dat gevolgen kan hebben voor de handhaving of de inhoud van de vergunning. 3. Bij wijziging van de omstandigheden op grond waarvan de vergunning is verleend, wijzigt de douaneautoriteit die vergunning dienovereenkomstig. Artikel 12 De gevallen waarin de vergunning wordt ingetrokken of waarin wordt geconstateerd dat deze nietig is, alsmede de daaruit voortvloeiende gevolgen, worden vastgesteld volgens de procedure van artikel 31, leden 2 en 3." 6 De artikelen 15 en 17 van verordening nr. 1999/85, die deel uitmaken van titel III, Werking van de regeling", luiden: Artikel 15 1. Onverminderd het bepaalde in lid 2, stelt de douaneautoriteit de opbrengst van de handeling vast of, eventueel, de wijze waarop deze opbrengst wordt vastgesteld. Deze opbrengst wordt vastgesteld op basis van de werkelijke omstandigheden waaronder de veredelingshandeling plaatsvindt of zal plaatsvinden. [...] Artikel 17 De douaneautoriteit kan alle toezichts- en controlemaatregelen nemen die zij noodzakelijk acht voor de juiste toepassing van deze verordening door de vergunninghouder en door de veredelaar indien het een andere persoon betreft." 7 Bijlage II bij verordening (EEG) nr. 3677/86 van de Raad van 24 november 1986 tot vaststelling van een aantal uitvoeringsbepalingen van verordening (EEG) nr. 1999/85 (PB L 351, blz. 1) bevat een model van de aanvraag om een vergunning en een model van de vergunning tot actieve veredeling. Beide modellen bevatten een rubriek 6, respectievelijk genaamd Opbrengstpercentage" en Opbrengstpercentage of wijze waarop dit percentage wordt vastgesteld", met een voetnoot, die bij het model van de aanvraag om een vergunning luidt: Het voorziene opbrengstpercentage opgeven of een voorstel doen voor het vaststellen van dit percentage", en bij het model van de vergunning: Het opbrengstpercentage aangeven of de wijze waarop het douanekantoor dat aangewezen is voor de controle van de regelmatigheid van het verloop van de veredelingshandelingen dit percentage moet vaststellen [...]" Het hoofdgeding en de prejudiciële vragen 8 De feiten van het hoofdgeding, zoals die door de nationale rechter in zijn verwijzingsbeschikking als bewezen worden beschouwd, kunnen als volgt worden samengevat. 9 In maart en april 1988 voerde Eru Portuguesa een aantal kisten en dozen voor verwerking bestemde kaas in. Deze invoer vond plaats in het kader van de regeling actieve veredeling, waarvoor een vergunning was afgegeven door de Portugese douaneautoriteiten. Op verzoek van Eru Portuguesa was in deze vergunning de opbrengst van de verwerking van de ingevoerde kaas tot geraspte kaas vastgesteld op 97 %. 10 Tijdens een controle bij de installaties van Eru Portuguesa op verzoek van de staatssecretaris van Belastingzaken op 31 augustus 1998 werd vastgesteld, dat bij de betreffende kaassoort slechts 1 % afval overbleef, zodat de opbrengst 99 % bedroeg, en niet 97 % zoals in de vergunning werd aangegeven. De controle werd op 12 juni 1990 beëindigd. 11 Vanaf 30 november 1988 verlaagde Eru Portuguesa de waarde van geraspte kaas op basis van een afvalpercentage van 1 %. Bovendien gaf Eru Portuguesa bij latere vergunningaanvragen in het kader van de regeling actieve veredeling voor geraspte kaas een opbrengst van 99 % en een afvalpercentage van 1 % op. 12 Op grond van de constateringen bij genoemde controle stelde de douane de aanslag vast voor de hoeveelheid grondstoffen overeenkomend met de 2 % te veel gedeclareerd afval, en sommeerde zij Eru Portuguesa in januari 1992 deze rechten te betalen. 13 Aangezien het beroep van Eru Portuguesa tegen de aanslag van de Chefe da Delegaçao Aduaneira do Jardim do Tabaco (bevoegd douanekantoor) bij het Tribunal Fiscal Aduaneiro te Lissabon (Portugal) ongegrond was verklaard, ging Eru Portuguesa in hoger beroep bij het Tribunal Tributário de Segunda Instância. 14 Laatstgenoemd gerecht was van oordeel, dat artikel 11 van verordening nr. 1999/85 alleen betrekking heeft op de voorwaarden voor de afgifte van de vergunning en niet op het opbrengstpercentage van de veredelingshandeling, dat verband houdt met de uitvoering van de regeling. Het leidde daaruit af, dat genoemde bepaling de douaneautoriteit niet toestaat eenzijdig het door haar vastgestelde opbrengstpercentage te wijzigen en dat het, indien het hoger blijkt dan voorzien, slechts kan worden verhoogd bij de afgifte van latere vergunningen. Het verklaarde het hoger beroep daarom gegrond en vernietigde het bestreden vonnis en de aanslag in kwestie. 15 In de hogere voorziening die zij bij het Supremo Tribunal Administrativo tegen het arrest van het Tribunal Tributário de Segunda Instância instelde, betwistte Fazenda Pública met name de uitlegging door laatstgenoemde rechterlijke instantie van verordening nr. 1999/85. In dit verband verklaarde zij dat deze bepaling de douaneautoriteiten toestaat het opbrengstpercentage onmiddellijk te wijzigen zonder latere vergunningen af te wachten, indien de omstandigheden op basis waarvan de vergunning is afgegeven, gewijzigd blijken. 16 In deze omstandigheden heeft het Supremo Tribunal Administrativo besloten de behandeling van de zaak te schorsen en de volgende prejudiciële vragen aan het Hof voor te leggen: 1) Heeft de bepaling van artikel 11 van verordening (EEG) nr. 1999/85 van de Raad van 16 juli 1985 betrekking op de voorwaarden (verplichtingen, regels) die in de vergunning voor het gebruik (werking) ervan aan de begunstigde van de regeling zijn opgelegd? 2) Of heeft het artikel integendeel betrekking op de voorwaarden, vereisten of omstandigheden voor de afgifte van de vergunning voor de regeling actieve veredeling? 3) Kan de douaneautoriteit, na de vaststelling van het opbrengstpercentage, dat percentage eenzijdig wijzigen, omdat de vergunninghouder bij de toepassing van de regeling in werkelijkheid een hoger opbrengstpercentage heeft behaald dan aanvankelijk was voorzien en goedgekeurd? 4) Staan het rechtszekerheidsbeginsel en de bepalingen van de regeling actieve veredeling er niet aan in de weg, dat de bevoegde douaneautoriteit het in de vergunning vastgestelde opbrengstpercentage eenzijdig wijzigt, indien wordt bewezen, dat die douaneautoriteit het functioneren van de betrokken onderneming vanaf de inwerkingtreding van de regeling in Portugal (in 1986) nauwlettend volgde en controleerde?" De eerste, de tweede en de derde vraag 17 Met de eerste drie vragen, die samen moeten worden behandeld, wenst de verwijzende rechter in wezen te vernemen of artikel 11 van verordening nr. 1999/85 aldus moet worden uitgelegd, dat het niet alleen betrekking heeft op de voorwaarden en vereisten voor de afgifte van de vergunning voor de regeling actieve veredeling, maar ook op de voorwaarden voor het gebruik of de toepassing van deze regeling die in de vergunning aan de houder ervan zijn opgelegd, en of de douaneautoriteit derhalve eenzijdig het opbrengstpercentage kan wijzigen dat zij bij de afgifte van de vergunning had vastgesteld, indien bij de toepassing van de regeling blijkt dat het behaalde opbrengstpercentage hoger is dan in de vergunning is vastgesteld. 18 In dat verband zij eraan herinnerd dat artikel 11, lid 1, van verordening nr. 1999/85 uitdrukkelijk bepaalt, dat de voorwaarden waaronder de regeling actieve veredeling wordt gebruikt, in de vergunning worden vastgesteld. 19 Bovendien waar daarin is bepaald dat de houder van een vergunning de douaneautoriteit mededeling dient te doen van elk feit dat zich voordoet na afgifte van de vergunning en dat gevolgen kan hebben voor de handhaving of de inhoud van de vergunning, verplicht artikel 11, lid 2, van verordening nr. 1999/85 bedoelde houder de douaneautoriteit niet alleen iedere wijziging te melden betreffende de voorwaarden waaraan voor de afgifte en het handhaven van de vergunning moet worden voldaan, maar ook alle wijzigingen in verband met de in de vergunning vastgestelde voorwaarden waaronder de actieve veredelingshandelingen moeten worden uitgevoerd. 20 Een van die voorwaarden is blijkens artikel 15, lid 1, van verordening nr. 1999/85 de opbrengst van de handeling. 21 Overigens wordt volgens dezelfde bepaling de opbrengst van de handeling vastgesteld op basis van de werkelijke omstandigheden waaronder de veredelingshandeling plaatsvindt of zal plaatsvinden. 22 Hieruit volgt, dat artikel 11, lid 3, van verordening nr. 1999/85, waarin wordt bepaald dat de douaneautoriteit de vergunning moet wijzigen indien de omstandigheden op grond waarvan de vergunning is verleend een wijziging ondergaan, eveneens doelt op de omstandigheden van het gebruik of de toepassing van de regeling actieve veredeling, met inbegrip van de opbrengst. 23 Deze uitlegging stemt bovendien overeen met de doelstellingen van de regeling actieve veredeling die bij verordening nr. 1999/85 is ingesteld. 24 Zoals het Hof reeds heeft geconstateerd, is deze regeling ingevoerd teneinde ondernemingen in de Gemeenschap die goederen uit derde landen gebruiken voor het vervaardigen van voor uitvoer bestemde producten, in internationaal verband niet te benadelen, door hun de mogelijkheid te verschaffen deze goederen onder dezelfde voorwaarden te verwerven als ondernemingen buiten de Gemeenschap. Op grond van deze regeling kunnen uit derde landen ingevoerde goederen worden vrijgesteld van douanerechten wanneer zij in de Gemeenschap bepaalde bewerkingen of verwerkingen ondergaan en vervolgens als veredelingsproducten opnieuw uit de Gemeenschap worden uitgevoerd (arrest van 29 juni 1995, Temic Telefunken, C-437/93, Jurispr. blz. I-1687, punten 18 en 19). 25 Bovendien volgt uit de vierde overweging van de considerans van verordening nr. 1999/85, dat voor de verwezenlijking van het aldus gestelde doel en tevens ter voorkoming van misbruik van dit systeem, moet worden voorzien in een geheel van regels die samen de regeling actieve veredeling vormen. 26 Dit doel kan alleen worden bereikt indien de ondernemingen in de Gemeenschap die van de regeling actieve veredeling gebruikmaken, daadwerkelijk tot de beoogde uitvoer overgaan en de voorschriften van deze regeling volledig naleven. Zoals de Franse regering in haar schriftelijke opmerkingen met recht heeft benadrukt, is dit niet het geval indien, met name, het opbrengstpercentage van een actieve veredelingshandeling niet met het werkelijke percentage overeenkomt en in die omstandigheden een deel van de ingevoerde producten, in dit geval het deel dat overeenkomt met het verschil tussen het voorziene percentage en het werkelijke percentage, niet is uitgevoerd maar in het communautaire douanegebied in de handel is gebracht zonder dat er op enig moment invoerrechten zijn betaald. 27 Gelet op een en ander, moet op de eerste drie vragen worden geantwoord, dat artikel 11 van verordening nr. 1999/85 aldus moet worden uitgelegd, dat het niet alleen betrekking heeft op de voorwaarden en vereisten voor de afgifte van de vergunning voor de regeling actieve veredeling, maar ook op de voorwaarden voor het gebruik of de toepassing van deze regeling die in de vergunning aan de houder ervan zijn opgelegd, zodat de douaneautoriteit eenzijdig het opbrengstpercentage kan wijzigen dat zij bij de afgifte van de vergunning had vastgesteld, indien bij de toepassing van de regeling blijkt dat het behaalde opbrengstpercentage hoger is dan in de vergunning is vastgesteld. De vierde vraag 28 Met zijn vierde vraag wenst de nationale rechter in wezen te vernemen, of verordening nr. 1999/85 dan wel het rechtszekerheidsbeginsel zich ertegen verzet dat de bevoegde douaneautoriteit het door haar in de vergunning vastgestelde opbrengstpercentage eenzijdig wijzigt, indien is bewezen dat die douaneautoriteit het functioneren van de vergunninghouder vóór de afgifte van die vergunning nauwlettend volgde en controleerde. 29 In de eerste plaats zij er aan herinnerd, dat de vergunning wordt afgegeven op verzoek van degene die deze veredelingshandelingen verricht of laat verrichten en die op grond van artikel 3, lid 2, van verordening nr. 1999/85 verplicht is om bij zijn verzoek alle inlichtingen te verschaffen welke nodig zijn voor de afgifte van de vergunning, met inbegrip van de opbrengst; bovendien dient de houder van een vergunning op grond van artikel 11, lid 2, van deze verordening de douaneautoriteit mededeling te doen van elk feit dat zich voordoet na afgifte van de vergunning en dat gevolgen kan hebben voor de handhaving of de inhoud van de vergunning. 30 Vervolgens kan de douaneautoriteit op grond van artikel 17 van verordening nr. 1999/85 alle toezichts- en controlemaatregelen nemen die zij noodzakelijk acht voor de juiste toepassing van deze verordening door de vergunninghouder. Zoals uit het antwoord op de eerste drie prejudiciële vragen blijkt, mag de douaneautoriteit bovendien eenzijdig het opbrengstpercentage wijzigen dat zij bij de afgifte van de vergunning had vastgesteld, indien bij de toepassing van de regeling actieve veredeling blijkt, dat de behaalde opbrengst hoger is dan in de vergunning was vastgesteld. 31 Tot slot worden in artikel 12 van verordening nr. 1999/85 uitdrukkelijk de gevallen bepaald waarin de vergunning wordt ingetrokken of waarin wordt geconstateerd dat deze nietig is. 32 Uit een en ander volgt, dat de vergunning slechts wordt afgegeven indien de vergunninghouder zich bij de door hem verrichte handelingen aan de hieraan verbonden voorwaarden houdt en dit kan worden geverifieerd door de douaneautoriteit, die bevoegd is om alle daartoe noodzakelijke toezichts- en controlemaatregelen te nemen. 33 De afgifte van een vergunning actieve veredeling kan bij de houder ervan dus geen gewettigd vertrouwen wekken dat de daarin bepaalde voorwaarden ongewijzigd blijven indien tijdens de toepassing van de regeling blijkt, dat de omstandigheden zijn gewijzigd. 34 Dit zou ook het geval zijn indien was bewezen dat de douaneautoriteit, vóór de afgifte van een nieuwe vergunning, op grond van artikel 17 van verordening nr. 1999/85 bij de aanvrager toezichts- en controlemaatregelen had genomen om na te gaan of de regeling actieve veredeling in het kader van eerdere vergunningen naar behoren was toegepast. 35 Uit de rechtspraak van het Hof blijkt namelijk, dat een ondernemer ten aanzien van wie een nationale instantie besluiten heeft genomen die niet in overeenstemming waren met een duidelijke en ondubbelzinnige regel van gemeenschapsrecht, niet de legitieme verwachting mag koesteren, dat diezelfde instantie nogmaals een besluit vaststelt dat in strijd is met het gemeenschapsrecht (zie in die zin arrest van 16 december 1997, Fábrica de Queijo Eru Portuguesa, C-325/96, Jurispr. blz. I-7249, punt 22). 36 Op de vierde vraag moet derhalve worden geantwoord, dat verordening nr. 1999/85, noch het rechtszekerheidsbeginsel zich ertegen verzet dat de bevoegde douaneautoriteit het door haar in de vergunning vastgestelde opbrengstpercentage eenzijdig wijzigt, ook wanneer bewezen is dat die douaneautoriteit de activiteiten van de vergunninghouder vóór de afgifte van die vergunning nauwlettend heeft gevolgd en gecontroleerd. Beslissing inzake de kosten Kosten 37 De kosten door de Portugese en de Franse regering alsmede door de Commissie van de Europese Gemeenschappen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Tweede kamer), uitspraak doende op de door het Supremo Tribunal Administrativo bij vonnis van 28 april 1999 gestelde vragen, verklaart voor recht: 1) Artikel 11 van verordening (EEG) nr. 1999/85 van de Raad van 16 juli 1985 betreffende de regeling actieve veredeling moet aldus worden uitgelegd, dat het niet alleen betrekking heeft op de voorwaarden en vereisten voor de afgifte van de vergunning voor de regeling actieve veredeling, maar ook op de voorwaarden voor het gebruik of de toepassing van deze regeling die in de vergunning aan de houder ervan zijn opgelegd, zodat de douaneautoriteit eenzijdig het opbrengstpercentage kan wijzigen dat zij bij de afgifte van de vergunning had vastgesteld, indien bij de toepassing van de regeling blijkt dat het behaalde opbrengstpercentage hoger is dan in de vergunning is vastgesteld. 2) Verordening nr. 1999/85, noch het rechtszekerheidsbeginsel verzet zich ertegen, dat de bevoegde douaneautoriteit het door haar in de vergunning vastgestelde opbrengstpercentage eenzijdig wijzigt, ook wanneer bewezen is dat die douaneautoriteit de activiteiten van de vergunninghouder vóór de afgifte van die vergunning nauwlettend heeft gevolgd en gecontroleerd.

62008CJ0100

lt

Valstybės įsipareigojimų neįvykdymas – EB 28 straipsnio pažeidimas – Laukinės faunos ir floros rūšių apsauga – Draudimas laikyti tam tikrus, kitose valstybėse narėse teisėtai parduodamus paukščius. Rezoliucinė dalis 1. Belgijos Karalystė, –        į kitų valstybių narių rinką teisėtai išleistų nelaisvėje gimusių ir užaugusių paukščių importui, laikymui ir pardavimui taikydama ribojančias sąlygas, pagal kurias atitinkami rinkos ūkio subjektai privalo pakeisti rūšių žymėjimą, kad jis atitiktų specifinius reikalavimus pagal Belgijos teisės aktus, ir nepripažindama kitose valstybėse narėse patvirtinto žymėjimo bei sertifikatų, išduotų pagal 1996 m. gruodžio 9 d. Tarybos reglamentą (EB) Nr. 338/97 dėl laukinės faunos ir floros rūšių apsaugos kontroliuojant jų prekybą, ir –        atimdama iš prekiautojų galimybę gauti leidimą taikyti išimtis draudimui laikyti vietinius Europos paukščius, kurie buvo teisėtai išleisti į rinką kitose valstybėse narėse, neįvykdė įsipareigojimų pagal EB 28 straipsnį. 2. Priteisti iš Belgijos Karalystės bylinėjimosi išlaidas.

61990CJ0266

fr

Motifs de l'arrêt 1 Par ordonnance du 10 juillet 1990, parvenue à la Cour le 5 septembre suivant, le Finanzgericht Muenchen a posé, en vertu de l' article 177 du traité CEE, une question préjudicielle relative à l' interprétation de l' article 3, paragraphe 1, du règlement ( CEE ) n 1626/85 de la Commission, du 14 juin 1985, relatif aux mesures de sauvegarde applicables aux importations de certaines griottes ( JO L 156, p . 13 ). 2 Cette question a été soulevée dans le cadre d' un litige qui oppose Franc Soba KG ( ci-après "Soba "), au Hauptzollamt Augsburg ( ci-après "Hauptzollamt "), au sujet du paiement d' une somme de 1 134 138,17 DM à titre de taxe compensatoire . Cette somme a été exigée par le Hauptzollamt au motif que Soba n' avait pas respecté le prix minimal à l' importation prévu par le règlement n 1626/85, précité . 3 Le règlement n 1626/85 prévoit dans son article 1er, paragraphe 1, un prix minimal à l' importation, entre autres, pour les "griottes au sirop avec addition de sucre, en emballages immédiats ...". Selon le paragraphe 2 du même article, si le prix minimal à l' importation n' est pas respecté, une taxe compensatoire telle qu' énoncée à l' annexe du règlement est applicable . 4 Selon l' article 3, paragraphe 1, du règlement n 1626/85, "Le prix à l' importation est constitué par les facteurs suivants : a ) le prix fob dans le pays d' origine; et b ) les frais de transport et d' assurance jusqu' au lieu d' entrée dans le territoire douanier de la Communauté ." 5 Le règlement n 1626/85, précité, était applicable, selon son article 5, deuxième alinéa, jusqu' au 9 mai 1986 . Par la suite, ce délai a été prorogé jusqu' au 9 mai 1987, en vertu du règlement ( CEE ) n 1257/86 de la Commission, du 29 avril 1986 ( JO L 113, p . 37 ). 6 Il résulte de l' ordonnance de renvoi que Soba a importé, au cours de la période du 5 décembre 1985 au 10 septembre 1986, 103 lots de griottes dénoyautées en bocaux, qu' elle avait achetées auprès d' un fabricant yougoslave . Lors de l' accomplissement des formalités d' importation de ces griottes, Soba a joint à chaque déclaration en douane le calcul du prix à l' importation . A cette fin, elle a ajouté au prix facturé des griottes la valeur du matériel de conditionnement et d' emballage ( bocaux, couvercles, étiquettes, cartons, housses rétractables ) qu' elle avait mis gratuitement à la disposition du fournisseur . 7 Bien que, dans un premier temps, le Hauptzollamt n' ait pas exigé de taxes compensatoires, il a estimé par la suite que la valeur du matériel de conditionnement et d' emballage ne devait pas être prise en considération dans la constitution du prix à l' importation . Par conséquent, il a considéré que Soba n' avait pas respecté le prix minimal prévu par le règlement n 1626/85 et a fixé une taxe compensatoire d' un montant de 80,02 DM par 100 kg de poids net de griottes importées et a réclamé à Soba, par décision du 29 octobre 1986, la somme indiquée ci-avant . 8 Par suite du rejet d' une réclamation introduite contre cette décision, Soba a introduit un recours devant le Finanzgericht Muenchen qui, considérant que l' issue du litige dépendait de l' interprétation de l' article 3 du règlement n 1626/85, a, par ordonnance du 10 juillet 1990, décidé de surseoir à statuer et de poser à la Cour la question préjudicielle suivante : "L' article 3, paragraphe 1, du règlement ( CEE ) n 1626/85, doit-il être interprété en ce sens que, pour le calcul du prix à l' importation, le coût des emballages et du matériel d' emballage, qui ont été mis gratuitement à la disposition du livreur par l' acheteur, doit être pris en compte de telle sorte qu' il augmente ce prix?" 9 Pour un plus ample exposé des faits de l' affaire au principal, du cadre réglementaire ainsi que des observations écrites présentées à la Cour, il est renvoyé au rapport d' audience . Ces éléments du dossier ne sont repris ci-après que dans la mesure nécessaire au raisonnement de la Cour . 10 La Commission observe, en premier lieu, que les coûts de l' emballage mis gratuitement par l' acheteur à la disposition du fournisseur ne devraient pas être pris en compte pour la constitution du prix à l' importation; à son avis, la mention des "emballages immédiats" dans l' article 1er, paragraphe 1, précité, du règlement n 1626/85 étant la reproduction littérale du tarif douanier commun, elle servirait uniquement à identifier la marchandise et non pas à la constitution de son prix . 11 Cette interprétation n' est pas fondée . En effet, bien qu' il soit vrai que la disposition précitée ne concerne pas la constitution du prix à l' importation, elle contient, néanmoins, une définition de la marchandise, qui comprend, selon cette disposition, les emballages immédiats . 12 Cette interprétation est corroborée par le fait que, ainsi que la Commission l' a indiqué en répondant à une question écrite de la Cour, le prix minimal à l' importation de la marchandise en cause a été calculé en tenant compte des emballages habituels . 13 Quant à l' article 3, paragraphe 1, du règlement n 1626/85, la Commission considère que, pour la constitution du prix à l' importation, la référence faite dans cet article au prix fob dans le pays d' origine doit être entendue en ce sens que seuls les coûts figurant sur la facture émise par le vendeur doivent être pris en compte . Les autres coûts éventuels, à l' exception des frais de transport et d' assurance, expressément prévus par l' article 3, paragraphe 1, sous b ), du règlement n 1626/85, ne feraient pas partie du prix de la marchandise mais de sa valeur, et ne sauraient être pris en compte pour la constitution du prix à l' importation . 14 De l' avis de la Commission, l' interprétation qu' elle propose ressort également de la note interprétative 2/85 ( VI/4681/85 ) établie par ses services, discutée au sein du comité de gestion compétent et portée à la connaissance des États membres . 15 Cette interprétation ne saurait être retenue . 16 En effet, le prix fob est le prix supporté par l' acheteur de la marchandise, laquelle est définie, ainsi qu' il a été dit précédemment, comme étant composée des griottes au sirop avec leurs emballages immédiats . Il y a lieu de souligner que cette définition ne comprend pas toutes les sortes d' emballage, mais uniquement l' emballage immédiat . Or, il est évident que le législateur se réfère ainsi aux emballages habituels qui sont nécessaires pour le déplacement de la marchandise . 17 Par conséquent, lorsque, sur la facture émise par le vendeur figure seulement le prix des fruits proprement dits, du fait que les emballages immédiats ont été mis gratuitement par l' acheteur à la disposition du vendeur, il y a lieu, afin de calculer le prix à l' importation, de prendre également en considération le coût supporté par l' acheteur en raison de l' acquisition des emballages, même si ces derniers n' ont pas été achetés auprès du vendeur . 18 Cette interprétation découle également de l' article 2 du règlement n 1626/85, tel que modifié par le règlement ( CEE ) n 1712/85 de la Commission, du 21 juin 1985, modifiant les versions allemande, grecque, anglaise, française, italienne et néerlandaise du règlement n 1626/85 relatif aux mesures de sauvegarde applicables aux importations de certaines griottes ( JO L 163, p . 46 ), qui prévoit que "les autorités douanières comparent, pour chaque expédition, au moment de l' accomplissement des formalités douanières de mise en libre pratique, le prix à l' importation avec le prix minimal correspondant ". En effet, il est évident que la comparaison doit porter sur des marchandises comparables . Il s' ensuit que, étant donné que le prix minimal instauré par le règlement vise la marchandise avec son emballage, ainsi qu' il a été dit précédemment, le prix à l' importation doit viser les griottes au sirop avec leurs emballages habituels . 19 Il convient d' ajouter qu' une note interprétative ne saurait avoir pour effet de modifier les règles impératives contenues dans le règlement n 1626/85 . 20 Par conséquent, il y a lieu de répondre à la juridiction nationale que l' article 3, paragraphe 1, du règlement ( CEE ) n 1626/85 de la Commission, du 14 juin 1985, relatif aux mesures de sauvegarde applicables aux importations de certaines griottes, doit être interprété en ce sens que, pour le calcul du prix à l' importation, le coût des emballages immédiats qui ont été mis gratuitement à la disposition du fournisseur par l' importateur, doit être pris en compte . Décisions sur les dépenses Sur les dépens 21 Les frais exposés par la Commission des Communautés européennes, qui a soumis des observations à la Cour, ne peuvent faire l' objet d' un remboursement . La procédure revêtant, à l' égard des parties au principal, le caractère d' un incident soulevé devant la juridiction nationale, il appartient à celle-ci de statuer sur les dépens . Dispositif Par ces motifs, LA COUR ( quatrième chambre ), statuant sur la question à elle soumise par le Finanzgericht Muenchen, par ordonnance du 10 juillet 1990, dit pour droit : L' article 3, paragraphe 1, du règlement ( CEE ) n 1626/85 de la Commission, du 14 juin 1985, relatif aux mesures de sauvegarde applicables aux importations de certaines griottes, doit être interprété en ce sens que, pour le calcul du prix à l' importation, le coût des emballages immédiats, qui ont été mis gratuitement à la disposition du fournisseur par l' importateur, doit être pris en compte .

62004TJ0222

es

Antecedentes del litigio 1. Marco jurídico nacional La legge n o 142 ordinamento delle autonomie locali (Ley n o 142, reguladora de las autonomías locales, de 8 de junio de 1990, GURI n o 135, de ; en lo sucesivo, «Ley n o 142/90») introdujo en Italia una reforma de los instrumentos de ordenación legales puestos a disposición de los municipios para la gestión de los servicios públicos, en particular en los sectores del suministro de agua, gas y electricidad y del transporte. El artículo 22 de dicha Ley, en su versión modificada, contempló la posibilidad de que los municipios constituyesen sociedades bajo distintas formas jurídicas para prestar servicios públicos. Entre éstas figura la constitución de sociedades mercantiles o sociedades de responsabilidad limitada con capital mayoritariamente público (en lo sucesivo, «sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90»). Dentro de este contexto, en virtud del artículo 9 bis de la legge n o 488 di conversione in legge, con modificazioni, del decreto-legge 1 o luglio 1986, n o 318, recante provvedimenti urgenti per la finanza locale (Ley n o 488, por la que se convierte en ley, con enmiendas, el Decreto-ley n o 318, de , de medidas urgentes en favor de las Haciendas locales, de ; GURI n o 190, de ), se concedieron entre 1994 y 1998 préstamos a un tipo de interés especial de la Cassa Depositi e Prestiti (en lo sucesivo, «CDDPP») a sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90, que prestaban servicios públicos (en lo sucesivo, «préstamos de la CDDPP»). Por otra parte, en virtud de las disposiciones del artículo 3, apartados 69 y 70, de la legge n o 549 (su) misure di razionalizzazione della finanza pubblica (Ley n o 549, de medidas de racionalización de la Hacienda Pública, de 28 de diciembre de 1995, suplemento ordinario de la GURI n o 302, de ; en lo sucesivo, «Ley n o 549/95») en relación con las del decreto-legge n o 331 (su) armonizzazione delle disposizioni in materia di imposte sugli oli minerali, sull’alcole, sulle bevande alcoliche, sui tabacchi lavorati e in materia di IVA con quelle recate da direttive CEE e modificazioni conseguenti a detta armonizzazione, nonché disposizioni concernenti la disciplina dei centri autorizzati di assistenza fiscale, le procedure dei rimborsi di imposta, l’esclusione dall’ILOR dei redditi di impresa fino all’ammontare corrispondente al contributo diretto lavorativo, l’istituzione per il 1993 di un’imposta erariale straordinaria su taluni beni ed altre disposizioni tributarie (Decreto-ley n o 331, de armonización de las disposiciones tributarias en diversos ámbitos, de , GURI n o 203, de ; en lo sucesivo, «Decreto-ley n o 331/93»), se adoptaron las siguientes medidas a favor de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90: — la exención de todos los derechos que gravaban las transmisiones patrimoniales derivadas de la transformación de empresas especiales y empresas municipales en sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 (en lo sucesivo, «exención de los derechos sobre las transmisiones patrimoniales»); — la exención total del impuesto de sociedades, es decir, el impuesto sobre los beneficios de las personas jurídicas y el impuesto local sobre la renta, durante tres años y como máximo hasta el ejercicio de 1999 (en lo sucesivo, «exención durante tres años del impuesto de sociedades»). 2. Procedimiento administrativo A raíz de una denuncia relativa a dichas medidas, la Comisión solicitó información al respecto a las autoridades italianas mediante escritos de 12 de mayo, y . Mediante escrito de 17 de diciembre de 1997, las autoridades italianas facilitaron parte de la información solicitada. Además, a instancias de las autoridades italianas, se celebró una reunión el . Mediante escrito de 17 de mayo de 1999, la Comisión notificó a las autoridades italianas su decisión de incoar el procedimiento previsto en el artículo 88 CE, apartado 2. Dicha decisión se publicó en el Diario Oficial de las Comunidades Europeas ( DO 1999, C 220, p. 14 ). Tras recibir observaciones de terceros interesados y de las autoridades italianas, la Comisión solicitó en varias ocasiones a éstas información adicional. Asimismo se celebraron encuentros entre la Comisión, por un lado, y las autoridades italianas y los terceros interesados que intervinieron, por otro. Algunas sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90, como ACEA SpA, AEM SpA y Azienda Mediterranea Gas e Acqua SpA (AMGA), que además han interpuesto recurso de anulación contra la decisión que es objeto del presente asunto (asuntos T-297/02, T-301/02 y T-300/02, respectivamente), alegaron, en particular, que los tres tipos de medidas en cuestión no constituían ayudas de Estado. Las autoridades italianas y la Confederazione Nazionale dei Servizi (Confservizi), confederación que agrupa, entre otras, a sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 y a empresas especiales municipales italianas, se adhirieron, en lo sustancial, a esta postura. En cambio, la Bundesverband der deutschen Industrie eV (BDI), asociación de empresarios alemanes, consideró que las medidas en cuestión podrían provocar distorsiones de competencia no sólo en Italia sino también en Alemania. Asimismo, Gas-it, asociación italiana de operadores privados del sector de la distribución de gas, declaró que las medidas en cuestión, y en particular la exención durante tres años del impuesto sobre sociedades, constituían ayudas estatales. El 5 de junio de 2002, la Comisión adoptó la Decisión 2003/193/CE, relativa a la ayuda estatal a las exenciones fiscales y préstamos privilegiados concedidos por Italia a sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 ( DO 2003, L 77, p. 21 ; en lo sucesivo, «Decisión impugnada»). 3. Decisión impugnada La Comisión subraya en primer término que su examen se circunscribe a los regímenes de ayudas de alcance general instituidos por las medidas controvertidas y no incluye las ayudas individuales otorgadas a cada empresa, de modo que el examen que lleva a cabo en la Decisión impugnada es general y abstracto. A este respecto, declara que la República Italiana «no ha concedido ventajas fiscales individualmente y no [le] ha notificado […] ningún caso individual de ayuda facilitando toda la información necesaria para poder evaluarlo». La Comisión indica que, por consiguiente, tiene que hacer un examen general y abstracto de los regímenes controvertidos tanto desde el punto de vista de su calificación como de su compatibilidad con el mercado común (considerandos 42 a 45 de la Decisión impugnada). Según la Comisión, los préstamos de la CDDPP y la exención trienal del impuesto de sociedades (en lo sucesivo, conjuntamente denominados «medidas controvertidas») son ayudas estatales. Dicha institución señala, en efecto, que la concesión, mediante fondos estatales, de tales beneficios a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 tiene como efecto reforzar su posición competitiva frente a todas las demás empresas que quieran prestar los mismos servicios (considerandos 48 a 75 de la Decisión impugnada). Afirma que las medidas en cuestión son incompatibles con el mercado común, puesto que no reúnen los requisitos del artículo 87 CE, apartados 2 y 3, ni los del artículo 86 CE, apartado 2 y, además, son contrarias al artículo 43 CE (considerandos 94 a 122 de la Decisión impugnada). En cambio, según la Comisión, la exención de los derechos sobre las transmisiones patrimoniales no constituye ayuda de Estado en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1, dado que estos derechos se devengan por la constitución de una nueva entidad económica o por la transmisión de activos entre distintas entidades económicas. Ahora bien, desde un punto de vista sustancial, las empresas municipales y las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 encarnan una misma entidad económica. Por lo tanto, la exención de tales derechos de la que gozan está justificada por la naturaleza o la economía del sistema (considerandos 76 a 81 de la Decisión impugnada). La parte dispositiva de la Decisión impugnada tiene el siguiente tenor: « Artículo 1 La exención de los derechos de aportación […] no constituye ayuda en el sentido del […] artículo 87 [CE, apartado 1]. Artículo 2 La exención durante tres años del impuesto sobre sociedades […] y las ventajas derivadas de los préstamos [de la CDDP] constituyen ayudas estatales en el sentido del […] artículo 87 [CE, apartado 1]. Dichas ayudas no son compatibles con el mercado común. Artículo 3 Italia tomará todas las medidas necesarias para obtener del beneficiario la recuperación de la ayuda concedida en virtud de los regímenes a que hace referencia el artículo 2, ya puestos ilegítimamente a su disposición. La recuperación se ejecutará sin demora y con arreglo a los procedimientos del Derecho nacional, siempre que éstos permitan la ejecución inmediata y efectiva de la Decisión [impugnada]. La ayuda que debe recuperarse produce intereses desde la fecha en que fue puesta a disposición de los beneficiarios y hasta la fecha de su efectiva recuperación, calculados según el tipo de referencia utilizado para el cálculo del equivalente de subvención en el ámbito de las ayudas de finalidad regional. […]» Procedimiento y pretensiones de las partes El 8 de agosto de 2002, la República Italiana interpuso un recurso de anulación ante el Tribunal de Justicia contra la Decisión impugnada, que fue registrado con la referencia C-290/02. El Tribunal de Justicia declaró que dicho recurso y los que dieron lugar a los asuntos T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02 y T-309/02 tenían el mismo objeto, la anulación de la Decisión impugnada, y eran conexos, puesto que los motivos expuestos en todos estos asuntos coincidían en buena medida. Mediante auto de , el Tribunal de Justicia suspendió el procedimiento en el asunto C-290/02, conforme a lo dispuesto en el artículo 54, párrafo tercero, de su Estatuto, hasta que el Tribunal de Primera Instancia dictase una resolución definitiva en los asuntos T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02 y T-309/02. Mediante auto de 8 de junio de 2004, el Tribunal de Justicia decidió remitir el asunto C-290/02 al Tribunal de Primera Instancia, que había adquirido competencia para pronunciarse sobre los recursos interpuestos por los Estados miembros contra la Comisión, conforme a lo dispuesto en el artículo 2 de la Decisión 2004/407/CE, Euratom del Consejo, de , por la que se modifican los artículos 51 y 54 del Protocolo sobre el Estatuto del Tribunal de Justicia ( DO L 132, p. 5 ). Dicho asunto se registró así en la Secretaría del Tribunal de Primera Instancia con la referencia T-222/04. En aplicación del artículo 14 del Reglamento de Procedimiento del Tribunal de Primera Instancia y a propuesta de la Sala Octava, el Tribunal de Primera Instancia decidió, oídas las partes de conformidad con el artículo 51 del mencionado Reglamento, atribuir el asunto a una Sala ampliada. Visto el informe del Juez Ponente, el Tribunal de Primera Instancia (Sala Octava ampliada) decidió iniciar la fase oral del procedimiento. Mediante auto del Presidente de la Sala Octava ampliada del Tribunal de Primera Instancia de 13 de marzo de 2008, se ordenó la acumulación de los asuntos T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02, T-309/02, T-189/03 y T-222/04 a efectos de la fase oral del procedimiento, conforme a lo dispuesto en el artículo 50 del Reglamento de Procedimiento. En la vista celebrada el 16 de abril de 2008 se oyeron los informes orales de las partes y sus respuestas a las preguntas del Tribunal de Primera Instancia. La República Italiana solicita al Tribunal de Primera Instancia que: — Anule el artículo 2 de la Decisión impugnada. La Comisión solicita al Tribunal de Primera Instancia que: — Desestime el recurso por infundado. — Condene en costas a la República Italiana. Fundamentos de Derecho En apoyo de su recurso, la República Italiana invoca, en lo sustancial, varios motivos que procede agrupar y examinar de la siguiente manera: — la infracción del artículo 87 CE, apartado 1, por haber calificado tanto la exención durante tres años del impuesto de sociedades como los préstamos de la CDDPP de ayudas de Estado, y una falta de motivación; — el error en la calificación de las medidas controvertidas como ayudas nuevas y la infracción, a ese respecto, del artículo 88 CE, apartado 1; — la aplicación errónea del artículo 86 CE, apartado 2; — la infracción de las normas de procedimiento debido al carácter incompleto de la investigación. 1. Sobre el primer motivo, basado en la infracción del artículo 87 CE, apartado 1, por haber calificado tanto la exención durante tres años del impuesto de sociedades como los préstamos de la CDDPP de ayudas de Estado En el marco de este motivo, la República Italiana alega que las medidas controvertidas no constituyen ayudas de Estado. El motivo se articula en tres partes relativas a la inexistencia de competencia y de perjuicio para los intercambios entre Estados miembros, a la falta de carácter selectivo y a la falta de motivación, respectivamente. Alegaciones de las partes Sobre la primera parte, basada en la inexistencia de competencia y de perjuicio para los intercambios entre Estados miembros La República Italiana expone que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 únicamente pueden, en principio, ejercer sus actividades en el sector de los servicios públicos, sector que no está expuesto a la competencia. Según ella, en efecto, las empresas especiales y las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 ostentan un monopolio legal o de hecho sobre los servicios públicos dentro del municipio al que pertenecen. Añade que dichos servicios públicos tienen necesariamente carácter local. La República Italiana afirma que el objeto social de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 viene determinado por la ley y que tales sociedades se constituyeron con el fin de gestionar uno o varios servicios pertenecientes al ámbito competencial del órgano local de referencia. Por lo tanto, señala, la capacidad jurídico-privada de dichas sociedades debe necesariamente ejercerse en función de las finalidades institucionales y tener por objeto la gestión de servicios públicos. En consecuencia, las sociedades con participación pública destinadas a la explotación de servicios públicos, como las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 deben limitarse a prestar servicios públicos. Resulta de ello, según la República Italiana, que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 están, en principio, sujetas a límites territoriales y materiales. Su intervención fuera del territorio municipal únicamente es posible si concurren dos estrictos requisitos, a saber, por una parte, la existencia de un pacto o convenio previo entre los municipios o provincias interesados y, por otra parte, la existencia de un vínculo funcional entre la actividad extraterritorial y las exigencias del municipio al que pertenezcan. La adjudicación de servicios públicos locales en otros municipios y la extensión de las actividades de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 a otros sectores constituyen, pues, según la República Italiana, simples eventualidades. Ahora bien, según ella, en la Decisión impugnada no se da ejemplo o prueba alguno de que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 hayan ampliado sus ámbitos de actividad. La República Italiana señala que únicamente en dos casos, una o varias sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 participaron en una licitación para la adjudicación de una concesión relativa a la prestación de servicios públicos en territorios que no eran los de sus municipios de origen. Se trata, además, según ella, de mercados de escasa importancia. La República Italiana precisa que los servicios enumerados en la lista que figura en el artículo 1 de la legge n o 103 (sulla) assunzione diretta dei pubblici servizi da parte dei comuni (Ley n o 103, sobre gestión directa de los servicios públicos por los municipios, de 29 de marzo de 1903, GURI de ) se prestan en régimen de monopolio o de explotación directa, mientras que otros servicios deben prestarse en régimen de competencia. Afirma que la Ley n o 142/90 no modificó este estado de cosas. Tras haber recordado el deber de la Comisión de identificar y apreciar aquellos elementos fácticos que demuestren que la ayuda puede influir negativamente en la competencia y en los intercambios, la República Italiana pone de manifiesto que una ayuda económica puede afectar al comercio intracomunitario siempre que la empresa beneficiaria opere en un mercado caracterizado por una intensa competencia. Sin embargo, según ella, no es así en el caso de autos. La Comisión rebate las alegaciones de la República Italiana. Sobre la segunda parte, basada en la falta de carácter selectivo La República Italiana alega que las medidas controvertidas no implican ventaja alguna en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. Por lo que respecta a la exención durante tres años del impuesto de sociedades, la República Italiana afirma que dicha medida no es selectiva, puesto que es, en lo sustancial, el mismo régimen que se aplica a las empresas municipales. En cuanto a los préstamos de la CDDPP, la República Italiana alega que en el caso de autos no hubo ventaja alguna, puesto que el tipo de interés máximo aplicado por la CDDPP no es inferior al tipo máximo de referencia. En cualquier caso, señala, los beneficiarios de los préstamos de la CDDPP, que son entidades participadas mayoritariamente por instituciones públicas y que ejercen una actividad económica muy estable, como es la prestación de servicios públicos, son deudores particularmente fiables. Además, según ella, los préstamos de la CDDPP son préstamos a tipo fijo y a largo plazo, lo que, al tratarse de un período en que los tipos experimentaban un aumento continuo, originó una tendencia a unos tipos más favorables que los tipos variables o a corto plazo. La República Italiana sostiene que, habida cuenta de todos estos elementos resultaba normal aplicar a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 un tipo más bajo que el aplicado a las empresas «normales». De lo que se desprende, según ella, que se trata, en lo esencial, del tipo del mercado. La Comisión se opone a las alegaciones de la República Italiana. Sobre la tercera parte, basada en la falta de motivación La República Italiana sostiene, en lo sustancial, que, para cumplir su obligación de motivación, la Comisión no podía abstenerse de examinar, siquiera parcialmente, la actividad de los beneficiarios de las medidas controvertidas y su importancia dentro del mercado nacional y del mercado comunitario. En este contexto, sostiene asimismo que las afirmaciones contenidas en la Decisión impugnada acerca del carácter competitivo de los mercados afectados y de la repercusión de la exención trienal del impuesto de sociedades en los intercambios comunitarios no se ajustan a la realidad. Además, según ella, la Decisión impugnada no incluye referencia alguna a las condiciones de mercado existentes en los demás Estados miembros ni a los mercados en los que operan los beneficiarios de dicha exención. La Comisión considera que la Decisión impugnada está suficientemente motivada. Apreciación del Tribunal de Primera Instancia Con carácter preliminar, procede recordar que la calificación como ayuda, en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1, exige que se cumplan todos los requisitos que contempla dicha disposición. En primer lugar, debe tratarse de una intervención del Estado o mediante fondos estatales. En segundo lugar, esta intervención debe poder afectar a los intercambios entre los Estados miembros. En tercer lugar, debe tratarse de una ventaja selectiva. En cuarto lugar, debe falsear o amenazar falsear la competencia (véanse las sentencias del Tribunal de Justicia de 24 de julio de 2003, Altmark Trans y Regierungspräsidium Magdeburg, C-280/00, Rec. p. I-7747, en lo sucesivo, «sentencia Altmark», apartados 74 y 75, y la jurisprudencia citada; y de , Heiser, C-172/03, Rec. p. I-1627, apartado 27). En este caso, resulta obligado observar que, según afirma la República Italiana, no concurren tres de los cuatro requisitos que deben concurrir para calificar una medida como ayuda de Estado en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1, a saber, los relativos al perjuicio para los intercambios intracomunitarios, a la repercusión sobre la competencia y a la existencia de una ventaja selectiva. Sobre la supuesta inexistencia de competencia y de perjuicio para los intercambios entre Estados miembros Por lo que respecta a los requisitos segundo y cuarto mencionados en el apartado 39 supra, según jurisprudencia reiterada, en el marco de su apreciación de estos dos requisitos, la Comisión no está obligada a acreditar la incidencia real de las ayudas sobre los intercambios comerciales entre los Estados miembros y el falseamiento efectivo de la competencia, sino únicamente a examinar si tales ayudas pueden afectar a dichos intercambios y falsear la competencia (véase la sentencia del Tribunal de Justicia de 15 de diciembre de 2005, Unicredito Italiano, C-148/04, Rec. p. I-11137, apartado 54, y la jurisprudencia citada). Procede asimismo recordar que, en el caso de un régimen de ayudas, la Comisión puede limitarse a estudiar las características del régimen controvertido para apreciar, en los motivos de su decisión, si dicho régimen, debido a las modalidades que prevé, puede beneficiar sustancialmente a empresas que participan en los intercambios entre Estados miembros (sentencia del Tribunal de Justicia de 7 de marzo de 2002, Italia/Comisión, C-310/99, Rec. p. I-2289). Debe también recordarse que toda ayuda concedida a una empresa que ejerce sus actividades en el mercado comunitario puede ocasionar distorsiones de la competencia y afectar a los intercambios entre Estados miembros (véase la sentencia del Tribunal de Primera Instancia de 6 de marzo de 2002, Diputación Foral de Álava/Comisión, T-92/00 y T-103/92, Rec. p. II-1385 , apartado 72, y la jurisprudencia citada). Además, no existe un umbral o porcentaje por debajo del cual pueda considerarse que los intercambios comerciales entre Estados miembros no se ven afectados. En efecto, la cuantía relativamente reducida de una ayuda o el tamaño relativamente modesto de la empresa beneficiaria no excluyen a priori la posibilidad de que se vean afectados los intercambios entre Estados miembros (sentencias del Tribunal de Justicia de 21 de marzo de 1990, Bélgica/Comisión, denominada «Tubemeuse», C-142/87, Rec. p. I-959, apartado 43; de , España/Comisión, C-278/92 a C-280/92, Rec. p. I-4103 , apartado 42, y sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, apartado 81). Por otra parte, el Tribunal de Justicia indicó que no cabía en absoluto excluir que una subvención pública concedida a una empresa que únicamente presta servicios de transporte local o regional y no presta servicios de transporte fuera de su Estado de origen pudiese, no obstante, repercutir en los intercambios entre Estados miembros en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. Efectivamente, cuando un Estado miembro concede una subvención pública a una empresa, la prestación de servicios de transporte por parte de esta empresa puede mantenerse o aumentar, con la consecuencia de que disminuyen con ello las posibilidades de las empresas establecidas en otros Estados miembros de prestar sus servicios de transporte en el mercado de dicho Estado miembro (véase la sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, apartados 77 y 78). En el caso de autos, por lo que respecta, en primer lugar, al requisito relativo al perjuicio para la competencia, ha de observarse ante todo que las medidas controvertidas únicamente tienen por objeto una categoría específica de empresas, a saber, las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90. No obstante, según la República Italiana, las medidas controvertidas no falsean la competencia, puesto que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 ejercen sus actividades en el sector de los servicios públicos, sector que no ha estado expuesto a la competencia. Habida cuenta del contexto en que se crearon estas sociedades, los sectores a que iban principalmente dirigidas las medidas controvertidas son, como se desprende del considerando 32 de la Decisión impugnada, los de los servicios públicos locales, como el suministro y el tratamiento de agua, los transportes públicos, la distribución de gas y electricidad, el tratamiento de los residuos y la venta al por menor de productos farmacéuticos. Pues bien, procede señalar que, como se indicó en los considerandos 73 y 84 de la Decisión impugnada, algunos de los sectores de que se trata, como los de la venta al por menor de productos farmacéuticos, los residuos, el gas y el agua se caracterizaban por un cierto grado de competencia en el momento de la entrada en vigor de las medidas controvertidas. Además, debe observarse, como lo hace la Comisión, que, en los sectores de actividad de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90, las empresas compiten por la adjudicación de las concesiones de servicios públicos locales en los distintos municipios y que el mercado de dichas concesiones es un mercado abierto a la competencia (considerandos 67 y 68 de la Decisión impugnada). La alegación de la República Italiana de que no existía competencia alguna en el sector de los servicios públicos locales, puesto que estos se adjudican intuitu personae, debe desestimarse. Por una parte, la adjudicación intuitu personae no desvirtúa la constatación realizada en los apartados anteriores, según la cual el mercado de referencia se caracterizaba, cuando menos, por un cierto grado de competencia. Por otra parte, la alegación tendería más bien a demostrar los efectos restrictivos de las medidas controvertidas sobre la competencia y no la inexistencia de competencia en el mercado de referencia. En efecto, como subraya la Comisión en el considerando 71 de la Decisión impugnada, no puede descartarse que la existencia misma de la ayuda en favor de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 haya servido de incentivo a los ayuntamientos para confiar directamente los servicios a éstas en vez de otorgar concesiones mediante procedimientos abiertos. En lo que respecta precisamente a la cuestión de si las medidas de que se trata falsearon o amenazaron falsear el grado de competencia existente en el mercado, debe declararse que las medidas controvertidas reforzaron la posición competitiva de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 frente a cualquier otra empresa italiana o extranjera que operase en el mercado de referencia. Como señaló fundadamente la Comisión en el considerando 62 de la Decisión impugnada, las empresas cuya forma jurídica no sea la de sociedad anónima y cuyas acciones no pertenezcan mayoritariamente a los organismos locales se encuentran en situación de desventaja en caso de que quieran competir por la adjudicación del suministro de un determinado servicio en un determinado territorio. Por otra parte, las medidas controvertidas pueden facilitar la expansión de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 a otros mercados abiertos a la competencia, produciendo así efectos de distorsión incluso en otros sectores distintos de los servicios públicos locales. A este respecto, se desprende de la Ley n o 142/90, tal como ha sido interpretada por la Corte suprema di cassazione (Tribunal Supremo, Italia), en su sentencia n o 4989, de 6 de mayo de 1995, y por el Consiglio di Stato (Consejo de Estado, Italia), en su sentencia n o 4586, de , que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 tienen la posibilidad de operar en otros territorios tanto en Italia como en el extranjero y en sectores distintos del de los servicios públicos previstos en sus estatutos, salvo si ello les resta recursos y medios en una medida significativa y puede perjudicar a la entidad local de referencia. Se desprende, además, de los artículos de prensa adjuntos al escrito de contestación que determinadas sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 ejercieron otras actividades distintas a los servicios públicos previstos en sus estatutos, y en territorios que no eran los de sus respectivos municipios. De todo lo anterior se deduce que las medidas controvertidas falsean o amenazan falsear la competencia en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. En segundo lugar, en lo que se refiere al requisito relativo al perjuicio para los intercambios interestatales, debe señalarse, en primer lugar, que el hecho de que las empresas constituidas con arreglo a la Ley n o 142/90 operen solas en el mercado nacional o incluso en su territorio de origen no es determinante. En efecto, las medidas controvertidas afectan a los intercambios interestatales cuando disminuyen las posibilidades de las empresas establecidas en otros Estados miembros de prestar sus servicios en el mercado italiano (véase el apartado 45 supra). Así pues, la Comisión declaró fundadamente en el considerando 70 de la Decisión impugnada que las medidas controvertidas podían crear un obstáculo para las empresas extranjeras que quisiesen instalarse o vender sus servicios en Italia y, por lo tanto, afectaban a los intercambios intracomunitarios en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. En efecto, por una parte, las medidas controvertidas perjudican a las empresas extranjeras participantes en concursos para concesiones locales de servicios públicos en Italia, puesto que las empresas públicas beneficiarias del régimen en cuestión pueden ofrecer precios más competitivos que sus competidoras nacionales o comunitarias que no se benefician del mismo. Por otra parte, las medidas controvertidas hacen menos atractivo para las empresas de otros Estados miembros invertir en el sector de los servicios públicos locales en Italia (por ejemplo, adquiriendo la participación mayoritaria), ya que las empresas eventualmente adquiridas no podrían beneficiarse de la medida controvertida (o podrían perderla), dada la naturaleza de los nuevos accionistas (véase el considerando 69 de la Decisión impugnada). Se desprende de lo anterior que la Comisión no cometió un error al considerar que en el caso de autos concurrían los requisitos relativos al perjuicio para los intercambios y a la distorsión de la competencia. Así pues, debe desestimarse la primera parte del primer motivo. Sobre la ventaja selectiva de las medidas controvertidas El artículo 87 CE, apartado 1, prohíbe las ayudas estatales «[que favorezcan] a determinadas empresas o producciones», es decir, las ayudas selectivas (véase la sentencia del Tribunal de Justicia de 15 de diciembre de 2005, Italia/Comisión, C-66/02, Rec. p. I-10901, apartado 94). En lo que atañe a la apreciación del criterio de selectividad, constitutivo del concepto de ayuda de Estado, resulta de una reiterada jurisprudencia que el artículo 87 CE, apartado 1, requiere que se examine si, en el marco de un régimen jurídico concreto, una medida nacional puede favorecer a determinadas empresas o producciones en relación con otras que se encuentren en una situación fáctica y jurídica comparable, habida cuenta del objetivo perseguido por el referido régimen (véase la sentencia del Tribunal de Justicia de 6 de septiembre de 2006, Portugal/Comisión, C-88/03, Rec. p. I-7115, apartado 54, y la jurisprudencia citada). Además, el concepto de ayuda incluye, según jurisprudencia reiterada, todas aquellas medidas que, bajo formas diversas, alivian las cargas que normalmente recaen sobre el presupuesto de una empresa y que, por ello, sin ser subvenciones en el sentido estricto del término, son de la misma naturaleza y tienen efectos idénticos (sentencia del Tribunal de Justicia de 15 de marzo de 1994, Banco Exterior de España, C-387/92, Rec. p. I-877, apartados 13 y 14). a) Sobre la exención trienal del impuesto de sociedades En el caso de autos, una de las medidas controvertidas consiste en la exención total del impuesto de sociedades durante tres años, y como máximo hasta el ejercicio de 1999, en favor de todas las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90. Resulta innegable que la exención trienal del impuesto de sociedades alivia los costes que normalmente gravan el presupuesto de una empresa y en consecuencia confiere una ventaja económica a sus beneficiarios con respecto a las empresas normalmente sujetas al impuesto. A este respecto, se desprende del régimen fiscal italiano aplicable a las sociedades de capital que, en el marco de la aplicación normal de dicho régimen, toda empresa que opere en el mercado está obligada al pago del impuesto sobre su renta y que la exención trienal del impuesto de sociedades constituye una excepción a dicho régimen. Dado que únicamente las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 gozaban de tales exenciones fiscales, que no se concedieron ni a las empresas de otros sectores, ni a otras empresas del mismo sector, ni tampoco a las empresas con mayoritariamente privado, el carácter selectivo de las citadas exenciones está acreditado. Por otra parte, se desprende manifiestamente de la naturaleza y de la duración, limitada a tres años desde la adquisición del estatus de persona jurídica y como máximo hasta el fin del ejercicio fiscal de 1999, de la exención trienal del impuesto de sociedades, que ésta no está justificada por la naturaleza y por la estructura del sistema fiscal de que se trata. Por último, la alegación de la República Italiana, según la cual se trata del mismo régimen jurídico que se aplica, en lo sustancial, a las empresas municipales, no desvirtúa el carácter selectivo de la exención trienal del impuesto de sociedades. A este respecto, procede observar que el carácter selectivo de una medida se aprecia con respecto a la totalidad de las empresas, y no con respecto a las empresas beneficiarias de una misma ventaja dentro de un mismo grupo. En efecto, aun suponiendo que las empresas municipales fuesen también beneficiarias de la medida controvertida, no deja de ser cierto que la medida fiscal beneficia sólo a un determinado grupo de empresas y que, por lo tanto, es selectiva. b) Sobre los préstamos de la CDDPP Entre las medidas a que se hace referencia en el apartado 61 supra se incluyen los préstamos concedidos por el Estado o por un organismo controlado por el Estado a una empresa y que permiten a ésta beneficiarse de condiciones más ventajosas que las que hubiera obtenido en el mercado de capitales. Si éste fuese el caso, se trataría, al igual que sucede con los préstamos a tipo reducido, de una ventaja económica en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. La República Italiana niega que los préstamos controvertidos confieran una ventaja a las empresas que se benefician de ellos, porque los tipos de la CDDPP concuerdan con los tipos del mercado. Se desprende de los considerandos 56 y 57 de la Decisión impugnada que la Comisión, para determinar si los préstamos concedidos por la CDDPP a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 podían favorecerles, comparó los tipos de interés aplicados por la CDDPP con los tipos de interés que dichas empresas habrían conseguido en ese mismo período en el mercado de capitales. En efecto, la Comisión tomó como tipo de referencia el establecido para la evaluación de los regímenes de ayudas de finalidad regional, tal como se publica periódicamente en el Diario Oficial. Como señaló la Comisión, se trata de tipos favorables, aplicables a empresas saneadas, que, de haberse notificado el régimen controvertido, se habrían utilizado para determinar la existencia de elementos de ayuda. Ha de considerarse que este proceder es legítimo (véanse, en este sentido, las sentencias del Tribunal de Justicia de 3 de julio de 2003, Bélgica/Comisión, C-457/00, Rec. p. I-6931, apartado 72, y de , Grecia/Comisión, C-278/00, Rec. p. I-3997, apartado 62). Además, la República Italiana no lo ha impugnado. Por el mismo motivo, procede considerar que los tipos propuestos por las autoridades italianas no pueden adoptarse como tipo de referencia. Como indicó la República Italiana, se trata de tipos máximos fijados mediante Decreto del Ministerio de Hacienda para los préstamos bancarios a los organismos públicos territoriales. Como alegó la Comisión, tales tipos no se fijan con arreglo a las condiciones de mercado, puesto que se determinan en función de otros criterios establecidos por la autoridad pública. Además, puesto que los organismos públicos territoriales presentan menos riesgo que una empresa, no resulta pertinente adoptar dichos tipos como referencia para compararlos con los de la CDDPP. En cualquier caso, procede señalar que, durante gran parte del período considerado, los tipos de la CDDPP eran inferiores a los tipos bancarios máximos aplicables a los organismos locales. Debe desestimarse la alegación de la República Italiana según la cual, puesto que los préstamos de la CDDPP son préstamos a largo plazo, es probable que, ante la perspectiva de una disminución generalizada de los tipos de interés, los tipos aplicados por los bancos tuvieran que situarse a un nivel inferior al máximo autorizado por la ley. A este respecto, hay que señalar que la República Italiana no ha sustentado dicha tesis con pruebas relativas al período relevante (1994-1998). Por lo tanto, la Comisión podía legítimamente concluir que los prestamos de la CDDPP concedidos a un tipo reducido con respecto al tipo de referencia procuraban una ventaja económica a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90, es decir, a determinadas empresas, en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1. Se desprende de lo anterior que la segunda parte del primer motivo debe desestimarse. Sobre el cumplimiento de la obligación de motivación Debe recordarse, en primer lugar, que la obligación de motivación establecida en el artículo 253 CE constituye una formalidad sustancial que debe distinguirse de la cuestión del fundamento de la motivación, pues ésta pertenece al ámbito de la legalidad del acto controvertido en cuanto al fondo. Desde este punto de vista, la motivación exigida por el artículo 253 CE debe adaptarse a la naturaleza del acto de que se trate y debe mostrar de manera clara e inequívoca el razonamiento de la institución de la que emane el acto, de manera que los interesados puedan conocer las razones de la medida adoptada y el órgano jurisdiccional competente pueda ejercer su control (sentencias del Tribunal de Justicia de 22 de marzo de 2001, Francia/Comisión, C-17/99, Rec. p. I-2481, apartado 35, e Italia/Comisión, citada en el apartado 42 supra, apartado 48). A continuación, es importante precisar que la exigencia de motivación debe apreciarse en función de las circunstancias del caso, en particular, del contenido del acto, la naturaleza de los motivos invocados y el interés que los destinatarios u otras personas afectadas directa e individualmente por el acto puedan tener en recibir explicaciones. No se exige que la motivación especifique todos los elementos de hecho y de Derecho pertinentes, en la medida en que la cuestión de si la motivación de un acto cumple las exigencias del artículo 253 CE debe apreciarse en relación no sólo con su tenor literal, sino también con su contexto, así como con el conjunto de normas jurídicas que regulan la materia de que se trate (véanse las sentencias Francia/Comisión, citada en el apartado 76 supra, apartado 36, e Italia/Comisión, citada en el apartado 42 supra, apartado 48). Por último, procede recordar que, si bien la Comisión está obligada a evocar, en los considerandos de su Decisión, al menos las circunstancias en las que se ha concedido una ayuda cuando éstas permiten demostrar que la ayuda puede afectar a los intercambios entre Estados miembros (sentencia del Tribunal de Justicia de 14 de octubre de 1987, Alemania/Comisión, 248/84, Rec. p. 4013, apartado 18), no está obligada a demostrar el efecto real de las ayudas ya otorgadas. En efecto, si éste fuera el caso, dicha exigencia favorecería a los Estados miembros que conceden ayudas infringiendo el deber de notificación establecido en el artículo 88 CE, apartado 3, en detrimento de los que las notifican en fase de proyecto (véase, en este sentido, la sentencia del Tribunal de Justicia de , Francia/Comisión, denominada «Boussac», C-301/87, Rec. p. I-307, apartado 33). En el presente caso, basta con señalar sobre este particular que la Decisión impugnada indica claramente y aplica al supuesto concreto los criterios que debe cumplir una medida para constituir una ayuda de Estado. En primer lugar, la Comisión explicó en los considerandos 61 a 75 de la Decisión impugnada, en términos generales, por qué motivos las medidas controvertidas podían falsear la competencia y afectar a los intercambios intracomunitarios. Más exactamente, la Comisión subrayó en los considerandos 66 a 68 de la Decisión impugnada que en el caso de autos se trataba de los sectores de los servicios públicos locales, caracterizados a menudo por la posibilidad de suministrarse en exclusiva, y en los que, por consiguiente, las empresas competían sobre todo por la adjudicación de las concesiones en los distintos municipios. Seguidamente, tras haber puesto de manifiesto en el considerando 68 de la Decisión impugnada que el mercado de las concesiones de los servicios públicos locales era un mercado abierto a la competencia comunitaria y que se regía por las normas del Tratado CE, la Comisión, en el considerando 69 de la Decisión impugnada, ilustró la tesis de que las medidas examinadas podían afectar al comercio intracomunitario, mencionando a modo de ejemplo que las empresas públicas beneficiarias del régimen controvertido podían ofrecer precios más competitivos que sus competidoras nacionales o comunitarias que no se beneficiaban de dicho régimen. Además, en los considerandos 73 y 74 de la Decisión impugnada, la Comisión indicó que las medidas controvertidas también podían afectar a los intercambios intracomunitarios por otros motivos que expuso. Por último, en cuanto a la supuesta falta de motivación en relación con la ventaja resultante de la exención durante tres años del impuesto de sociedades, basta señalar que la Comisión explicó suficientemente, en los considerandos 52 a 54 de la Decisión impugnada, los motivos por los que dicha medida podría reforzar la posición de sus beneficiarios con respecto a sus competidores y el efecto que esa misma medida podría tener sobre el mercado. Por lo tanto, a la vista de las exigencias derivadas de la jurisprudencia, no parece que la Comisión haya incumplido en el caso de autos la obligación de motivar suficientemente la Decisión impugnada en lo que atañe a la ventaja derivada de la exención durante tres años del impuesto de sociedades, el perjuicio para la competencia y para los intercambios entre Estados miembros. En tales circunstancias, procede desestimar asimismo la tercera parte del primer motivo. De ello se deduce que el primer motivo debe desestimarse en su totalidad. 2. Sobre el segundo motivo, basado en el error en la calificación de las medidas controvertidas como ayudas nuevas Alegaciones de las partes En el marco de este motivo, la República Italiana alega que la exención trienal del impuesto de sociedades es una ayuda existente y que, por lo tanto, al adoptar la Decisión impugnada, la Comisión infringió el artículo 88 CE, apartado 1. Mantiene que la explotación en régimen de monopolio de los servicios de interés público por parte de los municipios y las empresas municipales ha estado exenta de impuestos desde la entrada en vigor de la Ley n o 603, de 6 de agosto de 1954 (GURI n o 182, de de ) y que el tenor del régimen inicial no se ha modificado sustancialmente pese a los cambios sobrevenidos desde entonces como consecuencia de la adopción de varios textos legislativos. La República Italiana niega la afirmación contenida en la Decisión impugnada, según la cual puesto que una nueva normativa ha ampliado el objeto de los beneficiarios del régimen así como sus sectores y el ámbito territorial de sus actividades, el principio sentado por la sentencia del Tribunal de Justicia de , Namur-Les assurances du crédit ( C-44/93, Rec. p. I-3829 ; en lo sucesivo, «sentencia Namur»), no es de aplicación en el caso de autos. Además, la República Italiana, sin referirse expresamente al artículo 1, letra b), inciso v), del Reglamento (CE) n o 659/1999 del Consejo, de 22 de marzo de 1999, por el que se establecen disposiciones de aplicación del artículo [88 CE] ( DO L 83, p. 1 ), sostiene que la calificación como ayuda existente de la exención trienal del impuesto de sociedades obedece asimismo a que, cuando se introdujo dicha exención, los mercados estaban cerrados a la competencia. Añade que el mismo razonamiento se aplica en lo que respecta a los préstamos de la CDDPP. La Comisión, remitiéndose a los considerandos 86 a 91 de la Decisión impugnada, sostiene que en el caso de autos no concurre ninguno de los dos requisitos enunciados en la sentencia Namur, citada en el apartado 87 supra. Apreciación del Tribunal de Primera Instancia En su sentencia Namur, citada en el apartado 87 supra (apartado 13), el Tribunal de Justicia declaró que tanto del contenido como de la finalidad de las disposiciones del artículo 88 CE se desprende que deberán considerarse como ayudas existentes, en el sentido del apartado 1 de dicho artículo, las ayudas que existieran antes de la fecha de entrada en vigor del Tratado CE y aquellas que se aplicaron legalmente conforme a los requisitos previstos en el artículo 88 CE, apartado 3, incluidos los derivados de la interpretación de dicho artículo efectuada por el Tribunal de Justicia en la sentencia de 11 de diciembre de 1973, Lorenz ( 120/73, Rec. p. 1471 ), apartados 4 a 6, mientras que deberán considerarse ayudas nuevas, sometidas a la obligación de notificación prevista en esta última disposición, las medidas tendentes a la concesión o a la modificación de ayudas, entendiéndose que las modificaciones pueden referirse bien a ayudas existentes, o bien a proyectos iniciales notificados a la Comisión. Por lo que respecta a las ayudas existentes, el artículo 1, letra b), del Reglamento n o 659/1999 reprodujo y consagró las reglas extraídas por la jurisprudencia. A tenor de dicha disposición, constituye una ayuda existente: i) toda ayuda que existiese antes de la entrada en vigor del Tratado CE en el Estado miembro respectivo; ii) la ayuda autorizada, es decir, los regímenes de ayudas y ayudas individuales autorizados por la Comisión o por el Consejo; iii) la ayuda que deba considerarse que ha sido autorizada por no haber adoptado la Comisión una decisión en el plazo de dos meses, en principio contados a partir del día siguiente al de la recepción de su notificación completa, del que dispone para efectuar un examen preliminar; iv) la ayuda con respecto a la cual haya expirado el plazo de prescripción de 10 años en materia de recuperación; v) la ayuda considerada como ayuda existente al poder acreditarse que en el momento en que se llevó a efecto no constituía una ayuda, y que posteriormente pasó a ser una ayuda debido a la evolución del mercado común y sin haber sido modificada por el Estado miembro. Cuando determinadas medidas pasen a ser ayudas tras la liberalización de una determinada actividad por la legislación comunitaria, dichas medidas no se considerarán como ayudas existentes tras la fecha fijada para la liberalización. Seguidamente, en virtud del artículo 1, letra c), de dicho Reglamento, toda modificación de una ayuda existente debe considerarse una ayuda nueva. En sustancia, las medidas encaminadas a instituir ayudas o a modificar ayudas existentes constituyen ayudas nuevas. En particular, cuando la modificación afecte al régimen inicial en su propia esencia, dicho régimen resulta transformado en un régimen de ayudas nuevas. Sin embargo, no existe tal modificación sustancial cuando el elemento nuevo puede disociarse claramente del régimen inicial (sentencia del Tribunal de Primera Instancia, de 30 de abril de 2002, Government of Gibraltar, T-195/01 y T-207/01, Rec. p. II-2309 , apartados 109 a 111). En el caso de autos, es obvio que las medidas controvertidas no están comprendidas dentro de los supuestos segundo, tercero y cuarto a que se refiere el artículo 1, letra b), del Reglamento n o 659/1999, que permiten considerar una medida de ayuda como ayuda existente. Además, la República Italiana no ha invocado tales supuestos. Por lo que respecta a la primera de las situaciones contempladas por el artículo 1, letra b), del Reglamento n o 659/1999, procede señalar, en primer lugar, que la exención trienal del impuesto de sociedades fue instituida por el Decreto-ley n o 331/93 y la Ley n o 549/95. En 1990, mientras que la Ley n o 142/90 introdujo una reforma de los instrumentos de ordenación legales puestos a disposición de los municipios para administrar los servicios públicos locales, entre ellos la posibilidad de constituir sociedades de responsabilidad limitada con participación pública mayoritaria, no se estableció ninguna exención del impuesto sobre las rentas de dichas sociedades. En efecto, toda sociedad constituida al amparo de la Ley n o 142/90 entre 1990 y la entrada en vigor, el 30 de agosto de 1993, del artículo 66 del Decreto-ley n o 331/93 estaba sujeta al impuesto de sociedades. Por consiguiente, como alegó fundadamente la Comisión en el considerando 91 de la Decisión impugnada, para hacer extensivo a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 el régimen fiscal aplicable a las entidades locales, el legislador italiano tuvo que adoptar una nueva normativa varias décadas después de la entrada en vigor del Tratado CE. Además, aun admitiendo que la exención de impuestos a las empresas municipales se introdujese antes de la entrada en vigor del Tratado CE y que se mantuviese vigente hasta 1995, no deja de ser cierto que las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 son sustancialmente distintas de las empresas municipales. Pues bien, la extensión de los beneficios fiscales existentes para las empresas municipales y especiales a una nueva categoría de beneficiarios, como la de las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 constituye una modificación disociable del régimen inicial. En efecto, como se indica en la sentencia del Consiglio di Stato n o 4586, de 3 de septiembre de 2001, existen diferencias legales entre las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 y las empresas municipales que obedecen, en particular, a que las primeras no están sujetas al estricto límite territorial impuesto a las segundas y que los ámbitos de actividad de las primeras son mucho más amplios. Así, como ya se ha subrayado en el apartado 53 supra, las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 tienen la posibilidad de actuar fuera del territorio de referencia tanto en Italia como en el extranjero y en sectores distintos del de los servicios públicos previstos en sus estatutos, salvo si ello les resta recursos y medios en una medida significativa y puede perjudicar a la entidad local de referencia. Por consiguiente, como explica la Comisión en el considerando 92 de la Decisión impugnada, aunque las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 sucedieron a las empresas municipales en sus derechos y obligaciones, la normativa que determina sus ámbitos de actividad material y geográfica varió sustancialmente. Así pues, resulta obligado concluir que la exención trienal del impuesto de sociedades, introducida por las disposiciones del artículo 3, apartado 70, de la Ley n o 549/95 en relación con las del artículo 66, apartado 14, del Decreto-Ley n o 331/93 no está comprendida en el ámbito del artículo 1, letra b), inciso i), del Reglamento n o 659/1999. En cuanto a los préstamos de la CDDPP, es preciso recordar que la Decisión impugnada únicamente tiene por objeto los préstamos concedidos a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90. Además, por las razones expuestas, si un Estado miembro hace extensivas las ventajas que ya existen para otras entidades a una nueva categoría de beneficiarios, la medida constituye una ayuda nueva. En el caso de autos, puesto que la posibilidad de acceder a los préstamos de la CDDPP se amplió a las sociedades constituidas al amparo de la Ley n o 142/90, ventajas que anteriormente se concedían a los municipios, a las empresas municipales y a las sociedades especiales, se trata de una ayuda nueva. Por lo que respecta a la segunda tesis de la República Italiana, basada en el artículo 1, letra b), inciso v), del Reglamento n o 659/1999, debe señalarse que dicha disposición únicamente puede aplicarse a medidas que no constituyesen ayudas en el momento en que se llevaron a efecto. A este respecto, basta observar, como explica la Comisión en los considerandos 83 a 85 de la Decisión impugnada, que las medidas controvertidas se instituyeron en un momento en que los mercados estaban, en cualquier caso, aunque muy probablemente en distinta medida, abiertos a la competencia. Así pues, procede considerar que la exención trienal del impuesto de sociedades no está comprendida en el ámbito del artículo 1, letra b), inciso v), del Reglamento n o 659/1999. En vista de lo anterior, procede considerar que las medidas controvertidas no constituyen una ayuda existente. Por lo tanto, debe desestimarse el segundo motivo. 3. Sobre el tercer motivo, basado en la aplicación errónea del artículo 86 CE, apartado 2 Alegaciones de las partes En el marco de este motivo, la República Italiana alega esencialmente que los beneficiarios de las medidas controvertidas ejercen una actividad de interés económico general y que, por lo tanto, les es aplicable la excepción establecida en el artículo 86 CE, apartado 2. La Comisión pone de manifiesto que, en virtud del artículo 86 CE, apartado 2, el pago de una ayuda puede sustraerse a la prohibición establecida en el artículo 87 CE siempre que la ayuda en cuestión tenga como único fin compensar los costes adicionales generados por el cumplimiento de la misión de interés económico general y que su concesión resulte necesaria para que dicha empresa pueda cumplir sus obligaciones de servicio público en condiciones de equilibrio económico. Según la Comisión, la República Italiana no ha demostrado, ni durante el procedimiento administrativo ni en el marco del presente recurso, que éste fuese el caso de las medidas controvertidas. Apreciación del Tribunal de Primera Instancia Interesa, en primer término, subrayar, que en el caso de autos se examina un régimen de ayudas. Por ello, es preciso demostrar que dicho régimen reúne en sí mismo todos los requisitos bien para poder sustraerse a la calificación de ayuda estatal en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1, bien para poder acogerse a la excepción establecida en el artículo 86 CE, apartado 2. A este respecto, debe recordarse que si una intervención estatal es una compensación que constituye la contrapartida de las prestaciones realizadas por las empresas beneficiarias para el cumplimiento de obligaciones de servicio público, de forma que estas empresas no gozan, en realidad, de una ventaja financiera y que, por tanto, dicha intervención no tiene por efecto situar a estas empresas en una posición competitiva más favorable respecto a las empresas competidoras, tal intervención no constituye, en principio, una ayuda de Estado en el sentido del artículo 87 CE, apartado 1 (véase, en este sentido, la sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, apartado 87). No obstante, para que tal compensación no se califique como ayuda de Estado, deben cumplirse una serie de requisitos acumulativos. Entre ellos figuran el de que la empresa beneficiaria debe estar efectivamente encargada de la ejecución de obligaciones de servicio público, obligaciones que deben estar claramente definidas (sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, apartado 89), y el de que la compensación no supere el nivel necesario para cubrir total o parcialmente los gastos ocasionados por la ejecución de las obligaciones de servicio público, teniendo en cuenta los ingresos correspondientes a éste y un beneficio razonable por la ejecución de estas obligaciones (sentencia Altmark, antes citada, apartado 92). Procede señalar que la Decisión impugnada se adoptó antes del pronunciamiento de la sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra. No obstante, los criterios enunciados en dicha sentencia, resultantes de la interpretación del artículo 87 CE, apartado 1, son plenamente aplicables a la situación fáctica y jurídica del presente asunto tal y como se le presentaba a la Comisión cuando adoptó la Decisión impugnada (véase, en este sentido, la sentencia del Tribunal de Primera Instancia de 12 de febrero de 2008, BUPA y otros/Comisión, T-289/03, Rec. p. II-81, apartado 158). El primer requisito enunciado en la sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, según el cual la empresa beneficiaria debe estar efectivamente encargada de la ejecución de obligaciones de servicio público, se aplica asimismo en el supuesto de que se haya invocado la excepción establecida en el apartado 86 CE, apartado 2. En ambos supuestos, una medida debe, en cualquier caso, responder, por una parte, a los principios de definición y de atribución del servicio público, y, por otra parte, al principio de proporcionalidad (véase, en este sentido, la sentencia BUPA y otros/Comisión, citada en el apartado 110 supra, apartado 160). A este respecto, procede observar que la República Italiana no ha ofrecido precisión alguna ni en lo que respecta a los requisitos enunciados en la sentencia Altmark, citada en el apartado 39 supra, ni en lo que respecta a los requisitos de aplicación del artículo 86 CE, apartado 2. En efecto, la única alegación formulada por la República Italiana es que las empresas constituidas al amparo de la Ley n o 142/90 ejercen una actividad de interés económico público y que, por tanto, las normas en materia de ayudas estatales no deberían aplicárseles. Procede asimismo observar, a la vista de la estructura del régimen de que se trata, que la Ley n o 142/90 no puede calificarse como acto de una autoridad pública por el que se cree y defina una medida particular consistente en la prestación de servicios públicos locales respetando las obligaciones especificadas. Además, dicha Ley no define, de forma clara y precisa, las obligaciones de servicio público de que se trata. Así pues, procede concluir que no concurre el requisito relativo a los principios de definición y de atribución de las misiones de servicio público. Por consiguiente, no puede acogerse el tercer motivo. 4. Sobre el cuarto motivo, basado en la infracción de las normas de procedimiento debido al carácter incompleto de la investigación Alegaciones de las partes La República Italiana sostiene que en la Decisión impugnada la Comisión realizó un análisis abstracto, que no tiene en cuenta los hechos relevantes, infringiendo las normas del procedimiento aplicable a las ayudas estatales. Expone que en la Decisión impugnada, la Comisión se limitó a referirse de forma abstracta a determinadas actividades económicas y no tomó en consideración ni las condiciones concretas del mercado italiano de los servicios públicos ni las actividades efectivamente ejercidas por los beneficiarios. Según ella, puesto que las medidas controvertidas no constituyen ayudas estatales o, en todo caso, constituyen ayudas existentes, las autoridades italianas se ajustaron a Derecho al no someter a la Comisión casos específicos para su apreciación individual. Si la Comisión hubiese dudado de la calificación exacta de dichas medidas, le hubiese correspondido a ella verificar la eventual existencia de casos particulares. La Comisión afirma que el presente motivo es inadmisible, por ser nuevo con arreglo al artículo 48, apartado 2, del Reglamento de Procedimiento. En la hipótesis de que dicho motivo se considerase parcialmente admisible, la Comisión niega su fundamento. Apreciación del Tribunal de Primera Instancia Por lo que respecta, en primer lugar, a la excepción de inadmisibilidad propuesta por la Comisión, basta señalar que la República Italiana indicó en su demanda que la Comisión no podía abstenerse de examinar la actividad de los beneficiarios de las medidas controvertidas y su importancia dentro del mercado nacional y del mercado comunitario, para poder apreciar si tales medidas podían afectar al comercio entre Estados miembros. Así pues, la alegación cuya admisibilidad se niega se presentó en apoyo de la pretensión de anulación de la Decisión impugnada. Por lo tanto, la excepción de inadmisibilidad debe desestimarse y el presente motivo debe declararse admisible. Por lo que respecta, en segundo lugar, al fundamento del presente motivo, es preciso recordar que en el caso de autos se trata de la apreciación de un régimen de ayudas de aplicación general. Procede asimismo recordar que, con arreglo al Reglamento n o 659/1999 y a la jurisprudencia, la Comisión no está obligada a analizar las medidas individuales otorgadas al amparo de un régimen de ayudas. Basta con que la Comisión se limite a estudiar las características del régimen controvertido para apreciar si, debido a las modalidades que prevé, dicho régimen concede una ventaja sensible a los beneficiarios en relación con sus competidores y puede beneficiar sustancialmente a empresas que participan en los intercambios entre Estados miembros (sentencias del Tribunal de Justicia Alemania/Comisión, citada en el apartado 78 supra, apartado 18, e Italia/Comisión, citada en el apartado 42 supra, apartado 89). En el caso de autos, el análisis efectuado por la Comisión en la Decisión impugnada, aunque es general en el sentido de que abarca el conjunto de los sectores a los que van dirigidas las medidas controvertidas, trata no obstante de los efectos que dichas medidas pueden tener sobre la competencia y los intercambios entre Estados miembros. La Decisión impugnada no tenía por qué contener un análisis de las medidas otorgadas en casos individuales al amparo del régimen. En cualquier caso, se desprende de los autos que la Comisión nunca recibió de la República Italiana ni de las empresas que intervinieron en el procedimiento administrativo ante ella toda la información necesaria para examinar las situaciones individuales de los supuestos beneficiarios. De todo lo anterior se desprende que el cuarto motivo debe desestimarse. A la vista del conjunto de las consideraciones anteriores, procede desestimar el recurso en su totalidad. Costas A tenor del artículo 87, apartado 2, del Reglamento de Procedimiento, la parte que pierda el proceso será condenada en costas, si así lo hubiera solicitado la otra parte. Al haber sido desestimadas las pretensiones de la República Italiana, procede condenarla en costas, conforme a lo solicitado por la Comisión. En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE PRIMERA INSTANCIA (Sala Octava ampliada) decide: 1) Desestimar el recurso. 2) La República Italiana cargará con sus propias costas y con las de la Comisión. Martins Ribeiro Šváby Papasavvas Wahl Dittrich Pronunciada en audiencia pública en Luxemburgo, a 11 de junio de 2009. Firmas ( *1 ) Lengua de procedimiento: italiano.

62007CJ0058

fr

Par sa requête, la Commission des Communautés européennes demande à la Cour de constater que, en ne prenant pas les dispositions législatives, réglementaires et administratives nécessaires pour se conformer à la directive 2003/110/CE du Conseil, du 25 novembre 2003, concernant l’assistance au transit dans le cadre de mesures d’éloignement par voie aérienne (JO L 321, p. 26), ou à tout le moins en ne les ayant pas communiquées à la Commission, le Royaume d’Espagne a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu de cette directive. Aux termes de l’article 10, paragraphe 1, de ladite directive: «Les États membres mettent en vigueur les dispositions législatives, réglementaires et administratives nécessaires pour se conformer à la présente directive avant le 6 décembre 2005. Ils en informent immédiatement la Commission.» N’ayant pas été informée des dispositions prises par le Royaume d’Espagne pour assurer la transposition de la directive 2003/110 dans son ordre juridique interne et ne disposant pas non plus d’autres éléments d’information lui permettant de conclure que ces dispositions avaient été adoptées, la Commission a engagé la procédure prévue à l’article 226 CE. Après avoir mis en demeure le Royaume d’Espagne de lui présenter ses observations, la Commission a, le 4 juillet 2006, émis un avis motivé dans lequel elle invitait cet État membre à prendre les mesures nécessaires pour s’y conformer dans un délai de deux mois à compter de la réception de cet avis. Par lettre du 11 septembre 2006, le Royaume d’Espagne a répondu que la transposition de la directive 2003/110 était en cours et devrait être finalisée dans le courant de l’année 2006. N’ayant reçu ultérieurement aucune information lui permettant de conclure que les mesures nécessaires à cette transposition avaient effectivement été adoptées, la Commission a décidé d’introduire le présent recours. Tout en reconnaissant le retard dans la transposition de la directive 2003/110, le Royaume d’Espagne justifie cette situation par la nécessité de procéder à la modification de la loi organique 4/2000 sur les droits et libertés des ressortissants étrangers vivant en Espagne et leur intégration sociale (Ley Orgánica 4/2000 sobre derechos y libertades de los extranjeros en España y su integración social), du 11 janvier 2000 (BOE n° 10, du 12 janvier 2000, p. 1139, ci-après la «loi organique»), ainsi que du règlement d’application de celle-ci, à savoir le décret royal 2393/2004, du 30 décembre 2004 (BOE n° 6, du 7 janvier 2005, p. 485). Ces modifications seraient en cours d’élaboration. À cet égard, il convient de rappeler, d’une part, que l’existence d’un manquement doit être appréciée en fonction de la situation de l’État membre telle qu’elle se présentait au terme du délai fixé dans l’avis motivé (voir, notamment, arrêts du 14 juillet 2005, Commission/Espagne, C‑135/03, Rec. p. I-6909, point 31; du 27 septembre 2007, Commission/Portugal, C‑4/07, non publié au Recueil, point 9, et du 29 novembre 2007, Commission/France, C‑67/07, non publié au Recueil, point 7). D’autre part, selon une jurisprudence constante, un État membre ne saurait exciper de dispositions, de pratiques ou de situations de son ordre juridique interne pour justifier l’inobservation des obligations et des délais prescrits par une directive (voir, notamment, arrêts du 9 septembre 2004, Commission/Espagne , C‑195/02 , Rec. p. I‑7857, point 82; du 18 juillet 2006, Commission/Italie, C‑119/04, Rec. p. I‑6885, point 25, et du 15 novembre 2007, Commission/Espagne, C‑59/07, non publié au Recueil, point 22). Dans ces conditions, le moyen invoqué par le Royaume d’Espagne relatif à la nécessité d’une modification de la loi organique et du règlement d’application de celle-ci doit être rejeté. Cet État membre soutient également que le rapatriement des ressortissants de pays tiers est déjà très largement réglementé, en particulier par suite des dernières modifications de la loi organique, et que les mesures utiles à l’assistance aux fins de l’éloignement par voie aérienne prises par ledit État membre en application de la décision 2004/573/CE du Conseil, du 29 avril 2004, relative à l’organisation de vols communs pour l’éloignement, à partir du territoire de deux États membres ou plus, de ressortissants de pays tiers faisant l’objet de mesures d’éloignement sur le territoire de deux États membres ou plus (JO L 261, p. 28), sont, dans la pratique, conformes aux dispositions de la directive 2003/110. Toutefois, il ressort d’une jurisprudence constante que chacun des États membres destinataires d’une directive a l’obligation de prendre, dans son ordre juridique national, toutes les mesures nécessaires en vue d’assurer le plein effet de cette directive, conformément à l’objectif qu’elle poursuit (voir, notamment, arrêts du 7 mai 2002, Commission/Suède, C‑478/99, Rec. p. I‑4147, point 15, et du 28 avril 2005, Commission/Italie, C‑410/03, Rec. p. I‑3507, point 39). Or, force est de constater que le Royaume d’Espagne n’a pas démontré que les dispositions nationales dont il fait état sont de nature à assurer la transposition complète de la directive 2003/110. Dès lors, le moyen selon lequel le rapatriement des ressortissants de pays tiers serait déjà très largement réglementé par la législation espagnole doit également être rejeté. Quant au moyen selon lequel la directive 2003/110 serait d’ores et déjà appliquée en fait, il suffit de constater que de simples pratiques administratives, par nature modifiables au gré de l’administration et dépourvues d’une publicité adéquate, ne sauraient être considérées comme constituant une exécution valable des obligations qui incombent aux États membres dans le cadre de la transposition d’une directive (voir, notamment, arrêt du 10 mai 2007, Commission/Autriche, C‑508/04, Rec. p. I‑3787, point 80). Il découle de ce qui précède que le recours introduit par la Commission doit être considéré comme fondé. Par conséquent, il convient de constater que, en n’ayant pas adopté les dispositions législatives, réglementaires et administratives nécessaires pour se conformer à la directive 2003/110, le Royaume d’Espagne a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu de cette directive. Sur les dépens Aux termes de l’article 69, paragraphe 2, du règlement de procédure, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s’il est conclu en ce sens. La Commission ayant conclu à la condamnation du Royaume d’Espagne et celui-ci ayant succombé en ses moyens, il y a lieu de le condamner aux dépens. Par ces motifs, la Cour (huitième chambre) déclare et arrête: 1) En n’ayant pas adopté les dispositions législatives, réglementaires et administratives nécessaires pour se conformer à la directive 2003/110/CE du Conseil, du 25 novembre 2003, concernant l’assistance au transit dans le cadre de mesures d’éloignement par voie aérienne, le Royaume d’Espagne a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu de cette directive. 2) Le Royaume d’Espagne est condamné aux dépens. Signatures * Langue de procédure: l’espagnol.

62002TJ0297

sk

Okolnosti predchádzajúce sporu Žalobkyňa ACEA SpA je kapitálovou spoločnosťou, v ktorej 51-percentný podiel vlastní mesto Rím (Taliansko). Bola založená v roku 1997 prostredníctvom transformácie obecného podniku s rovnakým menom. Rovnako ako jej predchodkyňa pôsobí tak v oblasti elektriny ako dodávateľ služieb verejného osvetlenia a výroby, prepravy, distribúcie a predaja energie, ako aj v oblasti vôd, keďže poskytuje služby zachytávania, prívodu a distribúcie pitnej vody a tiež zberu a úpravy odpadových vôd. O vnútroštátnom právnom rámci Legge n o 142 ordinamento delle autonomie locali (zákon č. 142 o organizácii miestnych samospráv z 8. júna 1990, GURI č. 135 z 12. júna 1990, ďalej len „zákon č. 142/90“) uskutočnil v Taliansku reformu právnych organizačných nástrojov poskytnutých obciam na účely správy služieb vo verejnom záujme, najmä v oblastiach distribúcie vody, plynu, elektriny a v oblasti dopravy. Článok 22 uvedeného zákona v zmení zmien a doplnení stanovuje obciam možnosť založiť spoločnosti v rôznych právnych formách na účely poskytovania služieb vo verejnom záujme. Medzi nimi sa nachádza možnosť založiť obchodné spoločnosti alebo spoločnosti s ručením obmedzením s väčšinovou kapitálovou účasťou verejnoprávnych subjektov (ďalej len „spoločnosti podľa zákona č. 142/90“). Žalobkyňa je spoločnosťou podľa zákona č. 142/90. V tomto kontexte sa na základe článku 9a legge n o 488 di conversione in legge, con modificazioni, del decreto-legge 1 o luglio 1986, n o 318, recante provvedimenti urgenti per la finanza locale (zákon č. 488 o zmene na zákon a o doplnení zákonného dekrétu č. 318 z 1. júla 1986 o zavedení súrnych opatrení v prospech miestnych financií z 9. augusta 1986, GURI č. 190 z 18. augusta 1986), poskytli v rokoch 1994 až 1998 úvery so zvýhodnenou úrokovou sadzbou od Cassa Depositi e Prestiti (ďalej len „CDDPP“) spoločnostiam podľa zákona č. 142/90, ktoré poskytovali služby vo verejnom záujme (ďalej len „úvery CDDPP“). Okrem toho na základe ustanovení článku 3 ods. 69 a 70 legge n o 549 (su) misure di razionalizzazione della finanza pubblica (zákon č. 549 o opatreniach na racionalizáciu verejných financií z 28. decembra 1995, riadna príloha ku GURI č. 302 z 29. decembra 1995, ďalej len „zákon č. 549/95“) v spojení s ustanoveniami decreto-legge n o 331 (su) armonizzazione delle disposizioni in materia di imposte sugli oli minerali, sull’alcole, sulle bevande alcoliche, sui tabacchi lavorati e in materia di IVA con quelle recate da direttive CEE e modificazioni conseguenti a detta armonizzazione, nonché disposizioni concernenti la disciplina dei centri autorizzati di assistenza fiscale, le procedure dei rimborsi di imposta, l’esclusione dall’ILOR dei redditi di impresa fino all’ammontare corrispondente al contributo diretto lavorativo, l’istituzione per il 1993 di un’imposta erariale straordinaria su taluni beni ed altre disposizioni tributarie (zákonný dekrét č. 331 z 30. augusta 1993 o harmonizácii predpisov v oblasti daní v rôznych oblastiach, GURI č. 203 z 30. augusta 1993, ďalej len „zákonný dekrét č. 331/93“) sa v prospech spoločností podľa zákona č. 142/90 zaviedli tieto opatrenia: — oslobodenie od všetkých poplatkov zaťažujúcich prevody aktív uskutočnené v rámci transformácie osobitných podnikov a obecných podnikov na spoločnosti podľa zákona č. 142/90 (ďalej len „oslobodenie od poplatkov z prevodu“), — úplné oslobodenie od dane z príjmu právnických osôb, konkrétne od dane zo zisku právnických osôb a od miestnej dane z príjmu počas troch rokov a najneskôr do účtovného roku 1999 (ďalej len „trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb“). Správne konanie V nadväznosti na sťažnosť týkajúcu sa uvedených opatrení Komisia listami z 12. mája, zo 16. júna a z 21. novembra 1997 žiadala talianske orgány o informácie v tejto súvislosti. Listom zo 17. decembra 1997 talianske orgány poskytli časť požadovaných informácií. Následne došlo na žiadosť talianskych orgánov 19. januára k vzájomnému stretnutiu. Listom zo 17. mája 1999 Komisia talianskym orgánom oznámila svoje rozhodnutie o začatí konania podľa článku 88 ods. 2 ES. Toto rozhodnutie bolo uverejnené v Úradnom vestníku Európskych spoločenstiev ( Ú. v. ES C 220, s. 14 ). Po prijatí pripomienok od tretích dotknutých osôb a talianskych orgánov Komisia viackrát požiadala tieto orgány o doplňujúce informácie. Došlo tiež k stretnutiam medzi Komisiou na jednej strane a talianskymi orgánmi, ako aj tretími dotknutými osobami na strane druhej. Niektoré spoločnosti podľa zákona č. 142/90, ako žalobkyňa AEM SpA a Azienda Mediterranea Gas e Acqua SpA (AMGA), ktoré následne podali žalobu o neplatnosť proti rozhodnutiu, ktoré je predmetom tejto veci (respektíve vecí T-301/02 a T-300/02), najmä tvrdili, že tri druhy predmetných opatrení nie sú štátnou pomocou. Talianske orgány a Confederazione Nazionale dei Servizi (Confservizi), konfederácia zoskupujúca najmä podniky podľa zákona č. 142/90 a osobitné obecné podniky v Taliansku, majú v podstate rovnaké stanovisko. Naopak Bundesverband der deutschen Industrie e.V. (BDI), nemecké združenie priemyslu a poskytovateľov s tým súvisiacich služieb, sa domnievalo, že predmetné opatrenia by mohli vyvolať skreslenia hospodárskej súťaže nielen v Taliansku, ale aj v Nemecku. Rovnako tiež Gas-it, talianske združenie súkromný podnikov v oblasti distribúcie plynu, vyhlásilo, že predmetné opatrenia, najmä oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb, sú štátnou pomocou. Dňa 5. júna 2002 prijala Komisia rozhodnutie 2003/193/ES o štátnej pomoci vo forme daňových oslobodení a zvýhodnených úverov poskytnutých Talianskom podnikom podľa zákona č. 142/90 ( Ú. v. ES L 77, 2003, s. 21 , ďalej len „napadnuté rozhodnutie“). Napadnuté rozhodnutie Komisia najskôr zdôrazňuje, že jej preskúmanie sa týka len schém pomoci všeobecného dosahu zavedených spornými opatreniami, a nie individuálnej pomoci poskytnutej rôznym podnikom, a preto je jej preskúmanie v napadnutom rozhodnutí všeobecné a abstraktné. V tomto ohľade vyhlasuje, že Talianska republika „neposkytla daňové výhody individuálne a v rámci poskytnutia informácií nevyhnutných pre jej posúdenie [jej] neoznámila… žiaden individuálny prípad pomoci“. Komisia uvádza, že sa preto považovala za povinnú pristúpiť k všeobecnému a abstraktnému preskúmaniu sporných schém, jednak čo sa týka ich kvalifikácie, ako aj čo sa týka ich zlučiteľnosti so spoločným trhom (odôvodnenia č. 42 až 45 napadnutého rozhodnutia). Podľa Komisie sú úvery CDDPP a trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb štátnou pomocou. Poskytnutie takýchto výhod zo štátnych zdrojov spoločnostiam podľa zákona č. 142/90 má totiž za následok posilnenie ich konkurenčného postavenia na trhu vo vzťahu k všetkým ostatným podnikom, ktoré by chceli poskytovať také isté služby (odôvodnenia č. 48 až 75 napadnutého rozhodnutia). Sporné opatrenia sú nezlučiteľné so spoločným trhom, pretože nespĺňajú podmienky článku 87 ods. 2 a 3 ES, ani podmienky článku 86 ods. 2 ES, a navyše porušujú článok 43 ES (odôvodnenie č. 94 až 122 napadnutého rozhodnutia). Naopak oslobodenie od poplatkov z prevodu nie je podľa Komisie štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 ES, keďže tieto poplatky sú splatné pri zakladaní nového hospodárskeho subjektu alebo pri prevode aktív medzi rôznymi hospodárskymi subjektmi. Z vecného hľadiska však obecné podniky na jednej strane a spoločnosti podľa zákona č. 142/90 na strane druhej predstavujú ten istý hospodársky subjekt. Im priznané oslobodenie od týchto poplatkov je teda odôvodnené povahou alebo štruktúrou systému (odôvodnenia č. 76 až 81 napadnutého rozhodnutia). Výrok napadnutého rozhodnutia znie takto: „Článok 1 Oslobodenie od poplatkov z prevodu… nie je štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 [ES]. Článok 2 Trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb… a výhody vyplývajúce z úverov [CDDPP…] sú štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 [ES]. Táto pomoc nie je zlučiteľná so spoločným trhom. Článok 3 Taliansko prijme všetky nevyhnutné opatrenia, aby mohlo od príjemcu pomoci požadovať, aby vrátil protiprávne poskytnutú pomoc opísanú v článku 2. K vymáhaniu pomoci dochádza okamžite podľa vnútroštátnych procesných predpisov v tej miere, v ktorej umožňujú účinný a okamžitý výkon [napadnutého] rozhodnutia. Pomoc, ktorá sa má vymôcť, zahŕňa úroky odo dňa, keď príjemca prijal protiprávnu pomoc, až do dňa jej skutočného vrátenia. Tieto úroky sa vypočítajú na základe referenčnej sadzby na výpočet subvenčného ekvivalentu regionálnej pomoci. …“ Konanie a návrhy účastníkov konania Návrhom doručeným do kancelárie Súdu prvého stupňa 30. septembra 2002 žalobkyňa podala túto žalobu. Podaniami doručenými do kancelárie Súdu prvého stupňa 29. novembra a 2. decembra 2002 ACSM Como SpA a AEM — Azienda Energetica Metropolitana Torino SpA požiadali o povolenie vstupu do tohto konania ako vedľajší účastníci konania na podporu návrhov žalobkyne. Uznesením z 12. mája 2003 predseda piatej rozšírenej komory Súdu prvého stupňa (v pôvodnom zložení) povolil tieto vstupy vedľajších účastníkov do konania. Vedľajší účastníci podali svoje vyjadrenia a ostatní účastníci konania podali pripomienky k nim v stanovených lehotách. Osobitným podaním doručeným do kancelárie Súdu prvého stupňa 6. januára 2003 podala Komisia námietku neprípustnosti na základe článku 114 ods. 1 rokovacieho poriadku Súdu prvého stupňa. Dňa 14. marca 2003 žalobkyňa podala svoje pripomienky k námietke neprípustnosti. Dňa 8. augusta 2002 Talianska republika podala na Súdny dvor žalobu o neplatnosť proti napadnutému rozhodnutiu, ktorá bola zapísaná do registra pod číslom C-290/02. Súdny dvor konštatoval, že táto žaloba a žaloby vo veciach T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02 a T-309/02 mali rovnaký predmet, konkrétne zrušenie napadnutého rozhodnutia, a boli prepojené, pretože žalobné dôvody predložené v každej z týchto vecí sa v širokej miere prekrývali. Uznesením z 10. júna 2003 Súdny dvor prerušil konanie vo veci C-290/02 podľa článku 54 tretieho odseku svojho štatútu až do vyhlásenia rozhodnutia Súdu prvého stupňa, ktorým sa ukončia konania vo veciach T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02 a T-309/02. Uznesením z 8. júna 2004 Súdny dvor rozhodol o postúpení veci C-290/02 na Súd prvého stupňa, ktorý nadobudol právomoc rozhodovať o žalobách podaných členskými štátmi proti Komisii na základe ustanovení článku 2 rozhodnutia Rady 2004/407/ES, Euratom, z 26. apríla 2004, ktorým sa menia a dopĺňajú články 51 a 54 protokolu o štatúte Súdneho dvora ( Ú. v. EÚ L 132, s. 5 ; Mim. vyd. 01/005, s. 85). V dôsledku toho bola táto vec kanceláriou Súdu prvého stupňa zapísaná do registra pod číslom T-222/04. Uznesením z 5. augusta 2004 Súd prvého stupňa rozhodol, že o námietke neprípustnosti podanej Komisiou a o veci samej rozhodne súčasne. Na základe správy sudcu spravodajcu Súd prvého stupňa (ôsma rozšírená komora) rozhodol o začatí ústneho konania a v rámci opatrení na zabezpečenie priebehu konania upravených v článku 64 rokovacieho poriadku položil účastníkom konania písomné otázky, na ktoré v stanovenej lehote odpovedali. Uznesením predsedu ôsmej rozšírenej komory Súdu prvého stupňa z 13. marca 2008 boli veci T-292/02, T-297/02, T-300/02, T-301/02, T-309/02, T-189/03 a T-222/04 spojené na účely ústneho konania v súlade s článkom 50 rokovacieho poriadku. Na pojednávaní, ktoré sa konalo 16. apríla 2008, boli vypočuté prednesy účastníkov konania a ich odpovede na otázky Súdu prvého stupňa. Žalobkyňa podporovaná vedľajšími účastníkmi konania navrhuje, aby Súd prvého stupňa: — vyhlásil žalobu za prípustnú, — zrušil článok 2 a 3 napadnutého rozhodnutia, — zaviazal Komisiu na náhradu trov konania. Komisia navrhuje, aby Súd prvého stupňa: — odmietol žalobu ako neprípustnú, — subsidiárne zamietol žalobu ako nedôvodnú, — zaviazal žalobkyňu a vedľajších účastníkov konania na náhradu trov konania. O prípustnosti Tvrdenia účastníkov konania Komisia najskôr spochybňuje záujem žalobkyne na konaní v rozsahu, v ktorom sa jej žaloba týka zrušenia článku 2 napadnutého rozhodnutia týkajúceho sa úverov CDDPP. Žalobkyňa totiž možnosť takýchto úverov nevyužila. Komisia ďalej spochybňuje aktívnu legitimáciu žalobkyne. Žalobkyňa totiž údajne nie je osobne dotknutá napadnutým rozhodnutím v zmysle článku 230 štvrtého odseku ES. Komisia v podstate uvádza, že napadnuté rozhodnutie sa musí kvalifikovať ako všeobecne platný akt, pretože sa týka schémy pomoci, a teda neurčeného a neurčiteľného počtu podnikov vymedzených v závislosti od všeobecného kritéria, akým je to, že patrí do určitej kategórie podnikov. Všeobecný dosah, a teda normatívnu povahu určitého aktu, totiž podľa nej nemôže spochybniť možnosť viac či menej presne stanoviť počet alebo dokonca identitu právnych subjektov, na ktoré sa v danom okamihu uplatňuje, pokiaľ je nesporné, že k tomuto uplatneniu dochádza v objektívnej právnej a skutkovej situácii vymedzenej týmto aktom, ktorá súvisí s účelom tohto aktu. Podľa Komisie na to, aby bol jednotlivec osobne dotknutý určitým všeobecne platným aktom, musí tento akt poškodzovať jeho osobitné práva, alebo inštitúcia, ktoré je jeho autorom, musí byť nútená zohľadniť dôsledky tohto aktu v situácii tohto jednotlivca. Komisia sa však domnieva, že v prejednávanej veci to tak nie je. Napadnuté rozhodnutie by sa totiž odrazilo na situácii všetkých podnikov, ktoré mali prospech zo sporných opatrení. V dôsledku toho by nedošlo k porušeniu konkrétnych práv určitých podnikov, ktoré by sa mohli líšiť vo vzťahu k akémukoľvek inému podniku, ktorý mal prospech zo sporných opatrení. Navyše Komisia pri prijímaní napadnutého rozhodnutia nemusela a ani nemohla zohľadniť dôsledky svojho rozhodnutia na situáciu konkrétneho podniku. Ani vyhlásenie nezlučiteľnosti, ani príkaz vymáhať obsiahnutý v napadnutom rozhodnutí, neodkazovali na situáciu individuálnych príjemcov. Podľa Komisie je jej analýza potvrdená judikatúrou, ktorá existuje v oblasti štátnej pomoci, podľa ktorej skutočnosť, že príjemcovia schémy pomoci vyhlásenej za nezlučiteľnú so spoločným trhom, nestačí na preukázanie osobnej dotknutosti v zmysle článku 230 štvrtého odseku ES. Neskoršie veci nespochybňujú ustálenú judikatúru. Riešenie prijaté v rozsudku Súdneho dvora z 19. októbra 2000, Taliansko a Sardegna Lines/Komisia (C-15/98 a C-105/99, Zb. s. I-8855, ďalej len „rozsudok Sardegna Lines“), nemožno podľa Komisie uplatniť na všetky žaloby podané príjemcami schémy pomoci vyhlásenej za protiprávnu a nezlučiteľnú, ktorej vymáhanie sa nariadilo. K tomuto záveru sa musí dospieť najmä vtedy, keď bola schéma pomoci, ako v prejednávanej veci, preskúmaná abstraktným spôsobom. Navyše vo veci, v ktorej bol vyhlásený rozsudok Sardegna Lines, sa žalobkyni v skutočnosti poskytla individuálna pomoc, pretože išlo o poskytnutie výhody na základe aktu prijatého podľa regionálneho zákona charakterizovaného širokou mierou diskrečnej právomoci. Navyše bola táto situácia predmetom pozorného skúmania v rámci vyšetrovacieho konania vo veci formálneho zisťovania. Skutkové okolnosti prejednávanej veci sa tiež líšia od tých, ktoré viedli k rozsudku Súdneho dvora z 29. apríla 2004, Taliansko/Komisia (C-298/00 P, Zb. s. I-4087, ďalej len „rozsudok Alzetta“), v tom zmysle, že v prejednávanej veci Komisia nepoznala ani presný počet, ani identitu príjemcov spornej pomoci, nedisponovala všetkými relevantnými informáciami, ani nepoznala výšku poskytnutej pomoci v jednotlivých prípadoch. Navyše v tomto prípade sa trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb uplatňovalo automaticky, kým sporné pomoci vo veci, ktorá viedla k už citovanému rozsudku Alzetta, boli poskytnuté prostredníctvom následného aktu. V rozpore s tvrdeniami žalobkyne nie je na účely prípustnosti dôležité poznanie identity určitého podniku, ale skutočnosť, že pozornosť Komisie budili vlastnosti prejednávanej veci, ktoré odôvodňovali osobitné preskúmanie. V napadnutom rozhodnutí Komisia uviedla, že sa jej neposkytla žiadna informácia, ktorá by preukazovala, že sporné opatrenia neboli vo vzťahu k žalobkyni pomocou, alebo boli existujúcou pomocou či pomocou zlučiteľnou so spoločným trhom. V každom prípade ani účasť na konaní vo veci formálneho zisťovania podľa článku 88 ods. 2 ES, ani príkaz na vymáhanie obsiahnutý v napadnutom rozhodnutí podľa Komisie nestačia na individualizáciu žalobkyne. Keďže žaloby podané potenciálnymi príjemcami oznámenej schémy pomoci nie sú v zmysle článku 230 ES prípustné, malo by to isté platiť aj pre žaloby podané príjemcami neoznámenej schémy pomoci. Nakoniec vyhlásenie žaloby podanej v prejednávanej veci žalobkyňou za neprípustnú neporušuje zásadu účinnej súdnej ochrany, keďže opravné prostriedky upravené článkami 241 ES a 234 ES sú dostatočné (rozsudok Súdneho dvora z 25. júla 2002, Unión de Pequeños Agricultores/Rada, C-50/00 P, Zb. s. I-6677). Čo sa týka aktívnej legitimácie, žalobkyňa v podstate tvrdí, že je osobne dotknutá tým, že je spoločnosťou podľa zákona č. 142/90, teda podnikom, na ktorý sa vzťahuje schéma pomoci spochybňovaná v napadnutom rozhodnutí. Posúdenie Súdom prvého stupňa Podľa článku 230 štvrtého odseku ES môže fyzická alebo právnická osoba podať žalobu proti rozhodnutiu adresovanému inej osobe len vtedy, ak sa jej toto rozhodnutie priamo a osobne dotýka. Podľa ustálenej judikatúry sa iná fyzická alebo právnická osoba ako osoba, ktorej je rozhodnutie určené, môže považovať za osobne dotknutú týmto rozhodnutím len vtedy, ak sa jej dotýka na základe jej určitých osobitných vlastností alebo na základe okolnosti, ktorá ju charakterizuje vo vzťahu k akejkoľvek inej osobe a tým ju individualizuje podobným spôsobom, ako by bola individualizovaná osoba, ktorej je akt určený (rozsudky Súdneho dvora z 15. júla 1963, Plaumann/Komisia, 25/62, Zb. s. 197, 223, a z 2. apríla 1998, Greenpeace Council a i./Komisia, C-321/95 P, Zb. s. I-1651, body 7 a 28). Súdny dvor rozhodol, že podnik v zásade nemôže podať žalobu o neplatnosť voči rozhodnutiu Komisie, ktorým zakazuje odvetvovú schému pomoci, ak je týmto rozhodnutím dotknutý len z dôvodu svojej príslušnosti k predmetnému odvetviu a z dôvodu svojho postavenia potenciálneho príjemcu tejto schémy. Takéto rozhodnutie sa totiž s ohľadom na žalobcu javí ako všeobecne platné opatrenie, ktoré sa uplatňuje na objektívne určené situácie a zahŕňa právne účinky voči určitej kategórii osôb vymedzenej všeobecným a abstraktným spôsobom (pozri rozsudok Súdneho dvora z 2. februára 1988, Van der Kooy a i./Komisia, 67/85, 68/85 a 70/85, Zb. s. 219, bod 15, a rozsudok Alzetta, už citovaný v bode 36 vyššie, bod 37 a tam citovanú judikatúru). Súdny dvor však v bodoch 34 a 35 rozsudku Sardegna Lines, už citovaného v bode 35 vyššie, tiež rozhodol, že vzhľadom na to, že podnik Sardegna Lines bol predmetným rozhodnutím v tejto veci dotknutý nielen ako podnik v odvetví námornej dopravy na Sardínii, ktorý je potenciálnym príjemcom schémy pomoci sardínskym vlastníkom lodí, ale aj ako skutočný príjemca individuálnej pomoci poskytnutej na základe tejto schémy, ktorej vymáhanie nariadila Komisia, bol uvedeným rozhodnutím osobne dotknutý a že jeho žaloba namierená proti tomuto rozhodnutiu bola prípustná (pozri tiež v tomto zmysle rozsudok Alzetta, už citovaný v bode 36 vyššie, bod 39). Preto je potrebné preskúmať, či je žalobkyňa skutočným príjemcom individuálnej pomoci poskytnutej na základe odvetvovej schémy pomoci, ktorej vymáhanie nariadila Komisia (pozri v tomto zmysle rozsudok Súdu prvého stupňa z 20. septembra 2007, Salvat père & fils a i./Komisia, T-136/05, Zb. s. II-4063 , bod 70). V tomto ohľade treba zdôrazniť, že z odpovede žalobkyne na písomné otázky položené v tejto súvislosti Súdom prvého stupňa vyplýva, že žalobkyňa je skutočným príjemcom individuálnej pomoci poskytnutej v rámci spornej schémy pomoci. Žalobkyňa totiž tvrdí, že sa jej poskytlo trojročné oslobodenie od dane z príjmu právnických osôb v rokoch 1998 a 1999. Talianska republika proti tomuto tvrdeniu neprotirečila. Po druhé z článku 3 napadnutého rozhodnutia vyplýva, že Komisia nariadila vymáhanie predmetnej pomoci. Z predchádzajúceho vyplýva, že žalobkyňa je napadnutým rozhodnutím dotknutá v tej časti, v ktorej sa týka trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb. Čo sa týka priamej dotknutosti žalobkyne, keďže článok 3 napadnutého rozhodnutia zaväzuje Taliansku republiku, aby prijala všetky nevyhnutné opatrenia na to, aby od príjemcu vymohla vrátenie pomoci opísanej v článku 2 uvedeného rozhodnutia, ktorá mu bola priznaná protiprávne, a keďže sa žalobkyni táto pomoc poskytla a musí ju vrátiť, musí sa žalobkyňa považovať za priamo dotknutú týmto rozhodnutím (pozri v tomto zmysle rozsudok Salvat père & fils a i./Komisia, už citovaný v bode 45 vyššie, bod 75). Z návrhu na začatie konania a z odpovede žalobkyne na otázky položené Súdom prvého stupňa naopak vyplýva, že žalobkyni sa počas dotknutého obdobia neposkytli úvery CDDPP. Preto treba konštatovať, že žalobkyňa sa nemôže považovať za osobne dotknutú napadnutým rozhodnutím v časti, v ktorej sa týka úverov CDDPP. Z predchádzajúceho vyplýva, že táto žaloba je prípustná v rozsahu, v ktorom sa týka časti napadnutého rozhodnutia týkajúcej sa trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb. O veci samej Na podporu svojej žaloby uvádza žalobkyňa päť žalobných dôvodov založených v tomto poradí: — na porušení článku 88 ES, nariadenia Rady (ES) č. 659/1999 z 22. marca 1999 ustanovujúceho podrobné pravidlá na uplatňovanie článku 93 Zmluvy o ES ( Ú. v. ES L 83, s. 1 ; Mim. vyd. 008/01, s. 339) a povinnosti odôvodnenia z dôvodu neexistencie presného, konkrétneho a diferencovaného preskúmania, — na porušení článku 87 ods. 1 ES a nedostatku odôvodnenia v súvislosti s kvalifikáciou trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb ako štátnej pomoci, — na porušení článku 88 ods. 1 ES z dôvodu kvalifikácie sporného opatrenia ako novej pomoci, a teda na porušení procesných predpisov, a tiež na nedostatku odôvodnenia, — na porušení článku 87 ods. 3 písm. c) ES a na nedostatku odôvodnenia, — na protiprávnosti príkazu na vymáhanie pomoci a na porušení zásad ochrany legitímnej dôvery a proporcionality. O prvom dôvode založenom na porušení článku 88 ES, nariadenia č. 659/1999 a povinnosti odôvodnenia z dôvodu neexistencie presného, konkrétneho a diferencovaného preskúmania Tvrdenia účastníkov konania V rámci tohto žalobného dôvodu sa žalobkyňa najmä odvoláva na porušenie článku 88 ES a nariadenia č. 659/1999. Domnieva sa, že Komisia uskutočnila abstraktné a neúplné vyšetrovanie v tom zmysle, že sa držala „všeobecného a abstraktného preskúmania“ sporného opatrenia bez toho, aby pristúpila ku konkrétnemu posúdenia rôznych situácií. Napadnuté rozhodnutie preto nie je dostatočne odôvodnené. Sporné opatrenie sa v praxi podľa žalobkyne vzťahovalo na skupinu situácií výrazne sa líšiacich jednak z právneho, jednak z vecného hľadiska a uplatňovalo sa na podniky rôznej veľkosti. Žalobkyňa spresňuje, že tieto podniky pôsobili v rôznych hospodárskych odvetviach, podliehali rôznym právnym úpravám a z hľadiska hospodárskej súťaže ich charakterizovali rôzne trhové podmienky. Žalobkyňa uznáva, že Komisia má právomoc skúmať schému pomoci bez toho, aby musela analyzovať pomoci priznané na základe tejto schémy v jednotlivých individuálnych prípadoch. Napriek tomu sa však žalobkyňa domnieva, že v dôsledku neexistencie podrobnejšieho preskúmania Komisia nemohla dospieť k záveru, že sporné opatrenie poskytovalo „príjemcom vo vzťahu k ich konkurentom citeľnú výhodu“. Preukázanie existencie výhody je však nevyhnutné na kvalifikáciu určitého opatrenia ako štátnej pomoci (rozsudok Súdneho dvora zo 17. júna 1999, Belgicko/Komisia, nazývaný „Maribel a/b“, C-75/97, Zb. s. I-3671, bod 48). V tomto ohľade sa žalobkyňa domnieva, že Komisia vo svojom vyjadrení k žalobe pristúpila ku konkrétnemu posúdeniu rôznych dotknutých odvetví s cieľom napraviť vážne opomenutia, ku ktorým došlo pri vyšetrovaní veci a odôvodnení napadnutého rozhodnutia. Toto oneskorené posúdenie však Súd prvého stupňa musí odmietnuť. Podľa žalobkyne Komisia uznáva nedostatočnosť svojho preskúmania. V odôvodneniach č. 72, 85 a 126 napadnutého rozhodnutia totiž na jednej strane uvádza možnosť, že jednotlivé individuálne pomoci by mohli byť uznané za zlučiteľné so spoločným trhom na základe pravidla de minimis alebo preto, že ide o existujúcu pomoc, alebo by mohli byť uznané za zlučiteľné so spoločným trhom z dôvodov vlastných prejednávanej veci. Na druhej strane Komisia tvrdí, že talianske orgány jej neposkytli dostatočné informácie na to, aby pristúpila k individuálnemu preskúmaniu situácie príjemcov pomoci. Žalobkyňa vyvracia toto tvrdenie. Hoci by sa aj pripustila nedostatočnosť informácií, Komisia bola podľa žalobkyne povinná podať nové žiadosti o informácie predtým, ako prijala napadnuté rozhodnutie, ktoré si navyše vyžiadalo dlhé, konkrétne päťročné obdobie prešetrovania. Vedľajší účastníci sa v súvislosti s týmto žalobným dôvodom pripájajú k stanovisku a k argumentácii žalobkyne. Komisia najskôr uvádza, že z dôvodu všeobecnosti a abstraktnosti sporných opatrení, heterogénnosti situácií, na ktoré sa tieto opatrenia vzťahovali, a neexistencie úplných a spoľahlivých informácií o jednotlivých príjemcoch sa musela obmedziť na preskúmanie sporných opatrení a ponechať posúdenie jednotlivých prípadov na fázu výkonu napadnutého rozhodnutia. V každom prípade v odpovedi na tvrdenie žalobkyne týkajúce sa dĺžky prešetrovania Komisia uvádza, že nemala nijaký dôvod žiadať o doplňujúce informácie a tým ešte viac spomaliť konanie. Posúdenie Súdom prvého stupňa Na úvod treba pripomenúť, že v prejednávanej veci je spornou schéma pomoci so všeobecným rozsahom, a nie individuálna pomoc. V prípade schémy pomoci sa môže Komisia obmedziť na skúmanie všeobecných a abstraktných charakteristík predmetnej schémy bez toho, aby bola povinná skúmať každý osobitný prípad uplatnenia, s cieľom overiť, či táto schéma obsahuje prvky štátnej pomoci (pozri rozsudok Súdneho dvora z 15. decembra 2005, Unicredito Italiano, C-148/04, Zb. s. I-11137 , bod 67 a tam citovanú judikatúru). V prejednávanej veci treba najskôr konštatovať, že sporná schéma pomoci sa vzťahuje na osobitnú kategóriu podnikov, konkrétne spoločností podľa zákona č. 142/90. Skutočnosť, že podnik je takouto spoločnosťou, je jedinou podmienkou vyžadovanou pre požívanie výhod tejto schémy. Následne treba konštatovať, že uplatnenie trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb sa neobmedzuje na osobitné služby. Ako totiž pripustila žalobkyňa, podniky, na ktoré sa táto schéma vzťahuje, pôsobia vo veľmi odlišných hospodárskych oblastiach. V prejednávanej veci však ide o jedinú schému pomoci zahŕňajúcu množstvo odvetví, a nie o rôzne schémy pomoci roztriedené podľa činnosti alebo dotknutého trhu. Na základe tejto skutočnosti nebola Komisia pri posúdení účinkov trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb povinná zohľadniť každý druh činnosti alebo trhu (pozri v tomto zmysle rozsudky Súdneho dvora zo 14. októbra 1987, Nemecko/Komisia, 248/84, Zb. s. 4013, bod 18; Maribel a/b, už citovaný v bode 56 vyššie, bod 48, a zo 7. marca 2002, Taliansko/Komisia, C-310/99, Zb. s. I-2289, body 89 až 91). Z vyššie uvedenej judikatúry tiež vyplýva, že Komisia nie je povinná skúmať schému pomoci tak, že by zároveň posudzovala jednotlivé prípady jej uplatnenia, najmä preto, lebo takáto povinnosť by mohla zmenšiť účinnosť jej kontrolnej právomoci v oblasti štátnej pomoci. Komisia preto nie je povinná žiadať ex offo informácie týkajúce sa konkrétnych prípadov uplatnenia spornej schémy. V dôsledku toho sa táto výhrada musí zamietnuť. Napadnuté rozhodnutie je teda v tomto ohľade dostatočne odôvodnené. Vyplýva z neho totiž, že Komisia zdôraznila, že jej preskúmanie sa týkalo len schém pomoci zavedených spornými opatreniami, a nie individuálnej pomoci poskytnutej rôznym podnikom. Navyše z predchádzajúceho vyplýva, že Komisia sa môže obmedziť na analýzu všeobecných a abstraktných vlastností schémy pomoci na účely posúdenia, či táto schéma zahŕňa štátnu pomoc a či je táto pomoc zlučiteľná so spoločným trhom. Z predchádzajúceho vyplýva, že prvý žalobný dôvod sa musí zamietnuť. O druhom dôvode založenom na porušení článku 87 ods. 1 ES a nedostatku odôvodnenia v súvislosti s kvalifikáciou trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb ako štátnej pomoci Tvrdenia účastníkov konania V rámci tohto žalobného dôvodu žalobkyňa tvrdí, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb nie je štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 ES a že Komisia v tomto ohľade porušila povinnosť odôvodnenia. Žalobný dôvod sa delí na dve časti. V rámci prvej časti žalobkyňa pripomína, že predbežnou podmienkou na to, aby sa dospelo k záveru, že schéma pomoci narúša hospodársku súťaž v zmysle článku 87 ES, je, že podniky príjemcov tejto schémy skutočne pôsobia na konkurenčnom trhu. V podstate uvádza, že v čase, keď platilo trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb, a aj potom, poskytovanie rôznych miestnych služieb vo verejnom záujme nebolo otvorené pre hospodársku súťaž. Odvetvie predaja elektrickej energie, v ktorom mal každý podnik vyrábajúci energiu povinnosť predávať držiteľovi monopolu, bolo liberalizované až v roku 1999 na základe prebratia smernice Európskeho parlamentu a Rady 96/92/ES z 19. decembra 1996 o spoločnej právnej úprave vnútorného trhu s elektrickou energiou ( Ú. v. ES L 27, 1997, s. 20 ; Mim. vyd. 12/002, s. 3). Distribúcia plynu ako taká zas bola liberalizovaná až v roku 2000, keď Taliansko prebralo smernicu Európskeho parlamentu a Rady 98/30/ES z 22. júna 1998 o spoločných pravidlách pre vnútorný trh so zemným plynom ( Ú. v. ES L 204, s. 1 ; Mim. vyd. 12/002, s. 28). Navyše distribúcia elektrickej energie, oblasť mestského kúrenia, ako aj trh s vodohospodárskymi službami boli vyňaté z hospodárskej súťaže. Z týchto skutočností teda vyplýva, že predmetné oblasti miestnych služieb vo verejnom záujme sa liberalizovali až po období uplatnenia trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb. Okrem toho počas obdobia uplatnenia trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb boli možnosti súťaženia o poskytnutie miestnych služieb vo verejnom záujme len výnimočné. Žalobkyňa tiež tvrdí, že podniky príjemcovia trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb sa mohli zúčastniť na verejných obstarávaniach na zabezpečenie poskytovania služieb mimo ich geografickej oblasti pôvodu len výnimočne, pričom v odvetví elektriny nikdy. Zákazky zadávané napríklad v oblasti vôd boli početné, týkali sa však malých súm a nevzťahovali sa na poskytnutie služby ako takej. Podľa žalobkyne trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb nebolo takej povahy, aby narúšalo hospodársku súťaž, a to z troch dôvodov: po prvé spoločnosti podľa zákona č. 142/90 si nemohli samy určovať ceny na základe predpisov upravujúcich dotknuté odvetvia; po druhé im boli udelené dlhodobé koncesie alebo oprávnenia, ktorých platnosť neuplynula počas obdobia platnosti trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb; po tretie ich príjmy boli predovšetkým určené na financovanie príjmov referenčných obcí a boli vyplácané akcionárom. Preto je podľa žalobkyne nemožné tvrdiť, že na trhoch dotknutých trojročným oslobodením od dane z príjmov právnických osôb v oblastiach, v ktorých pôsobí žalobkyňa, prebiehala hospodárska súťaž. V rámci druhej časti tohto žalobného dôvodu žalobkyňa v podstate tvrdí, že tým, že preukázala neexistenciu hospodárskej súťaže na zohľadňovaných trhoch, sa otázka existencie vplyvu na obchod medzi členskými štátmi stala irelevantnou. V tomto ohľade sa domnieva, že tvrdenie Komisie v odôvodnení č. 68 napadnutého rozhodnutia, podľa ktorého „je trh s koncesiami na ‚miestne služby vo verejnom záujme‘ trhom otvoreným hospodárskej súťaži Spoločenstva“ je apodiktické a abstraktné. Žalobkyňa sa navyše domnieva, že vzhľadom na neexistenciu dôkazov o prekážke obchodu vnútri Spoločenstva si Komisia nesplnila povinnosť vyčerpávajúcim spôsobom odôvodniť kvalifikáciu trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb ako štátnej pomoci. Komisia v napadnutom rozhodnutí výlučne abstraktne a hypoteticky predpokladala hrozbu pre hospodársku súťaž vyplývajúcu z rozšírenia činností spoločností podľa zákona č. 142/90 na iné činnosti, ako sú tie, ktoré vyplývajú z verejných koncesií, alebo z daňových výhod, ktoré sa im poskytli, a to bez uskutočnenia overenia reálnosti týchto skutkových okolností či uskutočnenia konkrétnej analýzy rôznych hospodárskych odvetví. Vedľajší účastníci konania sa pripájajú k stanovisku a argumentácii žalobkyne. Komisia namieta proti všetkým uvedeným tvrdeniam a domnieva sa, že napadnuté rozhodnutie je dostatočne odôvodnené. Posúdenie Súdom prvého stupňa Na úvod treba pripomenúť, že kvalifikácia opatrenia ako štátnej pomoci v zmysle článku 87 ods. 1 ES si vyžaduje, aby sa splnili všetky podmienky uvedené v tomto ustanovení. Po prvé musí ísť o zásah zo strany štátu alebo zo štátnych prostriedkov. Po druhé musí byť tento zásah spôsobilý ovplyvniť obchod medzi štátmi. Po tretie musí poskytovať selektívnu výhodu. Po štvrté musí narúšať alebo hroziť narušením hospodárskej súťaže (pozri rozsudky Súdneho dvora z 24. júla 2003, Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, C-280/00, Zb. s. I-7747, ďalej len „rozsudok Altmark“, body 74 a 75 a tam citovanú judikatúru, a z 3. marca 2005, Heiser, C-172/03, Zb. s. I-1627 , bod 27). Žalobkyňa v prejednávanej veci tvrdí, že podmienky týkajúce sa ovplyvnenia obchodu vnútri Spoločenstva a vplyvu na hospodársku súťaž nie sú splnené. V rámci svojho posúdenia týchto dvoch podmienok nie je Komisia povinná preukázať skutočný vplyv pomoci na obchod medzi členskými štátmi a skutočné skreslenie hospodárskej súťaže, ale len preskúmať, či uvedená pomoc môže tento obchod ovplyvniť a narušiť hospodársku súťaž (pozri rozsudok Unicredito Italiano, už citovaný v bode 62 vyššie, bod 54 a tam citovanú judikatúru). Taktiež treba pripomenúť, že v prípade schémy pomoci sa Komisia môže obmedziť na skúmanie vlastností predmetnej schémy, aby v odôvodnení svojho rozhodnutia mohla posúdiť, či je táto schéma vzhľadom na ňou stanovené podmienky takej povahy, že poskytuje výhody výlučne podnikom, ktoré sa zúčastňujú na obchode medzi členskými štátmi (rozsudok Taliansko/Komisia, už citovaný v bode 64 vyššie). Navyše treba pripomenúť, že každá pomoc poskytnutá podniku, ktorý vykonáva svoje činnosti na trhu Spoločenstva, môže spôsobiť skreslenie hospodárskej súťaže a ovplyvniť obchod medzi členskými štátmi (pozri rozsudok Súdu prvého stupňa zo 6. marca 2002, Diputación Foral de Álava/Komisia, T-92/00 a T-103/92, Zb. s. II-1385, bod 72 a tam citovanú judikatúru). Navyše neexistuje prah alebo percentuálny podiel, pri ktorom sa možno domnievať, že ak nebol dosiahnutý, obchod medzi členskými štátmi nebol ovplyvnený. Relatívne nízka úroveň pomoci alebo relatívne malá veľkosť podniku príjemcu pomoci totiž a priori nevylučujú možnosť, že obchod medzi členskými štátmi bol ovplyvnený (rozsudky Súdneho dvora z 21. marca 1990, Belgicko/Komisia, nazývaný „Tubemeuse“, C-142/87, Zb. s. I-959, bod 43; zo 14. septembra 1994, Španielsko/Komisia, C-278/92 až C-280/92, Zb. s. I-4103 , bod 42, a rozsudok Altmark, už citovaný v bode 81 vyššie, bod 81). Súdny dvor navyše uviedol, že nemožno nijako vylúčiť, že poskytnutie verejnej dotácie podniku, ktorý poskytuje len služby miestnej a regionálnej prepravy a neposkytuje služby prepravy mimo svojho štátu pôvodu, môže napriek tomu mať vplyv na obchod medzi členskými štátmi v zmysle článku 87 ods. 1 ES. Ak totiž členský štát poskytne verejnú dotáciu určitému podniku, poskytovanie prepravných služieb takýmto podnikom sa môže zachovať alebo zvýšiť, čoho dôsledkom bude, že sa znížia možnosti poskytovania prepravných služieb na trhu takéhoto štátu podnikom, ktoré majú sídlo v iných členských štátoch (rozsudok Altmark, už citovaný v bode 81 vyššie, body 77 a 78). Čo sa týka podmienky týkajúcej sa vplyvu na hospodársku súťaž, treba v prejednávanej veci konštatovať, že hoci žalobkyňa tvrdila, že spoločnosti podľa zákona č. 142/90 nepôsobili na trhoch otvorených hospodárskej súťaži, pričom osobitne odkazuje na vlastné oblasti činnosti, neposkytla žiadny právoplatný dôkaz na podporu tvrdenia, podľa ktorého oblasti miestnych služieb vo verejnom záujme neboli v danom období otvorené hospodárskej súťaži. V tomto ohľade treba pripomenúť, že v prejednávanej veci ide o schému pomoci zahrnujúcu množstvo oblastí, a nie o rôzne schémy, z ktorých by sa každá týkala osobitnej oblasti. Skutočnosť, že sa sporná schéma pomoci uplatňuje len na spoločnosti podľa zákona č. 142/90 bez ohľadu na ich činnosti a okolnosť, že tieto podniky skutočne pôsobia v rôznych oblastiach hospodárstva, vrátane tých, ktoré sú otvorené hospodárskej súťaži, postačujú na vyvodenie záveru, že predmetné opatrenie môže ako také ovplyvniť hospodársku súťaž a obchod medzi členskými štátmi. V tomto ohľade treba uviesť, že ako uviedla Komisia v odôvodneniach č. 73 a 84 napadnutého rozhodnutia, pre určité z dotknutých odvetví, ako napríklad odvetvia farmaceutických výrobkov, odpadov, plynu, elektriny a vôd, bol v okamihu nadobudnutia platnosti sporných opatrení charakteristický aspoň určitý stupeň hospodárskej súťaže. Navyše sa musí konštatovať, že v odvetviach činností spoločností podľa zákona č. 142/90 podniky súťažia o poskytnutie koncesií na miestne služby vo verejnom záujme v rôznych obciach a že trh uvedených koncesií je otvorený hospodárskej súťaži (odôvodnenia č. 67 a 68 napadnutého rozhodnutia). Tvrdenie založené na neexistencii hospodárskej súťaže, a teda vplyvu na obchod medzi členskými štátmi z dôvodu, že dotknuté služby boli v skutočnosti priamo zadané spoločnostiam podľa zákona č. 142/90, sa musí zamietnuť. Na jednej strane priame zadanie nevyvracia zistenie uskutočnené v predchádzajúcich bodoch, podľa ktorého je pre dotknutý trh charakteristický prinajmenšom určitý stupeň hospodárskej súťaže. Na druhej strane sa tvrdenie skôr pokúšalo preukázať obmedzené účinky sporných opatrení na hospodársku súťaž, a nie neexistenciu hospodárskej súťaže na dotknutom trhu. Ako totiž zdôrazňuje Komisia v odôvodnení č. 71 napadnutého rozhodnutia, nemožno vylúčiť, že samotná existencia pomoci v prospech spoločností podľa zákona č. 142/90 bola pre obce podnetom, aby skôr priamo zadali služby im, ako by mali poskytnúť koncesie v rámci otvorenej súťaže. Čo sa týka konkrétne otázky, či dotknuté opatrenia narúšali alebo hrozili narušením stupňa hospodárskej súťaže existujúceho na trhu, musí sa konštatovať, že sporné opatrenia posilnili konkurenčné postavenie spoločností podľa zákona č. 142/90 oproti všetkým ostatným talianskym alebo zahraničným podnikom pôsobiacim na dotknutom trhu. Ako správne zdôrazňuje Komisia v odôvodnení č. 62 napadnutého rozhodnutia, podniky, ktoré nemajú právnu formu kapitálovej spoločnosti a ktorých väčšinu základného imania nevlastnia územnosprávne celky, sú znevýhodnené v prípade, že sa chcú zúčastniť na verejnom obstarávaní na zadanie poskytovania určitej služby na určitom území. Navyše činnosti spoločností podľa zákona č. 142/90 sa neobmedzujú na odvetvie miestnych služieb vo verejnom záujme. Sporné opatrenie môže preto zjednodušiť rozšírenie uvedených spoločností na iné trhy otvorené hospodárskej súťaži, čím dochádza k skresleniu hospodárskej súťaže aj v iných odvetviach ako miestne služby vo verejnom záujme. V tomto ohľade zo zákona č. 142/90 v zmysle jeho výkladu uskutočneného Corte suprema di cassazione (Najvyšší kasačný súd, Taliansko), rozsudok č. 4989 zo 6. mája 1995, a Consiglio di Stato (Štátna Rada, Taliansko), rozsudok č. 4586 z 3. septembra 2001, vyplýva, že spoločnosti podľa zákona č. 142/90 majú možnosť vykonávať svoju činnosť aj na iných územiach tak v Taliansku, ako aj v zahraničí, ako aj v oblastiach odlišujúcich sa od oblastí poskytovania služieb vo verejnom záujme, ktoré sú uvedené v ich stanovách, ibaže by si takáto ich činnosť vyžadovala značné zdroje a prostriedky a mohlo by to spôsobiť škodu dotknutému územnosprávnemu celku. Z predchádzajúceho vyplýva, že dotknuté opatrenie narúša alebo hrozí narušením hospodárskej súťaže v zmysle článku 87 ods. 1 ES. Čo sa týka podmienky týkajúcej sa vplyvu na obchod medzi členskými štátmi, treba najskôr pripomenúť, že skutočnosť, že spoločnosti podľa zákona č. 142/90 samy pôsobia na vnútroštátnom trhu alebo na svojom území pôvodu, nie je určujúca. Obchod medzi členskými štátmi je totiž dotknutým opatrením ovplyvnený, pokiaľ sú možnosti podnikov so sídlom v iných členských štátoch poskytovať služby na talianskom trhu zmenšené (pozri bod 87 vyššie). Komisia preto v odôvodnení č. 70 napadnutého rozhodnutia oprávnene konštatovala, že dotknuté opatrenie mohlo vytvárať prekážku pre zahraničné podniky, ktoré by chceli pôsobiť v Taliansku alebo tam chceli ponúknuť svoje služby, a teda ovplyvňuje obchod medzi členskými štátmi v zmysle článku 87 ods. 1 ES. Na jednej strane totiž sporné opatrenie spôsobuje ujmu zahraničným podnikom, ktoré sa zúčastňujú verejného obstarávania na miestne koncesie na poskytovanie služieb vo verejnom záujme v Taliansku, pretože podniky príjemcovia spornej schémy môžu ponúknuť výhodnejšie ceny ako ich vnútroštátni konkurenti alebo konkurenti zo Spoločenstva, na ktorých sa táto schéma nevzťahuje. Na druhej strane dotknuté opatrenie robí pre podniky z iných členských štátov menej zaujímavými investície do oblasti miestnych služieb vo verejnom záujme v Taliansku (napríklad prostredníctvom získania väčšinového podielu), pretože nadobudnuté podniky by nemohli získať výhodu (alebo by mohli stratiť výhodu) dotknutého opatrenia z dôvodu povahy ich nových akcionárov (pozri odôvodnenie 69 napadnutého rozhodnutia). Z predchádzajúceho vyplýva, že Komisia sa nedopustila nesprávneho posúdenia, keď sa domnievala, že podmienky týkajúce sa ovplyvnenia obchodu medzi členskými štátmi a skreslenia hospodárskej súťaže boli v prejednávanej veci splnené. Čo sa týka údajného nedostatku odôvodnenia napadnutého rozhodnutia vzhľadom na tieto dve podmienky, treba poznamenať, že Komisia síce stručne, ale jasne uviedla v odôvodneniach č. 62 až 64, 69, 73 a 74 napadnutého rozhodnutia dôvody, pre ktoré sa domnievala, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb by mohlo narúšať hospodársku súťaž a ovplyvňovať obchod medzi členskými štátmi. Okrem toho, ako sa už uviedlo, Komisia nie je povinná preukázať skutočné účinky už poskytnutej pomoci (rozsudok Súdneho dvora zo 14. februára 1990, Francúzsko/Komisia, C-301/87, Zb. s. I-307 , bod 33). Z predchádzajúceho vyplýva, že druhý žalobný dôvod sa musí zamietnuť. O treťom žalobnom dôvode založenom na porušení článku 88 ods. 1 ES z dôvodu kvalifikácie sporných opatrení ako novej pomoci, a teda na porušení procesných predpisov a na nedostatku odôvodnenia Tvrdenia účastníkov konania V rámci tohto žalobného dôvodu žalobkyňa subsidiárne uvádza, že sporné opatrenie je existujúcou pomocou, a teda že Komisia porušila článok 88 ES a článok 1 písm. b) body i) a v) nariadenia č. 659/1999. Tiež sa v tomto ohľade odvoláva na nedostatok odôvodnenia napadnutého rozhodnutia. Žalobný dôvod sa delí na dve časti. V rámci prvej časti sa žalobkyňa domnieva, že ide o existujúcu pomoc v zmysle článku 1 písm. b) bodu v) nariadenia č. 659/1999, keďže dotknuté trhy boli v referenčnom období uzavreté hospodárskej súťaži. Spoločnosti podľa zákona č. 142/90 totiž mohli pôsobiť len na svojom príslušnom území a v režime exkluzivity. Sporné opatrenie by sa teda v každom prípade stalo štátnou pomocou, a to najskôr v dôsledku údajného otvorenia dotknutých odvetví hospodárskej súťaži. V rámci druhej časti založenej na článku 1 písm. b) bode i) nariadenia č. 659/1999 žalobkyňa tvrdí, že monopolné poskytovanie služieb vo verejnom záujme obcami a obecnými podnikmi bolo oslobodené od dane od začiatku minulého storočia. Podľa žalobkyne existovala kontinuita medzi jednak daňovým režimom, ktorého výhody požívali obce a obecné podniky z dôvodu poskytovania miestnych služieb vo verejnom záujme, a jednak trojročným oslobodením od dane z príjmov právnických osôb pre spoločnosti podľa zákona č. 142/90. Obecné podniky a spoločnosti podľa zákona č. 142/90 totiž v podstate predstavovali tie isté subjekty. Komisia si teda nesplnila povinnosť preukázať, že nové opatrenie ovplyvnilo „pôvodný režim v jeho podstate“, čo predstavuje základnú podmienku na to, aby sa existujúca pomoc kvalifikovala ako nová pomoc v zmysle rozsudku Súdu prvého stupňa z 30. apríla 2002, Government of Gibraltar/Komisia (T-195/01 a T-207/01, Zb. s. II-2309). Sporné daňové výhody neboli zmenené a kategória príjemcov sa nerozšírila. Dočasnú cezúru, ktorú Komisia vkladá medzi režim obecných podnikov a režim spoločností podľa zákona č. 142/90, nemožno prijať, pretože obecné podniky požívali výhody pôvodného daňového režimu až do svojej transformácie na spoločnosti podľa zákona č. 142/90, ku ktorej došlo až pri zavedení nového daňového režimu. Preto spoločnosti podľa zákona č. 142/90 v rokoch 1990 až 1993 nikdy nepodliehali dani z príjmov. Žalobkyňa sa domnieva, že odôvodnenie Komisie si protirečí v tom, že najskôr pripúšťa existenciu hospodárskej a vecnej totožnosti medzi spoločnosťami podľa zákona č. 142/90 a pôvodnými obecnými podnikmi na účely oslobodenia od poplatkov z prevodu a následne popiera túto totožnosť v rámci analýzy trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb. Podľa žalobkyne sa ani znenie článku 22 ods. 3 zákona č. 142/90, ani vnútroštátna judikatúra citovaná Komisiou neuberajú smerom rozlišovania z vecného a územného hľadiska medzi spoločnosťami podľa zákona č. 142/90 a obecnými alebo osobitnými podnikmi. Vedľajší účastníci sa pripájajú k stanovisku a argumentácii žalobkyne. Komisia sa domnieva, že tento žalobný dôvod sa musí zamietnuť. Posúdenie Súdom prvého stupňa Vo svojom rozsudku z 9. augusta 1994, Namur — Les assurances du crédit ( C-44/93, Zb. s. I-3829 ), Súdny dvor rozhodol, že z obsahu i účelu ustanovení článku 88 ES vyplýva, že za existujúcu pomoc v zmysle odseku 1 tohto článku sa musí považovať pomoc, ktorá existovala predtým, ako Zmluva ES nadobudla účinnosť, a tiež taká pomoc, ktorú bolo možné pravidelne poskytnúť za podmienok stanovených v článku 88 ods. 3 ES, vrátane tých podmienok, ktoré vyplývajú z výkladu tohto článku uskutočneného Súdnym dvorom v rozsudku z 11. decembra 1973, Lorenz (120/73, Zb. s. 1471, body 4 až 6), kým za novú pomoc, ktorá podlieha povinnosti oznámenia upravenej v tomto ustanovení, sa musia považovať opatrenia, ktoré smerujú k zavedeniu alebo zmene pomoci, pričom zmeny sa môžu týkať buď existujúcej pomoci, alebo pôvodných návrhov pomoci oznámených Komisii. Čo sa týka existujúcej pomoci, článok 1 písm. b) nariadenia č. 659/1999 prebral a potvrdil pravidlá stanovené judikatúrou. Podľa tohto ustanovenia je existujúcou pomocou: i) akákoľvek pomoc, ktorá existovala pred nadobudnutím účinnosti Zmluvy v príslušných členských štátoch; ii) autorizovaná pomoc, to znamená schémy pomoci a individuálnu pomoc, ktoré boli schválené Komisiou alebo Radou; iii) akákoľvek pomoc, ktorá môže byť považovaná za schválenú, ak Komisia neprijme rozhodnutie v lehote dvoch mesiacov, ktorá v zásade začína plynúť odo dňa nasledujúceho po doručení úplného oznámenia a ktorú má k dispozícii na vykonanie predbežného skúmania; iv) akákoľvek pomoc, v súvislosti s ktorou uplynula premlčacia lehota desiatich rokov na vymáhanie pomoci; v) pomoc, ktorá sa považuje za existujúcu pomoc, pretože možno stanoviť, že v čase, keď nadobudla účinnosť, nepredstavovala pomoc, a následne sa stala pomocou v dôsledku vývoja spoločného trhu a bez toho, aby ju členský štát upravoval. Pokiaľ sa určité opatrenia stanú pomocou po liberalizácii činnosti podľa práva Spoločenstva, tieto opatrenia sa nebudú považovať za existujúcu pomoc po dátume stanovenom pre liberalizáciu. Ďalej sa na základe článku 1 písm. c) uvedeného nariadenia musí každá zmena existujúcej pomoci považovať za novú pomoc. Opatrenia, ktorých cieľom bolo zavedenie alebo zmena pomoci, predstavujú v podstate novú pomoc. Najmä vtedy, keď zmena ovplyvňuje pôvodnú schému z hľadiska samotnej jej podstaty, táto schéma sa zmení na novú schému pomoci. O podstatnej zmene však nemožno hovoriť vtedy, ak nový prvok možno zjavne odčleniť od pôvodnej schémy pomoci (rozsudok Government of Gibraltar, už citovaný v bode 107 vyššie, body 109 až 111). V prejednávanej veci je nesporné, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb nespadá do druhej, tretej a štvrtej situácie uvedenej v článku 1 písm. b) nariadenia č. 659/1999, čo by umožnilo považovať opatrenie pomoci za existujúcu pomoc. Navyše sa žalobkyňa na tieto situácie neodvolávala. Súd prvého stupňa považuje za vhodné preskúmať najskôr druhú časť tohto žalobného dôvodu. Čo sa týka prvej zo situácií uvedených v článku 1 písm. b) nariadenia č. 659/1999, treba najskôr konštatovať, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb sa zaviedlo zákonným dekrétom č. 331/93 a zákonom č. 549/95. V roku 1990, keď zákon č. 142/90 priniesol reformu organizačných právnych nástrojov poskytnutých k dispozícii obciam na účely správy miestnych služieb vo verejnom záujme vrátane možnosti založenia spoločností s obmedzeným ručením s väčšinovou kapitálovou účasťou verejnoprávnych subjektov, nestanovilo sa pre tieto spoločnosti žiadne oslobodenie od daní z príjmov. Každá spoločnosť podľa zákona č. 142/90 vytvorená od roku 1990 do 30. augusta 1993, dňa nadobudnutia účinnosti článku 66 zákonného dekrétu č. 331/93, podliehala dani z príjmov. V dôsledku toho, ako správne uviedla Komisia v odôvodnení č. 91 napadnutého rozhodnutia, na účely rozšírenia daňového režimu uplatňujúceho sa na miestne územnosprávne celky na spoločnosti podľa zákona č. 142/90, musel taliansky zákonodarca prijať novú právnu úpravu, a to viacero desaťročí po nadobudnutí účinnosti Zmluvy ES. Okrem toho, ak by sa aj pripustilo, že oslobodenie obecných podnikov od daní sa zaviedlo pred nadobudnutím účinnosti Zmluvy ES a že ostalo v platnosti až do roku 1995, pravdou tiež ostáva, že spoločnosti podľa zákona č. 142/90 sa podstatne líšia od obecných podnikov. Rozšírenie daňových výhod, ktoré sa uplatňovali na obecné a osobitné podniky, na novú kategóriu príjemcov, ktorými sú spoločnosti podľa zákona č. 142/90, predstavuje zmenu, ktorá je oddeliteľná od pôvodného režimu. Ako sa totiž uvádza v rozsudku Consiglio di Stato č. 4586 z 3. septembra 2001, existujú právne odlišnosti medzi spoločnosťami podľa zákona č. 142/90 a obecnými podnikmi, a to najmä z toho dôvodu, že prvé nepodliehajú prísnym teritoriálnym obmedzeniam, ktoré sú uložené tým druhým, a tiež to, že oblasť činnosti prvých je podstatne širšia. Ako sa už zdôraznilo v bode 94 vyššie, podniky podľa zákona č. 142/90 majú možnosť konať mimo referenčného územia tak v Taliansku, ako aj v zahraničí, a tiež v iných oblastiach ako oblasti služieb vo verejnom záujme, ktoré sú uvedené v ich stanovách, ibaže by si takáto ich činnosť vyžadovala značné zdroje a prostriedky a mohlo by to spôsobiť škodu dotknutému územnosprávnemu celku. V dôsledku toho, ako vysvetľuje Komisia v odôvodnení č. 92 napadnutého rozhodnutia, hoci spoločnosti podľa zákona č. 142/90 vstúpili do práv a povinností obecných podnikov, právna úprava, ktorá určuje ich vecnú a geografickú oblasť činnosti, sa podstatne zmenila. Preto je nutné dospieť k záveru, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb zavedené ustanovením článku 3 ods. 70 zákona č. 549/95 v spojení s článkom 66 ods. 14 zákonného dekrétu č. 331/93 nespadá pod článok 1 písm. b) bod i) nariadenia č. 659/1999. Čo sa týka prvej časti tohto žalobného dôvodu založenej na článku 1 písm. b) bode v) nariadenia č. 659/1999, treba uviesť, že toto ustanovenie sa môže uplatniť len na opatrenia, ktoré v čase ich vykonania neboli štátnou pomocou. V tomto ohľade stačí konštatovať, ako to vysvetľuje Komisia v odôvodneniach č. 83 až 85 napadnutého rozhodnutia, že predmetné opatrenie sa zaviedlo v okamihu, keď trhy boli v každom prípade otvorené hospodárskej súťaži, hoci veľmi pravdepodobne na rôznych úrovniach. Preto sa treba domnievať, že trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb nespadá pod článok 1 písm. b) bod v) nariadenia č. 659/1999. Tento záver nespochybňuje ani tvrdenie žalobkyne, podľa ktorého bola výroba energie liberalizovaná až v roku 1999. Treba totiž pripomenúť, že v prejednávanej veci ide o schému pomoci týkajúcu sa osobitnej kategórie podnikov, ktorá zahŕňa viacero odvetví. Z tohto dôvodu nemožno od Komisie vyžadovať, aby uskutočnila preskúmanie po jednotlivých odvetviach. To nevylučuje možnosť, aby sa určité osobitné prípady posudzovali ako existujúca pomoc. To je tiež dôvodom, pre ktorý Komisia v napadnutom rozhodnutí zohľadnila túto možnosť (odôvodnenie č. 85 napadnutého rozhodnutia). Z tohto dôvodu nemožno dospieť k záveru o existencii nedostatku odôvodnenia. Nakoniec čo sa týka údajného rozporu medzi preskúmaním oslobodenia od poplatkov z prevodu a preskúmaním trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb, a teda že obecné podniky a spoločnosti podľa zákona č. 142/90 sa považujú či nepovažujú za hospodársky a vecne odlišné subjekty, treba poukázať, že Komisia v napadnutom rozhodnutí, vychádzajúc z informácie poskytnutej talianskou vládou, uviedla, že sa domnievala, že prvé oslobodenie bolo odôvodnené všeobecnou povahou a štruktúrou dotknutého systému. Bez nevyhnutnosti vyjadriť sa k dôvodnosti tohto posúdenia treba zdôrazniť, že to, že Komisia sa prípadne dopustila nesprávneho posúdenia v súvislosti s oslobodením od poplatkov z prevodu, neznamená, že treba zrušiť ďalšiu časť napadnutého rozhodnutia. Vzhľadom na uvedené treba tretí žalobný dôvod zamietnuť. O štvrtom žalobnom dôvode založenom na porušení článku 87 ods. 3 písm. c) ES a na nedostatku odôvodnenia Tvrdenia účastníkov konania V rámci tohto žalobného dôvodu žalobkyňa tvrdí, že Komisia sa dopustila nesprávneho právneho posúdenia tým, že vylúčila, že sporné opatrenie bolo štátnou pomocou zlučiteľnou so spoločným trhom na základe článku 87 ods. 3 písm. c) ES. Zlučiteľnosť sporného opatrenia so spoločným trhom na základe tohto ustanovenia vyplýva podľa žalobkyne z toho, že umožnila reštrukturalizáciu obecných podnikov a prechod na trh otvorený hospodárskej súťaži. Komisia teda prejednávanú vec v napadnutom rozhodnutí posúdila nesprávne. Okrem toho analýza, ktorú Komisia uskutočnila v napadnutom rozhodnutí, si odporuje v tom, že nepovažovala za relevantné precedensy, ktoré pripomenuli podniky zúčastňujúce sa správneho konania, ako rozhodnutie Komisie z 10. novembra 1999 o prechodných ustanoveniach týkajúcich sa zrušenia oslobodenia od dane z príjmu právnických osôb pre obecné dopravné podniky [ neoficiálny preklad ] ( Ú. v. ES C 379, s. 11 ) a rozhodnutie 2000/410/ES z 22. decembra 1999 o schéme pomoci, ktorú Francúzsko zamýšľa vykonať v prospech francúzskeho prístavného odvetvia [ neoficiálny preklad ] ( Ú. v. ES L 155, 2000, s. 52 ). Daňové opatrenia dotknuté v týchto dvoch rozhodnutiach slúžili, tak ako v prejednávanej veci, na zabezpečenie prechodu z monopolného systému na liberalizovaný systém. Žalobkyňa tvrdí, že bez prijatia sporného opatrenia by sa nikdy neuskutočnila transformácia obecných podnikov na kapitálové spoločnosti. Toto opatrenie bolo nevyhnutné pre podporu otvorenia oblasti miestnych služieb vo verejnom záujme hospodárskej súťaži, pričom sa súčasne zaručila transparentnosť finančných vzťahov medzi verejnými orgánmi a dodávateľmi služieb. Sporné opatrenie bolo odpoveďou na základnú požiadavku zabezpečenia prechodného obdobia na reštrukturalizáciu týchto podnikov bez súčasného ohrozenia pokračovania v poskytovaní služieb vo verejnom záujme. Žalobkyňa sa aj v tomto ohľade odvoláva na nedostatok odôvodnenia. Vedľajší účastníci konania sa pripájajú k stanovisku a argumentácii žalobkyne. Komisia sa domnieva, že tento žalobný dôvod je neúčinný. Sporné opatrenie sa totiž vyhlásilo za nezlučiteľné so spoločným trhom, pretože porušuje článok 43 ES, čo žalobkyňa nespochybňuje. Subsidiárne Komisia spochybňuje dôvodnosť tohto žalobného dôvodu. Posúdenie Súdom prvého stupňa Najskôr treba pripomenúť, že Komisia v oblasti článku 87 ods. 3 ES disponuje širokou mierou voľnej úvahy (rozsudok Súdneho dvora z 24. februára 1987 Deufil/Komisia, 310/85 Zb. s. 901, bod 18). Preskúmanie súdom Spoločenstva sa musí obmedziť na overenie dodržania procesných predpisov a povinnosti odôvodnenia, ako aj vecnej presnosti zistených skutkových okolností, absencie zjavne nesprávneho posúdenia a zneužitia právomoci. Podľa ustálenej judikatúry na to, aby bola pomoc podnikom v ťažkostiach vyhlásená za zlučiteľnú so spoločným trhom podľa článku 87 ods. 3 písm. c) ES, musí byť viazaná na súvislý reštrukturalizačný plán, ktorý musí byť predložený Komisii so všetkými nevyhnutnými podrobnosťami (rozsudok Súdneho dvora z 22. marca 2001, Francúzsko/Komisia, C-17/99, Zb. s. I-2481 , bod 45). V prejednávanej veci z odôvodnenia napadnutého rozhodnutia vyplýva, že Komisia overila, či bolo možné pomoc posúdiť ako zlučiteľnú so spoločným trhom na základe článku 87 ods. 3 písm. c) ES najskôr vzhľadom na usmernenia Spoločenstva týkajúce sa štátnej pomoci na záchranu a reštrukturalizáciu podnikov v ťažkostiach [ neoficiálny preklad ] ( Ú. v. ES C 288, 1999, s. 2 ) a následne nezávisle od týchto usmernení. V tomto ohľade uviedla dôvody, pre ktoré dospela k negatívnemu záveru (odôvodnenia č. 97 a nasledujúce napadnutého rozhodnutia). Ďalej zo spisu jasne vyplýva, že podmienky vyžadované na to, aby trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb spadalo pod výnimku stanovenú v článku 87 ods. 3 písm. c) ES, neboli splnené. Trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb nemalo za cieľ opätovné zabezpečenie rentability príjemcov a nebolo vyhradené podnikom v ťažkostiach. Ak by sa aj predpokladalo, že išlo o takýto prípad, nebol predložený nijaký reštrukturalizačný plán, ani nijaké opatrenie s cieľom kompenzovať skreslenia hospodárskej súťaže súvisiace s poskytnutím predmetnej pomoci. Podľa judikatúry však na to, aby bola pomoc podnikom v ťažkostiach vyhlásená za zlučiteľnú so spoločným trhom podľa článku 87 ods. 3 písm. c) ES, musí byť viazaná na súvislý reštrukturalizačný plán, ktorý musí byť predložený Komisii so všetkými nevyhnutnými podrobnosťami (rozsudok Súdneho dvora z 22. marca 2001, Francúzsko/Komisia, C-17/99, Zb. s. I-2481 , bod 45). Čo sa týka tvrdenia, podľa ktorého sporné opatrenie zjednodušilo prechod z hospodárstva v rámci monopolistického trhu na hospodárstvo v rámci trhu otvoreného hospodárskej súťaži, treba uviesť, že žalobkyňa nepreukazuje ako sporné opatrenie zintenzívnilo hospodársku súťaž. Ako sa už totiž uviedlo, dotknuté trhy boli už charakterizované určitým stupňom hospodárskej súťaže a sporné opatrenie teda mohlo narúšať hospodársku súťaž. Čo sa týka údajnej protichodnosti medzi prístupom v prejednávanej veci a prístupom v iných rozhodnutiach Komisie, treba zdôrazniť, že z dvoch rozhodnutí, na ktoré žalobkyňa odkazuje, vyplýva, že predmetné situácie nie sú porovnateľné so situáciou v tejto veci. Čo sa týka rozhodnutia z 10. novembra 1999, ako to správne uvádza Komisia, príjemcom daňového oslobodenia v uvedenej veci sa zakázalo zúčastniť sa na verejných obstarávaniach mimo ich referenčného územia až do otvorenia ich vlastných domácich trhov. Čo sa týka rozhodnutia 2000/410, poskytnutie predmetnej pomoci v uvedenom prípade podliehalo uskutočneniu investície s cieľom prevodu a výmeny existujúceho vybavenia. V dôsledku toho je potrebné zamietnuť štvrtý žalobný dôvod. O piatom žalobnom dôvode založenom na protiprávnosti príkazu na vymáhanie a porušení zásad ochrany legitímnej dôvery a proporcionality V rámci tohto žalobného dôvodu sa žalobkyňa odvoláva na protiprávnosť príkazu adresovaného Talianskej republike, aby od príjemcov vymáhala pomoc poskytnutú na základe schém vyhlásených za nezlučiteľné so spoločným trhom, ako aj na porušenie zásad ochrany legitímnej dôvery a proporcionality. Tento žalobný dôvod sa delí na dve časti. Tvrdenia účastníkov konania — O prvej časti založenej na protiprávnosti príkazu na vymáhanie vzhľadom na abstraktné posúdenie sporného opatrenia Podľa žalobkyne článok 3 napadnutého rozhodnutia Talianskej republike ukladá, aby vymáhala všetku pomoc, ktorá sa poskytla spoločnostiam podľa zákona č. 142/90, hoci samotná Komisia uznala možnosť, že niektoré pomoci, ktoré však neoznačila, nemusia byť nezlučiteľné so spoločným trhom. Talianska republika je teda podľa žalobkyne povinná uskutočniť veľmi komplexnú vecnú analýzu, pričom voľná úvaha na ňu potrebná značne presahuje jej právomoci, čo ju vystavuje riziku, že pristúpi k vymáhaniu takých opatrení, ktoré nepredstavujú pomoc, alebo sú existujúcou pomocou, alebo prípadne pomocou, ktorá by mohla byť zlučiteľná alebo vyhlásená za zlučiteľnú neskorším rozhodnutím Komisie. Podľa žalobkyne vzhľadom na absenciu procesného rámca, ktorý by sprevádzal príkaz Komisie na vymáhanie, by Komisia mala buď samotná podrobne preskúmať rôzne prípady, na ktoré by sa skutočne mohol vydať príkaz na vymáhanie, alebo sa obmedziť na abstraktné posúdenie schémy pomoci. V takomto prípade by sa mala vzdať príkazu na vymáhanie poskytnutej pomoci. Žalobkyňa poukazuje na protichodnosť v rámci tvrdení Komisie medzi možnosťou vnútroštátnych orgánov považovať individuálne pomoci za zlučiteľné so spoločným trhom (odôvodnenie č. 126 napadnutého rozhodnutia) a tvrdením o výlučnej právomoci Komisie pri posúdení zlučiteľnosti štátnej pomoci so spoločným trhom. Nespochybňuje odkaz na rozsudok Taliansko/Komisia, už citovaný v bode 64 vyššie, tvrdí však, že treba stanoviť okamih, v ktorom sa musí uskutočniť konkrétna analýza jednotlivých prípadov: týmto okamihom by mal byť okamih prijatia rozhodnutia Komisiou. Žalobkyňa okrem toho tvrdí, že judikatúra citovaná Komisiou sa týka len prípadov, v ktorých bolo nemožné, na rozdiel od prejednávanej veci, rozlišovať medzi spornými pomocami podľa rôznych individuálnych situácií ich príjemcov. Súdny dvor v dvoch rozsudkoch výslovne sankcionoval Komisiu za to, že nerozlišovala medzi skúmanými pomocami v závislosti od skutkových okolností (rozsudky z 26. septembra 2002, Španielsko/Komisia, C-351/98, Zb. s. I-8031 , a z 13. februára 2003, Španielsko/Komisia, C-409/00, Zb. s. I-1487 ). Vedľajší účastníci konania sa pripájajú k stanovisku a argumentácii žalobkyne. Komisia namieta proti všetkým tvrdenia podaným žalobkyňou. — O druhej časti žalobného dôvodu založeného na porušení zásad ochrany legitímnej dôvery a proporcionality Žalobkyňa tvrdí, že príkaz na vymáhanie uvedený v článku 3 napadnutého rozhodnutia je neplatný, pretože Komisia porušila všeobecné zásady ochrany legitímnej dôvery a proporcionality. Domnieva sa, že mnohé faktory prispeli k tomu, aby si vytvorila skutočnú dôveru v zákonnosť sporného opatrenia, a to konkrétne presvedčenie, že existuje totožnosť medzi dvoma po sebe nasledujúcimi daňovými režimami, správanie talianskych orgánov a nakoniec správanie Komisie v tom zmysle, že konanie vo veci formálneho zisťovania začala až štyri roky po prijatí sporného opatrenia a že v priebehu tohto konania ani neodpovedala na tvrdenia žalobkyne, ani počas troch rokov prešetrovania nepoužila svoju právomoc uložiť príkaz, ktorú je poskytujú články 10 a 11 nariadenia č. 659/1999. V každom prípade z dôvodu prijatia trojročného oslobodenia od dane z príjmov právnických osôb talianskym zákonodarcom žalobkyňa nemohla platiť daň z prímu právnických osôb za obdobie rokov 1997 až 1999, keďže podnik nemôže platiť dane, ktoré nie sú stanovené vnútroštátnou právnou úpravou. Nakoniec žalobkyňa uvádza, že z dôvodu podstatnej zmeny trhových podmienok a situácie podnikov vymáhaním pomoci nie je možné obnoviť situáciu quo ante , a preto nie je odôvodnené. Okrem toho trojročné oslobodenie od dane z príjmov právnických osôb neposkytlo výhodu spoločnostiam podľa zákona č. 142/90, ale obciam, ktoré sú ich akcionármi. Vedľajší účastníci konania sa v súvislosti s touto časťou žalobného dôvodu pripájajú k stanovisku a argumentácii žalobkyne. Komisia namieta proti všetkým tvrdeniam uvádzaným žalobkyňou. Posúdenie Súdom prvého stupňa Ako sa pripomína v bode 62 vyššie, z ustálenej judikatúry vyplýva, že Komisia sa môže v rámci schémy pomoci obmedziť na analýzu vlastností schémy. Z judikatúry tiež vyplýva, že negatívne rozhodnutie týkajúce sa schémy pomoci nemusí obsahovať analýzu pomocí poskytnutých na základe tejto schémy v jednotlivých prípadoch. Individuálnu situáciu každého z dotknutých podnikov je nutné overiť až na úrovni vymáhania pomoci (rozsudok Taliansko/Komisia, už citovaný v bode 64 vyššie, bod 91). Ďalej treba pripomenúť, že podľa ustálenej judikatúry odstránenie protiprávnej pomoci prostredníctvom jej vymáhania, ako aj súvisiacich úrokov je logickým dôsledkom vyhlásenia jej nezlučiteľnosti so spoločným trhom (rozsudky Súdneho dvora Tubemeuse, už citovaný v bode 86 vyššie, bod 66; zo 14. januára 1997, Španielsko/Komisia, C-169/95, Zb. s. I-135 , bod 47, a z 29. júna 2004, Komisia/Rada, C-110/02, Zb. s. I-6333 , bod 41). V tomto ohľade treba tiež zdôrazniť, že táto judikatúra sa uplatňuje tak na individuálnu pomoc, ako aj na pomoc poskytnutú v rámci schémy pomoci. Všeobecná a abstraktná analýza schémy pomoci však v individuálnom prípade nevylučuje, že suma poskytnutá na základe tejto schémy sa vymaní zo zákazu stanoveného v článku 87 ods. 1 ES napríklad preto, lebo individuálne poskytnutie pomoci spadá pod pravidlá de minimis . Táto úvaha vysvetľuje výhrady uvedené v odôvodneniach č. 72, 85 a 126 napadnutého rozhodnutia. Úloha vnútroštátnych orgánov sa v prípade, ak Komisia vydá rozhodnutie o vyhlásení pomoci za nezlučiteľnú so spoločným trhom, obmedzuje na vykonanie tohto rozhodnutia, pričom tieto orgány v tomto ohľade nedisponujú žiadnou voľnou úvahou (rozsudok Súdneho dvora z 22. marca 1977, Steinicke & Weinlig, 78/76, Zb. s. 595, bod 10). To však nebráni tomu, aby vnútroštátne orgány pri výkone uvedeného rozhodnutia zohľadnili uvedené výhrady. Preto na rozdiel od toho, čo tvrdí žalobkyňa, Komisia ukladá len povinnosť vymáhať pomoc v zmysle článku 87 ES, a nie povinnosť vymáhať sumy, ktoré síce boli vyplatené v rámci spornej schémy, ale nie sú pomocou, alebo sú existujúcou pomocou, alebo sú pomocou zlučiteľnou so spoločným trhom na základe nariadenia o skupinových výnimkách alebo iného rozhodnutia Komisie. Čo sa týka údajnej protiprávnosti napadnutého rozhodnutia z dôvodu, že Talianska republika je povinná stanoviť, ktoré konkrétne opatrenia sú pomocou, treba uviesť, že takáto analýza sa v danom prípade uskutoční v rámci dialógu s Komisiou podľa článku 10 ES. Okrem toho má pojem pomoc právnu povahu a musí sa vykladať na základe objektívnych skutočností. Navyše vnútroštátny súd je oprávnený vykladať pojmy pomoc a existujúca pomoc a môže rozhodnúť o jednotlivých osobitostiach konkrétnych prípadov ich uplatnenia, prípadne predložiť Súdnemu dvoru prejudiciálnu otázku. Okrem toho pripustiť tézu žalobkyne, podľa ktorej nemôže abstraktné posúdenie schémy pomoci bez podrobného preskúmania jednotlivých prípadov jej uplatnenia viesť k príkazu na vymáhanie, by znamenalo systematické vylúčenie možnosti vymáhať protiprávne vyplatenú pomoc, a teda zbaviť články 87 ES a 88 ES ich zmyslu. V takomto prípade by sa Komisii ako jedinému orgánu oprávnenému posudzovať zlučiteľnosť pomoci so spoločným trhom znemožnilo preskúmať mnohé prípady uplatnenia schém pomoci. Čo sa týka výhrady založenej na porušení zásady ochrany legitímnej dôvery, treba pripomenúť, že podniky príjemcovia pomoci v zásade môžu mať legitímnu dôveru v oprávnenosť určitej pomoci len vtedy, ak sa pri poskytnutí tejto pomoci rešpektovalo konanie podľa článku 88 ES. Obozretný hospodársky subjekt musí byť totiž normálne schopný uistiť sa, že toto konanie bolo rešpektované (rozsudok Súdneho dvora zo 14. januára 1997, Španielsko/Komisia, už citovaný v bode 159 vyššie, bod 51). V každom prípade nemožno vylúčiť, že za výnimočných okolností by príjemca protiprávnej pomoci mohol legitímne založiť svoju dôveru na jej oprávnenosti (rozsudok Súdneho dvora z 20. septembra 1990, Komisia/Nemecko, C-5/89, Zb. s. I-3437 , bod 16). V prejednávanej veci však sporná schéma pomoci nebola v rozpore s článkom 88 ES oznámená Komisii a žalobkyňa neuvádza žiadnu výnimočnú okolnosť, ktorá by mohla odôvodňovať uvádzanú legitímnu dôveru. Osobitne tvrdenie o presvedčení, že existuje totožnosť medzi dvoma po sebe nasledujúcimi daňovými režimami, musí Súd prvého stupňa zamietnuť ako nedôvodné (pozri bod 123 vyššie), a v žiadnom prípade nie je výnimočnou okolnosťou odôvodňujúcou nevymáhanie spornej pomoci. Ďalej všetka zjavná nečinnosť Komisie, ktorá v prejednávanej veci nebola preukázaná, je irelevantná, pretože schéma pomoci Komisii nebola oznámená (rozsudok Súdneho dvora z 11. novembra 2004, Demesa a Territorio Histórico de Álava/Komisia, C-183/02 P a C-187/02 P, Zb. s. I-10609, bod 52). Nakoniec čo sa týka tvrdenia vzťahujúceho sa na články 10 a 11 nariadenia č. 659/1999, treba konštatovať, že Komisia nie je povinná dotknutému členskému štátu automaticky prikázať, aby prerušil vyplácanie neoznámenej pomoci. Zo všetkého, čo bolo uvedené, vyplýva, že priaty žalobný dôvod sa tiež musí zamietnuť. Vzhľadom na všetky predchádzajúce úvahy je potrebné žalobu zamietnuť. O trovách Podľa článku 87 ods. 2 rokovacieho poriadku účastník konania, ktorý vo veci nemal úspech, je povinný nahradiť trovy konania, ak to bolo v tomto zmysle navrhnuté. Keďže žalobkyňa nemala vo veci úspech, je opodstatnené zaviazať ju na náhradu trov konania v súlade s návrhmi Komisie. Podľa článku 87 ods. 4 tretieho odseku rokovacieho poriadku vedľajší účastníci konania znášajú vlastné trovy konania. Z týchto dôvodov SÚD PRVÉHO STUPŇA (ôsma rozšírená komora) rozhodol a vyhlásil: 1. Žaloba sa odmieta ako neprípustná v rozsahu, v ktorom sa týka úverov poskytovaných Cassa Depositi e Prestiti. 2. V zostávajúcej časti sa žaloba zamieta ako nedôvodná. 3. ACEA SpA znáša vlastné trovy konania a je povinná nahradiť trovy konania vynaložené Komisiou. 4. ACSM Como SpA a AEM — Azienda Energetica Metropolitana Torino SpA znášajú vlastné trovy konania. Martins Ribeiro Šváby Papasavvas Wahl Dittrich Rozsudok bol vyhlásený na verejnom pojednávaní v Luxemburgu 11. júna 2009. Podpisy ( *1 ) Jazyk konania: taliančina.

62005TJ0319

mt

Il-kuntest ġuridiku Ftehim bejn il-Komunità Ewropea u l-Konfederazzjoni Svizzera dwar it-Trasport bl-Ajru Il-Ftehim bejn il-Komunità Ewropea u l-Konfederazzjoni Svizzera dwar it-Trasport bl-Ajru, iffirmat fil-21 ta’ Ġunju 1999 fil-Lussemburgu (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 11, Vol. 41, p. 94, iktar ’il quddiem il-“Ftehim”), approvat f’isem il-Komunità permezz tad-Deċiżjoni 2002/309/KE, Euratom tal-Kunsill u tal-Kummissjoni dwar il-ftehim dwar kooperazzjoni xjentifika u teknoloġika, tal-4 ta’ April 2002, dwar il-konklużjoni tas-seba’ Ftehim mal-Konfederazzjoni Svizzera (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 11, Vol. 41 p. 89), jipprovdi fl-Artikoli 1 sa 3, 17, 18, 20 u 21, dan li ġej: “KAPITOLU 1 Għanijiet Artikolu 1 1. Dan il-Ftehim jiddikjara regoli għall-Partijiet Kontraenti fil-qasam ta’ l-avjazzjoni ċivili. Dawn id-disposizzjonijiet huma mingħajr preġudizzju għal dawk preżenti fit-Trattat KE u b’mod partikolari għall-kompetenzi Komunitarji eżistenti taħt ir-regoli dawr [dwar] il-kompetizzjoni u r-regolamenti li japplikaw tali regoli, kif ukoll taħt il-leġislazzjoni Komunitarja rilevanti kollha elenkata fl-Anness ta’ dan il-Ftehim. 2. Għal dan il-għan, id-disposizzjonijiet stabbiliti f’dan il-Ftehim kif ukoll fir-regolamenti u d-direttivi speċifikati fl-Anness għandhom japplikaw taħt il-kondizzjoni iddikjarati hawnhekk. Sa fejn huma identiċi fis-sustanza għar-regoli korrispondenti tat-Trattat KE u għall-atti adottati fl-applikazzjoni ta’ dak it-Trattat, dawk id-disposizzjonijiet għandhom, fl-implimentazzjoni u fl-applikazzjoni tagħhom, jiġu interpretati konformament mad-deċiżjonijiet u s-sentenzi relevanti tal-Qorti tal-Ġustizzja u tal-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej mogħtija qabel id-data ta’ l-iffirmar ta’ dan il-Ftehim. Id-deċiżjonijiet u s-sentenzi mogħtija wara d-data ta’ l-iffirmar ta’ dan il-Ftehim għandhom ikunu kkomunikati lill-Isvizzera. Fuq talba ta’ xi waħda mill-Partijiet Kontraenti, l-implikazzjonijiet ta’ tali deċiżjonijiet u sentenzi ta’ l-aħħar għandhom ikunu determinati mill-Kumitat Konġunt sabiex jiġi żgurat il-funzjonament xieraq ta’ dan il-Ftehim. Artikolu 2 Id-disposizzjonijiet ta’ dan il-Ftehim u l-Anness tiegħu għandhom japplikaw sakemm jolqtu t-trasport bl-ajru jew materji li huma direttament relatati mat-trasport bl-ajru hekk kif imsemmija fl-Anness ta’ dan il-Ftehim. KAPITOLU 2 Disposizzjonijiet Ġenerali Artikolu 3 Fl-ambitu ta’ dan il-Ftehim, u mingħajr preġudizzju għal xi disposizzjoni speċjali li jkun hemm f’dak ir-rigward, kull diskriminazzjoni fuq il-bażi ta’ nazzjonalità għandha tkun ipprojbita. […] KAPITOLU 4 Infurzar tal-Ftehim Artikolu 17 Il-Partijiet Kontraenti għandhom jieħdu l-miżuri kollha xierqa, ġenerali jew partikolari, sabiex jiżguraw it-twettieq ta’ l-obbligazzjonijiet li jirriżultaw minn dan il-Ftehim u għandhom jieqfu milli jieħdu xi miżura li tista’ tipperikola l-ksib ta’ l-għanijiet ta’ dan il-Ftehim. Artikolu 18 1. Mingħajr preġudizzju għall-paragrafu 2 u għad-disposizzjonijiet tal-Kapitolu 2, kull Parti Kontraenti għandha tkun responsabbli għall-infurzar proprju ta’ dan l-Ftehim fit-territorju proprju tagħha u, b’mod partikolari, tar-regolamenti u tad-direttivi elenkati fl-Anness. 2. Fil-każijiet li jistgħu jolqtu servizzi bl-ajru li jridu jiġu awtorizzati taħt il-Kapitolu 3, l-istituzjonijiet Komunitarji għandom igawdu l-poteri mogħtija lilhom taħt id-disposizzjonijiet tar-regolamenti u tad-direttivi li l-applikazzjoni tagħhom hija espressament ikkonfermata fl-Anness. Madankollu, fil-każijiet fejn l-Isvizzera ħadet jew tikkunsidra li tieħu miżuri ta’ natura ambjentali taħt jew l-Artikolu 8(2) jew 9 tar-Regolament tal-Kunsill (KEE) Nru 2408/92, il-Kumitat Konġunt, fuq talba ta’ waħda mill-Partijiet Kontraenti, għandu jiddeċiedi jekk dawk il-miżuri humiex konformi ma’ dan il-Ftehim. […] Artikolu 20 Kull mistoqsija dwar il-validità ta’ deċiżjoni ta’ l-istituzzjonijiet Komunitarji meħuda fuq il-bażi tal-kompetenzi tagħhom taħt dan il-Ftehim, għandha tkun esklussivament ta’ kompetenza tal-Qorti tal-Ġustizzja tal-Komunitajiet Ewropej. KAPITOLU 5 Il-Kumitat Konġunt Artikolu 21 1. Qiegħed jiġi hawnhekk stabbilit Kumitat magħmul mir-rappreżentanti tal-Partijiet Kontraenti, li għandu jkun magħruf bħala l-“Kumitat Konġunt dwar it-Trasport bl-Ajru Komunità/Svizzera” (hawnhekk iżjed ’il quddiem msejjaħ il-Kumitat Konġunt), li għandu jkun responsabbli mill-amministrazzjoni ta’ dan il-Ftehim u għandu jiżgura l-implimentazzjoni proprja tiegħu. Għal dan il-għan għandu jagħmel rakkomandazzjonijiet u jieħu deċiżjonijiet fil-każijiet previsti minn dan il-Ftehim. Id-deċiżjonijiet tal-Kumitat Konġunt għandhom jitwettqu fis-seħħ mill-Partijiet Kontraenti skond ir-regoli proprji tagħhom. Il-Kumitat Konġunt għandu jieħu azzjoni bi ftehim reċiproku. […]” L-Anness tal-Ftehim jipprovdi, b’mod partikolari, li kulfejn l-atti speċifikati fih ikun fihom referenza għall-Istati Membri tal-Komunità Ewropea, jew il-ħtieġa ta’ konnessjoni ma’ dawn tal-aħħar, dawn ir-referenzi għandhom, għall-għan ta’ dan il-Ftehim, jinftiehmu bħala li japplikaw ugwalment għall-Isvizzera jew għall-ħtieġa ta’ konnessjoni mal-Isvizzera. L-imsemmi anness ikopri b’mod partikolari r-Regolament tal-Kunsill (KEE) Nru 2408/92, tat-23 ta’ Lulju 1992, dwar aċċess għat-trasportaturi tal-ajru tal-Komunità għal rotot tal-ajru intra-Komunitarji (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 7, Vol. 1, p. 420). Regolament Nru 2408/92 L-Artikoli 2, 3, 8 u 9 tar-Regolament Nru 2408/92 jipprovdu: “Artikolu 2 Għall-finijiet ta’ dan ir-Regolament: […] (f) “dritt tat-traffiku” tfisser id-dritt ta’ trasportatur ta’ l-ajru li jġorr passiġġieri, merkanzija u/jew posta fuq servizz bl-ajru bejn żewġ ajruporti tal-Komunità; […] Artikolu 3 1. Suġġett għal dan ir-Regolament, it-trasportaturi ta’ l-ajru tal-Komunità għandhom jitħallew mill-Istat(i) Membru(i) kkonċernati li jeżerċitaw jeddijiet ta’ traffiku fuq rotot ġewwa l-Komunità. […] Artikolu 8 […] 2. L-eżerċitar ta’ drittijiet tat-traffiku għandu jkun suġġett għal regoli ippubblikati ta’ l-operazzjoni tal-Komunità, nazzjonali, reġjonali jew lokali, li jirreferu għas-sigurtà, il-protezzjoni ta’ l-ambjent u l-allokazzjoni ta’ slotts. 3. Fuq talba minn Stat Membru jew fuq l-inizzjattiva tagħha stess il-Kummissjoni għandha teżamina l-applikazzjoni tal-paragrafi 1 u 2 u, fi żmien xahar minn meta tirċievi talba u wara li tikkonsulta l-Kumitat li hemm referenza dwaru fl-Artikolu 11, tiddeċiedi jekk l-Istat Membru jistax ikompli japplika l-miżura. Il-Kummissjoni għandha tikkomunika d-deċiżjoni tagħha lejn il-Kunsill u lejn l-Istati Membri. […] Artikolu 9 1. Meta jeżistu problemi serji ta’ konġestjoni u/jew ambjentali l-Istat Membru responsabbli jista’, suġġett għal dan l-Artikolu, jimponi kondizzjonijiet fuq, jillimita jew jirrifijuta l-eżerċitar tad-drittijiet tat-traffiku, b’mod partikolari meta modi oħra tat-trasport jistgħu jipprovdu livelli sodisfaċenti ta’ servizz. 2. Azzjoni meħuda minn Stat Membru skond il-paragrafu 1 għandha: –        ma tkunx diskriminatroju għal raġunijiet ta’ nazzjonalità jew l-identità tat-trasportaturi ta’ l-ajru, –        jkollha perjodu ta’ validità limitat, li ma jeċċedix tliet snin, li wara dan, din għandha tiġi riveduta, –        ma taffettwax b’mod mhux xieraq l-oġġettivi ta’ dan ir-Regolament, –        ma tagħmilx distorsjoni bla bżonn tal-kompetizzjoni bejn it-trasportaturi ta’ l-ajru, –        ma tkunx aktar restrittiva milli meħtieġ sabiex ittaffi l-problemi. 3. Meta Stat Membru jikkunsidra li l-azzjoni permezz tal-paragrafu 1 tkun meħtieġa, dan għandu, għall-inqas tliet xhur qabel id-dħul fis-seħħ ta’ l-azzjoni, jinforma lill-Istati Membri l-oħra u lill-Kummissjoni, fejn jagħti ġustifikazzjoni adegwata għall-azzjoni. L-azzjoni tista’ tiġi implimentata sakemm fi żmien xahar jew minn meta tkun waslet l-informazzjoni, l-Istat Membru kkonċernat jikkontesta l-azzjoni, jew il-Kummissjoni, bi qbil mal-paragrafu 4, tikkonsidraha għal aktar eżaminazzjoni. 4. Fuq talba ta’ Stat Membru jew fuq inizzjattiva tagħha stess il-Kummissjoni għandha teżamina l-azzjoni msemmija fil-paragrafu 1. Meta l-Kummissjoni, fi żmien xahar minn meta tiġi infurmata permezz tal-paragrafu 3, tieħu l-azzjoni għall-eżaminazzjoni, din għandha fl-istess ħin tindika jekk l-azzjoni tistax tkun implimentata, kollha kemm hi jew parzjalment, matul l-eżami meta wieħed jikkonsidra b’mod partikolari l-possibiltà ta’ l-effetti irriversibbli. Wara li tikkonsulta l-Kumitat li hemm referenza dwaru fl-Artikolu 11 il-Kummissjoni għandha, xahar wara li tkun irċeviet l-informazzjoni kollha meħtieġa, tiddeċiedi jekk l-azzjoni tkunx xierqa u b’konformità ma’ dan ir-Regolament u ma tkun bl-ebda mod kuntrarja għal-liġi tal-Komunità. Il-Kummissjoni għandha tikkomunika d-deċiżjoni tagħha lejn il-Kunsill u lejn l-Istati Membri. Sakemm tittieħed dik id-deċiżjoni l-Kummissjoni tista’ tiddeċiedi dwar miżuri interim inkluża s-sospensjoni, sħiħa jew parzjali, ta’ l-azzjoni, meta wieħed jikkonsidra b’mod partikolari l-possibiltà ta’ l-effetti irriversibbli. […] Direttiva 2002/30/KE Skont il-premessa 7 tad-Direttiva 2002/30/KE tal-Parlament Ewropew u tal-Kunsill, tas-26 ta’ Marzu 2002, dwar l-istabbiliment ta’ regoli u proċeduri għall-introduzzjoni ta’ restrizzjonijiet tal-ħoss fl-ajruporti tal-Komunità (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 7, Vol. 6, p. 96): “Qafas komuni ta’ regoli u proċeduri għall-introduzzjoni fl-ajruporti ta’ restrizzjonijiet fuq l-użu, bħala metodu bilanċjat ta’ l-immaniġjar tal-ħoss, għandu jgħin biex iħares il-kondizzjonijiet meħtieġa mis-suq intern billi jiddaħħlu restrizzjonijiet fuq l-użu simili fl-ajruporti li jkollhom bejn wieħed u ieħor l-istess problemi ta’ ħoss. Dan jinkludi l-istima ta’ l-impatt tal-ħoss f’ajruport u l-evalwazzjoni tal-miżuri li jistgħu jittieħdu sabiex jitnaqqas dak il-ħoss, u l-għażla tal-miżuri addattati sabiex jittaffa l-ħoss bil-għan li jinkiseb l-akbar benefiċċju ambjentali bl-anqas nefqa.” L-Artikoli 2 u 4 tad-Direttiva 2002/30 jipprovdu: “Artikolu 2 Definizjonijiet Għall-finijiet ta’ din id-Direttiva: […] (g) "Il-Metodu Bilanċjat" għandu jfisser metodu li bih l-Istati Membri għandhom jikkunsidraw l-miżuri disponibbli sabiex tiġi solvuta l-problema tal-ħoss f’ajruport fit-territorju tagħhom, jiġifieri l-effett[i] prevedibbli ta’ tnaqqis tal-ħoss ta’ l-ajruplani minn fejn joriġina, l-ippjanar u l-immaniġjar ta’ l-użu ta’ l-art, il-proċeduri għat-tnaqqis tal-ħoss u r-restrizzjonijiet fuq l-operat. […] Artikolu 4 Ir-regoli ġenerali fuq l-immaniġjar tal-ħoss ta’ l-ajruplani 1. L-Istati Membri għandhom jadottaw metodu bbilanċjat biex jaffrontaw il-problemi li għandhom x’jaqsmu mal-ħoss fl-ajruporti fit-territorju tagħhom. Jistgħu wkoll jikkunsidraw l-inċentivi ekonomiċi bħala miżura għall-immaniġġjar tal-ħoss. […]” Il-fatti li wasslu għall-kawża L-ajruport ta’ Zürich jinsab fi Kloten (l-Isvizzera), Majjistral mill-belt ta’ Zürich (l-Isvizzera) u madwar 15km Xlokk mill-fruntiera bejn l-Isvizzera u l-Ġermanja. Huwa jiddisponi minn tliet runways: waħda Punent-Lvant (10/28), waħda Tramuntana-Nofsinhar li taqsam ir-runway Punent-Lvant, u waħda Majjistral-Xlokk li hija indipendenti mit-tnejn l-oħra. Ħafna mit-tluq matul il-ġurnata jsiru mir-runway Punent-Lvant lejn il-Punent, filwaqt li kmieni filgħodu u tard filgħaxija ħafna mit-tluq isiru mir-runway Tramuntana-Nofsinhar fid-direzzjoni tat-Tramuntana. L-ajruplani li jkunu ser jinżlu jużaw l-iktar ir-runway Majjistral-Xlokk ġejjin mill-Grigal. Minħabba l-viċinanza mal-fruntiera Ġermaniża, it-titjiriet kollha li jinżlu f’Zürich mit-Tramuntana jew mill-Majjistral iridu jużaw l-ispazju tal-ajru Ġermaniż fl-inżul tagħhom. L-użu tal-ispazju tal-ajru Ġermaniż sabiex l-ajruplani jagħmlu approċċ lejn jew jitilqu minn l-ajruport ta’ Zürich kien irregolat minn Ftehim bilaterali bejn il-Konfederazzjoni Svizzera u r-Repubblika Federali tal-Ġermanja tas-17 ta’ Settembru 1984, li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ddenunzjat fit-22 ta’ Marzu 2000 b’effett mill-31 ta’ Mejju 2001, wara problemi ta’ implementazzjoni. Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja u l-Konfederazzjoni Svizzera ffirmaw sussegwentement ftehim ġdid fit-18 ta’ Ottubru 2001, li madankollu ma ġiex irratifikat. Fl-Isvizzera, il-Kunsill Nazzjonali vvota kontra r-ratifika fid-19 ta’ Ġunju 2002, filwaqt li l-Kunsill tal-Istati bagħat lura t-test lill-Kummissjoni għat-Trasport fit-12 ta’ Diċembru 2002. Fil-Ġermanja, il-Bundestag (Assemblea Federali) approvat l-ftehim bilaterali il-ġdid fis-17 ta’ Mejju 2002, iżda l-Bundesrat (Senat Federali) opponieh fit-12 ta’ Lulju 2002. Dan il-ftehim bilaterali kien għadu ma ġiex irratifikat fil-5 ta’ Diċembru 2003. Fil-15 ta’ Jannar 2003, l-awtoritajiet federali Ġermaniżi tal-avjazzjoni ppubblikaw il-213-il Regolament ta’ implementazzjoni tar-regolamenti Ġermaniżi fil-qasam tat-traffiku tal-ajru li jistabbilixxi proċeduri għall-inżul u għat-tluq permezz ta’ strumenti fl-ajruport ta’ Zürich (iktar ’il quddiem il-“213-il Regolament). Il‑213‑il Regolament jipprovdi ċertu numru ta’ limitazzjonijiet għall-approċċ lejn l-ajruport ta’ Zürich mit-18 ta’ Jannar 2003. Fl-4 ta’ April 2003, l-awtoritajiet federali Ġermaniżi tal-avjazzjoni ppubblikaw l-Ewwel Regolament li jemenda l-213-il Regolament. Din l-emenda daħlet fis-seħħ fis-17 ta’ April 2003. Il-miżuri Ġermaniżi huma intiżi, essenzjalment, sabiex iwaqqfu, f’kundizzjonijiet meteoroloġiċi normali, l-ajruplani milli jtiru f’altitudni baxxa fuq it-territorju Ġermaniż ħdejn il-fruntiera Svizzera bejn 21:00 u 07:00 mit-Tnejn sal-Ġimgħa u bejn 20:00 u 09:00 fil-weekends u fil-festi pubbliċi, sabiex jitnaqqas l-ħoss li l-populazzjoni lokali kienu esposti għalih. Konsegwentement, iż-żewġ approċċi għall-inżul mit-Tramuntana li qabel kienu jikkostitwixxu l-approċċi prinċipali użati mill-ajruplani li jkunu ser jinżlu fl-ajruport ta’ Zürich, ma kinux iktar possibbli matul dawn il-ħinijiet. Il-213-il Regolament fih barra minn hekk żewġ miżuri oħrajn intiżi sabiex titnaqqas il-ħsara kkawżata mill-ħoss madwar il-fruntiera bejn il-Ġermanja u l-Isvizzera. L-ewwel nett, għal dak li jirrigwarda l-approċċ lejn l-ajruport mil-Lvant, it-tieni subparagrafu tal-Artikolu 2(6) tal-213-il Regolament jistabbilixxi ċerti altitudnijiet minimi li għandhom jiġu osservati matul dawn il-ħinijiet. It-tieni nett, l-Artikolu 3 tal-213-il Regolament jipprovdi li t-tluq fid-direzzjoni tat-Tramuntana għandu jsir b’mod li josserva, fil-mument tad-dħul fit-territorju Ġermaniż, altitudnijiet minimi differenti skont il-ħin tat-tluq. Għalhekk, jekk l-ajruplan jitlaq fil-ħinijiet imsemmija iktar ’il fuq, għandu l-ewwel idur qabel il-fruntiera Ġermaniża sabiex ma jidħolx fit-territorju Ġermaniż qabel ma jilħaq l-altitudni minima preskritta. Fl-10 ta’ Ġunju 2003, il-Konfederazzjoni Svizzera talbet lill-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej li tieħu deċiżjoni (iktar ’il quddiem l-“ilment”) sabiex: –        ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma tkunx tista’ tkompli tapplika l‑213‑il Regolament, kif emendat mill-Ewwel Regolament ta’ emenda tal-4 ta’ April 2003, –        ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja tissospendi l-applikazzjoni tal-213-il Regolament sakemm hija tieħu deċiżjoni. Fis-26 ta’ Ġunju 2003, l-awtoritajiet Ġermaniżi u Svizzeri laħqu ftehim dwar varji kwistjonijiet li jirrigwardaw l-implementazzjoni tal-213-il Regolament (iktar ’il quddiem il-“Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003”). Fil-kuntest tal-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja aċċettat li tissospendi sat-30 ta’ Ottubru 2003 l-implementazzoni tad-dispożizzjonijiet tal-Ewwel Regolament li jemenda l-213-il Regolament li kellhom jidħlu fis-seħħ fl-10 ta’ Lulju 2003. Hija indikat li l-emendi għall-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003 kienu possibbli meta ġew eżaminati mill-ġdid il-kundizzjonijiet meteoroloġiċi li fihom l-inżul fuq ir-runways 14 u 16 huwa awtorizzat. Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ser tneħħi barra minn hekk il-proċeduri ta’ stennija EKRIT u SAFFA. Il-Konfederazzjoni Svizzera obbligat ruħha li toħloq proċeduri ta’ stennija korrispondenti qabel Frar 2005. Fl-20 ta’ Ġunju 2003, il-Kummissjoni talbet lill-awtoritajiet Ġermaniżi sabiex jippreżentaw l-osservazzjonijiet tagħhom fir-rigward tal-ilment. Permezz ta’ ittra tal-istess ġurnata, il-Kummissjoni talbet lill-awtoritajiet Svizzeri sabiex jipprovdu informazzjoni supplimentari. Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja nnotifikat il-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003 lill-Kummissjoni permezz ta’ ittra tat-30 ta’ Ġunju 2003. Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja indikat f’din l-ittra li hija ddeduċiet mill-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003 li l-ilment kien invalidu u li hija kienet tistenna li l-Kummissjoni twaqqaf il-proċedura mibdija. Fis-27 ta’ Ġunju 2003, l-awtoritajiet Svizzeri nnotifikaw ukoll il-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003 lill-Kummissjoni, billi ppreċiżaw li dan ma kellu ebda effett fuq l-ilment. Permezz ta’ ittra tal-4 ta’ Lulju 2003, il-Konfederazzjoni Svizzera avżat li hija kienet qed tiġbor l-informazzjoni supplimentari mitluba mill-Kummissjoni u li kienet qed tevalwa l-impatt tal-Ftehim tas-26 ta’ Ġunju 2003 fuq il-miżuri provviżorji mitluba fl-ilment. Fl-14 ta’ Lulju 2003, il-Kummissjoni talbet lill-awtoritajiet Svizzeri jippreċiżaw jekk setgħux isiru emendi fl-ilment fid-dawl tal-fatt li l-miżuri li abbażi tagħhom il-Konfederazzjoni Svizzera kienet iġġustifikat it-talba għal miżuri provviżorji kienu ġew sospiżi sat-30 ta’ Ottubru 2003. Fl-24 ta’ Lulju 2003, l-awtoritajiet Svizzeri taw l-informazzjoni supplimentari bi tweġiba għat-talba tal-Kummissjoni tal-20 ta’ Ġunju 2003. Huma ppreċiżaw ukoll li xtaqu jżommu t-talba għal miżuri provviżorji. Il-Kummissjoni talbet informazzjoni supplimentari oħra permezz ta’ ittra tat-12 ta’ Awwissu 2003, li ġiet ikkomunikata lilha permezz ta’ ittra tas-17 ta’ Settembru 2003. Fis-16 ta’ Lulju 2003, il-Kummissjoni kitbet lill-awtoritajiet Ġermaniżi u informathom li l-Konfederazzjoni Svizzera xtaqet iżżomm l-ilment u reġgħet talbithom jippreżentaw l-osservazzjonijiet tagħhom dwar l-allegazzjonijiet tal-awtoritajiet Svizzeri. Permezz ta’ ittra tat-28 ta’ Awwissu 2003, l-awtoritajiet Ġermaniżi bagħtu l-osservazzjonijiet mitluba. Fis-6 ta’ Ottubru 2003, l-awtoritajiet Ġermaniżi bagħtu wkoll l-osservazzjonijiet tagħhom dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet kif ukoll dwar l-ittra tal-awtoritajiet Ġermaniżi tat-28 ta’ Awwissu 2003. Fl-14 ta’ Ottubru 2003, intbagħtet dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet lill-awtoritajiet Svizzeri u Ġermaniżi għal osservazzjonijiet. Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ppreżentat l-osservazzjonijiet tagħha fl-20 ta’ Ottubru 2003 u żammet ir-riżerva tagħha dwar l-applikabbiltà tar-Regolament Nru 2408/92. Fil-21 ta’ Ottubru 2003, il-Konfederazzjoni Svizzera bagħtet l-osservazzjonijiet tagħha dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet kif ukoll dwar l-ittra tal-awtoritajiet Ġermaniżi tat-28 ta’ Awwissu 2003. Fis-27 ta’ Ottubru 2003, il-Kummissjoni kkomunikat permezz ta’ ittra abbozz ta’ deċiżjoni li fuqu l-Konfederazzjoni Svizzera setgħet tippreżenta l-osservazzjonijiet tagħha matul il-laqgħa tal-Kumitat Konsultattiv “Aċċess għas-suq (trasport bl-ajru)” tal-4 ta’ Novembru 2003. Id-deċiżjoni kkontestata Fil-5 ta’ Diċembru 2003, il-Kummissjoni adottat id-Deċiżjoni 2004/12/KE, dwar l-applikazzjoni tal-ewwel sentenza tal-Artikolu 18(2) tal-Ftehim u tar-Regolament Nru 2408/92 (Każ TREN/AMA/11/03 – Miżuri Ġermaniżi dwar l-approċċi lejn l-ajruport ta’ Zürich) (ĠU 2004, L 4, p. 13, iktar ’il quddiem id-“deċiżjoni kkontestata”), li d-dispożittiv tagħha jgħid dan li ġej: “Artikolu 1 [Ir-Repubblika Federali tal-]Ġermanja tista’ tkompli timplementa l-213-il [Regolament], emendat mill-Ewwel Regolament ta’ emenda tal-4 ta’ April 2003. Artikolu 2 Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja hija d-destinatarja ta’ din id-deċiżjoni.” [traduzzjoni mhux uffiċjali] Fil-motivazzjoni tad-deċiżjoni kkontestata, il-Kummissjoni tikkonstata l-ewwel nett li, skont l-Artikolu 18(2) tal-Ftehim, hija tiddisponi mis-setgħat mogħtija lilha mill-Artikoli 8 u 9 tar-Regolament Nru 2408/92. Fid-dawl tal-kamp ta’ applikazzjoni tal-Ftehim, dawn is-setgħat huma madankollu limitati għall-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku bejn il-Konfederazzjoni Svizzera u l-Komunità, bl-eċċezzjoni tat-titjiriet ġewwa l-Komunità, ġewwa l-Isvizzera, kif ukoll tat-titjiriet bejn l-Isvizzera u pajjiżi terzi u bejn il-Komunità u pajjiżi terzi. Il-Kummissjoni ssostni sussegwentement li hija diġà applikat diversi drabi l-Artikolu 8 għal każijiet limitati għal Komunità u li hija eżaminat il-konformità ta’ dawn il-każijiet, minn naħa, mal-prinċipji ġenerali tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi, jiġifieri l-prinċipji ta’ nondiskriminazzjoni u ta’ proporzjonalità, u, min-naħa l-oħra, mad-dispożizzjonijiet l-oħra tad-dritt Komunitarju. Hija tippreċiża f’dan ir-rigward li, sabiex il-miżuri li jikkostitwixxu restrizzjonijiet għal-libertà li jiġu pprovduti servizzi jkunu jistgħu jiġu awtorizzati fir-rigward tad-dispożizzjonijiet tar-Regolament Nru 2408/92, huma għandhom ikunu ġġustifikati u, b’mod partikolari, proporzjonali għall-għan li għalih ġew adottati. Il-Kummissjoni tindika li, fin-nuqqas ta’ kjarifika tal-bażi legali tal-ilment, hija ser teżamina l-miżuri Ġermaniżi skont b’mod partikolari l-Artikolu 8(2) sa (4) u l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92. Hija tenfasizza li l-213-il Regolament hija regola operazzjonali nazzjonali ppubblikata li tirrigwarda s-sigurtà u l-ħarsien tal-ambjent, li, bħala tali, taqa’ taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 8(2) tar-Regolament Nru 2408/92. Il-Kummissjoni żżid li l-applikazzjoni tal-Artikolu 8(2) sa (4) tar-Regolament Nru 2408/92 għandha tiġi kkontemplata fil-kuntest u fid-dawl tal-għan tal-Ftehim u tal-imsemmi regolament. Minn dan jirriżulta konsegwentement li s-setgħat mogħtija lill-Kummissjoni mill-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92 huma limitati għall-miżuri li għandhom x’jaqsmu mal-operazzjonijiet tat-trasportatur bl-ajru, jiġifieri għall-“każijiet li jistgħu jolqtu servizzi bl-ajru”, fis-sens tal-Artikolu 18(2) tal-Ftehim. Il-Kummissjoni ssostni sussegwentement li, skont l-Artikolu 9(3) tar-Regolament Nru 2408/92, Stat Membru ma jistax jimplementa azzjoni skont il-paragrafu 1 tal-imsemmi artikolu ħlief jekk ebda Stat Membru kkonċernat ieħor u lanqas il-Kummissjoni ma jikkontestaw din l-azzjoni f’terminu ta’ xahar minn meta jirċievu l-informazzjoni nnotifikata f’dan ir-rigward mill-ewwel Stat Membru. Din in-notifika għandha ssir mill-inqas tliet xhur qabel ma tidħol fis-seħħ il-miżura proposta. Billi l-awtoritajiet Ġermaniżi ma nnotifikaw xejn, il-Kummissjoni tikkonkludi li hija ma tistax tapplika l-Artikolu 9 għall-eżami tar-regoli operazzjonali Ġermaniżi. Il-Kummissjoni tindika li hija ser teżamina għalhekk il-miżuri Ġermaniżi abbażi tal-Artikolu 8(2) u (3) tar-Regolament Nru 2408/92. Għal dak li jirrigwarda l-prinċipju ta’ nondiskriminazzjoni, il-Kummissjoni ssostni li dan il-prinċipju japplika b’mod ċar f’dan il-każ skont l-Artikolu 3 tal-Ftehim. Il-Kummissjoni tikkonstata, f’dan ir-rigward, li l-użu ta’ netwerks f’forma ta’ stilla (hub and spoke) sar komuni ħafna fost it-trasportaturi bl-ajru. Is-sistema f’forma ta’ stilla tippermettilhom li jkopru b’mod sħiħ is-suq tat-trasporti bl-ajru, billi jipprovdu servizzi bejn żewġ ajruporti moqdija minn ajruport ċentrali mingħajr il-bżonn li jidħlu għall-investiment meħtieġa mis-servizzi diretti. It-trasportaturi bl-ajru li jużaw ajruport partikolari bħala hub jipposjedu ġeneralment parti kbira ħafna tat-traffiku f’dan l-ajruport. Konsegwentement, skont il-Kummissjoni, huwa paċifiku li kull restrizzjoni ser ikollha awtomatikament iktar riperkussjonijiet fuq it-trasportatur dominanti tal-ajruport milli fuq il-kompetituri tiegħu. Fiha nnifisha, din id-differenza ma tidhirx li tikkostitwixxi diskriminazzjoni. Il-Kummissjoni tasal għall-istess konklużjoni għal dak li jirrigwarda l-eżistenza ta’ diskriminazzjoni indiretta. Fil-fatt, sabiex tkun teżisti diskriminazzjoni indiretta, il-miżuri Ġermaniżi għandhom jaffettwaw, fost it-titjiriet li jaqgħu taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Ftehim, jiġifieri biss it-titjiriet bejn il-Komunità u l-Isvizzera, b’mod predominanti t-titjiriet ta’ trasportaturi Svizzeri. Dan ma huwiex manifestament il-każ għal dak li jirrigwarda t-titjiriet matul il-ħinijiet imsemmija fil-miżuri Ġermaniżi, peress li t-trasportaturi Svizzeri u Komunitarji huma milquta b’mod eżattament proporzjonali għas-sehem tagħhom fit-titjiriet li jaqgħu taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Ftehim, fid-dawl tal-fatt li t-titjiriet kollha bejn il-Komunità u l-Isvizzera huma affettwati bl-istess mod, tkun xi tkun iċ-ċittadinanza tat-trasportatur. Għaldaqstant, il-miżuri Ġermaniżi ma jistgħux jiġu kkunsidrati bħala diskriminatorji. Anki li kieku jiġi meqjus li teżisti diskriminazzjoni eventwali bejn l-ajruport ta’ Zürich u l-ajruporti Ġermaniżi, jew bejn il-popolazzjoni fiż-żoni Svizzeri kkonċernati u dik fiż-żoni Ġermaniżi kkonċernati, din id-diskriminazzjoni ma taqax fil-kamp ta’ applikazzjoni tal-analiżi li l-Kummissjoni għandha twettaq f’dan il-każ. Il-Kummissjoni tikkonstata barra minn hekk li, kuntrarjament għall-prinċipju ta’ nondiskriminazzjoni, il-prinċipju ta’ proporzjonalità ma huwiex imsemmi speċifikament fil-Ftehim. Skont il-Kummissjoni, il-Ftehim jipprovdi sempliċiment għal skambju tad-drittijiet tat-traffiku, b’tali mod li l-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-sens tal-Artikoli 49 KE u 51 KE ma jeżistux fil-kuntest tal-Ftehim. Madankollu, fid-dawl tal-fatt li l-prinċipju ta’ proporzjonalità ġie applikat f’każijiet preċedenti u meta tittieħed inkunsiderazzjoni n-natura ambigwa tad-dispożizzjonijiet tal-Ftehim, hija teżamina l-prinċipju ta’ proporzjonalità b’mod sussidjarju sabiex tiddetermina jekk, fil-każ li huwa applikabbli, il-miżuri Ġermaniżi osservawx jew le tali prinċipju. Il-Kummissjoni tibda l-analiżi tagħha f’dan ir-rigward billi tosserva li l-prinċipju ta’ proporzjonalità ma huwiex kriterju li hija għandha tuża fil-kuntest tal-Ftehim u li s-sentenza tal-Qorti tal-Ġustizzja tat-18 ta’ Jannar 2001, L-Italja vs Il-Kummissjoni (C‑361/98, Ġabra p. I‑385, iktar ’il quddiem is-“sentenza Malpenza”), la ġiet notifikata u lanqas eżaminata fi ħdan il-Kumitat Konġunt dwar it-Trasport bl-Ajru Komunità/Svizzera, previst fl-Artikolu 21(1) tal-Ftehim (iktar ’il quddiem il-“Kumitat Konġunt”) u ma tistax għalhekk tagħti indikazzjonijiet għall-interpretazzjoni tal-Ftehim. Il-Kummissjoni tikkunsidra li l-miżuri Ġermaniżi ma humiex sproporzjonati. In-negozjati twal bejn ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja u l-Konfederazzjoni Svizzera jikkostitwixxu l-prova li l-miżuri huma fil-fatt neċessarji, għalkemm il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li l-livelli ta’ ħoss fil-Ġermanja ma jeċċedux il-valuri limitu applikabbli għall-emissjonijiet akustiċi. Fil-fatt, l-Istati Membri jistgħu bħala prinċipju jieħdu miżuri sabiex jerġgħu jġibu l-livelli ta’ ħoss taħt il-limiti skont iċ-ċirkustanzi lokali. Barra minn hekk, il-Kummissjoni tindika li ż-żona Ġermaniża li fuqha jtiru l-ajruplani li jkunu qed jagħmlu approċċ lejn l-ajruport ta’ Zürich hija destinazzjoni turistika importanti u, bħala tali, partikolarment vulnerabbli għall-ħsejjes. Il-Kummissjoni żżid li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma għandha ebda awtorità fuq l-ajruport ta’ Zürich, billi jinsab fit-territorju Svizzeru. Hija biss il-Konfederazzjoni Svizzera li għandha l-awtorità meħtieġa sabiex timponi dawn il-miżuri, inkluż l-installazzjoni tat-tagħmir neċessarju. Il-Kummissjoni tindika, fil-fatt, li wieħed mill-għanijiet tan-negozjati bejn ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja u l-Konfederazzjoni Svizzera kien intiż sabiex jiġi żgurat li din tal-aħħar tieħu l-miżuri adatti fil-kuntest tas-setgħat tagħha, liema miżuri hija qatt ma kienet implementat matul dawn l-aħħar 20 sena. Il-Kummissjoni tikkontesta l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera skont liema l-kapaċità tal-ajruport ta’ Zürich ġiet imnaqqsa b’mod sinjifikattiv meta mqabbla man-numru massimu ta’ movimenti qabel l-implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi. Fil-fatt, anki fin-nuqqas tal-miżuri Ġermaniżi, is-sistema użata għat-titjiriet bejn 21:00 u 07:00 għandha kapaċità medja ta’ biss 25 inżul u tluq. Il-Kummissjoni tikkunsidra li l-impatt eventwali ma jdumx iktar minn tliet sigħat matul il-weekends u l-festi pubbliċi. Għal dak li jirrigwarda l-eżistenza ta’ miżuri inqas problematiċi sabiex jinkiseb it-tnaqqis tal-ħsejjes mixtieq, il-Kummissjoni ssostni li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma kellha ebda mezzi oħra għad-dispożizzjoni tagħha. Fid-dawl tal-informazzjoni għad-dispożizzjoni tagħha, il-Kummissjoni tikkonkludi li, anki li kieku l-prinċipju ta’ proporzjonalità kien applikabbli f’dan il-każ, liema ipoteżi hija tikkontesta, dan il-prinċipju ma ġiex miksur mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni. Għal dak li jirrigwarda l-konformità ta’ dawn il-miżuri mad-dispożizzjonijiet l-oħra tal-Ftehim, il-Kummissjoni ssostni li hija ma għandhiex is-setgħa li teżamina ksur eventwali tal-Ftehim barra mil-limiti stabbiliti fl-ewwel sentenza tal-Artikolu 18(2) tal-Ftehim. Il-Kummissjoni żżid li l-allegazzjoni Svizzera li tgħid li l-213-il Regolament jikser l-Artikolu 17 tal-Ftehim ma hijiex applikabbli sa fejn ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja mhijix parti għall-Ftehim, b’tali mod li din id-dispożizzjoni mhijix applikabbli fil-konfront tagħha. Il-Kummissjoni ssostni barra minn hekk li l-argument dwar id-Direttiva 2002/30 lanqas ma huwa rilevanti. Peress li d-Direttiva 2002/30 ġiet adottata wara li ntlaħaq il-Ftehim, il-Kumitat Konġunt kellu jiddeċiedi dwarha skont l-Artikolu 23 tal-Ftehim dwar it-trasport bl-ajru sabiex din tkun tista’ tapplika għall-finijiet tal-Ftehim. Dan għadu ma sarx, kuntrarjament għal dak li ssostni l-Konfederazzjoni Svizzera fl-ittra tagħha tal-21 ta’ Ottubru 2003. Madankollu, anki li kieku ġiet inkluża fil-Ftehim, il-Kummissjoni tenfasizza li, skont l-Artikolu 4 tad-Direttiva, l-Istati Membri għandhom jadottaw metodu bbilanċjat sabiex jaffrontaw il-problemi li għandhom x’jaqsmu mal-ħoss fl-ajruporti fit-territorju tagħhom. Il-proċedura u t-talbiet tal-partijiet Permezz ta’ rikors ippreżentat fir-Reġistru tal-Qorti tal-Ġustizzja fit-13 ta’ Frar 2004, u rreġistrat bin-numru C‑70/04, il-Konfederazzjoni Svizzera ppreżentat din il-kawża. Permezz ta’ digriet tal-President tal-Qorti tal-Ġustizzja tal-21 ta’ Lulju 2004, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ġiet ammessa sabiex tintervjeni insostenn tat-talbiet tal-Kummissjoni. Permezz ta’ digriet tal-14 ta’ Lulju 2005, L-Isvizzera vs Il-Kummissjoni (C‑70/04, li ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra), il-Qorti tal-Ġustizzja rrinvijat din il-kawża quddiem il-Qorti Ġenerali. F’dan id-digriet, il-Qorti tal-Ġustizzja tindika (punt 21) li, fl-ipoteżi li l-Konfederazzjoni Svizzera għandha tiġi ttrattata bl-istess mod bħall-Istati Membri, għandu jiġi kkonstatat li r-rikorsi ppreżentati mill-Istati Membri kontra deċiżjoni tal-Kummissjoni issa jaqgħu fl-ewwel istanza taħt il-kompetenza tal-Qorti Ġenerali fil-każ ta’ rikorsi koperti mill-Artikolu 230 KE li, fis-sens tal-Artikolu 225 KE, ma ġewx attribwiti lil awla u lanqas ma huma rriżervati għall-Qorti tal-Ġustizzja skont l-Artikolu 51 tal-Istatut ta’ din tal-aħħar, fil-verżjoni tiegħu li tirriżulta mid-Deċiżjoni tal-Kunsill 2004/407/KE, Euratom, tas-26 ta’ April 2004, li temenda l-Artikoli 51 u 54 tal-Protokoll dwar l-Istatut tal-Qorti tal-Ġustizzja (ĠU Edizzjoni Speċjali bil-Malti, Kapitolu 1, Vol. 5, p. 85). Il-Qorti tal-Ġustizzja żżid (punt 22) li, jekk il-Konfederazzjoni Svizzera ma kellhiex, b’mod partikolari fir-rigward tal-kuntest speċifiku tal-Ftehim dwar it-trasport bl-ajru, tiġi ttrattata bħala Stat Membru iżda bħala persuna ġuridika fis-sens tar-raba’ paragrafu tal-Artikolu 230 KE, ir-rikors jaqa’ wkoll fl-ewwel istanza taħt il-kompetenza tal-Qorti Ġenerali fil-kundizzjonijiet previsti minn din id-dispożizzjoni tat-Trattat u, għaldaqstant, ikollu jiġi rrinvijat lil din tal-aħħar b’applikazzjoni tat-tieni paragrafu tal-Artikolu 54 tal-Istatut tal-Qorti tal-Ġustizzja. F’dawn iċ-ċirkustanzi, il-Qorti tal-Ġustizzja ddeċidiet li, f’kull każ, ir-rikors għandu jiġi rrinvijat fl-ewwel istanza quddiem il-Qorti Ġenerali b’applikazzjoni tad-Deċiżjoni 2004/407 jew tat-tieni paragrafu tal-Artikolu 54 tal-Istatut tal-Qorti tal-Ġustizzja. Permezz ta’ digriet tas-7 ta’ Lulju 2006, il-Qorti Ġenerali laqgħat it-talba għal intervent tal-Landkreis Waldshut insostenn tat-talbiet tal-Kummissjoni. Il-Landkreis Waldshut huwa r-reġjun Ġermaniż li jinsab viċin il-fruntiera Svizzera li fuqu jtiru l-ajruplani li jkunu qed jagħmlu approċċ lejn l-ajruport ta’ Zürich u li l-miżuri Ġermaniżi li huma s-suġġett tad-deċiżjoni kkontestata jixtiequ jipproteġu kontra l-ħsara kkawżata mill-ħoss. Billi l-kompożizzjoni tal-awli tal-Qorti Ġenerali nbidlet, l-Imħallef Relatur ġie assenjat lill-Ħames Awla, li, għaldaqstant, ġiet assenjata din il-kawża. Fuq rapport tal-Imħallef Relatur, il-Qorti Ġenerali (Il-Ħames Awla) iddeċidiet li tiftaħ il-proċedura orali. It-trattazzjoni tal-partijiet u r-risposti tagħhom għad-domandi magħmula mill-Qorti Ġenerali nstemgħu fis-seduta tad-9 ta’ Settembru 2009. Ir-rikorrenti titlob li l-Qorti Ġenerali jogħġobha: –        tiddikjara n-nullità tad-deċiżjoni kkontestata; –        tikkundanna lill-Kummissjoni u lil-Landkreis Waldshut għall-ispejjeż. Il-Kummissjoni titlob li l-Qorti Ġenerali jogħġobha: –        tiċħad ir-rikors; –        tikkundanna lill-Konfederazzjoni Svizzera għall-ispejjeż. Il-Repubblika Federali tal-Ġermanja titlob li l-Qorti Ġenerali jogħġobha tiċħad ir-rikors. Il-Landkreis Waldshut jitlob li l-Qorti Ġenerali jogħġobha: –        tiċħad ir-rikors; –        tikkundanna lill-Konfederazzjoni Svizzera għall-ispejjeż inklużi l-ispejjeż extraġudizzjarji tagħha. Id-dritt B’mod preliminari, għandu jiġi osservat li, fin-nota ta’ intervent tiegħu, il-Landkreis Waldshut talab lill-Qorti Ġenerali sabiex teżamina ex officio l-ammissibbiltà tar-rikors u tiddikjarah inammissibbli peress li, b’mod partikolari, il-Konfederazzjoni Svizzera ma tistax tiġi ttrattata bħala Stat Membru tal-Komunità u peress li lanqas ma hija kkonċernata direttament u individwalment mid-deċiżjoni kkontestata. Madankollu, fiċ-ċirkustanzi tal-kawża, ma hemmx lok li tittieħed deċiżjoni fuq l-ammissibbiltà ta’ dan ir-rikors peress li, f’kull każ, għandu jiġi miċħud bħala infondat (ara, f’dan is-sens, is-sentenzi tal-Qorti tal-Ġustizzja tas-26 ta’ Frar 2002, Il-Kunsill vs Boehringer, C‑23/00 P, Ġabra p. I‑1873, punt 52, u tat-23 ta’ Marzu 2004, Franza vs Il-Kummissjoni, C‑233/02, Ġabra p. I‑2759, punt 26). F’dan ir-rigward, għandu jiġi osservat li, insostenn tar-rikors tagħha, il-Konfederazzjoni Svizzera invokat, essenzjalment, tliet motivi. L-ewwel wieħed huwa bbażat fuq il-ksur tad-drittijiet tad-difiża tagħha. It-tieni wieħed huwa bbażat fuq il-ksur tal-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92. It-tielet wieħed huwa bbażat, minn naħa, fuq il-prinċipji ta’ trattament ugwali, ta’ proporzjonalità u tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru u, min-naħa l-oħra, fuq l-obbligu ta’ kooperazzjoni leali previst fl-Artikolu 17 tal-Ftehim. Fuq l-ewwel motiv, ibbażat fuq il-ksur tad-drittijiet tad-difiża tal-Konfederazzjoni Svizzera L-argumenti tal-partijiet Il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li l-Kummissjoni kisret id-dritt tagħha li tinstema’ qabel l-adozzjoni tad-deċiżjoni kkontestata, billi hija stabbilixxiet, għall-preżentata tal-osservazzjonijiet tagħha dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet indirizzata lir-Repubblika Federali tal-Ġermanja, terminu ta’ biss ħamest ijiem ta’ xogħol. Dan it-terminu qasir ma ppermettiex lill-Konfederazzjoni Svizzera li twettaq eżami dettaljat tal-argumenti tal-Kummissjoni u li tiddefendi b’mod effikaċji l-fehma tagħha. Barra minn hekk, il-Konfederazzjoni Svizzera invokat ukoll, fl-osservazzjonijiet tagħha dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet, ksur tad-drittijiet tad-difiża tagħha. L-iffissar ta’ terminu daqstant qasir għall-preżentata tal-osservazzjoniiet tal-Konfederazzjoni Svizzera dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet iktar u iktar ma jagħmilx sens fid-dawl tal-fatt li l-Kummissjoni ma rrikonoxxietx manifestament li l-kawża għandha natura partikolarment urġenti. Il-Kummissjoni u l-intervenjenti jikkontestaw l-argumenti tal-Konfederazzjoni Svizzera. Il-kunsiderazzjonijiet tal-Qorti Ġenerali Għandu jiġi mfakkar li l-Konfederazzjoni Svizzera hija l-awtriċi tal-ilment li wassal għad-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet u, sussegwentement, għad-deċiżjoni kkontestata u li l-imsemmija deċiżjoni ma hijiex indirizzata lilha iżda lir-Repubblika Federali tal-Ġermanja. Fl-ipoteżi li, fid-dawl biss tal-fatt li hija l-awtriċi tal-ilment inkwistjoni, il-Konfederazzjoni Svizzera tista’ tibbenefika mid-dritt li tinstema’ fir-rigward tad-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet, għandu jiġi kkonstatat li, fiċ-ċirkustanzi ta’ din il-kawża, dan id-dritt ma ġiex miksur. Huwa veru li t-terminu ta’ ħamest ijiem ta’ xogħol stabbilit mill-Kummissjoni għall-preżentata tal-osservazzjonijiet tal-Konfederazzjoni Svizzera dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet jidher relattivament qasir. Jibqa’ l-fatt li l-Konfederazzjoni Svizzera setgħet tippreżenta, qabel l-iskadenza ta’ dan it-terminu, nota ta’ osservazzjonijiet dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet li fiha ħdax-il paġna, flimkien ma’ nota oħra ta’ tlettax-il paġna li fiha l-osservazzjonijiet tagħha dwar l-ittra tal-awtoritajiet Ġermaniżi tat-28 ta’ Awwissu 2003, imsemmija fil-punt 20 iktar ’il fuq. Huwa minnu li, fil-parti introduttiva tan-nota ta’ osservazzjonijiet tagħha dwar id-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet, il-Konfederazzjoni Svizzera tilmenta li l-Kummissjoni kisret id-drittijiet tad-difiża tagħha, billi t-terminu li ġie ffissat fil-konfront tagħha huwa qasir wisq. Hija żżid li ma tistax teżamina l-kwistjonijiet kollha mqajma fid-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet, iżda li ser tillimita ruħha għal ċerti kwistjonijiet li għandhom importanza ċentrali għaliha. Madankollu, fir-rikors tagħha, il-Konfederazzjoni Svizzera invokat biss, b’mod ġenerali, ksur tad-drittijiet tad-difiża tagħha, mingħajr ma identifikat ebda kwistjoni li ma semmietx fin-nota ta’ osservazzjonijiet tagħha dwar id-dikjarazzjoni ta’ oġġezzjonijiet minħabba n-natura qasira tat-terminu ffissat għall-preżentata ta’ din in-nota. Barra minn hekk, għandu jiġi osservat li l-Konfederazzjoni Svizzera kellha wkoll il-possibbiltà tippreżenta l-fehma tagħha dwar id-dikjarazzjoni ta’ oġġezzjonijiet fil-laqgħa tal-Kumitat Konsultattiv “Aċċess għas-suq (trasport bl-ajru)” tal-4 ta’ Novembru 2003. Fl-aħħar nett, ma jirriżultax mill-proċess u barra minn hekk il-Konfederazzjoni Svizzera ma tagħmel ebda dikjarazzjoni li hija talbet lill-Kummissjoni proroga tat-terminu inkwistjoni. F’dawn iċ-ċirkustanzi, għandu jiġi konkluż li l-preżenti motiv għandu jiġi miċħud. Fuq it-tieni motiv, ibbażat fuq il-ksur tal-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 L-argumenti tal-partijiet Il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li, fid-deċiżjoni kkontestata, il-Kummissjoni kkunsidrat li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni għandhom jiġu eżaminati biss mil-lat tal-konformità tagħhom mal-Artikolu 8(2) u (3) tar-Regolament Nru 2408/92. Hija għaldaqstant eskludiet l-applikazzjoni tal-Artikolu 9(3) tal-istess regolament, minħabba li l-awtoritajiet Ġermaniżi ma informawhiex dwar l-implementazzjoni tal-imsemmija miżuri. Issa, skont il-Konfederazzjoni Svizzera, sa fejn il-Kummissjoni tagħmel l-applikazzjoni tal-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 dipendenti fuq in-notifika, minn Stat, tal-miżuri li jkun ħa, hija tippermetti lill-istess Stat li jagħżel huwa stess il-kriterji ta’ evalwazzjoni tal-imġiba tiegħu. Barra minn hekk, jirriżulta mill-premessa 12 tad-deċiżjoni kkontestata li, f’dan il-każ, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja, kuntrarjament għal dak li tgħid il-premessa 32 tal-istess deċiżjoni, nnotifikat lill-Kummissjoni bit-Tieni Regolament li emenda l-213-il Regolament. Il-Konfederazzjoni Svizzera tikkunsidra li l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 jikkostitwixxi lex specialis fir-rigward tal-Artikolu 8 tal-istess regolament. Hija ssostni li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jaqgħu taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 9 imsemmi iktar ’il fuq, sa fejn jikkostitwixxu restrizzjoni intenzjonali tal-possibbiltà li jsir approċċ lejn l-ajruport ta’ Zürich billi jintuża l-ispazju tal-ajru Ġermaniż u, għaldaqstant, huma ekwivalenti bħala prinċipju għal limitazzjoni tad-drittijiet ta’ traffiku. Il-kundizzjonijiet previsti fl-Artikolu 9(1) u (2) tar-Regolament Nru 2408/92 għall-adozzjoni ta’ tali miżuri ma humiex sodisfatti u, barra minn hekk, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma rrispettatx il-proċedura prevista fit-tielet paragrafu ta’ dan l-artikolu għan-notifika tal-miżuri li hija adottat. Barra minn hekk, l-imsemmija miżuri jaffettwaw b’mod sproporzjonat il-kumpannija tal-ajru Svizzera Swiss u jikkostitwixxu għalhekk diskriminazzjoni kontriha. Għaldaqstant, sa fejn hija tipprovdi li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja tista’ tkompli tapplika l-imsemmija miżuri, id-deċiżjoni kkontestata ġiet adottata bi ksur tal-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92. Fir-replika tagħha, il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li, minflok tiddefendi l-argument tad-deċiżjoni kkontestata li jgħid li l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 ma huwiex applikabbli fir-rigward tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, għaliex l-awtoritajiet Ġermaniżi ma nnotifikawx l-imsemmija miżuri, il-Kummissjoni tressaq argument differenti, li jgħid li l-imsemmija dispożizzjoni tapplika biss għar-restrizzjonijiet intiżi sabiex tinstab soluzzjoni għal problemi gravi li ma jaffettwawx biss il-kundizzjonijiet għall-aċċess għas-suq. Skont il-Konfederazzjoni Svizzera, din hija motivazzjoni ġdida li ma tidhirx fid-deċiżjoni kkontestata. Is-sostituzzjoni tal-motivi tal-att ikkontestat matul il-kawża ma tistax tiġi aċċettata. Barra minn hekk, din is-sostituzzjoni tal-motivi turi l-insuffiċjenza tal-motivazzjoni mogħtija fid-deċiżjoni kkontestata, sabiex tiġġustifika n-nuqqas ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 fir-rigward tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni. Il-Kummissjoni u l-intervenjenti jikkontestaw l-argumenti tal-Konfederazzjoni Svizzera. Il-kunsiderazzjonijiet tal-Qorti Ġenerali Għandu jiġi mfakkar li, kif jipprovdi l-Artikolu 8(2) tar-Regolament Nru 2408/92, l-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku, fis-sens tal-Artikolu 2(f) tal-istess regolament, huwa suġġett b’mod partikolari għar-regoli operazzjonali nazzjonali li jirrigwardaw is-sigurtà, il-ħarsien tal-ambjent u l-allokazzjoni ta’ slotts. Skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92, il-Kummissjoni teżamina, fuq inizjattiva tagħha stess jew fuq talba ta’ Stat Membru, l-applikazzjoni, b’mod partikolari, tal-paragrafu 2 tal-istess artikolu fir-rigward ta’ miżura speċifika implementata minn Stat Membru u tiddeċiedi jekk l-imsemmi Stat jistax ikompli jimplementa din il-miżura. Għal dak li jirrigwarda l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92, dan ikopri kategorija iktar speċifika ta’ regoli operazzjonali applikabbli fir-rigward tal-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku fis-sens imsemmi iktar ’il fuq, jiġifieri, skont il-paragrafu 1 tiegħu, ir-regoli operazzjonali li jimponu kundizzjonijiet, jillimitaw jew jirrifjutaw l-eżerċizzju tad-drittijiet tat-traffiku. Minn din id-definizzjoni tal-miżuri koperti mill-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 jirriżulta li dawn jikkostitwixxu, essenzjalment, projbizzjoni, li hija mill-inqas kundizzjonali jew parzjali, tal-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku. Għaldaqstant, kif issostni ġustament il-Konfederazzjoni Svizzera, l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 jikkostitwixxi, fir-rigward tal-Artikolu 8 tal-istess regolament, lex specialis , fis-sens li l-Artikolu 9 ikopri biss parti mill-miżuri koperti mill-Artikolu 8 u tissuġġetta l-applikazzjoni tal-miżuri kkonċernati għal kundizzjonijiet addizzjonali, mhux previsti fl-Artikolu 8. Fil-fatt, il-miżuri koperti mill-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92 ma jistgħux jiġu applikati minn Stat Membru ħlief jekk il-kundizzjonijiet previsti fil-paragrafi 1 u 2 tal-imsemmi artikolu huma sodisfatti u jekk, barra minn hekk, l-Istat Membru inkwistjoni jikkonforma ruħu mal-obbligu tiegħu, previst fil-paragrafu 3 tal-istess artikolu, li jinforma, mill-inqas tliet xhur qabel l-implementazzjoni tagħhom, l-Istati Membri l-oħra u l-Kummissjoni dwar il-ħtieġa li jiġu implementati l-imsemmija miżuri. Huwa biss fil-każ li tali informazzjoni tiġi trażmessa mill-Istat Membru li għandu l-intenzjoni li jimplementa l-miżuri inkwistjoni lill-Istati Membri l-oħra u lill-Kummissjoni li l-Artikolu 9(4) tar-Regolament Nru 2408/92 isir applikabbli. Din id-dispożizzjoni tipprovdi għall-eżami, mill-Kummissjoni, fuq inizjattiva tagħha stess jew fuq talba ta’ Stat Membru ieħor, tal-konformità tal-miżuri inkwistjoni mar-Regolament Nru 2408/92 u, b’mod iktar ġenerali, mad-dritt Komunitarju. Min-naħa l-oħra, fin-nuqqas ta’ tali informazzjoni, il-miżuri inkwistjoni ma jistgħux jiġu implementati mill-Istat Membru kkonċernat, anki jekk il-kundizzjonijiet għall-adozzjoni tagħhom, previsti fl-Artikolu 9(1) u (2) huma sodisfatti. Jekk madankollu l-Istat Membru kkonċernat jimplementa tali miżuri, il-Kummissjoni għandha d-dritt teżaminahom mhux taħt l-Artikolu 9(4) tar-Regolament Nru 2408/92, li l-kundizzjoni għall-applikazzjoni tiegħu ma humiex sodifatti, iżda taħt l-Artikolu 8(3) tal-istess regolament. Fil-fatt, peress li, kif ġie osservat fil-punt 76 iktar ’il fuq, il-miżuri koperti mill-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92 jikkostitwixxu kategorija partikolari tal-miżuri koperti mill-Artikolu 8(2) tal-istess regolament, dan l-aħħar artikolu huwa wkoll applikabbli fil-konfront tagħhom. Barra minn hekk, għandu jiġi osservat li, fil-każ li jiġu implementati, minn Stat Membru, miżuri li jaqgħu taħt l-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92 mingħajr ma tiġi osservata l-proċedura prevista fil-paragrafu 3 tal-istess artikolu, l-eżami tal-imsemmija miżuri skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92 jista’ jwassal biss għall-konklużjoni li l-Istat Membru kkonċernat ma jistax ikompli jimplementahom (ara l-punt 80 iktar ’il fuq). L-ewwel nett, għandu jiġi kkonstatat li l-miżuri li huma s-suġġett tad-deċiżjoni kkontestata ma ġewx innotifikati lill-Kummissjoni. Barra minn hekk, jirriżulta mill-Artikolu 1 tad-deċiżjoni kkontestata li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja tista’ tkompli timplementa l-213-il Regolament, emendat mill-Ewwel Regolament ta’ emenda, tal-4 ta’ April 2003, u li din id-deċiżjoni bl-ebda mod ma tirreferi għat-Tieni Regolament, tal-1 ta’ Ottubru 2003, li jemenda l-213-il Regolament. Minn dan jirriżulta li, għalkemm in-notifika ta’ dan it-tieni regolament, mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja lill-Kummissjoni, li għaliha jsir riferiment fil-premessa 12 tad-deċiżjoni kkontestata, għandha bħala għan li tinforma lill-Kummissjoni, fis-sens tal-Artikolu 9(3) tar-Regolament Nru 2408/92, li l-implementazzjoni ta’ dan it-tieni regolament kien neċessarju, dan il-fatt ma jistax jikkontesta l-konstatazzjoni, fil-premessa 32 tad-deċiżjoni kkontestata, li tgħid li l-miżuri li huma s-suġġett ta’ din id-deċiżjoni, jiġifieri l-213-il Regolament kif emendat mill-Ewwel Regolament ta’ emenda, ma ġewx innotifikati lill-Kummissjoni skont l-Artikolu 9 tar-Regolament Nru 2408/92. Għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera dwar l-allegata sostituzzjoni tal-motivi tad-deċiżjoni kkontestata matul il-kawża, liema fatt juri l-insuffiċjenza tal-motivazzjoni fid-deċiżjoni kkontestata (ara l-punt 72 iktar ’il fuq), biżżejjed jingħad li, kif jirriżulta mill-kunsiderazzjonijiet preċedenti, il-konstatazzjoni fid-deċiżjoni kkontestata tan-nuqqas ta’ notifika, skont l-Artikolu 9(3) tar-Regolament Nru 2408/92, tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni tikkostitwixxi motivazzjoni suffiċjenti, li tiġġustifika n-nuqqas ta’ eżami tal-imsemmija miżuri skont il-paragrafu 4 tal-istess artikolu. Barra minn hekk, l-ispjegazzjonijiet mogħtija fir-risposta tal-Kummissjoni dwar in-natura tal-miżuri li jaqgħu taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-imsemmi artikolu huma intiżi biss sabiex tingħata risposta għall-allegazzjoni f’dan is-sens magħmula fir-rikors u, għaldaqstant, ma hijiex ekwivalenti għal sostituzzjoni tal-motivi tal-imsemmija deċiżjoni matul il-kawża. It-tieni nett, ma jistax jiġi milqugħ l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li l-Kummissjoni wettqet żball ta’ liġi meta ma waslitx għall-konklużjoni li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jaqgħu taħt il-kategorija ta’ miżuri koperti mill-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92 u li, għaldaqstant, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma tistax tkompli timplementahom, sa fejn hija ma osservatx il-proċedura prevista fil-paragrafu 3 tal-istess artikolu. Fil-fatt, kif jirriżulta mill-qari tal-premessi 1 sa 6 flimkien mal-premessa 44 tad-deċiżjoni kkontestata, il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni b’ebda mod ma jimplikaw, matul il-perijodu ta’ implementazzjoni tagħhom, xi projbizzjoni ta’ passaġġ mill-ispazju tal-ajru Ġermaniż ta’ titjiriet lejn jew mill-ajruport ta’ Zürich. Dawn il-miżuri jillimitaw ruħhom, essenzjalment, li jwaqqfu, matul il-perijodu ta’ implementazzjoni tagħhom, l-ajruplani milli jtiru f’altitudni baxxa fuq it-territorju Ġermaniż ħdejn il-fruntiera Svizzera (premessa 6 tad-deċiżjoni kkontestata), filwaqt li jistgħu dejjem itiru fuq l-istess territorju f’altitudni ogħla. Għaldaqstant, dawn jimplikaw essenzjalment, kif tosserva l-Kummissjoni fil-premessa 44 tad-deċiżjoni kkontestata mingħajr ebda oġġezzjoni mill-Konfederazzjoni Svizzera, modifika sempliċi tat-trajettorja tat-titjiriet ikkonċernati, wara t-tluq tagħhom jew qabel l-inżul tagħhom fl-ajruport ta’ Zürich. Għalkemm dawn il-miżuri wasslu għal tnaqqis tal-kapaċità tal-ajruport ta’ Zürich u jistgħu, għalhekk, jiġu kklassifikati bħala restrizzjonijiet, ma jaqgħux, kuntrarjament għal dak li ssostni l-Konfederazzjoni Svizzera, taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92. Fil-fatt, kif diġà ġie osservat (ara l-punt 75 iktar ’il fuq), il-miżuri kkonċernati minn din id-dispożizzjoni huma kkaratterizzati mill-fatt li dawn jimplikaw projbizzjoni ta’ titjiriet, minkejja li hija kundizzjonali jew parzjali. Għandu jiġi ppreċiżat f’dan ir-rigward li, jekk Stat jeżiġi l-osservanza tar-regoli operazzjonali nazzjonali, regjonali jew lokali tiegħu, li jirrigwardaw, b’mod partikolari, il-ħarsien tal-ambjent, sabiex jawtorizza l-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku fis-sens tar-Regolament Nru 2408/92, dan ma huwiex ekwivalenti għall-impożizzjoni ta’ kundizzjoni, fis-sens tal-Artikolu 9(1) tal-imsemmi regolament, għall-eżerċizzju ta’ dawn id-drittijiet. Jekk dan kien il-każ, l-Artikolu 8(2) ma jkollu ebda sinjifikat. Il-kundizzjonijiet imsemmija fl-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92 huma iktar dawk li jagħmlu l-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku dipendenti fuq ċirkustanzi oħra minbarra s-sempliċi osservanza tar-regoli nazzjonali, reġjonali jew lokali. Għaldaqstant, il-ħtieġa tal-prova tal-vijabbiltà kummerċjali ta’ proposta għal rotta ġdida, jew tal-ineżistenza ta’ mezzi oħra ta’ trasport sodisfaċjenti għal din l-istess rotta, jikkostitwixxu eżempji ta’ kundizzjonijiet li jistgħu jaqgħu fil-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92. Għaldaqstant, il-Kummissjoni ma wettqet ebda żball ta’ liġi meta ma waslitx għall-konklużjoni li l-miżuri Ġermaniżi jaqgħu taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 9(1) tar-Regolament Nru 2408/92. Minn dan jirriżulta li dan il-motiv huwa infondat u għandu jiġi miċħud. Fuq it-tielet motiv, ibbażat fuq il-ksur, minn naħa, tal-prinċipji ta’ trattament ugwali, ta’ proporzjonalità u tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru u, min-naħa l-oħra, tal-obbligu ta’ kooperazzjoni leali previst fl-Artikolu 17 tal-Ftehim L-argumenti tal-partijiet L-ewwel nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tilmenta li l-Kummissjoni kisret il-prinċipju ta’ trattament ugwali. F’dan ir-rigward, hija ssostni, l-ewwel nett, li l-Kummissjoni kkunsidrat, b’mod żbaljat, fil-premessa 40 tad-deċiżjoni kkontestata, li diskriminazzjoni ipotetika fil-konfront tal-ajruport ta’ Zürich jew ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi tiegħu taqa’ l-barra mill-kamp ta’ applikazzjoni tal-Ftehim. L-interessi tal-ajruport ta’ Zürich u ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi tiegħu jikkostitwixxu, skont il-Konfederazzjoni Svizzera, “kwistjonijiet marbuta direttament” mat-trasport bl-ajru u jaqgħu għalhekk fil-kamp ta’ applikazzjoni tal-Ftehim, skont l-Artikolu 2 tiegħu. Barra minn hekk, ir-rwol tal-Kummissjoni fl-implementazzjoni tal-Ftehim ma huwiex limitat għall-eżerċizzju tas-setgħat li jirriżultaw mill-Artikolu 18(2) tal-Ftehim. Fil-fatt, skont il-paragrafu 1 tal-istess artikolu, il-Kummissjoni hija responsabbli għall-implementazzjoni ta’ dan il-Ftehim fit-territorju Komunitarju. Il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li l-adozzjoni, abbażi tar-Regolament Nru 2408/92, ta’ miżura intiża sabiex tiżgura l-aċċess għas-suq tat-trasport bl-ajru teħtieġ it-teħid inkunsiderazzjoni mhux biss tal-interessi tal-kumpanniji tal-ajru iżda wkoll tad-drittijiet u l-interessi ta’ gruppi oħra affettwati mill-imsemmija miżura. Il-fatt li l-Kummissjoni stess tiġġustifika l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni b’riferiment għall-interessi tas-settur turistiku tar-reġjun Ġermaniż li jmiss mal-ajruport ta’ Zürich jikkonferma dan l-argument. Minn dan jirriżulta, skont il-Konfederazzjoni Svizzera, li l-Kummissjoni kellha twettaq paragun bejn il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni li jirrigwardaw l-ajruport ta’ Zürich u dawk adottati mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja fir-rigward tal-ajruporti tagħhom, b’mod partikolari dawk ta’ München (il-Ġermanja) u ta’ Frankfurt-am-Main (il-Ġermanja), u dan iktar u iktar għaliex l-aċċess liberu għal ajruport hija kundizzjoni indispensabbli għall-implementazzjoni tad-drittijiet ta’ traffiku ta’ kumpanniji tal-ajru. Tali paragun iservi kieku sabiex juri li l-miżuri adottati mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja fir-rigward tal-ajruport ta’ Zürich huma ħafna iktar restrittivi minn dawk adottati fir-rigward tal-ajruporti Ġermaniżi, b’mod partikolari dawk ta’ München u ta’ Frankfurt-am-Main. Fil-fatt, l-adozzjoni ta’ miżuri simili għall-ajruporti Ġermaniżi hija pprojbita mid-dritt Ġermaniż. It-tieni nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta l-konklużjoni tad-deċiżjoni kkontestata, li tgħid li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma jwasslux għal diskriminazzjoni indiretta għad-detriment tal-kumpannija tal-ajru Svizzera Swiss. Hija ssostni, f’dan ir-rigward, li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huma ta’ żvantaġġ, prinċipalment u b’mod sproporzjonat, fir-rigward ta’ din il-kumpannija li, kif tammetti d-deċiżjoni kkontestata, tuża l-ajruport ta’ Zürich bħala hub tan-netwerk tagħha f’forma ta’ stilla. Il-fatt li ebda miżura simili ma ġiet adottata fir-rigward tal-ajruporti ta’ München u ta’ Frankfurt-am-Main, użati mill-kumpannija tal-ajru Ġermaniża Lufthansa bħala hubs tan-netwerks tagħhom f’forma ta’ stilla, jikkonferma l-karattru diskriminatorju tal-miżuri inkwistjoni. It-tielet nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta l-premessa tad-deċiżjoni kkontestata (premessa 42) li tgħid li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni kontra l-ħsara kkawżata mill-ħoss huma neċessarji għall-protezzjoni ta’ destinazzjoni turistika importanti. Hija ssostni, f’dan ir-rigward, li l-unika negozjati tagħha mar-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma jurux li l-miżuri kkontestati kienu legalment neċessarji. Il-Konfederazzjoni Svizzera pparteċipat f’dawn in-negozjati għal raġunijiet politiċi u mhux legali. Barra minn hekk, il-Kummissjoni ma vverifikatx jekk il-ħsara kkawżata mill-ħoss fiż-żona tat-territorju Ġermaniż ikkonċernata mill-miżuri inkwistjoni kinitx ta’ gravità tali li tiġġustifika l-adozzjoni ta’ dawn il-miżuri. Il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li kienet ippreżentat, insostenn tal-ilment tagħha, kalkoli dettaljati tal-Laboratorju Federali Svizzeru għall-Ittestjar ta’ Materjali u Teknoloġija [Swiss Federal Laboratories for Materials Science and Technology] (EMPA), li juru l-kuntrarju. Hija enfasizzat ukoll, fl-ilment tagħha, li ħafna mit-titjiriet fuq iż-żona kkonċernata mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jkunu fl-inżul tagħhom, effettwati b’enerġija ridotta, li jnaqqas il-ħsara kkawżata mill-ħoss. Barra minn hekk, dawn it-titjiriet jaqsmu ż-żona inkwistjoni f’altitudni relattivament għolja. Hija biss fuq il-fruntiera tar-Rhein bejn il-Ġermanja u l-Isvizzera li jibda l-approċċ finali għall-inżul f’altitudni ta’ madwar 800 metru. Barra minn hekk, id-deċiżjoni kkontestata tinjora l-fatt li l-ħsara kkawżata mill-ħoss fir-rigward tat-territorju Ġermaniż ikkonċernat mill-miżuri inkwistjoni hija diġà inqas mill-valuri limitu Svizzeri, li huma iktar stretti mill-valuri korrispondenti Ġermaniżi. Minbarra dan, ċerti altitudnijiet minimi għal titjira imposti mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni bl-ebda mod ma huma ġġustifikati minn motivi ta’ protezzjoni kontra l-ħoss, peress li titjiriet f’altitudnijiet ħafna iktar baxxi ma jikkawżaw ebda ħoss. Il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li, fl-evalwazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, il-Kummissjoni kellha tikkunsidra d-Direttiva 2002/30. Mhux biss din id-direttiva tagħmel riferiment għar-Regolament Nru 2408/92, iżda tirrifletti konsensus politiku għal dak li jirrigwarda metodu bbilanċjat għall-ġestjoni tal-ħoss tal-ajruplani. Il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta f’dan ir-rigward il-motivi invokati fil-premessa 53 tad-deċiżjoni kkontestata sabiex tiġġustifika l-fatt li ma ħaditx inkunsiderazzjoni id-Direttiva 2002/30. Il-Kumitat Konġunt adotta, fit-3 ta’ Diċembru 2003, id-deċiżjoni għall-integrazzjoni, bħala prinċipju, ta’ din id-direttiva fl-Anness tal-Ftehim. Huwa minnu li d-Direttiva 2002/30 għad trid tiġi trasposta fid-dritt nazzjonali. Madankollu, fid-dawl tal-obbligu ta’ kooperazzjoni leali li jirriżulta mill-Artikolu 17 tal-Ftehim, il-Kummissjoni, bħala rappreżentant tal-Komunità, kellha tieħu inkunsiderazzjoni din id-direttiva, li tagħti prijorità, skont il-premessa 7 tagħha, lill-miżuri għat-tnaqqis tal-ħoss li joffru l-ikbar vantaġġ għall-ambjent bl-inqas spiża. Dan ma huwiex il-każ bil-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, li jinvolvu spejjeż għoljin ħafna u, barra minn hekk, iwasslu għal deterjorazzjoni tas-sitwazzjoni ambjentali fiż-żoni Svizzeri fil-viċinanzi tal-ajruport ta’ Zürich, filwaqt li t-titjib tas-sitwazzjoni taż-żona tal-fruntiera Ġermaniża li minnhom jirriżulta huwa minimu. Lanqas ma tista’ tiġi aċċettata l-kunsiderazzjoni tad-deċiżjoni kkontestata li tgħid li l-Artikolu 4(1) tad-Direttiva 2002/30 ma jimponix fuq l-Istati Membri l-obbligu li jadottaw metodu bbilanċjat għall-ġestjoni tal-ħoss fl-ajruporti li jinsabu fit-territorju tagħhom. Skont il-Konfederazzjoni Svizzera, huwa ġġustifikat, minn perspettiva tad-dritt Ewropew, li Stat Membru jiġi mitlub jadotta l-istess metodu meta jadotta miżuri li jikkonċernaw ajruport li jinsab fi Stat Membru ieħor. Il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li l-kunsiderazzjoni tad-deċiżjoni kkontestata skont liema ż-żona kkonċernata mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni tikkostitwixxi żona turistika importanti hija wisq ġenerali. Fir-realtà, l-ajruplani li jkunu qed jitilqu minn jew jinżlu fl-ajruport ta’ Zürich itiru biss fuq ċerti komuni tal-fruntiera Ġermaniżi, u dan f’altitudni elevata. Barra minn hekk, is-settur turistiku Ġermaniż fir-reġjun ikkonċernat jieħu profitt sostanzjali mill-viċinanza tal-ajruport ta’ Zürich, Minbarra dan, il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jimplikaw konsegwenzi ħafna iktar ibsin għal diversi komuni Svizzeri, li xi wħud minnhom għandhom numru għoli ħafna ta’ abitanti u li jinsabu fil-viċinanzi tal-ajruport ta’ Zürich. It-tieni nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta l-konklużjoni tad-deċiżjoni kkontestata (premessa 43) li tgħid li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma humiex sproporzjonati. Il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni, f’dan ir-rigward, li, għalkemm il-Kummissjoni ssostni li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma tistax tadotta miżura inqas radikali, hija ma ssemmix, bi ksur tal-obbligu ta’ motivazzjoni, liema miżuri oħra hija eżaminat. Il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li jeżistu miżuri oħra mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, fosthom l-impożizzjoni ta’ valur limitu ta’ ħoss li ma għandux jinqabeż mill-ajruplani li jkunu qed itiru fuq it-territorju Ġermaniż ikkonċernat f’ċerti ħinijiet. Tali valur limitu ta’ ħoss matul il-lejl ġie impost, mis-sajf tal-2002, għall-ajruport ta’ Frankfurt-am-Main. Il-kunsiderazzjoni tad-deċiżjoni kkontestata li tgħid li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma għandha l-ebda awtorità fuq l-ajruport ta’ Zürich hija, f’dan ir-rigward, irrelevanti. Fil-fatt, permezz tal-miżuri kkontestati, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja tipprova timponi fuq l-imsemmi ajruport organizzazzjoni mill-ġdid tas-sistema operazzjonali tiegħu u tagħti lilha nnifisha, preċiżament, tali awtorità. Għal dak li jirrigwarda l-konstatazzjoni li tgħid li l-Konfederazzjoni Svizzera ma ħaditx, matul il-ħamsa u għoxrin sena li għaddew, miżuri xierqa hija irrilevanti u ineżatta. Fir-realtà, il-Konfederazzjoni Svizzera minn dejjem ippermettiet il-parteċipazzjoni tal-komuni Ġermaniżi u tal-abitanti tagħhom f’inkjesti dwar il-bidla fil-liċenzja għall-operat tal-ajruport. Barra minn hekk, id-deċiżjoni kkontestata timminimizza b’mod żbaljat l-impatt tal-miżuri Ġermaniżi fuq il-kapaċità tal-ajurport ta’ Zürich. Minn naħa, id-deċiżjoni kkontestata tinjora li raġunijiet importanti li jirrigwardaw it-topografija tal-ajruport jimponu li l-inżul isir mit-Tramuntana. Peress li dan mhux ser ikun iktar possibbli matul il-perijodu ta’ implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, il-kapaċità tal-ajruport ser tiġi sostanzjalment ridotta, b’tali mod li dejjem ser ikun hemm konġestjoni li twaqqaf il-fluwidità tat-traffiku tal-ajru għall-inżul previsti bejn 06:00 u 06:30, wara 21:00 kif ukoll minn 08:30 għall-festi pubbliċi. Min-naħa l-oħra, għal dak li jirrigwarda l-kapaċità kemm tat-tluq minn kif ukoll tal-inżul fl-ajruport ta’ Zürich, id-deċiżjoni kkontestata tieħu inkunsiderazzjoni b’mod żbaljat il-kapaċità massima, liema valur huwa biss wieħed teoretiku. Skont il-Konfederazzjoni Svizzera, id-deċiżjoni kkontestata kellha tieħu inkunsiderazzjoni l-kapaċità prevedibbli, li hija dejjem inqas mill-kapaċità possibbli. Li kieku din il-kapaċità ttieħdet inkunsiderazzjoni għat-tluq, ikun seta’ ġie kkonstatat li, bejn 07:00 u 08:00 u bejn 20:00 u 21:00 fil-weekends, hemm iktar tluq previsti mill-kapaċità awtorizzata tal-ajruport ta’ Zürich, liema kapaċità hija ridotta minħabba l-implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni. Id-deċiżjoni kkontestata tikkonkludi, b’mod żbaljat, li l-installazzjoni ta’ sistemi ġodda ta’ nżul iżżid il-kapaċità tal-ajruport ta’ Zürich. Din l-installazzjoni tippermetti sempliċiment l-implementazzjoni ta’ proċeduri ta’ nżul modifikati, anki fil-każ ta’ viżibilità ridotta, iżda ma għandhiex verament impatt fuq il-kapaċità operazzjonali tal-ajruport. Għal dak li jirrigwarda l-konstatazzjoni tad-deċiżjoni kkontestata (premessa 47) li tgħid li teżisti kapaċità sinjifikattiva disponibbli fis-sigħat li jippreċedu u li jiġu wara l-perijodu ta’ implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li tali konstatazzjoni ma tiħux inkunsiderazzjoni r-restrizzjonijiet fuq il-kumpanniji tal-ajru u fuq l-ajruport. Dawn jimponu l-ottimizzazzjoni tas-sekwenza ta’ mewġ ta’ nżul u ta’ tluq u jostakolaw dewmien posibbli ta’ titjiriet fis-sigħat li jippreċedu jew li jiġu wara l-ħinijiet bl-iktar attività. Il-Konfederazzjoni Svizzera żżid li d-deċiżjoni kkontestata twettaq żball meta tanalizza s-sitwazzjoni fil-qasam ta’ kapaċità abbażi biss ta’ pjan tat-titjiriet tal-kumpannija tal-ajru Swiss. Tali approċċ ma jiħux inkunsiderazzjoni l-fatt li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jimponu fuq l-ajruport ta’ Zürich metodu operazzjonali ħafna inqas effiċjenti, li għandu konsegwenzi prattiċi negattivi fuq il-kapaċità tal-imsemmi ajruport sabiex jaffronta kemm ċirkustanzi eċċezzjonali, bħal kundizzjonijiet meteoroloġiċi sfavorevoli jew il-perijodu tal-bidu tal-vaganzi, kif ukoll, b’mod iktar ġenerali, iż-żieda probabbli fil-futur tat-traffiku tal-ajru. It-tielet nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tilmenta li l-Kummissjoni wettqet żball ta’ liġi peress li ma ħaditx inkunsiderazzjoni l-fatt li l-konsegwenzi negattivi tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni għall-ajruport ta’ Zürich u għall-kumpannija tal-ajru Swiss jikkostitwixxu restrizzjoni għal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru. Il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta, f’dan ir-rigward, l-argument tal-Kummissjoni, imsemmi fil-premessa 35(b) tad-deċiżjoni kkontestata, li jgħid li l-Konfederazzjoni Svizzera ma tipparteċipax fis-suq intern tas-servizzi tal-ajru u li “bħalissa l-Ftehim jipprovdi sempliċiment għal skambju tad-drittijiet ta’ traffiku” bejn l-Isvizzera u l-Komunità. Dan l-argument jikkontradixxi l-impressjoni mogħtija lill-Konfederazzjoni Svizzera matul in-negozjati li wasslu għall-konklużjoni tal-Ftehim. Huwa ma jiħux ukoll inkunsiderazzjoni l-fatt li l-Ftehim għandu l-istess għanijiet bħat-Trattat KE u l-Ftehim ŻEE. Barra minn hekk, kif jirriżulta mis-sentenza Malpensa, punt 33 iktar ’il fuq, ir-Regolament Nru 2408/92 jimplementa b’mod definittiv il-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru. F’dan ir-rigward, il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta l-argument tal-Kummissjoni, spjegat fl-istess premessa 35(b) tad-deċiżjoni kkontestata, li jgħid li s-sentenza Malpensa, punt 33 iktar ’il fuq, ma tistax tittieħed inkunsiderazzjoni billi ngħatat wara li ntlaħaq il-Ftehim u billi la ma ġiet notifikata lill-Konfederazzjoni Svizzera u lanqas ma ġiet eżaminata mill-Kumitat Konġunt, kif jipprovdi l-Artikolu 1(2) tal-Ftehim. Skont il-Konfederazzjoni Svizzera, in-nuqqas ta’ notifika tal-imsemmija sentenza ma jeskludix l-obbligu li tittieħed inkunsiderazzjoni, u dan iktar u iktar għaliex huwa nuqqas attribwibbli lill-Kummissjoni stess. Barra minn hekk, id-deċiżjoni kkontestata hija, fuq dan il-punt, kontradittorja, peress li, minn naħa, hija tinvoka s-sentenza Malpensa, punt 33 iktar ’il fuq, insostenn tal-argument li jgħid li l-prinċipju ta’ propozjonalità ma jistax jiġi implementat ħlief flimkien mal-libertà li jiġu pprovduti servizzi u, min-naħa l-oħra, hija tindika li l-imsemmija sentenza ma tistax tittieħed inkunsiderazzjoni. Fl-aħħar nett, il-Konfederazzjoni Svizzera tfakkar li, fl-ilment tagħha miċħud mid-deċiżjoni kkontestata, hija kienet ilmentat li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja kisret l-obbligu tal-kooperazzjoni leali previst fl-Artikolu 17 tal-Ftehim. Dan l-obbligu għandu l-istess portata bħal dak li jirriżulta mill-Artikolu 10 KE u l-ġurisprudenza relatata ma’ dan l-aħħar artikolu hija wkoll rilevanti. Billi rrifjutat li tieħu inkunsiderazzjoni, fid-deċiżjoni kkontestata, dan l-obbligu tar-Repubblika Federali tal-Ġermanja, il-Kummissjoni kisret il-prinċipju ta’ bona fide . Il-fatt li biss il-Kummissjoni hija parti għall-Ftehim ma jwaqqafx lill-Ftehim milli jipproduċi effetti wkoll fir-rigward tar-Repubblika Federali tal-Ġermanja. Fil-fatt, din tal-aħħar hija, skont l-Artikolu 300(7) KE, marbuta bil-Ftehim u għandha l-obbligu, skont il-ġurisprudenza, li tiżgura l-osservanza tal-obbligi li jirriżultaw minnu. Il-fatt li l-Ftehim bejn ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja u l-Konfederazzjoni Svizzera, iffirmat fit-18 ta’ Ottubru 2001, ma ġiex irratifikat ma jistax jiġġustifika l-adozzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni. Fil-fatt, il-Ftehim inkwistjoni ma huwiex ir-riżultat ta’ negozjati ħielsa iżda mill-pressjoni eżerċitata mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja fuq il-Konfederazzjoni Svizzera. Barra minn hekk, il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jmorru lil hinn mhux biss minn dak li kien previst fl-imsemmi ftehim bilaterali, iżda wkoll mill-miżuri unilaterali li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja kienet thedded li ser tadotta fil-każ li n-negozjati mal-Konfederazzjoni Svizzera jfallu. Minbarra dan, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma tatx lill-Konfederazzjoni Svizzera l-ħin neċessarju sabiex tadatta ruħha għad-dipożizzjonijiet Ġermaniżi l-ġodda. Il-Kummissjoni, sostnuta mill-intervenjenti, tikkontesta l-argumenti tal-Konfederazzjoni Svizzera. Il-kunsiderazzjonijiet tal-Qorti Ġenerali –       Fuq in-nuqqas tal-Kummissjoni li tieħu inkunsiderazzjoni d-drittijiet tal-operatur tal-ajruport ta’ Zürich u ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi tiegħu Il-Konfederazzjoni Svizzera tilmenta li l-Kummissjoni ma ħaditx inkunsiderazzjoni, fl-eżami tagħha, skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92, il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, id-drittijiet, minn naħa, tal-operatur tal-ajruport ta’ Zürich u, min-naħa l-oħra, ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi ta’ dan l-ajruport, li huma esposti għall-ħoss tal-ajruplani. F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar li, skont l-Artikolu 3(1) tar-Regolament Nru 2408/92, it-trasportaturi bl-ajru Komunitarji huma awtorizzati mill-Istati Membri kkonċernati sabiex jeżerċitaw id-drittijiet ta’ traffiku, fis-sens tal-Artikoli 2(f) tal-istess regolament, fuq ir-rotot intra-Komunitarji. Madankollu, kif jispjega l-erbatax-il premessa tar-Regolament Nru 2408/92, “l-eżerċitar tal-jeddijiet tat-traffiku għandu jkun konsistenti mar-regoli operazzjonali li jirreferu għas-sigurtà, il-protezzjoni ta’ l-ambjent u l-kondizzjonijiet dwar l-aċċess għall-ajruporti u għandu jkun trattat mingħajr diskriminazzjoni”. Huwa b’hekk li l-leġiżlatur pprovda, minn naħa, fl-Artikolu 8(2) tar-Regolament Nru 2408/92, li l-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku huwa suġġett għar-regoli operazzjonali Komunitarji, nazzjonali, reġjonali jew lokali li jirrigwardaw is-sigurtà, il-ħarsien tal-ambjent u l-allokazzjoni ta’ slotts u, min-naħa l-oħra, awtorizza lill-Kummissjoni li teżamina, skont il-paragrafu 3 tal-istess artikolu, l-applikazzjoni, b’mod partikolari, tal-paragrafu 2 tiegħu u li tiddeċiedi jekk l-Istat Membru kkonċernat jistax ikompli jimplementa l-miżuri li huma s-suġġett tal-eżami. Mid-dispożizzjonijiet u l-kunsiderazzjonijiet li jippreċedu jirriżulta li, kif osservat essenzjalment il-Kummissjoni fil-premessa 40 tad-deċiżjoni kkontestata, l-eżami ta’ miżura, skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92, jittratta l-implikazzjonijiet tagħha fir-rigward tal-eżerċizzju tad-drittijiet ta’ traffiku fuq ir-rotot intra-Komunitarji. Min-naħa l-oħra, id-drittijiet operazzjonali eventwali ta’ ajruporti jew ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi tiegħu ma jistgħux jittieħdu inkunsiderazzjoni f’tali eżami. Għaldaqstant, il-Kummissjoni ma wettqitx żball ta’ liġi meta ma ħaditx inkunsiderazzjoni, fl-eżami tagħha, skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92, tal-miżuri Ġermaniżi inkwisjoni, id-dirttijiet eventwali, minn naħa, tal-operatur tal-ajruport ta’ Zürich u, min-naħa l-oħra, ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi ta’ dan l-ajruport, li huma esposti għall-ħoss tal-ajruplani. L-argumenti l-oħra tal-Konfederazzjoni Svizzera ma jistgħux jikkontestaw din il-konklużjoni. L-ewwel nett, għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażat fuq l-Artikolu 2 tal-Ftehim, għandu jiġi mfakkar li, skont dan l-artikolu, id-dispożizzjonijiet, b’mod partikolari, tal-Anness tal-Ftehim japplikaw sakemm jolqtu t-trasport bl-ajru jew materji li huma direttament relatati mat-trasport bl-ajru. Kif jirriżulta mill-kliem tiegħu u, b’mod partikolari, mill-espressjoni “sakemm jolqtu” użata fih, l-Artikolu 2 tal-Ftehim jiddefinixxi l-kamp ta’ applikazzjoni tad-dispożizzjonijiet enumerati fl-Anness tal-Ftehim, billi jeskludi l-applikazzjoni ta’ dawn id-dispożizzjonijiet għal każijiet li ma jolqtux t-trasport bl-ajru jew materji li huma direttament relatati mat-trasport bl-ajru. Minn dan jirriżulta li dan l-artikolu la għandu bħala suġġett u lanqas bħala effett li jestendi l-applikazzjoni tad-dispożizzjonijiet inkwistjoni għal sitwazzjonijiet li ma jaqgħux fil-kamp ta’ applikazzjoni tagħhom. Għal dak li jirrigwarda, b’mod partikolari, ir-Regolament Nru 2408/92, l-unika estensjoni tal-kamp ta’ applikazzjoni tiegħu fil-kuntest tal-Ftehim hija dik li tirriżulta mill-assimilazzjoni, skont l-Anness tal-Ftehim, tal-Konfederazzjoni Svizzera u tat-trasportaturi bl-ajru li hemmhekk għandhom il-post prinċipali tal-attivitajiet tagħhom mal-Istati Membri tal-Komunità u t-trasportaturi bl-ajru Komunitarji rispettivament. Bla ħsara għal din l-estensjoni tal-kamp ta’ applikazzjoni tiegħu, ir-Regolament Nru 2408/92 ma japplikax, f’dan il-kuntest, għal sitwazzjonijiet li, f’kuntest Komunitarju, ma jaqgħux taħt il-kamp ta’ applikazzjoni tiegħu. Minn dan jirriżulta li, għalkemm id-drittijiet tal-operaturi ta’ ajruporti jew ta’ dawk li jgħixu fil-viċinanzi tagħhom jikkostitwixxu materji li huma direttament relatati mat-trasport bl-ajru, kif issostni l-Konfederazzjoni Svizzera, la l-Artikolu 2 u lanqas dispożizzjoni oħra tal-Ftehim ma jawtorizzaw lill-Kummissjoni tieħu inkunsiderazzjoni dawn id-drittijiet, fl-applikazzjoni, fil-kuntest tal-Ftehim, tal-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92. It-tieni nett, l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażat fuq l-Artikolu 18(1) tal-Ftehim ma jistax jiġi milqugħ. Fil-fatt, din id-dispożizzjoni tipprovdi biss li l-Komunità, bħala parti kontraenti tal-Ftehim, hija responsabbli għall-applikazzjoni korretta tal-Ftehim fuq it-territorju tagħha, li jinkludi t-territorju Ġermaniż. Għaldaqstant, hija ma tagħti lill-Kummissjoni ebda setgħa addizzjonali li ma hijiex prevista fir-regolamenti u d-direttivi enumerati fl-Anness tal-Ftehim jew, skont il-każ, f’dispożizzjoni oħra tad-dritt Komunitarju. Minn dan jirriżulta li l-Artikolu 18(1) ma huwiex rilevanti f’dan il-każ. –       Fuq il-ksur tal-prinċipju ta’ trattament ugwali Il-Konfederazzjoni Svizzera tilmenta li l-Kummissjoni kisret, fid-deċiżjoni kkontestata, il-prinċipju ta’ trattament ugwali. Għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażat fuq il-ksur tal-prinċipju ta’ trattament ugwali fir-rigward tal-abitanti Svizzeri li jgħixu fil-viċinanzi tal-ajruport ta’ Zürich u tal-operatur, dan għandu mill-ewwel jiġi miċħud. Kif ġie osservat fil-punt 127 iktar ’il fuq, il-Kummissjoni ma kellhiex l-obbligu tieħu inkunsiderazzjoni, fl-eżami tagħha tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, tali interessi. Għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera dwar allegata diskriminazzjoni fil-konfront tat-trasportaturi bl-ajru, inkluża l-kumpannija tal-ajru Swiss, għandu jiġi mfakkar li, fid-dawl tal-Artikolu 3 tal-Ftehim, id-deċiżjoni kkontestata kkunsidrat, b’mod korrett, fil-premessa 35(a), li l-projbizzjoni tad-diskriminazzjoni “tapplika b’mod ċar” fl-eżami ta’ miżura skont l-Artikolu 8(3) tar-Regolament Nru 2408/92 fil-kuntest tal-Ftehim u li, għaldaqstant, il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni għandhom jiġu eżaminati minn dan l-angolu. Fil-kuntest ta’ dan l-eżami, il-Kummissjoni kkonstatat qabel xejn u b’mod korrett li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma jagħmlu ebda distinzjoni bejn trasportaturi skont iċ-ċittadinanza tagħhom jew l-identità tagħhom (premessa 36 tad-deċiżjoni kkontestata). Din il-konstatazzjoni ma hijiex ikkontestata mill-Konfederazzjoni Svizzera. Il-Kummissjoni eżaminat ukoll, fil-premessi 37 sa 39 tad-deċiżjoni kkontestata, l-eżistenza ta’ diskriminazzjoni indiretta eventwali fil-konfront tat-trasportaturi Svizzeri. F’dan il-kuntest, hija ammettiet, fil-premessa 38, li l-użu ta’ netwerks f’forma ta’ stilla kien sar komuni fost it-trasportaturi bl-ajru. Dawn in-netwerks huma bbażati fuq ajruporti ċentrali li kważi dejjem jinsabu fl-Istat li fih it-trasportaturi inkwistjoni huma stabbiliti. L-ajruporti ċentrali għandhom, fis-sistema ta’ netwerks f’forma ta’ stilla tat-trasportatur ikkonċernat, ir-rwol ta’ hub u jippermettu lit-trasportatur inkwistjoni li joffru, fir-rigward tal-ajruporti moqdija mill-ajruport ċentrali, titjiriet indiretti b’waqfa fl-ajruport ċentrali. Dan it-trasportatur jista’, għalhekk, jestendi n-netwerk ta’ titjiriet tiegħu, billi jevita l-investimenti meħtieġa għal rotot diretti. Il-Kummissjoni ammettiet ukoll, fl-istess premessa tad-deċiżjoni kontestata, li t-trasportaturi li jużaw ajruport bħala hub għan-netwerk tagħhom f’forma ta’ stilla għandhom, minħabba dan il-fatt, parti kbira ħafna tat-traffiku lejn jew mill-imsemmi ajruport u li, għaldaqstant, kull restrizzjoni relatata mal-użu tal-imsemmi ajruport ikollu, għalihom, konsegwenzi ħafna iktar sinjifikattivi milli għall-kompetituri tagħhom. Madankollu, skont il-Kummissjoni, din id-differenza ta’ trattament ma tikkostitwixxix, fiha nnifisha, diskriminazzjoni, għaliex li kieku dan kien il-każ kull restrizzjoni jkollha awtomatikament tiġi kkunsidrata bħala diskriminatorja u l-Istati Membri ma jkollhom ebda possibblità li jimponu regoli operazzjonali fis-sens tal-Artikolu 8(2) tar-Regolament Nru 2408/92. Skont il-Kummissjoni (premessa 39 tad-deċiżjoni kkontestata), il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma jistgħux jikkostitwixxu diskriminazzjoni indiretta ħlief fil-każ meta dawn jaffettwaw unikament u b’mod predominanti t-titjiriet operati mit-trasportaturi Svizzeri. Il-Kummissjoni kkunsidrat li dan ma huwiex il-każ, peress li t-trasportaturi Svizzeri u Komunitarji huma affettwati mill-imsemmija miżuri b’mod eżattament proporzjonali għan-numru ta’ titjiriet li joperaw bejn l-Isvizzera u l-Komunità. F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar li jirriżulta minn ġurisprudenza stabbilita, dwar il-prinċipju ta’ projbizzjoni ta’ kull diskriminazzjoni minħabba ċittadinanza fil-qasam tad-dritt Komunitarju, li r-regoli ta’ trattament ugwali bejn ċittadini u dawk li ma humiex ċittadini jipprojbixxu mhux biss id-diskriminazzjonijiet ċari abbażi taċ-ċittadinanza, jew fuq fejn jinsab l-uffiċċju reġistrat f’dak li jirrigwarda l-kumpanniji, iżda wkoll kull forma moħbija ta’ diskriminazzjoni li, b’applikazzjoni ta’ kriterji oħra ta’ distinzjoni, iwasslu għall-istess riżultat (sentenzi tal-Qorti tal-Ġustizzja tat-13 ta’ Lulju 1993, Commerzbank, C‑330/91, Ġabra p. I‑4017, punt 14; tad-19 ta’ Marzu 2002, Il-Kummissjoni vs L-Italja, C‑224/00, Ġabra p. I‑2965, punt 15, u tas-27 ta’ Ottubru 2009, ČEZ, C‑115/08, li għadha ma ġietx ippubblikata fil-Ġabra, punt 92). Fid-dawl tal-Artikolu 1(2) tal-Ftehim, din il-ġurisprudenza hija rilevanti wkoll għal dak li jirrigwarda l-applikazzjoni tar-Regolament Nru 2408/92 fil-kuntest tal-Ftehim, billi l-Artikolu 3 ta’ dan tal-aħħar huwa, essenzjalment, identiku għall-ewwel paragrafu tal-Artikolu 12 KE. F’dan il-każ, il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni, essenzjalment, li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja tirriżerva għall-ajruport ta’ Zürich u, għalhekk, għall-kumpannija tal-ajru Swiss li tuża dan l-ajruport bħala hub għan-network tagħha f’forma ta’ stilla, trattament differenti meta mqabbel mal-ajruporti Ġermaniżi u, b’mod partikolari, dawk ta’ München u ta’ Frankfurt-am-Main, użati mill-kumpannija tal-ajru Ġermaniża Lufthansa bħala hubs għan-netwerk tagħha f’forma ta’ stilla. Huwa minnu li tali differenza ta’ trattament, fil-każ li teżisti, ma hijiex ibbażata direttament fuq iċ-ċittadinanza jew fuq is-sede tat-trasportaturi kkonċernati. Madankollu, hija tista’ twassal għall-istess riżultat, sa fejn, kif tosserva d-deċiżjoni kkontestata, it-trasportaturi Svizzeri, fosthom Swiss, jużaw normalment, bħala hubs għan-netwerk tagħhom f’forma ta’ stilla, l-ajruporti li jinsabu fl-Isvizzera u, b’mod partikolari, dak ta’ Zürich u li, konsegwentement, l-eventwali restrizzjonijiet li jirrigwardaw it-titjiriet lejn jew minn dan l-ajruport jaffettwaw dawn it-trasportaturi ħafna iktar mill-kumpanniji tal-ajru li jużaw ajruport ieħor bħala hub għan-network tagħhom f’forma ta’ stilla. Minn dan jirriżulta, fir-rigward tal-ġurisprudenza invokata fil-punt 140 iktar ’il fuq, li l-kunsiderazzjonijiet fil-premessi 38 u 39 tad-deċiżjoni kkontestata ma humiex fihom infushom suffiċjenti sabiex jeskludu natura diskriminatorja eventwali tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni fir-rigward tat-trasportaturi Svizzeri, fosthom b’mod partikolari Swiss. Madankollu, għandu jiġi mfakkar li, skont din l-istess ġurisprudenza, il-konstatazzjoni li miżura twassal għall-istess riżultat bħal diskriminazzjoni bbażata fuq iċ-ċittadinanza ma hijiex biżżejjed sabiex jiġi konkluż li tali miżura hija inkompatibbli mal-Artikolu 12 KE jew, f’dan il-każ, mal-Artikolu 3 tal-Ftehim. Għad irid jiġi stabbilit jekk l-imsemmija miżura hijiex ġustifikata minn ċirkustanzi oġġettivi u jekk hijiex proporzjonali għall-għan li għalih hija intiża. Huwa biss jekk dan ma huwiex il-każ li l-miżura inkwistjoni għandha tiġi kkunsidrata bħala pprojbita mill-Artikolu 12 KE jew, f’dan il-każ, mill-Artikolu 3 tal-Ftehim (ara, f’dan is-sens, is-sentenzi Il-Kummissjoni vs L-Italja, punt 140 iktar ’il fuq, punt 20, u ČEZ, punt 140 iktar ’il fuq, punt 108, u l-ġurisprudenza ċċitata). F’din il-kawża, għal dak li jirrigwarda, l-ewwel nett, l-eżistenza ta’ ġustifikazzjoni oġġettiva eventwali għall-adozzjoni tal-miżuri inkwistjoni fir-rigward biss tal-ajruport ta’ Zürich, għandu jiġi mfakkar li, skont il-premessa 42 tad-deċiżjoni kkontestata, “iż-żona Ġermaniża li fuqha jtiru l-ajruplani li jkunu qed jagħmlu approċċ lejn l-ajruport ta’ Zürich hija destinazzjoni turistika importanti u, għaldaqstant, partikolarment vulnerabbli għall-ħsejjes. Il-Konfederazzjoni Svizzera tikkontesta din id-dikjarazzjoni billi sssotni li n-numru ta’ abitanti li jistgħu jiġu affettwati mill-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fiż-żona kkonċernata ma huwiex kbir ħafna. Anki jekk dan huwa l-każ, dan il-fatt bl-ebda mod ma jikkontesta n-natura turistika taż-żona Ġermaniża kkonċernata. L-istess jista’ jingħad għall-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li s-settur turistiku Ġermaniż tar-reġjun li jmiss mal-ajruport ta’ Zürich jieħu profitt sostanzjali minn dan l-ajruport. Fil-fatt, dan l-argument jikkonferma n-natura turistika taż-żona tat-territorju Ġermaniż ikkonċernata mill-miżuri inkwistjoni. Barra minn hekk, huwa biżżejjed li jiġi osservat li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja għandha d-dritt li tieħu l-miżuri li fil-fehma tagħha huma neċessarji sabiex titnaqqas il-ħsara kkawżata mill-ħoss. Għaldaqstant, għandu jiġi kkonstatat li l-viċinanza għall-ajruport ta’ Zürich ta’ żona turistika, invokata fil-premessa 42 tad-deċiżjoni kkontestata u mhux ikkontestata mill-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera, tikkostitwixxi ċirkustanza oġġettiva, fis-sens tal-ġurisprudenza invokata fil-punt 145 iktar ’il fuq, li tiġġustifika l-adozzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni fir-rigward biss tal-ajruport ta’ Zürich. Fil-fatt, ma jirriżultax mill-proċess u l-Konfederazzjoni Svizzera ma allegatx li l-ajruporti ta’ München u ta’ Frankfurt-am-Main jinsabu wkoll fil-viċinanza ta’ żoni turistiċi importanti. Għandu jiġi osservat ukoll li, għad-differenza tal-ajruporti ta’ München u ta’ Frankfurt-am-Main, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma għandha l-ebda awtorità fuq l-ajruport ta’ Zürich u ma tistax, għall-finijiet tat-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss fit-territorju Ġermaniż, timponi fir-rigward ta’ dan l-ajruport xi tibdil fl-użu tiegħu. Din id-differenza, invokata fi-premessa 43 tad-deċiżjoni kkontestata, tikkostitwixxi ċirkustanza oġġettiva oħra li tiġġustifika l-adozzjoni tal-miżuri inkwistjoni fir-rigward biss tal-ajruport ta’ Zürich. Mill-kunsiderazzjonijiet kollha li jippreċedu jirriżulta li, kif jirriżulta mid-deċiżjoni kkontestata, jeżistu, f’dan il-każ, ċirkustanzi oġġettivi, fis-sens tal-ġurisprudenza invokata fil-punt 154 iktar ’il fuq, li jiġġustifikaw l-adozzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni. It-tieni nett, skont din l-istess ġurisprudenza, għandu jiġi vverifikat jekk l-imsemmija miżuri humiex proporzjonali għall-għan li għalih huma intiżi, jiġifieri t-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fil-parti tat-territorju Ġermaniż li fiha huma implementati. Il-Kummissjoni teżamina din il-kwistjoni fil-premessi 41 sa 49 tad-deċiżjoni kkontestata u tikkonkludi li dan huwa effettivament il-każ. Din il-konklużjoni hija kkontestata mill-Konfederazzjoni Svizzera li ssostni, qabel xejn, li l-livell ta’ ħsara ikkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fiż-żona kkonċernata mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma tiġġustifikax l-adozzjoni ta’ dawn il-miżuri. Madankollu, ir-rapport tal-EMPA, invokat mill-Konfederazzjoni Svizzera insostenn ta’ din il-parti tal-argument tagħha (ara l-punt 98 iktar ’il fuq), bl-ebda mod ma juri li l-ħsara kkawżata mill-ħoss ma tikkostitwixxix problema fiż-żona Ġermaniża li tmiss mal-ajruport ta’ Zürich. Għall-kuntrarju, minn dan ir-rapport jirriżulta li l-livell ta’ ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani f’dan l-istess reġjun jista’ jvarja bejn 45 dB, għall-postijiet relattivament il-bogħod mill-ajruport, u 70 dB, għall-postijiet l-iktar viċini. Tali livelli ta’ ħoss jistgħu effettivament jikkostitwixxu problema f’reġjun turistiku, speċjalment matul il-lejl u fil-weekends, f’liema ħinijiet il-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huma implementati. Għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li l-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fiż-żona rilevanti tat-territorju Ġermaniż ma teċċedix il-valuri limiti, id-deċiżjoni kkontestata tenfasizza b’mod korrett, fil-premessa 42, li l-imsemmija limiti jindikaw il-limiti aċċettabbli u mhux il-livelli ta’ kumdità u li, għaldaqstant, l-Istati Membri għandhom id-dritt jadottaw miżuri intiżi sabiex jerġgħu jġibu l-livelli ta’ ħoss taħt dawn il-limiti, speċjalment meta jkun involut, bħal f’dan il-każ, reġjun turistiku. Għal dak li jirrigwarda l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li ċerti altitudnijiet minimi għal titjiriet stabbiliti mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huma għolja wisq u li l-iffissar ta’ altitudnijiet iktar baxxi bl-ebda mod ma jżid il-ħsara kkawżata mill-ħoss fiż-żona Ġermaniżi rilevanti, dan għandu jiġi miċħud, sa fejn il-Konfederazzjoni Svizzera la ma ppreċiżat l-altitudnijiet inferjuri li jistgħu jiġu stabbiliti u lanqas ma ddikjarat li tali tnaqqis tal-altitudnijiet minimi għal titjiriet ikollu influwenza pożittiva fuq il-kapaċitajiet ta’ tluq minn jew ta’ nżul fl-ajruport ta’ Zürich. L-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażat fuq id-Direttiva 2002/30 lanqas ma jista’ jiġi milqugħ. Għandu jiġi kkonstatat f’dan ir-rigward li l-Konfederazzjoni Svizzera ma ppreċiżatx la d-dispożizzjonijiet ta’ din id-direttiva li għandhom japplikaw f’dan il-każ u lanqas x’ikun l-eżitu tal-applikazzjoni tagħhom. F’dan ir-rigward, għandu jiġi osservat li d-Direttiva 2002/30 ma tiffissax livelli ta’ ħoss li għandhom bil-fors jiġu ttollerati, kif bl-istess mod ma tipprojbixxix l-adozzjoni ta’ miżuri bħal dawk adottati mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja f’dan il-każ. Barra minn hekk, kif issostni b’mod korrett il-premessa 53 tad-deċiżjoni kkontestata, l-Artikolu 4 tad-Direttiva 2002/30 jimponi fuq l-Istati Membri l-adozzjoni ta’ “metodu bbilanċjat” unikament meta jittrattaw problemi marbuta mal-ħoss fl-ajruporti fit-territorju tagħhom. F’dan ir-rigward, ma jistax jiġi milqugħ l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li tali metodu għandu jiġi adottat ukoll meta l-Istati Membri jittrattaw tali problemi fl-ajruporti li jinsabu l-barra mit-territroju tagħhom. Fil-fatt, jirriżulta mid-definizzjoni tal-espressjoni “metodu bbilanċjat” fl-Artikolu 2(g) tad-Direttiva 2002/30, li dan il-metodu jeħtieġ l-eżami ta’ “effett[i] prevedibbli”, b’mod partikolari, “l-ippjanar u l-immaniġjar ta’ l-użu ta’ l-art, il-proċeduri għat-tnaqqis tal-ħoss u r-restrizzjonijiet fuq l-operat”. Dawn huma miżuri li Stat Membru jista’ jimponi biss fir-rigward tat-territorju tiegħu stess. Sussegwentement, il-Konfederazzjoni Svizzera ssostni wkoll li jeżistu miżuri inqas problematiċi, li jippermettu lir-Repubblika Federali tal-Ġermanja jilħqu l-għan li għalih huma intiżi l-miżuri inkwistjoni, jiġifieri t-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fiż-żona inkwistjoni tat-territorju Ġermaniż. F’dan ir-rigward, għandu jiġi osservat, qabel xejn, li l-konklużjoni li tinsab fil-premessa 49 tad-deċiżjoni kkontestata li tgħid li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma kellha ebda mezz ieħor għad-dispożizzjoni tagħha sabiex tottjeni it-tnaqqis mixtieq tal-ħsara kkawżata mill-ħoss, għandha tinqara flimkien mal-premessa 43 ta’ din l-istess deċiżjoni. Il-Kummissjoni tosserva essenzjalment, f’din l-aħħar premessa, li l-mezzi l-oħra għat-tnaqqis tal-ħoss fit-territorju Ġermaniż, fosthom użu differenti tal-ajruport ta’ Zürich, jaqgħu taħt il-kompetenza tal-awtoritajiet Svizzeri u ma jistgħux jiġu implementati mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja. Quddiem il-Qorti Ġenerali, il-Konfederazzjoni Svizzera invokat miżura waħda biss ta’ sostituzzjoni kkostitwita mill-iffissar ta’ valur massimu ta’ ħoss. Tali miżura, għalkemm inqas problematika, tippermetti lir-Repubblika Federali tal-Ġermanja li tilħaq l-istess għanijiet bħall-miżuri l-kwistjoni, jiġifieri t-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani f’parti mit-territorju Ġermaniż li jmiss mal-Isvizzera matul il-lejn u fil-weekends. F’dan ir-rigward, għandu jiġi osservat, qabel xejn, li, fis-seduta, il-Konfederazzjoni Svizzera sostniet li kienet diġà invokat din il-miżura matul il-proċedura amministrattiva, mingħajr madankollu ma tagħmel riferiment, sabiex issostni din id-dikjarazzjoni, għal dokument preċiż li jinsab fil-proċess. Min-naħa l-oħra, il-Kummissjoni tiddikjara li l-idea ta’ valur limitu ta’ ħoss ma ġietx diskussa fil-proċedura amministrattiva. Barra minn hekk, il-Qorti Ġenerali ma setgħet issib ebda riferiment għal tali miżura la fl-ilment u lanqas fl-osservazzjonijiet tal-Konfederazzjoni Svizzera bi tweġiba għad-dikjarazzjoni tal-oġġezzjonijiet, li jinsabu fil-proċess. F’dawn iċ-ċirkustanzi, billi d-dikjarazzjoni tal-Konfederazzjoni Svizzera, li tgħid li hija invokat l-iffissar ta’ valur limitu ta’ ħoss bħala miżura ta’ sostituzzjoni possibbli, ma hija sostnuta minn ebda prova, ma jistax jiġi lmentat li l-Kummissjoni kisret l-obbligu ta’ motivazzjoni minħabba l-fatt li hija ma speċifikatx, fid-deċiżjoni kkontestata, il-motivi għaliex tali miżura ma tistax tissostitwixxi b’mod validu l-miżuri Ġermaniżi inkwsitjoni. Għal dak li jirrigwarda l-eżami tal-fondatezza tal-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażata fuq l-iffissar possibbli ta’ valur limitu ta’ ħoss sabiex jintlaħqu l-istess għanijiet bħal dawk tal-miżuri inkwistjoni, għandu jiġi osservat li, fis-seduta, il-Kummissjoni u l-intervenjenti spjegaw li l-valur limitu ta’ ħoss huwa valur massimu ta’ ħoss li ma għandux jinqabeż mill-ħoss medju prodott mill-ajruplani kollha li jużaw ajruport speċifiku. Dan il-ħoss medju huwa kkalkulat abbażi tal-livelli ta’ ħoss ikkonstatati matul perijodu determinat, ħafna drabi fuq bażi annwali. Minn dan jirriżulta, skont il-Kummissjoni u l-intervenjenti, li l-iffissar ta’ valur limitu ta’ ħoss ma jippermettix li jintlaħaq l-istess għan bħall-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, jiġifieri t-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani f’parti tat-territorju Ġermaniż matul il-lejl u fil-weekends, sa fejn ma jistax jiġi eskluż li, meta jiġi kkalkulat il-ħoss medju għall-kontroll tal-osservanza tal-valur limitu fiss, il-ħoss eċċessiv eventwali matul il-lejl jew fil-weekends jiġi kkumpensat minn valuri inqas għoljin ikkonstatati matul ħinijiet jew ġranet oħra. Il-Konfederazzjoni Svizzera rrispondiet, fis-seduta, li xejn ma jwaqqaf l-iffissar ta’ valur limitu ta’ ħoss għall-ħinijiet jew ġranet determinati, f’dan il-każ matul il-lejl u fil-weekends. Madankollu, dan l-argument ma jistax jiġi milqugħ. L-ewwel nett, il-Konfederazzjoni Svizzera ma invokat ebda preċedent ta’ valur limitu ta’ ħoss stabbilit unikament għal ċerti ħinijiet tal-ġurnata jew għal ċerti ġranet tal-ġimgħa, li jaħdem b’mod sodisfaċjenti fil-prattika. It-tieni nett, għandu jiġi osservat li l-iffissar ta’ valur limitu ta’ ħoss speċifikament għal matul il-lejl u fil-weekends ma huwiex neċessarjament miżura inqas problematika mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, u iktar u iktar għaliex il-Konfederazzjoni Svizzera b’ebda mod ma ppreċiżat x’jista’ jkun tali valur. Fil-fatt, jekk valur baxx ħafna jiġi stabbilit għal dan il-valur limitu, tali miżura twassal, fil-prattika, għall-istess riżultat bħall-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, jiġifieri li tirrendi impossibbli, matul il-perijodu tal-implementazzjoni tagħha, titjiriet f’altitudnijiet baxxi fuq it-territorju Ġermaniżi ta’ ajruplani minn jew lejn l-ajruport ta’ Zürich. It-tielet nett, għad-differenza tal-iffissar ta’ altitudnijiet minimi għal titjiriet, li l-osservanza tagħhom tista’ tiġi kkontrollata iktar faċilment mill-awtoritajiet ta’ kontroll tat-traffiku tal-ajru, il-kontroll tal-osservanza ta’ valur limitu ta’ ħoss bħal dak propost mill-Konfederazzjoni Svizzera jidher diffiċli ħafna, jekk mhux impossibbli. Fil-fatt, l-awtoritajiet Ġermaniżi ma jistgħux jillimitaw lilhom infushom li jistabbilixxu tali valur limitu, iżda jkollhom ukoll jipprovdu għal dispożittiv ta’ kontroll, flimkien mal-kejl regolari tal-livell tal-ħsara kkawżata mill-ħoss ta’ ajruplani fit-territorju Ġermaniż ikkonċernat. Barra minn hekk, peress li l-miżuri imposti mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja jistgħu jiġu implementati biss matul il-perijodu meta l-ajruplani jtiru fuq it-territorju Ġermaniż, huwa neċessarju li ssir distinzjoni, fil-kejl tal-livell tal-ħsara kkawżata mill-ħoss, bejn il-ħoss prodott mill-ajruplani li jinsabu, fil-mument tal-kejl, fuq it-territorju Ġermaniż u l-ħoss prodott mill-ajruplani li jkunu diġà qasmu l-fruntiera mal-Isvizzera. Tali distinzjoni tidher li hija impossibbli jew, għall-inqas, diffiċli ħafna. Ir-raba’ u l-aħħar nett, fl-ipoteżi li huwa possibbli li jsir il-kejl neċessarju għall-kontroll tal-osservanza tal-valur limitu ta’ ħoss, huwa diffiċli ħafna li jiġu stabbiliti s-sanzjonijiet li r-Repubblika Federali tal-Ġermanja tkun tista’ timponi sabiex tiżgura l-osservanza ta’ dan il-valur limitu. Fil-fatt, jekk ajruplan jikser l-altitudnijiet minimi ta’ titjira stabbiliti mill-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, l-awtoritajiet ta’ kontroll tat-traffiku tal-ajru jistgħu jintervjenu immedjatament sabiex jiżguraw l-osservanza tagħhom. Min-naħa l-oħra, peress li l-osservanza tal-valur limitu ta’ ħoss hija kkontrollata matul perijodu speċifiku, ħafna drabi matul sena, il-qbiż eventwali tal-valur limitu huwa biss ikkonstatat ex post facto u ma huwa, min-natura tiegħu, attribwibbli lil ebda ajruplan jew kumpannija tal-ajru speċifika. Għaldaqstant, huwa impossibbli għar-Repubblika Federali tal-Ġermanja li timponi sanzjonijiet, bħal multa, fuq min ikun qabeż il-valur limitu. L-osservanza ta’ tali valur limitu ma jistax, fir-realtà, jiġi żgurat ħlief bil-kooperazzjoni tal-ajruport ikkonċernat, li jista’ jimponi t-tibdiliet neċessarji għall-pjan ta’ tluq u ta’ nżul, sabiex il-livell tal-ħoss medju jitnaqqas għal taħt il-valur limitu. F’dan il-każ, kif osservat b’mod korrett il-Kummissjoni fil-premessa 43 tad-deċiżjoni kkontestata, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma għandha l-ebda awtorità fuq l-ajruport ta’ Zürich u ma tistax timponi fuqu tali kooperazzjoni. Fid-dawl tal-kuniderazzjonijiet kollha preċedenti, għandu jiġi konkluż li d-deċiżjoni kkontestata kienet korretta meta kkonkludiet li n-natura proporzjonali tal-miżuri Ġermaniżi ma tistax tiġi kkontestata, billi r-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma kellhiex mezzi oħra għad-dispożizzjoni tagħha sabiex tikseb it-tnaqqis mixtieq tal-ħsara kkawżata mill-ħoss. Fl-aħħar nett, l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera li jgħid li d-deċiżjoni kkontestata timminimizza b’mod żbaljat l-impatt tal-miżuri Ġermaniżi fuq l-ajruport ta’ Zürich lanqas ma jista’ jiġi milqugħ. Fil-fatt, peress li, kif ġie osservat iktar ’il fuq, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja ma setgħet tadotta ebda miżura oħra ħlief il-miżuri inkwistjoni sabiex tilħaq l-għan ta’ tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss, it-tnaqqis eventwali tal-kapaċità tal-ajruport ta’ Zürich wara l-adozzjoni ta’ dawn il-miżuri ma jistax, fin innifsu, jikkostitwixxi argument suffiċjenti sabiex jiġi konkluż li l-imsemmija miżuri huma sproporzjonati. Huwa biss fil-każ ta’ inkonvenjenzi kbar għall-ajruport ta’ Zürich, bħal, pereżempju, tnaqqis sinjifikattiv tal-kapaċità tiegħu li jwassal għall-kanċellazzjoni permanenti ta’ titjiriet, li tkun teżisti tali natura sproporzjonata. Madankollu, għandu jiġi kkonstatat li l-Konfederazzjoni Svizzera la invokat u lanqas ma wriet l-eżistenza jew l-eventwalità ta’ tali inkonvenjenzi kbar. Fil-fatt, minbarra dikjarazzjonijiet ġenerali dwar id-differenza bejn il-kapaċità possibbli u l-kapaċità prevedibbli tal-ajruport ta’ Zürich kif ukoll dwar l-importanza tal-ottimizzazzjoni tas-sekwenza ta’ mewġ ta’ nżul u ta’ tluq, il-Konfederazzjoni Svizzera invokat biss il-konġestjoni ta’ nżul u ta’ tluq fl-ajruport ta’ Zürich matul perijodi qosra tal-ġurnata. Tali konġestjoni, tkun kemm tkun ta’ inkonvenjent għall-passiġġieri u għall-kumpanniji tal-ajru kkonċernati, ma jistgħux jiġu kkunsidrati bħala inkonvenjenzi kbar. Għal dak li jirrigwarda d-dikjarazzjoni tal-Konfederazzjoni Svizzera li tgħid li d-deċiżjoni kkontestata tirreferi, b’mod inkorrett, għall-pjan ta’ titjiriet tal-kumpannija tal-ajru Swiss, għandu jiġi osservat, minn naħa, li, fil-premessa 46 tad-deċiżjoni kkontestata, il-Kummissjoni invokat, b’mod ġenerali, il-ħinijiet tat-titjiriet għas-sajf 2003 u x-xitwa 2003/2004, liema jinkludu t-titjiriet kollha lejn jew mill-ajruport ta’ Zürich u mhux biss dawk operati minn Swiss. Min-naħa l-oħra, għandu jiġi osservat li l-Konfederazzjoni Svizzera ma ressqet ebda element, bħal titjiriet li kellhom jiġu kkanċellati wara l-implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, li jista’ jikkontesta l-konklużjoni, fil-premessa 47 tad-deċiżjoni kkontestata, li tgħid li, fid-dawl tal-ħinijiet invokati fil-premessa 46 tal-istess deċiżjoni, l-impatt eventwali tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ser ikun limitat. Minn dan jirriżulta li l-argument tal-Konfederazzjoni Svizzera, ibbażat fuq l-impatt tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni fuq il-kapaċità tal-ajruport ta’ Zürich, għandu jiġi miċħud. Għaldaqstant, għandu jiġi konkluż li d-deċiżjoni kkontestata hija korretta meta tikkunsidra li l-imsemmija miżuri ma jiksrux il-prinċipju ta’ proporzjonalità. Billi jirriżulta mill-kunsiderazzjonijiet preċedenti li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huma ġġustifikati minn ċirkustanzi oġġettivi u li huma proporzjonali għall-għan li għalih huma intiżi, għandu jiġi konkluż, fid-dawl tal-ġurisprudenza invokata fil-punti 140 u 145 iktar ’il fuq, li dawn il-miżuri ma humiex diskriminatorji fir-rigward tal-kumpanniji tal-ajru Svizzeri, fosthom b’mod partikolari Swiss. Barra minn hekk, anki fl-ipoteżi li, kuntrarjament għal dak li ntqal fil-punt 123 iktar ’il fuq, il-Kummissjoni kellha wkoll tieħu inkunsiderazzjoni, fl-analiżi tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni, id-drittijiet tal-abitanti li jgħixu fil-viċinanzi u tal-operaturi tal-ajruporti u, b’mod partikolari, tal-abitanti li jgħixu fil-viċinanzi tal-ajruport ta’ Zürich u tal-kumpannija li tuża dan l-ajruport, għandu jiġi konkluż, għall-istess raġunijiet, li l-imsemmija miżuri ma humiex diskriminatorji fil-konfront ta’ dawn il-persuni. Minn dan jirriżulta li d-deċiżjoni kkontestata kienet korretta meta ma kkunsidratx li l-miżuri Ġermaniżi jiksru l-prinċipju ta’ trattament ugwali stabbilit fl-Artikolu 3 tal-Ftehim. –       Fuq il-ksur tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru Għandu jiġi mfakkar li l-Konfederazzjoni Svizzera ssostni li d-deċiżjoni kkontestata hija vvizzjata bi żball ta’ liġi, sa fejn hija kkunsidrat, fil-premessa 35(b), li l-libertà li jiġu pprovduti servizzi “ma teżistix” fil-kuntest tal-Ftehim u li, għaldaqstant, hija rrifjutat li tieħu inkunsiderazzjoni l-fatt li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni jimplikaw restrizzjonijiet għal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fis-settur tat-trasport bl-ajru. Għandu jiġi mfakkar li l-għan tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huwa t-tnaqqis tal-ħsara kkawżata mill-ħoss f’reġjun turistiku tal-Ġermanja, li jikkostitwixxi aspett speċifiku tal-ħarsien tal-ambjent. Skont ġurisprudenza stabbilita, il-ħarsien tal-ambjent huwa fost ir-raġunijiet imperattivi ta’ interess ġenerali li jistgħu jiġġustifikaw restrizzjonijiet għal-libertajiet fondamentali ggarantiti mit-Trattat KE, fosthom b’mod partikolari l-libertà li jiġu pprovduti servizzi (ara, f’dan is-sens, is-sentenzi tal-Qorti tal-Ġustizzja tal-20 ta’ Settembru 1988, Il-Kummissjoni vs Id-Danimarka, 302/86, Ġabra p. 4607, punt 9, u tal-14 ta’ Diċembru 2004, Radlberger Getränkegesellschaft u S. Spitz, C‑309/02, Ġabra p. I‑11763, punt 75). Huwa minnu li, irrispettivament mill‑eżistenza ta’ għan leġittimu, il‑ġustifikazzjoni ta’ restrizzjoni għal‑libertajiet fundamentali stabbiliti fit‑Trattat KE teħtieġ li l‑miżura inkwistjoni tkun adegwata sabiex jiġi ggarantit li jintlaħaq l‑għan tagħha u li din il‑miżura ma tmurx lil hinn minn dak li jkun meħtieġ sabiex jintlaħaq dan l‑għan (ara s-sentenza tal-Qorti tal-Ġustizzja tas-16 ta’ Ottubru 2008, Renneberg, C‑527/06, Ġabra p. I‑7735, punt 81, u l-ġurisprudenza ċċitata). Madankollu, għandu jiġi mfakkar li l-Kummissjoni eżaminat fid-deċiżjoni kkontestata, b’mod sussidjarju, in-natura proporzjonali tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni u li hija waslet għall-konklużjoni, b’mod korrett, li dawn kienu proporzjonali għall-għan li għalih huma kienu intiżi. F’dawn iċ-ċirkustanzi, għandu jiġi kkonstatat li l-ilment tal-Konfederazzjoni Svizzera, ibbażat fuq il-ksur, mid-deċiżjoni kkontestata, tal-prinċipju tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi, huwa bla effett. Fil-fatt, anki li kieku l-konklużjoni tad-deċiżjoni kkontestata, li tinsab fil-premessa 35(b) u mfakkra fil-punt 193 iktar ’il fuq, hija żbaljata, tali żball ma jwassalx għall-annullament tad-deċiżjoni kkontestata, sa fejn, kif diġà ntqal, din id-deċiżjoni kkunsidrat b’mod korrett li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni huma intiżi sabiex jilħqu għan marbut mal-ħarsien tal-ambjent u li huma proporzjonali għal dan l-għan. L-istess jista’ jingħad għall-ilment ibbażat fuq in-nuqqas li tittieħed inkunsiderazzjoni s-sentenza Malpensa, punt 33 iktar ’il fuq. Kif tiddikjara l-Konfederazzjoni Svizzera stess, it-teħid inkunsiderazzjoni ta’ din is-sentenza kellu jwassal lill-Kummissjoni sabiex teżamina l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni wkoll mill-perspettiva tal-implikazzjonijiet tagħhom fir-rigward tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi fil-qasam tat-trasport bl-ajru. Kif għadu kif intqal, tali eżami ma setax iwassal għal konklużjoni differenti minn dik li għaliha waslet id-deċiżjoni kkontestata. –       Fuq il-ksur, mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja, tal-obbligu ta’ kooperazzjoni leali L-ilment tal-Konfederazzjoni Svizzera bbażat fuq il-fatt li l-Kummissjoni ma ħaditx inkunsiderazzjoni ksur allegat, mir-Repubblika Federali tal-Ġermanja, tal-obbligu ta’ kooperazzjoni leali li jirriżulta mill-Artikolu 17 tal-Ftehim, għandu wkoll jiġi miċħud. F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar li ġie konkluż diġà li l-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni ma jiksrux il-prinċipju ta’ trattament ugwali stabbilit fl-Artikolu 3 tal-Ftehim. Barra minn hekk, ġie konkluż ukoll li, anki li kieku l-prinċipju tal-libertà li jiġu pprovduti servizzi kien applikabbli fil-kuntest tal-Ftehim, ir-restrizzjonijiet eventwali għal din il-libertà li jirriżultaw mill-implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi inkwistjoni kienu ġġustifikati mill-għan tal-ħarsien tal-ambjent, b’tali mod li l-libertà li jiġu pprovduti servizzi ma jistax jostakola l-implementazzjoni tal-imsemmija miżuri. Fl-aħħar nett, il-Konfederazzjoni Svizzera ma tidentifika ebda dispożizzjoni oħra tal-Ftehim li tista’ tostakola l-implementazzjoni tal-miżuri Ġermaniżi, Għaldaqstant, għalkemm il-Ftehim kien jimplika, għar-Repubblika Federali tal-Ġermanja, li ma hijiex waħda mill-partijiet kontraenti għall-Ftehim, obbligu ta’ kooperazzjoni leali, id-deċiżjoni kkontestata kienet korretta meta ma kkonstatat ebda ksur ta’ dan l-obbligu ipotetiku. Mill-kunsiderazzjonijiet preċedenti kollha jirriżulta li t-tielet ilment, kif ukoll ir-rikors fl-intier tiegħu, għandu jiġi miċħud. Fuq l-ispejjeż Skont l-Artikolu 87(2) tar-Regoli tal-Proċedura tal-Qorti Ġenerali, il-parti li titlef għandha tbati l-ispejjeż, jekk dawn ikunu ntalbu. Peress li l-Konfederazzjoni Svizzera tilfet, hemm lok li tiġi kkundannata tbati, minbarra l-ispejjeż tagħha, dawk sostnuti mill-Kummissjoni, skont it-talbiet ta’ din tal-aħħar. Barra minn hekk, skont l-ewwel paragrafu tal-Artikolu 87(4) tar-Regoli tal-Proċedura, l-Istati Membri intervenjenti fil-kawża għandhom ibatu l-ispejjeż tagħhom. Għaldaqstant, ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja bħala intervenjenti għandha tbati l-ispejjeż tagħha. Skont it-tielet paragrafu tal-Artikolu 87(4) tar-Regoli tal-Proċedura, il-Qorti Ġenerali tista’ tordna li intervenjent ibati l-ispejjeż tiegħu. F’dan il-każ, il-Landkreis Waldshut, intervenjent insostenn tal-Kummissjoni, għandu jbati l-ispejjeż tiegħu. Għal dawn il-motivi, IL-QORTI ĠENERALI (Il-Ħames Awla) taqta’ u tiddeċiedi: 1) Ir-rikors huwa miċħud. 2) Il-Konfederazzjoni Svizzera hija kkundannata għall-ispejjeż tagħha kif ukoll għal dawk sostnuti mill-Kummissjoni Ewropea. 3) Ir-Repubblika Federali tal-Ġermanja u l-Landkreis Waldshut għandhom ibatu l-ispejjeż tagħhom. Vilaras Prek Ciucă Mogħtija f’Qorti bil-miftuħ fil-Lussemburgu, fid-9 ta’ Settembru 2010. Firem * Lingwa tal-kawża: il-Ġermaniż.

62003CJ0451

sk

Návrh na začatie prejudiciálneho konania sa týka výkladu článkov 4 ES, 10 ES, 82 ES, 86 ES a 98 ES v oblasti hospodárskej súťaže, článkov 43 ES, 48 ES a 49 ES v oblasti práva usadiť sa a slobodného poskytovania služieb a článku 87 ES v oblasti štátnej pomoci. Tento návrh bol podaný v rámci sporu medzi spoločnosťou Servizi Ausiliari Dottori Commercialisti Srl (ďalej len „ADC Servizi“) a pánom Calafiorim, notárom, vo veci jeho odmietnutia vykonať úkony súvisiace so zápisom rozhodnutia o zmene stanov, ktoré prijalo valné zhromaždenie tejto spoločnosti, do obchodného registra v Miláne. Vnútroštátny právny rámec Vnútroštátny právny rámec, tak ako vyplýva z návrhu na začatie prejudiciálneho konania, možno zhrnúť nasledujúco. Legislatívny dekrét č. 241 z 9. júla 1997 v znení doplnení vykonaných legislatívnym dekrétom č. 490 z 28. decembra 1998 (ďalej len „legislatívny dekrét č. 241/97“) vyhradzuje právo vykonávať určité činnosti v poradenstve a pomoci v daňových veciach vrátane činnosti týkajúcej sa ročných daňových priznaní zamestnancov a pracovníkov s rovnakým postavením ako zamestnanci, výlučne centrám daňovej pomoci (centri di assistenza fiscale; ďalej len „CAF“). Článok 34 ods. 4 legislatívneho dekrétu č. 241/97 priznáva CAF výlučnú právomoc, pokiaľ ide o výpočet príjmov na účely daňového priznania podľa zjednodušeného modelu (model 730) vrátane vydávania kópie vyplneného priznania a dokumentu o vyrovnaní dane daňovníkom a oznamovania výsledkov priznania zamestnávateľom, ktorí sú poverení odvádzaním dane, aby mohli vykonať zúčtovanie pri zdroji, a zasielania priznaní správcovi dane. Článok 35 ods. 2 písm. b) legislatívneho dekrétu č. 241/97 ďalej CAF vyhradzuje právomoc kontrolovať, či sú údaje uvedené v priznaní v súlade s jeho prílohami. CAF sa môžu zakladať len vo forme akciových spoločností, ktoré vykonávajú činnosť na základe povolenia ministerstva financií. Zakladať ich môžu iba právne subjekty vymenované v článkoch 32 a 33 legislatívneho dekrétu č. 241/97. Ide najmä o združenia zamestnávateľov, odborové organizácie alebo nimi poverené organizácie tvorené na územnom princípe, ktoré majú najmenej 50 000 členov, alebo o určitých zamestnávateľov poverených odvádzaním dane a zamestnávajúcich najmenej 50 000 zamestnancov, prípadne o združenia zamestnancov, ktoré založili patronátne inštitúcie („istituti di patronato“) a majú najmenej 50 000 členov. Pokiaľ ide o určité právne subjekty uvedené v legislatívnom dekréte č. 241/97, zdá sa, že možnosť zakladania CAF sa obmedzuje len na tie z nich, ktoré sú usadené v Taliansku. Okrem toho článok 33 ods. 2 legislatívneho dekrétu č. 241/97 stanovuje, že CAF menujú jednu alebo viac osôb zodpovedných za pomoc v daňových veciach spomedzi osôb zapísaných v zozname audítorov alebo zozname účtovníkov vedenom príslušnou komorou. Predmetná právna úprava zakotvuje náhradu zo štátneho rozpočtu za činnosti vyhradené CAF, ktorá bola pôvodne stanovená vo výške 25 000 LIT za každé vyplnené a odoslané priznanie a nedávno bola zvýšená na približne 14 eur. Spor vo veci samej ADC Servizi, so sídlom v Miláne, mala ako predmet činnosti pomoc a poradenstvo vo veciach účtovníctva a administratívy. Dňa 25. februára 2003 mimoriadne valné zhromaždenie tejto spoločnosti rozhodlo o schválení zmeny stanov tak, aby zohľadňovali skutočnosť, že spoločnosť tiež poskytuje podnikom, zamestnancom a pracovníkom s rovnakým postavením ako zamestnanci, ako aj dôchodcom pomoc v daňových veciach. Notár poverený spísaním zápisnice, pán Calafiori, odmietol urobiť úkony na zápis tohto rozhodnutia do obchodného registra v Miláne z dôvodu, že zmena stanov, ktorá umožňovala spoločnosti vykonávať uvedenú činnosť pomoci v daňových veciach, bola podľa neho v rozpore s článkom 34 legislatívneho dekrétu č. 241/97. ADC Servizi podal na Tribunale di Milano návrh, aby nariadil zápis uvedeného rozhodnutia do obchodného registra v Miláne. Tento súd uznesením z 15. mája 2003 uvedený návrh zamietol. ADC Servizi sa proti tomuto uzneseniu odvolal na Corte d’appello di Milano a ako dôvod odvolania uviedol, že ustanovenia legislatívneho dekrétu č. 241/97 sú v rozpore so Zmluvou ES, pretože vyhradzujú určité činnosti v poradenstve a pomoci v daňových veciach výlučne pre CAF. Corte d’appello di Milano sa domnieva, že riešenie sporu, ktorý prejednáva, vyvoláva otázky týkajúce sa výkladu práva Spoločenstva. Predovšetkým uvádza, že zamestnanci, dôchodcovia a pracovníci s rovnakým postavením ako zamestnanci, sú vedení k tomu, aby sa na CAF obracali aj vo veciach, ktoré predmetná legislatíva nevyhradzuje týmto subjektom, čo má za následok skresľovanie hospodárskej súťaže na tomto trhu. Preto takto vytvorený mechanizmus je v rozpore s článkami 10 ES, 81 ES, 82 ES a 86 ES. Corte d’appello di Milano ďalej zdôrazňuje, že vyhradenie výpočtu a podávania daňových priznaní výlučne určitým právnym subjektom, ktoré spĺňajú presne stanovené kritériá, je nielen pre tuzemského podnikateľa, ale aj pre podnikateľa usadeného v inom členskom štáte prekážkou výkonu jeho činnosti, ktorá môže predstavovať obmedzenie zakázané článkami 43 ES, 48 ES a 49 ES. Napokon sa uvedený vnútroštátny súd domnieva, že náhrada spomínaná v bode 9 tohto rozsudku, vyplácaná zo štátneho rozpočtu výlučne v prospech CAF, spadá pod zákaz obsiahnutý v článkoch 87 ES a 88 ES. Prejudiciálne otázky Na základe uvedených úvah Corte d’appello di Milano rozhodol, že preruší konanie a položí Súdnemu dvoru tieto prejudiciálne otázky: „1.      Treba články 4 ES, 10 ES, 82 ES, 86 ES a 98 ES vykladať tak, že bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, aká vyplýva z [legislatívneho dekrétu č. 241/97], najmä ak sa posudzuje vo svetle úplného znenia zákona o dani z príjmov (DPR [dekrét prezidenta republiky] č. 917 z 22. decembra 1986) a zákona č. 413 z 30. decembra 1991, ktorý vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti daňového poradenstva iba jednej kategórii právnych subjektov, a síce… CAF…, a upiera ostatným hospodárskym subjektom v tomto sektore právo vykonávať činnosti vyhradené CAF za rovnakých podmienok a rovnakou formou, hoci tieto subjekty majú oprávnenie vykonávať profesiu v oblasti daňového a účtovného poradenstva (audítori, advokáti a iní poradcovia v oblasti práce a zamestnania)? 2.      Treba články 43 ES, 48 ES a 49 ES vykladať tak, že bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, aká vyplýva z [legislatívneho dekrétu č. 241/97], najmä ak sa posudzuje vo svetle úplného znenia zákona o dani z príjmov (DPR č. 917…) a zákona č. 413 z 30. decembra 1991, ktorý vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti daňového poradenstva iba jednej kategórii právnych subjektov, a síce CAF, a upiera ostatným hospodárskym subjektom v tomto sektore právo vykonávať činnosti vyhradené za rovnakých podmienok a rovnakou formou, hoci tieto subjekty majú oprávnenie vykonávať profesiu v oblasti daňového a účtovného poradenstva (audítori, advokáti a iní poradcovia v oblasti práce a zamestnania)? 3.      Treba článok 87 ES vykladať tak, že také opatrenie, aké je zavedené [legislatívnym dekrétom č. 241/97], najmä jeho článkom 38, a ktoré zakotvuje, že CAF sa zo štátneho rozpočtu vypláca náhrada za výkon činností uvedených v článku 34 ods. 4 a v článku 37 ods. 2 uvedeného dekrétu, predstavuje štátnu pomoc?“ O prvej otázke Na úvod treba uviesť, že články 4 ES a 98 ES definujú základné zásady hospodárskej politiky systému Spoločenstva a pripomínajú, v akom kontexte pôsobia pravidlá hospodárskej súťaže obsiahnuté v článkoch 82 ES a 86 ES. Vzhľadom na to si odkaz vnútroštátneho súdu na články 4 ES a 98 ES nevyžaduje inú odpoveď, než aká bude poskytnutá vo veci výkladu článku 82 ES a 86 ES. Je preto potrebné konštatovať, že vo svojej prvej otázke sa vnútroštátny súd v podstate pýta, či články 82 ES a 86 ES bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, akou je vnútroštátna právna úprava vo veci samej, ktorá CAF vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti pomoci a poradenstva v daňových veciach. V tejto súvislosti je namieste pripomenúť, že podľa článku 82 ES je zakázané zneužívanie dominantného postavenia na spoločnom trhu alebo na jeho podstatnej časti jedným alebo viacerými podnikateľmi. Treba tiež upresniť, že iba samotné vytvorenie dominantného postavenia udelením osobitných alebo výlučných práv v zmysle článku 86 ods. 1 ES nie je ako také nezlučiteľné s článkom 82 ES. Členský štát porušuje zákazy stanovené týmito dvoma ustanoveniami iba vtedy, ak uplatňovanie osobitných alebo výlučných práv, ktoré mu boli udelené, samé osebe vedie predmetný podnik k zneužívaniu jeho dominantného postavenia alebo ak tieto práva môžu vyvolať situáciu, ktorá tento podnik privedie k takémuto zneužitiu (rozsudok z 25. októbra 2001, Ambulanz Glöckner, C‑475/99, Zb. s. I‑8089, bod 39). Je preto potrebné vedieť nielen to, či účinkom vnútroštátnej právnej úpravy bolo udelenie CAF osobitných alebo výlučných práv v zmysle článku 86 ods. 1 ES, ale aj to, či takáto právna úprava mohla viesť k zneužitiu dominantného postavenia. Treba však zdôrazniť, že nezávisle od otázky, či boli vnútroštátnou právnou úpravou CAF udelené takéto osobitné alebo výlučné práva, ani v návrhu na začatie prejudiciálneho konania, ani v písomných pripomienkach neboli uvedené skutkové a právne skutočnosti, ktoré by mu umožnili určiť, či sú splnené podmienky týkajúce sa existencie dominantného postavenia alebo jeho zneužívania v zmysle článku 82 ES. Za týchto podmienok Súdny dvor nemôže na prvú otázku užitočne odpovedať. O druhej otázke Vo svojej druhej otázke sa vnútroštátny súd v podstate pýta, či články 43 ES a 49 ES bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, akou je vnútroštátna právna úprava vo veci samej, ktorá vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti poradenstva a pomoci v daňovej oblasti CAF. Na úvod treba uviesť, že talianska vláda tvrdí, že táto otázka je neprípustná, keďže všetky prvky predmetnej činnosti sa obmedzujú na územie jediného členského štátu. V tejto súvislosti treba konštatovať, že odpoveď na túto otázku by každopádne mohla byť pre vnútroštátny súd užitočná, najmä v prípade, ak mu jeho vnútroštátne právo v takom konaní, akým je konanie vo veci samej, ukladá, aby talianskemu štátnemu príslušníkovi umožnil požívanie tých istých práv, aké požíva štátny príslušník iného členského štátu v rovnakej situácii na základe práva Spoločenstva (pozri uznesenie zo 17. februára 2005, Mauri, C‑250/03, Zb. s. I‑1267, bod 21). Je preto namieste preskúmať, či ustanovenia Zmluvy, o ktorých výklad sa žiada, bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, aká je predmetom veci samej, ak sa uplatňuje vo vzťahu k osobám, ktoré majú pobyt v iných členských štátoch. Na úvod je potrebné pripomenúť, že články 43 ES a 49 ES ukladajú povinnosť odstrániť obmedzenia slobody usadiť sa a slobodného poskytovania služieb a za takéto obmedzenia je nutné považovať všetky opatrenia, ktoré výkon týchto slobôd zakazujú, prekážajú mu alebo ho robia menej príťažlivým (pozri najmä rozsudok z 15. januára 2002, Komisia/Taliansko, C‑439/99, Zb. s. I‑305, bod 22). V tejto súvislosti z návrhu na začatie prejudiciálneho konania vyplýva, že legislatívny dekrét č. 241/97 priznáva CAF výlučnú právomoc poskytovať daňovníkom určité služby poradenstva a pomoci v daňových veciach, najmä služby pomoci v daňových veciach pre zamestnancov a pracovníkov s rovnakým postavením ako zamestnanci, ktoré sa týkajú vyplnenia zjednodušeného modelu daňového priznania. Pokiaľ ide o slobodné poskytovanie služieb, vnútroštátna právna úprava, ktorá vyhradzuje túto činnosť CAF, absolútne znemožňuje prístup hospodárskych subjektov usadených v iných členských štátoch na trh predmetných služieb. Pokiaľ ide o slobodu usadiť sa, právna úprava, ktorá dáva možnosť vytvárať CAF len niektorým právnym subjektom spĺňajúcim prísne podmienky a – ako vyplýva z poskytnutých informácií – niektorým z týchto subjektov, ktoré majú sídlo v Taliansku, môže hospodárskym subjektom pochádzajúcim z iných členských štátov sťažiť realizáciu ich práva usadiť sa v Taliansku na účely poskytovania predmetných služieb, ba dokonca jej v tom môže úplne zabrániť. Za týchto podmienok je priznanie výlučnej právomoci CAF poskytovať určité služby pomoci a poradenstva v daňovej oblasti obmedzením slobody usadiť sa a slobodného poskytovania služieb, ktoré je v zásade zakázané článkami 43 ES a 49 ES. Ustanovenia vnútroštátnej legislatívy, ktoré dávajú možnosť vytvárať CAF len určitým právnym subjektom už usadeným v Taliansku, sú diskriminačné. Takéto ustanovenia môžu byť oprávnené len na základe dôvodov verejného poriadku, verejnej bezpečnosti alebo verejného zdravia, stanovených v článkoch 46 ES a 55 ES, ktoré neboli v predmetnej veci uplatnené (rozsudok z 29. mája 2001, Komisia/Taliansko, C‑263/99, Zb. s. I‑4195, bod 15). Predmetné ustanovenia vnútroštátnej legislatívy, ktoré sa uplatňujú vo vzťahu ku každej osobe alebo podniku, ktorý vykonáva činnosť na území hostiteľského členského štátu, môžu byť oprávnené, ak sú odpoveďou na naliehavé dôvody verejného záujmu, a za predpokladu, že sú vhodné na dosiahnutie cieľa, ktorý sledujú, a nejdú nad rámec toho, čo je potrebné na jeho dosiahnutie (pozri rozsudok zo 17. októbra 2002, Payroll a i., C‑79/01, Zb. s. I‑8923, bod 28 a tam citovanú judikatúru). V tomto ohľade je namieste zdôrazniť, že všeobecný záujem spätý s ochranou adresátov predmetných služieb pred škodou, ktorá by im mohla byť spôsobená tým, že im služby poskytnú osoby, ktoré nemajú odbornú kvalifikáciu alebo nespĺňajú morálne požiadavky, môže oprávňovať obmedzenie slobody usadiť sa a slobodného poskytovania služieb (pozri v tomto zmysle rozsudok z 25. júla 1991, Säger, C‑76/90, Zb. s. I‑4221, body 15 až 17). Ako však zdôraznil generálny advokát v bode 49 svojich návrhov, určité služby vyhradené CAF, ako sú vydávanie kópie daňového priznania a dokladu o vyúčtovaní dane, zasielanie daňových priznaní správcovi dane, ako aj oznamovanie výsledku daňového priznania zamestnávateľom povereným odvádzaním dane, majú v zásade jednoduchú povahu a nevyžadujú špecifickú odbornú spôsobilosť. Je zjavné, že povaha týchto služieb nemôže oprávňovať obmedzovanie ich poskytovania len na držiteľov konkrétnej odbornej kvalifikácie. Ak sú naopak niektoré úlohy zverené CAF zložitejšie, konkrétne najmä kontrola súladu informácií poskytnutých v daňovom priznaní s jeho prílohami, nezdá sa, že by subjekty, ktoré môžu zakladať CAF, poskytovali osobitné záruky odbornej spôsobilosti na plnenie týchto úloh. Ako vyplýva z návrhu na začatie prejudiciálneho konania, podľa článku 33 ods. 2 legislatívneho dekrétu č. 241/97 CAF menujú osoby zodpovedné za plnenie týchto úloh spomedzi osôb zapísaných v zozname audítorov alebo v zozname účtovníkov vedenom príslušnou komorou, t. j. spomedzi odborníkov, ktorí nemôžu vo vlastnom mene poskytovať služby vyhradené CAF. Vo svetle týchto okolností sa nezdá, že by ustanovenia legislatívneho dekrétu č. 241/97 priznaním výlučnej právomoci CAF poskytovať určité služby poradenstva a pomoci v daňových veciach boli spôsobilé zabezpečiť všeobecný záujem spomínaný v bode 38 tohto rozsudku. Na pojednávaní talianska vláda tvrdila, že predmetnú vnútroštátnu právnu úpravu každopádne odôvodňujú článok 45 prvý odsek ES a článok 55 ES, podľa ktorých sa sloboda usadiť sa a slobodné poskytovanie služieb nevzťahujú na činnosti, ktoré súvisia s výkonom verejnej moci. V tejto súvislosti je potrebné pripomenúť, že ako odchýlka od základného pravidla slobody usadiť sa články 45 ES a 55 ES musia vykladať tak, aby bol ich rozsah obmedzený len na to, čo je striktne nevyhnutné na ochranu záujmov, ktoré toto ustanovenie umožňuje členským štátom chrániť (rozsudky z 15. marca 1988, Komisia/Grécko, 147/86, Zb. s. 1637, bod 7, a z 29. októbra 1998, Komisia/Španielsko, C‑114/97, Zb. s. I‑6717, bod 34). Podľa ustálenej judikatúry sa tak odchýlka stanovená v týchto článkoch musí obmedzovať len na činnosti, ktoré samy osebe predstavujú priamu a špecifickú účasť na verejnej moci (rozsudky z 21. júna 1974, Reyners, 2/74, Zb. s. 631, bod 45; z 13. júla 1993, Thijssen, C‑42/92, Zb. s. I‑4047, bod 8; Komisia/Španielsko, už citovaný, bod 35, a z 31. mája 2001, Komisia/Taliansko, C‑283/99, Zb. s. I‑4363, bod 20). Je teda namieste konštatovať, že kontrola súladu informácií obsiahnutých v daňovom priznaní s jeho prílohami, aj keď je v skutočnosti správcom dane zriedka spochybnená, nepredstavuje priamu a špecifickú účasť na výkone verejnej moci, ale opatrenie, ktorého poslaním je príprava alebo uľahčenie plnenia úloh správcu dane. To isté platí, aj pokiaľ ide o iné úlohy vymenované v článkoch 34 a 35 legislatívneho dekrétu č. 241/97, ktoré vnútroštátny súd uvádza vo svojom návrhu na začatie prejudiciálneho konania, a síce vydávanie kópie vyplneného daňového priznania a dokladu o vyúčtovaní dane daňovníkom, ako aj oznamovanie výsledkov daňových priznaní zamestnávateľom povereným odvádzaním daní a zasielanie priznaní správcovi dane. Treba preto konštatovať, že na činnosti vyhradené pre CAF, tak ako sú uvedené v návrhu na začatie prejudiciálneho konania, sa nevzťahuje odchýlka stanovená v článkoch 45 ES a 55 ES. Vzhľadom na uvedené skutočnosti treba na druhú otázku odpovedať tak, že články 43 ES a 49 ES sa musia vykladať tak, že bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, aká je predmetom veci samej, ktorá CAF vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti poradenstva a pomoci v daňových veciach. O tretej otázke Na úvod je potrebné uviesť, že vo svojej tretej otázke sa vnútroštátny súd zameriava súčasne na ustanovenia článku 38 legislatívneho dekrétu č. 241/97, ktorý sa týka platenia odmeny CAF, článku 34 ods. 4 toho istého dekrétu, ktorý sa týka činností pomoci v daňových veciach, ktoré poskytujú CAF, a článku 37 ods. 2 uvedeného dekrétu, ktorý sa týka činností pomoci v daňovej oblasti, ktoré poskytujú iné subjekty. Odôvodnenie rozhodnutia tohto súdneho orgánu sa však týka výlučne platenia odmeny CAF. Za týchto okolností je potrebné obmedziť preskúmanie tretej otázky na odmenu platenú CAF v súlade s článkami 34 ods. 4 a 38 ods. 1 legislatívneho dekrétu č. 241/97. Je preto potrebné konštatovať, že vo svojej tretej otázke sa vnútroštátny súd v zásade pýta, či taká odmena, akú dostáva CAF za vypracovanie a odoslanie daňového priznania v súlade s článkami 34 ods. 4 a 38 ods. 1 legislatívneho dekrétu č. 241/97, je štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 ES. Na úvod je potrebné pripomenúť, že podľa ustálenej judikatúry, ak sa má niečo kvalifikovať ako „pomoc“, vyžaduje sa, aby boli splnené všetky podmienky uvedené v tomto ustanovení (pozri rozsudky z 21. marca 1990, Belgicko/Komisia, tzv. „Tubemeuse“, C‑142/87, Zb. s. I‑959, bod 25; zo 14. septembra 1994, Španielsko/Komisia, C‑278/92 až C‑280/92, Zb. s. I‑4103, bod 20; zo 16. mája 2002, Francúzsko/Komisia, C‑482/99, Zb. s. I‑4397, bod 68, a z 24. júla 2003, Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, C‑280/00, Zb. s. I‑7747, bod 74). Po prvé musí ísť o intervenciu zo strany štátu alebo zo štátnych prostriedkov. Po druhé táto intervencia musí byť spôsobilá ovplyvniť obchod medzi štátmi. Po tretie musí priniesť výhodu tomu, v prospech koho bola vykonaná. Po štvrté musí narúšať alebo hroziť narušením hospodárskej súťaže. Pokiaľ ide o prvú podmienku, tá je splnená, keďže odmena stanovená v článku 38 ods. 1 legislatívneho dekrétu č. 241/97 ide na ťarchu štátneho rozpočtu. Pokiaľ ide o druhú podmienku, treba zdôrazniť, že CAF môžu byť na základe článku 38 ods. 1 legislatívneho dekrétu č. 241/97 zaplatené značné sumy a že hospodárskym subjektom pochádzajúcim z iných členských štátov by tiež mohlo byť dovolené zakladať CAF, ktoré sú príjemcami týchto súm. Za takých okolností je predmetné opatrenie spôsobilé ovplyvniť obchod medzi členskými štátmi. Pokiaľ ide o tretiu a štvrtú podmienku, je potrebné pripomenúť, že za pomoc sa považujú tie intervencie, ktoré sú bez ohľadu na formu spôsobilé priamo alebo nepriamo zvýhodniť niektoré podniky alebo ktoré treba považovať za ekonomickú výhodu, ktorú by prijímajúci podnik za normálnych trhových podmienok nedosiahol (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 84). Ak však treba štátnu intervenciu chápať ako náhradu za plnenia, ktoré poskytujú prijímajúce podniky v rámci plnenia záväzkov verejnej služby, takže tieto podniky v skutočnosti nepožívajú žiadnu finančnú výhodu a uvedená intervencia tak nespôsobuje, že by tieto podniky boli vo výhodnejšom postavení oproti konkurenčným podnikom, na takýto zásah sa článok 87 ods. 1 ES nevzťahuje (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 87). Aby sa však v konkrétnom prípade takáto náhrada nekvalifikovala ako štátna pomoc, musia byť splnené určité podmienky (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 88). Po prvé, podnik, ktorý prijíma takúto náhradu, musí byť skutočne poverený plnením záväzkov verejnej služby a tieto záväzky musia byť jasne definované (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 89). V tomto ohľade nie je vylúčené, aby členský štát ako „verejnú službu“ kvalifikoval služby pomoci v daňovej oblasti, ktoré v súlade s článkom 34 ods. 4 legislatívneho dekrétu č. 241/97 poskytujú CAF zamestnancom a pracovníkom s rovnakým postavením ako zamestnanci a ktorých cieľom je pomáhať daňovníkom pri plnení ich daňových povinností a daňovým orgánom uľahčovať realizáciu ich úloh. Po druhé, kritériá, na základe ktorých sa vypočíta náhrada, musia byť vopred objektívne a transparentne stanovené, aby sa vylúčilo, že náhrada bude predstavovať ekonomickú výhodu, ktorá je spôsobilá zvýhodniť prijímajúci podnik vo vzťahu ku konkurenčným podnikom (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 90). V tomto ohľade sa zdá, že náhrada, ktorá bola stanovená približne vo výške 14 eur za každé vyplnené a správcovi dane odoslané priznanie, môže túto podmienku spĺňať. Po tretie, náhrada nemôže prekročiť sumu, ktorá je potrebná na pokrytie všetkých nákladov alebo ich časti, vzniknutých pri plnení úloh verejnej služby, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 92). Po štvrté, náhrada by mala byť určená na základe analýzy nákladov, ktoré by na plnenie svojich záväzkov vynaložil priemerný, dobre riadený podnik, ktorý má k dispozícii prostriedky potrebné na splnenie požiadaviek na verejnú službu, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov (rozsudok Altmark Trans a Regierungspräsidium Magdeburg, už citovaný, bod 93). Preskúmanie týchto posledných dvoch podmienok týkajúcich sa výšky predmetnej odmeny si vyžaduje posúdenie skutkových okolností sporu vo veci samej. V tejto súvislosti je potrebné pripomenúť, že Súdny dvor nemá právomoc posúdiť skutkové okolnosti vo veci samej ani aplikovať normy Spoločenstva, ktoré vyložil, na vnútroštátne opatrenia alebo situácie, keďže tieto otázky patria do výlučnej právomoci vnútroštátneho súdu (pozri rozsudky z 19. decembra 1968, Salgoil, 13/68, Zb. s. 661, 672; z 23. januára 1975, Van der Hulst, 51/74, Zb. s. 79, bod 12; z 8. februára 1990, Shipping and Forwarding Enterprise Safe, C‑320/88, Zb. s. I‑285, bod 11; z 5. októbra 1999, Lirussi a Bizzaro, C‑175/98 a C‑177/98, Zb. s. I‑6881, bod 38, a z 15. mája 2003, RAR, C‑282/00, Zb. s. I‑4741, bod 47). Prináleží teda vnútroštátnemu súdu, aby vo svetle skutkových okolností vo veci samej posúdil, či odmena stanovená v článku 38 ods. 1 legislatívneho dekrétu č. 241/97 je štátnou pomocou v zmysle článku 87 ods. 1 zmluvy ES. V tejto súvislosti je tiež dôležité uviesť, že vnútroštátny súd nemá právomoc posúdiť súlad opatrení štátnej pomoci alebo režimu pomoci so spoločným trhom. Toto posúdenie patrí do výlučnej právomoci Komisie Európskych spoločenstiev, ktorá koná pod kontrolou sudcu Spoločenstva (pozri rozsudky z 21. novembra 1991, Fédération nationale du commerce extérieur des produits alimentaires a Syndicat national des négociants et transformateurs de saumon, C‑354/90, Zb. s. I‑5505, bod 14; z 11. júla 1996, SFEI a i., C‑39/94, Zb. s. I‑3547, bod 42, a zo 17. júna 1999, Piaggio, C‑295/97, Zb. s. I‑3735, bod 31). Vzhľadom na uvedené skutočnosti treba na tretiu otázku odpovedať tak, že opatrenie, ktorým členský štát stanoví, že určitým podnikom, ktoré sú poverené tým, aby pomáhali daňovníkom pri vypracúvaní daňových priznaní a ich odosielaní správcovi dane, sa bude platiť náhrada zo štátneho rozpočtu, je nutné kvalifikovať ako štátnu pomoc v zmysle článku 87 ods. 1 ES, ak: –        výška náhrady prekročí sumu, ktorá je potrebná na pokrytie všetkých nákladov alebo ich časti, vzniknutých pri plnení úloh verejnej služby, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov, a –        náhrada nie je určená na základe analýzy nákladov, ktoré by na plnenie svojich záväzkov vynaložil priemerný, dobre riadený podnik, ktorý má k dispozícii prostriedky potrebné na splnenie požiadaviek na verejnú službu, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov. O trovách Vzhľadom na to, že konanie pred Súdnym dvorom má vo vzťahu k účastníkom konania vo veci samej incidenčný charakter a bolo začaté v súvislosti s prekážkou postupu v konaní pred vnútroštátnym súdom, o trovách konania rozhodne tento vnútroštátny súd. Iné trovy konania, ktoré vznikli v súvislosti s predložením pripomienok Súdnemu dvoru a nie sú trovami uvedených účastníkov konania, nemôžu byť nahradené. Z týchto dôvodov Súdny dvor (tretia komora) rozhodol takto: 1. Články 43 ES a 49 ES sa musia vykladať tak, že bránia použitiu takej vnútroštátnej právnej úpravy, aká je predmetom veci samej, ktorá centrám daňovej pomoci vyhradzuje výlučné právo vykonávať určité činnosti poradenstva a pomoci v daňových veciach. 2. Opatrenie, ktorým členský štát stanoví, že určitým podnikom, ktoré sú poverené tým, aby pomáhali daňovníkom pri vypracúvaní daňových priznaní a ich odosielaní správcovi dane, sa bude platiť náhrada zo štátneho rozpočtu, je nutné kvalifikovať ako štátnu pomoc v zmysle článku 87 ods. 1 ES, ak: – výška náhrady prekročí sumu, ktorá je potrebná na pokrytie všetkých nákladov alebo ich časti vzniknutých pri plnení úloh verejnej služby, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov, a – náhrada nie je určená na základe analýzy nákladov, ktoré by na plnenie svojich záväzkov vynaložil priemerný, dobre riadený podnik, ktorý má k dispozícii prostriedky potrebné na splnenie požiadaviek na verejnú službu, berúc do úvahy príslušné tržby, ako aj primeraný zisk z plnenia týchto záväzkov. Podpisy * Jazyk konania: taliančina.

62006TJ0101

es

Recurso interpuesto contra la resolución de la Primera Sala de Recurso de la OAMI de 17 de enero de 2006 (asunto R 263/2005‑1), relativa a un procedimiento de oposición entre Bodegas Roda, S.A., y Castell del Remei, S.L. Datos relativos al asunto Solicitante de la marca comunitaria: Castell del Remei, S.L. Marca comunitaria solicitada: Marca figurativa Castell del Remei ODA para productos de las clases 29, 30 y 33 — Solicitud nº 2.325.256 Titular de la marca o del signo invocados en oposición: Bodegas Roda, S.A. Marca o signo invocados en oposición: Marca internacional denominativa RODA, marcas españolas denominativas RODA (nº 1.757.553), RODA I (nº 2.006.616), RODA II (nº 2.006.615) y BODEGAS RODA (nº 137.050), para productos de la clase 33, y nombre comercial BODEGAS RODA, S.A., para el negocio de la elaboración y crianza de vinos Resolución de la División de Oposición: Estimación de la oposición y denegación de la solicitud de registro Resolución de la Sala de Recurso: Desestimación del recurso Fallo 1) Desestimar el recurso. 2) Condenar en costas a la demandante.

62008CJ0133

mt

It-talba għal deċiżjoni preliminari tirrigwarda l-Konvenzjoni dwar il-liġi applikabbli għall-obbligi kuntrattwali, miftuħa għall-firma f’Ruma fid-19 ta’ Ġunju 1980 ( ĠU 1980, L 266, p. 1 , iktar ’il quddiem il-“Konvenzjoni”). Din it-talba tikkonċerna l-Artikolu 4 ta’ din il-konvenzjoni fir-rigward tal-liġi applikabbli fin-nuqqas ta’ għażla mill-partijiet. L-imsemmija talba ġiet ippreżentata fil-kuntest ta’ kawża li Intercontainer Interfrigo SC (iktar ’il quddiem “ICF”), kumpannija stabbilita fil-Belġju, ippreżentat fil-konfront ta’ Balkenende Oosthuizen BV (iktar ’il quddiem “Balkenende”) u ta’ MIC Operations BV (iktar ’il quddiem “MIC”), żewġ kumpanniji stabbiliti fil-Pajjiżi l-Baxxi, sabiex tikseb il-kundanna ta’ dawn tal-aħħar għall-ħlas ta’ fatturi mhux imħallsa, maħruġa fuq il-bażi ta’ kuntratt ta’ nolleġġ konkluż bejn il-partijiet. Il-kuntest ġuridiku L-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni, bit-titolu “Liġi applikabbli fin-nuqqas ta’ għażla”, jistipula: “1.   Safejn il-liġi applikabbli għall-kuntratt ma tkunx intgħażlet skond l-Artikolu 3, il-kuntratt għandu jkun regolat mil-liġi tal-pajjiż li miegħu ikollu l-eqreb rabta. Madankollu parti separabbli tal-kuntratt li jkollha rabta eqreb ma’ pajjiż ieħor tista’ eċċezzjonalment tkun regolata mil-liġi ta’ dak il-pajjiż l-ieħor. 2.   Bla ħsara għad-dispożizzjonijiet tal-paragrafu 5 ta’ dan l-Artikolu, għandu jkun hemm preżunzjoni li l-kuntratt ikollu l-eqreb rabta mal-pajjiż fejn il-parti li jkollha tagħmel l-eżekuzzjoni li tikkaratterizza l-kuntratt kellha, fiż-żmien meta kien konkluż il-kuntratt, ir-residenza abitwali tagħha, jew, fil-każ ta’ korp maqgħud jew mhux maqgħud, l-amministrazzjoni ċentrali tiegħu. Madankollu jekk il-kuntratt isir minħabba n-negozju jew il-professjoni ta’ dik il-parti, dak il-pajjiż ikun il-pajjiż fejn ikun jinsab il-post prinċipali tan-negozju jew, fejn skond il-klawżoli tal-kuntratt l-eżekuzzjoni jkollha ssir f’post ta’ negozju li ma jkunx il-post prinċipali tan-negozju, il-pajjiż fejn dak il-post l-ieħor tan-negozju jkun jinsab. 3.   Minkejja d-dispożizzjonijiet tal-paragrafu 2 ta’ dan l-artikolu, safejn is-suġġett tal-kuntratt ikun dritt ta’ proprjetà immobbli jew dritt ta’ użu ta’ proprjetà immobbli, għandu jkun hemm preżunzjoni illi l-kuntratt ikollu l-eqreb rabta mal-pajjiż fejn il-proprjetà immobbli tkun tinsab. 4.   Kuntratt għat-trasport ta’ merkanzija m’għandux ikun soġġett għall-preżunzjoni tal-paragrafu 2. F’kuntratt bħal dan jekk il-pajjiż, li fih, fiż-żmien meta l-kuntratt ikun konkluż, it-trasportatur ikollu l-post prinċipali tan-negozju tiegħu jkun ukoll il-pajjiż fejn ikun jinsab il-post tat-tagħbija jew il-post tal-ħatt jew il-post prinċipali tan-negozju ta’ l-ispeditur, għandu jkun hemm preżunzjoni li l-kuntratt ikollu l-eqreb rabta ma’ dak il-pajjiż. Fl-applikazzjoni ta’ dan il-paragrafu charter-parties [kuntratti ta’ nolleġġ] ta’ vjaġġ wieħed u kuntratti oħra li l-għan ewlieni tagħhom huwa t-trasport ta’ merkanzija għandhom jitqiesu bħala kuntratti għat-trasport ta’ merkanzija. 5.   Il-paragrafu 2 m’għandux japplika jekk il-karatteristika ta’ l-eżekuzzjoni ma tkunx tista’ tiġi stabbilita, u l-preżunzjonijiet tal-paragrafi 2, 3 u 4 m’għandhomx jitqiesu jekk miċ-ċirkostanzi kollha jkun jidher li l-kuntratt ikollu rabta eqreb ma’ pajjiż ieħor.” L-Artikolu 10 tal-Konvenzjoni, bit-titolu “Firxa ta’ applikazzjoni tal-liġi applikabbli”, jistipula: “1.   Il-liġi applikabbli għal kuntratt bis-saħħa ta’ l-Artikoli 3 sa 6 u 12 ta’ din il-Konvenzjoni għandha tirregola b’mod partikolari: […] (d) id-diversi modi kif jispiċċaw l-obbligi, u l-preskrizzjoni u termini perentorji; […]”. L-Ewwel Protokoll tad-19 ta’ Diċembru 1988 dwar l-interpretazzjoni mill-Qorti tal-Ġustizzja tal-Komunitajiet Ewropej tal-Konvenzjoni dwar il-liġi applikabbli għall-obbligi kuntrattwali, miftuħa għall-firma f’Ruma fid-19 ta’ Ġunju 1980 ( ĠU 1989, L 48, p. 1 , iktar ’il quddiem l-“Ewwel Protokoll”), jipprevedi fl-Artikolu 2 tiegħu: “Kull qorti hawn fuq imsemmija tista’ titlob lill-Qorti tal-Ġustizzja tagħti deċiżjoni preliminari fuq kwistjoni mqajma f’kawża pendenti quddiemha u li tkun tirrigwarda l-interpretazzjoni ta’ dispożizzjonijiet li jikkonċernaw l-istrumenti msemmija fl-Artikolu 1, meta tqis li deċiżjoni fuq dan il-punt tkun meħtieġa sabiex tagħti s-sentenza tagħha: (a) […] — il-Pajjiżi l-Baxxi: mill-Hoge Raad […]” [traduzzjoni mhux uffiċjali] Il-kawża prinċipali u d-domandi preliminari Matul ix-xahar ta’ Awwissu 1998, ICF ikkonkludiet kuntratt ta’ nolleġġ ma’ Balkenende u MIC fil-kuntest ta’ programm ta’ linja ferrovjarja għat-trasport ta’ merkanzija bejn Amsterdam (il-Pajjiżi l-Baxxi) u Frankfurt am Main (il-Ġermanja). Dan il-kuntratt kien jipprevedi b’mod partikolari li ICF kellha tqiegħed xi vaguni għad-dispożizzjoni ta’ MIC u kellha tiżgura t-trasport permezz tal-ferrovija. MIC, li kienet kriet lil terzi l-kapaċità tat-tagħbija li kellha għad-dispożizzjoni tagħha, kienet responsabbli mill-parti operattiva kollha tat-trasport tal-merkanzija kkonċernata. Il-partijiet ma kkonkludewx kuntratt bil-miktub iżda, matul perijodu qasir, eżegwew l-aspetti miftiehma bejniethom. Madankollu ICF bagħtet abbozz ta’ kuntratt lil MIC, li kien jinkludi klawżola li skontha l-liġi Belġjana kienet magħżula bħala l-liġi applikabbli. Dan l-abbozz ma ġie qatt iffirmat u dan minn ebda wieħed mill-partijiet għall-ftehim. Fis-27 ta’ Novembru u fit-22 ta’ Diċembru 1998, ICF bagħtet lil MIC fatturi għall-ammonti ta’ EUR 107512.50u ta’ EUR 67100. L-ewwel wieħed minn dawn l-ammonti ma tħallasx minn MIC, filwaqt li t-tieni wieħed tħallas. Fis-7 ta’ Settembru 2001, ICF intimat għall-ewwel darba lil Balkenende u lil MIC sabiex iħallsu l-fattura mibgħuta fis-27 ta’ Novembru 1998. Permezz ta’ kawża ppreżentata fl-24 ta’ Diċembru 2002, ICF ħarrket lil Balkenende u lil MIC quddiem ir-Rechtbank te Haarlem (tribunal ta’ Haarlem) (il-Pajjiżi l-Baxxi) sabiex dawn jiġu kkundannati jħallsuha s-somma fl-imsemmija fattura kif ukoll it-taxxa fuq il-valur miżjud marbuta magħha, li jwasslu għal ammont totali ta’ EUR 119255. Kif jirriżulta mid-deċiżjoni tar-rinviju, Balkenende u MIC invokaw il-preskrizzjoni tal-kreditu inkwistjoni fil-kawża prinċipali, billi sostnew li, skont il-liġi applikabbli għall-kuntratt li jorbothom ma’ ICF, f’dan il-każ il-liġi Olandiża, dan il-kreditu kien preskritt. Min-naħa l-oħra, skont ICF, l-imsemmi kreditu mhuwiex preskritt, peress li skont il-liġi Belġjana, li tikkostitwixxi l-liġi applikabbli għall-kuntratt, il-preskrizzjoni invokata kienet għadha għaddejja. F’dan ir-rigward, ICF tirrileva li peress li l-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali ma kienx kuntratt ta’ trasport, il-liġi applikabbli għandha tiġi ddeterminata mhux fuq il-bażi tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni, iżda fuq il-bażi tal-Artikolu 4(2), li skontu l-liġi applikabbli għal dan il-kuntratt hija dik tal-pajjiż fejn tkun tinsab l-amminstrazzjoni ċentrali ta’ ICF. Ir-Rechtbank te Haarlem laqa’ l-eċċezzjoni ta’ preskrizzjoni mqajma minn Balkenende u MIC. B’applikazzjoni tal-liġi Olandiża, dan it-tribunal iddeċieda għalhekk li d-dritt għall-ħlas tal-fattura, li fuq il-bażi tiegħu ICF kienet qed taġixxi, kien preskritt u ddikjara t-talba ta’ din tal-aħħar inammissibbli. Il-Gerechtshof te Amsterdam (qorti tal-appell ta’ Amsterdam) (il-Pajjiżi l-Baxxi) ikkonfermat din is-sentenza. Il-qrati li jiddeċiedu l-mertu tal-kawża kklassifikaw l-kuntratt inkwistjoni bħala kuntratt ta’ trasport ta’ merkanzija billi kkunsidraw li, anki jekk ICF m’għandhiex il-kwalità ta’ trasportatur, l-għan ewlieni tal-kuntratt huwa t-trasport ta’ merkanzija. Madankollu, dawn il-qrati eskludew l-applikazzjoni tal-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli previst fl-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni u qiesu li l-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali kellu l-eqreb rabtiet mar-Renju tal-Pajjiżi l-Baxxi milli mar-Renju tal-Belġju, billi bbażaw ruħhom fuq diversi ċirkustanzi tal-każ bħal dik tal-post ta’ stabbiliment tal-kontraenti, li jinsab fil-Pajjiżi l-Baxxi, u t-traġitt permezz tal-vaguni bejn Amsterdam u Frankfurt am Main, bliet li fihom il-merkanzija tiġi mgħobbija u mbagħad imħatta rispettivament. Mid-deċiżjoni tar-rinviju jirriżulta li l-imsemmija qrati rrilevaw, f’dan ir-rigward, li fil-każ li dan il-kuntratt jikkonċerna prinċipalment it-trasport ta’ merkanzija, l-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni ma jkunx applikabbli peress li, f’dan il-każ, ma hemm ebda rabta rilevanti fis-sens ta’ din id-dispożizzjoni. L-imsemmi kuntratt ikun għalhekk irregolat, skont il-prinċipju stipulat fl-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni, mil-liġi tal-pajjiż li miegħu għandu l-eqreb rabta, f’dan il-każ ir-Renju tal-Pajjiżi l-Baxxi. Skont l-istess qrati, fil-każ li, kif tirrileva ICF, il-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali ma jkunx ikklassifikat bħala kuntratt ta’ trasport, l-Artikolu 4(2) tal-Konvenzjoni xorta ma jkunx applikabbli, peress li miċ-ċirkustanzi tal-każ jirriżulta li dan il-kuntratt għandu rabtiet eqreb mar-Renju tal-Pajjiżi l-Baxxi, b’tali mod li hemm lok li tiġi applikata d-dispożizzjoni derogatorja li hemm fit-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni. Fl-appell tagħha, ICF invokat mhux biss żball ta’ liġi fil-klassifikazzjoni tal-imsemmi kuntratt bħala kuntratt ta’ trasport, iżda wkoll il-possibbiltà li l-ġudikant għandu li jidderoga mir-regola ġenerali stipulata fl-Artikolu 4(2) tal-Konvenzjoni sabiex japplika l-Artikolu 4(5) tagħha. Skont ir-rikorrenti fil-kawża prinċipali, din il-possibbiltà tista’ tintuża biss meta miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta li l-post ta’ stabbiliment tal-parti li jkollha tagħmel l-eżekuzzjoni li tikkaratterizza l-kuntratt ma jkollux valur ġenwin ta’ rabta. Issa dan ma rriżultax fil-każ ineżami. Fid-dawl ta’ dawn id-diverġenzi fl-interpretazzjoni tal-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni, il-Hoge Raad der Nederlanden iddeċidiet li tissospendi l-proċeduri quddiemha u li tagħmel id-domandi preliminari li ġejjin lill-Qorti tal-Ġustizzja: “1) L-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni […] għandu jiġi interpretat fis-sens li jirrigwarda biss nolleġġ għal vjaġġ u li għamliet oħra ta’ kuntratti ta’ nolleġġ ma jaqgħux taħt il-kamp ta’ applikazzjoni ta’ din id-dispożizzjoni? 2) Jekk ir-risposta għall-ewwel domanda tkun fl-affermattiv, l-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għandu jiġi interpretat fis-sens li, sa fejn għamliet oħra ta’ kuntratti ta’ nolleġġ jirrigwardaw ukoll it-trasport ta’ merkanzija, il-kuntratt inkwistjoni, sa fejn jirrigwarda dan it-tip ta’ trasport, jaqa’ fil-kamp ta’ applikazzjoni ta’ din id-dispożizzjoni u li l-liġi applikabbli hija għall-bqija stabbilita skont l-Artikolu 4(2) tal-Konvenzjoni? 3) Jekk ir-risposta għat-tieni domanda tkun fl-affermattiv, għal liema waħda miż-żewġ sistemi legali indikati għandu jsir riferiment sabiex tiġi eżaminata eċċezzjoni ta’ preskrizzjoni mqajma fir-rigward tat-talba bbażata fuq il-kuntratt? 4) Jekk il-parti prinċipali tal-kuntratt tirrigwarda t-trasport ta’ merkanzija, id-distinzjoni msemmija fit-tieni domanda għandha tiġi injorata u l-liġi applikabbli għall-partijiet kollha tal-kuntratt għandha tiġi stabbilita skont l-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni? 5) Id-deroga li tinsab fit-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni għandha tiġi interpretata fis-sens li l-preżunzjonijiet fl-Artikolu 4(2) [sa] (4), mhumiex applikabbli biss meta miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta li l-kriterji għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli indikati fl-imsemmija paragrafi m’għandhomx valur ġenwin ta’ rabta jew inkella mhumiex applikabbli anki meta minn dawn iċ-ċirkustanzi jirriżulta li teżisti rabta iktar qawwija ma’ pajjiż ieħor?” Fuq id-domandi preliminari Osservazzjonijiet preliminari Fuq il-kompetenza tal-Qorti tal-Ġustizzja Il-Qorti tal-Ġustizzja għandha ġurisdizzjoni sabiex tiddeċiedi talbiet għal deċiżjoni preliminari li jirrigwardaw il-Konvenzjoni bis-saħħa tal-Ewwel Protokoll, li daħal fis-seħħ fl-1 ta’ Awwissu 2004. Barra minn hekk, skont l-Artikolu 2(a) tal-Ewwel Protokoll, il-Hoge Raad der Nederlanden għandha l-fakultà li titlob lill-Qorti tal-Ġustizzja tagħti deċiżjoni preliminari fuq kwistjoni mqajma f’kawża pendenti quddiemha u li tinvolvi l-interpretazzjoni ta’ dispożizzjonijiet tal-Konvenzjoni. Fuq is-sistema stabbilita mill-Konvenzjoni Kif l-Avukat Ġenerali jirrileva fil-punti 33 sa 35 tal-konklużjonijiet tiegħu, mill-preambolu tal-Konvenzjoni jirriżulta li din ġiet konkluża sabiex jitkompla, fil-kamp tad-dritt internazzjonali privat, ix-xogħol ta’ armonizzazzjoni ġuridika mibdi permezz tal-adozzjoni tal-Konvenzjoni ta’ Brussell tal-1968 dwar il-ġurisdizzjoni u l-eżekuzzjoni ta’ sentenzi f’materji ċivili u kummercjali ( ĠU 1972, L 299, p. 32 ). Jirriżulta wkoll mill-imsemmi preambolu li l-Konvenzjoni għandha l-għan li tistabbilixxi regoli uniformi dwar il-liġi applikabbli għall-obbligi kuntrattwali, ikun liema jkun il-post fejn għandha tingħata s-sentenza. Fil-fatt, kif jirriżulta mir-rapport li jikkonċerna l-Konvenzjoni dwar il-liġi applikabbli għall-obbligi kuntrattwali, ta’ Mario Giuliano, professur tal-Università ta’ Milan, u Paul Lagarde, professur tal-Università ta’ Pariġi I ( ĠU 1980, C 282, p. 1 , iktar ’il quddiem ir-“rapport Giuliano u Lagarde”), il-Konvenzjoni nħolqot minħabba l-ħtieġa li jitneħħew l-inkonvenjenzi li jinħolqu minħabba d-diversità tar-regoli ta’ kunflitt fil-kamp tal-kuntratti. Il-Konvenzjoni għandha l-funzjoni li ttejjeb il-livell taċ-ċertezza legali billi ssaħħaħ il-fiduċja fl-istabbiltà tar-relazzjonijiet ġuridiċi u l-protezzjoni tad-drittijiet miksuba fl-assjem tad-dritt privat. Fir-rigward tal-kriterji stipulati mill-Konvenzjoni għad-determinazzjoni tal-liġi applikabbli, għandu jiġi rrilevat li r-regoli uniformi stabbiliti fit-Titolu II tal-Konvenzjoni jistabbilixxu l-prinċipju li għandha tingħata prijorità lir-rieda tal-partijiet, li għandhom, skont l-Artikolu 3 tal-Konvenzjoni, il-libertà tal-għażla tal-liġi applikabbli. Fin-nuqqas ta’ għażla mill-partijiet tal-liġi applikabbli għall-kuntratt, l-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni jipprevedi l-kriterji għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli li fuq il-bażi tagħhom il-ġudikant għandu jiddetermina din il-liġi. Dawn il-kriterji japplikaw għal kull kategorija ta’ kuntratt. L-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni huwa bbażat fuq il-prinċipju ġenerali, stipulat fl-Artikolu 4(1), li jipprovdi li għad-determinazzjoni tar-rabta ta’ kuntratt ma’ dritt nazzjonali, għandu jiġi stabbilit il-pajjiż li miegħu dan il-kuntratt għandu “l-eqreb rabta”. Kif jirriżulta mir-rapport Giuliano u Lagarde, il-flessibbiltà ta’ dan il-prinċipju ġenerali hija bbilanċjata permezz tal-“preżunzjonijiet” previsti fl-Artikolu 4(2) sa (4) tal-Konvenzjoni. B’mod partikolari, l-Artikolu 4(2) jipprovdi preżunzjoni ta’ natura ġenerali, li tqis bħala kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli l-post ta’ residenza tal-parti għall-kuntratt li tagħmel l-eżekuzzjoni li tikkaratterizza l-kuntratt, filwaqt li l-paragrafi 3 u 4 tal-Artikolu 4 jistabbilixxu kriterji għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli speċjali f’dak li jirrigwarda l-kuntratti li għandhom bħala suġġett dritt ta’ proprjetà immobbli u l-kuntratti ta’ trasport. L-Artikolu 4(5) tal-Konvenjoni jinkludi klawżola ta’ eċċezzjoni li tippermetti li dawn il-preżunzjonijiet jiġu mwarrba. Fuq l-ewwel domanda u l-ewwel parti tat-tieni domanda, dwar l-applikazzjoni tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għall-kuntratti ta’ nolleġġ Osservazzjonijiet sottomessi lill-Qorti tal-Ġustizzja Skont il-Gvern Olandiż, l-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni jipprevedi mhux biss il-kuntratti ta’ nolleġġ għal vjaġġ wieħed, iżda wkoll kull kuntratt ieħor li jikkonċerna prinċipalment it-trasport ta’ merkanzija. Fil-fatt, mir-rapport ta’ Giuliano u Lagarde jirriżulta li din id-dispożizzjoni hija intiża sabiex tiċċara li l-kuntratti ta’ nolleġġ għandhom jiġu kkunsidrati li huma kuntratti ta’ trasport ta’ merkanzija sa fejn dan ikun l-għan tagħhom. B’dan il-mod, jaqgħu taħt din il-kategorija l-kuntratti ta’ nolleġġ għal żmien stipulat, li permezz tagħhom mezz ta’ trasport komplut bl-ekwipaġġ jitqiegħed għad-dispożizzjoni tan-nolleġġatur għal ċertu żmien bil-għan li jsir trasport. Min-naħa l-oħra, il-Gvern Ċek jissuġġerixxi li għandha tiġi segwita interpretazzjoni teleoloġika, li skontha l-aħħar sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għandha bħala għan l-estensjoni tal-kamp ta’ applikazzjoni ta’ dan l-Artikolu 4(4) għal ċerti kategoriji ta’ kuntratti marbuta mat-trasport ta’ merkanzija, minkejja li dawn il-kuntratti ma jistgħux jiġi kklassifikati bħala kuntratti ta’ trasport. Fil-fatt, sabiex kuntratt ta’ nolleġġ jidħol fil-kamp ta’ applikazzjoni tal-aħħar sentenza tal-imsemmi Artikolu 4(4), huwa meħtieġ li l-għan ewlieni tiegħu jkun it-trasport ta’ merkanzija. Minn dan isegwi li l-espressjoni “għan ewlieni” għandha tinftiehem mhux bħala l-għan dirett tal-kuntratt li għalih ġiet konkluża r-relazzjoni kuntrattwali inkwistjoni, iżda bħala l-għan li, sabiex jintlaħaq, jeħtieġ lil din ir-relazzjoni. Il-Kummissjoni tal-Komunitajiet Ewropej tirrileva li l-aħħar sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għandha “portata limitattiva”. Il-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli stipulat f’din is-sentenza jipprevedi biss ċerti kategoriji ta’ kuntratti ta’ nolleġġ, jiġifieri dawk li permezz tagħhom jiġi pprovdut mezz ta’ trasport minn trasportatur għal okkażjoni waħda biss u dawk konklużi bejn trasportatur u speditur li jikkonċernaw esklużivament it-trasport ta’ merkanzija. Anki jekk ma hemm ebda dubju li l-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali, inkwantu jipprevedi l-provvista ta’ mezzi ta’ trasport flimkien mat-trasport permezz tal-ferrovija, jimplika neċessarjament it-trasport ta’ merkanzija, madankollu, tali elementi mhumiex suffiċjenti sabiex dan jiġi kklassifikat bħala kuntratt ta’ trasport ta’ merkanzija għall-finijiet tal-applikazzjoni tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni. Jidher li r-relazzjonijiet kuntrattwali mad-diversi spedituri u l-obbligi li jikkonċernaw it-trasport effettiv tal-merkanzija, inklużi t-tagħbija u l-ħatt tal-merkanzija, huma stabbiliti bejn MIC u “terzi”, lil min MIC kriet il-kapaċità ta’ tagħbija fil-vaguni suġġetti għan-nolleġġ. Risposta tal-Qorti tal-Ġustizzja Permezz tal-ewwel domanda tagħha u permezz tal-ewwel parti tat-tieni domanda tagħha, il-qorti tar-rinviju tistaqsi essenzjalment lill-Qorti tal-Ġustizzja dwar jekk l-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni japplikax għal kuntratti ta’ nolleġġ li ma jkunux saru għal vjaġġ wieħed biss u sabiex jiġu indikati l-elementi li jippermettu l-klassifikazzjoni ta’ kuntratt ta’ nolleġġ bħala kuntratt ta’ trasport għall-finijiet tal-applikazzjoni ta’ din id-dispożizzjoni għall-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali. F’dan ir-rigward, għandu fl-ewwel lok jiġi mfakkar li, skont it-tieni sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni, il-kuntratt ta’ trasport ta’ merkanzija huwa rregolat mil-liġi tal-pajjiż li fih it-trasportatur għandu l-post prinċipali tan-negozju tiegħu fil-mument tal-konklużjoni tal-kuntratt, jekk, f’dan l-istess pajjiż, ikun jinsab il-post tat-tagħbija jew tal-ħatt jew il-post prinċipali ta’ negozju tal-ispeditur. L-aħħar sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni tipprovdi li, għall-applikazzjoni ta’ dan il-paragrafu, “charter-parties [kuntratti ta’ nolleġġ] ta’ vjaġġ wieħed u kuntratti oħra li l-għan ewlieni tagħhom huwa t-trasport ta’ merkanzija għandhom jitqiesu bħala kuntratti għat-trasport ta’ merkanzija”. Mit-test ta’ din l-aħħar dispożizzjoni jirriżulta li l-Konvenzjoni tqis bħala kuntratti ta’ trasport mhux biss il-kuntratti ta’ nolleġġ ta’ vjaġġ wieħed, iżda wkoll kuntratti oħra, sa fejn dawn il-kuntratti jkollhom bħala għan ewlieni t-twettiq ta’ trasport ta’ merkanzija. Għalhekk, wieħed mill-għanijiet ta’ din id-dispożizzjoni huwa li testendi l-kamp ta’ applikazzjoni tar-regola ta’ dritt internazzjonali privat, stipulata fl-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għal kuntratti li, anki jekk ikunu kklassifikati, skont il-liġi nazzjonali, bħala kuntratti ta’ nolleġġ, ikollhom bħala għan ewlieni t-trasport ta’ merkanzija. Sabiex jintlaħaq dan l-għan, għandu jitqies l-għan tar-relazzjoni kuntrattwali u, konsegwentement, l-obbligi kollha tal-parti li tagħmel l-eżekuzzjoni li tikkaretterizza l-kuntratt. Issa, f’kuntratt ta’ nolleġġ, in-nolleġġant, li jagħmel tali eżekuzzjoni, normalment jobbliga ruħu li jqiegħed għad-dispożizzjoni tan-nolleġġatur mezz ta’ trasport. Madankollu, mhuwiex eskluż li l-obbligi tal-nolleġġant ma jkunux jinvolvu biss is-sempliċi provvista ta’ mezz ta’ trasport, iżda jkunu jinvolvu wkoll it-trasport stess tal-merkanzija. F’dan il-każ, il-kuntratt inkwistjoni jaqa’ fil-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni ladarba l-għan ewlieni tiegħu jkun jikkonsisti fit-trasport ta’ merkanzija. Madankollu għandu jiġi rrilevat li l-preżunzjoni stabbilita fit-tieni sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni tapplika biss meta n-nolleġġant — jekk wieħed jippresupponi li dan ikun ikkunsidrat bħala t-trasportatur — ikollu l-post prinċipali tan-negozju tiegħu, fil-mument tal-kuntratt, fil-pajjiż fejn ikun jinsab il-post tat-tagħbija jew tal-ħatt tal-merkanzija jew il-post prinċipali tan-negozju tal-ispeditur. Fuq il-bażi ta’ dawn il-kunsiderazzjonijiet, għall-ewwel domanda u għall-ewwel parti tat-tieni domanda għandha tingħata r-risposta li t-tieni sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni għandha tiġi interpretata fis-sens li l-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli previst fit-tieni sentenza tal-imsemmi Artikolu 4(4), japplika biss għal kuntratt ta’ nolleġġ, li ma jkunx kuntratt għal vjaġġ wieħed, meta l-għan ewlieni tal-kuntratt ma jkunx biss is-sempliċi provvista ta’ mezz ta’ trasport, iżda jkun it-trasport stess tal-merkanzija. Fuq it-tieni parti tat-tieni domanda kif ukoll fuq it-tielet u r-raba’ domandi, dwar il-possibbiltà li l-ġudikant jaqsam il-kuntratt f’diversi partijiet għall-finijiet tad-determinazzjoni tal-liġi applikabbli Osservazzjonijiet sottomessi lill-Qorti tal-Ġustizzja Il-Gvern Olandiż jikkunsidra li l-iffrazzjonar tal-kuntratt huwa possibbli biss, fuq il-bażi tat-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni, “eċċezzjonalment”, meta parti mill-kuntratt tkun separabbli mill-bqija tiegħu u din ikollha rabta eqreb ma’ pajjiż differenti minn dak li miegħu l-partijiet l-oħra tal-kuntratt ikunu marbuta u meta din is-separazzjoni ma toħloqx riskju ta’ tfixkil tar-rabtiet bejn id-dispożizzjonijiet applikabbli. Skont dan il-gvern, fil-każ ineżami, jekk il-kuntratt inkwistjoni fil-kawża prinċipali ma jikkonċernax b’mod ewlieni t-trasport ta’ merkanzija, dan jitneħħa kompletament mill-kamp ta’ applikazzjoni tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni. Min-naħa l-oħra, jekk dan il-kuntratt jikkonċerna b’mod ewlieni t-trasport ta’ merkanzija, dan ikun jaqa’ kompletament fil-kamp ta’ applikazzjoni ta’ dan l-Artikolu 4(4). Għalhekk, huwa eskluż li l-imsemmi Artikolu 4(4) ikun applikabbli biss fir-rigward ta’ elementi tal-kuntratt li jirrigwardaw it-trasport ta’ merkanzija u li, fir-rigward tal-bqija, l-istess kuntratt ikun jista’ jiġi rregolat mil-liġi ddeterminata b’applikazzjoni tal-Artikolu 4(2) tal-Konvenzjoni. Il-Gvern Ċek jirrileva li t-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni għandha tiġi applikata b’mod eċċezzjonali, inkwantu l-applikazzjoni ta’ dritt differenti għal ċerti partijiet ta’ kuntratt, anki jekk dawn ikun separabbli mill-bqija ta’ dan tal-aħħar, jippreġudikaw il-prinċipji ta’ ċertezza legali u tal-“aspettattivi leġittimi”. Għalhekk, kif jirriżulta wkoll mir-rapport Giuliano u Lagarde, is-separazzjoni li jista’ jkun hemm ta’ partijiet differenti ta’ kuntratt għandha twieġeb għar-rekwiżiti ta’ koerenza tagħhom flimkien. Il-Kummissjoni ssostni li l-iffrazzjonar tal-kuntratt previst fl-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni ma jikkostitwixxix obbligu, iżda possibbiltà li l-ġudikant adit għandu, li tista’ tiġi applikata biss meta kuntratt ikollu partijiet differenti, awtonomi u separabbli. Skont il-Kummissjoni, fil-kawża prinċipali, li għandha bħala suġġett ftehim ikkumplikat, li fih tinsab inkwistjoni r-relazzjoni bejn in-nolleġġ u t-trasport ta’ merkanzija nfisha, l-użu tal-iffrazzjonar huwa assimilat għal soluzzjoni ta’ natura artifiċjali. Fil-fatt, kieku dan kien kuntratt li jaqa’ taħt tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni ma kien ikun hemm ebda ħtieġa għall-iffrazzjonar tiegħu, peress li ma kienx ikun meħtieġ li aspetti aċċessorji marbuta mat-trasport, li jista’ jkun hemm, jiġu sottomessi għal-leġiżlazzjoni differenti minn dik applikabbli għall-għan ewlieni tal-kuntratt. B’mod partikolari, id-dritt għal korrispettiv għall-prestazzjoni u kif ukoll għall-preskrizzjoni huma tant marbuta mal-kuntratt bażilari li mhuwiex possibbli li dawn jiġu sseparati, mingħajr ma jinkiser il-prinċipju ta’ ċertezza legali. Risposta tal-Qorti tal-Ġustizzja Permezz tat-tieni parti tat-tieni domanda kif ukoll permezz tat-tielet u r-raba’ domandi, il-qorti tar-rinviju tistaqsi essenzjalment f’liema ċirkustanzi huwa possibbli li jiġu applikati, skont it-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni, drittijiet nazzjonali differenti għal relazzjoni kuntrattwali waħda, b’mod partikolari fir-rigward tal-preskrizzjoni tad-drittijiet li joħorġu minn kuntratt bħal dak inkwistjoni fil-kawża prinċipali. Il-Hoge Raad der Nederlanden jistaqsi, b’mod partikolari, jekk, fil-każ ta’ applikazzjoni għal kuntratt ta’ nolleġġ tal-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli previst fl-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni, dan il-kriterju għandux jikkonċerna biss il-parti mill-kuntratt li tirrigwarda t-trasport ta’ merkanzija. F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar illi, skont it-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni, parti ta’ kuntratt tista’, b’mod eċċezzjonali, tiġi suġġetta għal liġi differenti minn dik applikata għall-bqija tal-kuntratt, meta din ikollha rabta eqreb ma’ pajjiż differenti minn dak li miegħu jkunu marbuta l-partijiet l-oħra tal-kuntratt. Mit-test ta’ din id-dispożizzjoni jirriżulta li r-regola li tipprevedi s-separazzjoni tal-kuntratt għandha natura eċċezzjonali. F’dan ir-rigward, ir-rapport Giuliano u Lagarde jindika li l-kelma “eċċezzjonalment” li tidher fit-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1), “għandha tiġi interpretata […] fis-sens li l-ġudikant għandu jirrikorri għall-iffrazzjonar ta’ kuntratt mill-inqas possibbli” [traduzzjoni mhux uffiċjali]. Sabiex jiġu stabbiliti l-kundizzjonijiet li taħthom il-ġudikant jista’ jipproċedi għas-separazzjoni tal-kuntratt, għandu jiġi kkunsidrat li l-għan tal-Konvenzjoni, kif imfakkar fl-osservazzjonijiet preliminari li jidhru fil-punti 21 sa 23 ta’ din is-sentenza, huwa dak li jgħolli l-livell ta’ ċertezza legali billi jsaħħaħ il-fiduċja fl-istabbiltà tar-relazzjonijiet bejn il-partijiet għall-kuntratt. Għan bħal dan ma jkunx jista’ jintlaħaq jekk is-sistema li tiddetermina l-liġi applikabbli ma tkunx ċara u jekk din tal-aħħar ma tkunx prevedibbli b’ċertu grad ta’ ċertezza. Kif irrileva wkoll l-Avukat Ġenerali fil-punti 83 u 84 tal-konklużjonijiet tiegħu, il-possibbiltà li kuntratt jiġi sseparat f’diversi partijiet sabiex jiġi suġġett għal diversi liġijiet tmur kontra l-għanijiet tal-Konvenzjoni u għandha tiġi aċċettata biss meta l-kuntratt ikun jinkludi diversi partijiet li jkunu jistgħu jiġu meqjusa li huma awtonomi minn xulxin. Għalhekk, sabiex jiġi stabbilit jekk parti mill-kuntratt tistax tiġi suġġetta għal liġi differenti, għandu jiġi ddeterminat jekk l-għan tagħha huwiex awtonomu fid-dawl ta’ dak tal-bqija tal-kuntratt. Jekk dan ikun il-każ, kull parti mill-kuntratt għandha tiġi suġġetta għal liġi waħda. Għalhekk, fir-rigward b’mod partikolari tar-regoli dwar il-preskrizzjoni ta’ dritt, dawn għandhom joħorġu mill-istess ordinament ġuridiku li huwa applikabbli għall-obbligu korrispondenti. F’dan ir-rigward, għandu jiġi mfakkar li, b’mod konformi mal-Artikolu 10(1)(d) tal-Konvenzjoni, il-liġi applikabbli għall-kuntratt għandha tirregola b’mod partikolari l-preskrizzjoni tal-obbligi. Fuq il-bażi ta’ dawn il-kunsiderazzjonijiet, għat-tieni parti tat-tieni domanda kif ukoll għat-tielet u r-raba’ domandi għandha tingħata r-risposta li t-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) tal-Konvenzjoni għandha tiġi interpretata fis-sens li parti mill-kuntratt tista’ tiġi rregolata minn liġi differenti minn dik applikata għall-bqija tal-kuntratt biss meta l-għan tagħha jkun awtonomu. Meta l-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli applikat għal kuntratt ta’ nolleġġ ikun dak previst fl-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni, dan il-kriterju għandu jiġi applikat għall-kuntratt kollu, sakemm il-parti mill-kuntratt li tirrigwarda t-trasport ma tkunx awtonoma mill-bqija tal-kuntratt. Fuq il-ħames domanda, dwar l-applikazzjoni tat-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni Osservazzjonijiet sottomessi lill-Qorti tal-Ġustizzja Skont il-Gvern Olandiż, it-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni tistipula deroga mill-kriterji previsti fl-Artikolu 4(2) sa (4) tagħha. Għalhekk, rabta kklassifikata bħala “dgħajfa” ma’ pajjiż li ma jkunx wieħed minn dawk identifikati skont l-Artikolu 4(2) sa (4), ma tkunx suffiċjenti sabiex tiġġustifika deroga minn dawn il-kriterji, altrimenti dawn tal-aħħar ma jkunux jistgħu jiġu kkunsidrati iktar bħala l-kriterji prinċipali għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli. Minn dan isegwi li d-deroga prevista fl-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni tista’ tiġi applikata biss jekk miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta li dawn il-kriterji ma għandhomx valur ġenwin ta’ rabta u li l-kuntratt ikollu rabta predominanti ma’ pajjiż ieħor. Skont il-Gvern Ċek, l-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni mhuwiex lex specialis fir-rigward tal-Artikolu 4(2) sa (4), iżda dan jikkostitwixxi dispożizzjoni distinta, li tirrigwarda s-sitwazzjoni meta jkun jidher ċar ħafna miċ-ċirkustanzi kollha tal-każ u mir-relazzjoni kuntrattwali fl-intier tagħha li l-kuntratt ikollu rabta ħafna iktar mill-qrib ma’ pajjiż ieħor milli ma’ dak identifikat permezz tal-applikazzjoni tal-kriterji l-oħra għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli. Min-naħa l-oħra, il-Kummissjoni tenfasizza li l-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni għandu jiġi interpretat b’mod restrittiv, fis-sens li huwa biss meta l-kriterji previsti fil-paragrafi 2 sa 4 tal-imsemmi artikolu ma jkollhomx valur ġenwin ta’ rabta li fatturi oħra jkunu jistgħu jitqiesu. Fil-fatt, l-eżistenza ta’ dawn il-preżunzjonijiet titlob li tingħata importanza sinjifikattiva lil dawn il-kriterji. Konsegwentement, il-fatturi l-oħra għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli jistgħu jitqiesu biss meta, b’mod eċċezzjonali, l-imsemmija kriterji ma jiffunzjonawx b’mod effikaċi. Risposta tal-Qorti tal-Ġustizzja Permezz tal-ħames domanda tagħha, il-qorti tar-rinviju tistaqsi jekk l-eċċezzjoni prevista fit-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni għandhiex tiġi interpretata fis-sens li l-preżunzjonijiet li jirriżultaw mill-imsemmi Artikolu 4(2) sa (4) għandhomx jiġu mwarrba biss fil-każ li miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta li l-kriterji hemm previsiti ma jkollhomx valur ġenwin ta’ rabta jew jekk il-ġudikant għandux iwarrabhom ukoll meta minn dawn iċ-ċirkustanzi tirriżulta l-eżistenza ta’ rabta ikbar ma’ pajjiż ieħor. Kif ġie enfasizzat fl-osservazzjonijiet preliminari li jidhru fil-punti 24 sa 26 ta’ din is-sentenza, l-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni, li jistabbilixxi l-kriterji għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli applikabbli għall-obbligi kuntrattwali fin-nuqqas ta’ għażla mill-partijiet tal-liġi applikabbli għall-kuntratt, jistipula, fil-paragrafu 1 tiegħu, il-prinċipju ġenerali li l-kuntratt għandu jkun irregolat mil-liġi tal-pajjiż li miegħu jkollu l-eqreb rabtiet. Sabiex ikun żgurat livell għoli ta’ ċertezza legali fir-relazzjonijiet kuntrattwali, l-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni jistipula, fil-paragrafi 2 sa 4, numru ta’ kriterji li jippermettu li wieħed jippreżumi ma’ liema pajjiż il-kuntratt ikollu l-eqreb rabta. Fil-fatt, dawn il-kriterji għandhom il-funzjoni ta’ preżunzjonijiet, fis-sens li l-ġudikant adit huwa marbut li jikkunsidrahom għall-finijiet tad-determinazzjoni tal-liġi applikabbli għall-kuntratt. Skont l-ewwel sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni, il-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli tal-post ta’ residenza tal-parti li tagħmel l-eżekuzzjoni li tikkaratterizza l-kuntratt jista’ jiġi mwarrab jekk dan il-post ma jkunx jista’ jiġi ddeterminat. Fi kliem it-tieni sentenza ta’ dan l-Artikolu 4(5) il-“preżunzjonijiet” kollha jistgħu jiġu mwarrba “jekk miċ-ċirkustanzi kollha jkun jidher li l-kuntratt ikollu rabta eqreb ma’ pajjiż ieħor”. F’dan ir-rigward, għandhom jiġu ddeterminati l-funzjoni u l-għan tat-tieni sentenza tal-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni. Mir-rapport Giuliano u Lagarde jirriżulta li l-awturi tal-Konvenzjoni kkunsidraw bħala indispensabbli “li tiġi pprevista l-possibbiltà tal-applikazzjoni ta’ liġi oħra li ma tkunx waħda minn dawk li għalihom jirreferu l-preżunzjonijiet tal-paragrafi 2, 3 u 4 kull darba li miċ-ċirkustanzi kollha tal-każ jirriżulta li l-kuntratt ikollu l-eqreb rabtiet ma’ pajjiż ieħor” [traduzzjoni mhux uffiċjali]. Minn dan ir-rapport jirriżulta wkoll li l-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni jħalli lill-ġudikant “ċertu marġni ta’ diskrezzjoni fir-rigward tal-preżenza, f’kull każ partikolari, taċ-ċirkustanzi kollha li jiġġustifikaw in-nuqqas ta’ applikazzjoni tal-preżunzjonijiet tal-paragrafi 2, 3 u 4” u li tali dispożizzjoni tikkostitwixxi “l-kontroparti inevitabbli ta’ regola ta’ kunflitt ta’ natura ġenerali, intiża sabiex tapplika kważi għall-kategoriji kollha tal-kuntratti” [traduzzjoni mhux uffiċjali]. Mir-rapport Giuliano u Lagarde jirriżulta wkoll li l-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni huwa intiż sabiex iservi ta’ kontrobilanċ għas-sistema ta’ preżunzjonijiet li tirriżulta mill-istess artikolu, billi jgħaqqad flimkien ir-rekwiżiti ta’ ċertezza legali, li għalihom jipprovdi l-Artikolu (2) sa (4), u n-neċessità li jkun hemm ċerta flessibbiltà fid-determinazzjoni tal-liġi li effettivament ikollha l-eqreb rabta mal-kuntratt inkwistjoni. Fil-fatt, ladarba l-għan prinċipali tal-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni huwa dak li tiġi applikata għall-kuntratt il-liġi tal-pajjiż li miegħu jkollu l-eqreb rabtiet, l-imsemmi Artikolu 4(5) għandu jiġi interpretat fis-sens li jippermetti lill-ġudikant adit japplika, f’kull każ partikolari, il-kriterju li jippermetti li tiġi stabbilita l-eżistenza ta’ tali rabtiet, billi jwarrab il-“preżunzjonijiet” fil-każ li dawn ma jidentifikawx il-pajjiż li miegħu l-kuntratt ikollu l-eqreb rabtiet. Għalhekk għandu jiġi stabbilit jekk dawn il-preżunzjonijiet jistgħux jiġu mwarrba biss meta dawn ma jkollhomx valur ġenwin ta’ rabta jew jekk dawn jistgħux jiġu mwarrba meta l-ġudikant jikkonstata li l-kuntratt ikollu rabtiet eqreb ma’ pajjiż ieħor. Kif jirriżulta mit-test u mill-għan tal-Artikolu 4 tal-Konvenzjoni, il-ġudikant għandu dejjem jiddetermina l-liġi applikabbli fuq il-bażi tal-imsemmija preżunzjonijiet, li jirriflettu r-rekwiżit ġenerali ta’ prevedibbiltà tal-liġi u għalhekk iċ-ċertezza legali fir-relazzjonijiet kuntrattwali. Madankollu, meta miċ-ċirkustanzi kollha jkun jidher ċar li l-kuntratt ikollu rabtiet eqreb ma’ pajjiż li ma jkunx dak identifikat fuq il-bażi tal-preżunzjonijiet stipulati fl-Artikolu 4(2) sa (4) tal-Konvenzjoni, ikun il-kompitu tal-imsemmi ġudikant li jwarrab l-applikazzjoni ta’ dan l-Artikolu 4(2) sa (4). Fid-dawl ta’ dawn il-kunsiderazzjonijiet, għall-ħames domanda għandha tingħata r-risposta li l-Artikolu 4(5) tal-Konvenzjoni għandu jiġi interpretat fis-sens li, meta miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta ċar li l-kuntratt ikollu l-eqreb rabtiet ma’ pajjiż li ma jkunx dak iddeterminat fuq il-bażi ta’ wieħed mill-kriterji previsti fl-imsemmi Artikolu 4(2) sa (4), huwa l-kompitu tal-ġudikant li jwarrab lil dawn il-kriterji u japplika l-liġi tal-pajjiż li miegħu l-imsemmi kuntratt ikollu l-eqreb rabta. Fuq l-ispejjeż Peress li l-proċedura għandha, fir-rigward tal-partijiet fil-kawża prinċipali, in-natura ta’ kwistjoni mqajma quddiem il-qorti tar-rinviju, hija din il-qorti li tiddeċiedi fuq l-ispejjeż. L-ispejjeż sostnuti għas-sottomissjoni tal-osservazzjonijiet lill-Qorti tal-Ġustizzja, barra dawk tal-imsemmija partijiet, ma jistgħux jitħallsu lura. Għal dawn il-motivi, Il-Qorti tal-Ġustizzja (Awla Manja) taqta’ u tiddeċiedi: 1) L-aħħar sentenza tal-Artikolu 4(4) tal-Konvenzjoni dwar il-liġi applikabbli għall-obbligi kuntrattwali, miftuħa għall-firma f’Ruma fid-19 ta’ Ġunju 1980, għandha tiġi interpretata fis-sens li l-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli previst fit-tieni sentenza tal-imsemmi Artikolu 4(4), japplika biss għal kuntratt ta’ nolleġġ, li ma jkunx kuntratt għal vjaġġ wieħed, meta l-għan ewlieni tal-kuntratt ma jkunx biss is-sempliċi provvista ta’ mezz ta’ trasport, iżda jkun it-trasport stess tal-merkanzija. 2) It-tieni sentenza tal-Artikolu 4(1) ta’ din il-konvenzjoni għandha tiġi interpretata fis-sens li parti mill-kuntratt tista’ tiġi rregolata minn liġi differenti minn dik applikata għall-bqija tal-kuntratt biss meta l-għan tagħha jkun awtonomu. Meta l-kriterju għall-għażla tad-dritt nazzjonali applikabbli applikat għal kuntratt ta’ nolleġġ ikun dak previst fl-Artikolu 4(4) tal-imsemmija konvenzjoni, dan il-kriterju għandu jiġi applikat għall-kuntratt kollu, sakemm il-parti mill-kuntratt li tirrigwarda t-trasport ma tkunx awtonoma mill-bqija tal-kuntratt. 3) L-Artikolu 4(5) tal-istess konvenzjoni għandu jiġi interpretat fis-sens li, meta miċ-ċirkustanzi kollha jirriżulta ċar li l-kuntratt ikollu l-eqreb rabtiet ma’ pajjiż li ma jkunx dak iddeterminat fuq il-bażi ta’ wieħed mill-kriterji previsti fl-imsemmi Artikolu 4(2) sa (4), huwa l-kompitu tal-ġudikant li jwarrab lil dawn il-kriterji u japplika l-liġi tal-pajjiż li miegħu l-imsemmi kuntratt ikollu l-eqreb rabta. Firem ( *1 ) Lingwa tal-kawża: l-Olandiż.

62006CJ0097

el

Η αίτηση εκδόσεως προδικαστικής αποφάσεως αφορά την ερμηνεία της έκτης οδηγίας 77/388/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 17ης Μαΐου 1977, περί εναρμονίσεως των νομοθεσιών των κρατών μελών, των σχετικών με τους φόρους κύκλου εργασιών – Κοινό σύστημα φόρου προστιθεμένης αξίας: ομοιόμορφη φορολογική βάση (ΕΕ ειδ. έκδ. 09/001, σ. 1), όπως τροποποιήθηκε με την οδηγία 92/111/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 14ης Δεκεμβρίου 1992 (ΕΕ L 384, σ. 47, στο εξής: έκτη οδηγία). Η αίτηση αυτή υποβλήθηκε στο πλαίσιο διαφοράς μεταξύ Navicon SA (στο εξής: Navicon), προσφεύγουσα της κύριας δίκης, και της Administración del Estado σχετικά με άρνηση αυτής να την απαλλάξει από τον φόρο προστιθεμένης αξίας (στο εξής: ΦΠΑ) που αναλογεί στα καταβληθέντα δυνάμει συμβάσεως μερικής ναυλώσεως των πλοίων της Navicon ποσά. Το νομικό πλαίσιο Η κοινοτική νομοθεσία Υπό τον τίτλο «Απαλλαγές των πράξεων κατά την εξαγωγή, εκτός της Κοινότητας, των εξομοιούμενων προς αυτές πράξεων και των διεθνών μεταφορών», το άρθρο 15, σημεία 1, 4, 5 και 13, της έκτης οδηγίας ορίζει: «Με την επιφύλαξη άλλων κοινοτικών διατάξεων, τα κράτη μέλη απαλλάσσουν, υπό τις προϋποθέσεις που ορίζουν, ώστε να εξασφαλίζεται η ορθή και απλή εφαρμογή των προβλεπομένων κατωτέρω απαλλαγών και να αποτρέπεται κάθε ενδεχόμενη φοροδιαφυγή, φοροαποφυγή και κατάχρηση: 1.      τις παραδόσεις αγαθών, αποστελλομένων ή μεταφερομένων από τον πωλητή ή για λογαριασμό του εκτός του εδάφους της Κοινότητας· […] 4.      τις παραδόσεις αγαθών, τα οποία προορίζονται για εφοδιασμό: α)      πλοίων που χρησιμοποιούνται στην ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης και εκτελούν μεταφορά επιβατών επί κομίστρω ή με τα οποία ασκείται εμπορική, βιομηχανική ή αλιευτική δραστηριότητα· β)      ναυαγοσωστικών και άλλων πλοίων επιθαλασσίας αρωγής, καθώς και πλοίων παρακτίου αλιείας, εξαιρουμένων των προμηθειών ταξιδίου των εν λόγω πλοίων παρακτίου αλιείας· […] 5.      τις παραδόσεις, μετατροπές, επιδιορθώσεις, εργασίες συντηρήσεως, ναυλώσεις και μισθώσεις πλοίων θαλάσσης, αναφερομένων στην περίπτωση 4 υπό α) και β), καθώς και τις παραδόσεις, μισθώσεις, επισκευές και εργασίες συντηρήσεως αντικειμένων –περιλαμβανομένου και του αλιευτικού εξοπλισμού– τα οποία είναι ενσωματωμένα στα πλοία αυτά ή χρησιμεύουν για την εκμετάλλευσή τους· […] 13.      οι παροχές υπηρεσιών, συμπεριλαμβανομένων των μεταφορών και των βοηθητικών πράξεων, εξαιρουμένων όμως των παροχών που απαλλάσσονται σύμφωνα με το άρθρο 13, όταν είναι άμεσα συνδεδεμένες με την εξαγωγή αγαθών ή με τις εισαγωγές αγαθών που υπάγονται στις διατάξεις οι οποίες προβλέπονται στο άρθρο 7 παράγραφος 3 ή στο άρθρο 16 παράγραφος 1 τίτλος Α». Η εθνική νομοθεσία Το άρθρο 22, παράγραφος 1, του νόμου 37/1992, περί του φόρου προστιθεμένης αξίας (Ley 37/1992 del Impuesto sobre el Valor Añadido), της 28ης Δεκεμβρίου 1992 (BOE αριθ. 312, της 29ης Δεκεμβρίου 1992, σ. 44247, στο εξής: νόμος περί ΦΠΑ), έχει ως εξής: «Απαλλαγές των πράξεων που εξομοιώνονται με εξαγωγές Απαλλάσσονται του φόρου, υπό τους όρους και τις προϋποθέσεις που καθορίζονται με κανονιστική ρύθμιση, οι ακόλουθες πράξεις: Πρώτον: Οι παραδόσεις, κατασκευές, μετατροπές, επιδιορθώσεις, η συντήρηση, η ολική ναύλωση και η μίσθωση των πλοίων που αναφέρονται κατωτέρω: 1°) Των πλοίων που είναι κατάλληλα για ναυσιπλοΐα στην ανοιχτή θάλασσα τα οποία εντάσσονται στη διεθνή ναυσιπλοΐα προς άσκηση επ’ αμοιβή εμπορικών δραστηριοτήτων μεταφοράς εμπορευμάτων ή επιβατών, περιλαμβανομένων των τουριστικών περιοδειών, ή προς άσκηση εμπορικών δραστηριοτήτων ή αλιείας. Η απαλλαγή δεν ισχύει σε καμιά περίπτωση για τα πλοία τα οποία προορίζονται για αθλητικές ή ψυχαγωγικές δραστηριότητες ή, γενικώς, για ιδιωτική χρήση.» Το ιστορικό της διαφοράς και τα προδικαστικά ερωτήματα Όπως προκύπτει από την απόφαση περί παραπομπής, η Navicon και η εταιρία Compañía Transatlántica Española SA συνήψαν σύμβαση μερικής ναυλώσεως με την οποία η πρώτη έθετε στη διάθεση της δεύτερης, έναντι αμοιβής, μέρος του χώρου των πλοίων της για τη μεταφορά εμπορευματοκιβωτίων μεταξύ διαφόρων λιμένων της Ιβηρικής Χερσονήσου και των Καναρίων Νήσων, που αποτελούν εξωκοινοτικό έδαφος κατά το άρθρο 3, παράγραφος 3, δεύτερο εδάφιο, της έκτης οδηγίας. Η Navicon δεν έκανε μνεία του ΦΠΑ στα αντίστοιχα τιμολόγια της εν λόγω συμβάσεως, διότι θεώρησε ότι η πράξη ναυλώσεως απαλλασσόταν. Πάντως, η ισπανική φορολογική αρχή, θεωρώντας ότι δεν συνέτρεχε περίπτωση εφαρμογής της απαλλαγής που προβλέπει το άρθρο 22, παράγραφος 1, του νόμου περί ΦΠΑ στο μέτρο που επρόκειτο για μερική ναύλωση και όχι ολική, προέβη στην εκκαθάριση του ΦΠΑ που αντιστοιχούσε στα καταβληθέντα ποσά βάσει της εν λόγω συμβάσεως ναυλώσεως. Η Navicon προσέβαλε τότε την εν λόγω εκκαθάριση ενώπιον του Tribunal Económico-Administrativo Regional de Madrid, το οποίο απέρριψε την προσφυγή της. Κατόπιν της απορριπτικής αυτής αποφάσεως, η Navicon άσκησε έφεση ενώπιον του αιτούντος δικαστηρίου. Το Tribunal Superior de Justicia de Madrid, θεωρώντας ότι η επίλυση της διαφοράς που υποβλήθηκε στην κρίση του επιβάλλει την ερμηνεία της έκτης οδηγίας, αποφάσισε να αναστείλει τη διαδικασία και να υποβάλει στο Δικαστήριο τα ακόλουθα προδικαστικά ερωτήματα: «1)      Πρέπει ο όρος ναύλωση που περιλαμβάνεται στις απαλλαγές που προβλέπει το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας να ερμηνευθεί υπό την έννοια ότι σκοπεί αποκλειστικά τη ναύλωση του συνολικού χώρου του πλοίου (ολική ναύλωση) ή σκοπεί επίσης τη ναύλωση ενός τμήματος ή ποσοστού του χώρου του πλοίου (μερική ναύλωση); 2)      Αντίκειται στην έκτη οδηγία εθνική νομοθεσία η οποία επιτρέπει μόνο την απαλλαγή της ολικής ναυλώσεως;» Επί των προδικαστικών ερωτημάτων Με τα δύο του ερωτήματα, τα οποία πρέπει να εξεταστούν από κοινού, το αιτούν δικαστήριο ερωτά κατ’ ουσίαν αν το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας πρέπει να ερμηνευθεί υπό την έννοια ότι αφορά τόσο την ολική όσο και τη μερική ναύλωση των πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης. Συναφώς, το δικαστήριο αυτό ερωτά επίσης αν η διάταξη αυτή απαγορεύει εθνική νομοθεσία, όπως η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης, η οποία παρέχει το ευεργέτημα της απαλλαγής από τον ΦΠΑ μόνο στην περίπτωση ολικής ναυλώσεως των εν λόγω πλοίων. Παρατηρήσεις που υποβλήθηκαν στο Δικαστήριο Η Ισπανική και η Ελληνική Κυβέρνηση θεωρούν ότι η έννοια της ναυλώσεως που προβλέπει το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας αφορά αποκλειστικά τη ναύλωση του συνολικού χώρου των πλοίων και καταλήγουν, επομένως, ότι ο νόμος περί ΦΠΑ είναι σύμφωνος προς την εν λόγω διάταξη. Προβάλλουν συναφώς ότι, κατά την πάγια του νομολογία του Δικαστηρίου, οι απαλλαγές που προβλέπει η έκτη οδηγία πρέπει να ερμηνεύονται στενά αφού συνιστούν παρεκκλίσεις από τη γενική αρχή ότι οι παροχές υπηρεσιών που πραγματοποιούνται εξ επαχθούς αιτίας από υποκείμενο στον φόρο υπόκεινται στον ΦΠΑ. Η Ισπανική Κυβέρνηση προσθέτει ότι ο σκοπός της απαλλαγής που θεσπίζει η εν λόγω διάταξη είναι να διευκολύνει την εφαρμογή του ΦΠΑ σε περίπτωση εξωκοινοτικών παραδόσεων, πράγμα που συνεπάγεται την απαλλαγή της ναυλώσεως μόνο στις περιπτώσεις διεθνούς ναυσιπλοΐας. Σύμφωνα με την κυβέρνηση αυτή, η πλέον σύμφωνη προς τον στόχο αυτό ερμηνεία, η οποία είναι κατά το δυνατόν η πλέον στενή, συνίσταται στη χορήγηση μιας τέτοιας απαλλαγής αποκλειστικά όταν πρόκειται για την ολική ναύλωση του πλοίου, δηλαδή όταν ο αποδέκτης της παροχής υπηρεσιών θεωρείται ότι τη χρησιμοποιεί στο πλαίσιο της διεθνούς ναυσιπλοΐας. Η Βελγική Κυβέρνηση και η Επιτροπή των Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων υποστηρίζουν, αντιθέτως, ότι ο όρος «ναυλώσεις» του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας αφορά τόσο την ολική όσο και τη μερική ναύλωση των πλοίων θαλάσσης. Κατά την ίδια κυβέρνηση, από τη διατύπωση του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας προκύπτει σαφώς ότι σκοπός της διατάξεως αυτής είναι να απαλλάσσει από τον ΦΠΑ τη ναύλωση των πλοίων που χρησιμοποιούνται στη διεθνή ναυσιπλοΐα και όχι να απαλλάσσει ορισμένα είδη ναυλώσεως πλοίων. Σε κάθε περίπτωση, η εν λόγω κυβέρνηση υπενθυμίζει ότι, όταν διάταξη του κοινοτικού δικαίου επιδέχεται περισσότερες ερμηνείες, προτεραιότητα πρέπει να δοθεί στην ερμηνεία εκείνη που διασφαλίζει την πρακτική αποτελεσματικότητα της διατάξεως. Στην υπόθεση της κύριας δίκης, ερμηνεία της έννοιας της ναυλώσεως που περιορίζεται στην ολική ναύλωση θα έθετε σε κίνδυνο την πρακτική αποτελεσματικότητα του άρθρου 15, σημείο 5, υπό την έννοια ότι για το ίδιο ταξίδι και τον ίδιο τύπο πλοίου η μερική ναύλωση θα υπέκειτο στην καταβολή ΦΠΑ ενώ, στην περίπτωση ολικής ναυλώσεως η πράξη θα απαλλασσόταν. Η Επιτροπή υποστηρίζει, ευθύς εξαρχής, ότι πρέπει να εφαρμοστεί το κριτήριο της στενής ερμηνείας των διατάξεων που αφορούν τις απαλλαγές από τον ΦΠΑ, δεδομένου ότι οι απαλλαγές οι οποίες αφορούν τα πλοία και τα αεροπλάνα, αποτελούν διττή εξαίρεση από τους γενικούς κανόνες της οδηγίας αυτής, στο μέτρο που συνιστούν απαλλαγές και προϋποθέτουν παρέκκλιση από το κοινό σύστημα του ΦΠΑ στην ενιαία αγορά. Πάντως, κατά την Επιτροπή, από τη διατύπωση του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας προκύπτει ότι η διάταξη αυτή αναφέρεται τόσο στην ολική όσο και στη μερική ναύλωση των πλοίων θαλάσσης. Συγκεκριμένα, η εν λόγω διάταξη ουδόλως διακρίνει μεταξύ αυτών των δύο ειδών ναυλώσεως και, επομένως, δεν φαίνεται δυνατό ένα κράτος μέλος να μπορεί να προσδίδει στην εν λόγω απαλλαγή διαφορετικό περιεχόμενο από εκείνη που προκύπτει κατά προφανή τρόπο από τη διατύπωση αυτής της οδηγίας (βλ., υπό το πνεύμα αυτό, απόφαση της 16ης Σεπτεμβρίου 2004, C-382/02, Cimber Air, Συλλογή 2004, σ. I-8379). Εξάλλου, η πρώτη περίοδος του άρθρου 15 της έκτης οδηγίας ουδόλως παρέχει στα κράτη μέλη την ευχέρεια να επηρεάσουν το καθ’ ύλην πεδίο εφαρμογής της απαλλαγής, όπως αυτό ορίζεται από την εν λόγω οδηγία. Η Επιτροπή θεωρεί, εξάλλου, ότι τα αγαθά τα οποία εξάγονται προς τρίτο κράτος πρέπει να είναι ελεύθερα παντός φόρου όταν εγκαταλείπουν το έδαφος της Κοινότητας, πράγμα που επιβάλλει τη μη φορολόγηση της παρεχόμενης υπηρεσίας ναυλώσεως, ανεξαρτήτως του αν πρόκειται για ολική ή μερική ναύλωση. Τέλος, εφαρμογή της απαλλαγής περιοριζόμενη στην ολική ναύλωση θα είχε ως αποτέλεσμα να εξαρτάται από το μέγεθος του πλοίου το οποίο πραγματοποιεί την πράξη ναυλώσεως, αφού ο ίδιος όγκος φορτίου μπορεί να απαλλάσσεται ή όχι, ανάλογα με τη χωρητικότητα του εν λόγω πλοίου. Πάντως, η Επιτροπή αναλύει επίσης τους ενδεχόμενους δικαιολογητικούς λόγους του νόμου περί ΦΠΑ. Συναφώς, εξετάζει τη δυνατότητα να επιφυλάσσεται στη σύμβαση ναυλώσεως το ίδιο φορολογικό καθεστώς με εκείνο που εφαρμόζεται στις συμβάσεις μεταφοράς αγαθών, που προβλέπει το άρθρο 15, σημείο 13, της έκτης οδηγίας. Συγκεκριμένα, ο ουσιώδης σκοπός και ο λόγος της συμβάσεως είναι, σε αμφότερες τις περιπτώσεις, η μεταφορά αγαθών από ένα σημείο σε άλλο. Ωστόσο, θεωρεί ότι αυτή η εξομοίωση θα ήταν αντίθετη προς το περιεχόμενο και τον σκοπό της έκτης οδηγίας, η οποία προσέδωσε στις ναυλώσεις διαφορετικό νομικό καθεστώς από εκείνο που ισχύει για τις υπηρεσίες μεταφορών. Τέλος, η Επιτροπή καταλήγει ότι εναπόκειται στο εθνικό δικαστήριο να προσδιορίσει, λαμβάνοντας υπόψη τους όρους της συμβάσεως που υφίσταται μεταξύ των μερών καθώς και την ειδική φύση και το περιεχόμενο της παρασχεθείσας υπηρεσίας, αν η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης σύμβαση έχει τα χαρακτηριστικά συμβάσεως ναυλώσεως κατά την έννοια του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας. Απάντηση του Δικαστηρίου Από την απόφαση περί παραπομπής προκύπτει ότι το άρθρο 21, παράγραφος 1, του νόμου περί ΦΠΑ απαλλάσσει από τον φόρο την ολική ναύλωση πλοίων που χρησιμοποιούνται στη διεθνή θαλάσσια ναυσιπλοΐα και διασφαλίζουν την άσκηση επ’ αμοιβή εμπορικών δραστηριοτήτων μεταφοράς εμπορευμάτων. Εξάλλου, δεν αμφισβητείται ότι, κατά το άρθρο 3, παράγραφος 3, δεύτερο εδάφιο, της έκτης οδηγίας, οι Κανάριοι Νήσοι συνιστούν εξωκοινοτικό έδαφος και, δυνάμει της διατάξεως αυτής σε συνδυασμό με το άρθρο 15, σημείο 1, της ίδιας οδηγίας, η μεταφορά αγαθών προς τα νησιά αυτά θεωρείται, για τους σκοπούς του ΦΠΑ, ότι συνιστά εξαγωγή. Επιβάλλεται η υπόμνηση ότι οι απαλλαγές που προβλέπει η έκτη οδηγία αποτελούν αυτόνομες έννοιες του κοινοτικού δικαίου, οι οποίες εντάσσονται στο γενικό πλαίσιο του κοινού συστήματος του φόρου προστιθεμένης αξίας που θεσπίστηκε με την έκτη οδηγία (βλ., ιδίως, αποφάσεις της 26ης Μαρτίου 1987, 235/85, Επιτροπή κατά Κάτω Χωρών, Συλλογή 1987, σ. 1471, σκέψη 18· της 5ης Ιουνίου 1997, C-2/95, SDC, Συλλογή 1997, σ. Ι-3017, σκέψη 21 και Cimber Air, προπαρατεθείσα, σκέψη 23). Το σύστημα αυτό βασίζεται ιδίως σε δύο αρχές. Αφενός, ο ΦΠΑ εισπράττεται επί κάθε παροχής υπηρεσιών και επί κάθε παραδόσεως αγαθών που πραγματοποιείται εξ επαχθούς αιτίας από υποκείμενο στον φόρο. Αφετέρου, η αρχή της φορολογικής ουδετερότητας απαγορεύει τη διαφορετική μεταχείριση, όσον αφορά την είσπραξη του ΦΠΑ, των επιχειρηματιών που διενεργούν τις ίδιες πράξεις (απόφαση Cimber Air, προπαρατεθείσα, σκέψη 24). Λαμβανομένων υπόψη των αρχών αυτών, οι εν λόγω απαλλαγές πρέπει, επομένως, να ερμηνευθούν στενά, δεδομένου ότι συνιστούν παρέκκλιση από τη γενική αρχή ότι ο ΦΠΑ εισπράττεται επί κάθε παραδόσεως αγαθών και επί κάθε παροχής υπηρεσιών που πραγματοποιούνται εξ επαχθούς αιτίας από υποκείμενο στον φόρο (βλ., υπό το πνεύμα αυτό, προπαρατεθείσες αποφάσεις SDC, σκέψη 20, και Cimber Air, σκέψη 25, καθώς και απόφαση της 14ης Ιουνίου 2007, C‑445/05, Haderer, μη δημοσιευθείσα ακόμη στη Συλλογή, σκέψη 18). Αυτός ο κανόνας περί στενής ερμηνείας δεν σημαίνει ωστόσο ότι οι όροι που χρησιμοποιούνται για τον προσδιορισμό αυτών των απαλλαγών πρέπει να ερμηνεύονται κατά τρόπο που να στερεί τις απαλλαγές αυτές από τα αποτελέσματά τους (αποφάσεις της 18ης Νοεμβρίου 2004, C-284/03, Temco Europe, Συλλογή 2004, σ. I-11237, σκέψη 17, και Haderer, προπαρατεθείσα, σκέψη 18). Η έννοια της ναυλώσεως του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας πρέπει να ερμηνευθεί υπό το φως των κριτηρίων ερμηνείας που συνήγαγε η νομολογία που παρατίθεται στις σκέψεις 20 έως 22 της παρούσας αποφάσεως. Συναφώς, επιβάλλεται η διαπίστωση ότι το εν λόγω άρθρο δεν περιλαμβάνει κανένα ορισμό της έννοιας της «ναυλώσεως». Κατά πάγια νομολογία, για την ερμηνεία διατάξεως του κοινοτικού δικαίου πρέπει να λαμβάνεται υπόψη όχι μόνον το γράμμα της, αλλά και το πλαίσιο στο οποίο εντάσσεται και οι σκοποί που επιδιώκονται με τη ρύθμιση της οποίας αποτελεί μέρος (βλ., μεταξύ άλλων, αποφάσεις της 18ης Μαΐου 2000, C-301/98, KVS International, Συλλογή 2000, σ. I-3583, σκέψη 21, και της 6ης Ιουλίου 2006, C-53/05, Επιτροπή κατά Πορτογαλίας, Συλλογή 2006, σ. I‑6215, σκέψη 20). Από τη διατύπωση του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας προκύπτει, πρώτον, ότι τα κράτη μέλη απαλλάσσουν τις παραδόσεις, μετατροπές, επιδιορθώσεις, εργασίες συντηρήσεως, ναυλώσεις και μισθώσεις πλοίων θαλάσσης που αναφέρονται στο σημείο 4, στοιχεία α΄ και β΄, του ίδιου άρθρου, ειδικότερα εκείνων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης και διασφαλίζουν την άσκηση εμπορικής δραστηριότητας, καθώς και τις παραδόσεις, μισθώσεις, εργασίες συντηρήσεως αντικειμένων, περιλαμβανομένου και του αλιευτικού εξοπλισμού, τα οποία είναι ενσωματωμένα στα πλοία αυτά ή χρησιμεύουν για την εκμετάλλευσή τους. Επιβάλλεται επίσης η διαπίστωση ότι το εν λόγω άρθρο 15, σημείο 5, ουδόλως διακρίνει μεταξύ ολικής και μερικής ναυλώσεως. Η διάταξη αυτή περιορίζεται να αναφέρει τις ναυλώσεις πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοιχτής θαλάσσης μεταξύ των περιπτώσεων απαλλαγής από τον ΦΠΑ που προβλέπει αυτό το άρθρο 15, χωρίς να διευκρινίζει τον ολικό ή μερικό χαρακτήρα των ναυλώσεων αυτών. Εξάλλου, στο μέτρο που το άρθρο 22, παράγραφος 1, του νόμου περί ΦΠΑ στηρίζεται σε συγκεκριμένη ερμηνεία της έννοιας της ναυλώσεως, πρέπει να υπομνηστεί ότι, κατά πάγια νομολογία, μολονότι, βάσει της εισαγωγικής φράσεως του άρθρου 13, Α, παράγραφος 1, της έκτης οδηγίας, τα κράτη μέλη καθορίζουν τις προϋποθέσεις των απαλλαγών για να διασφαλίσουν την ορθή και απλή εφαρμογή τους και να αποτρέψουν ενδεχόμενη φοροδιαφυγή, φοροαποφυγή και κατάχρηση, οι προϋποθέσεις αυτές ουδόλως αναφέρονται στον ορισμό του περιεχομένου των προβλεπόμενων απαλλαγών (βλ., κατ’ αναλογίαν, αποφάσεις της 11ης Ιανουαρίου 2001, C‑76/99, Επιτροπή κατά Γαλλίας, Συλλογή 2001, σ. I‑249, σκέψη 26, και της 26ης Μαΐου 2005, C-498/03, Kingscrest Associates και Montecello, Συλλογή 2005, σ. I‑4427, σκέψη 24). Υπό το πρίσμα αυτό, η υπαγωγή μιας συγκεκριμένης πράξεως στον ΦΠΑ ή η απαλλαγή της από αυτόν δεν μπορούν να εξαρτώνται από τον χαρακτηρισμό της πράξεως αυτής κατά το εθνικό δίκαιο (βλ., μεταξύ άλλων, προπαρατεθείσες αποφάσεις Kingscrest Associates και Montecello, σκέψη 25, καθώς και Haderer, σκέψη 25). Δεύτερον, όσον αφορά τον σκοπό που επιδιώκεται με το άρθρο 15 της έκτης οδηγίας, επιβάλλεται η διαπίστωση ότι αυτό ρυθμίζει την απαλλαγή από τον ΦΠΑ πράξεων εξαγωγής εκτός της Κοινότητας, των εξομοιούμενων πράξεων και των διεθνών μεταφορών. Συγκεκριμένα, στο πλαίσιο του διεθνούς εμπορίου, μια τέτοια απαλλαγή αποβλέπει στον σεβασμό της αρχής της φορολογίας των οικείων αγαθών ή των υπηρεσιών στον τόπο προορισμού αυτών. Κάθε πράξη εξαγωγής, καθώς και κάθε πράξη η οποία εξομοιώνεται με μια τέτοια πράξη, πρέπει έτσι να απαλλάσσεται από τον ΦΠΑ, προκειμένου να διασφαλίζεται ότι η εν λόγω πράξη φορολογείται αποκλειστικά στον τόπο όπου καταναλώνονται τα οικεία προϊόντα. Από τη διατύπωση του άρθρου 22, παράγραφος 1, του νόμου περί ΦΠΑ προκύπτει ότι, στην υπόθεση της κύριας δίκης, μόνον η ολική ναύλωση των πλοίων που εντάσσονται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης και χρησιμοποιούνται για τη διεθνή ναυσιπλοΐα απαλλάσσεται από τον ΦΠΑ. Επομένως, παρά το γεγονός ότι πρόκειται για πράξεις εξομοιούμενες προς εξαγωγές, ο νόμος αυτός δεν επιτρέπει την απαλλαγή της μερικής ναυλώσεως αυτών των πλοίων. Ως εκ τούτου, η φορολόγηση αυτού του είδους της ναυλώσεως κατά τις εν λόγω πράξεις παραβιάζει την αρχή της φορολογίας των σχετικών αγαθών ή υπηρεσιών στον τόπο προορισμού αυτών και αντιβαίνει προς τον σκοπό του καθεστώτος των απαλλαγών που προβλέπει το άρθρο 15 της έκτης οδηγίας. Εξάλλου, πρέπει να προστεθεί ότι, όπως παρατηρεί το αιτούν δικαστήριο, ο εν λόγω νόμος, περιορίζοντας την απαλλαγή από τον ΦΠΑ στην ολική ναύλωση, εξαρτά το ευεργέτημα αυτής από το μέγεθος του πλοίου που χρησιμοποιείται για την πράξη ναυλώσεως, αφού ο ίδιος όγκος φορτίου μπορεί να φορολογηθεί ή να τύχει απαλλαγής αναλόγως του αν το φορτίο αυτό καλύπτει το σύνολο ή μέρος μόνον της χωρητικότητας του πλοίου αυτού. Όμως, πρέπει να γίνει δεκτό ότι ένα τέτοιο γεγονός στερεί από την απαλλαγή της ναυλώσεως του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας την πρακτική της αποτελεσματικότητα. Υπό τις προϋποθέσεις αυτές, ναι μεν είναι αληθές ότι οι όροι που χρησιμοποιούνται για τον καθορισμό της απαλλαγής που προβλέπει το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας πρέπει να ερμηνεύονται στενά, ωστόσο, αποδοχή μιας ερμηνείας εξαιρετικά στενής της έννοιας της ναυλώσεως θα έχει ως αποτέλεσμα τη μη τήρηση τόσο του γράμματος όσο και του σκοπού της διατάξεως αυτής. Επομένως, στα υποβληθέντα ερωτήματα πρέπει να δοθεί η απάντηση ότι το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας πρέπει να ερμηνευθεί υπό την έννοια ότι αφορά τόσο την ολική όσο και τη μερική ναύλωση των πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης. Συνεπώς, η διάταξη αυτή απαγορεύει εθνική νομοθεσία, όπως η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης, η οποία παρέχει το ευεργέτημα της απαλλαγής από τον ΦΠΑ μόνο στην περίπτωση ολικής ναυλώσεως των πλοίων αυτών. Η Επιτροπή, ωστόσο, εξετάζει, με τις παρατηρήσεις της που υπέβαλε στο Δικαστήριο, τη δυνατότητα εξομοιώσεως της μερικής ναυλώσεως πλοίου με σύμβαση μεταφοράς αγαθών, πράγμα που επιτρέπει να τυγχάνει η εν λόγω ναύλωση της απαλλαγής που επιφυλάσσεται στις παροχές υπηρεσιών μεταφοράς που συνδέονται με εξαγόμενα αγαθά και που προβλέπει το άρθρο 15, σημείο 13, της έκτης οδηγίας, εφόσον τα αγαθά αυτά πληρούν τις προϋποθέσεις της διατάξεως αυτής. Στο πλαίσιο αυτό, και μέσω μιας τέτοιας εξομοιώσεως, θα μπορούσε να χορηγείται απαλλαγή στη μερική ναύλωση ενός πλοίου στο πλαίσιο πράξεως η οποία εξομοιώνεται με εξαγωγή. Επιβάλλεται συναφώς η διαπίστωση ότι, όσον αφορά τις απαλλαγές σχετικά με τις εξαγωγές, η έκτη οδηγία επιφυλάσσει σ’ αυτά τα δύο είδη συμβάσεων, δηλαδή στη σύμβαση ναυλώσεως και στη σύμβαση παροχής υπηρεσιών μεταφοράς, διαφορετικά νομικά καθεστώτα. Η απαλλαγή της ναυλώσεως πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης προβλέπεται στο άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας, ενώ εκείνη των υπηρεσιών μεταφοράς αγαθών διέπεται από το σημείο 13 του ίδιου άρθρου. Επομένως, από τη διατύπωση του άρθρου αυτού προκύπτει ότι η εξομοίωση των συμβάσεων αυτών, προκειμένου να τους επιφυλάσσεται το ίδιο καθεστώς από πλευράς ΦΠΑ, ουδόλως θεμελιώνεται στο σύστημα των απαλλαγών που θεσπίζει η έκτη οδηγία. Όπως παρατήρησε ο γενικός εισαγγελέας στο σημείο 27 των προτάσεών του, αν ο κοινοτικός νομοθέτης είχε την πρόθεση να περιορίσει την έννοια της ναυλώσεως των πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης στην ολική ναύλωση αυτών και να εξομοιώσει τη μερική ναύλωση με μεταφορά εμπορευμάτων, θα το είχε διευκρινίσει σαφώς στο άρθρο 15 της έκτης οδηγίας. Εναπόκειται, πάντως, στο αιτούν δικαστήριο να λάβει υπόψη τις ασκούσες επιρροή περιστάσεις υπό τις οποίες εξελίχθηκε η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης πράξη ναυλώσεως, προκειμένου να αναζητήσει τα χαρακτηριστικά στοιχεία αυτής ώστε να μπορέσει να εκτιμήσει αν η πράξη αυτή πρέπει να χαρακτηρισθεί ναύλωση ή παροχή υπηρεσιών μεταφοράς αγαθών. Ειδικότερα, το εν λόγω δικαστήριο θα πρέπει να λάβει υπόψη τους όρους της συμβάσεως που συνήφθη μεταξύ των μερών καθώς και τον ειδικό χαρακτήρα και το περιεχόμενο της παρασχεθείσας υπηρεσίας, για να προσδιορίσει αν η σύμβαση συγκεντρώνει τις προϋποθέσεις της συμβάσεως ναυλώσεως κατά την έννοια του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας. Συναφώς, όπως υπογράμμισε η Επιτροπή, η σύμβαση ναυλώσεως διακρίνεται από τη σύμβαση μεταφοράς αγαθών από το γεγονός ότι αυτή συνεπάγεται την εκ μέρους ενός προσώπου, του εκναυλωτή, διάθεση σε άλλο πρόσωπο, του ναυλωτή, του συνόλου ή μέρους του πλοίου, ενώ, στην περίπτωση συμβάσεως μεταφοράς αγαθών, η υποχρέωση του μεταφορέα έναντι του πελάτη του αφορά αποκλειστικά τη μετακίνηση των αγαθών. Μια τέτοια εξέταση του νομικού χαρακτήρα της επίδικης στην υπόθεση της κύριας δίκης συμβάσεως είναι εξάλλου αναγκαία για να εξασφαλίζεται η ορθή και απλή εφαρμογή των προβλεπόμενων από την έκτη οδηγία απαλλαγών και να αποτρέπεται κάθε ενδεχόμενη φοροδιαφυγή, φοροαποφυγή και κατάχρηση κατά την εφαρμογή της οδηγίας αυτής. Επομένως, εναπόκειται στο αιτούν δικαστήριο να προσδιορίσει αν η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης σύμβαση συγκεντρώνει τις προϋποθέσεις της συμβάσεως ναυλώσεως κατά την έννοια του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας. Επί των δικαστικών εξόδων Δεδομένου ότι η παρούσα διαδικασία έχει ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ’ αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν όσοι υπέβαλαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, πλην των ως άνω διαδίκων, δεν αποδίδονται. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (τέταρτο τμήμα) αποφαίνεται: 1) Το άρθρο 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας 77/388/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 17ης Μαΐου 1977, περί εναρμονίσεως των νομοθεσιών των κρατών μελών, των σχετικών με τους φόρους κύκλου εργασιών – Κοινό σύστημα φόρου προστιθεμένης αξίας: ομοιόμορφη φορολογική βάση, όπως τροποποιήθηκε με την οδηγία 92/111/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 14ης Δεκεμβρίου 1992, πρέπει να ερμηνευθεί υπό την έννοια ότι σκοπεί τόσο την ολική ναύλωση όσο και τη μερική ναύλωση των πλοίων που χρησιμοποιούνται στη ναυσιπλοΐα ανοικτής θαλάσσης. Επομένως, η διάταξη αυτή απαγορεύει εθνική νομοθεσία, όπως η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης, η οποία παρέχει το ευεργέτημα της απαλλαγής από τον φόρο προστιθέμενης αξίας μόνο στην περίπτωση ολικής ναυλώσεως των πλοίων αυτών. 2) Εναπόκειται στο αιτούν δικαστήριο να προσδιορίσει αν η επίδικη στην υπόθεση της κύριας δίκης σύμβαση συγκεντρώνει τις προϋποθέσεις της συμβάσεως ναυλώσεως κατά την έννοια του άρθρου 15, σημείο 5, της έκτης οδηγίας 77/388, όπως τροποποιήθηκε με την οδηγία 92/111. (υπογραφές) * Γλώσσα διαδικασίας: η ισπανική.

62006TJ0310

pl

Ramy prawne Wspólna organizacja rynków w sektorze zbóż jest uregulowana w rozporządzeniu Rady (WE) nr 1784/2003 z dnia 29 września 2003 r. ( Dz.U. L 270, str. 78 , zwanym dalej „rozporządzeniem WOR”). Artykuł 5 rozporządzenia WOR stanowi, że agencje interwencyjne wyznaczone przez państwa członkowskie skupują między innymi zebraną we Wspólnocie i zaoferowaną im kukurydzę, pod warunkiem że oferty są zgodne z ustanowionymi warunkami, w szczególności pod względem jakości i ilości. Skup może mieć miejsce tylko w okresie skupu interwencyjnego — w niniejszym przypadku dla Węgier jest to okres od 1 listopada 2006 r. do 31 marca 2007 r. Szczegółowe zasady stosowania rozporządzenia WOR wynikają z rozporządzenia Komisji (WE) nr 824/2000 z dnia 19 kwietnia 2000 r. ustanawiającego procedury przejęcia zbóż przez agencje interwencyjne oraz metody analizy do oznaczania jakości zbóż ( Dz.U. L 100, str. 31 ). Rozporządzenie to określa również kryteria minimalnej jakości dla skupu interwencyjnego. W dniu 18 października 2006 r. Komisja przyjęła rozporządzenie (WE) nr 1572/2006 zmieniające rozporządzenie nr 824/2000 ( Dz.U. L 290, str. 29 , zwane dalej „rozporządzeniem”) w celu uwzględnienia nowej sytuacji w systemie interwencyjnym związanej z długoterminowym składowaniem niektórych zbóż i jego wpływem na jakość produktów. Rozporządzenie dostosowuje kryteria jakości ustalone w rozporządzeniu nr 824/2000 i wprowadza nowe kryterium ciężaru właściwego w odniesieniu do kukurydzy. Wprowadzone w ten sposób zmiany obowiązują od dnia 1 listopada 2006 r. Artykuł 3 rozporządzenia nr 824/2000, zmieniony rozporządzeniem, określa metody oznaczania jakości zbóż zaoferowanych agencjom interwencyjnym. Artykuł ten przewiduje w pkt 3.9, że metodą referencyjną stosowaną przy oznaczaniu ciężaru właściwego jest metoda zgodna z normą ISO 7971/2:1995, a w przypadku kukurydzy są to „metody tradycyjnie stosowane”. Zgodnie z art. 8 ust. 1 rozporządzenia nr 824/2000 ceną płaconą oferentowi jest cena interwencyjna, określona w art. 4 ust. 1 rozporządzenia WOR, to jest 101,31 EUR za tonę. Cena ta podlega korekcie w zależności od wzrostów zwiększeń i redukcji określonych w art. 9 rozporządzenia nr 824/2000. Artykuł 9 rozporządzenia nr 824/2000, zmieniony rozporządzeniem, określa kwoty zwiększeń lub redukcji stosowanych do ceny interwencyjnej. Stanowi on w szczególności: „Zwiększenie lub redukcja ceny, poprzez które cena interwencyjna wzrasta lub spada, są wyrażane w euro na tonę i stosowane łącznie, jak przewidziano poniżej: […] b) jeżeli ciężar właściwy zboża oferowanego do skupu interwencyjnego różni się od stosunku ciężar/objętość […] 73 kg/hl dla kukurydzy […], stosuje się redukcję według tabeli III zamieszczonej w załączniku VII. […]”. Załącznik I do rozporządzenia nr 824/2000, zmieniony rozporządzeniem, przewiduje w rubryce E, że minimalny ciężar właściwy dla kukurydzy wynosi 71 kg/hl. Tabela III załącznika VII do rozporządzenia nr 824/2000, zmienionego rozporządzeniem, przewiduje następujące redukcje ceny ze względu na ciężar właściwy dla kukurydzy: 0,5 EUR/tonę dla ciężaru właściwego poniżej 73 kg/hl i do 72 kg/hl i 1 EUR/tonę dla ciężaru właściwego poniżej 72 kg/hl i do 71 kg/hl. Okoliczności faktyczne leżące u podstaw sporu Pismem z dnia 13 stycznia 2006 r. skierowanym do dyrektora generalnego Dyrekcji Generalnej ds. Rolnictwa i Rozwoju Obszarów Wiejskich Komisji władze węgierskie poinformowały o trudnościach w składowaniu interwencyjnym w zakresie przechowania kukurydzy składowanej przez długie okresy, zwiększeniu się odsetka ziaren połamanych i konieczności przejęcia przez Europejski Fundusz Gwarancji Rolnej kosztów związanych ze składowaniem długoterminowym. Po wielu rozmowach Komisja przedłożyła w dniu 27 lipca 2006 r. grupie eksperckiej Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż (zwanej dalej „grupą ekspercką ds. zbóż”) projekt rozporządzenia zaostrzającego wymogi dotyczące maksymalnego poziomu wilgotności, ziaren połamanych i przegrzanych w trakcie suszenia oraz dotyczącego wprowadzenia dla kukurydzy nowego kryterium minimalnego ciężaru właściwego (73 kg/hl). Ustalono, że zmiany te powinny zostać przyjęte przed 1 listopada 2006 r. — dniem stanowiącym początek okresu interwencyjnego w większości państw członkowskich. Po przedstawieniu propozycji Komisji miały miejsce liczne rozmowy i wymiana korespondencji między przedstawicielami rządu węgierskiego i Komisji. W ich trakcie rząd węgierski poinformował, że uważa, iż propozycje Komisji dotyczące ziaren połamanych i ciężaru właściwego są dla Węgier szczególnie dotkliwe i nieuzasadnione, ponieważ przy zwykłych warunkach pogodowych 90% rocznej węgierskiej produkcji kukurydzy byłoby wyłączone z interwencji. Rząd węgierski dodał, że redukcja ceny interwencyjnej poniżej 75 kg/hl objęłaby całość produkcji węgierskiej. Pismem z dnia 8 sierpnia 2006 r. węgierski sekretarz stanu ds. rolnictwa i rozwoju obszarów wiejskich potwierdził stanowisko rządu, opierając się na danych z instytutów badania jakości, i zwrócił się do Komisji o ponowne rozważenie projektu rozporządzenia. W dniu 31 sierpnia 2006 r. projekt rozporządzenia był ponownie rozpatrywany przez grupę ekspercką ds. zbóż. W trakcie tego posiedzenia wiele państw członkowskich wyraziło sprzeciw lub zastrzeżenia w szczególności w odniesieniu do wprowadzenia kryterium jakościowego minimalnego ciężaru właściwego. Pismem skierowanym do Komisji w tym samym dniu węgierski sekretarz stanu powtórzył stanowisko rządu węgierskiego i zwrócił się ponownie o to, aby Komisja zrewidowała swoje stanowisko. W dniu 6 września 2006 r. projekt rozporządzenia został wprowadzony do systemu informacji elektronicznej przeznaczonego dla administracji krajowych państw członkowskich w celu uzyskania stanowiska Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż przed końcem września 2006 r. W dniu 7 września 2006 r. grupa ekspercka ds. zbóż po raz kolejny omawiała projekt rozporządzenia. W dniu 18 września 2006 r. podczas posiedzenia Rady Ministrów Rolnictwa Republika Węgierska, Republika Słowacka i Republika Austrii zadeklarowały swój sprzeciw wobec projektu rozporządzenia, a komisarz ds. rolnictwa i rozwoju obszarów wiejskich M. Fischer Boel zapowiedziała wprowadzenie pewnych zmian do projektu, zastrzegając jednak, że zadaniem Komisji jest czuwanie nad interesami finansowymi Wspólnoty. W dniu 21 września 2006 r. w celu uwzględnienia stanowisk Republiki Węgierskiej, Republiki Słowackiej i Republiki Austrii oraz przyjętych przez Komisję zobowiązań przedstawiła ona Komitetowi Zarządzającemu ds. Zbóż zmieniony projekt rozporządzenia, w którym warunek ciężaru właściwego dla kukurydzy został ustalony odtąd na 71 kg/hl zamiast 73 kg/hl, a dla wartości od 71 kg/hl do 73 kg/hl przewidziana została redukcja ceny. W dniu 28 września 2006 r. podczas posiedzenia Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż maksymalna wilgotność ziaren przewidziana w projekcie rozporządzenia została podniesiona do 13,5% w miejsce 13%. W dniu 18 października 2006 r. Komisja przyjęła rozporządzenie, które weszło w życie z dniem jego opublikowania w Dzienniku Urzędowym Unii Europejskiej , to jest w dniu 20 października 2006 r., i stosuje się od dnia 1 listopada 2006 r. Motywy 2 i 3 rozporządzenia mają brzmienie następujące: „(2) Nie należy obejmować skupem interwencyjnym oferowanego zboża, którego jakość nie pozwala na odpowiednie wykorzystanie lub składowanie go. W tym celu trzeba uwzględnić nową sytuację w dziedzinie działań interwencyjnych, związaną w szczególności ze składowaniem długoterminowym niektórych zbóż i jego wpływem na jakość produktów. (3) Okazuje się zatem niezbędne, w celu zmniejszenia stopnia podatności produktów interwencyjnych na zniszczenie oraz ze względu na ich przyszłe wykorzystanie, przeprowadzić wzmocnienie kryteriów jakości kukurydzy określonych w załączniku I do rozporządzenia (WE) nr 824/2000. W tym celu należy zmniejszyć maksymalną wilgotność oraz maksymalny odsetek ziaren połamanych i ziaren przegrzanych podczas suszenia. Uwzględniając podobieństwo cech agronomicznych sorgo i kukurydzy, w trosce o zachowanie spójności, należy przewidzieć podobne środki w odniesieniu do sorgo. Ponadto w trosce o zachowanie spójności z innymi rodzajami zbóż kwalifikującymi się do objęcia systemem skupu interwencyjnego należy wprowadzić nowe kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy”. Przebieg postępowania i żądania stron Pismem złożonym w sekretariacie Sądu w dniu 17 listopada 2006 r. skarżąca wniosła niniejszą skargę mającą na celu stwierdzenie nieważności niektórych przepisów rozporządzenia (zwanych dalej „zaskarżonymi przepisami”), a mianowicie: — w art. 1 pkt 1 słów „a w przypadku kukurydzy są to metody tradycyjnie stosowane”; — w art. 1 pkt 3 lit. b) słów „73 kg/hl dla kukurydzy”; — w rubryce „E. Minimalny ciężar właściwy (kg/hl)” punktu 1 załącznika wartości „71” odnoszącej się do kukurydzy; — w tabeli III punktu 2 załącznika wartości redukcji ceny interwencyjnej odnoszącej się do kukurydzy. Skarżąca wniosła do Sądu o przekazanie sprawy wielkiej izbie zgodnie z art. 14 § 1 i art. 51 § 1 regulaminu Sądu. Postanowieniem z dnia 11 grudnia 2006 r. Sąd, interpretując wniosek skarżącej o przekazanie sprawy wielkiej izbie jako mający na celu w drugiej kolejności przekazanie sprawy izbie złożonej z pięciu sędziów, uwzględniając propozycję trzeciej izby, przekazał sprawę trzeciej izbie w składzie powiększonym na podstawie art. 51 § 1 akapit drugi regulaminu, zgodnie z którym sprawa rozstrzygana jest przez izbę złożoną z co najmniej pięciu sędziów, jeżeli zażąda tego państwo członkowskie lub instytucja Wspólnot Europejskich będące stroną postępowania. W odrębnym piśmie złożonym w tym samym dniu skarżąca wniosła o rozpoznanie sprawy w trybie przyspieszonym na podstawie art. 76a regulaminu. W odrębnym piśmie złożonym w tym samym dniu skarżąca złożyła wniosek o zastosowanie środków tymczasowych na podstawie art. 242 WE, mający na celu zawieszenie wykonania zaskarżonych przepisów. Pismem z dnia 4 grudnia 2006 r. Komisja zgłosiła swój sprzeciw wobec wniosku o rozpoznanie sprawy w trybie przyspieszonym. Postanowieniem z dnia 13 grudnia 2006 r. Sąd uwzględnił wniosek o rozpoznanie sprawy w trybie przyśpieszonym. Postanowieniem z dnia 16 lutego 2007 r. w sprawie T-310/06 R Węgry przeciwko Komisji, niepublikowanym w Zbiorze, prezes Sądu oddalił wniosek o zawieszenie wykonania, a kwestię kosztów pozostawił do rozstrzygnięcia w orzeczeniu kończącym postępowanie. Na podstawie sprawozdania sędziego sprawozdawcy Sąd (trzecia izba w powiększonym składzie) postanowił otworzyć procedurę ustną. Na rozprawie w dniu 22 maja 2007 r. wysłuchane zostały wystąpienia stron i ich odpowiedzi na pytania Sądu. Skarżąca wnosi do Sądu o: — stwierdzenie nieważności zaskarżonych decyzji; — obciążenie Komisji kosztami postępowania. Komisja wnosi do Sądu o: — oddalenie skargi; — orzeczenie o kosztach postępowania zgodnie z przepisami. W przedmiocie dopuszczalności Argumenty uczestników Komisja twierdzi, że skarga ma na celu jedynie stwierdzenie nieważności przepisów rozporządzenia dotyczących warunku minimalnego ciężaru właściwego dla kukurydzy, i zastanawia się, czy jest ona dopuszczalna, twierdząc, że zaskarżonych przepisów w rozumieniu orzecznictwa Trybunału nie można oddzielić od reszty rozporządzenia. Jej zdaniem ciężar właściwy jest zasadniczym kryterium wybranym przez prawodawcę w celu podniesienia jakości ziarna w skupie interwencyjnym i zapewnienia w ten sposób możliwości odprzedaży ziarna odpowiedniej jakości po długoterminowym składowaniu. Komisja podnosi, że kryterium ciężaru właściwego jest z konieczności związane z innymi parametrami jakościowymi zaostrzonymi w rozporządzeniu, wobec czego stanowi ono niepodzielną całość. Zmniejszenie poziomu wilgotności powoduje bowiem w nieunikniony sposób zwiększenie ciężaru właściwego. Bez tego nowego kryterium ciężaru właściwego nie byłaby zapewniona realna możliwość odprzedaży ziarna, a istniejące kryteria, nawet gdyby zostały zaostrzone, byłyby nieskuteczne. Ten związek między różnymi parametrami jakościowymi został zresztą uznany przez skarżącą w pkt 95 skargi. Skarżąca utrzymuje, że żądanie stwierdzenia częściowej nieważności rozporządzenia jest dopuszczalne. Warunek ciężaru właściwego ustalony dla kukurydzy stanowi bowiem odrębne kryterium, które można oddzielić od innych parametrów interwencyjnych, a stwierdzenie jego nieważności nie zmienia w sposób obiektywny istoty rozporządzenia (wyroki Trybunału z dnia 10 grudnia 2002 r. w sprawie C-29/99 Komisja przeciwko Radzie, Rec. str. I-11221 , pkt 45 i 46 i z dnia 30 września 2003 r. w sprawie C-239/01 Niemcy przeciwko Komisji, Rec. str. I-10333 pkt 34 i 37). Zdaniem skarżącej stwierdzenie nieważności tego warunku w niczym nie zmienia zasadniczej treści rozporządzenia, ponieważ przywrócona zostanie sytuacja, jaka miała miejsce przed jego przyjęciem. Ocena Sądu Komisja kwestionuje dopuszczalność skargi ze względu na to, że jej zdaniem zaskarżone przepisy nie mogą być oddzielone od reszty rozporządzenia. Należy w tym względzie przypomnieć, że jak wynika z utrwalonego orzecznictwa, stwierdzenie częściowej nieważności wspólnotowego aktu prawnego jest możliwe jedynie w przypadku, gdy te części, o których stwierdzenie nieważności wniesiono, mogą zostać oddzielone od reszty aktu (przywołany powyżej w pkt 37 wyrok Trybunału w sprawie Komisja przeciwko Radzie, pkt 45 i 46, wyrok z dnia 21 stycznia 2003 r. w sprawie C-378/00 Komisja przeciwko Parlamentowi i Radzie, Rec. str. I-937 , pkt 30 oraz przywołany powyżej w pkt 37 wyrok w sprawie Niemcy przeciwko Komisji, pkt 33). Trybunał ponadto wielokrotnie orzekał, iż wymóg rozdzielności nie jest spełniony, jeśli konsekwencją stwierdzenia częściowej nieważności aktu jest zmiana jego istoty (wyroki Trybunału z dnia 30 marca 2006 r. w sprawie C-36/04 Hiszpania przeciwko Radzie, Zb.Orz. str. I-2981 , pkt 13 i 14 i z dnia 27 czerwca 2006 r. w sprawie C-540/03 Parlament przeciwko Radzie, Zb.Orz. str. I-5769 , pkt 28). W niniejszym przypadku z rozporządzenia wynika, że jego istotą jest podniesienie jakości kukurydzy dopuszczonej do skupu interwencyjnego. W tym celu rozporządzenie przewiduje dwa rodzaje środków, to jest z jednej strony zgodnie z motywem 3 zdanie pierwsze rozporządzenia zaostrzenie kryteriów jakości kukurydzy przewidzianych wcześniej w załączniku I do rozporządzenia nr 824/2000, co do których skarżąca nie wnosi o stwierdzenie nieważności, i z drugiej strony zgodnie z motywem 3 zdanie ostatnie rozporządzenia wprowadzenie nowego kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy w trosce o zachowanie spójności z systemami znajdującymi zastosowanie do innych zbóż kwalifikujących się do objęcia systemem skupu interwencyjnego. Wynika z tego, że te dwa rodzaje środków nie są związane ze sobą w sposób nierozerwalny i że ewentualne stwierdzenie nieważności rozporządzenia w części, w jakiej wprowadza ono nowe kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy, nie zmienia istoty przepisów, które nie są przedmiotem tego ewentualnego stwierdzenia nieważności. Wystarczy stwierdzić w tym względzie, że w odróżnieniu od nowego kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy kryteria jakościowe kukurydzy, których zaostrzenie przewidziane jest w rozporządzeniu (to jest maksymalna wilgotność kukurydzy, maksymalny odsetek ziaren połamanych i odsetek ziaren przegrzanych podczas suszenia), obowiązywały już pod rządami poprzedniej regulacji, kiedy nie było kryterium ciężaru właściwego. Należy odrzucić argument Komisji, iż ciężar właściwy jest zasadniczym kryterium wybranym przez prawodawcę w celu podniesienia jakości ziarna w skupie interwencyjnym. Z jednej strony wbrew temu, co utrzymuje Komisja, z rozporządzenia w żaden sposób nie wynika, że ciężar właściwy stanowi zasadnicze kryterium podniesienia jakości kukurydzy dopuszczonej do skupu interwencyjnego. Z drugiej strony należy stwierdzić, że nawet zakładając, iż tak jest, Komisja nie była w stanie wyjaśnić, w jaki sposób stwierdzenie nieważności jedynie przepisów przewidujących wprowadzenie tego nowego kryterium zmienia istotę rozporządzenia. Jeżeli chodzi o argument, iż kryterium ciężaru właściwego jest z konieczności związane z innymi parametrami wzmocnionymi w rozporządzeniu, ponieważ zmniejszenie poziomu wilgotności powoduje zwiększenie ciężaru właściwego, wystarczy stwierdzić, że rozporządzenie nie ustanawia żadnego związku pomiędzy tymi dwoma kryteriami i że kryterium wilgotności obwiązywało już poprzednio, kiedy nie było kryterium ciężaru właściwego. Poza tym Komisja wyraźnie stwierdziła w swoich pismach, że wzmocnienie obowiązujących uprzednio kryteriów jakościowych, w szczególności kryterium maksymalnej wilgotności kukurydzy, ma na celu umożliwienie lepszego przechowania kukurydzy dopuszczonej do skupu interwencyjnego, podczas gdy wprowadzenie kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy ma ustanowić standard jakości skupionego ziarna w taki sposób, aby zagwarantować, że nawet po długoterminowym składowaniu, z którym siłą rzeczy wiąże się pewne pogorszenie stanu, jakość produktu będzie wystarczająca do jego sprzedaży na rynku. Z powyższego wynika, że zaskarżone przepisy można oddzielić od reszty rozporządzenia, wobec czego żądanie stwierdzenia częściowej nieważności jest dopuszczalne. Co do istoty sprawy W uzasadnieniu skargi o stwierdzenie nieważności skarżąca podnosi sześć zarzutów. Zarzut pierwszy dotyczy naruszenia uzasadnionych oczekiwań i zasady pewności prawa oraz proporcjonalności. Zarzut drugi dotyczy braku kompetencji autora rozporządzenia. Zarzut trzeci dotyczy nadużycia władzy. Zarzut czwarty dotyczy oczywistego błędu w ocenie. Zarzut piąty dotyczy naruszenia obowiązku uzasadnienia. W końcu zarzut szósty dotyczy naruszenia regulaminu Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż. W przedmiocie zarzutu pierwszego, dotyczącego naruszenia uzasadnionych oczekiwań i zasad pewności prawa i proporcjonalności W przedmiocie pierwszej części zarzutu dotyczącej naruszenia uzasadnionych oczekiwań — Argumenty uczestników Skarżąca utrzymuje, że Komisja naruszyła uzasadnione oczekiwania producentów węgierskich w ten sposób, że wprowadzając nowe kryterium jakościowe odnoszące się do ciężaru właściwego kukurydzy dwanaście dni przed wejściem w życie rozporządzenia, zmieniła w sposób zasadniczy i nieprzewidziany, nawet dla producentów odpowiedzialnych, starannych i dobrze poinformowanych, warunki skupu interwencyjnego kukurydzy. Skarżąca przyznaje, że w dziedzinie wspólnej organizacji rynków, której celem jest stałe dostosowywanie się do zmian sytuacji gospodarczej, przedsiębiorcy nie mogą w sposób uzasadniony oczekiwać, że zostanie utrzymana istniejąca sytuacja, która może zostać zmieniona w ramach uprawnień dyskrecjonalnych przyznanych instytucjom wspólnotowym (wyrok Trybunału z dnia 14 lutego 1990 r. w sprawie C-350/88 Delacre i in. przeciwko Komisji, Rec. str. I-395 , pkt 33). Niemniej uważa ona, że w niniejszym przypadku wystąpienie szczególnych okoliczności pozwala na powołanie się na zasadę ochrony uzasadnionych oczekiwań. Skarżąca podnosi w tym względzie, że kryteria wypracowane przez Trybunał w dziedzinie ochrony uzasadnionych oczekiwań w wyroku z dnia 11 lipca 1991 r. w sprawie C-368/89 Crispoltoni, Rec. str. I-3695 , zwanym dalej „wyrokiem w sprawie Crispoltoni I”, są spełnione w niniejszym przypadku. Po pierwsze zmiany odnoszące się do jakości produktu w skupie interwencyjnym zostały wprowadzone po tym, jak producenci węgierscy podjęli już decyzje, z którymi wiążą się istotne inwestycje (zakup nasion, materiałów potrzebnych do siewu i uprawy itd.). Nowe kryterium minimalnego ciężaru właściwego zależy w głównej mierze od zastosowanej odmiany nasion i zostało wprowadzone, kiedy rolnicy nie byli już w stanie zmienić uprawianych gruntów, a tym samym swoich inwestycji. Po drugie wprowadzenie kryterium jakościowego dotyczącego minimalnego ciężaru właściwego dla kukurydzy jest czymś zupełnie nowym i nie ma przykładu ani w prawie wspólnotowym, ani w zwyczajach europejskich. W tym względzie skarżąca podkreśla, że o zmianie parametrów jakościowych kukurydzy oferowanej do skupu interwencyjnego wspomniano po raz pierwszy w dniu 27 lipca 2006 r. podczas posiedzenia grupy eksperckiej ds. zbóż. W konsekwencji nawet przezorni i uważni producenci węgierscy nie mogli w uzasadniony sposób oczekiwać, że odmiana posianej kukurydzy i zastosowana technologia nie pozwoli już na wyprodukowanie kukurydzy spełniającej kryteria jakościowe dla skupu interwencyjnego. Chociaż rolnicy produkują na wolny rynek, warunki skupu interwencyjnego wpływają mimo wszystko na ich decyzje gospodarcze. Po trzecie data wejścia w życie zaskarżonych przepisów zaskoczyła producentów, którzy zasadnie oczekiwali, że będą mieć czas na dostosowanie się do wprowadzenia tak nowego obowiązku. W końcu skarżąca twierdzi, że wprowadzenie nowego kryterium ciężaru właściwego, które odzwierciedla troskę o zachowanie spójności z innymi zbożami kwalifikującymi się do objęcia systemem skupu interwencyjnego, nie było przewidywalne i nie można go było oczekiwać na podstawie zmian na rynku. Chociaż skarżąca przyznaje, że producenci odpowiedzialni i dobrze poinformowani powinni spodziewać się odpowiedniego ryzyka wynikającego ze zmian gospodarczych i przewidywać ewentualne zmiany dokonywane przez Komisję w celu przywrócenia równowagi na rynku, uważa ona jednak, że nie mogli oni przewidzieć wprowadzenia warunku ciężaru właściwego w swej ocenie ryzyka związanego z produktem. Zdaniem skarżącej nie można zatem zobowiązywać ich do ponoszenia ciężaru finansowego związanego z wprowadzeniem tego nowego kryterium, które wykracza ponad ryzyko gospodarcze właściwe dla ich działalności rolniczej. Komisja utrzymuje w pierwszej kolejności, że celem przyjęcia rozporządzenia nie jest wprowadzenie środka standaryzacji, lecz rozwiązanie nowego problemu, który pojawił się w dziedzinie skupu interwencyjnego od roku gospodarczego 2004/2005, związanego z długoterminowym składowaniem kukurydzy i jego wpływem na jakość produktu. Ponieważ kukurydza jest zbożem, które z powodu swych cech biologicznych psuje się bardzo łatwo, właściwe zarządzanie zapasami wymagało zdaniem Komisji zaostrzenia kryteriów jakościowych. Podnosi ona, że w ten sposób z jednej strony zaostrzenie obowiązujących kryteriów, to jest wilgotności oraz odsetka ziaren połamanych i przegrzanych, powinno pozwolić na uniknięcie zbyt szybkiego pogorszenia stanu ziaren kukurydzy i w konsekwencji zapewnienie dłuższego przechowania, a z drugiej strony, wprowadzenie nowego kryterium minimalnego ciężaru właściwego powinno umożliwić zapewnienie określonej jakości zakupionego ziarna, tak aby po długoterminowym składowaniu dysponować zbożem o jakości „nadającej się do sprzedaży”. Komisja podkreśla, że dla zagwarantowania producentom kukurydzy określonej ceny rynkowej nie jest konieczne, aby Wspólnota kupowała w systemie skupu interwencyjnego całość produkcji państw członkowskich, a w szczególności zboże gorszej jakości. W ten sposób — zakładając, że istotna część zbiorów węgierskich nie spełnia kryteriów skupu interwencyjnego — agencja interwencyjna odgrywa mimo to swą rolę ochrony rynku, ponieważ umożliwia ona utrzymanie pewnego poziomu cen, a jedyną zmianą jest to, że ziarna skupione w skupie interwencyjnym będą lepszej jakości. Następnie Komisja, przyznając wprawdzie, że odmiana ziarna może wpływać na końcowy ciężar właściwy zbioru, kwestionuje jednak stwierdzenie skarżącej, że ciężar właściwy zależy w głównej mierze od posianej odmiany ziarna. Komisja twierdzi w tym względzie, że ciężar właściwy pozwala zmierzyć gęstość ziarna, ważąc daną objętość ziarna i porównując ją z  taką samą objętością wody. Kryterium minimalnego ciężaru właściwego stanowi czynnik klasyfikacji ziarna, zgodnie z którym wyższa jakość ziarna odpowiada większemu ciężarowi właściwemu. Komisja podnosi, że ogólnie ciężar właściwy zależy od zawartości wody i zanieczyszczeń, co oznacza, że ciężar właściwy zwiększa się, kiedy zmniejsza się wilgotność zboża, lub odwrotnie. W konsekwencji jeżeli zbiory są wyższe ze względu na warunki klimatyczne idealne pod względem nasłonecznienia, a przede wszystkim ilości wody, ciężar właściwy będzie raczej niewielki, i odwrotnie w okresie suchym. Zdaniem Komisji wynika z tego, że ciężar właściwy zebranej kukurydzy jest parametrem otwartym, zależnym od wielu czynników, z których głównym jest klimat w danym roku. Inne czynniki, które należy uwzględnić, to odmiana materiału siewnego, jakość gleby i technologia upraw. Komisja utrzymuje, że odmiana „koński ząb”, którą głównie uprawia się na Węgrzech, daje ziarno kukurydzy, które może osiągnąć w zależności od warunków klimatycznych bardzo różne ciężary właściwe, i że minimalny ciężar właściwy ustalony dla skupu interwencyjnego (71 kg/hl) zależnie od roku gospodarczego jest przeważnie osiągany. Sama skarżąca przyznaje poza tym, że odmiana ta daje ziarno kukurydzy o ciężarze właściwym wynoszącym od 68 kg/hl do 74 kg/hl. Brak w katalogach materiału siewnego kukurydzy specyfikacji ciężaru właściwego danych nasion występujących w obrocie stanowi wskazówkę, że kryterium to nie jest związane w głównej mierze z wybraną odmianą i że zmienia się w podobnych proporcjach w przypadku wszystkich odmian. Wahania plonów kukurydzy na Węgrzech pomiędzy rokiem 2001 a 2006, jakie wykazane są w tabeli znajdującej się w załączniku A 12 do skargi, wskazują, że przeciętny ciężar właściwy danego zbioru zależy zasadniczo od warunków klimatycznych. Ponieważ ciężar właściwy nie zależy w głównej mierze od odmiany posianego ziarna kukurydzy, przyjęcie zaskarżonych przepisów nie stanowi zdaniem Komisji środków mających oddziaływanie na inwestycje producentów. Ponadto Komisja kwestionuje analizę władz węgierskich biorących za podstawę rzekomo normalny charakter roku gospodarczego 2005/2006 w celu określenia średniego ciężaru właściwego zbiorów 2006/2007. Twierdzi ona w tym względzie, że rok gospodarczy 2006/2007 przyniósł zbiory normalne, a nawet dobre pod względem deszczu i nasłonecznienia i nie może on być porównywany do poprzedniego roku gospodarczego, który był wyjątkowy i przyniósł zbiory o średnim ciężarze właściwym nieco poniżej minimalnego ciężaru właściwego 71 kg/hl. Komisja dodaje, że biorąc pod uwagę korzystne warunki klimatyczne panujące aż do listopada 2006 r., producenci węgierscy uprzedzeni o nowych wymogach jakościowych byli w stanie przesunąć termin zbiorów, dzięki czemu można było zmniejszyć ich wilgotność. Komisja uważa w konsekwencji, że skarżąca nie wykazała w odpowiedni sposób swojego twierdzenia, że połowa zbiorów węgierskich nie spełnia kryteriów skupu interwencyjnego. W końcu Komisja podkreśla, że wzmocnienie kryteriów jakościowych kukurydzy służące zapewnieniu możliwości odprzedaży zapasów w celu ochrony interesów finansowych Wspólnoty nie stanęło na przeszkodzie temu, żeby większa część produkcji węgierskiej mogła zostać zaoferowana do skupu interwencyjnego, ponieważ w wyniku rozmów w ramach grupy eksperckiej ds. zbóż i w celu uwzględnienia obaw władz węgierskich zmieniła ona parametr minimalnego ciężaru właściwego, zmniejszając go z 73 kg/hl na 71 kg/hl. Komisja dodaje w tym względzie, że obecna koniunktura na wewnętrznym i międzynarodowym rynku zbożowym różni się zasadniczo od sytuacji wcześniejszej. Cena rynkowa jest aktualnie bardzo wysoka i zasadniczo wyższa od ceny interwencyjnej. Oferty z listopada 2006 r. w ramach przetargu kukurydzy przeprowadzonego przez węgierską agencję interwencyjną na sprzedaż na rynku wewnętrznym wahały się między 123 EUR/tonę a 103 EUR/tonę za zakup kukurydzy w skupie interwencyjnym, a sprzedaży dokonano na bazie ceny minimalnej ustalanej tygodniowo na 112 lub 113 EUR/tonę po cenie wynoszącej 112–123 EUR/tonę. Komisja twierdzi też, że ze względu na to, iż w całej Wspólnocie warunki na wolnym rynku są bardziej korzystne dla producentów niż oferta skupu interwencyjnego, oferta kukurydzy do skupu interwencyjnego wynosi do chwili obecnej 8355 ton (całe Węgry), co stanowi ilość znikomą w porównaniu do ilości oferowanych w tym samym czasie w roku 2005 (1755825 ton, z tego 1273106 ton na Węgrzech). Ponadto Komisja wskazuje, że na rynku światowym wystąpiło istotne zmniejszenie zapasów państw „eksporterów netto” kukurydzy i że produkcja światowa jest mniejsza od spożycia. — Ocena Sądu Skarżąca utrzymuje, że wprowadzając nowe kryterium dotyczące ciężaru właściwego kukurydzy na dwanaście dni przed wejściem w życie rozporządzenia, Komisja naruszyła uzasadnione oczekiwania producentów węgierskich. Zgodnie z utrwalonym orzecznictwem przedsiębiorcy nie mogą w sposób uzasadniony oczekiwać, że zostanie utrzymana istniejąca sytuacja, która może zostać zmieniona w ramach uprawnień dyskrecjonalnych przyznanych instytucjom wspólnotowym (wyrok Trybunału z dnia 15 lipca 1982 r. w sprawie 245/81 Edeka, Rec. str. 2745 , pkt 27 i przywołany powyżej w pkt 48 wyrok w sprawie Delacre i in. przeciwko Komisji, pkt 33). Ma to miejsce zwłaszcza w takiej dziedzinie jak wspólna organizacja rynku, której celem jest ciągłe dostosowywanie się do zmian sytuacji gospodarczej (wyroki Trybunału z dnia 5 października 1994 r. w sprawach połączonych C-133/93, C-300/93 i C-362/93 Crispoltoni i in., Rec. str. I-4863 , zwany dalej „wyrokiem w sprawie Crispoltoni II”, pkt 57 i z dnia 14 października 1999 r. w sprawie C-104/97 P Atlanta przeciwko Wspólnocie Europejskiej, Rec. str. I-6983 , pkt 52). Ponadto jak Trybunał orzekł w przywołanym powyżej w pkt 49 wyroku w sprawie Crispoltoni I, pkt 17, „zgodnie z utrwalonym orzecznictwem (zob. m.in. wyroki z dnia 25 stycznia 1979 r. 98/78 Racke, Rec. str. 69 , pkt 20 i w sprawie 99/78 Decker, Rec. str. 101 , pkt 8) zasada pewności prawa z reguły sprzeciwia się temu, by początek obowiązywania wspólnotowego aktu prawnego przypadał przed datą jego publikacji, niemniej w drodze wyjątku dopuszczalne jest odstępstwo od tej reguły, jeżeli wymaga tego zamierzony cel i jeżeli uzasadnione oczekiwania zainteresowanych osób są należycie respektowane”, a „orzecznictwo to znajduje zastosowanie również w przypadku, gdy moc wsteczna nie jest przewidziana wyraźnie w samym akcie, lecz wynika z jego treści”. W powyższym wyroku Trybunał orzekł, że wprowadzając w ciągu roku po tym, jak podjęte zostały już decyzje związane z inwestycjami (powierzchnie upraw, nasadzenia, itd.), system maksymalnych ilości gwarantowanych tytoniu i przewidując proporcjonalną redukcję ceny i premii interwencyjnej w przypadku ich przekroczenia, rozpatrywane rozporządzenia naruszyły uzasadnione oczekiwania zainteresowanych podmiotów gospodarczych. Zdaniem Trybunału bowiem podmioty te „powinny wprawdzie traktować jako przewidywalne środki zmierzające do ograniczenia jakiegokolwiek zwiększenia produkcji [tytoniu] we Wspólnocie i zniechęcenia do produkcji odmian, które trudno jest zbyć, niemniej mogą oczekiwać, że ewentualne środki mające wpływ na ich inwestycje zostaną im zapowiedziane w odpowiednim czasie” (przywołany powyżej w pkt 49 wyrok w sprawie Crispoltoni I, pkt 21). Sytuacja w niniejszym przypadku jest jak najbardziej porównywalna do tej, której dotyczył wyrok w przywołanej powyżej w pkt 49 sprawie Crispoltoni I, Rozporządzenie zostało bowiem przyjęte w dniu 18 października 2006 r., opublikowane w dniu 20 października 2006 r., a weszło w życie w dniu 1 listopada 2006 r., to jest w pierwszym dniu omawianego okresu skupu interwencyjnego, wobec czego nowe kryteria jakościowe, które ono ustala, stosują się do kukurydzy posianej na wiosnę 2006 r. i zbieranej jesienią tego samego roku. W ten sposób wprowadzając nowe kryterium dotyczące ciężaru właściwego kukurydzy na dwanaście dni przed wejściem w życie rozporządzenia, to jest w chwili, kiedy producenci dokonali już zasiewów i nie mogli już wpłynąć na ciężar właściwy zbiorów, zaskarżone przepisy mają wpływ na inwestycje danych producentów, ponieważ zmieniły one zasadniczo warunki skupu interwencyjnego kukurydzy. Ponadto należy stwierdzić, że rzeczone środki nie zostały zapowiedziane zainteresowanym rolnikom w odpowiednim czasie. W argumentacji dotyczącej naruszenia uzasadnionych oczekiwań Komisja nie przedstawiła ponadto żadnego argumentu, który mógłby obalić stwierdzenie skarżącej, że nawet producenci odpowiedzialni i dobrze poinformowani nie mogli spodziewać się przyjęcia rozporządzenia. Poza tym Komisja ograniczyła się do wspomnienia w części wprowadzającej odpowiedzi na skargę pisma władz węgierskich z dnia 13 stycznia 2006 r. skierowanego do Komisji, w którym mowa o trudnościach napotkanych w przechowywaniu ziarna ze skupu interwencyjnego, rozmów w dniu 9 marca 2006 r. w ramach grupy eksperckiej Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż w kwestii składowania długoterminowego kukurydzy, pisma Komisji skierowanego do władz węgierskich i kolejnych rozmów mających miejsce w czerwcu 2006 r. Wydaje się w każdym razie, że w żadnej z tych rozmów lub pism nie poruszono kwestii wprowadzenia, nawet ewentualnego, nowego kryterium ciężaru właściwego. Z akt wynika wręcz przeciwnie, że dopiero w dniu 27 lipca 2006 r., to jest długo po podjęciu decyzji inwestycyjnych przez zainteresowanych rolników, Komisja przedstawiła Komitetowi Zarządzającemu ds. Zbóż projekt rozporządzenia zamierzającego wprowadzić sporne nowe kryterium ciężaru właściwego. Należy podkreślić ponadto z jednej strony, że sporne środki nie zaostrzyły po prostu kryteriów wcześniej obowiązujących, lecz wprowadziły nowe kryterium, a z drugiej strony, że warunek ciężaru właściwego jest czymś zupełnie nowym w handlu kukurydzą we Wspólnocie. Jak zostało stwierdzone w wyroku Trybunału z dnia 26 marca 1998 r. w sprawie C-324/96 Petridi, Rec. str. I-1333 , pkt 43–45, Trybunał w przywołanym powyżej w pkt 49 wyroku w sprawie Crispoltoni I uznał, że rozpatrywane rozporządzenia naruszyły uzasadnione oczekiwania zainteresowanych podmiotów gospodarczych w ten sposób, że wprowadziły one system gwarantowanych ilości maksymalnych nieznany zainteresowanym podmiotom gospodarczym zarówno jeżeli chodzi o charakter nowych środków organizacji rynku tytoniu we Wspólnocie, jak i datę ich wejścia w życie. Z powyższego wynika, że wprowadzając bez poinformowania w odpowiednim czasie zainteresowanych producentów o nowym kryterium minimalnego ciężaru właściwego, poniżej którego kukurydza nie może być oferowana agencjom interwencyjnym lub stosowana jest redukcja ceny, zaskarżone przepisy naruszyły uzasadnione oczekiwania zainteresowanych producentów. Pierwsza część zarzutu pierwszego jest zatem zasadna. Żaden z argumentów podniesionych przez Komisję nie może obalić tego wniosku. W pierwszej kolejności argument, że właściwe zarządzanie zapasami wymagało zaostrzenia kryteriów jakościowych, a ciężar właściwy jest parametrem jakościowym, nie ma znaczenia w ramach badania niniejszego zarzutu dotyczącego naruszenia uzasadnionych oczekiwań. Sprawa nie dotyczy bowiem tego, czy kwestionowane środki są odpowiednie (kwestia ta jest przedmiotem zarzutów dotyczących nadużycia władzy i oczywistego błędu w ocenie), lecz — zakładając, że są one odpowiednie — czy ich wprowadzenie z mocą wsteczną nie doprowadziło do naruszenia uzasadnionych oczekiwań zainteresowanych producentów. W drugiej kolejności należy również odrzucić argument, że zaskarżone przepisy nie stanowią środków mających oddziaływanie na inwestycje producentów ze względu na to, że ciężar właściwy nie zależy w głównej mierze od odmiany posianego ziarna kukurydzy. Decyzji inwestycyjnych nie można ograniczyć jedynie do wyboru odmiany materiału siewnego, obejmują one bowiem wszystkie etapy, od samej decyzji uprawy kukurydzy i określenia zakresu upraw, aż po zbiory. Dla wykazania, że kwestionowane środki miały wpływ na inwestycje zainteresowanych producentów, skarżąca podniosła ponadto, że Komisja zmieniła warunki skupu interwencyjnego kukurydzy w chwili, kiedy producenci dokonali już zasiewów. Chociaż skarżąca stwierdziła wprawdzie, że rodzaj nasion w znacznym stopniu determinuje ciężar właściwy zbieranego produktu, niemniej zdefiniowała ona inwestycje w szerszy sposób i wymieniła w tym względzie inne stosowane materiały i narzędzia, przygotowanie gruntów, maszyny stosowane do siewu, specjalną przystawkę do kombajnu i w sposób bardziej ogólny zastosowaną technologię. Ponadto oprócz tego, że jest nieistotny, argument Komisji, że ciężar właściwy nie zależy od odmiany, nie jest przekonujący. Należy zaobserwować w pierwszej kolejności, że Komisja ogranicza się do zwykłego niepopartego niczym stwierdzenia i że w konsekwencji argument ten nie może obalić dowodów i ekspertyz przywołanych przez skarżącą. I tak nie jest zasadne stwierdzenie Komisji, że przedstawiona przez skarżącą tabela (załącznik A 12) podająca średni ciężar właściwy kukurydzy zebranej na Węgrzech w latach 2001–2006 wskazuje, że ciężar właściwy danego zbioru zależy zasadniczo od danych klimatycznych, ponieważ zmienia się on co roku, chociaż nie było większych zmian w odmianach posianej kukurydzy. Zgodnie bowiem z tą tabelą średni ciężar właściwy wynosił 70,90–73,22 kg/hl, a z dokumentacji przedstawionej przez skarżącą (załącznik A 6) wynika, że odmiana „koński ząb”, uprawniana głównie na Węgrzech, daje kukurydzę o ciężarze właściwym wynoszącym 68–74 kg/hl, podczas gdy inne odmiany osiągają wyższy ciężar właściwy (74–82 kg/hl w przypadku odmiany Keményszemű i 72–79 kg/hl w przypadku odmiany Puhaszemű). Następnie Komisja przyznała zarówno w pismach, jak i na rozprawie, że odmiana może wpływać w pewnym zakresie na końcowy ciężar właściwy zbiorów. W końcu Komisja twierdzi, że ciężar właściwy kukurydzy jest parametrem otwartym, który zależy od dużej liczby czynników, z których podstawowy to klimat danego roku, a inne to jakość gleby i przede wszystkim technologia upraw (data i jakość siewu, staranność nawadniania, data zbioru itd.). Poza klimatem wszystkie inne wymienione czynniki mogły zostać uwzględnione przez zainteresowanych producentów w celu wyprodukowania kukurydzy o wyższym ciężarze właściwym, gdyby zostali oni poinformowani w odpowiednim czasie o zamierzonych środkach. Jeżeli chodzi w trzeciej kolejności o argument dotyczący tego, że skarżąca nie wykazała odpowiednio, że ponad połowa zbiorów węgierskich nie spełnia kryterium ciężaru właściwego, wystarczy zauważyć, że w przywołanym powyżej w pkt 49 wyroku w sprawie Crispoltoni I Trybunał nie ustanowił żadnego warunku dla stwierdzenia naruszenia uzasadnionych oczekiwań, jeżeli chodzi o zakres oddziaływania na inwestycje. Ponadto Komisja nie wskazuje, na jakiej podstawie opiera się taki warunek, ani jaka część zbiorów powinna być objęta tym oddziaływaniem, by uznać naruszenie uzasadnionych oczekiwań. Poza tym z tabeli (załącznik A 12) przedstawionej przez skarżącą i niezakwestionowanej przez Komisję wynika, że nawet w latach, w których średni ciężar właściwy zbiorów był wyższy, 10% tych zbiorów nie spełniało kryterium ustanowionego w zaskarżonych przepisach w celu dopuszczenia do skupu interwencyjnego, a blisko 40% produkcji było objęte redukcją ceny. Ponadto chociaż rolnicy produkują w pierwszej kolejności na wolny rynek, pozostaje faktem, że warunki skupu interwencyjnego wpływają na ich decyzje gospodarcze i że mogą oni zasadnie oczekiwać, dokonując swoich inwestycji (nasiona, uprawa itd.), że stosowane do tej pory odmiany i technologie będą nadal spełniać wspólnotowe kryteria jakościowe wymagane do tego, aby można było oferować produkowaną przez nich kukurydzę do skupu interwencyjnego. Oprócz tego w przywołanym powyżej w pkt 49 wyroku w sprawie Crispoltoni I Trybunał stwierdził nieważność spornego rozporządzenia, które przewidywało redukcję jedynie o 1% cen interwencyjnych oraz premii dotyczących różnych odmian tytoniu za każdy procent przekroczenia gwarantowanej ilości maksymalnej, a sąd krajowy poinformował, że miało to wpływ na sytuację tylko jednego producenta. Z powyższego wynika, że należy stwierdzić nieważność zaskarżonych przepisów. Ponadto w ramach zarzutu dotyczącego naruszenia obowiązku uzasadnienia skarżąca podniosła również, że Komisja nie wskazała szczególnych powodów, dla których nowe zaostrzone kryteria powinny obowiązywać od chwili rozpoczęcia okresu interwencyjnego w dniu 1 listopada 2006 r., to jest dwanaście dni po opublikowaniu rozporządzenia. Zgodnie z utrwalonym orzecznictwem uzasadnienie wymagane w art. 253 WE ma umożliwić zainteresowanym zapoznanie się z podstawami podjętego środka w celu obrony ich praw, a sądowi wspólnotowemu dokonanie jego kontroli. Powinno ono zatem przedstawiać w sposób jasny i jednoznaczny rozumowanie instytucji wspólnotowej, która wydała kwestionowany akt. W tym względzie należy przypomnieć, że w wyroku z dnia 1 kwietnia 1993 r. w sprawach połączonych C-260/91 i C-261/91 Diversinte i Iberlacta, Rec. str. I-1885 , pkt 10 Trybunał stwierdził nieważność zaskarżonego rozporządzenia, uznając, że jego uzasadnienie nie pozwala Trybunałowi na skontrolowanie w szczególności, czy respektowano uzasadnione oczekiwania zainteresowanych podmiotów. Należy stwierdzić, że rozporządzenie nie wskazuje w żaden sposób powodów, dla których kwestionowane nowe środki powinny znaleźć zastosowanie bezzwłocznie do trwających zbiorów, gdyż w motywie 9 stwierdza się jedynie, że „[z]miany przewidziane w niniejszym rozporządzeniu muszą stosować się do zboża oferowanego agencjom interwencyjnym, począwszy od dnia 1 listopada 2006 r.”, i dodaje, że „[w]skazane jest zatem przewidzieć wejście w życie niniejszego rozporządzenia w dniu jego opublikowania w Dzienniku Urzędowym Unii Europejskiej ”. Komisja w odpowiedzi na skargę ogranicza się do wskazania, że ustalenie terminu wejścia w życie na dzień 1 listopada 2006 r. uzasadnione było — jak od początku wskazywały służby Komisji — rozpoczęciem w tym dniu okresu skupu interwencyjnego w większości państw członkowskich. Ponadto przystąpienie do Unii Europejskiej w dniu 1 stycznia 2007 r. Rumunii i Bułgarii, produkujących razem między 12 a 13 mln ton kukurydzy, uzasadniało pilność działania. Niezależnie od tego, że całkowity brak uzasadnienia w rozporządzeniu daty jego wejścia w życie nie może być naprawiony informacjami dostarczonymi w trakcie procedury jego przygotowywania, wskazanie, iż początek okresu interwencyjnego przypada na dzień 1 listopada 2006 r., stanowi jedynie stwierdzenie o charakterze ogólnym, które nie może być uznane za szczegółowe uzasadnienie, które wskazywałby zamierzony efekt i pozwalało sądowi na kontrolę, czy poszanowano uzasadnione oczekiwania zainteresowanych podmiotów. Jeżeli chodzi o okoliczność dotyczącą znaczenia produkcji kukurydzy w Rumunii i Bułgarii, których przystąpienie zostało ustalone na dzień 1 stycznia 2007 r., należy stwierdzić, że nie tylko Komisja nie utrzymuje, że została ona wspomniana na jakimkolwiek etapie procedury legislacyjnej, lecz również, że nie można rozsądnie utrzymywać, że taka okoliczność była nieprzewidywalna i nie mogła zostać wzięta pod uwagę przez Komisję w odpowiednim czasie w celu uniknięcia naruszenia uzasadnionych oczekiwań zainteresowanych podmiotów. Poza tym takie uzasadnienie uwierzytelniałoby tezę skarżącej, że wprowadzenie kryterium ciężaru właściwego nie miało na celu ani poprawy warunków składowania, ani harmonizacji systemów interwencyjnych, lecz ograniczenie ilości kukurydzy kwalifikujących się do skupu interwencyjnego. Należy zatem stwierdzić nieważność zaskarżonych przepisów również z tego powodu, że rozporządzenie narusza obowiązek uzasadnienia. Na rozprawie Sąd zwrócił się do stron z pytaniem o skutki w czasie ewentualnego stwierdzenia nieważności wynikającego z naruszenia uzasadnionych oczekiwań, ponieważ kwestia ta nie została poruszona w pismach procesowych. Jak słusznie podkreśliła Komisja, ponieważ ta część zarzutu dotyczy stwierdzenia naruszenia prawa wspólnotowego jedynie w zakresie, w jakim zaskarżone przepisy ustalają nowe kryterium minimalnego ciężaru właściwego, obowiązujące niezwłocznie od zbiorów jesiennych w 2006 r., bez poinformowania zainteresowanych producentów w odpowiednim czasie, stwierdzenie nieważności z tego powodu może odnosić się wyłącznie do kukurydzy posianej i uprawnianej przed przyjęciem zaskarżonych przepisów. Z powyższych rozważań wynika, że na podstawie tej części zarzutu nieważność zaskarżonych przepisów należy stwierdzić w każdym razie w zakresie, w jakim stosują się one do zbioru kukurydzy w 2006 r. Należy zatem zbadać pozostałe zarzuty i argumenty skarżącej. W przedmiocie drugiej części zarzutu dotyczącego naruszenia zasad pewności prawa i proporcjonalności — Argumenty uczestników Skarżąca twierdzi, że Komisja naruszyła zasady pewności prawa i proporcjonalności, ponieważ w wyniku opublikowania rozporządzenia jedynie na dwanaście dni przed rozpoczęciem okresu skupu interwencyjnego na Węgrzech nowe uregulowanie wspólnotowe było całkowicie nieprzewidywalne dla producentów. Było ono tym bardziej nieprzewidywalne, że jego celem nie jest szybkie dostosowanie do nowej sytuacji gospodarczej, która wystąpiła na rynku, lecz standaryzacja kryteriów jakościowych zbóż kwalifikujących się do skupu interwencyjnego, która jest celem a priori o charakterze technicznym i długoterminowym. Skarżąca uważa, że Komisja powinna była uwzględnić szczególną sytuację producentów węgierskich i dostosować obowiązywanie nowych kryteriów skupu interwencyjnego do zasad określonych przez Trybunał w wyrokach z dnia 29 kwietnia 2004 r. w sprawach połączonych C-487/01 i C-7/02 Gemeente Leusden i Holin Groep, Rec. str. I-5337 i z dnia 7 czerwca 2005 r. w sprawie C-17/03 Vereniging voor Energie i in., Zb.Orz. str. I-4983 . Sytuację rolników charakteryzuje dostosowanie działalności rolnej do cyklów biologicznych i produkcyjnych kukurydzy, rozpoczynających się od podjęcia decyzji, za którymi idą działania wykonawcze (zakup ziarna, siew itd.), i kończących się zbiorem po kilku miesiącach. Skarżąca podnosi, że nie wprowadzając zaskarżonych przepisów z okresem przejściowym lub stopniowo, Komisja naruszyła zasadę proporcjonalności oraz zasadę ustanowioną w art. 33 ust. 2 lit. b) WE, która wymaga, aby uwzględnić potrzebę stopniowego wprowadzania odpowiednich środków dostosowawczych w dziedzinie rolnictwa. Skarżąca podkreśla znaczenie produkcji węgierskiej we Wspólnocie (17–18%) i oddziaływanie nowego kryterium jakościowego, które prowadzi do tego, że połowa produkcji węgierskiej nie będzie kwalifikować się do skupu interwencyjnego. Zaznacza ona, że biorąc pod uwagę znakomitą jakość kukurydzy węgierskiej, to nowe kryterium spowoduje, że istotna część produkcji europejskiej nie będzie kwalifikować się do skupu interwencyjnego. Ponadto cel standaryzacji realizowany przez nową regulację jeszcze mniej uzasadnia niezwłoczne stosowanie nowego kryterium minimalnego ciężaru właściwego. W końcu skarżąca uważa, że ten nowy parametr, który nie jest stosowany w praktyce handlowej w Europie w odniesieniu do kukurydzy, nie może być stosowany jako taki. Rolnicy nie są bowiem w stanie określić odmiany, która daje ziarno spełniające to nowe kryterium jakościowe, w szczególności biorąc pod uwagę, że katalogi nasion nie podają ciężaru właściwego oraz że ciężar właściwy odmiany kukurydzy „koński ząb” uprawianej na Węgrzech wynosi 68–74 kg/hl. Skarżąca twierdzi zatem, że około połowy odmian nasion nie daje — niezależnie od woli rolników — ziarna kukurydzy kwalifikującego się do skupu interwencyjnego. Ponadto wprowadzenie nowych odmian nasion, które pozwoliłyby na uzyskanie ziarna spełniającego kryterium minimalnego ciężaru właściwego, wymagałoby dużej ilości czasu, to jest około dziesięciu lat, wobec czego przygotowanie się do przestrzegania rozporządzenia było dla producentów węgierskich praktycznie niemożliwe. Komisja przypomina najpierw, że cel zaostrzenia kryteriów jakościowych kukurydzy kwalifikującej się do skupu interwencyjnego nie może być ograniczany do kwestii standaryzacji. Rzeczywistym celem jest uniknięcie pogorszenia stanu zapasów i umożliwienie ich wykorzystania w przyszłości. Komisja kwestionuje następnie, jakoby naruszyła zasadę pewności prawa. Ponieważ rozporządzenie zostało opublikowane dwanaście dni przed rozpoczęciem okresu interwencyjnego dla Węgier, jego stosowanie było przewidywalne w dniu 1 listopada 2006 r. Uważa ona również, że w odniesieniu do treści rozporządzenia nie miało miejsca stosowanie z mocą wsteczną (przywołany powyżej w pkt 49 wyrok w sprawie Crispoltoni I). Ponieważ kryterium ciężaru właściwego nie zależy w głównej mierze od odmiany nasienia kukurydzy, lecz od warunków klimatycznych w danym roku gospodarczym, nie wykazano zatem, że przestrzeganie tego kryterium miało wpływ na inwestycje poniesione przez producentów przed zbiorami. W konsekwencji sytuacja w niniejszym przypadku, jeżeli chodzi o konsekwencje finansowe dla rolników, różni się od przypadków rozpatrywanych w orzecznictwie w dziedzinie podatków lub rolnictwa przywołanych przez skarżącą. Komisja zaznacza, że zasada pewności prawa nie wymaga niedokonywania zmian legislacyjnych. Decyzja Komisji, by zaostrzyć kryteria jakościowe dla skupu interwencyjnego, odpowiada konkretnej potrzebie wynikającej z wymogu zarządzania zapasami z należytą starannością i uzasadniona jest względami technicznymi mającymi na celu zapewnienie określonej jakości zakupionego ziarna, aby nadawało się do sprzedaży po długoterminowym składowaniu. Komisja podnosi, że kwestia jakości składowanej kukurydzy i jej wpływ na nowe problemy przy składowaniu długoterminowym była przewidywalna dla zainteresowanych stron, ponieważ została ona poruszona już w marcu 2006 r., a potem była przedmiotem rozmów w ramach grupy eksperckiej ds. zbóż w dniach 1 i 29 czerwca 2006 r. (to jest miesiąc lub półtora miesiąca po obsianiu uprawianych pól). Następnie projekt zaostrzenia kryteriów jakościowych był wielokrotnie omawiany formalnie w trakcie posiedzeń grupy eksperckiej ds. zbóż. Zresztą późne wprowadzenie zaskarżonych przepisów wynikało zasadniczo z tego, że ze względu na odstępstwa przyznane władzom węgierskim w odniesieniu do skupu interwencyjnego nie było widoczne od razu, że rok gospodarczy 2005/2006 był wyjątkowy i spowodował dodatkowe zwiększenie zapasów uzasadniające pilność działania. Dyskusje rozpoczęły się dopiero, kiedy Komisja została poinformowana przez państwa członkowskie o szybkim pogarszaniu się stanu ich zapasów. Komisja utrzymuje ponadto, że uwzględniła szczególną sytuację producentów kukurydzy w Europie środkowej, ponieważ obniżyła wymagany minimalny ciężar właściwy z 73 kg/hl do 71 kg/hl. Uważa ona, że kryterium to ma istotne znaczenie, biorąc pod uwagę uzasadniony cel, którego realizacji ono służy, i że nie wyrządza szkody rolnikom węgierskim. Wprowadzenie jednego kryterium minimalnego ciężaru właściwego nie miało bowiem takiego wpływu na zbiory jak opisała skarżąca, ponieważ obniżenie poziomu wilgotności maksymalnej przewidziane w rozporządzeniu (13,5% zamiast 14,5%), które nie zostało zakwestionowane w ramach skargi, powoduje wzrost ciężaru właściwego kukurydzy oferowanej do skupu interwencyjnego o 0,5–1 kg/hl. Wprowadzenie tego nowego kryterium jakościowego nie może być zatem uważane za nieproporcjonalne do zamierzonego celu. W końcu jeżeli chodzi o rzekomą trudność, jaką rolnikom ma sprawiać ocena ciężaru właściwego zbioru kukurydzy, Komisja podnosi, że tradycyjne metody istnieją w całej Wspólnocie i że wybór przez Węgry metody ISO, która jest stosowana do żyta, nie sprawia dziś żadnych trudności przy pomiarze ciężaru właściwego. W każdym razie ciężaru właściwego kukurydzy nie można określić przed zbiorami. — Ocena Sądu Przyznając wprawdzie, że producenci powinni być przygotowani do pewnego poziomu utrudnień gospodarczych wynikających z ewentualnych zmian legislacyjnych w trakcie roku gospodarczego, skarżąca utrzymuje, że w niniejszym przypadku Komisja, wprowadzając w życie bezzwłocznie nowe kryterium ciężaru właściwego i wyłączając większą część kukurydzy węgierskiej z możliwości skupu interwencyjnego, naruszyła zasady pewności prawa i proporcjonalności. W zakresie, w jakim niniejsza argumentacja kwestionuje legalność zaskarżonych przepisów z tego powodu, że znajdują one zastosowanie do bieżących zbiorów, nie ma potrzeby jej analizowania, gdyż uznano już, że należy stwierdzić nieważność rozporządzenia w tym przedmiocie. Ponieważ skarżąca — chociaż w ramach niniejszego zarzutu podnosi zasadniczo argumenty dotyczące zbiorów w 2006 r. — zamierza jednak zakwestionować legalność zaskarżonych przepisów w odniesieniu do okresów skupu interwencyjnego w latach następnych, należy przypomnieć, iż zgodnie z utrwalonym orzecznictwem zasada pewności prawa stanowi podstawową zasadę prawa wspólnotowego, która wymaga w szczególności, by uregulowanie było jasne i precyzyjne, tak by podlegające mu podmioty mogły ustalić w sposób jednoznaczny swoje prawa i obowiązki oraz podjąć w związku z tym odpowiednie decyzje (wyroki Trybunału z dnia 13 lutego 1996 r. w sprawie C-143/93 Van Es Douane Agenten, Rec. str. I-431 , pkt 27 i z dnia 14 kwietnia 2005 r. w sprawie C-110/03 Belgia przeciwko Komisji, Zb.Orz. str. I-2801 , pkt 30), i że podmioty gospodarcze nie mogą w sposób uzasadniony oczekiwać, że utrzymana zostanie istniejąca sytuacja, która może zostać zmieniona w ramach uprawnień dyskrecjonalnych przyznanych instytucjom wspólnotowym, zwłaszcza w takiej dziedzinie jak wspólna organizacja rynku, której celem jest ciągłe dostosowywanie się do zmian sytuacji gospodarczej (przywołany powyżej w pkt 63 wyrok w sprawie Crispoltoni II, pkt 57). Należy natomiast stwierdzić, że skarżąca z jednej strony nie wskazuje, co takiego nie jest wystarczająco jasne w zaskarżonych przepisach, że nie pozwala zainteresowanym producentom na określenie w sposób jednoznaczny warunków, które pozwolą im oferować kukurydzę do skupu interwencyjnego, a z drugiej strony nie wyjaśnia powodów, dla których nie są oni w stanie podjąć odpowiednich decyzji, tak aby produkowana przez nich kukurydza spełniała kryterium ciężaru właściwego wymagane od następnych zbiorów. Oprócz tego, że argumentacja przedstawiona przez skarżącą wydaje się odnosić jedynie do zbiorów bieżących, należy zauważyć, że skarżąca twierdzi poza tym, iż ciężar właściwy zależy zasadniczo od zastosowanej odmiany nasion i że zgodnie z ekspertyzą umieszczoną w załączniku A.6 do skargi dwie odmiany nasion dają kukurydzę o ciężarze właściwym znacznie przewyższającym minimum wymagane w zaskarżonych przepisach. Ponadto jeżeli chodzi o argument, że rozporządzenie narusza zasadę proporcjonalności, ponieważ powoduje wyłączenie większej części produkcji węgierskiej ze skupu interwencyjnego, wystarczy stwierdzić, że argument ten został formalnie zakwestionowany przez Komisję i nie jest poparty żadnym dowodem. Poza tym z danych dostarczonych przez skarżącą wynika, że nawet w latach wcześniejszych istotna część produkcji węgierskiej osiągała już minimalny ciężar właściwy wymagany w nowych przepisach. W końcu, jak przedstawiono powyżej, zgodnie z ekspertyzą dostarczoną przez skarżącą istnieją odmiany nasion pozwalające na produkcję kukurydzy o ciężarze właściwym wyższym od wymaganego minimum. Z powyższego wynika, że należy oddalić drugą część zarzutu pierwszego. W przedmiocie zarzutu drugiego, dotyczącego braku kompetencji autora rozporządzenia Argumenty uczestników Skarżąca twierdzi, że w świetle art. 5 rozporządzenia WOR Komisja nie miała kompetencji do przyjęcia nowego kryterium jakościowego dotyczącego minimalnego ciężaru właściwego dla kukurydzy ze względu na to, że nie stanowi ono odpowiedniego kryterium jakościowego. Skarżąca podkreśla bowiem po pierwsze, że wielokrotnie podnosiła w trakcie przygotowywania rozporządzenia, że kryterium minimalnego ciężaru właściwego nie ma znaczenia dla realizowanego przez to rozporządzenie celu długotrwałego przechowania zapasów. Po drugie skarżąca kwestionuje, jakoby ciężar właściwy był kwestią jakości. Z jednego z dokumentów dostarczonych przez Komisję na poparcie jej propozycji przyjęcia nowego kryterium [załącznik A 3 c), str. 5] wynika, że ciężar właściwy kukurydzy nie ma żadnego wpływu na wartość odżywczą tego zboża, niezależnie od tego, czy jest ono przeznaczone do żywienia zwierząt czy ludzi. Analizę tę potwierdza publikacja zawarta w załączniku A.10 do skargi, zgodnie z którą ciężar właściwy i wilgotność nie wpływają na jakość kukurydzy przeznaczonej do żywienia zwierząt, biorąc pod uwagę jakość suchej masy zawartej w zbożu. Po trzecie skarżąca twierdzi, że kryterium ciężaru właściwego nie jest stosowane w praktyce handlowej w Europie w odniesieniu do kukurydzy i że brak jest uregulowań w tej kwestii. Czynnik ten nie jest więc uwzględniany przy ustalaniu ceny zboża i nie może być postrzegany jako warunek odpowiedniej jakości w rozumieniu art. 5 rozporządzenia WOR. Po czwarte parametr ten jest stosowany w Stanach Zjednoczonych i Kanadzie, lecz wyłącznie dlatego, że kukurydza jest tam przeznaczona zasadniczo do żywienia ludzi. W Europie natomiast kukurydza jest przeznaczona przede wszystkim do żywienia zwierząt, o czym mowa w motywie 2 rozporządzenia Komisji (WE) nr 1068/2005 z dnia 6 lipca 2005 r. zmieniającego rozporządzenie nr 824/2000 ( Dz.U. L 174, str. 65 ). Komisja podnosi, że przyjęcie w odniesieniu do kukurydzy, jak i w przypadku innych zbóż, kryterium minimalnego ciężaru właściwego w celu zagwarantowania określonej jakości tego zboża należy jak najbardziej do kompetencji delegowanej jej przez Radę zgodnie z rozporządzeniem WOR. Po pierwsze Komisja uważa, że nowe kryterium minimalnego ciężaru właściwego jest istotne w świetle celu podniesienia jakości kukurydzy dla jej długoterminowego przechowania i późniejszego wykorzystania. Uważa ona mianowicie, że ponieważ wilgotność ziarna ma wpływ na jego ciężar właściwy oraz na jego przechowanie, kryterium ciężaru właściwego pozwala podnieść jakość kukurydzy. Po drugie Komisja utrzymuje, że ciężar właściwy jest kryterium stosowanym ogólnie do klasyfikowania rodzajów ziarna kukurydzy w zależności od jego jakości. Wbrew opinii skarżącej kryterium ciężaru właściwego służy w Stanach Zjednoczonych do rozróżnienia pięciu amerykańskich jakości ziarna. Ponadto Komisja podnosi, że kryterium minimalnego ciężaru właściwego ustalone rozporządzeniem na 71 kg/hl jest nieco niższe od kryterium ziarna pierwszej jakości w Stanach Zjednoczonych (71,4 kg/hl), chociaż jest ono składowane jedynie przez bardzo krótkie okresy, w przeciwieństwie do sytuacji we Wspólnocie. Nowe kryterium ciężaru właściwego natomiast jest niższe od standardu zalecanego we Francji przez Institut technique des céréales et des fourrages, który wynosi co najmniej 75 kg/hl dla kukurydzy dobrej jakości. Komisja podkreśla, że nigdzie nie znalazła potwierdzenia twierdzenia skarżącej, jakoby kukurydza amerykańska pierwszej jakości była przeznaczona wyłącznie do żywienia ludzi. Niemniej zakładając, że twierdzenie miałoby być zgodne z prawdą, Komisja uważa, że fakt, iż przyjęte kryterium ciężaru właściwego odpowiada kryterium referencyjnemu odnoszącemu się do żywności dla ludzi w Stanach Zjednoczonych, świadczy o jakości ziarna kukurydzy. Po trzecie Komisja uważa, że jakość odżywcza ziarna kukurydzy zależy od ciężaru właściwego. Analiza różnych partii kukurydzy o różnych ciężarach właściwych wykazuje bowiem różnice zarówno w składzie chemicznym, jak i wartości odżywczej (energia i aminokwasy) różnych rodzajów ziarna. Komisja dodaje w tym względzie, że analiza przywołana przez skarżącą w załączniku A 10 do skargi odnosi się do wartości odżywczej „w odniesieniu do suchej masy” i ma zatem jedynie wartość względną, ponieważ do żywienia zwierząt służy ziarno pełne (złożone z suchej masy i wody). W końcu fakt, iż kryterium ciężaru właściwego nie jest stosowane w praktyce handlowej w Unii Europejskiej, nie jest istotny, ponieważ chodzi o określenie warunków skupu interwencyjnego w celu zapewnienia długoterminowego składowania ziarna o dobrej jakości, a nie o regulowanie handlu kukurydzą we Wspólnocie. Komisja dodaje, że późniejsze wykorzystanie kukurydzy nie jest znane w chwili jej zakupu przez agencję interwencyjną, wobec czego uzasadnione jest, by zapewnić dysponowanie ziarnem dobrej jakości, niezależnie do tego, czy będzie przeznaczone do żywienia ludzi, czy zwierząt. Ocena Sądu Skarżąca utrzymuje, że w świetle art. 5 rozporządzenia WOR Komisja nie ma kompetencji do przyjęcia nowego kryterium dotyczącego minimalnego ciężaru właściwego dla kukurydzy ze względu na to, że nie stanowi ono odpowiedniego kryterium jakościowego. Należy przypomnieć w tym względzie, że ramach wspólnej polityki rolnej Rada może uznać, że należy powierzyć Komisji szerokie uprawnienia wykonawcze, ponieważ jedynie ta ostatnia jest w stanie monitorować w sposób stały i uważny rozwój rynków rolnych i działać bez zwłoki, jeżeli sytuacja tego wymaga (wyrok Trybunału z dnia 30 października 1975 r. w sprawie 23/75 Rey Soda, Rec. str. 1279 , pkt 11). W ten sposób w wyroku z dnia 29 lutego 1996 r. w sprawach połączonych C-296/93 i C-307/93 Francja i Irlandia przeciwko Komisji, Rec. str. I-795 , Trybunał orzekł, że ograniczenie wagi tusz dopuszczonych do skupu interwencyjnego należy do środków wykonawczych, które Komisja może przyjąć, nawet jeżeli może to prowadzić do zmiany profilu produkcji wołowiny, a skarżący podnieśli, że przepisy, na których podstawie ograniczenie to zostało wprowadzone, dawały Komisji uprawnienie jedynie do określenia kategorii (co oznaczało płeć i wiek zwierzęcia) i cech mięsa (co oznaczało mięsność tuszy i otłuszczenie), podczas gdy Komisja zmieniła wykaz produktów dopuszczonych do skupu interwencyjnego. Zgodnie z art. 6 lit. b) rozporządzenia WOR Komisja jest właściwa do określenia zgodnie z procedurą komitetu zarządzającego „minimalnych warunków, w szczególności w odniesieniu do jakości i ilości, wymaganych od każdego rodzaju zboża, aby kwalifikowało się ono do interwencji”. Skarżąca nie kwestionuje, że zgodnie z motywami 2 i 3 rozporządzenia kryterium ciężaru właściwego zostało wprowadzone w celu podniesienia jakości kukurydzy lub co najmniej ze względu na spójność z wymogami jakościowymi przyjętymi dla innych zbóż, ale ogranicza się do stwierdzenia, że Komisja nie miała kompetencji ze względu na to, że ciężar właściwy nie stanowi odpowiedniego kryterium jakościowego i ma w rzeczywistości na celu ograniczenie ilości dopuszczonych do skupu interwencyjnego. Okoliczność ta — o ile zostanie dowiedziona — prowadziłaby do stwierdzenia, że Komisja popełniła oczywisty błąd w ocenie lub nadużyła władzy, ale nie może prowadzić do stwierdzenia nieważności z powodu braku kompetencji. Z definicji nadużycie władzy zakłada, że instytucja, która jest za nie odpowiedzialna, dysponowała kompetencją do przyjęcia aktu, lecz skorzystała z niej w celu osiągnięcia celów innych niż przywołane. Argumenty podniesione przez skarżącą dotyczą zatem zarzutów nadużycia władzy i oczywistego błędu w ocenie i zastaną rozpatrzone w tych ramach. W konsekwencji zarzut dotyczący braku kompetencji należy oddalić. Jeżeli chodzi o zarzuty trzeci i czwarty, dotyczące odpowiednio nadużycia władzy i oczywistego błędu w ocenie, Sąd uważa, że należy rozpatrzyć je łącznie, ponieważ są one ściśle ze sobą związane. W przedmiocie zarzutów trzeciego i czwartego, dotyczących odpowiednio nadużycia władzy i oczywistego błędu w ocenie Argumenty uczestników Skarżąca utrzymuje, że Komisja nadużyła swej kompetencji wykonawczej przyznanej przez Radę zgodnie z rozporządzeniem WOR w ten sposób, że pod pretekstem zaostrzenia kryteriów jakościowych dla skupu interwencyjnego kukurydzy zmieniła samą istotę systemu skupu interwencyjnego tego zboża. Skarżąca poddaje w wątpliwość, jakoby realizacja celu standaryzacji miała się odbywać poprzez przyjęcie kryterium minimalnego ciężaru właściwego. Przyjęcie tego nowego parametru jakościowego dla kukurydzy jest w sposób oczywisty nieodpowiednie do realizacji celu standaryzacji, ponieważ nadal nie stanowi ono kryterium kwalifikacji do skupu interwencyjnego dla sorgo. Zakładając, że wprowadzenie warunku ciężaru właściwego było konieczne w celu harmonizacji, i ponieważ cel ten pozostawia szeroki zakres uznania, sytuacja Węgier jak i innych państw członkowskich powinna była skłonić Komisję do ustalenia kryterium ciężaru właściwego na niższym poziomie i do szerszego zastosowania redukcji niż przyjęte ostatecznie dwa punkty. Skarżąca twierdzi, że zaskarżone przepisy nie mają na celu doprowadzenia do standaryzacji, lecz wyłączenie ze skupu interwencyjnego istotnej części produkcji kukurydzy na Węgrzech i w Europie środkowej z powodu problemów w zarządzaniu zapasami. Potwierdza to fakt, że blisko połowa odmian nazywanych „koński ząb” uprawianych przez producentów węgierskich nie spełnia kryterium ciężaru właściwego ustalonego przez Komisję. Skarżąca odwołuje się w tym względzie do słów komisarz M. Fischer Boel, wygłoszonych w dniu 11 maja 2006 r. w Budapeszcie, w których podkreśliła ona, że sektor zbóż stanął przed poważnym problemem wzrostu zapasów, który był jedynie w części spowodowany bogatymi zbiorami dwóch wcześniejszych lat, ponieważ wynikał on w rzeczywistości z zakłóceń rynku wewnętrznego, a mianowicie trudności w wywozie nadwyżki zapasów z regionów, w których cena jest niższa od ceny interwencyjnej, do regionów, gdzie ceny są wyższe. W trakcie tej konferencji Komisja wyraziła życzenie znalezienia długoterminowego rozwiązania tego nowego problemu. Ponadto skarżąca utrzymuje, że jeżeli faktycznie zamierzonym celem była transformacja systemu skupu interwencyjnego, zaostrzając kryteria jakościowe określone w rozporządzeniu nr 824/2000, Komisja przekroczyła swe kompetencje wykonawcze i naruszyła kompetencję Rady, która była uprawniona do zmiany rozporządzenia WOR. Skarżąca utrzymuje, że Komisja popełniła oczywisty błąd w ocenie, nie uwzględniając przy ustaleniu ciężaru właściwego kukurydzy na tak wysokim poziomie głównego wykorzystania kukurydzy jako paszy, jak również przeciętnej jakości zbóż zebranych we Wspólnocie, o czym mowa w motywie 1 rozporządzenia nr 824/2000. Skarżąca uważa, że wykorzystanie kukurydzy w żywieniu ludzi lub zwierząt wpływa w szerokim zakresie na poziom kryteriów, które określają przeciętną jakość tego zboża, wobec czego wyższy poziom kryteriów jest uzasadniony, jeżeli kukurydza jest przeznaczona do żywienia ludzi. Skarżąca podnosi, że we Wspólnocie kukurydza jest przeznaczona głównie do żywienia zwierząt i że do czasu wejścia w życie rozporządzenia kryterium ciężaru właściwego nie było stosowane do tego zboża. Wartości standardowe przyjęte w Stanach Zjednoczonych i Kanadzie są uzasadnione, gdyż w przeciwieństwie do Europy kukurydza północnoamerykańska jest przeznaczona do żywienia ludzi. Przyjęte przez Komisję kryterium ciężaru właściwego wynoszące 71 kg/hl odpowiada zgodnie z tymi standardami kukurydzy wyższej jakości przeznaczonej do żywienia ludzi, podczas gdy w krajach tych kukurydza wykorzystywana na pasze odpowiada jakości niższej niż wykorzystywana do żywienia ludzi i ma ciężar właściwy wynoszący 64,8 kg/hl w Kanadzie i 67,2 kg/hl w Stanach Zjednoczonych. Skarżąca uważa zatem, że poziom ciężaru właściwego ustalony przez Komisję na 71 kg/hl jest nieuzasadniony w odniesieniu do kukurydzy przeznaczonej głównie do żywienia zwierząt i powinien był zostać ustalony na poziomie średniej jakości kukurydzy wykorzystywanej do tego celu i wynosić około 64,8–67,2 kg/hl, o ile nie mniej. W końcu skarżąca podnosi, że ciężary właściwe przyjęte przez Komisję dla innych rodzajów zbóż są tej samej wielkości co wartości amerykańskie. Komisja kwestionuje, jakoby pod pretekstem zaostrzenia kryteriów jakościowych kukurydzy zamierzała zmienić w zasadniczy sposób system skupu interwencyjnego. Uważa ona, że skarżąca nie dostarcza żadnych dowodów na poparcie tej tezy, która opiera się wyłącznie na mowie wygłoszonej przez komisarz M. Fischer Boel w maju 2006 r. Komisja utrzymuje, że komisarz faktycznie wspomniała tam o konieczności wprowadzenia rozwiązań długoterminowych w celu uregulowania nowego problemu dotyczącego systemu skupu interwencyjnego, mając na myśli propozycję rozporządzenia zmieniającego wspólną organizację rynku zbóż uregulowaną w rozporządzeniu WOR w celu usunięcia kukurydzy z systemu skupu interwencyjnego. Komisja wskazuje w tym względzie, że przyjęła propozycję rozporządzenia w takim rozumieniu w dniu 15 grudnia 2006 r. Przyznając wprawdzie, że wprowadzenie zaskarżonych przepisów jest związane z problemem wzrostu zapasów interwencyjnych wynikających w szczególności z wyjątkowych lat gospodarczych 2004/2005 i 2005/2006, Komisja podnosi, że z motywów rozporządzenia wynika, że zamierzonym celem jest zapewnienie, aby aktualne zapasy interwencyjne były złożone ze zbóż dobrej jakości, pozwalającej na ich przechowanie i zagwarantowanie późniejszego wykorzystania. Kwestionuje ona, jakoby rozporządzenie odpowiadało jedynie zwykłej trosce o standaryzację, bowiem nie przyjęto kryterium ciężaru właściwego dla sorgo, gdyż agencje interwencyjne nie mają do czynienia z problemem długoterminowego składowania tego zboża. Komisja kwestionuje również, jakoby popełniła oczywisty błąd w ocenie, zaostrzając kryteria jakościowe dla kukurydzy. Komisja podnosi, że brak kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy uzasadniało do tej pory brzmienie motywu 1 rozporządzenia nr 824/2000, który odnosi się do kryteriów jakości „odpowiadającej w jak największym stopniu przeciętnej jakości” zbóż zbieranych we Wspólnocie. Niemniej uznała ona za konieczne, jak miało to miejsce w przypadku innych zbóż kwalifikujących się do skupu interwencyjnego, by podnieść jakość kukurydzy oferowanej do skupu interwencyjnego w celu uniknięcia zbyt szybkiego pogorszenia stanu zapasów i zapewnienia, aby miała ona później jakość „nadającą się do sprzedaży”. Komisja uważa zatem, że aktualne zmiany podyktowane są celem realizowanym przez rozporządzenie i że nie jest ona związana motywem 1 rozporządzenia nr 824/2000. Komisja twierdzi, że wybór minimalnego ciężaru właściwego wynoszącego 71 kg/hl odpowiada standardowi amerykańskiemu i pozwala większej części produkcji europejskiej na spełnienie tego kryterium, biorąc pod uwagę warunki klimatyczne w roku gospodarczym 2006/2007. Komisja podkreśla, że skarżąca nie wykazuje, iż kukurydza amerykańska wyższej jakości przeznaczona jest wyłącznie do żywienia ludzi. Podnosi ona, że kukurydza przeznaczona do żywienia ludzi złożona jest z odmian bardzo szczególnych, które nie są objęte zaskarżonymi przepisami (kukurydza „flint”, kukurydza słodka). Poza tym sytuacja amerykańska i europejska nie są porównywalne, ponieważ składowanie w Stanach Zjednoczonych jest krótkoterminowe, a sprzedaż kukurydzy następuje co do zasady bezzwłocznie. Ocena Sądu W pierwszej kolejności skarżąca utrzymuje zasadniczo, że ciężar właściwy nie jest kryterium jakościowym co najmniej wtedy, gdy tak jak we Wspólnocie kukurydza jest głównie przeznaczona do żywienia zwierząt. W drugiej kolejności podnosi ona, że w każdym razie w zaskarżonych przepisach ustalono minimalny ciężar właściwy na poziomie zbyt wysokim. Zgodnie z pierwszym wyjaśnieniem przytoczonym mimochodem przez Komisję ciężar właściwy stanowi istotne kryterium dla kukurydzy ze względu na to, że istnieje związek między zawartością wody a ciężarem właściwym kukurydzy. Argumentację tę należy z góry odrzucić. Z jednej strony bowiem nie tylko uzasadnienie to nie ma żadnego oparcia w tekście rozporządzenia, lecz co więcej, Komisja wyraźnie stwierdziła, że zaostrzenie kryteriów dotyczących wilgotności, jak również odsetka ziaren połamanych i przegrzanych miało na celu uniknięcie zbyt szybkiego pogorszenia stanu ziaren kukurydzy, podczas gdy kryterium ciężaru właściwego dotyczyło właściwości fizycznej kukurydzy. Z drugiej strony Komisja nie może uzasadniać znaczenia kryterium ciężaru właściwego, powołując się na możliwy pośredni wpływ ciężaru właściwego na poziom wilgotności, ponieważ rozporządzenie przewiduje już kryterium ustalające bezpośrednio i w sposób wyraźny maksymalną wilgotność dla dopuszczenia kukurydzy do skupu interwencyjnego. Bardziej zasadniczo Komisja uważa, że ciężar właściwy ma wpływ na jakość ziarna i że przyjęty poziom jest odpowiedni. Wyjaśnia ona, że trzy wcześniejsze kryteria (wilgotność, odsetek ziaren połamanych i odsetek ziaren przegrzanych) umożliwiają uniknięcie zbyt szybkiego pogorszenia stanu, kryterium ciężaru właściwego pozwala natomiast na zapewnienie właściwości fizycznej kukurydzy. Należy zauważyć, że motyw 2 rozporządzenia stanowi, że nie należy obejmować skupem interwencyjnym oferowanego zboża, którego jakość nie pozwala na odpowiednie wykorzystanie lub składowanie go, i że w tym celu trzeba uwzględnić nową sytuację związaną w szczególności ze składowaniem długoterminowym i jego wpływem na jakość produktów. Motyw 3 stanowi następnie: „Okazuje się zatem niezbędne, w celu zmniejszenia stopnia podatności produktów interwencyjnych na zniszczenie oraz ze względu na ich przyszłe wykorzystanie, przeprowadzić wzmocnienie kryteriów jakości kukurydzy określonych w załączniku I do rozporządzenia (WE) nr 824/2000. W tym celu należy zmniejszyć maksymalną wilgotność oraz maksymalny odsetek ziaren połamanych i ziaren przegrzanych podczas suszenia. […] Ponadto w trosce o zachowanie spójności z innymi rodzajami zbóż kwalifikującymi się do objęcia systemem skupu interwencyjnego należy wprowadzić nowe kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy”. Tym samym należy wprawdzie stwierdzić, że formalnie wprowadzenie nowego kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy znajduje się w tym samym motywie co środki wprowadzone do realizacji celu ogólnego składowania zbóż, o którym mowa w motywie 2, niemniej z brzmienia motywu 3 wynika, że wprowadzenie tego kryterium nie jest wyraźnie uzasadnione koniecznością ochrony produktów ze skupu interwencyjnego przed pogorszeniem stanu w celu przyszłego wykorzystania — odnosi się to jedynie do zaostrzenia kryteriów jakościowych takich jak maksymalny poziom wilgotności i maksymalny odsetek ziaren połamanych i przegrzanych podczas suszenia — lecz wynika ze szczególnego powodu, jakim jest konieczność zapewnienia spójności z systemami znajdującymi zastosowanie do innych rodzajów zbóż kwalifikujących się do objęcia systemem skupu interwencyjnego. Należy zatem stwierdzić, że rozporządzenie nie wyjaśnia w sposób jasny i wyraźny, że wprowadzenie kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy obok konieczności zapewnienia spójności z systemami znajdującymi zastosowanie do innych rodzajów zbóż ma na celu również zaostrzenie kryteriów jakości kukurydzy. W rozporządzeniu nie ma mowy o tym, że ciężar właściwy stanowi kryterium jakości kukurydzy, ani też a fortiori o tym, dlaczego czynnik ten należy uważać za istotny dla oceny jakości kukurydzy. W konsekwencji wyjaśnienia udzielone przez Komisję w toku postępowania, że ciężar właściwy stanowi istotne kryterium jakościowe, nie odpowiadają powodowi wprowadzenia tego kryterium tak jak wynika on ściśle z brzmienia rozporządzenia. Zakładając niemniej, że wyjaśnienia te, choć różnią się zasadniczo od powodów przedstawionych w rozporządzeniu, można uznać za uzupełniające, a nie za sprzeczne z tymi powodami, Sąd zbada, czy Komisja nie popełniła oczywistego błędu w ocenie, uznając, że ciężar właściwy faktycznie stanowi kryterium jakościowe istotne dla kukurydzy, czemu zaprzecza skarżąca. W tym względzie na poparcie swojego zarzutu skarżąca przytacza dwie ekspertyzy [załącznik A 3 c) i załącznik A 10], zgodnie z którymi ciężar właściwy kukurydzy nie ma wpływu na wartość odżywczą produktu żywieniowego dla zwierząt lub ludzi. W odpowiedzi na te odpowiednio udokumentowane argumenty Komisja ograniczyła się do ponownego stwierdzenia, że ciężar właściwy ma wpływ na jakość ziarna kukurydzy. Z wyjątkiem jednego miejsca w odpowiedzi na skargę nie wskazała ona, dlaczego kryterium to ma być istotne dla oceny właściwości fizycznej kukurydzy, ani nie dostarczyła żadnej ekspertyzy lub dokumentu dla uzasadnienia tego twierdzenia. Również podczas rozprawy, pomimo wielokrotnych zapytań Sądu, Komisja nie była w stanie udzielić wyjaśnień w tej kwestii. Jeżeli chodzi o tę jedyną wskazówkę zawartą w odpowiedzi na skargę (pkt 90), mającą wyjaśnić, dlaczego ciężar właściwy ma być istotny dla oceny jakości kukurydzy, należy stwierdzić, że zgodnie z nią ciężar właściwy ma wpływ na wartość odżywczą kukurydzy. Jak podnosi skarżąca, należy jednak uznać, że stwierdzeniu temu zaprzecza jedyna ekspertyza dostarczona przez samą Komisję w tym względzie. Zgodnie bowiem z jednoznacznym brzmieniem dokumentu zawartego w załączniku B 20 do odpowiedzi na skargę, zatytułowanego „Guide pratique — Stockage et conservation des grains à la ferme — Principes généraux” (Przewodnik praktyczny — Składowanie i przechowanie ziarna w gospodarstwie — Zasady ogólne), „brak jest jakiejkolwiek zależności między wartością odżywczą w żywieniu zwierząt i ludzi a ciężarem właściwym ziarna”. Dokument ten wyjaśnia ponadto, że znajomość ciężaru właściwego danej partii kukurydzy była niezbędna aż do połowy XX wieku, ponieważ wtedy zbożem handlowano na podstawie objętości i należało mierzyć jego ciężar właściwy, aby dokładnie określić dostarczoną masę. Ciężar właściwy nie jest dziś potrzebny, ponieważ wagi pomostowe są ogólnie dostępne. Zapytana przez Sąd podczas rozprawy o tę oczywistą sprzeczność między jej twierdzeniami a dowodami na ich poparcie, Komisja ograniczyła się do wskazania, że w tym samym dokumencie nieco wcześniej jest mowa o tym, że ciężar właściwy odzwierciedla określoną właściwość fizyczną. Takie wskazanie nie dotyczy jednak kwestii związku między ciężarem właściwym a wartością odżywczą kukurydzy, gdyż z uważnej lektury tego dokumentu wynika, że ciężar właściwy jest wprawdzie jeszcze stosowany, ale tylko „w transakcjach handlowych zbożami słomiastymi” i w zakresie, w jakim „odzwierciedla co najwyżej określoną właściwość fizyczną ziarna”. Komisja nie potrafiła więc wyjaśnić stwierdzonej sprzeczności, wobec czego jej twierdzenie, jakoby ciężar właściwy odzwierciedlał wartość odżywczą kukurydzy, nie tylko nie jest poparte żadnym dowodem, lecz ponadto w świetle dowodów dostępnych Sądowi w niniejszym postępowaniu stanowi oczywisty błąd w ocenie. W tych warunkach i uwzględniając, że zadaniem Sądu nie jest zastępowanie stron w przeprowadzaniu dowodu, Sąd może jedynie stwierdzić, że rozporządzenie zostało oparte na oczywistym błędzie w ocenie. Argumenty podniesione przez Komisję podczas rozprawy oparte na trzech wyciągach z publikacji zawartych w załącznikach A 3 b), A 3 d) i A 11 nie mogą zakwestionować tego wniosku. Jeżeli chodzi o dokument Organizacji ds. Wyżywienia i Rolnictwa Narodów Zjednoczonych zatytułowany „L’après-récolte des grains — organisation et techniques” (Po żniwach — organizacja i technologia) [załącznik A 3 b) do skargi], wystarczy stwierdzić, że w ogóle nie porusza on kwestii ciężaru właściwego kukurydzy. Jeżeli chodzi o studium sporządzone przez uniwersytet w Minnesocie, zatytułowane „Drying, Handling, and Storing Wet, Immature, and Frost-Damaged Corn” (Suszenie, traktowanie i składowanie kukurydzy wilgotnej, niedojrzałej i uszkodzonej przez mróz) [załącznik A 3 d) do skargi], chociaż — jak podkreśliła Komisja — wskazano w nim, że ziarno niskiej jakości przechowuje się gorzej niż ziarno wyższej jakości, nie wykazano jednak żadnego związku między jakością ziarna a jego ciężarem właściwym, o którym zresztą nawet nie wspomina się w tym dokumencie. Jeżeli chodzi o dokument kanadyjskiej komisji ds. zbóż zawarty w załączniku A 11, należy stwierdzić, że jest to wydruk strony internetowej zatytułowanej „Table de conversion du poids spécifique” (Tabela przeliczeniowa ciężaru właściwego), gromadzącej linki o stronach przeliczeniowych anglosaskich i europejskich jednostek miary ciężaru właściwego różnych zbóż i że w konsekwencji jest całkowicie bez znaczenia w niniejszej sprawie. W końcu w odpowiedzi na pytania Sądu Komisja odniosła się do ekspertyzy, co do której przyznała, że nie figuruje w aktach, lecz która była załączona do jej drugiego pisma złożonego w ramach postępowania w przedmiocie środków tymczasowych. Ponieważ dokument ten nie figuruje w aktach niniejszego postępowania, Sąd nie może zatem oceniać jego znaczenia. Ponadto należy stwierdzić, że Komisja nie wniosła w sposób wyraźny o włączenie tego dokumentu do akt sprawy. Nawet zakładając, że odpowiedź Komisji należałoby interpretować jako taki wniosek, należy przypomnieć, że zgodnie z art. 46 regulaminu uzasadnienie faktyczne i prawne oraz wskazanie środków dowodowych powinno być zawarte co do zasady w odpowiedzi na skargę. Zgodnie z art. 48 § ust. 1 regulaminu strony mogą jeszcze wskazać nowe dowody na poparcie swojej argumentacji w replice i w duplice, pod warunkiem że uzasadnią opóźnienie w ich wskazaniu, gdyż w przeciwnym razie podlegają one odrzuceniu (wyroki Sądu z dnia 28 września 1993 r. w sprawie T-84/92 Nielsen i Møller przeciwko KES, Rec. str. II-949 , pkt 39; z dnia 14 lipca 1994 r. w sprawie T-66/92 Herlitz przeciwko Komisji, Rec. str. II-531 , pkt 41 i z dnia 6 marca 2001 r. w sprawie T-100/00 Campoli przeciwko Komisji, RecFP str. I-A-71 i II-347 , pkt 19). Ponadto należy zaznaczyć, że znaczenie ciężaru właściwego jako kryterium jakości kukurydzy stanowiło główną kwestię podnoszoną przez skarżącą od chwili wniesienia skargi i że została ona podniesiona przez skarżącą i inne państwa członkowskie już w trakcie opracowywania projektu rozporządzenia. W konsekwencji z powodu braku uzasadnienia dla opóźnienia we wskazaniu tego dowodu byłby on w każdym razie niedopuszczalny. Z całości powyższego wynika, że należy stwierdzić nieważność przepisów rozporządzenia dotyczących kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy, tak jak o to wniosła skarżąca. Poza tym należy stwierdzić, że propozycja rozporządzenia z dnia 15 grudnia 2006 r. zmierzającego do usunięcia kukurydzy z systemu skupu interwencyjnego od roku gospodarczego 2007/2008 wymienia jako kryteria jakościowe zaostrzone rozporządzeniem jedynie wilgotność oraz odsetek ziaren połamanych i przegrzanych, nawet nie wspominając kryterium ciężaru właściwego. W tych okolicznościach nie ma potrzeby analizowania, czy dowody wskazane przez skarżącą pozwalają na wykazanie nadużycia władzy przez Komisję, ani też pozostałych zarzutów dotyczących naruszenia obowiązku uzasadnienia i naruszenia regulaminu Komitetu Zarządzającego ds. Zbóż. W przedmiocie kosztów Zgodnie z art. 87 § 2 regulaminu kosztami zostaje obciążona, na żądanie strony przeciwnej, strona przegrywająca sprawę. Ponieważ Komisja przegrała sprawę, zgodnie z żądaniem skarżącej należy obciążyć ją kosztami postępowania, w tym kosztami postępowania w przedmiocie środków tymczasowych. Z powyższych względów SĄD (trzecia izba w składzie powiększonym) orzeka, co następuje: 1) Stwierdza się nieważność następujących przepisów rozporządzenia Komisji (WE) nr 1572/2006 z dnia 18 października 2006 r. zmieniającego rozporządzenie (WE) nr 824/2000 ustanawiające procedury przejęcia zbóż przez agencje interwencyjne oraz metody analizy do oznaczania jakości zbóż odnoszących się do kryterium ciężaru właściwego dla kukurydzy: — w art. 1 pkt 1 słów „a w przypadku kukurydzy są to metody tradycyjnie stosowane”; — w art. 1 pkt 3 lit. b) słów „73 kg/hl dla kukurydzy”; — w rubryce „E. Minimalny ciężar właściwy (kg/hl)” punktu 1 załącznika wartości „71” odnoszącej się do kukurydzy; — w tabeli III punktu 2 załącznika wartości redukcji ceny interwencyjnej odnoszącej się do kukurydzy. 2) Komisja pokrywa własne koszty oraz koszty poniesione przez skarżącą, w tym koszty postępowania w przedmiocie środków tymczasowych. Jaeger Tiili Azizi Cremona Czúcz Wyrok ogłoszono na posiedzeniu jawnym w Luksemburgu w dniu 15 listopada 2007 r. Sekretarz E. Coulon Prezes M. Jaeger ( *1 ) Język postępowania: węgierski.

62007TJ0242

lt

Ieškinys dėl 2007 m. kovo 29 d. VRDT pirmosios apeliacinės tarybos sprendimo (byla R 893/2005‑1), susijusio su registracijos pripažinimo negaliojančia procedūra tarp CISQ Federazione Certificazione Italiana Sistemi di Qualità Aziendali , vėliau – IQNet Association – The International Certification Network , ir D. Weiler. Bylos duomenys Įregistruotas Bendrijos prekių ženklas, dėl kurio pateiktas prašymas pripažinti jo registraciją negaliojančia: žodinis prekių ženklas Q2WEB 9, 35, 38 ir 42 klasių prekėms (Bendrijos prekių ženklas Nr. 2418150) Bendrijos prekių ženklo savininkas: Dieter Weiler Šalis, prašanti pripažinti Bendrijos prekių ženklo registraciją negaliojančia: CISQ Federazione Certificazione Italiana Sistemi di Qualità Aziendali Šalies, prašančios pripažinti registraciją negaliojančia, teisės į prekių ženklus: žodinis prekių ženklas QWEB 42 klasės prekėms ir paslaugoms (Bendrijos prekių ženklas Nr. 1772078), vaizdinis prekių ženklas QWEB 35, 38 ir 42 klasių paslaugoms (Bendrijos prekių ženklas Nr. 1871201) ir žodinis prekių ženklas QWEBMARK 35, 38 ir 42 klasių paslaugoms (Bendrijos prekių ženklas Nr. 1771963) Anuliavimo skyriaus sprendimas: panaikinti nagrinėjamo prekių ženklo registraciją Apeliacinės tarybos sprendimas: atmesti apeliaciją Rezoliucinė dalis 1. Atmesti ieškinį. 2. Priteisti iš Dieter Weiler bylinėjimosi išlaidas.

61994CJ0028

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij verzoekschrift, neergelegd ter griffie van het Hof op 26 januari 1994, heeft het Koninkrijk der Nederlanden krachtens artikel 173, eerste alinea, EG-Verdrag verzocht om gedeeltelijke nietigverklaring van beschikking 93/659/EG van de Commissie van 25 november 1993 betreffende de goedkeuring van de rekeningen die de lidstaten voor het begrotingsjaar 1990 hebben ingediend in verband met de door het Europees Oriëntatie- en Garantiefonds voor de Landbouw (EOGFL), afdeling Garantie, gefinancierde uitgaven (PB L 301, blz. 13; hierna: "bestreden beschikking"), voor zover daarbij een forfaitaire correctie is toegepast ten bedrage van 82 656 019 HFL betreffende kosten voor de aankoop van sedert 28 februari 1985 in Nederland in interventie genomen boter. De communautaire regeling De communautaire regeling inzake door interventiebureaus aangekochte boter Verordening nr. 985/68 2 In artikel 1 van verordening (EEG) nr. 985/68 van de Raad van 15 juli 1968 houdende vaststelling van de algemene voorschriften betreffende de interventiemaatregelen op de markt voor boter en room (PB L 169, blz. 1), worden de voorwaarden vermeld waaraan boter moet voldoen om door interventiebureaus te kunnen worden aangekocht. 3 Ingevolge artikel 1, lid 3, sub a-aa, van verordening nr. 985/68, zoals ingevoegd bij verordening (EEG) nr. 2714/72 van de Raad van 19 december 1972 (PB L 291, blz. 15), moet door interventiebureaus aangekochte boter een minimumgehalte aan botervet van 82 gewichtspercenten hebben, maximaal 16 gewichtspercenten water bevatten en vervaardigd zijn uit zure room. Volgens artikel 1, lid 3, sub a-bb, van deze verordening komt uit zoete room vervaardigde boter in aanmerking voor interventie, wanneer zij een minimumgehalte aan botervet van 80 gewichtspercenten heeft, maximaal 16 gewichtspercenten water bevat en maximaal 2 gewichtspercenten zout bevat. Verordening nr. 685/69 4 Overeenkomstig artikel 2 van verordening (EEG) nr. 685/69 van de Commissie van 14 april 1969 betreffende de uitvoeringsbepalingen van de interventiemaatregelen op de markt voor boter en room (PB L 90, blz. 12), kopen de interventiebureaus de hun aangeboden boter slechts, indien een kwaliteitscontrole heeft plaatsgevonden met een monster dat van de boter is genomen, en de boter voldoet aan de in artikel 3 bedoelde eisen van houdbaarheid, de in artikel 4 bedoelde eisen ten aanzien van de ouderdom en de in artikel 5 bedoelde eisen ten aanzien van de hoeveelheid en de verpakking. 5 Inzonderheid bepaalt artikel 3, sub a en b, van verordening nr. 685/69, dat boter uit gepasteuriseerde zure room dient te zijn vervaardigd in zuivelfabrieken die over een passende technische installatie beschikken, en onder omstandigheden die de vervaardiging van goed houdbare boter mogelijk maken. Verordening nr. 1897/87 6 Na de wijziging bij artikel 1 van verordening (EEG) nr. 1897/87 van de Raad van 2 juli 1987 houdende wijziging en afwijking van verordening nr. 985/68 (PB L 182, blz. 35), bepaalt artikel 1, lid 3, sub a, van verordening nr. 985/68, dat de door de interventiebureaus aangekochte boter ook uit zoete room mag zijn vervaardigd, wanneer zij een minimumgehalte aan botervet van 82 gewichtspercenten heeft en maximaal 16 gewichtspercenten water bevat. Blijkens deze verordening geldt voor uit zoete room bereide boter dus niet meer de voorwaarde van verordening nr. 2714/72, dat zij maximaal 2 gewichtspercenten zout bevat. Verordening nr. 2687/87 7 Bij artikel 1 van verordening (EEG) nr. 2687/87 van de Commissie van 4 september 1987 tot wijziging van verordening nr. 685/69 (PB L 254, blz. 14), is het vereiste van artikel 3, sub a, van verordening nr. 685/69, dat de boter uit gepasteuriseerde zure room is vervaardigd, geschrapt en zijn de desbetreffende woorden vervangen door "uit gepasteuriseerde room". De communautaire regeling inzake het EOGFL Verordening nr. 729/70 8 Op grond van de artikelen 1, lid 2, sub b, en 3, lid 1, van verordening (EEG) nr. 729/70 van de Raad van 21 april 1970 betreffende de financiering van het gemeenschappelijk landbouwbeleid (PB L 94, blz. 13), financiert de afdeling Garantie van het Europees Oriëntatie- en Garantiefonds voor de Landbouw (hierna: "EOGFL") de interventies ter regulering van de landbouwmarkten, mits daartoe volgens de communautaire voorschriften in het kader van de gemeenschappelijke ordening der landbouwmarkten wordt overgegaan. 9 Artikel 8, lid 1, van deze verordening verplicht de lidstaten, zich ervan te vergewissen dat de door het EOGFL gefinancierde maatregelen daadwerkelijk en op regelmatige wijze werden uitgevoerd, onregelmatigheden te voorkomen en te vervolgen en de ingevolge onregelmatigheden of nalatigheden verloren gegane bedragen terug te vorderen. Overeenkomstig artikel 8, lid 2, draagt de Gemeenschap niet de financiële gevolgen van de onregelmatigheden of nalatigheden die aan de overheidsdiensten of organen van de lidstaten te wijten zijn. 10 Artikel 9, lid 1, van verordening nr. 729/70 bepaalt, dat de lidstaten aan de Commissie alle inlichtingen verstrekken die nodig zijn voor de goede werking van het EOGFL, en alle maatregelen nemen die kunnen dienen ter vergemakkelijking van de controles - verificaties ter plaatse daaronder begrepen - die de Commissie doelmatig acht in het kader van het beheer van de communautaire financiering. Verordening nr. 283/72 11 Artikel 2, lid 1, van verordening (EEG) nr. 283/72 van de Raad van 7 februari 1972 betreffende onregelmatigheden in het kader van de financiering van het gemeenschappelijk landbouwbeleid en terugvordering van bedragen die in dat kader onverschuldigd zijn betaald, alsmede de organisatie van een informatiesysteem op dit gebied (PB L 36, blz. 1), luidt: "De lidstaten doen de Commissie binnen drie maanden na de inwerkingtreding van deze verordening mededeling van: - de wettelijke en bestuursrechtelijke bepalingen betreffende de toepassing van de in artikel 8, lid 1, van verordening (EEG) nr. 729/70 voorgeschreven maatregelen; - de lijst van diensten en instellingen belast met de uitvoering van deze maatregelen alsook van de voornaamste bepalingen die betrekking hebben op de taakomschrijving en de werking van deze diensten en instellingen en op de procedures die zij moeten toepassen." 12 Artikel 3, eerste alinea, van deze verordening bepaalt, dat de lidstaten in de maand die volgt op het einde van elk kwartaal, de Commissie een lijst toezenden met de onregelmatigheden ten aanzien waarvan een eerste administratief of gerechtelijk proces-verbaal is opgemaakt. 13 Overeenkomstig artikel 4 van deze verordening stelt elke lidstaat de andere belanghebbende lidstaten en de Commissie onverwijld in kennis van de onregelmatigheden waarvan te vrezen valt dat deze zeer spoedig gevolgen buiten zijn grondgebied zullen hebben, alsmede van die waaruit het gebruik van een nieuwe frauduleuze praktijk blijkt. 14 Volgens artikel 5, lid 1, van verordening nr. 283/72 stellen de lidstaten de Commissie op de hoogte van de gerechtelijke en administratieve procedures die zijn ingeleid met het oog op de terugvordering van de onverschuldigd betaalde bedragen, en verstrekken zij haar alle dienstige gegevens daaromtrent. Het geding 15 Aan het einde van de jaren zeventig ontwikkelde de Stichting Nederlands Instituut Zuivel Onderzoek een nieuwe methode voor de bereiding van boter, het zogenoemde NIZO-procédé. Volgens de Nederlandse regering is deze methode voornamelijk ontwikkeld met het oog op een technisch betere procesbewaking van de boterbereiding, het voorkomen van organoleptische afwijkingen en de verbetering van de houdbaarheid van boter. 16 Volgens deze methode wordt de boter bereid uit zoete room. De tijdens de bereiding ontstane karnemelk is zoet, daar de aanzuring in een later stadium bij de vorming van boterkorrels plaatsvindt. 17 Blijkens de processtukken zijn bij het toezicht op de interventie in Nederland drie instanties betrokken. 18 Het Voedselvoorzienings in- en verkoopbureau (hierna: "VIB") is het ter zake van interventie bevoegde bureau in de zin van artikel 6, lid 1, van verordening (EEG) nr. 804/68 van de Raad van 27 juni 1968 houdende een gemeenschappelijke ordening der markten in de sector melk en zuivelproducten (PB L 148, blz. 13). Het deelt de boterproducenten mee tegen welke prijs en onder welke voorwaarden boter voor interventie kan worden aangeboden, is verantwoordelijk voor de aankoop en de opslag van deze boter en verricht de desbetreffende controles, waarbij in het bijzonder wordt nagegaan, of op de verpakking van de boter de specifiek voor de interventie voorgeschreven vermeldingen voorkomen. 19 Het Centraal Orgaan Zuivelcontrole (hierna: "COZ"), een privaatrechtelijke instelling, oefent in opdracht van het VIB controle uit op de communautaire eisen inzake samenstelling en kwaliteit van de ter interventie aangeboden boter. Het verricht de voor de interventie vereiste controles, controles ter plaatse daaronder begrepen, bemonstert de boter rechtstreeks op het productiebedrijf en maakt een analyse van de monsters. 20 De Algemene Inspectiedienst van het Ministerie van Landbouw, Natuurbeheer en Visserij (hierna: "AID") ten slotte is de algemeen voor de interventie-controles bevoegde instantie van het ministerie. De AID moet nagaan, of het COZ zijn controletaak naar behoren vervult, onder meer wat betreft de in de zuivelfabrieken gehanteerde productiemethoden, en moet controle verrichten op de erkenningen van bedrijven die interventieboter produceren overeenkomstig de communautaire regeling. 21 In een in april 1989 aangeboden rapport verklaarde Dankert, voorzitter van de begrotingscommissie van het Europees Parlement, dat de tussen 1982 en 1987 in Nederland aan de interventiebureaus aangeboden boter niet aan de voor interventie gestelde voorwaarden voldeed, daar die boter volgens het NIZO-procédé was bereid. 22 Na een onderzoek dat de Commissie in november 1989 overeenkomstig artikel 9 van verordening nr. 729/70 heeft verricht, is gebleken dat nagenoeg alle hoeveelheden boter die gedurende deze periode ter interventie zijn aangeboden of in particuliere opslag zijn genomen, niet aan de door de communautaire regeling gestelde voorwaarden voldeden. Volgens het syntheseverslag van 1 oktober 1993 was bij onderzoek van de in het bezit van de diensten van de Commissie zijnde documenten gebleken, dat de gedurende deze periode aangekochte interventieboter volgens het NIZO-procédé of volgens de zogenoemde "half om half"-methode was bereid, en dat de Nederlandse autoriteiten, hoewel deze feiten hun bekend waren, de betrokken bedrijven niet om terugbetaling hadden verzocht en de Commissie nooit in kennis hadden gesteld, ofschoon zij daartoe ingevolge verordening nr. 283/72 verplicht waren. 23 De Commissie heeft dus geconcludeerd, dat de Nederlandse autoriteiten ernstig waren tekortgeschoten in hun controleverplichtingen krachtens artikel 8 van verordening nr. 729/70. Bij de bestreden beschikking heeft zij derhalve de afrekening van het Koninkrijk der Nederlanden gecorrigeerd met een bedrag van 82 656 019 HFL. 24 Volgens het syntheseverslag waren de ernst van de tekortkomingen en de duur van de periode waarin de onregelmatigheden plaatsvonden, voor de Commissie aanleiding om een forfaitaire correctie van 10 % toe te passen op de voor het begrotingsjaar 1987 bij het EOGFL gedeclareerde uitgaven voor boter die in Nederland in openbare interventie was genomen tussen 28 februari 1985 en 1 juli 1987, het tijdstip waarop volgens het NIZO-procédé bereide boter in interventie mocht worden genomen. 25 De Nederlandse regering voert tegen de bestreden beschikking drie middelen aan. Het eerste middel 26 Met haar eerste middel stelt de Nederlandse regering schending van artikel 8, lid 2, van verordening nr. 729/70, alsmede van de artikelen 3 en 5 van verordening nr. 283/72. Schending van artikel 8, lid 2, van verordening nr. 729/70 Bewijslast 27 Wat de schending van artikel 8, lid 2, van verordening nr. 729/70 betreft, betoogt de Nederlandse regering, dat zij alle verplichtingen is nagekomen op het gebied van de controles die moeten worden verricht om de naleving van de bepalingen van de verordeningen nrs. 985/68 en 685/69 te verzekeren, en alles heeft gedaan wat redelijkerwijs van een lidstaat kan worden verlangd. Zij heeft voldaan aan de krachtens artikel 8, lid 1, van verordening nr. 729/70 op haar rustende verplichtingen, en het verwijt van de Commissie dat zij haar verplichtingen niet is nagekomen, mist elke grond. 28 De Nederlandse regering voert aan, dat zij de Commissie al in het stadium van de ontwikkeling van het NIZO-procédé op de hoogte heeft gesteld, dat met toepassing van de communautaire regeling niet kon worden vastgesteld, welke methode van boterbereiding door de producent was gehanteerd. De door artikel 2, lid 1, van verordening nr. 685/69 vereiste bemonstering van het eindproduct en de overige door de communautaire regeling voorgeschreven controles voor de aankoop in interventie konden namelijk niet waarborgen, dat de boter niet volgens het NIZO-procédé uit zoete room was bereid. Ondanks herhaalde verzoeken van het Koninkrijk der Nederlanden aan de Commissie om de communautaire regeling aan te passen in verband met deze nieuwe productiemethode, heeft de Commissie pas in 1987 de benodigde initiatieven daartoe ontplooid. 29 Met betrekking tot de in de punten 18 tot en met 20 van dit arrest beschreven controles door het VIB, het COZ en de AID, stelt de Nederlandse regering vervolgens, dat zij, door reeds aan het begin van de jaren tachtig aanvullende maatregelen vast te stellen voor een strikte naleving van de communautaire regeling, een adequaat systeem van toezicht op de naleving van de interventievoorwaarden heeft toegepast. In het bijzonder hadden de kwaliteitscontroles door het COZ niet alleen betrekking op de botermonsters, maar ook op de producten gedurende de boterproductie, teneinde erop toe te zien dat alleen boter welke volgens de juiste procédés was bereid, werd verpakt in de dozen voorzien van het I-merk ("I" voor interventie). De controle op de gebruikte procédés vond plaats door het proeven van de room en de aflopende karnemelk. 30 Bovendien was het gebruik van het NIZO-procédé in 1986 formeel verboden voor elk stadium van de bereiding van interventieboter. In het precontractuele aanbod dat het VIB aan de producenten deed, werd uitdrukkelijk en bindend vastgelegd, dat de zuivelfabrieken regelmatig werden gecontroleerd om erop toe te zien dat geen volgens het NIZO-procédé bereide boter ter interventie zou worden aangeboden. 31 Aan het einde van 1986 en in 1987 was de Nederlandse controle bijzonder intensief. De AID heeft bij alle Nederlandse boterproducenten de gebruikte bereidingsprocédés gecontroleerd om vast te stellen, of deze producenten over adequate technische installaties beschikten en of zij op de juiste wijze werden beheerd. In 1987 had het VIB op grond van de bevindingen van de AID geweigerd, 11 636 ton boter in interventie te nemen. Bovendien hadden de Nederlandse autoriteiten aan de Commissie alle rapporten overgelegd van de controles die de AID in 1987 bij alle producenten van interventieboter had uitgevoerd. 32 Volgens de Nederlandse regering kan de Commissie niet aantonen, dat vóór 1987 volgens het NIZO-procédé bereide boter in interventie is genomen, en stelt de Commissie zich met betrekking tot de vraag, of in het begrotingsjaar 1987 NIZO-boter in interventie is genomen, tevreden met algemene opmerkingen. 33 Gelet op deze overwegingen stelt de Nederlandse regering, dat de Commissie geen enkel bewijs heeft geleverd van de nalatigheid van de Nederlandse autoriteiten en in redelijkheid niet tot de conclusie heeft kunnen komen, dat zij nooit een systeem hebben ingevoerd voor de analyse van de room bij de controle van de interventievoorwaarden. Zij verbindt daaraan de conclusie, dat de toepassing die de Commissie aan artikel 8, lid 2, van verordening nr. 729/70 heeft gegeven, elke grond mist. 34 Volgens de Commissie daarentegen is de kernvraag in deze zaak, of zij over voldoende bewijsmateriaal beschikte om tot de conclusie te komen dat het Koninkrijk der Nederlanden niet aan zijn controleverplichting had voldaan, en om vervolgens tot een korting te kunnen overgaan. Indien ernstige en redelijke twijfel bestaat, of het nationale controlesysteem toereikend is, staat het aan de lidstaat te bewijzen, dat voldaan is aan de voorwaarden voor het verkrijgen van de door de Commissie geweigerde financiering. 35 Toen het NIZO-bereidingsprocédé was ontwikkeld en de Nederlandse autoriteiten zich rekenschap hadden gegeven van de problemen die dit procédé stelde in verband met de communautaire voorschriften betreffende de samenstelling van de interventieboter, hadden zij volgens de Commissie alle nodige maatregelen moeten treffen om te voorkomen dat de volgens het NIZO-procédé bereide boter ter interventie werd aangeboden. Zo zijn onder meer in 1982 twee gevallen van fraude ontdekt, maar is toen geen enkele maatregel genomen om nieuwe onregelmatigheden te voorkomen. 36 Ten bewijze dat de controle tekortschoot, betoogt de Commissie onder meer dat, hoewel het COZ zelf op de onvolkomenheid van zijn controles had gewezen, zijn verbeteringsvoorstellen nooit zijn aanvaard. Zelfs indien het COZ instructie had gekregen om de room en de karnemelk te proeven, zou dit proeven slechts een deugdelijke controle hebben opgeleverd, indien dit regelmatig en onaangekondigd had plaatsgevonden. Het falend toezicht van het COZ was duidelijk aan het licht gekomen in 1987, toen de AID partijen interventieboter had afgewezen die nochtans door het COZ waren goedgekeurd. Daarnaast stelt de Commissie, dat het eerste AID-onderzoek pas in 1987 heeft plaatsgevonden, zich beperkte tot boter die aan de interventiebureaus was aangeboden, en zich niet uitstrekte tot boter die reeds door deze bureaus was aangekocht. Het COZ noch de AID had de technische en/of boekhoudkundige controlemethoden toegepast die het gebruik van zoete room bij de boterbereiding hadden kunnen aantonen. 37 Volgens de Commissie kon op grond van het AID-onderzoek worden aangetoond, dat 10 van de 25 zuivelfabrieken in Nederland 23 334 ton boter aan het VIB hadden aangeboden, die volgens een met de geldende communautaire regeling strijdig procédé was bereid, en nochtans door het COZ was goedgekeurd. Deze hoeveelheid bedroeg 40 % van de in 1987 ter interventie aangeboden boter. Ten slotte hebben de directies van verschillende zuivelfabrieken verklaard, dat zij niet eens op de hoogte waren van het verbod om het NIZO-procédé voor de bereiding van interventieboter te gebruiken. 38 Om te beginnen zij opgemerkt, dat de procedure tot goedkeuring van de rekeningen ten doel heeft, te verzekeren dat de ter beschikking van de lidstaten gestelde kredieten overeenkomstig de geldende communautaire voorschriften in het kader van de gemeenschappelijke ordening der markten zijn gebruikt. 39 Artikel 8, lid 1, van verordening nr. 729/70, dat voor deze specifieke materie de bij artikel 5 van het Verdrag aan de lidstaten opgelegde verplichtingen formuleert, bevat volgens de rechtspraak van het Hof de beginselen waaraan de Gemeenschap en de lidstaten zich moeten houden bij de uitvoering van de uit middelen van het EOGFL gefinancierde communautaire landbouwinterventiemaatregelen en bij de bestrijding van bedrog en onregelmatigheden met betrekking tot deze maatregelen. Het legt de lidstaten de verplichting op, de nodige maatregelen te nemen om zich ervan te vergewissen, dat de door het EOGFL gefinancierde maatregelen daadwerkelijk en op regelmatige wijze werden uitgevoerd (zie arresten van 2 juni 1994, Exportslachterijen van Oordegem, C-2/93, Jurispr. blz. I-2283, punten 17 en 18, en 19 november 1998, Frankrijk/Commissie, C-235/97, Jurispr. blz. I-7555, punt 45). 40 Verder is het vaste rechtspraak dat de Commissie, wanneer zij weigert bepaalde uitgaven ten laste van het EOGFL te brengen, op grond dat deze het gevolg waren van aan een lidstaat toe te rekenen overtredingen van communautaire voorschriften, de ontoereikendheid van de door de lidstaten verrichte controles niet volledig behoeft aan te tonen; zij moet enkel een bewijs leveren voor de ernstige en redelijke twijfel die zij omtrent de door de nationale autoriteiten verrichte controles koestert (zie in die zin arrest van 21 januari 1999, Duitsland/Commissie, C-54/95, Jurispr. blz.I-35, punt 35). 41 Deze verlichting van de bewijslast voor de Commissie is te verklaren door het feit dat de lidstaat zelf het best in staat is de voor de goedkeuring van de EOGFL-rekeningen benodigde gegevens te verzamelen en te verifiëren, zodat dus de lidstaat gedetailleerd en volledig dient te bewijzen dat zijn controles deugdelijk zijn en, in voorkomend geval, de verklaringen van de Commissie onjuist zijn (zie in die zin arrest Duitsland/Commissie, reeds aangehaald, punt 35). 42 Wat in casu de ontoereikendheid van de door de Nederlandse autoriteiten georganiseerde controles betreft, blijkt uit de bij het Hof ingediende stukken, dat de bevoegde Nederlandse minister in antwoord op schriftelijke vragen die naar aanleiding van het rapport-Dankert door leden van het Nederlandse parlement waren gesteld, en waarin werd gevraagd of de AID tussen 1982 en 1986 controles had verricht, ontkennend heeft geantwoord en heeft gepreciseerd dat de erkenningencontroles slechts op verzoek van het VIB werden verricht. Laatstgenoemde verzocht enkel om een controle bij nieuwe erkenningen of bij wijziging van zijn mededeling inzake de interventievoorwaarden, zoals in 1982 en 1986. 43 Bij een controle in 1987 heeft de AID bovendien een niet geringe hoeveelheid van de ter interventie aangeboden boter geweigerd omdat zij volgens het NIZO-procédé was bereid. Gelet op het feit dat het niet zeker is, dat de AID in de voorafgaande jaren controles heeft verricht, kan, zoals de advocaat-generaal in punt 45 van zijn conclusie terecht heeft opgemerkt, de deugdelijkheid van het Nederlandse controlesysteem in de jaren vóór 1987 onder deze omstandigheden terecht ernstig in twijfel worden getrokken. 44 De in 1987 door de AID opgestelde controlerapporten, die door de Nederlandse autoriteiten aan de Commissie zijn overgelegd, kunnen deze twijfels alleen maar versterken. Uit deze rapporten blijkt namelijk, dat de bedrijfsleiders en het personeel van de zuivelfabrieken niet wisten, dat volgens het NIZO-procédé bereide boter niet voor interventie in aanmerking kwam. De Commissie is bij haar onderzoek in 1989 tot dezelfde bevindingen gekomen. Doordat de bedrijven onkundig waren van het verbod om NIZO-boter voor interventie te verkopen, is twijfel omtrent de deugdelijkheid van het controlesysteem gerechtvaardigd. 45 Gelet op het voorgaande, zij opgemerkt dat de bevindingen van de Commissie factoren zijn, op grond waarvan ernstige en redelijke twijfel kan rijzen omtrent de vraag of wel adequate en deugdelijke toezichts- en controlemaatregelen waren getroffen. Derhalve moet worden vastgesteld, dat de Commissie heeft voldaan aan de op haar rustende verplichting, de door haar aan het Koninkrijk der Nederlanden verweten onregelmatigheden te bewijzen. Grondslag en hoogte van de financiële correctie 46 Ten aanzien van de grondslag van de financiële correctie stelt de Nederlandse regering, dat gelet op het feit dat de bij de bestreden beschikking vastgestelde correctie het begrotingsjaar 1987 betreft, zij alleen betrekking kan hebben op de uitgaven voor het in interventie nemen van boter tussen 1 december 1986 en 1 juli 1987, de datum waarop uit zoete room bereide boter in interventie mocht worden genomen. De correctie van de Commissie kwam overeen met 10 % van alle voor het begrotingsjaar 1987 gedeclareerde uitgaven voor de na 28 februari 1985 opgeslagen hoeveelheden boter. In voorgaande jaren rechtmatig aangekochte interventieboter kon in de daaropvolgende jaren geen aanleiding geven tot onrechtmatige kosten. In de relevante periode van het begrotingsjaar 1987 werden in totaal 11 miljoen HFL aan uitgaven ten laste van het EOGFL gebracht. Dat is dus het maximumbedrag, dat de grondslag voor een eventuele financiële correctie had kunnen vormen. 47 Met betrekking tot het bedrag van de bij de bestreden beschikking opgelegde correctie stelt de Nederlandse regering, dat de Commissie zelf heeft erkend dat een correctie van 10 % slechts wordt toegepast, indien het controlesysteem in zijn geheel zodanig tekortschiet, dat redelijkerwijze mag worden aangenomen dat sprake is van een groot risico voor financiële verliezen op ruime schaal voor het EOGFL. Volgens de Nederlandse regering heeft de Commissie niet aangetoond noch aannemelijk gemaakt, dat dit het geval is. Bij gebrek aan informatie over concrete handelingen van de Nederlandse autoriteiten of over geïdentificeerde partijen van volgens het NIZO-procédé vervaardigde boter die onrechtmatig in interventie zouden zijn genomen, is dit percentage willekeurig en op geen enkel feit gebaseerd. 48 De Commissie betoogt, dat in gevallen als het onderhavige waarin de controle volkomen tekortschiet, het vaststellen van de door het EOGFL geleden schade moeilijk is. In dergelijke gevallen mag de Commissie een correctie op forfaitaire basis uitvoeren en dan is het aan de betrokken lidstaat om aan te tonen dat deze correctie niet strookt met de werkelijkheid. In casu is de toegepaste correctie echter nogal mild, indien de uitkomsten van het AID-onderzoek uit 1987 in aanmerking worden genomen. Het op onregelmatige wijze in interventie genomen tonnage kwam in 1987 overeen met 40 % van de in Nederland aangeboden boter en de toegepaste correctie bedraagt slechts 10 % van de gedeclareerde uitgaven, terwijl de Commissie volgens de rechtspraak van het Hof alle uitgaven betreffende de betrokken posten had kunnen weigeren. 49 In dit verband zij om te beginnen eraan herinnerd dat, zoals uit punt 38 van het onderhavige arrest blijkt, de beschikking tot goedkeuring van de rekeningen als voornaamste doel heeft, te verzekeren dat de betalingsverplichtingen door de nationale instanties overeenkomstig de communautaire voorschriften zijn aangegaan (zie eveneens arrest van 27 januari 1988, Denemarken/Commissie, 349/85, Jurispr. blz. 169, punt 19). 50 Verder is het vaste rechtspraak, dat de Commissie enkel de bedragen die overeenkomstig de in de verschillende sectoren van landbouwproducten opgestelde regels zijn betaald, ten laste van het EOGFL mag brengen. Alle overige betaalde bedragen, met name de bedragen waarvan de nationale autoriteiten ten onrechte hebben gemeend dat zij deze in het kader van de gemeenschappelijke ordening der markten mochten betalen, blijven ten laste van de lidstaten (zie onder meer arrest Frankrijk/Commissie, reeds aangehaald, punt 38). 51 Zolang de rekeningen niet naar behoren zijn goedgekeurd, is de Commissie uit hoofde van artikel 3 van verordening nr. 729/70 dan ook verplicht, te weigeren om interventies ter regulering van de landbouwmarkten die niet overeenkomstig de communautaire voorschriften zijn toegekend, ten laste van het EOGFL te brengen. Deze verplichting wordt niet opgeheven door de enkele omstandigheid dat de goedkeuring van de rekeningen geschiedt na het verstrijken van de in artikel 5 van deze verordening gestelde termijn (zie in die zin, met betrekking tot restituties bij uitvoer, arrest Denemarken/Commissie, reeds aangehaald, punt 19, en arrest van 4 juli 1996, Griekenland/Commissie, C-50/94, Jurispr. blz. I-3331, punt 6). 52 Bijgevolg mocht de Commissie in casu wegens de invoering van ontoereikende controles weigeren, de door het Koninkrijk der Nederlanden voor het begrotingsjaar 1987 gedeclareerde kosten voor de na 28 februari 1985 in interventie aangekochte en opgeslagen boter ten laste van het EOGFL te brengen. 53 Gelijk de Commissie terecht heeft opgemerkt, betekent voorts het feit dat de correctie beperkt is tot het begrotingsjaar 1987, geenszins dat zij enkel betrekking kon hebben op boter die in 1987 in interventie is genomen, daar een gedeelte van de voor het begrotingsjaar 1987 gedeclareerde uitgaven betrekking had op interventie-aankopen in voorafgaande jaren. Mitsdien kan het betoog van de Nederlandse regering op dit punt niet worden aanvaard. 54 Wat het bedrag van de financiële correctie betreft, blijkt duidelijk uit de rechtspraak van het Hof, dat de Commissie, wanneer zij vaststelt dat toereikende controlemaatregelen ontbreken, de betaling van alle gedane uitgaven kan weigeren (zie in die zin arrest van 8 januari 1992, Italië/Commissie, C-197/90, Jurispr. blz. I-1, punt 39). 55 Derhalve kan het Koninkrijk der Nederlanden de Commissie niet verwijten, dat zij enkel een forfaitaire correctie van 10 % heeft toegepast. 56 Wanneer de Commissie in plaats van alle uitgaven af te wijzen waarop de inbreuk van invloed is geweest, probeert regels vast te stellen om een verschillende behandeling van onregelmatigheden mogelijk te maken, al naar gelang de mate van tekortschieten van de controles en van het door het EOGFL gelopen risico, dient overigens de lidstaat te bewijzen dat deze criteria willekeurig en onbillijk zijn (zie in die zin arrest van 1 oktober 1998, Italië/Commissie, C-242/96, Jurispr. blz. I-5863, punt 75). Daar de Nederlandse regering dit bewijs niet heeft geleverd, moet haar betoog op dit punt worden afgewezen. Schending van de artikelen 3 en 5 van verordening nr. 283/72 57 Met betrekking tot de uit de artikelen 3 en 5 van verordening nr. 283/72 voortvloeiende verplichtingen betoogt de Nederlandse regering, dat uit zowel de tekst als de systematiek van artikel 3 van verordening nr. 283/72 blijkt, dat de meldingsplicht geldt voor begane onregelmatigheden en niet voor pogingen tot fraude. 58 Een rapport van de AID ter zake van een vermeende poging tot frauduleus handelen kan haars inziens dan ook niet als een eerste administratief proces-verbaal in de zin van artikel 3, eerste alinea, van verordening nr. 283/72 worden beschouwd. Ingevolge deze bepaling behoefde het Koninkrijk der Nederlanden geen onregelmatigheden te melden, daar het VIB geen boter had aangekocht die volgens het NIZO-procédé was bereid. 59 De Commissie voert aan, dat voor de naleving van de meldingsvoorschriften niet alleen moet worden gelet op de financiële consequenties van de frauduleuze handelingen, maar ook op de ernst van de pogingen en de algehele context waarin zij moeten worden geplaatst. In casu ging het om ongeveer 40 % van alle in één jaar aangeboden boter. Het is heel wel mogelijk, dat boter die in een lidstaat voor interventie is geweigerd, via omwegen aan een interventiebureau in een andere lidstaat wordt aangeboden. Dit fraude-risico was in casu des te groter, omdat NIZO-boter zich niet onderscheidt van boter die volgens het traditionele procédé is bereid. 60 Dienaangaande zij opgemerkt, dat gelet op de gegevens die de lidstaten aan de Commissie moeten verstrekken en die in artikel 3, tweede alinea, van verordening nr. 283/72 nader worden gepreciseerd - onder meer de aard en de omvang van de uitgave, de betrokken gemeenschappelijke marktordeningen, de duur van de onregelmatigheid, de bij de onregelmatigheid toegepaste praktijken en de nationale diensten of instellingen die de onregelmatigheid hebben vastgesteld -, deze bepaling duidelijk beoogt zo veel mogelijk nieuwe gevallen van fraude of onregelmatigheden te voorkomen. 61 Deze doelstelling blijkt eveneens uit de vierde overweging van de considerans van deze verordening, volgens welke om onregelmatigheden te voorkomen, de samenwerking tussen de lidstaten en de Commissie dient te worden versterkt. 62 Bovendien dient volgens artikel 4 van deze verordening elke lidstaat de andere belanghebbende lidstaten en de Commissie onverwijld in kennis te stellen van de onregelmatigheden waarvan te vrezen valt dat deze zeer spoedig gevolgen buiten zijn grondgebied zullen hebben, alsmede van die waaruit het gebruik van een nieuwe frauduleuze praktijk blijkt. 63 Om onregelmatigheden te voorkomen en de samenwerking tussen de lidstaten en de Commissie te versterken, dienen de bevoegde nationale autoriteiten dan ook aan laatstgenoemde de onregelmatigheden te melden, de pogingen tot fraude daaronder begrepen, die zij op hun grondgebied hebben ontdekt. Een beslissing van de AID, als in Nederland ter zake van interventie bevoegd controleorgaan in de zin van artikel 6, lid 1, van verordening nr. 804/68, waarbij wordt geweigerd, volgens het NIZO-procédé bereide boter in interventie te nemen of waarbij een vermeende poging tot fraude wordt vastgesteld, is een eerste administratief proces-verbaal als bedoeld in artikel 3, eerste alinea, van verordening nr. 283/72. 64 Derhalve kan het betoog van de Nederlandse regering op dit punt niet slagen. 65 Mitsdien moet het eerste middel in zijn geheel worden afgewezen. Het tweede middel 66 Met haar tweede middel stelt de Nederlandse regering schending van een aantal algemene rechtsbeginselen, inzonderheid het zorgvuldigheids- en het rechtszekerheidsbeginsel. 67 In dit verband betoogt de Nederlandse regering, dat de Commissie haar de definitieve bevindingen van de controle die zij in 1989 op grond van artikel 9 van verordening nr. 729/70 heeft verricht, eerst bij brief van 21 juni 1991, dus anderhalf jaar later, heeft bekendgemaakt. Er zou geen overleg met de Nederlandse autoriteiten zijn geweest vóór het in deze brief vervatte definitieve standpunt van de Commissie. 68 Zelfs nadat alle controlerapporten betreffende de in 1987 door de AID bij producenten van interventieboter verrichte controles aan de Commissie waren overgelegd, had zij bovendien gereageerd met de blote, ongemotiveerde constatering dat de Nederlandse controle-inspanning in 1987 ondeugdelijk was. De Nederlandse regering verklaart, dat zij de toegepaste controlemaatregelen heeft toegelicht tijdens bilaterale besprekingen met de Commissie in 1991, tijdens een bilateraal contact in 1993 en tijdens de besprekingen van het syntheseverslag door het Comité van het EOGFL in hetzelfde jaar, maar dat de Commissie bij de vaststelling van dit verslag daarmee geen rekening heeft gehouden. 69 Gelet op de onzorgvuldige handelwijze van de Commissie bij de toepassing van artikel 9 van verordening nr. 729/70, is de beschikking waarbij de Commissie het Koninkrijk der Nederlanden krachtens artikel 8, lid 2, van deze verordening een financiële correctie oplegt, volgens de Nederlandse regering in strijd met het zorgvuldigheidsbeginsel. 70 De Nederlandse regering stelt tevens vast, dat de Commissie in het kader van de goedkeuring van de rekeningen voor het begrotingsjaar 1986 in 1987 een onderzoek had verricht naar de aankopen van boter voor openbare opslag. Meer bepaald hebben de diensten van het EOGFL in juli en september 1987 een systeemonderzoek uitgevoerd in Nederland met betrekking tot de openbare opslag van boter. Bij die gelegenheid werden de voorwaarden waaronder de boter voor interventie werd overgenomen, en de naleving van de communautaire voorschriften op dit gebied uitgebreid onderzocht. Noch uit dit onderzoek noch uit het syntheseverslag van de Commissie van 15 juni 1988 inzake het begrotingsjaar 1986 was gebleken, dat het Nederlandse systeem faalde in de controle op de naleving van het voorschrift dat interventieboter uit zure room bereid moest zijn. De Nederlandse autoriteiten mochten er dan ook op vertrouwen, dat zij al vóór 1987 een adequaat controlesysteem hadden ingevoerd en dat de Commissie dezelfde mening was toegedaan. Door bij de goedkeuring van de rekeningen voor het begrotingsjaar 1987 te constateren dat doelmatige controle ontbrak, heeft de Commissie dus het rechtszekerheidsbeginsel geschonden. 71 Volgens de Commissie is dit middel, feitelijk en rechtens, ongegrond. Zij stelt dat zij, hoewel zij naar aanleiding van haar onderzoek in 1989 een uitgebreide correspondentie met de Nederlandse autoriteiten heeft gevoerd, tijdens deze besprekingen geen toezeggingen heeft gedaan omtrent de definitieve gevolgen die zij aan de tekortkomingen van het Nederlandse controlesysteem zou verbinden. Met de toepassing van een korting van 10 %, omdat dit systeem heeft gefaald, heeft de Commissie gedaan wat zij in haar mededeling aan het EOGFL-comité had aangekondigd. 72 Verder begrijpt de Commissie niet, hoe de Nederlandse autoriteiten aan de uitkomst van het in 1987 gehouden systeemonderzoek enig gerechtvaardigd vertrouwen konden ontlenen betreffende de uitslag van het onderzoek in 1989, aangezien het om twee totaal verschillende onderzoeken ging. 73 Om te beginnen zij in dit verband erop gewezen dat, zoals uit de punten 38 en 49 van het onderhavige arrest blijkt, de beschikking tot goedkeuring van de rekeningen als voornaamste doel heeft, te verzekeren dat de betalingsverplichtingen door de nationale instanties overeenkomstig de communautaire voorschriften zijn aangegaan. 74 Zolang de rekeningen niet naar behoren zijn goedgekeurd, is de Commissie uit hoofde van artikel 3 van verordening nr. 729/70 verplicht om te weigeren, uitgaven die niet overeenkomstig de communautaire voorschriften zijn gedaan, ten laste van het EOGFL te brengen. 75 Weliswaar dient de Commissie een bewijs te leveren voor de ernstige en redelijke twijfel die zij omtrent het ontbreken of het tekortschieten van de door de betrokken lidstaat verrichte controles koestert, doch in voorkomend geval moet de lidstaat aantonen, dat de Commissie daaraan onjuiste financiële gevolgen heeft verbonden (zie arrest Frankrijk/Commissie, reeds aangehaald, punt 39). Bij het onderzoek van het eerste middel is gebleken, dat de Commissie in casu aan de op haar rustende verplichting heeft voldaan, de door haar aan het Koninkrijk der Nederlanden verweten onregelmatigheden te bewijzen. Laatstgenoemde heeft daarentegen niet aangetoond, dat de twijfels van de Commissie betreffende zijn controlesysteem, of de financiële consequenties die de Commissie aan die twijfels had verbonden, onjuist waren. 76 Gelijk de advocaat-generaal in punt 84 van zijn conclusie heeft opgemerkt, belet niets de Commissie om, nadat zij bij een specifieke controle tekortkomingen heeft ontdekt, daaraan financiële consequenties te verbinden, en kan de Nederlandse regering zich niet met een beroep op het feit dat de Commissie bij een eerdere controle geen onregelmatigheid heeft geconstateerd, aan haar verantwoordelijkheid onttrekken. 77 Gelet op een en ander, moet het tweede middel worden afgewezen. Het derde middel 78 Met haar derde middel stelt de Nederlandse regering schending van artikel 190 EG-Verdrag wegens ontoereikende motivering van de bestreden beschikking, althans schending van wezenlijke vormvoorschriften. 79 Bij de motivering van de bestreden beschikking heeft de Commissie zich volgens deze regering in wezen uitsluitend gebaseerd op beweringen en stellingen van algemene aard die niet worden gestaafd met enig bewijs voor de ernstige en redelijke twijfel omtrent het Nederlandse controlesysteem. Voor de bewering van de Commissie dat de door het Koninkrijk der Nederlanden overgelegde documenten het bewijs leveren dat fraude is gepleegd, ontbreekt iedere motivering. Alle controlerapporten van de AID die betrekking hebben op de controle die in 1987 bij alle producenten van interventieboter is uitgevoerd, waren aan de Commissie overgelegd en gaven op geen enkele wijze steun voor de bewering dat fraude was gepleegd. 80 De Commissie wijst erop, dat de Nederlandse autoriteiten nauw betrokken waren bij de voorbereiding van de bestreden beschikking en dat zij een speciaal onderzoek in Nederland heeft laten verrichten, naar aanleiding waarvan een uitgebreide correspondentie en tal van bilaterale gesprekken hebben plaatsgevonden. Gelet op deze overwegingen is de Commissie van mening, dat de Nederlandse autoriteiten wel degelijk konden begrijpen en begrepen hebben wat hun verweten werd. 81 Dienaangaande zij erop gewezen, dat volgens vaste rechtspraak de omvang van de in artikel 190 van het Verdrag neergelegde motiveringsplicht afhangt van de aard van de betrokken handeling en van de context waarin deze tot stand is gekomen (zie arrest van 22 juni 1993, Duitsland/Commissie, C-54/91, Jurispr. blz. I-3339, punt 10). 82 In de speciale context waarin beschikkingen inzake de goedkeuring van de rekeningen tot stand komen, moet de motivering van een beschikking als toereikend worden beschouwd, wanneer de betrokken lidstaat nauw betrokken is geweest bij de voorbereiding ervan en dus bekend was met de redenen waarom de Commissie meende het litigieuze bedrag niet ten laste van het EOGFL te moeten brengen (zie onder meer arrest van 1 oktober 1998, Nederland/Commissie, C-27/94, nog niet gepubliceerd in de Jurisprudentie, punt 36). 83 Buiten hetgeen in het syntheseverslag wordt verklaard, staat in casu vast, dat de Nederlandse regering betrokken is geweest bij de voorbereiding van de bestreden beschikking en dus bekend was met de reden waarom de Commissie meende het litigieuze bedrag niet ten laste van het EOGFL te moeten brengen. De Nederlandse regering heeft immers zelf een uitvoerige correspondentie met de Commissie tussen 1989 en 1993 ter sprake gebracht. 84 Mitsdien moet worden vastgesteld, dat de Nederlandse autoriteiten voldoende betrokken zijn geweest bij de voorbereiding van de bestreden beschikking, zodat deze beschikking als toereikend gemotiveerd moet worden beschouwd. 85 Daar het derde middel evenmin kan slagen, moet het beroep in zijn geheel worden verworpen. Beslissing inzake de kosten Kosten 86 Volgens artikel 69, lid 2, van het Reglement voor de procesvoering wordt de in het ongelijk gestelde partij in de kosten verwezen, indien zulks wordt gevorderd. Aangezien het Koninkrijk der Nederlanden in het ongelijk is gesteld, moet het overeenkomstig de desbetreffende vordering van de Commissie in de kosten worden verwezen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Zesde kamer), rechtdoende: 1) Verwerpt het beroep. 2) Verwijst het Koninkrijk der Nederlanden in de kosten.

61989CJ0385

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 33 Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα. Επειδή η Ελληνική Δημοκρατία ηττήθηκε πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα περιλαμβανομένων και των εξόδων της διαδικασίας ασφαλιστικών μέτρων. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την προσφυγή. 2) Καταδικάζει την Ελληνική Δημοκρατία στα δικαστικά έξοδα.

62006TJ0204

fr

Recours formé contre la décision de la deuxième chambre de recours de l’OHMI du 8 juin 2006 (affaire R 540/2005-2) relative à une procédure d’opposition entre Kraft Foods Schweiz Holding AG et Delta Protypos Viomichania Galaktos AE. Données relatives à l’affaire Demandeur de la marque communautaire : Vivartia ABEE Proïonton Diatrofis kai Ypiresion Estiasis, anciennement Delta Protypos Viomichania Galaktos AE Marque communautaire concernée : Marque figurative milko ΔΕΛΤΑ pour des produits relevant de la classe 30 – demande n° 2474674 Titulaire de la marque ou du signe invoqué à l’appui de l’opposition : Kraft Foods Schweiz Holding AG Marque ou signe invoqué à l’appui de l’opposition : Marques figuratives communautaires, internationales et nationales ainsi que les marques verbales MILKA pour les produits des classes 5, 29, 30 et 32 Décision de la division d’opposition : Accueil de l’opposition Décision de la chambre de recours : Rejet du recours Dispositif 1) Le recours est rejeté. 2) Vivartia ABEE Proïonton Diatrofis kai Ypiresion Estiasis est condamnée aux dépens.

62005CJ0053

el

Επιτροπή κατά Βελγίου, σκέψη 20). 41     Υπό τις συνθήκες αυτές, η προσφυγή της Επιτροπής πρέπει να κριθεί ως βάσιμη. 42     Πρέπει κατά συνέπεια να αναγνωριστεί ότι η Πορτογαλική Δημοκρατία, απαλλάσσοντας όλες τις κατηγορίες ιδρυμάτων δημόσιου δανεισμού από την υποχρέωση καταβολής της αμοιβής που οφείλεται στους δημιουργούς για τον δημόσιο δανεισμό, παρέβη τις υποχρεώσεις που υπέχει από τα άρθρα 1 και 5 της οδηγίας. Επί των δικαστικών εξόδων 43     Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα, εφόσον υπήρχε σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Δεδομένου ότι η Επιτροπή ζήτησε την καταδίκη της Πορτογαλικής Δημοκρατίας και η τελευταία ηττήθηκε, πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (τρίτο τμήμα) αποφασίζει: 1) Η Πορτογαλική Δημοκρατία, απαλλάσσοντας όλες τις κατηγορίες ιδρυμάτων δημόσιου δανεισμού από την υποχρέωση καταβολής της αμοιβής που οφείλεται στους δημιουργούς για τον δημόσιο δανεισμό, παρέβη τις υποχρεώσεις που υπέχει από τα άρθρα 1 και 5 της οδηγίας 92/100/ΕΟΚ του Συμβουλίου, της 19ης Νοεμβρίου 1992, σχετικά με το δικαίωμα εκμίσθωσης, το δικαίωμα δανεισμού και ορισμένα δικαιώματα συγγενικά προς την πνευματική ιδιοκτησία στον τομέα των προϊόντων της διανοίας. 2) Καταδικάζει την Πορτογαλική Δημοκρατία στα δικαστικά έξοδα. (υπογραφές) * Γλώσσα διαδικασίας: η πορτογαλική.

62005TJ0348

et

Nõue tühistada nõukogu 21. juuni 2005. aasta määrus (EÜ) nr 945/2005, millega muudetakse määrust (EÜ) nr 658/2002, millega Venemaalt pärineva ammooniumnitraadi impordi suhtes kehtestatakse lõplik dumpinguvastane tollimaks, ja määrust (EÜ) nr 132/2001, millega kehtestatakse muu hulgas Ukrainast pärineva ammooniumnitraadi impordi suhtes lõplik dumpinguvastane tollimaks, pärast osalist vahepealset läbivaatamist vastavalt määruse (EÜ) nr 384/96 artikli 11 lõikele 3 (ELT L 160, lk 1 ). Resolutsioon 1. Tühistada nõukogu 21. juuni 2005. aasta määrus (EÜ) nr 945/20051, millega muudetakse määrust (EÜ) nr 658/2002, millega Venemaalt pärineva ammooniumnitraadi impordi suhtes kehtestatakse lõplik dumpinguvastane tollimaks, ja määrust (EÜ) nr 132/2001, millega kehtestatakse muu hulgas Ukrainast pärineva ammooniumnitraadi impordi suhtes lõplik dumpinguvastane tollimaks, pärast osalist vahepealset läbivaatamist vastavalt määruse (EÜ) nr 384/96 artikli 11 lõikele 3. 2. Mõista JSC Kirovo-Chepetsky Khimichesky Kombinati kohtukulud välja nõukogult, kes ühtlasi kannab ise oma kohtukulud. 3. Komisjon kannab ise oma kohtukulud.

62005CJ0167

bg

С исковата си молба Комисията на Европейските общности иска от Съда да установи, че като прилага вътрешни данъци от такъв характер, че дава косвена закрила на бирата, произвеждана предимно в Швеция, по отношение на виното, внасяно предимно от други държави-членки, Кралство Швеция не е изпълнило задълженията си по член 90, втора алинея ЕО. Правна уредба Закон 1994:1564 за акцизите върху алкохола Шведската правна уредба в областта на акцизите върху алкохолните напитки, визирана от настоящия иск, се съдържа в Закон 1994:1564 за акцизите върху алкохола (lagen (1994:1564) om alkoholskatt) от 15 декември 1994 г. (SFS 1994, n o 1564), изменен със Закон 2001:822 (наричан по-нататък „Закон за акцизите върху алкохола“). Член 2 от Закона за акцизите върху алкохола има следното съдържание: „На облагане с акциз подлежи бирата, включена в код 2203, ако нейното алкохолно съдържание по обем превишава 0,5 % vol. На облагане с акциз подлежат и продуктите, представляващи смес от бира и безалкохолни напитки, включени в код 2206, ако алкохолното съдържание по обем на сместа превишава 0,5 % vol. Акцизите се начисляват на литър — 1,47 [SEK] [шведска крона] за единица процент алкохолно съдържание по обем. Не се облага с акциз бирата с максимално алкохолно съдържание по обем 2,8 % vol.“ Член 3 от същия закон има следното съдържание: „На облагане с акциз подлежи виното, включено в кодове 2204 и 2205, ако алкохолното съдържание се дължи изцяло на ферментация и 1. ако алкохолното съдържание по обем превишава 1,2 % vol., но е по-малко или равно на 15 %, или 2. ако алкохолното съдържание по обем превишава 15 % vol., но е по-малко или равно на 18 %, и ако виното не съдържа никакви добавки. Акцизите се начисляват на литър: за напитки, чието алкохолно съдържание по обем е над 2,25 % vol., но е по-малко или равно на 4,5 % vol. — 7,58 [SEK]; за напитки, чието алкохолно съдържание по обем е над 4,5 % vol., но е по-малко или равно на 7 % vol. — 11,20 [SEK]; за напитки, чието алкохолно съдържание по обем е над 7 % vol., но е по-малко или равно на 8,5 % vol. — 15,41 [SEK]; за напитки, чието алкохолно съдържание по обем е над 8,5 % vol., но е по-малко или равно на 15 % vol. — 22,08 [SEK], и за напитки, чието алкохолно съдържание по обем е над 15 % vol., но е по-малко или равно на 18 % vol. — 45,17 [SEK]. Не се облагат с акциз вината, чието максимално алкохолно съдържание по обем е 2,25 % vol.“ Досъдебна процедура След получените жалби във връзка с шведския режим относно акцизите върху виното, за които се твърди че имат дискриминационен характер в сравнение с акцизите върху бирата, Комисията разглежда въпросното законодателство и стига до извода, че Кралство Швеция налага вътрешни данъци от такъв характер, че предоставя косвена закрила на бирата, произвеждана предимно в Швеция, във вреда на виното, внасяно предимно от други държави-членки, в нарушение на член 90, втора алинея ЕО. След като отправя покана до тази държава-членка да представи своите съображения с писма, нотифицирани на 28 февруари 2000 г. и 1 юли 2002 г., Комисията изпраща мотивирано становище и допълнително мотивирано становище съответно на 19 юни 2001 г. и на 7 юли 2004 г. Тъй като Комисията не счита за задоволителни законовите изменения, приети след 19 юни 2001 г. със Закони 2001:517 и 2001:822, и Кралство Швеция преценява, че не е длъжно да приеме тезата, поддържана от нея в допълнителното мотивирано становище, тя решава да предяви настоящия иск. С Определение от 16 септември 2005 г. на председателя на Съда Република Латвия е допусната да встъпи в производството в подкрепа на исканията на Кралство Швеция. По иска Предварителни бележки Комисията и Кралство Швеция са съгласни, че в Швеция: — бирата е предимно местна стока, а виното е предимно вносна стока, — най-консумираните вина, които по-принцип са най-евтини, имат достатъчно общи характеристики с бирата, за да представляват за потребителя неин заместител, така че могат да бъдат разглеждани като конкурентна на бирата стока с оглед член 90, втора алинея ЕО, — данъчното облагане на бирата и на виното е традиционно свързано със съдържанието на алкохол в тези напитки, т.е. е пропорционално на тяхното алкохолно съдържание по обем, — съществува разлика между облагането по обем на бирата и на виното и — данъчното облагане може да повлияе на поведението на потребителя. Що се отнася обаче до изложеното във второто и петото тире по-горе, Кралство Швеция формулира някои нюанси. Така тази държава-членка счита, че бирата и виното са само отчасти конкуренти стоки и че данъчното облагане е само един от факторите, които могат да повлияят на поведението на потребителя. Комисията и Кралство Швеция са съгласни също, че при присъединяването на тази държава-членка към Европейския съюз на 1 януари 1995 г., облагането на процента алкохолно съдържание по обем на бирата с високо съдържание на алкохол — която Закон 1994:1738 за алкохолните напитки (alkohollagen (1994:1738) от 16 декември 1994 г. (SFS 1994, n o 1738) определя като бира, чието алкохолно съдържание по обем превишава 3,5 % vol. — и облагането на процента алкохолно съдържание на виното с около 11 % vol. е почти еднакво. От 1 януари 1997 г. акцизите върху бирата са намалени с около 40 %. В това отношение Кралство Швеция уточнява, че през 1996 г. шведското правителство констатира, че трансграничната търговия с бира с Дания, с оглед различното облагане на тази стока във въпросните две държави, е взела такива размери, че се налага облагането на бирата да бъде намалено. По-нататък Кралство Швеция уточнява, че по отношение на виното не е констатирана трансгранична търговия, еквивалентна на тази с бирата, въпреки че данъчното облагане на посочената стока в Швеция също е значително по-високо от това в Дания. Следователно според тази държава-членка не съществува никаква необходимост от коригиране на акцизите върху виното и няма никаква причина за преразглеждане на облагането на тази стока паралелно с намаляването на акцизите върху бирата към момента на взимането на това решение. Горепосочената държава-членка все пак добавя, че след оказания от Комисията натиск, считано от 1 декември 2001 г., акцизите върху виното са намалени на 18,8 % съгласно Закон 2001:822 и че в следствие на това намаляване е възстановено съществуващото по-рано съотношение между облагането на бирата с високо съдържание на алкохол и на виното. Така от този момент нататък облагането на двете стоки е еквивалентно. Върху продажбата на дребно на вино, бира с високо алкохолно съдържание и спиртни напитки в Швеция има монопол, поверен на акционерно дружество, притежавано изцяло от шведската държава — Systembolaget AB (наричано по-нататък „Systembolaget“). От обясненията на Кралство Швеция, които Комисията не оспорва, следва, че тази система е основен инструмент в политиката на тази държава-членка за борба срещу алкохолизма, чиято цел е да канализира продажбата на дребно на алкохолни напитки, за да гарантира контрола върху възрастта на потребителите и спазването на действащите забрани за продажба, като същевременно осигури достъпа до въпросните стоки. Доводи на страните Комисията изтъква, че шведската бира, която е преобладаваща стока в продажбите на алкохол на шведския пазар, се облага с по-ниски акцизи от виното от конкурентната категория. Тя смята, че разликата в облагането влияе върху избора на потребителя, тъй като структурата и характеристиките на въпросния данъчен режим подсилвали считаните за исторически установени предпочитания на шведския потребител към бирата. Това поставяло в неизгодна позиция виното, внасяно предимно от други държави-членки, и следователно оказвало в полза на бирата, произвеждана предимно в Швеция, защитен ефект, забранен по силата на член 90, втора алинея ЕО. Разглеждайки съответните данъчни разпоредби на шведското право, Комисията изтъква, че независимо от намаляването на акцизите върху виното от1 декември 2001 г. на основание Закон 2001:822, тази стока не само продължава да се облага с по-високи акцизи от тези за бирата, но се облага и прогресивно в зависимост от алкохолното си съдържание съгласно скалата на акцизите, предвидена в член 3, втора алинея от Закона за акцизите върху алкохола. Така по отношение на вино с алкохолно съдържание по обем от 12,5 % vol., което представя като обикновено, Комисията посочва, че съответният акциз възлиза на 1,77 SEK за процент алкохолно съдържание по обем, или с около 20 % разлика в сравнение с акциза върху бирата (1,47 SEK за процент алкохолно съдържание по обем). Тя подчертава, че крайната цена включва и данъка върху добавената стойност (наричан по-нататък „ДДС“) в размер на 25 %, начислен върху цената с включен в нея акциз, като в резултат на това разликата между бирата и виното, което се облага с по-висок акциз, се увеличава от ДДС, което засилва защитния ефект на разглеждания данъчен режим. От това следвало, че виното се облага по-високо от бирата и че пропорционално данъкът бил по-висок в цената на най-продаваните вина (които са с алкохолно съдържание по обем между 8,5 % и 15 % и чиято крайна цена е в диапазона между 49 SEK и 70 SEK, наричани по-нататък „средна категория“), отколкото в цената на бирата. Във връзка с отношението на конкурентност между бирата и виното Комисията е на мнение, че в Швеция съществува отношение на конкурентност между бирата с високо съдържание на алкохол, която е преобладаваща стока в продажбите на шведския пазар, и вината от средна категория. Тя посочва, че виното всъщност трябва да се купува от търговски обекти на Systembolaget, също както и бирата с високо съдържание на алкохол, докато бирата, чието алкохолно съдържание по обем е под 3,5 %, може да се закупи в магазините за хранителни стоки. Следователно бирата с високо съдържание на алкохол и виното се конкурирали в едни и същи търговски обекти. Според Комисията фактът, че потребителят е длъжен да се насочи към Systembolaget, за да закупи бира с високо съдържание на алкохол и вино, е обстоятелство, което може да засили взаимозаменяемостта и следователно отношението на конкурентност между тези две стоки. Освен това тя уточнява, че виното и бирата се продават само в ресторанти и заведения, които притежават специален лиценз, където двете напитки също могат да се конкурират. По-нататък Комисията сравнява влиянието на разглеждания данъчен режим предвид цената, алкохолния градус и съответния обем на бирата и на виното и поддържа, че независимо от възприетия сравнителен метод, данъчната тежест върху виното е определено по-голяма от тази върху бирата. В този контекст тя отбелязва, че влиянието на данъчното облагане е най-силно изразено при вината, чиято крайна цена варира между 41 SEK и 70 SEK, които представляват по-голямата част от продажбите на дребно за тази стока (78,7 % през 2003 г.). Що се отнася до преценката с оглед на член 90, втора алинея ЕО на защитния характер на въпросния данъчен режим, Комисията счита, че е от определящо значение не само да се установи защитният характер на този режим, но и да се докаже влиянието на този характер върху потребителя, който може пряко или косвено, реално или потенциално да бъде подтикнат да избере местна стока, която при отсъствието на това обстоятелство би била еквивалентна на вносна стока и следователно конкурентна на нея. Тя счита, че разглежданият в рамките на настоящия иск данъчен режим има същия предмет като режима, визиран в точка 27 от Решение от 12 юли 1983 г. по дело Комисия/Обединено кралство ( 170/78, Recueil, стр. 2265 ), за който Съдът установява, че налага върху виното с произход от друга държава-членка допълнителна данъчна тежест, която е от такова естество, че осигурява защита на националното производство на бира, в качеството ѝ на най-близка стока за сравнение от гледна точка на конкуренцията. Като се позовава на Решение от 27 февруари 1980 г. по дело Комисия/Обединено кралство ( 170/78, Recueil, стр. 471 , точка 14), Комисията счита, че посоченият режим конкретизира потребителските навици, като засилва предимството на бирата, която е местната стока, и установява дискриминация по отношение на пазарния потенциал на виното, което е стоката, произхождаща от други държави-членки. Комисията поддържа, че по този начин Кралство Швеция използва данъчното облагане, за да въздейства върху поведението на потребителя, що се отнася не само до избора на стоки, но и до избора между конкурентни стоки. Според нея от публикуваната от Systembolaget статистика следва, че преди намаляването с 40 % на акцизите върху бирата и съвпадащото с него леко повишаване на данъка върху виното на 1 януари 1997 г., обемът на продажбите на бира и вино бил относително подобен и че в следствие на тези изменения продажбите на вино спаднали с 3,7 %, докато продажбите на бира се увеличили с 8,9  %. След намаляването, определено като слабо, на акцизите върху виното, към което се пристъпва от 1 декември 2001 г., продажбите на вино се увеличили с 11 %, което е най-голямото нарастване, установено за периода от 1995 г. до 2004 г. Същите статистики обаче показват и че успоредно с това нарастване на продажбите на вино продажбите на бира са се увеличили значително повече като процент. Комисията добавя, че тези данни следва да бъдат разгледани, като се има предвид, че Кралство Швеция използва данъчното облагане като инструмент за стимулиране на определена насока на потребление на разглежданите стоки. В този контекст Комисията счита, че промяната в обема на продажбите на тези две напитки възниква и се обяснява с въведената през 1997 г. разлика в тяхното данъчно третиране, очевидно предназначена да закриля местното производство на бира. Този защитен ефект продължавал и до сега. Всъщност Комисията подчертава, че макар и акцизите върху виното също да са били намалени, тяхното намаление не било в същия размер като това на акцизите върху бирата и че въпреки всичко първите останали значително по-високи от вторите, при което разглежданият данъчен режим продължавал да дава предимство на бирата пред виното. В заключение Комисията счита, че без да е необходимо Кралство Швеция да облага бирата и виното с определена ставка, то трябва да определи акцизите върху тези конкурентни стоки по такъв начин, че местните стоки да не бъдат облагодетелствани по какъвто и да е начин. В това отношение по време на съдебното заседание тя уточнява, че според нея следва да бъде извършено ново намаление на данъчното облагане на виното със същия размер като действащото от 1 декември 2001 г. Кралство Швеция оспорва твърдението за неизпълнение на задълженията си по член 90, втора алинея ЕО. Всъщност разглежданите данъчни норми, които сами по себе си не били идентични, нямали нито за предмет, нито като последица да предоставят косвена закрила на търговията с бирата по отношение на конкурентната търговия с вино. Кралство Швеция счита, че преценката на разглеждания данъчен режим с оглед на член 90, втора алинея ЕО трябва да се основава на сравнението между, от една страна, най-продаваните бири с високо съдържание на алкохол и от друга страна, най-продаваните и най-евтини вина с алкохолно съдържание по обем от около 11 % vol. Според тази държава-членка от решаващо значение е въпросът дали данъчната тежест върху тези конкурентни стоки може да окаже влияние върху съответния пазар, намалявайки потенциалното потребление на вносните стоки в полза на местните стоки. Действието на националните данъчни норми трябвало да се преценява на два етапа. Най-напред следвало да се извърши сравнение на цените с оглед влиянието, което оказват върху избора на потребителя между бирата и виното, и след това да се изследва статистиката относно структурата на продажбите във връзка с избора между тези стоки. Що се отнася до сравнението на продажните цени на конкурентните бира и вино, Кралство Швеция счита, че изборът на базата за изчисление, която ще бъде използвана за извършване на това сравнение, не е очевиден и че не е лесно да се определи какъв тип сравнение на цените дава най-вярна представа за отношението на конкурентност. Тъй като в производството по иск за установяване на неизпълнение на задължения Комисията следва да установи наличието на твърдяното неизпълнение, горепосочената държава-членка не смята за необходимо да се отчитат всички възможни сравнения на крайната продажна цена на въпросните стоки. В случая тя счита за достатъчно да използва, както в Решението от 9 юли 1987 г. по дело Комисия/Белгия ( 356/85, Recueil, стр. 3299 ), резултатите от сравнението между продажните цени на един литър бира и на един литър вино. В това дело такова едно сравнение показва също, че е невъзможно да не се вземе под внимание основната разлика между цените на бирата и на виното, независимо от разликата в данъчната тежест, приложима към тези стоки. Кралство Швеция счита, че сравнението между цената на един литър от най-продаваната бира с високо съдържание на алкохол и един литър от най-продаваното и най-евтино вино с алкохолно съдържание по обем от около 11 % vol. показва, че разликата в данъчната тежест на тези стоки не е такава, че да може да се счита за оказваща влияние върху поведението на потребителя. Всъщност виното, дори и да е обложено по същия начин като сравняваната с него бира с високо съдържание на алкохол, било два пъти по-скъпо от нея. Следователно съответно сравнение на цените не можело да подкрепи извода, че разглежданите шведски данъчни норми са от такова естество, че да засегнат избора на потребителя, облагодетелствайки търговията с бира, която е местна стока, във вреда на виното, което е вносна стока. Така Кралство Швеция, подкрепяно от Република Латвия, счита, че с извършените ценови съпоставки Комисията не доказва, че разликата в цените между бирите и вината от сравнимо качество е толкова малка, че разликата в данъчната тежест между тези две стоки би могла да повлияе на поведението на потребителя. По нататък Кралство Швеция поддържа, че посочените от Комисията статистики относно тенденциите в потреблението на бира и вино по никакъв начин не разкривали защитен ефект на шведските данъчни норми върху търговията с бира. В това отношение Кралство Швеция изтъква, че цялостното разглеждане на статистиката на Systembolaget, на Skatteverket (шведската администрация за преки и косвени данъци) и на Svenska Bryggareföreningen (шведската федерация на производителите на бира) дават по-точна представа за положението. То уточнява, че от 1996 г. обемът на продажбите на бира с високо съдържание на алкохол относително постоянно превишава обема на продажбите на вино с около 100000000 литра на година. Тази държава-членка споделя становището на Комисията, че статистиката на продажбите по принцип показва, че потребителят е чувствителен към облагането, тъй като то влияе върху цената на стоката към която се прилага, имайки предвид, че ценовият инструмент е важен за постигане на целите на политиката на тази държава в борбата срещу алкохолизма. Фактът, че потребителят отговаря на намалението на цените с по-голяма консумация обаче не доказвал, че поради това той променял поведението си при избора между различните категории алкохолни напитки. Обратното, чувствителността към цената оспорва факта, че намаляването на цената на виното — което би последвало в резултат на напълно еднаквото облагане на виното и на бирата с високо съдържание на алкохол — може да доведе до завишена консумация на вино за сметка на консумацията на бира, тъй като ако виното струва двойно повече от бирата с високо съдържание на алкохол, независимо от намаляването на данъчното облагане, чувствителният към цената потребител не би се насочил към виното. От своя страна Република Латвия счита за съществено да се постави въпросът за кръстосаната еластичност при търсенето на вино и на бира. Тя смята, че търсенето на тези стоки е относително нееластично, тъй като търсенето не е чувствително към промените в цените. От това тя заключава, че цената на бирата и на виното не е фактор, който има определящо значение за избора на потребителя. Освен това Кралство Швеция счита, че гледната точка на Комисията относно начина, по който акцизите влияят върху избора на потребителя между бирата и виното, е много опростена. Всъщност, тъй като тези две стоки не са напълно взаимозаменяеми, други фактори, различни от данъчното облагане, можели да влияят върху избора на потребителя. Освен това Кралство Швеция, подкрепяно от Република Латвия, смята, че доводите на Комисията относно промяната на потребителските навици по отношение на виното и на бирата не са достатъчни, за да докажат със сигурност наличието на връзка между изменението в потреблението и факта, че облагането на виното е по-високо от това на бирата. Следователно Комисията не била установила, че шведската данъчна система в действителност има защитен ефект за търговията с бира. Съображения на Съда В самото начало, следва да се напомни, че съгласно постоянната съдебна практика член 95 от Договора за ЕО (нов член 90 ЕО) като цяло има за цел да осигури свободното движение на стоките между държавите-членки в нормални условия на конкуренция чрез отстраняването на всякаква форма на закрила, която може да последва от прилагането на дискриминационни вътрешни данъци по отношение на стоки с произход от други държави-членки и да гарантира пълна неутралност на вътрешните данъци по отношение на конкуренцията между местни и внесени стоки (Решение по дело Комисия/Белгия, посочено по-горе, точка 6). От тази гледна точка член 90, втора алинея ЕО има за цел да спре всяка форма на непряка данъчна защита, засягаща стоките, които макар и да не са подобни на местните стоки по смисъла на първата алинея, са въпреки това в конкурентно отношение с някои от тях дори само отчасти, непряко или потенциално (Решение по-дело Комисия/Белгия, посочено по-горе, точка 7, като и Решение от 11 август 1995 г. по дело Roders и др., C-367/93—C-377/93, Recueil, стр. I-2229 , точка 38). Поради това за целите на разследването на съвместимостта на критикувания от Комисията данъчен режим с член 90, втора алинея ЕО следва, на първо място, да се уточни до каква степен бирата и виното могат да бъдат считани за конкурентни стоки с оглед тази разпоредба. Макар че от съдебната практика произтича, че виното и бирата в известна степен служат за задоволяване на сходни потребности, поради което следва да им бъде призната определена степен на взаимозаменяемост, Съдът уточнява, че с оглед на голямата разлика в качеството, а от там и в цената на различните вина, отношението на конкурентност между бирата, популярна и широко консумирана напитка, и виното трябва да бъде установено с оглед на по-широко достъпните за масовия потребител вина, които по принцип са най-леките и евтини вина, и че следователно на тази основа следва да се прави сравнение на данъците (вж. Решение по дело Комисия/Белгия, посочено по-горе, точка 10 и цитираната съдебна практика). Тези съображения са валидни и в рамките на настоящото дело, тъй като предоставените на Съда обстоятелства не разкриват каквато и да е особеност на шведския пазар, която да даде основание за различна оценка. Поради това следва, че в настоящия случай само вината от средна категория, които могат да бъдат продавани на дребно единствено от Systembolaget, разкриват достатъчно общи характеристики с бирата с високо съдържание на алкохол, равно или по-голямо от 3,5 % de vol., която също се продава на дребно единствено от Systembolaget, за да представляват алтернативен избор за потребителя и следователно да могат да бъдат считани за конкурентни на бирата с високо съдържание на алкохол по смисъла на член 90, втора алинея ЕО. На второ място, следва да се сравнят режимите на данъчно облагане, на които са подложени горепосочените стоки, с цел да се установи наличието на евентуална разлика в облагането им, както и размера на тази разлика. Комисията и Кралство Швеция спорят дали е уместно в настоящия случай да се приложат методите за сравнение, възприети от горепосочените решения по дело Комисия/Обединено кралство и по дело Комисия/Белгия с оглед преценката на съотношението на данъчно облагане между бирата и виното. Съдът смята, че по настоящето дело най-уместно е сравнението между акцизите, установени в зависимост от алкохолното съдържание по обем на двете напитки. Всъщност следва де се посочи, подобно на становището, изразено в точка 54 от заключението на генералния адвокат, че в настоящия случай алкохолното съдържание е най-уместният критерий за оценка, тъй като е възприето като база за определяне на акцизите в Швеция. Освен това става въпрос за обективен критерий, който отразява характеристиките на съответните стоки. По силата на член 2 от Закона за акцизите върху алкохола акцизите върху бирата са фиксирани, докато в съответствие с член 3 от този закон акцизите, приложими към виното, са прогресивни и варират в зависимост от категориите, предвидени в последната разпоредба. От друга страна, няма спор, че и за двете стоки ставката на ДДС е 25 % от продажната цена с включен акциз. Така от сравнението на размера на облагане с оглед съдържанието на алкохол следва, че конкурентното на бирата с високо съдържание на алкохол вино, което е с алкохолно съдържание по обем от 12,5 % vol. се облага за единица процент алкохолно съдържание по обем на литър с около 20 % повече от бирата с високо съдържание на алкохол (1,77 SEK срещу 1,47 SEK), като тази разлика се увеличава с 36 % за вино с алкохолно съдържание по обем от 11 % vol. (2 SEK срещу 1,47 SEK) и с 50 % за вино с алкохолно съдържание по обем от 10 % vol. (2,208 SEK срещу 1,47 SEK). Следователно виното, което е конкурентно на бирата с високо съдържание на алкохол, е подложено на по-високо данъчно облагане от нея. На трето място следва да се провери дали това по-високо облагане на виното в сравнение с бирата с високо съдържание на алкохол може да повлияе на въпросния пазар, като намали потенциалното потребление на вносните стоки в полза конкурентните местни стоки (вж. посочени по-горе Решение по дело Комисия/Белгия, точка 15, както и Решение по дело Roders и др., точка 39). В това отношение следва да се има предвид съществуващата разлика между продажната цена на въпросните стоки и влиянието на тази разлика върху избора на потребителя, като и нарастването на потреблението на тези стоки (Решение по дело Roders и др., посочено по-горе, точка 39). За да се извърши такава преценка, следва да се възприеме сравнителен метод, който в крайна сметка е приет и от двете страни и който се отнася до един литър бира и един литър вино, тъй като Комисията не установява като уместен за настоящето дело друг метод. В това отношение следва да се констатира, че с оглед на данните, предоставени от Комисията и от Кралство Швеция, съотношението между крайната продажна цена с включени всички данъци на един литър бира с високо съдържание на алкохол и тази на един литър вино от конкурентна категория е от порядъка 1:2. Така от данните, предоставени на Съда следва, че ако предположим, че акцизите, предвидени за бирата с високо съдържание на алкохол, а именно 1,47 SEK за единица процент алкохолно съдържание по обем на литър, бъдат приложени към виното от конкурентна категория, като например вино с 12,5 % vol., намалението на крайната цена с включени всички данъци за един литър вино би било 4,63 SEK (0,5 EUR), или 6,65 %. Въпреки това намаление съотношението между крайната цена с включени всички данъци на бирата с високо съдържание на алкохол и цента на виното от конкурентна категория би останало от порядъка на 1:2. По-точно съотношението на крайните цени би било 1:2,1 срещу 1:2,3. Следователно от сравнението на съотношението между продажните цени на един литър бира с високо съдържание на алкохол и на един литър вино от конкурентна категория е видно, че разликата в цената между тези две стоки е почти еднаква преди и след облагането. При тези условия, макар и съществуващата разлика между продажните цени на бирата и съответно на виното от конкурентна категория да е по-малка от разликата, констатирана от Съда по дело Комисия/Белгия, посочено по-горе, следва да се подчертае, че установената по настоящото дело разлика между продажните цени е като разликата в облагането на тези две стоки и не може да повлияе върху поведението на потребителя в разглеждания сектор. От гореизложеното следва, че в настоящия случай Комисията не е доказала, че разликата между цените на бирата с високо съдържание на алкохол, с алкохолно съдържание по обем равно или по-високо от 3,5 % vol., и конкурентното на нея вино от средна категория, е била намалена до такава степен, че разликата в акцизите върху тези две стоки в Швеция може да повлияе на поведението на потребителя. С оглед направената в точка 56 от настоящото решение констатация относно съотношението на крайните продажни цени приложението на въпросния режим на данъчно облагане изглежда няма за последица да предостави косвена закрила на шведската бира по смисъла на член 90, втора алинея ЕО само поради факта че виното, внасяно от други държави-членки, се облага с по-висок данък от бирата, която е предимно местна стока. Във всички случаи следва да се констатира, че предоставените от Комисията статистически данни относно продажбата на разглежданите стоки позволяват да се установи определена чувствителност на потребителя към промените в цените на тези стоки само за кратък период, без да е налице трайно изменение в потребителките навици в полза на бирата и във вреда на виното. Вярно е, че Съдът напомня в точка 10 от Решение от 27 февруари 1980 г. по дело Комисия/Обединено кралство, посочено по-горе, че за приложението на член 90, втора алинея ЕО не се изисква да бъдат приведени за всеки отделен случай статистически доказателства за защитния ефект на даден вътрешноданъчен режим, а е достатъчно да бъде установено, че определен данъчен механизъм, с оглед неговите особени характеристики, може да доведе до такъв ефект. С оглед на гореизложеното в настоящето дело обаче следва да се констатира, че Комисията не е доказала надлежно, че разглежданото законодателство може да доведе до такъв защитен ефект. От това следва, че настоящият иск трябва да бъде отхвърлен като неоснователен. По съдебните разноски По силата на член 69, параграф 2 от Процедурния правилник загубилата делото страна се осъжда да заплати съдебните разноски, ако е направено такова искане. След като Кралство Швеция е направило искане за осъждане на Комисията и последната е загубила делото, тя следва да бъде осъдена да заплати съдебните разноски. По смисъла на член 69, параграф 4, парва алинея, от горепосочения правилник държавите-членки, които са встъпили в делото, понасят направените от тях съдебни разноски. Ето защо следва да се постанови, че Република Латвия понася направените от нея съдебни разноски. По изложените съображения Съдът (голям състав) реши: 1) Отхвърля иска. 2) Осъжда Комисията на Европейските общности да заплати съдебните разноски. 3) Република Латвия понася направените от нея съдебни разноски. Подписи ( *1 ) Език на производството: шведски.

62005CJ0083

de

1       Das Vorabentscheidungsersuchen betrifft die Auslegung der Richtlinie 70/156/EWG des Rates vom 6. Februar 1970 zur Angleichung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Betriebserlaubnis für Kraftfahrzeuge und Kraftfahrzeuganhänger (ABl. L 42, S. 1) in der Fassung der Richtlinie 92/53/EWG des Rates vom 18. Juni 1992 (ABl. L 225, S. 1) (im Folgenden: Richtlinie 70/156). 2       Dieses Ersuchen ergeht im Rahmen eines Verfahrens, in dem sich Herr Voigt gegen eine Geldbuße wendet, die vom Regierungspräsidium Karlsruhe-Bretten gegen ihn verhängt wurde. Rechtlicher Rahmen Gemeinschaftsrecht 3       Die Gründe, die den Gemeinschaftsgesetzgeber zum Erlass der Richtlinie 70/156 veranlassten, werden in deren Begründungserwägungen wie folgt dargelegt: „In jedem Mitgliedstaat müssen Kraftfahrzeuge zur Beförderung von Gütern oder Personen bestimmten, zwingend vorgeschriebenen technischen Merkmalen entsprechen; diese Bestimmungen sind von Mitgliedstaat zu Mitgliedstaat verschieden; dadurch wird der Warenverkehr innerhalb der Europäischen Wirtschaftsgemeinschaft behindert. Diese Hemmnisse für die Errichtung und das reibungslose Funktionieren des Gemeinsamen Marktes lassen sich verringern und sogar beseitigen, wenn alle Mitgliedstaaten in Ergänzung oder an Stelle ihrer derzeitigen Rechtsvorschriften gleiche Vorschriften erlassen. Die Einhaltung der technischen Vorschriften wird herkömmlicherweise von den Mitgliedstaaten kontrolliert, bevor die Fahrzeuge, für die sie gelten, in den Handel gebracht werden; diese Kontrolle erstreckt sich auf Fahrzeugtypen. … Die Kontrolle dieser Vorschriften sowie die Anerkennung der von den anderen Mitgliedstaaten durchgeführten Kontrollen durch jeden Mitgliedstaat erfordern die Einführung eines gemeinschaftlichen Verfahrens für die Betriebserlaubnis für jeden Fahrzeugtyp. Dieses Verfahren soll es jedem Mitgliedstaat ermöglichen festzustellen, ob jeder Fahrzeugtyp den in den Einzelrichtlinien vorgesehenen und auf dem Betriebserlaubnisbogen angegebenen Kontrollen unterworfen wurde; damit soll den Herstellern ermöglicht werden, eine Übereinstimmungsbescheinigung für alle Fahrzeuge auszustellen, die dem genehmigten Typ entsprechen; ein mit dieser Bescheinigung versehenes Fahrzeug hat in allen Mitgliedstaaten als mit ihrer eigenen Gesetzgebung übereinstimmend zu gelten; es ist angezeigt, dass jeder Mitgliedstaat die anderen Mitgliedstaaten von der getroffenen Feststellung durch Übersendung einer Abschrift des für jeden genehmigten Fahrzeugtyp ausgestellten Betriebserlaubnisbogens unterrichtet. …“ 4       Artikel 1 Absatz 1 der Richtlinie 70/156 bestimmt: „Diese Richtlinie gilt für die Typgenehmigung von Kraftfahrzeugen und ihren Anhängern, die in einer oder mehreren Stufen gefertigt werden, sowie von Systemen, Bauteilen und selbständigen technischen Einheiten, die für den Anbau an derartigen Kraftfahrzeugen und Anhängern vorgesehen sind.“ 5       Nach Artikel 2 der Richtlinie bedeutet –       „Typgenehmigung“ „das Verwaltungsverfahren, durch das ein Mitgliedstaat bestätigt, dass der Typ eines Fahrzeugs, eines Systems, eines Bauteils oder einer selbständigen technischen Einheit die einschlägigen technischen Anforderungen dieser Richtlinie oder einer Einzelrichtlinie erfüllt. Eine vollständige Auflistung der Einzelrichtlinien befindet sich in Anhang IV bzw. Anhang XI“, –       „Fahrzeug“ „mit Ausnahme von Schienenfahrzeugen, land- und forstwirtschaftlichen Zug- und Arbeitsmaschinen sowie allen anderen Arbeitsmaschinen, alle zur Teilnahme am Straßenverkehr bestimmten vollständigen oder unvollständigen Kraftfahrzeuge, mit mindestens vier Rädern und einer bauartbedingten Höchstgeschwindigkeit von mehr als 25 km/h, sowie ihre Anhänger“ und –       „Typ“ eines Fahrzeugs „Fahrzeuge derselben Fahrzeugklasse, die sich zumindest hinsichtlich der in Anhang II B aufgeführten Merkmale nicht unterscheiden. Ein Fahrzeugtyp kann aus Varianten und Versionen bestehen (vgl. Anhang II B).“ 6       Nach Anhang II der Richtlinie 70/156 umfasst die Fahrzeugklasse „M 1“ für die Personenbeförderung bestimmte Kraftfahrzeuge mit höchstens acht Sitzplätzen außer dem Fahrersitz. Nationales Recht 7       Die deutschen Rechtsvorschriften über den Straßenverkehr sind in verschiedenen Gesetzen und Verwaltungsvorschriften enthalten. Im Ausgangsverfahren relevant sind das Straßenverkehrsgesetz (StVG), die Straßenverkehrsordnung (StVO) und das Personenbeförderungsgesetz (PBefG). Die Richtlinie 70/156 wurde durch die Verordnung über die EG-Typgenehmigung für Fahrzeuge und Fahrzeugteile vom 9. Dezember 1994, zuletzt geändert am 7. Februar 2004, in deutsches Recht umgesetzt. Die Straßenverkehrszulassungsordnung (StVZO) regelt nunmehr ausschließlich das Zulassungsverfahren sowie die Pflichtversicherung und enthält Vorschriften über Bau und Betrieb von Fahrzeugen. 8       Die StVO regelt die Anforderungen an das Führen von Kraftfahrzeugen. In Bezug auf die Geschwindigkeit unterscheiden sich ihre Vorschriften für Personenkraftwagen von denen für andere Kraftfahrzeuge. Diese Unterscheidung ergibt sich aus der im Ausgangsverfahren relevanten Vorschrift des § 18 Absatz 5 Satz 2 Nummer 1 StVO, nach der die Höchstgeschwindigkeit auf Autobahnen für Kraftfahrzeuge mit Ausnahme von Personenkraftwagen 80 km/h beträgt. Für Letztere gibt es keine generelle Geschwindigkeitsbeschränkung. 9       Die StVO enthält keine Definition des Begriffes „Personenkraftwagen“. In § 4 Absatz 4 PBefG werden Personenkraftwagen definiert als Kraftfahrzeuge, die „nach ihrer Bauart und Ausstattung zur Beförderung von nicht mehr als neun Personen (einschließlich Führer) geeignet und bestimmt sind“. Ausgangsverfahren und Vorlagefragen 10     Am 21. Oktober 2003 wurde Herr Voigt einer Kontrolle unterzogen, als er auf einer Bundesautobahn außerhalb geschlossener Ortschaften ein von der DaimlerChrysler AG hergestelltes Kraftfahrzeug des Typs „Sprinter“ mit einem zulässigen Gesamtgewicht von 4,6 Tonnen führte. Da die Geschwindigkeit des Fahrzeugs, abzüglich der erforderlichen Toleranz, 134 km/h betrug, verhängte das Regierungspräsidium Karlsruhe-Bretten mit Bescheid vom 18. November 2003 gegen ihn ein Bußgeld von 275 Euro, weil er die zulässige Höchstgeschwindigkeit für Lastkraftwagen von 80 km/h um 54 km/h überschritten habe. Darüber hinaus wurde ihm ein zweimonatiges Fahrverbot auferlegt, verbunden mit einem Eintrag von vier Punkten im Verkehrszentralregister. Das von ihm geführte Fahrzeug, für das eine EG-Typgenehmigung der Fahrzeugklasse „M 1“ vorliegt, ist in den Fahrzeugpapieren als Personenkraftwagen eingetragen. 11     Herr Voigt legte gegen diese Maßnahmen am 27. November 2003 Einspruch ein. Unter Hinweis auf den Fahrzeugbrief, in dem das betreffende Fahrzeug als Personenkraftwagen eingestuft wird, vertrat er die Ansicht, dass die u. a. für Lastkraftwagen bestehende Geschwindigkeitsbeschränkung von 80 km/h auf Autobahnen außerhalb geschlossener Ortschaften nicht für dieses Fahrzeug gelte, das den Beschränkungen für Personenkraftwagen unterliege. 12     Mit Verfügung vom 10. März 2004 legte die Staatsanwaltschaft Freiburg die Akte von Herrn Voigt dem Amtsgericht Freiburg zur Entscheidung über die erforderliche Geldbuße vor. Am 29. April 2004 sprach ihn dieses Gericht frei. Die Staatsanwaltschaft Freiburg legte dagegen beim Oberlandesgericht Karlsruhe Rechtsbeschwerde ein. Am 26. August 2004 hob das Oberlandesgericht Karlsruhe den Freispruch auf. Es vertrat die Ansicht, dass im Ausgangsverfahren zusätzliche Tatsachenfeststellungen zur konkreten Bauart des von Herrn Voigt geführten Fahrzeugs des Typs „Sprinter“ erforderlich seien, da nach einer am Vortag in einem ähnlich gelagerten Fall ergangenen Entscheidung zwischen verschiedenen Bauarten dieses Fahrzeugs zu unterscheiden sei, während die Angabe „Personenkraftwagen“ in den Fahrzeugpapieren keine Bedeutung habe. 13     Unter diesen Umständen hat das Amtsgericht Freiburg beschlossen, das Verfahren auszusetzen und dem Gerichtshof folgende Fragen zur Vorabentscheidung vorzulegen: 1.      Ist die Richtlinie 70/156, umgesetzt in deutsches Recht in der EG-TypV (Verordnung über die EG-Typgenehmigung für Fahrzeuge und Fahrzeugteile vom 9. Dezember 1994, zuletzt geändert am 7. Februar 2004), dahin gehend auszulegen, dass der Führer eines Kraftfahrzeuges, dessen Fahrzeug als Personenkraftwagen infolge einer Betriebserlaubnis aufgrund EG-Typgenehmigung zugelassen worden ist, auch berechtigt ist, das Fahrzeug als genehmigten Fahrzeugtyp im Straßenverkehr in Betrieb zu nehmen, und ist der Führer dieses Kraftfahrzeuges insbesondere auch nur den für Personenkraftwagen geltenden Geschwindigkeitsgeboten unterworfen? 2.      Dürfen die für die Verfolgung von Verkehrsordnungswidrigkeiten zuständigen Behörden die vom Kraftfahrt-Bundesamt ausgestellten Betriebserlaubnisse nach EG-Typgenehmigung und die von deutschen Zulassungsstellen erteilten, auf diesen EG-Typgenehmigungen beruhenden Zulassungen als nicht maßgeblich bei der Einordnung des Fahrzeugtyps erklären, wenn es um die Feststellung der vom Führer eines solchen Fahrzeugtyps einzuhaltenden Geschwindigkeitsgebote geht? Zu den Vorlagefragen 14     Mit seinen beiden Fragen, die zusammen zu prüfen sind, möchte das vorlegende Gericht im Wesentlichen wissen, ob die Richtlinie 70/156 dahin auszulegen ist, dass sie einer nationalen Regelung entgegensteht, nach der ein Fahrzeug der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Art nicht den nationalen Geschwindigkeitsvorschriften für Personenkraftwagen unterliegt, sondern den Vorschriften für Lastkraftwagen, obwohl dieses Fahrzeug aufgrund einer in Anwendung der Richtlinie ergangenen EG-Typgenehmigung als Personenkraftwagen zugelassen wurde. 15     Einleitend ist zum einen darauf hinzuweisen, dass die Richtlinie 70/156, die ausdrücklich nur die internationale Einteilung der Kraftfahrzeuge in die in ihrem Anhang II definierten Klassen M, N und O betrifft, keine Bestimmung über die Einstufung von Kraftfahrzeugen in die Klasse der „Personenkraftwagen“ enthält. Zum anderen verfügt nach den Feststellungen des vorlegenden Gerichts zwar der Hersteller des im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Fahrzeugs über eine EG-Typgenehmigung „M 1“ für das Fahrzeug, doch wird es erst im Stadium der Zulassung von den deutschen Behörden als Personenkraftwagen eingestuft. 16     Die Richtlinie 70/156 enthält Bestimmungen, die nach ihren Begründungserwägungen dazu dienen, ein gemeinschaftliches Verfahren für die Betriebserlaubnis für jeden Fahrzeugtyp festzulegen und einzuführen, das die zuvor in den Mitgliedstaaten bestehenden Genehmigungsverfahren ersetzt. Die Tragweite einer solchen gemeinschaftlichen Betriebserlaubnis kann nur anhand des genauen Geltungsbereichs der Richtlinie 70/156 ermittelt werden. 17     In dieser Richtlinie werden nacheinander das Verfahren der Typgenehmigung, das anschließende Verfahren der Ausstellung eines Genehmigungsbogens, die Erstellung der Übereinstimmungsbescheinigung durch den Hersteller sowie die Pflicht der Mitgliedstaaten dargelegt, im Hinblick auf die Zulassung die Übereinstimmung der hergestellten Erzeugnisse mit dem genehmigten Typ zu überwachen. Die Bestimmungen der Richtlinie sollen Hemmnisse für den freien Warenverkehr beseitigen. Die Harmonisierung der Vorschriften und technischen Merkmale stellt das Mittel zur Erreichung dieses Zieles dar. Die Richtlinie 70/156 enthält dagegen keine Angaben, die über diese Harmonisierung hinausgehen. Sie enthält insbesondere keine an die Mitgliedstaaten gerichtete Vorschrift in Bezug auf die Geschwindigkeitsgebote, die für die verschiedenen Klassen von Kraftfahrzeugen gelten, für die eine gemeinschaftliche Betriebserlaubnis erteilt wurde. 18     Die Richtlinie 70/156 betrifft somit die technischen Merkmale eines Fahrzeugtyps und enthält keine andere Erwägung in Bezug auf die von den Führern von Kraftfahrzeugen einzuhaltenden Straßenverkehrsvorschriften. 19     Ferner ist darauf hinzuweisen, dass die Richtlinie 70/156 auf Artikel 100 EWG-Vertrag (sodann Artikel 100 EG-Vertrag, jetzt Artikel 94 EG) oder auf Artikel 100a EWG-Vertrag (sodann Artikel 100a EG-Vertrag, nach Änderung jetzt Artikel 95 CE) gestützt ist, die die Zuständigkeiten im Bereich der Harmonisierung zwecks Verwirklichung des Gemeinsamen Marktes oder des Binnenmarktes betreffen. 20     Unter diesen Umständen geht weder aus dem Wortlaut der Richtlinie 70/156 noch aus deren Gegenstand oder Zweck hervor, dass der Gemeinschaftsgesetzgeber an die gemeinschaftliche Betriebserlaubnis für Fahrzeugtypen, die mit dieser Richtlinie eingeführt wurde, um Hindernisse für die Verwirklichung des Binnenmarktes zu beseitigen, Folgen in Bezug auf die Anwendung der nationalen Straßenverkehrsvorschriften knüpfen wollte, die die Geschwindigkeit der verschiedenen Klassen von Kraftfahrzeugen regeln. 21     Angesichts der vorstehenden Erwägungen ist auf die Fragen des Amtsgerichts Freiburg zu antworten, dass die Richtlinie 70/156 dahin auszulegen ist, dass sie einer nationalen Regelung nicht entgegensteht, nach der ein Fahrzeug der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Art nicht den nationalen Geschwindigkeitsvorschriften für Personenkraftwagen unterliegt, sondern den Vorschriften für Lastkraftwagen, obwohl dieses Fahrzeug aufgrund einer in Anwendung der Richtlinie ergangenen EG-Typgenehmigung als Personenkraftwagen zugelassen wurde. Kosten 22     Für die Beteiligten des Ausgangsverfahrens ist das Verfahren Teil des bei dem vorlegenden Gericht anhängigen Verfahrens; die Kostenentscheidung ist daher Sache dieses Gerichts. Die Auslagen anderer Beteiligter für die Abgabe von Erklärungen vor dem Gerichtshof sind nicht erstattungsfähig. Aus diesen Gründen hat der Gerichtshof (Sechste Kammer) für Recht erkannt: Die Richtlinie 70/156/EWG des Rates vom 6. Februar 1970 zur Angleichung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Betriebserlaubnis für Kraftfahrzeuge und Kraftfahrzeuganhänger in der Fassung der Richtlinie 92/53/EWG des Rates vom 18. Juni 1992 ist dahin auszulegen, dass sie einer nationalen Regelung nicht entgegensteht, nach der ein Fahrzeug der im Ausgangsverfahren in Rede stehenden Art nicht den nationalen Geschwindigkeitsvorschriften für Personenkraftwagen unterliegt, sondern den Vorschriften für Lastkraftwagen, obwohl dieses Fahrzeug aufgrund einer in Anwendung der Richtlinie ergangenen EG-Typgenehmigung als Personenkraftwagen zugelassen wurde. Unterschriften. * Verfahrenssprache: Deutsch.

62007CJ0303

ro

Cererea de pronunțare a unei hotărâri preliminare privește interpretarea articolelor 43 CE, 48 CE, 56 CE și 58 CE. Această cerere a fost formulată în cadrul unei proceduri inițiate în fața Korkein hallinto-oikeus (Curtea Administrativă Supremă) de societatea de drept finlandez Aberdeen Property Fininvest Alpha Oy (denumită în continuare „Alpha”) având ca obiect prelevarea unei taxe reținute la sursă pentru dividendele care trebuie distribuite către Aberdeen Property Nordic Fund I SICAV (denumită în continuare „Nordic Fund SICAV”), o societate de investiții cu capital variabil (société d’investissement à capital variable) (SICAV) de drept luxemburghez, stabilită în Luxemburg. Cadrul juridic Reglementarea comunitară Directiva 90/435/CEE a Consiliului din 23 iulie 1990 privind regimul fiscal comun care se aplică societăților-mamă și filialelor acestora din diferite state membre ( JO L 225, p. 6 , Ediție specială, 09/vol. 1, p. 97), astfel cum a fost modificată prin Directiva 2003/123/CE a Consiliului din ( JO 2004, L 7, p. 41 , Ediție specială, 09/vol. 2, p. 118, denumită în continuare „Directiva 90/435”), prevede la articolul 2: „(1)   În sensul […] [D]irective[i] [90/435], termenul «societate dintr-un stat membru» desemnează orice societate care îndeplinește următoarele condiții: (a) are una din formele de organizare prezentate în anexă; […] (c) în plus, plătește unul din următoarele impozite, fără posibilitatea unei opțiuni sau exceptări: […] — impôt sur le revenu des collectivités în Luxemburg; […] — yhteisöjen tulovero/inkomstskatten för samfund în Finlanda, […]” Articolul 3 alineatul (1) litera (a) primul paragraf din Directiva 90/435 prevede că, în sensul aplicării acestei directive, statutul de societate-mamă se acordă cel puțin unei societăți comerciale dintr-un stat membru care îndeplinește condițiile prevăzute la articolul 2 din această directivă și care deține minimum 20% din capitalul unei societăți comerciale aflate în alt stat membru, care îndeplinește aceleași condiții. Conform aceluiași articol 3 alineatul (1) litera (a) al treilea și al patrulea paragraf, acest nivel minim de participare este de 15% de la 1 ianuarie 2007 și de 10% de la . În temeiul articolului 5 din directiva menționată, profiturile distribuite societății-mamă de către filială sunt scutite de reținerea la sursă a impozitelor. Anexa la Directiva 90/435 literele (i) și (m) are următorul conținut: „(i) societăți comerciale reglementate de legislația luxemburgheză, denumite «société anonyme», «société en commandite par actions», «société à responsabilité limitée», «société coopérative», «société coopérative organisée comme une société anonyme», «association d’assurances mutuelles», «association d’épargne-pension», «entreprise de nature commerciale, industrielle ou minière de l’Etat, des communes, des syndicats de communes, des établissements publics et des autres personnes morales de droit public», precum și alte societăți comerciale înființate în temeiul legislației luxemburgheze și care fac obiectul impozitării societăților comerciale în Luxemburg; (m) societățile comerciale reglementate de legislația finlandeză, denumite «osakeyhtiö/aktiebolag», «osuuskunta/andelslag», «säästöpankki/sparbank» și «vakuutusyhtiö/försäkringsbolag».” Reglementarea națională Conform articolului 3 din Legea privind impozitul pe venit [Tuloverolaki (1535/1992)] din 30 decembrie 1992, prin „colectivitate” se înțelege, printre altele, societatea pe acțiuni, cooperativa, casa de economii și fondul de investiții, precum și orice altă persoană juridică sau universalitate de bunuri consacrată unui obiectiv special asimilabilă colectivităților prevăzute la acest articol. Articolul 9 alineatul 1 din Legea privind impozitul pe venit menționată prevede: „Impozitul pe venit se aplică: […] 2) oricărei persoane fizice care nu are domiciliul în Finlanda pe durata exercițiului fiscal și oricărei persoane juridice străine pentru veniturile obținute în Finlanda (impozitare cu titlu parțial).” Conform articolului 10 alineatul 6 din legea menționată, dividendele plătite de o societate pe acțiuni, de o cooperativă sau de orice altă colectivitate finlandeză constituie un venit obținut în Finlanda. Legea privind impozitarea veniturilor obținute dintr-o activitate economică [Laki elinkeinotulon verottamisesta (360/1968)] din 24 iunie 1968, care reglementează fiscalitatea dividendelor încasate de societățile pe acțiuni stabilite în Finlanda, prevede, la articolul 6 a, în versiunea sa din : „Dividendele încasate de o societate nu constituie venituri impozabile. Sub rezerva celui de al doilea paragraf, acestea sunt totuși impozabile în cotă de 75% și scutite de impozit în cotă de 25% dacă: 1) dividendele au fost încasate pe baza unor acțiuni deținute în active, iar societatea care le distribuie nu este o societate străină în sensul articolului 2 din Directiva [90/435] al cărei capital social este deținut în proporție de cel puțin 10% în mod direct, la distribuirea dividendelor, de beneficiarul dividendelor; 2) societatea care distribuie dividendele nu este o societate finlandeză, nici o societate stabilită într-un stat membru al Uniunii Europene, astfel cum este aceasta prevăzută la punctul 1), sau 3) societatea care distribuie dividendele este o societate cotată în sensul articolului 33 a al doilea paragraf din Legea privind impozitul pe venit, iar beneficiarul dividendelor este o societate necotată care nu deține în mod direct, la distribuirea dividendelor, cel puțin 10% din capitalul social al societății care distribuie dividendele. În lipsa unei convenții pentru evitarea dublei impuneri între statul de stabilire a societății străine care distribuie dividendele prevăzute la primul paragraf punctul 2) și [Republica] Finlanda, aplicabilă dividendelor distribuite pe durata exercițiului respectiv, aceste dividende constituie un venit integral impozabil. […]” Conform articolului 3 din Legea privind impozitarea veniturilor contribuabililor impozabili cu titlu parțial [Laki rajoitetusti verovelvollisen tulon verottamisesta (627/1978)] din 11 august 1978, impozitul la sursă este prelevat, printre altele, asupra dividendelor. Dispozițiile acestei legi aplicabile dividendelor sunt valabile de asemenea pentru participarea la profiturile fondurilor de investiții. Potrivit articolului 3 al cincilea paragraf din legea menționată, în versiunea sa din 30 iulie 2004, impozitul la sursă nu este prelevat asupra dividendelor plătite unei societăți cu domiciliul fiscal într-un stat membru al Uniunii Europene ce deține în mod direct cel puțin 20% din capitalul societății care plătește dividendele, cu condiția ca beneficiarul să fie o societate în sensul articolului 2 din Directiva 90/435. Dividendele neprevăzute de excepția prevăzută la articolul 3 al cincilea paragraf menționat sunt supuse unui impozit la sursă, al cărui nivel este determinat prin convenție fiscală între statul membru de reședință al beneficiarului și Republica Finlanda, și, în lipsa unei astfel de convenții, acest nivel este stabilit la 28% din valoarea brută a dividendelor. Convenția pentru evitarea dublei impuneri Convenția între Luxemburg și Finlanda privind evitarea dublei impuneri în materie de impozit pe venit și de impozit pe avere încheiată la 1 martie 1982 ( Mémorial A 1982, p. 1966), în redactarea sa aplicabilă acțiunii principale (denumită în continuare „convenția fiscală”), nu prevede dispoziții speciale privind societățile de tip „SICAV” de drept luxemburghez, dar, potrivit jurisprudenței Korkein hallinto-oikeus, o astfel de societate este considerată o persoană cu domiciliul fiscal în Luxemburg în sensul acestei convenții. În temeiul articolului 10 din convenția fiscală, dividendele pe care o societate cu domiciliul fiscal în unul dintre statele membre contractante le plătește unei persoane cu domiciliul fiscal în celălalt stat membru contractant pot fi impozitate în acest din urmă stat. Dividendele pot fi de asemenea impozitate în statul membru contractant în care își are domiciliul fiscal societatea care plătește dividendele, potrivit dreptului acestui stat. Cu toate acestea, dacă beneficiarul este deținătorul avantajelor legate de dividende, impozitul nu poate depăși 5% din dividendele totale în cazul unei societăți care deține în mod direct sau indirect cel puțin 25% din capitalul societății care distribuie dividendele. Acțiunea principală și întrebarea preliminară Alpha a depus o cerere având ca obiect emiterea unei decizii prealabile la Keskusverolautakunta (Comisia Centrală de Impozite) cu privire la impozitarea dividendelor plătite de această societate către Nordic Fund SICAV, a cărei filială urma să devină în proporție de 100%, astfel cum rezultă din această cerere. Societatea Aberdeen Property Investors Luxemburg SA, membră a grupului Aberdeen Property Investors, trebuia să răspundă de gestiunea Nordic Fund SICAV. Părțile Nordic Fund SICAV trebuiau să fie propuse cu prioritate investitorilor instituționali, precum societăți de asigurări și fonduri de pensie germane. Nordic Fund SICAV avea drept obiectiv să investească în sectorul imobiliar în Finlanda prin intermediul Alpha, care ar achiziționa părți de societăți imobiliare și chiar, dacă este cazul, ar deveni în mod direct proprietar de bunuri imobile. Alpha a întrebat Keskusverolautakunta dacă era obligată să preleveze impozitul la sursă asupra dividendelor plătite către Nordic Fund SICAV, având în vedere articolul 43 CE, precum și articolul 56 CE și ținând seama de faptul că dividendele plătite unei societăți pe acțiuni finlandeze similare unei societăți de tip SICAV, care exercită o activitate de investiții în domeniul imobiliar, sau unei alte colectivități de natură echivalentă, stabilită în Finlanda, nu ar fi un venit impozabil în temeiul legislației finlandeze și nu ar fi nici grevate de impozitarea la sursă. În decizia sa prealabilă nr. 2/2006 din 25 ianuarie 2006 privind recuperarea impozitului la sursă pentru anii 2005 și 2006, Keskusverolautakunta a considerat că Alpha era obligată să preleve impozitul pe dividendele plătite către Nordic Fund SICAV. Pe de o parte, Keskusverolautakunta a subliniat că, întrucât SICAV-urile nu figurează în lista din anexa la Directiva 90/435 și nu plătesc impozit pe venit în statul membru în care sunt stabilite, Nordic Fund SICAV nu poate fi considerată o societate în sensul acestei directive și, în consecință, dividendele care îi sunt plătite nu trebuie să fie scutite de impozitul la sursă. Pe de altă parte, Keskusverolautakunta a arătat că, deși Nordic Fund SICAV este comparabilă cu o societate pe acțiuni finlandeză („osakeyhtiö”), aceste societăți prezintă mai multe diferențe. Astfel, acestea diferă, în primul rând, deoarece capitalul social al societății pe acțiuni finlandeze este blocat, iar pe parcursul duratei de activitate a societății acesta nu poate fi rambursat acționarilor. Astfel de societăți se disting, în al doilea rând, prin faptul că societatea pe acțiuni finlandeză este impozabilă în statul de stabilire și, în al treilea rând, prin faptul că aceasta este o societate în sensul Directivei 90/435. Prin urmare, cele două tipuri de societăți nu sunt comparabile în sensul dreptului comunitar. Alpha a contestat decizia Keskusverolautakunta în fața instanței de trimitere. Considerând că soluția litigiului cu care este sesizată necesită o interpretare a dreptului comunitar, Korkein hallinto-oikeus a hotărât să suspende judecarea cauzei și să adreseze Curții următoarea întrebare preliminară: „Articolele 43 CE și 48 CE, precum și articolele 56 CE și 58 CE trebuie interpretate în sensul că, în vederea concretizării libertăților fundamentale garantate de acestea, o societate pe acțiuni sau un fond de investiții de drept finlandez și o […] SICAV de drept luxemburghez trebuie considerate ca fiind comparabile, deși nu există în dreptul finlandez un tip de societate care să corespundă exact unei […] SICAV și ținând cont, de asemenea, de faptul că […] SICAV, societate de drept luxemburghez, nu figurează în lista societăților menționate la articolul 2 litera (a) din Directiva [90/435], directivă căreia îi este conformă legislația finlandeză, aplicabilă în speță, referitoare la reținerea impozitului la sursă, și deși […] SICAV este scutită de impozitul pe venit în temeiul legislației fiscale naționale din Marele Ducat al Luxemburgului? În aceste condiții, este contrar articolelor menționate anterior din Tratatul CE faptul că societatea de tip SICAV cu domiciliul fiscal în Luxemburg, beneficiară a dividendelor, nu este scutită de reținerea la sursă, în Finlanda, a impozitului pe dividendele primite?” Cu privire la întrebarea preliminară Prin intermediul întrebării formulate, instanța de trimitere solicită, în esență, să se stabilească dacă articolele 43 CE, 48 CE, 56 CE și 58 CE se opun legislației unui stat membru care scutește de taxa reținută la sursă dividendele distribuite de o filială rezidentă a acestui stat unei societăți pe acțiuni sau unui fond de investiții stabilit în același stat, dar care supune acestei taxe reținute la sursă dividendele similare plătite unei societăți-mamă de tip SICAV rezidente a unui alt stat membru, care are o formă juridică necunoscută în dreptul primului stat și care nu figurează în lista societăților prevăzute la articolul 2 litera (a) din Directiva 90/435 și care este scutită de impozitul pe venit în temeiul legislației celuilalt stat membru. Cu titlu preliminar, trebuie amintit că, în temeiul unei jurisprudențe constante, deși fiscalitatea directă este de competența statelor membre, acestea din urmă trebuie totuși să exercite această competență cu respectarea dreptului comunitar (a se vedea în special Hotărârea din 13 decembrie 2005, Marks & Spencer, C-446/03, Rec., p. I-10837, punctul 29, Hotărârea din , Cadbury Schweppes și Cadbury Schweppes Overseas, C-196/04, Rec., p. I-7995, punctul 40, Hotărârea din , Test Claimants in Class IV of the ACT Group Litigation, C-374/04, Rec., p. I-11673, punctul 36, și Hotărârea din , Amurta, C-379/05, Rep., p. I-9569, punctul 16). Trebuie totodată să se sublinieze că, în lipsa unor măsuri de unificare sau de armonizare comunitară, statele membre rămân competente în ceea ce privește definirea, pe cale convențională sau unilaterală, a criteriilor de repartizare a dreptului lor de impozitare, mai ales în scopul eliminării dublei impuneri (Hotărârea din 12 mai 1998, Gilly, C-336/96, Rec., p. I-2793, punctele 24 și 30, Hotărârea din , Saint-Gobain ZN, C-307/97, Rec., p. I-6161, punctul 57, și Hotărârea din , N, C-470/04, Rec., p. I-7409, punctul 44, și Hotărârea Amurta, citată anterior, punctul 17). Articolul 5 din Directiva 90/435 impune statelor membre scutirea de taxa reținută la sursă a dividendelor distribuite de o filială societății-mamă a acesteia numai pentru distribuirile de dividende care intră în domeniul de aplicare al acestei directive. Astfel cum arată instanța de trimitere, situația în discuție în acțiunea principală nu intră în domeniul de aplicare al Directivei 90/435, în măsura în care o societate de tip SICAV nu îndeplinește condițiile prevăzute la articolul 2 alineatul (1) literele (a) și (c) din această directivă. Curtea s-a pronunțat deja în sensul că, în ceea ce privește participațiile care nu intră sub incidența Directivei 90/435, revine statelor membre sarcina să stabilească dacă și în ce măsură trebuie evitată dubla impunere economică a profiturilor distribuite și să introducă în acest scop, în mod unilateral sau prin intermediul convențiilor încheiate cu alte state membre, mecanisme care vizează prevenirea sau atenuarea acestei duble impuneri economice. Cu toate acestea, numai acest fapt nu le permite aplicarea de măsuri contrare libertăților de circulație garantate de tratat (a se vedea Hotărârile citate anterior Test Claimants in Class IV of the ACT Group Litigation, punctul 54, și Amurta, punctul 24). Întrucât instanța de trimitere a formulat întrebarea în raport atât cu articolele 43 CE și 48 CE, cât și cu articolele 56 CE și 58 CE, trebuie să se determine în prealabil dacă și în ce măsură o reglementare națională precum cea în discuție în acțiunea principală poate afecta libertățile garantate prin aceste articole. Cu privire la libertatea aplicabilă Trebuie să se sublinieze că o legislație națională, în temeiul căreia aplicarea scutirii de taxa reținută la sursă dividendelor distribuite de o societate rezidentă depinde, în primul rând, de aspectul dacă societatea beneficiară este o societate rezidentă sau nerezidentă și, în al doilea rând, în ceea ce privește societățile beneficiare nerezidente, de amploarea participației deținute în societatea care distribuie dividendele de către societatea beneficiară, precum și de calificarea acesteia din urmă drept societate în sensul articolului 2 din Directiva 90/435, poate să intre atât în domeniul de aplicare al articolului 43 CE, privind libertatea de stabilire, cât și în cel al articolului 56 CE, privind libera circulație a capitalurilor. Astfel, nu pot beneficia de scutirea de taxa reținută la sursă nici societățile nerezidente ale căror participații în societatea care distribuie dividendele sunt inferioare nivelului stabilit de legislația națională, corespunzând la momentul situației de fapt din acțiunea principală cu 20% din capitalul social, nici societățile care, deși participațiile lor sunt superioare acestui nivel, nu corespund definiției societății în sensul articolului 2 din Directiva 90/435. Astfel cum rezultă din decizia de trimitere, în acțiunea principală, societatea beneficiară a dividendelor este prezumată că deține 100% din părțile societății care distribuie dividendele, dar nu este considerată ca fiind o societate în sensul articolului 2 din directiva menționată. Prin urmare, trebuie să se constate că acțiunea principală privește exclusiv impactul legislației naționale în cauză în acțiunea principală asupra situației unei societăți rezidente care repartizează dividende unor acționari care dețin în aceasta o participație care le conferă o influență certă asupra deciziilor societății respective și care le permit să stabilească activitățile acesteia (a se vedea în acest sens Hotărârea din 12 decembrie 2006, Test Claimants in the FII Group Litigation, C-446/04, Rec., p. I-11753, punctul 38, și Hotărârea din , Burda, C-284/06, Rep., p. I-4571, punctul 72). Or, potrivit unei jurisprudențe constante, în cazul în care o societate deține, în cadrul unei alte societăți, participații care îi permit să exercite o influență certă asupra deciziilor acesteia și să îi stabilească activitățile, dispozițiile din tratat aplicabile sunt cele privind libertatea de stabilire (a se vedea în special Hotărârile citate anterior Cadbury Schweppes și Cadbury Schweppes Overseas, punctul 31, și Test Claimants in Class IV of the ACT Group Litigation, punctul 39, Hotărârea din 13 martie 2007, Test Claimants in the Thin Cap Group Litigation, C-524/04, Rep., p. I-2107, punctul 27, Hotărârea din , Oy AA, C-231/05, Rep., p. I-6373, punctul 20, și Hotărârea Burda, citată anterior, punctul 69). Presupunând că legislația în discuție în acțiunea principală are efecte restrictive în privința liberei circulații a capitalurilor, astfel de efecte ar fi consecința inevitabilă a unui eventual obstacol în calea libertății de stabilire și, prin urmare, nu justifică o analiză autonomă a acestei legislații în raport cu articolul 56 CE (a se vedea în acest sens Hotărârile citate anterior Cadbury Schweppes și Cadbury Schweppes Overseas, punctul 33, Test Claimants in the Thin Cap Group Litigation, punctul 34, precum și Oy AA, punctul 24). Așadar, la întrebarea adresată trebuie să se răspundă numai în raport cu articolele 43 CE și 48 CE. Cu privire la existența unei restricții privind libertatea de stabilire Din jurisprudența Curții rezultă că libertatea de stabilire, pe care articolul 43 CE o recunoaște resortisanților comunitari și care presupune accesul acestora la activitățile independente și exercitarea acestora, precum și constituirea și administrarea întreprinderilor în aceleași condiții cu cele definite pentru resortisanții proprii de legislația statului membru de stabilire, cuprinde, potrivit articolului 48 CE, în ceea ce privește societățile constituite în conformitate cu legislația unui stat membru și având sediul social, administrația centrală sau locul principal de desfășurare a activității în cadrul Comunității Europene, dreptul de a-și desfășura activitatea în statul membru respectiv prin intermediul unei filiale, al unei sucursale sau al unei agenții (Hotărârea din 23 februarie 2006, Keller Holding, C-471/04, Rec., p. I-2107, punctul 29, precum și Hotărârea din , Denkavit Internationaal și Denkavit France, C-170/05, Rec., p. I-11949, punctul 20). În ceea ce privește societățile, se impune să se arate că sediul acestora, în sensul articolului 48 CE, servește, asemenea cetățeniei pentru persoanele fizice, la stabilirea legăturii acestora cu sistemul juridic al unui stat membru. A admite că statul membru de reședință poate să aplice în mod liber un tratament diferit ca urmare a simplului fapt că sediul unei societăți se află într-un alt stat membru ar priva articolul 43 CE de conținutul său. Libertatea de stabilire urmărește astfel să garanteze beneficiul tratamentului național în statul membru gazdă prin interzicerea oricărei discriminări întemeiate pe sediul societăților (a se vedea Hotărârile citate anterior Test Claimants in Class IV of the ACT Group Litigation, punctul 43, Denkavit Internationaal și Denkavit France, punctul 22, și Burda, punctul 77, precum și Hotărârea din 22 decembrie 2008, Truck Center, C-282/07, Rep., p. I-10767 , punctul 32). În speță, nu se contestă că o societate pe acțiuni sau un fond de investiții de drept finlandez stabilit în Finlanda și care percepe dividende de la o altă societate care are de asemenea sediul în acest stat membru sunt, în principiu, scutite de impozitul pe aceste dividende, în timp ce dividendele plătite de o societate rezidentă unei societăți nerezidente, care nu este considerată o societate în sensul articolului 2 din Directiva 90/435, sunt supuse unei taxe reținute la sursă. În măsura în care dividendele distribuite de o societate rezidentă sunt impozitate în ceea ce o privește pe aceasta ca profituri realizate, o societate beneficiară nerezidentă, care nu este considerată o societate în sensul articolului 2 din Directiva 90/435, suportă, ca urmare a reținerii la sursă, o impozitare în lanț pe aceste dividende, în condițiile în care o astfel de impozitare în lanț este evitată pentru dividendele percepute de o societate pe acțiuni sau de un fond de investiții rezidente. O astfel de diferență de tratament fiscal al dividendelor între societățile-mamă în funcție de locul în care își au sediul poate constitui o restricție privind libertatea de stabilire, în principiu interzisă de articolele 43 CE și 48 CE, întrucât face mai puțin atractivă exercitarea libertății de stabilire de către societăți stabilite în alte state membre, care ar putea, prin urmare, să renunțe la achiziționarea, la înființarea sau la menținerea unei filiale în statul membru care instituie o astfel de diferență de tratament (a se vedea în acest sens Hotărârea Denkavit Internationaal și Denkavit France, citată anterior, punctele 29 și 30). Este adevărat că deja Curtea s-a pronunțat în sensul că acționarii beneficiari rezidenți nu se găsesc în mod inevitabil într-o situație comparabilă cu cea a acționarilor beneficiari rezidenți într-un alt stat membru din punctul de vedere al măsurilor prevăzute de un stat membru în vederea prevenirii sau a atenuării impozitării în lanț sau a dublei impozitări economice a profiturilor distribuite de o societate rezidentă (Hotărârile citate anterior Denkavit Internationaal și Denkavit France, punctul 34, precum și Amurta, punctul 37). Cu toate acestea, din momentul în care un stat membru, în mod unilateral sau pe cale convențională, supune impozitului pe venit nu numai acționarii rezidenți, ci și acționarii nerezidenți, pentru dividendele percepute de la o societate rezidentă, situația acestor acționari nerezidenți se apropie de cea a acționarilor rezidenți (Hotărârile citate anterior Test Claimants in Class IV of the ACT Group Litigation, punctul 68, Denkavit Internationaal și Denkavit France, punctul 35, precum și Amurta, punctul 38). În consecință, dacă un stat membru a ales să protejeze societățile-mamă rezidente de o impozitare în lanț pe profiturile repartizate de o filială rezidentă, trebuie să extindă această măsură la societățile-mamă nerezidente care se află într-o situație comparabilă, ca urmare a faptului că o impozitare similară aplicată societăților nerezidente rezultă din exercitarea competenței sale fiscale asupra acestora din urmă (a se vedea în acest sens Hotărârea Denkavit Internationaal și Denkavit France, citată anterior, punctul 37). Cu toate acestea, guvernul finlandez apreciază că, întrucât legislația națională nu permite crearea în Finlanda de societăți cu o formă juridică identică celei a unei SICAV de drept luxemburghez, aceasta din urmă se află, din cauza formei sale juridice și tratamentului său fiscal, într-o situație diferită din punct de vedere obiectiv de cea a societăților sau a fondurilor de investiții stabilite în Finlanda. Guvernul menționat arată că, spre deosebire de o societate pe acțiuni finlandeză, o SICAV nu este supusă impozitului pe venit în statul membru de stabilire, în măsura în care, în Luxemburg, o astfel de societate face obiectul numai al unui impozit pe capital cu un nivel de 0,01%, iar profiturile repartizate de aceasta unei persoane cu domiciliul fiscal într-un alt stat membru nu dau naștere la nicio taxă reținută la sursă. În schimb, dividendele încasate de societățile pe acțiuni finlandeze nu sunt scutite de impozit decât în scopul de a evita impozitarea acestora în lanț cu ocazia repartizării profiturilor între societăți pe acțiuni, în timp ce celelalte venituri ale acestora sunt supuse impozitului. Guvernul italian adaugă în această privință că o SICAV imobiliară, care nu intră în domeniul de aplicare al Directivei 85/611/CEE a Consiliului din 20 decembrie 1985 de coordonare a actelor cu putere de lege și a actelor administrative privind anumite organisme de plasament colectiv în valori mobiliare (OPCVM) ( JO L 375, p. 3 , Ediție specială, 06/vol. 1, p. 138) și care are drept unică rațiune de a exista investirea colectivă a fondurilor strânse prin intermediul vânzării către public a propriilor sale acțiuni, constituie o entitate fundamental transparentă care prevede, prin intermediul gestionării colective, să valorizeze aportul individual al fiecărui asociat și nu este comparabilă în sine cu o societate obișnuită. Caracterul specific al unei astfel de societăți ar justifica scutirea acesteia de impozitul pe venit în statul de stabilire, întrucât singurul venit care trebuie luat în considerare este, în realitate, cel al fiecărui asociat. Așadar, problema impozitării în lanț nu s-ar pune la nivelul SICAV, ci la nivelul asociaților, și ar reveni astfel dreptului statului membru respectiv să remedieze această situație. În ceea ce privește compararea unei SICAV de drept luxemburghez cu un fond de investiții de drept finlandez, guvernul finlandez subliniază, pe de o parte, că, pe parcursul perioadei în cauză în acțiunea principală, reglementarea națională interzicea unui astfel de fond, scutit de impozit, să efectueze investiții imobiliare precum cele evocate în cererea de pronunțare a unei hotărâri preliminare. Pe de altă parte, profiturile repartizate de o SICAV nu ar da naștere la o taxă reținută la sursă în Luxemburg, spre deosebire de profiturile plătite de un fond de investiții finlandez unei persoane care are reședința într-un alt stat membru, cu excepția cazului în care o dispoziție a unei convenții destinate să evite dubla impozitare stipulează contrariul. O astfel de argumentare nu poate fi admisă. În primul rând, trebuie să se sublinieze că împrejurarea că în dreptul finlandez nu există un tip de societăți care să aibă o formă juridică identică cu cea a unei SICAV de drept luxemburghez nu poate, prin ea însăși, să justifice un tratament diferențiat, în măsura în care, dreptul societăților din statele membre nefiind integral armonizat la nivel comunitar, aceasta ar priva libertatea de stabilire de orice efect util. În al doilea rând, presupunând că ar fi dovedită împrejurarea invocată de guvernul finlandez referitoare la lipsa impozitării veniturilor unei SICAV în Luxemburg, aceasta nu instituie o diferență între o SICAV și o societate pe acțiuni rezidentă care să justifice un tratament diferențiat în ceea ce privește taxa reținută la sursă cu privire la dividendele încasate de aceste două categorii de societăți. Astfel, pe de o parte, potrivit guvernului finlandez, dividendele plătite de o societate rezidentă unei alte societăți rezidente nu sunt supuse impozitului nici prin intermediul unei taxe reținute la sursă, nici pe baza faptului că fac parte din veniturile societății beneficiare. În consecință, lipsa impozitării acestei categorii de venituri în Luxemburg nu este de natură să justifice impozitarea acestora de statul finlandez, în condițiile în care acesta din urmă a ales să nu își exercite competența de impozitare asupra unor astfel de venituri atunci când sunt încasate de societățile stabilite în Finlanda. Pe de altă parte, guvernul finlandez nu a indicat în ce sens tratamentul fiscal al celorlalte categorii de venituri ale societăților rezidente și ale SICAV-urilor nerezidente ar fi pertinent pentru a aprecia comparabilitatea acestor două tipuri de societăți în ceea ce privește scutirea de taxa reținută la sursă a dividendelor încasate. În al treilea rând, nu este pertinent nici argumentul guvernului italian potrivit căruia, ca urmare a faptului că Marele Ducat al Luxemburgului nu ar impozita veniturile unei SICAV, impozitarea în lanț nu ar interveni la nivelul acesteia, ci la nivelul acționarilor ei și ar trebui să fie evitată de statul membru în care aceștia din urmă își au reședința. Astfel, Republica Finlanda este cea care, supunând unei taxe reținute la sursă veniturile ce au fost deja impozitate la nivelul societății care distribuie dividendele, creează impozitarea în lanț, impozitare pe care acest stat membru a ales să o prevină în ceea ce privește dividendele distribuite societăților rezidente. În aceste condiții, diferențele care există între o SICAV de drept luxemburghez și o societate pe acțiuni de drept finlandez, invocate de guvernele finlandez și italian, nu sunt suficiente pentru a crea o distincție obiectivă în ceea ce privește scutirea de taxa reținută la sursă pe dividendele încasate. În consecință, nu mai este necesar să se examineze în ce măsură diferențele dintre o SICAV de drept luxemburghez și un fond de investiții finlandez, pretinse de guvernele menționate, sunt pertinente pentru a crea o astfel de diferență de situație obiectivă. Rezultă că diferența de tratament între SICAV nerezidente și societățile pe acțiuni rezidente în ceea ce privește scutirea de taxa reținută la sursă pe dividendele care le sunt distribuite de societățile rezidente constituie o restricție privind libertatea de stabilire interzisă, în principiu, de articolele 43 CE și 48 CE. Cu privire la justificarea restricției privind libertatea de stabilire Din jurisprudența Curții rezultă că o restricție privind libertatea de stabilire nu poate fi admisă decât dacă se justifică prin motive imperative de interes general. În plus, în acest caz, trebuie ca aceasta să fie de natură să asigure realizarea obiectivului în cauză și să nu depășească ceea ce este necesar pentru atingerea acestui obiectiv (a se vedea Hotărârea din 15 mai 2008, Lidl Belgium, C-414/06, Rep., p. I-3601, punctul 27, precum și Hotărârea din , Krankenheim Ruhesitz am Wannsee-Seniorenheimstatt, C-157/07, Rep., p. I-8051, punctul 40 și jurisprudența citată). Guvernul finlandez susține, în această privință, că regimul național urmărește să prevină evaziunea fiscală în măsura în care scutirea de taxa reținută la sursă a unor dividende plătite unei societăți stabilite într-un alt stat membru decât Republica Finlanda, care nu plătește ea însăși impozit pe acest venit și a cărei repartizare de profituri nici nu dă naștere la o taxă reținută la sursă, implică riscul de apariție a unor aranjamente artificiale destinate să evite orice formă de impozitare a veniturilor. În plus, regimul fiscal în cauză în acțiunea principală urmărește prevenirea comportamentelor de natură a compromite dreptul Republicii Finlanda de a-și exercita competența fiscală în legătură cu activitățile realizate pe teritoriul său. Aplicarea unei taxe reținute la sursă ar fi astfel justificată prin necesitatea de a proteja o repartizare echilibrată a competenței de impozitare convenite între acest stat membru și Marele Ducat al Luxemburgului în convenția fiscală și potrivit căreia statul de origine a venitului păstrează dreptul de a preleva la sursă 5% din acesta. Guvernul italian adaugă că scutirea de taxa reținută la sursă ar incita grupurile de societăți să își instaleze societățile-mamă în statele în care impozitele sunt cele mai scăzute, chiar inexistente, ceea ce ar conferi în definitiv grupurilor de societăți competența de a alege unde și în ce măsură trebuie să fie impozitate dividendele născute pe teritoriul unui stat membru, acesta din urmă fiind deposedat de competența sa fiscală cu privire la aceste dividende. De asemenea, potrivit acestui guvern, necesitatea de a preveni evaziunea fiscală și de a proteja repartizarea echilibrată a competenței de impozitare ar justifica aplicarea taxei reținute la sursă. În sfârșit, potrivit guvernului finlandez, reglementarea în cauză în acțiunea principală ar fi justificată prin necesitatea de a proteja coerența regimului fiscal finlandez, întemeiat pe principiul potrivit căruia scutirea de taxa reținută la sursă a dividendelor încasate de societatea pe acțiuni și de fondul de investiții rezidente este compensată prin impozitarea venitului corespunzător la nivelul persoanei fizice beneficiare, în condițiile în care acționarul societății pe acțiuni plătește un impozit pe aceste dividende, iar profitul plătit de fondul de investiții este considerat în Finlanda un venit de capitaluri, care este impozitat la cota de 28%. Justificările invocate astfel de guvernul finlandez și de cel italian nu pot fi admise. În ceea ce privește, mai întâi, argumentul referitor la prevenirea evaziunii fiscale, trebuie amintit că, potrivit unei jurisprudențe constante, o măsură națională care limitează libertatea de stabilire poate fi justificată atunci când aceasta urmărește în mod specific aranjamentele pur artificiale al căror scop este eludarea legislației statului membru respectiv (a se vedea în acest sens Hotărârea din 16 iulie 1998, ICI, C-264/96, Rec., p. I-4695, punctul 26, precum și Hotărârile citate anterior Marks & Spencer, punctul 57, Cadbury Schweppes și Cadbury Schweppes Overseas, punctul 51, și Test Claimants in the Thin Cap Group Litigation, punctul 72). Pentru ca o restricție privind libertatea de stabilire să poată fi justificată prin motive legate de lupta împotriva practicilor abuzive, scopul specific al unei astfel de restricții trebuie să fie acela de a se opune unor comportamente constând în crearea unor aranjamente pur artificiale, lipsite de realitate economică, în scopul de a eluda impozitul datorat în mod normal pentru profiturile generate de activități desfășurate pe teritoriul național (Hotărârile citate anterior Cadbury Schweppes și Cadbury Schweppes Overseas, punctul 55, precum și Test Claimants in the Thin Cap Group Litigation, punctul 74). Or, este suficient să se sublinieze că regimul fiscal în cauză în acțiunea principală nu privește în mod specific astfel de aranjamente pur artificiale, lipsite de realitate economică și create numai în scopul de a eluda impozitul datorat în mod normal pe profiturile generate de activitățile realizate pe teritoriul național, și, în consecință, nu poate fi justificat de motive legate de prevenirea evaziunii fiscale. În ceea ce privește, în continuare, argumentul referitor la repartizarea echilibrată a competenței de impozitare, este necesar să se amintească faptul că o astfel de justificare poate fi admisă în special atunci când regimul în cauză urmărește prevenirea unor comportamente de natură să compromită dreptul unui stat membru de a-și exercita competența fiscală în legătură cu activitățile realizate pe teritoriul acestuia (a se vedea Hotărârea din 29 martie 2007, Rewe Zentralfinanz, C-347/04, Rep., p. I-2647, punctul 42, precum și Hotărârile citate anterior Oy AA, punctul 54, și Amurta, punctul 58). Cu toate acestea, din moment ce un stat membru a ales să nu impoziteze societățile beneficiare stabilite pe teritoriul său pentru acest tip de venituri, nu poate invoca necesitatea de a asigura o repartizare echilibrată a competenței de impozitare între statele membre pentru a justifica impozitarea societăților beneficiare stabilite într-un alt stat membru (Hotărârea Amurta, citată anterior, punctul 59). În această privință, rezervarea pentru Republica Finlanda prin convenția fiscală a dreptului de a-și exercita competența fiscală asupra dividendelor plătite de societățile stabilite în acest stat membru beneficiarilor rezidenți în Luxemburg este lipsită de pertinență. Astfel, un stat membru nu poate invoca o convenție destinată evitării dublei impuneri pentru a se sustrage de la obligațiile care îi incumbă în temeiul tratatului (a se vedea Hotărârile citate anterior Denkavit Internationaal și Denkavit France, punctul 53, precum și Amurta, punctul 55). În plus, în măsura în care dividendele distribuite de societățile rezidente sunt supuse impozitării în ceea ce privește societățile care realizează distribuirea în calitate de profituri realizate, scutirea de taxa reținută la sursă pentru aceste dividende nu privează Republica Finlanda de orice drept de a impozita veniturile legate de activitățile realizate pe teritoriul său. În sfârșit, în ceea ce privește argumentul referitor la protejarea coerenței regimului fiscal finlandez, trebuie amintit că s-a recunoscut de către Curte că necesitatea de a menține o astfel de coerență poate justifica o restricție a exercitării libertăților fundamentale garantate prin tratat (a se vedea Hotărârea din 28 ianuarie 1992, Bachmann, C-204/90, Rec., p. I-249, punctul 28, Hotărârea Comisia/Belgia, C-300/90, Rec., p. I-305, punctul 21, Hotărârile citate anterior Keller Holding, punctul 40, și Amurta, punctul 46, și Hotărârea din , Deutsche Shell, C-293/06, Rep., p. I-1129, punctul 37). Pentru ca un argument bazat pe o asemenea justificare să poată fi admis, Curtea solicită totuși existența unei legături directe între avantajul fiscal respectiv și compensarea acestui avantaj cu o prelevare fiscală determinată (Hotărârea din 14 noiembrie 1995, Svensson și Gustavsson, C-484/93, Rec., p. I-3955, punctul 18, Hotărârea ICI, citată anterior, punctul 29, Hotărârea din , Manninen, C-319/02, Rec., p. I-7477, punctul 42, precum și Hotărârea Keller Holding, citată anterior, punctul 40), caracterul direct al unei astfel de legături trebuind să fie apreciat în funcție de obiectivul reglementării în cauză (Hotărârile citate anterior Manninen, punctul 43, și Deutsche Shell, punctul 39, precum și Hotărârea din , Papillon, C-418/07, Rep., p. I-8947 , punctul 44). Or, în cadrul regimului fiscal în cauză în acțiunea principală, scutirea de taxa reținută la sursă a dividendelor nu este supusă condiției ca dividendele încasate de societatea pe acțiuni să fie redistribuite de aceasta și ca impozitarea acestora în ceea ce privește deținătorii părților societății menționate să permită compensarea scutirii de taxa reținută la sursă. În consecință, nu există o legătură directă, în sensul jurisprudenței citate la punctul 72 din prezenta hotărâre, între scutirea de taxa reținută la sursă și impozitarea dividendelor menționate în calitate de venituri ale deținătorilor de părți ale unei societăți pe acțiuni. Din aceasta rezultă că restricția privind libertatea de stabilire reprezentată de reglementarea în cauză în acțiunea principală nu poate fi justificată de necesitatea de a proteja coerența regimului fiscal finlandez. Având în vedere considerațiile care precedă, trebuie să se răspundă la întrebarea adresată că articolele 43 CE și 48 CE trebuie interpretate în sensul că se opun legislației unui stat membru care scutește de taxa reținută la sursă dividendele distribuite de o filială rezidentă a acestui stat unei societăți pe acțiuni stabilite în același stat, dar care supune acestei taxe reținute la sursă dividendele similare plătite unei societăți-mamă de tip SICAV rezidente a unui alt stat membru, care are o formă juridică necunoscută în dreptul primului stat și care nu figurează în lista societăților prevăzute la articolul 2 litera (a) din Directiva 90/435 și care este scutită de impozitul pe venit în temeiul legislației celuilalt stat membru. Cu privire la cheltuielile de judecată Întrucât, în privința părților din acțiunea principală, procedura are caracterul unui incident survenit la instanța de trimitere, este de competența acesteia să se pronunțe cu privire la cheltuielile de judecată. Cheltuielile efectuate pentru a prezenta observații Curții, altele decât cele ale părților menționate, nu pot face obiectul unei rambursări. Pentru aceste motive, Curtea (Camera întâi) declară: Articolele 43 CE și 48 CE trebuie interpretate în sensul că se opun legislației unui stat membru care scutește de taxa reținută la sursă dividendele distribuite de o filială rezidentă a acestui stat unei societăți pe acțiuni stabilite în același stat, dar care supune acestei taxe reținute la sursă dividendele similare plătite unei societăți-mamă de tipul unei societăți de investiții cu capital variabil (SICAV) rezidente a unui alt stat membru, care are o formă juridică necunoscută în dreptul primului stat și care nu figurează în lista societăților prevăzute la articolul 2 litera (a) din Directiva 90/435/CEE a Consiliului din 23 iulie 1990 privind regimul fiscal comun care se aplică societăților-mamă și filialelor acestora din diferite state membre, astfel cum a fost modificată prin Directiva 2003/123/CE a Consiliului din , și care este scutită de impozitul pe venit în temeiul legislației celuilalt stat membru. Semnături ( *1 ) Limba de procedură: finlandeza.

61996TJ0220

it

Motivazione della sentenza Fatti all'origine del ricorso 1 La ricorrente, Elliniki Viomichania Oplon AE (EVO), è una società di diritto ellenico che produce e commercializza armi e munizioni a livello nazionale ed internazionale. 2 Il 12 gennaio 1987 la ricorrente ha concluso un contratto con il Ministero della Difesa della Repubblica dell'Iraq (in prosieguo il «contratto»), avente ad oggetto la fornitura di vari lotti di munizioni, per il corrispettivo di un prezzo, calcolato al pezzo franco bordo, pari ad un totale di 65 124 000 dollari USA (USD). Il 25 settembre 1987 i contraenti hanno firmato un allegato in virtù del quale la ricorrente s'impegnava a fornire un quantitativo supplementare di munizioni per un prezzo di USD 18 090 000. In base alle modalità di pagamento stabilite dall'art. 3 del contratto, il 10% del prezzo di ciascun lotto di munizioni doveva essere pagato al momento dell'imbarco, dietro presentazione dei documenti di carico e di una fattura commerciale. Il resto, vale a dire il 90%, doveva essere versato 24 mesi dopo la data di ciascun imbarco, con l'aggiunta degli interessi ad un tasso convenzionale del 4% annuo. Il pagamento doveva essere effettuato mediante l'apertura, tramite la Central Bank of Iraq, di una lettera di credito a favore della ricorrente, per mezzo della Commercial Bank of Greece. Con telex 21 gennaio 1987 la Central Bank of Iraq ha informato la Commercial Bank of Greece che era stata aperta una lettera di credito a favore della ricorrente, con scadenza in data 25 marzo 1990. La validità di tale lettera è stata più volte prorogata; l'ultima proroga, valida fino al 30 maggio 1991, è stata comunicata alla Commercial Bank of Greece mediante telex 23 aprile 1989 della Central Bank of Iraq. 3 L'art. 12, n. 1, del contratto dispone che qualsiasi controversia relativa al contratto dev'essere decisa in maniera definitiva dalla Camera di commercio internazionale di Ginevra. 4 In esecuzione del contratto, tra il 25 ottobre 1987 ed il 30 maggio 1989 la ricorrente ha inviato dieci lotti di munizioni, ottenendo dopo ciascun imbarco il pagamento del 10% del prezzo di ogni lotto. Il restante 90%, a termini del contratto, doveva essere versato 24 mesi dopo la data di ogni imbarco. 5 Il 2 agosto 1990 il Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite ha adottato la risoluzione n. 660 (1990), con la quale constatava una rottura della pace e della sicurezza internazionali in seguito all'invasione del Kuwait da parte dell'Iraq e chiedeva il ritiro immediato ed incondizionato delle forze irachene dal territorio del Kuwait. 6 Il 6 agosto 1990 il Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite ha adottato la risoluzione n. 661 (1990), con la quale, dichiarandosi «consapevole delle responsabilità che ad esso incombono in forza della Carta delle Nazioni Unite per quanto riguarda il mantenimento della pace e della sicurezza internazionali», e constatando che la Repubblica dell'Iraq non aveva rispettato la risoluzione n. 660 (1990), decideva l'istituzione di un embargo commerciale contro l'Iraq e il Kuwait. L'embargo è stato in seguito confermato dal Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite con le risoluzioni 25 settembre 1990, n. 670 (1990), e 3 aprile 1991, n. 687 (1991). 7 L'8 agosto 1990 il Consiglio, facendo riferimento alla «grave situazione risultante dall'invasione del Kuwait da parte dell'Iraq» e alla risoluzione n. 661 (1990) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite, adottava, su proposta della Commissione, il regolamento (CEE) n. 2340/90, che impedisce gli scambi della Comunità per quanto riguarda l'Iraq ed il Kuwait (GU L 213, pag. 1). 8 L'art. 1 del regolamento n. 2340/90 ha vietato, a decorrere dal 7 agosto 1990, l'introduzione nel territorio della Comunità di qualsiasi prodotto originario dell'Iraq o del Kuwait o proveniente dall'Iraq o dal Kuwait, nonché l'esportazione verso tali paesi di qualsiasi prodotto originario della Comunità o proveniente dalla Comunità. L'art. 2 dello stesso regolamento ha vietato, a decorrere dal 7 agosto 1990: a) qualsiasi attività o transazione commerciale, compresa qualsiasi operazione relativa a transazioni già concluse o parzialmente eseguite, le quali avessero per scopo o per effetto di favorire l'esportazione di qualsiasi prodotto originario dell'Iraq o del Kuwait o proveniente dall'Iraq o dal Kuwait; b) la vendita o la fornitura di qualsiasi prodotto, indipendentemente dall'origine o dalla provenienza dello stesso, a qualsiasi persona fisica o giuridica che si trovasse in Iraq o in Kuwait o a qualsiasi altra persona fisica o giuridica per qualsiasi attività commerciale condotta nel o a partire dal territorio dell'Iraq o del Kuwait; c) qualsiasi attività che avesse per effetto di favorire tali vendite o forniture. 9 Come risulta dal fascicolo, la Central Bank of Iraq si è rifiutata di versare alla ricorrente il saldo del 90% del prezzo delle merci oltre agli interessi convenzionali, per un totale di USD 75 451 500, che le erano dovuti in virtù del contratto, richiamando le risoluzioni nn. 661 (1990), 670 (1990) e 687 (1991) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite. 10 Non avendo ottenuto il pagamento del proprio credito, la ricorrente, agendo congiuntamente ad un'altra società greca creditrice della Repubblica dell'Iraq, ha domandato e ottenuto, il 30 agosto 1990, il sequestro conservativo delle petroliere irachene Alfarahidi e Jambur che erano ancorate nel porto del Pireo. 11 Il 28 maggio 1991 la ricorrente ha proposto un ricorso dinanzi al Polymeles Protodikeio Athinon (Tribunale di Atene) contro la Central Bank of Iraq. Il 12 novembre 1992 tale giudice ha pronunciato una sentenza con cui ingiungeva alla Central Bank of Iraq di versare alla ricorrente la somma di USD 75 451 500, oltre agli interessi calcolati al tasso legale. Tale sentenza è stata dichiarata provvisoriamente esecutiva per la cifra di USD 35 000 000. La ricorrente avrebbe provato a procedere all'esecuzione forzata in Iraq, venendo però ostacolata dalle misure di ritorsione adottate da tale paese in seguito all'embargo. La sentenza 12 novembre 1992 è stata confermata dall'Efeteio Athinon (Corte d'appello di Atene) il 19 giugno 1996. 12 In due occasioni, dal 10 al 14 luglio 1994 e dal 22 al 24 luglio 1995, i rappresentanti della ricorrente e del governo iracheno si sono incontrati allo scopo di chiarire qualsiasi questione pendente tra le parti in relazione al contratto. Nella prima riunione, il governo iracheno ha proposto di pagare il suo debito nei confronti della ricorrente per mezzo dei depositi finanziari iracheni bloccati presso le banche degli Stati Uniti d'America, a condizione che fosse revocato il sequestro delle petroliere irachene ancorate nel porto del Pireo e che la ricorrente rinunciasse a tutti i procedimenti avviati davanti ai tribunali ellenici e alla camera di commercio internazionale di Ginevra. In occasione della seconda riunione, i rappresentanti della ricorrente e del governo iracheno hanno considerato l'eventualità che il pagamento del credito fosse effettuato sotto forma di petrolio greggio e di prodotti derivati dal petrolio e hanno deciso di incontrarsi nuovamente per definire le date e le modalità di pagamento. Procedimento 13 E' in tali circostanze che, con atto introduttivo depositato presso la cancelleria del Tribunale il 27 dicembre 1996, la ricorrente ha proposto il ricorso in oggetto. 14 La fase scritta del procedimento si è conclusa il 23 luglio 1997. 15 Il 28 aprile 1998 il Tribunale (Seconda Sezione) ha pronunciato la sentenza nella causa T-184/95, Dorsch Consult/Consiglio e Commissione (Racc. pag. II-667), avente ad oggetto un ricorso per risarcimento analogo al ricorso in oggetto. Poiché tale ricorso è stato respinto, la ricorrente in quell'altra causa ha proposto un'impugnazione dinanzi alla Corte, registrata con il numero C-237/98 P. 16 Con ordinanza del presidente della Quarta Sezione del Tribunale 29 ottobre 1998, sentite le parti a tal riguardo, il procedimento nella causa in oggetto è stato sospeso fino alla pronuncia della sentenza della Corte nella causa C-237/98 P. 17 Il 15 giugno 2000 la Corte ha pronunciato la sentenza, rigettando il ricorso (causa C-237/98 P, Dorsch Consult/Consiglio e Commissione, Racc. pag. I-4549). 18 Nell'ambito delle misure di organizzazione del procedimento, la ricorrente è stata invitata ad esprimersi sulla sentenza 28 aprile 1998 e su un'eventuale rinuncia agli atti. Con lettera 19 luglio 2000 la ricorrente si è riservata di rispondere in udienza. 19 Le parti hanno svolto le loro difese orali e hanno risposto ai quesiti posti dal Tribunale nel corso dell'udienza svoltasi il 12 luglio 2001. La ricorrente, in particolare, ha precisato di voler mantenere il proprio ricorso. Conclusioni delle parti 20 La ricorrente chiede che il Tribunale voglia: - condannare la Comunità a corrisponderle l'importo di USD 75 451 500 o, in subordine, il relativo controvalore in euro al tasso di cambio più elevato tra USD ed euro alla data del pagamento o, in ulteriore subordine, l'importo di euro 60 478 770, oltre agli interessi calcolati al saggio dell'8% annuo, a decorrere dalla data di deposito del ricorso dinanzi al Tribunale, a fronte della cessione del credito dello stesso importo di cui essa è titolare nei confronti della Central Bank of Iraq; - condannare i convenuti alle spese. 21 Il Consiglio chiede che il Tribunale voglia: - dichiarare il ricorso irricevibile; - in subordine, respingerlo; - condannare la ricorrente alle spese. 22 La Commissione chiede che il Tribunale voglia: - dichiarare il ricorso irricevibile; - in subordine, respingerlo; - condannare la ricorrente alle spese. Sulla ricevibilità 23 Il Consiglio e la Commissione eccepiscono l'irricevibilità del ricorso per risarcimento a causa della sua presentazione fuori dai termini. Essi adducono la prescrizione quinquennale di cui all'art. 43 dello Statuto CE della Corte, ai sensi del quale «le azioni contro la Comunità in materia di responsabilità extracontrattuale si prescrivono in cinque anni a decorrere dal momento in cui avviene il fatto che dà loro origine». 24 Riguardo ai motivi e argomenti addotti dalle parti nel merito, occorre constatare che tra questi e la prescrizione esiste uno stretto legame e che l'analisi di quest'ultima non può essere affrontata se non dopo aver esaminato la fondatezza della pretesa responsabilità della Comunità ai sensi dell'art. 215 del Trattato CE (divenuto art. 288 CE). Nel merito Argomenti delle parti 25 La ricorrente sostiene che la Comunità dev'essere riconosciuta responsabile per il danno subìto in seguito all'impossibilità di recuperare il suo credito in base al principio della responsabilità per atto illecito. Nella fattispecie, l'illecito consisterebbe nella mancata previsione da parte del legislatore comunitario, al momento dell'adozione del regolamento n. 2340/90, di un indennizzo per i danni cagionati da tale regolamento alle imprese che si trovavano nella situazione della ricorrente. 26 In particolare la ricorrente ritiene che, adottando il regolamento n. 2340/90, le istituzioni comunitarie abbiano violato certi principi e diritti fondamentali stabiliti dalla Convenzione europea per la salvaguardia dei diritti dell'uomo e delle libertà fondamentali, dal Trattato CE e dal Trattato sull'Unione europea. 27 In primo luogo, le istituzioni comunitarie avrebbero leso il diritto di proprietà della ricorrente in violazione dell'art. 1 del primo protocollo addizionale allegato alla summenzionata Convenzione europea, in virtù del quale «[n]essuno può essere privato della sua proprietà se non per causa di utilità pubblica e nelle condizioni previste dalla legge e dai principi generali del diritto internazionale». L'adozione del regolamento n. 2340/90 avrebbe avuto l'effetto di privare la ricorrente di un elemento del suo patrimonio. Secondo la ricorrente, tale privazione, che costituisce una violazione del suo diritto di proprietà equivalente ad un'espropriazione, era consentita solo a condizione di un integrale indennizzo. 28 In secondo luogo, le istituzioni convenute avrebbero violato il divieto di discriminazione, in quanto le conseguenze dell'embargo contro l'Iraq e il Kuwait sono state sopportate solamente da una categoria determinata e ristretta di imprese che, al momento dell'adozione del regolamento in questione, avevano già allacciato legami commerciali con questi due paesi. Le istituzioni convenute avrebbero inoltre violato il divieto di discriminazione adottando il regolamento (CEE) del Consiglio 29 ottobre 1990, n. 3155, che amplia e modifica il regolamento n. 2340/90 (GU L 304, pag. 1), e il regolamento (CEE) del Consiglio 7 dicembre 1992, n. 3541, che vieta di accogliere le richieste irachene in relazione a contratti e a transazioni la cui esecuzione è stata colpita dalla risoluzione 661 (1990) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite e dalle risoluzioni che ad essa si ricollegano (GU L 361, pag. 1). Tali regolamenti avrebbero introdotto deroghe al divieto decretato ai fini dell'embargo a favore di alcune situazioni e non di altre. 29 In terzo luogo, la ricorrente sostiene che, omettendo di adottare misure volte a risarcire il danno subìto dalle imprese creditrici della Repubblica dell'Iraq al momento dell'istituzione dell'embargo, le istituzioni convenute hanno violato i limiti fissati dall'art. 113 del Trattato CE (divenuto, in seguito a modifica, art. 133 CE), che ha costituito il fondamento normativo per l'adozione del regolamento n. 2340/90. 30 In quarto luogo, la ricorrente sostiene che le istituzioni convenute hanno violato il principio di proporzionalità in quanto le misure adottate con l'embargo non sarebbero le meno onerose possibili per le imprese europee interessate, tenuto conto in particolare dell'assenza di qualsiasi misura che assicuri un risarcimento, anche solo parziale, dei danni subiti da queste ultime. 31 In subordine, la ricorrente aggiunge che, adottando il regolamento n. 2340/90, le istituzioni convenute hanno violato il principio di tutela della libertà economica, in dispregio del legittimo affidamento degli operatori economici sul rispetto di tale principio da parte delle istituzioni comunitarie. 32 Per quanto concerne l'effettività del danno, la ricorrente afferma che, in virtù del principio di buona fede ed equità riconosciuto dal diritto civile degli Stati membri, l'impossibilità temporanea di recuperare un credito deve essere considerata definitiva qualora sia prevedibile che essa persista a tempo indeterminato e oltre ogni ragionevole limite temporale. Essa sostiene di aver tentato, nei limiti del possibile, di recuperare i propri crediti prima di rivolgersi alle istituzioni per ottenere un indennizzo. Quanto alla possibilità di giungere ad un accordo proseguendo i negoziati con il governo iracheno, la ricorrente sottolinea che qualsiasi soluzione proposta da quest'ultimo presupporrebbe la revoca dell'embargo, o sarebbe comunque impedita dalla sua esistenza. A tal riguardo, la ricorrente si dichiara disposta ad accettare il pagamento del suo credito sotto forma di petrolio, a condizione però che il Tribunale riconosca che l'esportazione di petrolio dall'Iraq verso la Comunità, al fine di assicurare il pagamento di un debito dell'Iraq che deriva da un contratto anteriore all'istituzione dell'embargo, non infrange i divieti stabiliti dal regolamento n. 2340/90. D'altra parte, la ricorrente fa notare che il danno che essa ha subìto è notevole, in particolare riguardo al suo volume d'affari, e che esso supera i limiti del normale rischio finanziario inerente al settore economico in questione. 33 Infine, per quanto riguarda l'esistenza di un nesso di causalità tra il danno fatto valere ed il comportamento contestato alle istituzioni comunitarie, la ricorrente afferma che il rifiuto di pagare da parte dell'Iraq è la conseguenza dell'adozione, da parte di quest'ultimo, di misure di ritorsione contro l'embargo. Essa sostiene inoltre che il mancato pagamento da parte del governo iracheno è dovuto esclusivamente all'embargo poiché, al momento dell'istituzione dello stesso, l'Iraq era solvibile e non poteva essergli imputato alcun ritardo nel pagamento in quanto la durata del credito garantito era stata prorogata fino al 30 maggio 1991. 34 Il Consiglio e la Commissione ritengono che nel caso di specie non sussistano i presupposti della responsabilità extracontrattuale della Comunità. 35 Per quanto riguarda, in primo luogo, la presenza di un comportamento illecito delle istituzioni, il Consiglio e la Commissione ricordano che, trattandosi di atti normativi che implicano scelte di politica economica, la responsabilità della Comunità può essere ravvisata solo in presenza di una violazione sufficientemente grave e manifesta di una norma giuridica comunitaria di rango superiore intesa a tutelare i singoli. Orbene, nella giurisprudenza della Corte, i diritti fondamentali la cui violazione è stata lamentata da parte della ricorrente non sembrano, secondo i convenuti, prerogative assolute, per cui il loro esercizio può essere oggetto di limitazioni giustificate da finalità di interesse generale perseguite dalla Comunità. La Commissione aggiunge che, in generale, in virtù della giurisprudenza della Corte, le omissioni implicano la responsabilità della Comunità solo se le istituzioni hanno violato un obbligo legale d'agire stabilito da una norma comunitaria. Nella fattispecie non vi è alcuna disposizione comunitaria che preveda l'obbligo, da parte delle istituzioni, di adottare misure di tutela degli operatori economici contro i rischi di rappresaglie da parte di uno Stato terzo destinatario di sanzioni imposte a livello internazionale. Infine il Consiglio sottolinea che, adottando il regolamento n. 2340/90, esso non ha esercitato alcun potere discrezionale né in relazione all'imposizione dell'embargo, né sulla definizione delle condizioni e della portata dello stesso. In effetti, poiché ai sensi degli artt. 25 e 103 della Carta delle Nazioni unite e dell'art. 224 del Trattato CE (divenuto art. 297 CE), le decisioni obbligatorie adottate dal Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite vincolano gli Stati membri, la Comunità sarebbe stata obbligata a conformarsi alla risoluzione n. 661 (1990) e alle risoluzioni collegate. 36 In secondo luogo, il Consiglio e la Commissione ritengono che nella fattispecie manchi un danno effettivo e attuale. In particolare, il danno derivante dal fatto di essere titolare di un credito che ha poche probabilità di essere rimborsato per un periodo indeterminato non possederebbe tali caratteristiche. Peraltro, dal momento che la ricorrente non ha adito la Camera di commercio internazionale di Ginevra, come previsto dall'art. 12 del contratto, essa non avrebbe esaurito i mezzi giuridici a sua disposizione per recuperare il suo credito e, di conseguenza, il danno subìto non potrebbe considerarsi realizzato. Infine, secondo i convenuti, il danno lamentato rientrerebbe nell'ambito dei normali rischi economici inerenti all'attività della ricorrente. 37 In terzo luogo, le istituzioni convenute ritengono che nella fattispecie faccia difetto il nesso di causalità tra il danno lamentato e un atto della Comunità. A tal riguardo, il Consiglio e la Commissione precisano in primo luogo che il regolamento n. 2340/90 non si applica ai pagamenti provenienti dall'Iraq a favore di cittadini comunitari e quindi il credito della ricorrente non rientra nell'ambito di applicazione di tale atto. Inoltre esse sottolineano che il rifiuto opposto dalla Central Bank of Iraq è la conseguenza delle risoluzioni del Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite e non dell'applicazione del regolamento. Infine esse fanno notare che, al momento dell'istituzione dell'embargo, la Central Bank of Iraq era già inadempiente e che l'impossibilità di incassare il credito della ricorrente deriva dalle difficoltà amministrative, giuridiche o pratiche, di esecuzione del contratto in Iraq. Giudizio del Tribunale 38 Con il ricorso per risarcimento in oggetto, la ricorrente mira ad ottenere il risarcimento del danno che risulterebbe dall'adozione da parte del Consiglio del regolamento n. 2340/90, che istituisce un embargo commerciale contro l'Iraq ed il Kuwait. Il danno che la ricorrente lamenta consiste, in particolare, nella pretesa temporanea impossibilità, dovuta alla durata dell'embargo, di recuperare il credito che le è dovuto dal governo iracheno. La ricorrente sostiene che, in occasione dell'adozione del regolamento in questione, il Consiglio e la Commissione hanno agito in maniera illegale poiché non hanno previsto una procedura di indennizzo a favore degli operatori economici i cui crediti verso l'Iraq diventavano irrecuperabili in seguito all'istituzione dell'embargo. 39 Secondo una costante giurisprudenza, il sorgere della responsabilità extracontrattuale della Comunità, ai sensi dell'art. 215, secondo comma, del Trattato, è subordinato alla sussistenza di un insieme di presupposti riguardanti l'illiceità del comportamento contestato alle istituzioni comunitarie, la sussistenza del danno e l'esistenza di un nesso di causalità fra il comportamento dell'istituzione e il danno lamentato (sentenze della Corte 14 ottobre 1999, causa C-104/97 P, Atlanta/Comunità europee, Racc. pag. I-6983, punto 65, e del Tribunale 12 luglio 2001, cause riunite T-198/95, T-171/96, T-230/97, T-174/98 e T-225/99, Comafrica e Dole Fresh Fruit Europe/Commissione, Racc. pag. II-1975, punto 131). Dal momento che questi tre requisiti devono essere cumulativamente presenti, quando anche uno solo di essi non sussiste, il ricorso dev'essere respinto interamente, senza che sia necessario esaminare gli altri (sentenze della Corte 15 settembre 1994, causa C-146/91, KYDEP/Consiglio e Commissione, Racc. pag. I-4199, punto 81, e Atlanta/Comunità europee, cit., punto 65). 40 Poiché il giudice comunitario non è tenuto ad esaminare i presupposti della responsabilità di un'istituzione in un determinato ordine (sentenza della Corte 9 settembre 1999, causa C-257/98 P, Lucaccioni/Commissione, Racc. pag. I-5251, punto 13), è opportuno esaminare in primo luogo il presupposto relativo all'esistenza di un nesso di causalità tra il danno lamentato e l'adozione del regolamento n. 2340/90. 41 Secondo la giurisprudenza costante, la presenza di un nesso di causalità ex art. 215, secondo comma, del Trattato è ammessa quando esiste un nesso di causalità diretta fra l'illecito asseritamente commesso dall'istituzione interessata e il danno lamentato, nesso di cui spetta al ricorrente fornire la prova (sentenze del Tribunale 18 settembre 1995, causa T-168/94, Blackspur e a./Consiglio e Commissione, Racc. pag. II-2627, punto 40, e 22 ottobre 1997, cause riunite T-213/95 e T-18/96, SCK e FNK/Commissione, Racc. pag. II-1739, punto 98). 42 Orbene, emerge dalla documentazione contenuta nel fascicolo, ed in particolare dagli atti relativi al procedimento davanti al Polymeles Protodikeio e all'Efeteio Athinon, che la Central Bank of Iraq si è rifiutata di pagare la somma dovuta alla ricorrente adducendo il rispetto delle risoluzioni nn. 661 (1990), 670 (1990) e 687 (1991) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite. Ritenendosi vincolata da tali risoluzioni, la Central Bank of Iraq ha in effetti giustificato il suo rifiuto con l'impossibilità di effettuare il suddetto pagamento senza violare il blocco dei capitali iracheni deciso dal Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite. 43 In tali circostanze, il mancato pagamento del credito della ricorrente non può essere considerato conseguenza dell'adozione da parte del governo iracheno di una qualsiasi misura di ritorsione contro il regolamento n. 2340/90 ed il mantenimento dell'embargo comunitario. Tale conclusione, confermata peraltro dal rappresentante della ricorrente in udienza, è rafforzata dalla disponibilità del governo iracheno a negoziare con la medesima la soluzione alla loro controversia nonostante la permanenza dell'embargo comunitario, come emerge dai resoconti degli incontri tra i rappresentanti dei contraenti avvenuti nel luglio 1994 e nel luglio 1995. In effetti, nel primo resoconto la revoca dell'embargo non è menzionata tra le condizioni alle quali l'Iraq ha dichiarato di subordinare il pagamento dei suoi debiti nei confronti della ricorrente per mezzo dei depositi iracheni bloccati presso le banche degli Stati Uniti. Nel resoconto del secondo incontro, l'embargo viene menzionato nei seguenti termini: «Le due parti si incontreranno nuovamente ad Atene o a Bagdad entro tre mesi al fine di stabilire la procedura e lo scadenzario dei pagamenti da effettuare o sotto forma di petrolio e prodotti derivati dal petrolio o con altri mezzi, tenendo conto della continuazione o della revoca dell'embargo, ed esse dovranno trovare la soluzione definitiva delle questioni giuridiche tra esse pendenti». Orbene, contrariamente a quanto sostiene la ricorrente, da questo resoconto non risulta che le autorità irachene intendessero subordinare qualsiasi soluzione negoziata alla revoca dell'embargo. Ne emerge piuttosto che la volontà dei rappresentanti dei contraenti era di sottolineare la necessità di prendere in considerazione, nella scelta della modalità di pagamento, i limiti imposti dall'embargo. Del resto, tale interpretazione è confermata dalla dichiarazione della ricorrente secondo cui essa sarebbe disposta ad accettare, da parte del governo iracheno, un pagamento mediante compensazione sotto forma di petrolio o prodotti derivati dal petrolio, a condizione che il Tribunale confermi che, facendo ciò, essa non infrange le disposizioni stabilite con l'embargo (si veda sopra, punto 32). Tale dichiarazione implica evidentemente che la ricorrente considera sempre realizzabile un accordo in tal senso con l'Iraq. 44 D'altra parte, anche se la Central Bank of Iraq avesse addotto il regolamento n. 2340/90 per giustificare il mancato pagamento del credito della ricorrente, occorre rilevare, come ha fatto la Commissione, che il negozio in questione non rientra nell'ambito di applicazione del detto regolamento. In effetti, l'art. 2, nn. 2 e 3, di tale regolamento, vieta «la vendita o la fornitura di qualsiasi prodotto, indipendentemente dall'origine o dalla provenienza dello stesso, a qualsiasi persona fisica o giuridica che si trovi in Iraq o in Kuwait» e «qualsiasi attività che abbia per oggetto o per effetto di favorire tali vendite o forniture». Orbene, occorre considerare che tale divieto non si applica alle operazioni finanziarie relative a forniture che, come nel caso di specie, sono state eseguite interamente più di un anno prima della data di entrata in vigore del regolamento e che non hanno per oggetto o per effetto di favorire forniture dopo tale data. L'embargo comunitario deciso con il regolamento n. 2340/90 non avrebbe quindi potuto, in nessun caso, costituire un ostacolo al pagamento, da parte della Central Bank of Iraq, della somma di cui la ricorrente è creditrice nei confronti del governo iracheno. 45 In tali circostanze è privo di rilevanza il fatto che, come sostiene la ricorrente, il mantenimento dell'embargo comunitario possa eventualmente impedire il pagamento del credito mediante compensazione sotto forma di petrolio o di prodotti derivati dal petrolio. In effetti, la modalità di pagamento originariamente scelta dai contraenti era il credito bancario garantito con l'apertura di una lettera di credito presso la Central Bank of Iraq. Orbene, la circostanza che tale modalità di pagamento sia divenuta di fatto inefficace a causa del rifiuto opposto dalla Central Bank of Iraq - rifiuto motivato con l'adozione delle summenzionate risoluzioni del Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite e con l'attuazione delle misure di ritorsione contro l'embargo comunitario - di per sé è sufficiente ad escludere un nesso di causalità diretto tra l'adozione del regolamento n. 2340/90 ed il danno lamentato dalla ricorrente, consistente nella temporanea impossibilità di ottenere il pagamento del suo credito da parte del governo iracheno. 46 Da quanto precede risulta che la ricorrente non ha dimostrato l'esistenza di un nesso di causalità diretta tra il danno lamentato e l'adozione del regolamento n. 2340/90. 47 In mancanza di un tale nesso di causalità, la ricorrente non può affermare che il legislatore comunitario ha omesso di esercitare il suo potere discrezionale per adottare misure di indennizzo a favore delle imprese poste nella stessa situazione della ricorrente. 48 Poiché uno dei presupposti necessari della responsabilità extracontrattuale della Comunità, ai sensi dell'art. 215, secondo comma, del Trattato, non è soddisfatto, la domanda di risarcimento della ricorrente deve essere respinta senza che sia necessario esaminare gli altri presupposti di tale responsabilità. 49 Tuttavia, considerate le circostanze particolari del caso di specie, è opportuno esaminare separatamente il motivo relativo alla violazione del divieto di discriminazione da parte delle istituzioni convenute. 50 La ricorrente ritiene che le istituzioni avrebbero violato il suddetto divieto adottando i regolamenti n. 3155/90 e n. 3541/92, i quali avrebbero introdotto deroghe, valide per determinate situazioni, al divieto istituito dall'embargo. Il regolamento n. 3155/90, che, in applicazione della risoluzione n. 661 (1990) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite, estende l'embargo alla prestazione di servizi non finanziari aventi l'obiettivo o l'effetto di favorire l'economia dell'Iraq e del Kuwait, sancisce, all'art. 1, n. 2, che il divieto stabilito al n. 1 non si applica ai servizi non finanziari risultanti da contratti o clausole addizionali conclusi anteriormente all'entrata in vigore del divieto stabilito dal regolamento n. 2340/90, la cui esecuzione abbia avuto inizio prima di tale data. Il regolamento n. 3541/92, adottato per dare esecuzione alla risoluzione n. 687 (1991) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni unite, vieta di soddisfare le richieste presentate da qualsiasi persona fisica o giuridica che si trovi o risieda in Iraq o che sia controllata da tali soggetti, che derivano o che si riferiscono ad un negozio la cui esecuzione è stata colpita, direttamente o indirettamente, totalmente o parzialmente, dalle misure decise ai sensi della risoluzione n. 661 (1990) del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite e dalle risoluzioni che ad essa si ricollegano. 51 Secondo una giurisprudenza costante, la trasgressione del divieto di discriminazione da parte delle istituzioni comunitarie presuppone, in particolare, che queste ultime abbiano trattato in modo diverso situazioni paragonabili, causando uno svantaggio a taluni operatori rispetto ad altri, senza che tale differenza di trattamento sia giustificata dall'esistenza di differenze oggettive di una certa rilevanza (v., in particolare, sentenza del Tribunale 12 maggio 1999, cause riunite da T-164/96 a T-167/96, T-122/97 e T-130/97, Moccia Irme e a./Commissione, Racc. pag. II-1477, punto 188). 52 A tal riguardo è sufficiente rilevare che, come stabilito supra al punto 44, la situazione della ricorrente non rientra nell'ambito di applicazione del regolamento n. 2340/90, quindi non può essere equiparata alle situazioni considerate nei regolamenti n. 3155/90 e n. 3541/93. Date le circostanze, la ricorrente non può contestare al legislatore comunitario di aver violato il divieto di discriminazione per non aver previsto una procedura di indennizzo a favore delle imprese che si trovavano nella stessa situazione della ricorrente. 53 Da tutto quanto precede discende che il ricorso dev'essere integralmente respinto. 54 Alla luce di quanto sopra esposto, non occorre più prendere in esame la prescrizione addotta dal Consiglio e dalla Commissione. Decisione relativa alle spese Sulle spese 55 Ai sensi dell'art. 87, n. 2, del regolamento di procedura, la parte soccombente è condannata alle spese se ne è stata fatta domanda. Poiché i convenuti ne hanno fatto domanda, la ricorrente, rimasta soccombente, va condannata alle spese. Dispositivo Per questi motivi, IL TRIBUNALE (Quarta Sezione) dichiara e statuisce: 1) Il ricorso è respinto. 2) La ricorrente è condannata alle spese.

62006CJ0348

lt

Apeliaciniu skundu Europos Bendrijų Komisija prašo panaikinti 2006 m. birželio 6 d. Europos Bendrijų Pirmosios instancijos teismo sprendimą Girardot prieš Komisiją ( T-10/02, Rink. VT p. I-A-2-129 ir II-A-2-609 , toliau – skundžiamas sprendimas), kuriuo, pirma, nustatyta 92785 eurų piniginė kompensacija, kurią Komisija turi sumokėti M. C. Girardot pagal 2004 m. kovo 31 d. Pirmosios instancijos teismo sprendimą Girardot prieš Komisiją ( T-10/02, Rink. VT p. I-A-109 ir II-483 , toliau – tarpinis sprendimas), kartu su nuo 2004 m. rugsėjo 6 d. mokamomis palūkanomis, apskaičiuotomis remiantis dviem procentais padidinta palūkanų norma, kurią Europos centrinis bankas taiko savo pagrindinėms finansavimo operacijoms, ir, antra, priteista iš Komisijos atlyginti bylinėjimosi išlaidas. Teisinis pagrindas Europos Bendrijų pareigūnų tarnybos nuostatų (toliau – Pareigūnų nuostatai) šioje byloje taikytinos redakcijos 29 straipsnio 1 dalyje numatyta: „Prieš užpildydama laisvą darbo vietą institucijoje, Paskyrimų tarnyba visų pirma atsižvelgia į šiuos dalykus: a) ar postas gali būti užimtas perkeliant pareigūną, ar paaukštinant darbe institucijos viduje; b) ar organizuoti institucijos vidaus konkursus; c) kokias paraiškas dėl perkėlimo pateikė trijų Europos Bendrijų kitų institucijų pareigūnai; ir tada laikosi konkursų tvarkos, pagal kurią arba įvertinama kvalifikacija, arba taikomi testai, arba ir įvertinama kvalifikacija, ir taikomi testai. III priede yra nustatyta konkurso tvarka. Tos tvarkos taip pat galima laikytis siekiant sudaryti rezervo sąrašą.“ (Pataisytas vertimas) Šių Pareigūnų nuostatų 91 straipsnio 1 dalyje nurodyta: „Bet kuris Bendrijų ir asmens, kuriam taikomi šie Pareigūnų nuostatai, ginčas dėl tokio asmens nenaudai priimto akto, kaip apibrėžta 90 straipsnio 2 dalyje, teisėtumo priklauso Europos Teisingumo Teismo jurisdikcijai. Finansinio pobūdžio ginčuose Teisingumo Teismo jurisdikcija yra neribota.“ Kitų Europos Bendrijų tarnautojų įdarbinimo sąlygų (toliau – KTĮS) šioje byloje taikytinos redakcijos 2 straipsnio d punkte nustatyta: „Šiose Įdarbinimo sąlygose „laikinai priimti tarnautojai“ reiškia: <…> d) darbuotojus, priimtus iš tyrimams ir investicijoms skirtų asignavimų apmokamai ir į pareigybių sąrašą, pridedamą prie atitinkamai institucijai skirto biudžeto skirsnio, įtrauktai nuolatinei pareigybei laikinai užimti.“ KTĮS 8 straipsnio ketvirtojoje ir penktojoje pastraipose nustatyta: „Tarnautojas, kuriam taikomas 2 straipsnio d punktas, įdarbinamas pagal šią tvarką: — A ar B lygio tarnautojas, turintis vykdyti funkcijas, kurioms reikalinga kompetencija mokslo ir technikos srityse, įdarbinamas ne ilgesniam nei penkerių metų laikotarpiui, kurį galima pratęsti, <…> 2 straipsnio d punkte numatyto tarnautojo terminuota darbo sutartis gali būti pratęsta terminuotam laikotarpiui ne daugiau kaip vieną kartą. Visi kiti pratęsimai yra neterminuoto laikotarpio.“ KTĮS 47 straipsnyje nurodyta: „Be tarnybos nutrūkimo dėl mirties, laikinųjų tarnautojų tarnyba baigiasi: <…> 2) jeigu darbo sutartis sudaryta neterminuotam laikotarpiui: a) pasibaigus sutartyje apibrėžtam įspėjimo laikotarpiui <…>. 2 straipsnio d punkte numatyto tarnautojo atžvilgiu įspėjimo laikotarpio trukmė negali būti mažesnė kaip vienas mėnuo už kiekvienus visus tarnybos metus, bet ne trumpesnis kaip trys mėnesiai ir ne ilgesnis kaip 10 mėnesių <…>; b) pasibaigus mėnesiui, kurį tarnautojui suėjo 65 metai.“ Tarnybos nutraukimo atvejai netaikant įspėjimo laikotarpio apibrėžti KTĮS 48–50 straipsniuose. Faktinės bylos aplinkybės M. C. Girardot pradėjo dirbti Komisijoje 1996 m. vasario 1 d. deleguota nacionaline eksperte. Šį statusą ji išsaugojo iki 1999 m. sausio 31 dienos. 1999 m. sausio 15 d. dvejiems metams sudaryta tarnybos sutartimi, vėliau pratęsta vieneriems metams, M. C. Girardot buvo įdarbinta laikinąja tarnautoja KTĮS 2 straipsnio d punkto prasme. Pagal šią tarnybos sutartį ji dirbo Komisijos Pramonės generaliniame direktorate, o vėliau – Informacinės visuomenės generaliniame direktorate. 2000 m. liepos 26 d. Komisijos Personalo ir administracijos generalinis direktoratas paskelbė pranešimą apie laisvą darbo vietą, kuriame buvo nurodyta, kad atsižvelgiant į Komisijos sprendimą, susijusį su nauja mokslo tyrimų politika, ji organizuoja „vidaus konkursus, siekdama sudaryti rezervo sąrašą“, prie kurių priskiriamas ir konkursas COM/T/R/ST/A/2000 A kategorijos A 8/A 5, A 4 ir A 3 pareigoms užimti, apmokamoms iš tyrimų ir investicijų biudžeto mokslo ir technikos asignavimų. Šiame pranešime nurodyta, kad po vienintelio egzamino, t. y. pokalbio su konkurso komisija, reikalaujamą balų skaičių surinkę kandidatai įtraukiami į sąrašą, suteikiantį jiems teisę būti paskirtiems į nuolatines pareigas. 2001 m. vasario 9 d. ir 12 d. Personalo ir administracijos generalinis direktoratas paskelbė du pranešimus apie laisvas darbo vietas nuolatinėms pareigoms užimti, apmokamoms iš mokslo tyrimų ir investicijų asignavimų, siekiant laikinuosius tarnautojus paskirti į nuolatines pareigas. 2001 m. vasario 20 d. raštais M. C. Girardot nurodė, kad ji išreiškė suinteresuotumą dėl 2001 m. vasario 9 d. pranešime apie laisvą darbo vietą nurodytų A kategorijos pareigų bei kitų septynių A kategorijos pareigų, nurodytų 2001 m. vasario 12 d. pranešime apie laisvas darbo vietas. 2001 m. kovo 13 d. raštu Komisija informavo M. C. Girardot, kad jos kandidatūra į 2001 m. vasario 12 d. pranešime apie laisvą darbo vietą nurodytas septynias pareigas negalėjo būti svarstoma, nes šias pareigas gali užimti tik Komisijoje dirbantis personalas, konkursą laimėję asmenys, kuriems taikomi Pareigūnų nuostatai. Visoms šioms pareigoms Komisija pasirinko kitų septynių laikinųjų tarnautojų kandidatūras iš rezervo sąrašo, sudaryto po vidaus konkurso COM/T/R/ST/A/2000, ir vėliau jie visi užėmė pareigas, kurių atžvilgiu buvo išreiškę suinteresuotumą. 2001 m. kovo 15 d. raštu Komisija informavo M. C. Girardot, kad negalėjo pasirinkti jos kandidatūros pareigoms, nurodytoms 2001 m. vasario 9 d. pranešime apie laisvą darbo vietą, užimti. 2001 m. birželio 8 d. M. C. Girardot pateikė skundą dėl dviejuose raštuose pateiktų sprendimų, kuriais atmetamos jos kandidatūros. Šis skundas pateiktas dėl implicitinio sprendimo atmesti jos kandidatūras. Procesas Pirmosios instancijos teisme Pareiškimu, kurį Pirmosios instancijos teismo kanceliarija gavo 2002 m. sausio 18 d., M. C. Girardot pareiškė šį ieškinį, kuriuo siekiama panaikinti du 2001 m. kovo 13 d. ir 15 d. Komisijos sprendimus, atmetančius jos kandidatūrą į aštuonias nuolatines pareigas, apmokamas iš tyrimų ir investicijų biudžeto (toliau – ginčijami sprendimai), bei aštuonis Komisijos sprendimus, kuriais į šias pareigas skiriami tretieji asmenys. Tarpiniu sprendimu Pirmosios instancijos teismas panaikino abu ginčijamus sprendimus, Komisijai neįrodžius, kad ji tinkamai išnagrinėjo M. C. Girardot kandidatūros nuopelnus visų aptariamų pareigų atžvilgiu prieš ją atmesdama ir atitinkamai prieš pasirinkdama kitus kandidatus (tarpinio sprendimo 83 punktas). Vis dėlto Pirmosios instancijos teismas atmetė M. C. Girardot reikalavimus panaikinti sprendimus, kuriais į aptariamas pareigas paskiriami pasirinkti kandidatai. Apsvarstęs M. C. Girardot, tarnybos ir paskirtų trečiųjų asmenų interesus, jis nusprendė, kad toks panaikinimas būtų pernelyg didelė sankcija už Komisijos padarytus neteisėtus veiksmus (tarpinio sprendimo 85–88 punktai). Vis dėlto pažymėjęs, kad Bendrijos teismas, siekdamas užtikrinti sprendimo dėl panaikinimo veiksmingumą, vadovaudamasis ieškovės interesais gali pasinaudoti jam suteikta neribota jurisdikcija finansinio pobūdžio ginčuose ir įpareigoti, netgi ex officio , atsakove esančią instituciją atlyginti žalą ar paraginti ją rasti tinkamą atsakovės atvejui sprendimą, Pirmosios instancijos teismas, siekdamas adekvačiai apsaugoti M. C. Girardot teises, nurodė šalims susitarti dėl neteisėtą jos kandidatūros atmetimą atitinkančios piniginės kompensacijos. Šiuo atžvilgiu Pirmosios instancijos teismas nurodė, kad apskaičiuojant šią kompensaciją reikia atkreipti dėmesį į tai, jog M. C. Girardot nebegalės dalyvauti kitoje procedūroje, kurios teisėtumą privalo užtikrinti Komisija, nes pasibaigus jos laikinosios tarnybos sutarčiai su Komisija ir jos nepratęsus, paskelbus pranešimą apie „konkrečią“ laisvą darbo vietą, ji negalės ir neturės teisės išreikšti savo suinteresuotumo šios užimti. Šalims nesusitarus, Pirmosios instancijos teismas nurodė, kad jos turėtų pateikti jam reikalavimus ir nurodyti sumą per tris mėnesius nuo tarpinio sprendimo priėmimo (tarpinio sprendimo 89–91 punktai). Skundžiamas sprendimas Šalims nesusitarus dėl teisingos piniginės kompensacijos sumos, 2004 m. rugsėjo 6 d. savo reikalavimus nurodydamos sumą jos pateikė Pirmosios instancijos teisme. Savo reikalavimuose M. C. Girardot Pirmosios instancijos teismo prašo nustatyti pagrindinę 2687994 eurų, nepatenkinus šio reikalavimo – 432887 eurų ir galiausiai nepatenkinus šio reikalavimo – 250248 eurų piniginę kompensaciją kartu su teismo nustatytomis palūkanomis. Komisija Pirmosios instancijos teismo prašo nustatyti 23917,43 eurų kompensaciją, nes, jos manymu, kaip matyti iš skundžiamo sprendimo 45 punkto, pagrįsta M. C. Girardot skirti sumą, „kurios vieną dalį sudaro trijų mėnesių neto darbo užmokestis, mokamas per minimalų (KTĮS 47 straipsnio 2 dalies a punkte) nustatytą įspėjimo laikotarpį, arba 18917,43 eurų, kompensuojant prarastą galimybę užimti vieną iš aštuonių aptariamų darbo vietų, o kitą dalį – 5000 eurų atlyginant už prarastą galimybę dalyvauti naujoje procedūroje laisvoms pareigoms užimti“. Prie šios sumos turėtų būti priskaičiuotos palūkanos, pradedamos skaičiuoti nuo tarpinio sprendimo paskelbimo iki mokėtinos sumos sumokėjimo dienos bei simbolinis euras atlyginti moralinę žalą. Skundžiamu sprendimu išnagrinėjęs įvairią M. C. Girardot nurodytą patirtą žalą Pirmosios instancijos teismas, pirma, nustatė 92785 eurų Komisijos mokėtiną piniginę kompensaciją kartu su nuo 2004 m. rugsėjo 6 d. mokamomis palūkanomis, apskaičiuotomis remiantis dviem procentais padidinta palūkanų norma, kurią ECB taiko savo pagrindinėms finansavimo operacijoms, ir, antra, priteisė iš Komisijos padengti bylinėjimosi išlaidas. Pirma, dėl prarastos galimybės būti įdarbintai į laisvą darbo vietą Komisijoje, Pirmosios instancijos teismas pirmiausia skundžiamo sprendimo 54 punkte nurodė, kad ginčijamais sprendimais, atsižvelgiant į tai, jog neįmanoma atkurti iki jų priėmimo buvusios situacijos, aiškiai ir negrįžtamai iš M. C. Girardot buvo atimta ne tik teisė, kad Komisija apsvarstytų jos kandidatūrą, bet ir galimybė, kad ji būtų pasirinkta į vieną iš pareigų. Taip pat jis šio sprendimo 55 ir 56 punktuose nurodo, kad prarasta galimybė užimti laisvą darbo vietą Bendrijos institucijoje ir gauti su jomis susijusią piniginę naudą yra turtinė žala; šalys su tuo sutiko. Galiausiai šio sprendimo 57 ir 58 punktuose Teismas nurodė, kad siekiant įvertinti žalos dydį dėl šioje byloje nurodytos prarastos galimybės reikia „nustatyti skirtumą tarp darbo užmokesčio, kurį M. C. Girardot būtų gavusi, jeigu jos kandidatūra būtų pasirinkta, ir to, kurį ji realiai gavo neteisėtai atmetus jos kandidatūrą, paskui prireikus procentais įvertinti M. C. Girardot šios galimybės realizavimo tikimybę“. Pirma, dėl darbo užmokesčio skirtumo Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 59 punkte nurodė, kad šis kriterijus pateisinamas tuo, jog nors M. C. Girardot prarado galimybę užimti vieną iš aptariamų pareigų bei gauti atitinkamos piniginės naudos, vis dėlto ji neprarado darbo. Siekdamas nustatyti tariamą darbo užmokesčio skirtumą, Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 61–82 punktuose pirmiausia nustatė laikotarpį, kuriuo turėtų būti palygintos finansinės darbo sąlygos, kuriomis M. C. Girardot būtų naudojusis ją įdarbinus Komisijoje, ir jos turimų sąlygų. Šiuo atžvilgiu šio sprendimo 73–77 punktuose Pirmosios instancijos teismas atmetė Komisijos argumentą, kad M. C. Girardot prarasta galimybė būtų kompensuota tik suteikus teisingą piniginę kompensaciją, kurią sudarytų trijų mėnesių neto darbo užmokestis, mokamas per minimalų KTĮS 47 straipsnio 2 dalies a punkte nustatytą įspėjimo laikotarpį. Pirmosios instancijos teismas iš tiesų nusprendė, jog šiuo argumentu tvirtinama, kad laikotarpis, kuriuo M. C. Girardot būtų dirbusi Komisijoje jos įdarbinimo atveju yra toks hipotetinis, jog reikėtų pripažinti, kad Komisija nutraukė tarnybą jai tuoj pat pradėjus dirbti, o tai neįtikėtina. Šiomis aplinkybėmis Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 78 punkte nusprendė, kad siekiant atsižvelgti į visas KTĮS 47 straipsnio 2 dalyje ir 48–50 straipsniuose numatytas tarnybos nutraukimo galimybes, ex aequo et bono turėtų būti nustatytas penkerių metų laikotarpis, įskaitant įspėjimo laikotarpį, skaičiuojamas nuo Komisijos pasirinktų kandidatų paskyrimo dienos, užbaigus laisvų pareigų, į kurias M. C. Girardot neteisėtai nebuvo pasirinkta, užėmimo procedūrą. Be to, skundžiamo sprendimo 80 punkte Pirmosios instancijos teismas atmetė M. C. Girardot argumentus, pagrįstus galimybe paskirti į nuolatinę tarnybą, remdamasis tuo, kad ši aplinkybė yra neaiški. Vėliau Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 83–95 punktuose nustatė šiuo laikotarpiu prarasto darbo užmokesčio dydį. Tam Pirmosios instancijos teismas šio sprendimo 86 punkte, M. C. Girardot nepateikus duomenų, leidžiančių nustatyti darbo užmokestį, kuris būtų mokamas, jeigu būtų pasirinkta jos kandidatūra, nei kaip jis pasikeistų, ex aequo et bono nustatė, kad M. C. Girardot būtų gavusi mėnesinį neto darbo užmokestį, vidutiniškai atitinkantį paskutinį darbo užmokestį, kurį jai mokėjo Komisija, t. y. A 5 lygio 4 pakopos atlyginimą. Šiuo atžvilgiu to paties sprendimo 85 punkte Pirmosios instancijos teismas atmetė M. C. Girardot argumentą, kad ji būtų įdarbinta į A 4 lygio pareigas. Antra, kalbėdamas apie prarastos galimybės įvertinimą, Pirmosios instancijos teismas, skundžiamo sprendimo 96 ir 97 punktuose nurodęs, kad M. C. Girardot pateikta kandidatūra atitiko reikalingas svarstyti sąlygas, šio sprendimo 98–122 punktuose nagrinėjo, ar prarasta galimybė gali būti laikoma realia ta prasme, kad M. C. Girardot turėjo rimtą galimybę, jeigu ne visas, užimti vieną iš aptariamų pareigų. Šiuo atžvilgiu to paties sprendimo 102–107 punktuose nurodęs, kad šiuo procedūros etapu M. C. Girardot buvo vienintelė kandidatė į kiekvieną iš šių pareigų, kad ji galėjo remtis savo didele darbo patirtimi Komisijoje, kad jos tarnyba buvo vertinama ir kvalifikacija pakankamai atitiko tų pareigų aprašymą, šio sprendimo 115–117 punktuose Pirmosios instancijos teismas nusprendė: „115 Atsižvelgiant į pirmiau nurodytas faktines aplinkybes, negali būti laikoma, kad pasibaigus Pareigūnų nuostatų 29 straipsnio 1 dalyje numatytam laisvų darbo vietų užpildymo procedūros etapui, Komisija, kuri labiau norėtų turėti didesnes pasirinkimo galimybes <…>, tikrai būtų pasirinkusi M. C. Girardot kandidatūrą ir todėl pastaroji turėjo visas galimybes, kad su ja būtų sudaryta laikinosios tarnautojos sutartis KTĮS 2 straipsnio d punkto prasme ir gauti piniginę naudą ją vykdant. Taigi galima laikyti, kad M. C. Girardot turėjo bent jau rimtą galimybę šiuo atžvilgiu, kurią prarado Komisijai atmetus jos kandidatūrą, šios neišnagrinėjus. Per Pareigūnų nuostatų 29 straipsnio 1 dalies b punkte numatytą laisvų darbo vietų užpildymo procedūrą kitas kandidatas, taip pat laikinasis tarnautojas, išreiškė suinteresuotumą Komisijai dėl kiekvienos iš aštuonių laisvų darbo vietų, kuriomis M. C. Girardot taip pat išreiškė suinteresuotumą <…>. Komisija galėjo pasirinkti vieną šių kandidatų. Taip pat Komisija, išnagrinėjusi kandidatūras, galėjo nepasirinkti nė vienos iš jų ir pradėti Pareigūnų nuostatų 29 straipsnio 1 dalies c punkte numatytos procedūros etapą <…>. Galiausiai ji, laikydamasi teismų praktikoje įtvirtintų principų, galėjo netaikyti šios procedūros <…>. Dėl šių aplinkybių galėjo sumažėti M. C. Girardot turėtos galimybės, kad jos kandidatūra būtų pasirinkta vienoms iš aptariamų pareigų užimti. Vis dėlto, jeigu M. C. Girardot būtų turėjusi teisę dalyvauti naujoje laisvų darbo vietų užpildymo procedūroje, kuri būtų organizuota panaikinus jos kandidatūrą atmetančius sprendimus <…>, ji veiksmingai būtų galėjusi išreikšti suinteresuotumą kitų tokių pačių pareigų atžvilgiu ir, atsižvelgiant į 103–106 punktuose nurodytas aplinkybes, būtų galėjusi būti pasirinkta užimti vienas iš jų; Komisija to neginčijo. Dėl šios aplinkybės gali padidėti M. C. Girardot galimybės, kad jos, kaip laikinosios tarnautojos, kandidatūra KTĮS 2 straipsnio punkto prasme būtų pasirinkta A lygio nuolatinėms pareigoms, apmokamoms iš tyrimams ir investicijoms skirtų asignavimų, kuriose būtina mokslo kompetencija, užimti Komisijos Tyrimų ar Informacinės visuomenės generalinio direktorato Jungtiniame tyrimų centre.“ Šiomis aplinkybėmis Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 118 ir 119 punktuose nusprendė, jog M. C. Girardot turėjo rimtą galimybę, kad jos kandidatūra būtų pasirinkta vienoms arba kitoms pareigoms, ir todėl jis ex aequo et bono nurodė jos darbo užmokesčio praradimui taikyti 0,5 koeficientą. To paties sprendimo 120 punkte Pirmosios instancijos teismas atsisakė padidinti šį koeficientą iki 0,996 pagal M. C. Girardot pasiūlytą metodą, nes pagal jį prarastos galimybės dydis priklauso tik nuo suinteresuotosios tarnautojos pateiktų prašymų skaičiaus, neatsižvelgiant į kitas pirmiau nurodytas aplinkybes. Antra, kitą M. C. Girardot patirtą žalą Pirmosios instancijos teismas skundžiamo sprendimo 123–125 punktuose atmetė kaip nereikšmingą remdamasis tuo, kad teisingos piniginės kompensacijos tikslas M. C. Girardot prašymų dėl panaikinimo atžvilgiu yra pakeisti tarpinio sprendimo vykdymą ir tinkamai apsaugoti jos teises, ex aequo et bono kompensuojant tai, kad negalima atkurti iki neteisėtumo buvusios situacijos, o ne, nesant išankstinio prašymo dėl žalos atlyginimo, atlyginti visą kitą žalą, kuri jai galėjo būti padaryta dėl šio neteisėtumo. Bet kuriuo atveju Pirmosios instancijos teismas šio sprendimo 125–138 punktuose nusprendė, kad nustatant teisingą piniginę kompensaciją negalima atsižvelgti nė į vieną iš šių kitų žalos rūšių. Būtent dėl moralinės žalos, atsiradusios dėl M. C. Girardot psichinės sveikatos būklės ir depresinės būsenos bei fizinės žalos, padarytos neteisėtai atmetus jos kandidatūrą, Pirmosios instancijos teismas to paties sprendimo 133 ir 137 punktuose nusprendė, kad M. C. Girardot nepateikė jokio jų egzistavimą patvirtinančio įrodymo, pavyzdžiui, galiojančių medicininės pažymos ar eksperto išvados. Šalių reikalavimai Apeliaciniu skundu Komisija Teisingumo Teismo prašo: — panaikinti skundžiamą sprendimą, — įpareigoti ją sumokėti M. C. Girardot 23917,40 eurų, — nuspręsti, kad kiekviena šalis padengia savo bylinėjimosi išlaidas, patirtas šioje instancijoje ir Pirmosios instancijos teisme. M. C. Girardot Teisingumo Teismo prašo: — pripažinti Komisijos apeliacinį skundą nepriimtinu ir bet kuriuo atveju nepagrįstu, — pripažinti jos priešpriešinį apeliacinį skundą priimtinu, panaikinti skundžiamą sprendimą ir patenkinti pirmojoje instancijoje pateiktus reikalavimus dėl panaikinimo ir žalos atlyginimo, — priteisti iš Komisijos bylinėjimosi išlaidas. Dėl pagrindinio apeliacinio skundo Šalių argumentai Komisija nurodo vienintelį pagrindą, pagrįstą tuo, kad Pirmosios instancijos naudotas metodas apskaičiuojant prarastą galimybę pažeidžia EB 236 straipsnį ir jos atsakomybės kilimo sąlygas. Šiuo atžvilgiu pirmiausia ji paaiškina, kad atsižvelgiant į prieštaringą Pirmosios instancijos teismo praktiką šiuo klausimu, jos apeliaciniu skundu teisinio saugumo tikslais siekiama, kad Teisingumo Teismas nustatytų būdą, kaip apskaičiuoti prarastą galimybę būti įdarbintam Komisijoje, šiai priėmus neteisėtą sprendimą, kuriuo iš suinteresuotojo asmens atimama kandidatūros apsvarstymo teisė. Ji priduria, jog šiuo apeliaciniu skundu siekiama, kad Teisingumo Teismas pateiktų nuoseklius teisinius argumentus ir šios prarastos galimybės apskaičiavimo metodą, kurie turėtų būti taikomi visose situacijose. Šiuo atžvilgiu Komisija nurodo pritarianti idėjai, kad prarasta galimybė būti įdarbintai yra turtinė žala, kurią galima atlyginti. Tačiau ji negali pritarti Pirmosios instancijos teismo atliktam M. C. Girardot patirtos žalos apskaičiavimui. Komisijos manymu, skundžiamo sprendimo 58 punkte šiuo klausimu padarytos teisės klaidos. Iš tiesų reali ir tikra M. C. Girardot patirta žala yra ta, kuri atsirado neapsvarsčius jos kandidatūros, o ne dėl hipotetiškai prarasto darbo užmokesčio taip pat hipotetiškai apibrėžtu laikotarpiu. Nors Pirmosios instancijos teismas šio sprendimo 99 ir 116 punktuose pripažįsta, pirma, kad Komisija visiškai nebuvo įpareigota užbaigti įdarbinimo procedūros ir, antra, kad jis vietoj Komisijos neturėtų lyginti kandidatų nuopelnų, iš tiesų jis tai padarė to paties sprendimo 62–95 punktuose. Taigi Pirmosios instancijos teismas neapskaičiavo realios ir tikros su prarasta galimybe susijusios žalos, o nustatė hipotetinę žalą, susijusią su prarastu darbo užmokesčiu, suponuojančią teisę būti įdarbintai. Pirmosios instancijos teismas neteisingai sąvoką prarasta galimybė būti įdarbintai suprato kaip prarastą užtikrinimą būti įdarbintai, taip paneigdamas diskreciją ir pasirinkimą, kuriuo turi disponuoti Bendrijų institucijos įdarbinimo srityje. Šiuo atžvilgiu Komisija posėdyje nurodė, kad nėra jokio tiesioginio priežastinio ryšio tarp Komisijos klaidos, padarytos neapsvarsčius M. C. Girardot kandidatūros, ir žalos, kurią galiausiai Pirmosios instancijos teismas nustatė skundžiamame sprendime. Be to, pagal nusistovėjusią Teisingumo Teismo praktiką žala turi būti tiesioginė neteisėtų veiksmų pasekmė (būtent žr. 1979 m. spalio 4 d. Sprendimo Dumortier ir kt . prieš Komisiją , 64/76, 113/76, 167/78, 239/78, 27/79, 28/79 ir 45/79, Rink. p. 3091 , 21 punktą). Komisija mano, kad šią teisės klaidą patvirtina tai, jog apskaičiuodamas prarastą darbo užmokestį Pirmosios instancijos teismas atsižvelgė į tam tikru laikotarpiu suinteresuotosios tarnautojos gautą darbo užmokestį. Iš tiesų, jeigu ji aptariamu laikotarpiu būtų dirbusi geriau apmokamą darbą, ji būtų praradusi ne darbo užmokestį, o tik galimybę. Kadangi šis metodas priklauso nuo atsitiktinių aplinkybių, vykdant tą pačią įdarbinimo procedūrą kandidatai gali būti diskriminuojami. Komisija mano, kad klaidingą Pirmosios instancijos teismo pagrindimą dar labiau sustiprina antroji skundžiamo sprendimo 58 punkte nurodyta aplinkybė, t. y. kad darbo užmokesčio skirtumas „prireikus“ gali būti įvertinamas procentais, išreiškiančiais suinteresuotosios tarnautojos galimybę būti įdarbintai. Ši aplinkybė iš tiesų dar kartą parodo, kad Pirmosios instancijos teismams siekia apskaičiuoti žalą, atsiradusią dėl hipotetiškai prarasto darbo užmokesčio, o ne dėl prarastos galimybės būti įdarbintai, nes šis prarastas darbo užmokestis gali būti įvertintas tik atsižvelgiant į hipotetinę galimybę užimti aptariamas pareigas. Be to, Pirmosios instancijos teismas, apskaičiuodamas M. C. Girardot įdarbinimo tikimybę, šiuo atžvilgiu remiasi atsitiktinėmis prielaidomis, nors ji neturėjo teisės būti įdarbinta. Todėl Komisija mano, kad skundžiamame sprendime prarasta galimybė būti įdarbintai įvertinta priešingai, nei yra teisiškai teisinga, nes jame pirmiausia buvo apskaičiuotas hipotetiškai prarastas M. C. Girardot gaunamas darbo užmokestis ir tik tada nustatyta suma, gaunama taikant su galimybe būti įdarbintai susijusį korekcinį koeficientą. Šios prarastos galimybės apskaičiavimo pagrindas turėtų būti kitas nei prarastas darbo užmokestis, kuriuo suponuojamas įdarbinimo tikrumas. Šiomis aplinkybėmis Komisija pagal Teisingumo Teismo statuto 61 straipsnio pirmosios pastraipos antrą sakinį ragino Pirmosios instancijos teismą pripažinti, jog M. C. Girardot prarasta galimybė gali būti teisingai kompensuojama išmokant nustatyto dydžio trijų mėnesių neto darbo užmokesčio sumą atitinkančią sumą, kuri jai turėtų būti išmokėta įspėjimo apie neterminuotos sutarties nutraukimą laikotarpiu – šiuo atveju 18917,43 eurų – priskaičiuojant taip pat nustatyto dydžio 5000 eurų sumą kaip kompensaciją už tai, kad suinteresuotoji tarnautoja negalės dalyvauti kitoje įdarbinimo procedūroje. M. C. Girardot tvirtina, kad apeliacinis skundas yra nepriimtinas dėl dviejų priežasčių. Pirma, tik Pirmosios instancijos teismas kompetentingas įvertinti žalą, atsiradusią dėl prarastos galimybės. Taigi nebent Komisija Pirmosios instancijos teismą kaltintų nenustačius patirtos žalos įvertinimo kriterijaus, ji negali pagrįstai kritikuoti skundžiamame sprendime atlikto vertinimo šiuo klausimu nei a fortiori tikėtis, kad Teisingumo Teismas priims principinį sprendimą, nustatantį metodą, kuris naudojamas apskaičiuojant turtinės žalos, atsiradusios dėl prarastos galimybės, atlyginimą. Be to, egzistuoja daugybė įvairių situacijų, kurios turi būti vertinamos kiekvienu individualiu atveju. Antra, pagrindas, kad Pirmosios instancijos teismas nusprendė kompensuoti prarastą užtikrinimą būti įdarbintai, o ne prarastą galimybę būti įdarbintai, nebuvo nurodytas pirmojoje instancijoje, todėl tai yra naujas pagrindas, kurį pateikti draudžiama pagal Teisingumo Teismo Procedūros reglamento 42 straipsnio 2 dalį ir 118 straipsnį. Bet kuriuo atveju dėl esmės M. C. Girardot pabrėžia, kad patirta žala yra reali ir tikra, nes neteisėtas Komisijos atsisakymas nagrinėti jos kandidatūrą atėmė galimybę, pirma, kad ji bus pasirinkta vienoms ar kelioms pareigoms, ir, antra, išreikšti vėliau suinteresuotumą kitomis pareigomis, jeigu ji vis dar būtų turėjusi tokią teisę. Be to, skundžiamame sprendime naudotas metodas, išvardijant tai, ką M. C. Girardot būtų gavusi, jeigu ji būtų buvusi įdarbinta, ir nustatant procentais įvertintą galimybę būti įdarbintai, Pirmosios instancijos teismas jau yra pripažinęs (žr. be kita ko 2004 m. spalio 5 d. Pirmosios instancijos teismo sprendimo Eagle ir kt. prieš Komisiją , T-144/02, Rink. p. II-3381 ; bei Rink. VT I-A-275 ir II-1231 , 149 ir 163 punktus). Šis metodas taip pat naudojamas Belgijos doktrinoje. Jis pritaikytas atlyginti žalą, atsiradusią dėl prarastos galimybės, kuri, kaip matyti iš sąvokos, neaišku, ar bus realizuota. Dėl kritikos, susijusios su galima kandidatų diskriminacija vykdant tą pačią įdarbinimo procedūrą, M. C. Girardot mano, kad ja neatsižvelgiama į antrąją Pirmosios instancijos teismo pagrindimo dalį, kur būtent siekiama nustatyti veiksnius, taikomus pripažintam pajamų praradimui tuo atveju, jei būtų prarasta galimybė būti įdarbintai. Be to, atrodo teisinga, kad nustatyta įdarbinimo tikimybė, kandidatui praradus didesnes pajamas, turi būti atlyginta daugiau nei tam, kuris prarado mažiau pajamų. Kadangi šių kandidatų situacija yra nepanaši, negalima pripažinti, jog buvo pažeistas vienodo požiūrio principas. Teisingumo Teismo vertinimas Dėl priimtinumo Pirma, dėl prieštaravimo, susijusio su priimtinumu pagrįsto tuo, kad Teisingumo Teismas nėra kompetentingas vertinti M. C. Girardot patirtos žalos dydžio, reikia priminti, kad pagal nusistovėjusią Teisingumo Teismo praktiką Pirmosios instancijos teismui nustačius, kad padaryta žala, tik jis, neperžengdamas prašymo ribų, yra kompetentingas nustatyti šios žalos atlyginimo būdą ir jos dydį, siekiant, kad Teisingumo Teismas galėtų vykdyti Pirmosios instancijos teismo sprendimų teismo kontrolę, su sąlyga, kad tokie sprendimai yra pakankamai pagrįsti, o kalbant apie žalos nustatymą, kad jie numatytų kriterijus, į kuriuos reikia atsižvelgti nustatant sumą (šiuo klausimu žr.1994 m. birželio 1 d. Sprendimo Komisija prieš Brazzelli Lualdi ir kt. , C-136/92 P, Rink. p. I-1981 , 66 punktą; 1998 m. gegužės 14 d. Sprendimo Taryba prieš de Nil ir Impens , C-259/96 P, Rink. p. I-2915 , 32 ir 33 punktus bei 1999 m. rugsėjo 9 d. Sprendimo Lucaccioni prieš Komisiją , C-257/98 P, Rink. p. I-5251 , 34 ir 35 punktus; 2006 m. gruodžio 14 d. Nutarties Meister prieš VRDT , C-12/05 P, nepaskelbta Rinkinyje, 82 punktą). Vis dėlto šioje byloje, nors aišku, kad Komisija apeliaciniame skunde ginčija Pirmosios instancijos naudotą metodą nustatant M. C. Girardot patirtos žalos atlyginimo dydį, ji šiuo atžvilgiu tvirtina, kad skundžiamame sprendime yra padarytos kelios teisės klaidos, nes jo 58 punkte nustatytu ir toliau jo 59–122 punktuose taikytu metodu iš tiesų siekiama pakeisti tokios, kaip antai šioje byloje nustatytos, žalos pobūdį, būtent prarastą galimybę būti įdarbintai, ir todėl iškraipant pačią jos esmę taip, kad skundžiamame sprendime faktiškai nustatyta žala – Komisijos manymu, prarastas užtikrinimas būti įdarbintai, su tuo susijusios prarastos pajamos – nėra nei reali, nei tikra žala, arba nenustatytas tiesioginis priežastinis ryšys su nurodytais neteisėtais veiksmais. Toks pagrindas, susijęs su Pirmosios instancijos teismo pagrindimo suderinamumu, nustatant patirtos žalos atlyginimo dydžio apskaičiavimo metodą, yra teisės klausimas, dėl kurio Teisingumo Teismui gali būti pateiktas apeliacinis skundas (šiuo klausimu žr. minėto sprendimo Lucaccioni prieš Komisiją , 27–29 punktus). Tačiau, kaip teisingai nurodė M. C. Girardot, Komisija šiuo apeliaciniu skundu neturėtų Teisingumo Teismo prašyti nustatyti būdą, kaip būtų galima įvertinti prarastą galimybę būti įdarbintai Bendrijos institucijoje visose situacijose, kai iš suinteresuotosios tarnautojos neteisėtai buvo atimta teisė tikėtis, kad jos kandidatūra bus apsvarstyta. Iš tiesų apeliaciniame procese Teisingumo Teismas kompetentingas teisiškai vertinti tik pirmojoje instancijoje išnagrinėtus teisinius pagrindus (žr. minėto sprendimo Komisija prieš Brazzelli Lualdi ir kt . 59 punktą). Taigi Teisingumo Teismas tokiame procese gali tik išnagrinėti, ar apeliaciniame skunde esantys argumentai identifikuoja ginčijamame sprendime padarytą teisės klaidą (šiuo klausimu žr. 2000 m. liepos 4 d. Sprendimo Bergaderm ir Goupil prieš Komisiją , C-352/98 P, Rink. p. I-5291 , 35 punktą bei 2003 m. rugsėjo 30 d. Sprendimo Eurocoton ir kt. prieš Tarybą , C-76/01 P, Rink. p. I-10091 , 47 punktą). Antra, dėl prieštaravimo dėl priimtinumo, pagrįsto nauju Komisijos apeliacinio skundo pagrindu, kuriuo siekiama įrodyti skundžiamo sprendimo 58 punkte padarytas teisės klaidas, reikia pažymėti, kad jis nepriimtinas, nes šiame apeliaciniame skunde Komisijos kritikuojamos išvados pirmą kartą buvo pateiktos skundžiamame sprendime (šiuo klausimu žr. 2001 m. spalio 2 d. Sprendimo BEI prieš Hautem , C-449/99 P, Rink. p. I-6733 , 88 ir 89 punktus bei 2007 m. sausio 18 d. Sprendimo PKK ir KNK prieš Tarybą , C-229/05 P, Rink. p. I-439 , 33 punktą). Iš to išplaukia, kad Teisingumo Teismas, nagrinėdamas šį apeliacinį skundą, yra kompetentingas išnagrinėti tik tai, ar Pirmosios instancijos teismo skundžiamame sprendime taikomas metodas nustatant žalos, kurią M. C. Girardot patyrė dėl prarastos galimybės, atlyginimo dydį yra teisiškai klaidingas. Kita šio apeliacinio skundo dalis yra nepriimtina. Dėl esmės Pagal nusistovėjusią teismų praktiką pareigūnui pateikus prašymą atlyginti žalą Bendrijos atsakomybė kyla, tik kai yra įvykdytos visos sąlygos, susijusios su institucijų veiksmų neteisėtumu, žalos realumu ir veiksmų bei nurodytos žalos priežastiniu ryšiu (žr. 1987 m. gruodžio 16 d. Sprendimo Delauche prieš Komisiją , 111/86, Rink. p. 5345 , 30 punktą; minėto sprendimo Komisija prieš Brazzelli Lualdi ir kt . 42 punktą bei minėto sprendimo Taryba prieš de Nil ir Impens 23 punktą). Dėl sąlygos, susijusios su inkriminuojamais neteisėtais veiksmais, iš tarpinio sprendimo, dėl kurio nebuvo pateiktas apeliacinis skundas ir kuris turi būti laikomas galutiniu, 83 punkto išplaukia, kad šiuo atveju neteisėtus veiksmus sudarė tai, jog dviem ginčijamais sprendimais Komisija neįrodė, kad prieš atmesdama M. C. Girardot kandidatūrą tinkamai apsvarstė jos nuopelnų kiekvienų pareigų, į kurias ji pretendavo, atžvilgiu. Dėl sąlygos, susijusios su žala, reikia priminti, kad reikalaujama atlyginti žala turi būti reali ir tikra (šiuo klausimu žr. 1982 m. sausio 27 d. Sprendimo Birra Wührer ir kt. prieš Tarybą ir Komisiją , 256/80, 257/80, 265/80, 267/80 ir 5/81, Rink. p. 85 , 9 punktą ir 2006 m. lapkričio 9 d. Sprendimo Agraz ir kt. prieš Komisiją , C-243/05 P, Rink. p. I-10833 , 27 punktą). Šioje byloje neginčijama, kad dėl Komisijos neteisėtų veiksmų M. C. Girardot iš tikrųjų ir negrįžtamai prarado galimybę būti įdarbinta šioje institucijoje užbaigus šioje byloje aptariamą procedūrą ir todėl ši prarasta galimybė yra reali bei tikra žala. Be to, iš Pirmosios instancijos teismo pagrindimo, ypač išdėstyto tarpinio sprendimo 84–91 punktuose, kurie dėl šio sprendimo 53 punkte nurodytų motyvų taip pat negali būti ginčijami šiame apeliaciniame skunde, matyti, kad ši M. C. Girardot patirta reali ir tikra žala apima taip pat tai, kad ji negalės dalyvauti naujoje teisėtoje įdarbinimo procedūroje, nes paskelbus pranešimą apie „konkrečios“ laisvos darbo vietos „paiešką“, M. C. Girardot negalės ir neturės teisės išreikšti suinteresuotumo užimti laisvas darbo vietas. Šiuo apeliaciniu skundu Komisija ginčija Pirmosios instancijos teismo naudojamą metodą apskaičiuojant šios žalos atlyginimo dydį. Ji tvirtina, kad šiuo metodu Pirmosios instancijos teismas neapskaičiavo realios ir tikros žalos, atsiradusios dėl M. C. Girardot prarastos galimybės; jis iš tiesų apskaičiavo vien hipotetinę žalą, atsiradusią praradus darbo užmokestį, kurią ji būtų patyrusi, jeigu būtų turėjusi teisę būti įdarbinta, taigi prarasta galimybė būti įdarbintai buvo pakeista prarastu užtikrinimu būti įdarbintai. Šiuo atžvilgiu reikia pabrėžti, kad pagal Pareigūnų nuostatų 91 straipsnio 1 dalies antrą sakinį finansinio pobūdžio ginčuose Teisingumo Teismo jurisdikcija yra neribota; prireikus jis turi kompetenciją savo iniciatyva priteisti iš atsakovės atlyginti dėl jos kaltės padarytą žalą ir tokiu atveju, atsižvelgiant į visas bylos aplinkybes, įvertinti ex aequo et bono patirtą žalą (žr. 1980 m. birželio 5 d. Sprendimo Oberthür prieš Komisiją , 24/79, Rink. p. 1743 , 14 punktą; 1987 m. spalio 27 d. Sprendimo Houyoux ir Guery prieš Komisiją , 176/86 ir 177/86, Rink. p. 4333 , 16 punktą; 1997 m. balandžio 17 d. Sprendimo de Compte prieš Parlamentą , C-90/95 P, Rink. p. I-1999 , 45 punktą bei minėto sprendimo BEI prieš Hautem 95 punktą). Be to, reikia priminti, kad remiantis šio sprendimo 45 punkte minėta Teisingumo Teismo praktika, Pirmosios instancijos teismui nustačius, jog padaryta žala, tik jis, neperžengdamas prašymo ribų ir laikydamasis pareigos motyvuoti, gali nustatyti žalos atlyginimo būdą ir jos dydį. Be to, kaip pati Komisija pripažino posėdyje atsakydama į Teisingumo Teismo klausimą šiuo atžvilgiu, labai sunku arba net neįmanoma nustatyti metodą, leidžiantį tiksliai įvertinti galimybę būti įdarbintai šioje institucijoje bei nustatyti dėl šios prarastos galimybės atsiradusią žalą. Todėl siekiant išnagrinėti, ar skundžiamame sprendime yra padaryta teisės klaida, nustatant žalos, atsiradusios M. C. Girardot praradus galimybę būti įdarbintai, atlyginimo dydį, reikia atsižvelgti į Pirmosios instancijos teismo turimą diskreciją vykdant savo neribotą jurisdikciją pasirinkti tokiam įvertinimui taikomą metodą. Iš skundžiamo sprendimo matyti, jog siekdamas įvertinti šiuo atveju M. C. Girardot padarytos žalos atlyginimo dydį Pirmosios instancijos teismas nusprendė, kad, pirma, reikia nustatyti jos prarastą darbo užmokestį, nustatant skirtumą tarp numatomo darbo užmokesčio, jeigu būtų buvusi įdarbinta, ir darbo užmokesčio, kurį ji realiai gavo po įvykdytų neteisėtų veiksmų, ir, antra, procentais įvertinti galimybę būti įdarbintai, siekiant taip indeksuoti apskaičiuoto darbo užmokesčio praradimą. Žinoma, tiesa, kad tiek, kiek šis metodas grindžiamas suinteresuotosios tarnautojos prarasto darbo užmokesčio kriterijumi, pagal jį, kaip teisingai pastebėjo Komisija, kai realiai gaunamas darbo užmokestis po įvykdytų neteisėtų veiksmų yra didesnis nei dėl jų prarastas darbo užmokestis, neturėtų būti mokama jokia kompensacija, nors galimybė ir buvo prarasta. Be to, pagal šį metodą, kaip nurodė Komisija, Bendrijos teismas privalo atlikti prognozę,, kaip Pirmosios instancijos teismas tai padarė skundžiamo sprendimo 59–95 punktuose, siekdamas fiktyviai atkurti karjerą, kurią suinteresuotoji tarnautoja būtų galėjusi pasiekti šioje institucijoje, remdamasis keliomis prielaidomis, kurios, nors grindžiamos savarankišku Pirmosios instancijos teismo faktų vertinimu, vis dėlto savo pobūdžiu yra neaiškios tiek šios tarnautojos darbo trukmės, tiek darbo užmokesčio pokyčio atžvilgiu. Taigi teisinga, kad vien prarasto darbo užmokesčio kriterijumi negalima nustatyti žalos, atsiradusios praradus galimybę būti įdarbintai, atlyginimo dydžio. Iš tiesų tokiu atveju patirta žala negali prilygti darbo užmokesčio sumai, kuri būtų gauta, jeigu ši galimybė būtų realizuota, nes, kaip šiuo atveju Pirmosios instancijos teismas nurodė skundžiamo sprendimo 116 punkte, atsižvelgiant į Komisijos diskreciją šioje srityje, suinteresuotoji tarnautoja negali reikalauti jokios teisės būti įdarbintai. Todėl žalos atlyginimas, kurį suinteresuotoji tarnautoja turi teisę gauti, negali prilygti dėl prarastos teisės prarastam darbo užmokesčiui (pagal analogiją žr. 2000 m. sausio 27 d. Sprendimo Mulder ir kt. prieš Tarybą ir Komisiją , C-104/89 ir C-37/90, Rink. p. I-203 , 59 ir 60 punktus). Vis dėlto negalima daryti išvados, kad su prarastu darbo užmokesčiu susijęs kriterijus, kuriuo Pirmosios instancijos teismas rėmėsi skundžiamame sprendime, atsižvelgiant į jo diskreciją pasirinkti metodą šiuo atžvilgiu, yra netinkamas nustatyti žalos, atsiradusios dėl M. C. Girardot prarastos galimybės šioje byloje, atlyginimo. Iš tiesų, kadangi M. C. Girardot prarastos galimybės vertė, kaip iš esmės išvados 77 punkte nurodė generalinis advokatas, proporcinga pajamų dydžiui, kurias ji būtų gavusi realizavus šią galimybę, nors dėl inkriminuojamų neteisėtų veiksmų prarastas darbo užmokestis nėra vienintelis kriterijus nustatant atlyginimo už prarastą galimybę dydį, vis dėlto šiuo atžvilgiu jis yra tinkamas kriterijus. Net jei M. C. Girardot neturi jokios teisės būti įdarbinta, šiai galimybei suteikta vertė bent iš dalies priklauso nuo darbo užmokesčio, kurio ji galėjo tikėtis, dydžio. Šiuo atžvilgiu reikia pastebėti, kad alternatyvus Komisijos šiame apeliaciniame skunde pasiūlytas metodas, siekiant atlyginti M. C. Girardot patirtą žalą išmokant trijų mėnesių neto darbo užmokesčio nustatyto dydžio kompensaciją, mokamą per minimalų įspėjimo laikotarpį, numatytą KTĮS 47 straipsnio 2 dalies a punkte, taip pat pagrįstas dėl inkriminuojamų neteisėtų veiksmų prarasto darbo užmokesčio suma. Šiomis aplinkybėmis Komisija sunkiai gali nuginčyti šio kriterijaus tinkamumą. Be to, reikia pripažinti, kad darbo užmokesčiu, realiai gautu po įvykdytų neteisėtų veiksmų, taip pat iš dalies nustatomas žalos atlyginimo dydis, nes bet kuris asmuo, kuriam padaryta žala, privalo sumažinti savo žalą. Šiuo atžvilgiu negalima pritarti, kad egzistuoja Komisijos nurodyta diskriminacijos grėsmė. Iš tiesų, jeigu du neteisėtai atmesti kandidatai nepraranda vienodo darbo užmokesčio, jų situacija, net jeigu jie turėjo vienodas galimybes būti įdarbintais, negali būti laikoma vienoda ar panašia patirtos žalos atžvilgiu. Net jei Pirmosios instancijos teismas, apskaičiuodamas M. C. Girardot patirtos žalos dėl prarastos galimybės atlyginimo dydį, iš tiesų siekė nustatyti jos prarastą darbo užmokestį, apskaičiuodamas šios žalos atlyginimo dydį jis nesirėmė vien šiuo kriterijumi. Žinoma, skundžiamo sprendimo 58 punkte nusprendęs, kad apskaičiuojant M. C. Girardot patirtos žalos dėl prarastos galimybės atlyginimo dydį prireikus būtina įvertinti jos galimybę būti įdarbintai, nurodydamas, kad toks vertinimas yra vien pagalbinis, Pirmosios instancijos teismas padarė teisės klaidą, nes neatlikus tokio vertinimo, esančio pačios prarastos galimybės sąvokos dalimi, reikia apskaičiuoti tik M. C. Girardot prarastą darbo užmokestį, nors ji neturi jokios teisės būti įdarbinta. Vis dėlto ši klaida yra nereikšminga, nes skundžiamo sprendimo 59–95 punktuose apskaičiavęs M. C. Girardot prarastą darbo užmokestį, Pirmosios instancijos teismas šio sprendimo 96–122 punktuose iš tiesų šį praradimą išreiškė procentais, siekdamas pagal visas šios bylos faktines aplinkybes, kurių vertinimas priskiriamas jo kompetencijai, įvertinti M. C. Girardot galimybę būti įdarbintai. Be to, taip pagal pasirinktą metodą taikomas kriterijus, kaip generalinis advokatas nurodė išvados 55 punkte, taikomas daugelyje nacionalinių teisių siekiant atsverti kriterijų, susijusį su prarastu darbo užmokesčiu, gali pateikti svarbią informaciją nustatant M. C. Girardot patirtos žalos dėl prarastos galimybės atlyginimo dydį, nes jį nustatant galima atsižvelgti į tikimybę gauti negrįžtamai prarastą darbo užmokestį. Iš tiesų, kaip posėdyje nurodė Komisija, taip Pirmosios instancijos teismo apskaičiuota galimybė yra hipotetinė ir vien ji neturėtų būti laikoma realia ar tikra. Vis dėlto ši aplinkybė neturi reikšmės, nes akivaizdu, kad M. C. Girardot dėl prarastos galimybės būti įdarbintai patirta žala yra reali ir tikra ir kad Pirmosios instancijos teismas, pasirinkdamas metodą atlyginimui nustatyti, turi diskreciją. Galiausiai bet kuriuo atveju reikia konstatuoti, kad šio sprendimo 68 punkte nurodytas Komisijos pasiūlytas metodas akivaizdžiai mažiau tinkamas nustatyti žalos, atsiradusios dėl prarastos galimybės atlyginimo dydį, nei taikytas skundžiamame sprendime. Iš tiesų šis metodas, kuriuo visiškai neatsižvelgiama į M. C. Girardot situacijai būdingas aplinkybes, siekiant nustatyti taisyklę, pagal kurią vienodai būtų atlyginama bet kurio suinteresuotojo asmens patirta žala dėl prarastos galimybės būti įdarbintam, priešingai Teisingumo Teismo praktikoje įtvirtintiems reikalavimams (žr. 1986 m. spalio 8 d. Sprendimo Leussink ir kt. prieš Komisiją , 169/83 ir 136/84, Rink. p. 2801 , 13 punktą bei minėto sprendimo Lucaccioni prieš Komisiją 22 ir 28 punktus), neleidžia užtikrinti, kad bus atlyginta visa konkreti žala, kurią šis asmuo patyrė dėl jo atžvilgiu atliktų neteisėtų veiksmų, be to, pagal jį Bendrijos teismas netektų diskrecijos, kurią jis turi vertindamas šios žalos atlyginimo dydį. Be to, šis alternatyvus metodas, pagal kurį tvirtinama, kaip Pirmosios instancijos teismas nurodė skundžiamo sprendimo 74 punkte, jog laikotarpis, kuriuo M. C. Girardot būtų dirbusi Komisijoje, jeigu būtų buvusi įdarbinta, yra toks hipotetinis, kad į jį visiškai neturėtų būti atsižvelgiama, o turėtų būti atsižvelgta į tai, kad ji nutraukė darbą tuoj pat jį pradėjusi, siekdama gauti fiktyvų žalos, kuri nebuvo nei reali, nei tikra, atlyginimą. Iš to išplaukia, kad Komisija, kuri neginčija to, jog skundžiamas sprendimas yra pakankamai pagrįstas šiuo atžvilgiu, neįrodė, kad Pirmosios instancijos teismas, naudodamasis metodu ir įgyvendindamas šiuo atžvilgiu turimą diskreciją, neteisingai apskaičiavo M. C. Girardot patirtą žalą šioje byloje, neapskaičiuodamas realios ir tikros žalos, kurią ji patyrė dėl prarastos galimybės būti įdarbintai. Be to, akivaizdu, kad yra tiesioginis priežastinis ryšys tarp šios žalos ir šiuo atveju inkriminuojamų neteisėtų veiksmų. Šiomis aplinkybėmis reikia daryti išvadą, kad pagrindinis apeliacinis skundas yra nepagrįstas ir jis turi būti atmestas. Dėl priešpriešinio apeliacinio skundo Šalių argumentai Priešpriešiniu apeliaciniu skundu M. C. Girardot tvirtina, kad Pirmosios instancijos teismas, padaręs kelias akivaizdžias vertinimo klaidas, pažeidė Bendrijos teisę. Pirma, M. C. Girardot tvirtina, kad Pirmosios instancijos teismas, apskaičiuodamas darbo užmokesčio skirtumą, atsižvelgė tik į penkerių metų laikotarpį ir padarė vertinimo klaidą, nes skundžiamo sprendimo 80 punkte tarp vertinamų elementų jis neįtraukė prarastos karjeros galimybės, nors nebuvo abejojama įdarbinimo į nuolatinę tarnybą tikimybe, atsižvelgiant į tai, kad tuo metu Komisija, laikydamasi aiškiai apibrėžtos politikos, į nuolatinę tarnybą paskyrė daug laikinųjų darbuotojų – visus aštuonis kandidatus. Antra, M. C. Girardot tvirtina, kad Pirmosios instancijos teismas, remdamasis neto mėnesiniu darbo užmokesčiu, vidutiniškai atitinkančiu paskutinį jai Komisijos sumokėtą A 5 lygio darbo užmokestį, nustatydamas darbo užmokesčio skirtumą padarė akivaizdžią vertinimo klaidą, nes skundžiamo sprendimo 85 punkte neatsižvelgė į tai, kad ji turėjo didesnę galimybę būti įdarbinta į A 4 o ne į A 5 lygio pareigas, nes penkios iš aštuonių pareigų, kurioms užimti ji pateikė savo kandidatūrą, buvo A 4 lygio. Be to, Pirmosios instancijos teismas jos karjerą turėjo įvertinti remdamasis vidutine pareigų paaukštinimų paskiriant į vis aukštesnį lygį trukme bei atsižvelgti į teises į pensiją, kurias ji būtų įgijusi, jei būtų įdarbinta. Trečia, M. C. Girardot mano, kad jos galimybę būti įdarbintai vertindamas 50 %, Pirmosios instancijos teismas padarė akivaizdžią vertinimo klaidą dėl šios galimybės realizavimo, nes skundžiamo sprendimo 116 punkte neatsižvelgė į tai, kad jos galimybės būti įdarbintai buvo didesnės, mat į kiekvieną iš aptariamų pareigų pretendavo tik dar po vieną kandidatą, kuris ir buvo įdarbintas, ir kad kandidatas, pateikęs kandidatūrą aštuonioms pareigoms užimti, turi daugiau galimybių būti įdarbintas nei pateikęs tik į vienas pareigas. Be to, rimta galimybė negali atitikti vienos iš dviejų galimybių. Galiausiai, ketvirta, M. C. Girardot mano, kad Pirmosios instancijos teismas, skundžiamo sprendimo 133–138 punktuose neatsižvelgdamas į visus moralinės ir fizinės žalos elementus, nors medicininės pažymos, kurias ji pateikė šiame procese, patvirtina depresijos sindromą, nuo kurio ji kenčia neteisėtai atmetus kandidatūrą, padarė akivaizdžią vertinimo klaidą. Posėdyje Komisija tvirtino, kad visas priešpriešinis apeliacinis skundas yra nepriimtinas, nes juo siekiama užginčyti Pirmosios instancijos teismo atliktą faktų vertinimą. Teisingumo Teismo vertinimas Kaip išplaukia iš EB 225 straipsnio ir Teisingumo Teismo statuto 58 straipsnio, apeliacinis skundas paduodamas tik teisės klausimais, todėl tik Pirmosios instancijos teismas kompetentingas nustatyti faktines aplinkybes, išskyrus atvejus, kai jo išvados iš esmės neatitinka jam pateiktų bylos dokumentų, bei, antra, vertinti šias faktines aplinkybes. Šis faktinių aplinkybių vertinimas, išskyrus Pirmosios instancijos teismui pateiktų įrodymų iškraipymo atvejus, nėra teisės klausimas, kurį gali tikrinti Teisingumo Teismas (žr., be kita ko, minėto sprendimo BEI prieš Hautem , 44 punktą ir 2003 m. birželio 5 d. Sprendimo O’Hannrachain prieš Parlamentą , C-121/01 P, Rink. p. I-5539 , 35 punktą bei 2006 m. balandžio 27 d. Nutarties L prieš Komisiją , C-230/05 P, nepaskelbta Rinkinyje, 45 punktą). Be to, iš EB 225 straipsnio, Teisingumo Teismo statuto 58 straipsnio pirmosios pastraipos ir Teisingumo Teismo procedūros reglamento 112 straipsnio 1 dalies pirmosios pastraipos c punkto matyti, kad apeliaciniame skunde turi būti tiksliai nurodytos sprendimo, kurį prašoma panaikinti, skundžiamos dalys ir teisiniai argumentai, konkrečiai pagrindžiantys šį prašymą (žr., be kita ko, 2003 m. kovo 6 d. Sprendimo Interporc prieš Komisiją , C-41/00 P, Rink. p. I-2125 , 15 punktą; 2006 m. spalio 26 d. Sprendimo Koninklijke Coöperatie Cosun prieš Komisiją , C-68/05 P, Rink. p. I-10367 , 54 punktą; 2004 m. kovo 19 d. Nutarties Lucaccioni prieš Komisiją , C-196/03 P, Rink. p. I-2683 , 40 punktą ir minėtos nutarties Meister prieš OHMI 95 punktą). Pagal Teisingumo Teismo praktiką apeliacinis skundas, kuriame tik pakartojami ar pažodžiui atpasakojami Pirmosios instancijos teisme pateikti ieškinio pagrindai bei argumentai, įskaitant paremtus faktinėmis aplinkybėmis, į kurias Pirmosios instancijos teismas aiškiai neatsižvelgė, neatitinka iš šių nuostatų kylančių motyvavimo reikalavimų. Iš tiesų toks apeliacinis skundas tėra vien prašymas peržiūrėti Pirmosios instancijos teismo nagrinėtą ieškinį, o tai nepriskiriama Teisingumo Teismo kompetencijai (žr., be kita ko, minėtų sprendimų Bergaderm ir Goupil prieš Komisiją 35 punktą ir Eurocoton ir kt. prieš Tarybą 47 punktą bei minėtos nutarties Lucaccioni prieš Komisiją 41 punktą). Pagal šio sprendimo 45 punkte nurodytą Teisingumo Teismo praktiką Pirmosios instancijos teismui nustačius, kad padaryta žala, tik jis, neperžengdamas prašymo ribų, yra kompetentingas nustatyti žalos atlyginimo būdą ir jos dydį. Taigi šioje byloje reikia konstatuoti, kad šiuo priešpriešiniu apeliaciniu skundu M. C. Girardot, kaip ji pati nurodė posėdyje atsakydama į Teisingumo Teismo klausimą šiuo atžvilgiu, nesiekia nustatyti teisės klaidų, padarytų Pirmosios instancijos teismo skundžiamo sprendimo argumentuose, o pirma, pakartodama pirmojoje instancijoje išdėstytus argumentus ir, antra, pateikdama tariamai naujų įrodymų, siekia užginčyti faktinių aplinkybių vertinimą, kuriuo šis teismas rėmėsi tame sprendime nustatydamas žalos atlyginimo dydį, nenurodydama nei šių faktų iškraipymo, nei pateikdama nors menkiausią teisinį argumentą, kuriais būtų galima įrodyti, kodėl Pirmosios instancijos teismo šių argumentų vertinimas yra klaidingas teisės požiūriu. Tuo M. C. Girardot siekia, kad skundžiamas sprendimas būtų dar kartą išnagrinėtas. Taigi priešpriešinį apeliacinį skundą reikia atmesti kaip nepagrįstą. Iš viso to, kas pasakyta, išplaukia, kad reikia atmesti pagrindinį apeliacinį skundą ir priešpriešinį apeliacinį skundą. Dėl bylinėjimosi išlaidų Remiantis Procedūros reglamento 69 straipsnio 2 dalimi, taikoma apeliacinėse bylose pagal šio reglamento 118 straipsnį, pralaimėjusiai šaliai nurodoma padengti bylinėjimosi išlaidas, jei laimėjusi šalis to reikalavo. Kadangi M. C. Girardot prašė priteisti bylinėjimosi išlaidas iš Komisijos ir pastaroji pralaimėjo bylą, ji turi padengti bylinėjimosi išlaidas, susijusias su pagrindiniu apeliaciniu skundu. Tačiau kadangi Komisija prašė priteisti iš M. C. Girardot su priešpriešiniu apeliaciniu skundu susijusias bylinėjimosi išlaidas ir pastaroji pralaimėjo bylą, ji turi padengti šias bylinėjimosi išlaidas. Remdamasis šiais motyvais, Teisingumo Teismas (trečioji kolegija) nusprendžia: 1. Atmesti pagrindinį apeliacinį skundą ir priešpriešinį apeliacinį skundą. 2. Priteisti iš Europos Bendrijų Komisijos bylinėjimosi išlaidas, susijusias su pagrindiniu apeliaciniu skundu. 3. Priteisti iš M. C. Girardot bylinėjimosi išlaidas, susijusias su priešpriešiniu apeliaciniu skundu. Parašai. ( *1 ) Proceso kalba: prancūzų.

61990CJ0303

el

Με δικόγραφο που κατέθεσε στη Γραμματεία του Δικαστηρίου στις 4 Οκτωβρίου 1990, η Γαλλική Δημοκρατία ζήτησε, δυνάμει του άρθρου 173, πρώτο εδάφιο, της Συνθήκης ΕΟΚ, την ακύρωση μιας πράξης της Επιτροπής που επιγράφεται « κώδικας συμπεριφοράς σχετικά με τις λεπτομέρειες εφαρμογής του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού (ΕΟΚ) 4253/88 του Συμβουλίου όσον αφορά τις παρατυπίες και την οργάνωση ενός συστήματος ενημέρωσης σ' αυτόν τον τομέα » ( ΕΕ 1990, C 200, σ. 3 , στο εξής: κώδικας ). Το άρθρο 130 Α της Συνθήκης ΕΟΚ προβλέπει ότι η Κοινότητα αναπτύσσει και συνεχίζει τη δράση της με σκοπό την ενίσχυση της οικονομικής και κοινωνικής της συνοχής και αποσκοπεί ιδιαίτερα στη μείωση του χάσματος μεταξύ των διαφόρων περιοχών και στη μείωση της καθυστερήσεως των μειονεκτικών περιοχών. Προς τούτο εκδόθηκαν ο κανονισμός ( ΕΟΚ) 2052/88 του Συμβουλίου, της 24ης Ιουνίου 1988, για την αποστολή των διαρθρωτικών ταμείων, την αποτελεσματικότητα τους και τον συντονισμό των παρεμβάσεων τους μεταξύ τους καθώς και με τις παρεμβάσεις της Ευρωπαϊκής Τράπεζας Επενδύσεων και των άλλων υφισταμένων χρηματοδοτικών οργάνων ( ΕΕ L 185, σ. 9 ), και ο κανονισμός (ΕΟΚ) 4253/88 του Συμβουλίου, της 19ης Δεκεμβρίου 1988, για τις διατάξεις εφαρμογής του κανονισμού ( ΕΟΚ ) 2052/88 όσον αφορά τον συντονισμό των παρεμβάσεων των διαφόρων διαρθρωτικών ταμείων μεταξύ τους καθώς και με τις παρεμβάσεις της Ευρωπαϊκής Τράπεζας Επενδύσεων και των λοιπών υφισταμένων χρηματοδοτικών οργάνων ( ΕΕ L 374, σ. 1 ). Το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88, που φέρει την επικεφαλίδα « Δημοσιονομικός έλεγχος », ορίζει τα εξής: « 1. Για να εξασφαλίζεται η επιτυχία των ενεργειών που διεξάγουν δημόσιοι ή ιδιωτικοί επιχειρηματικοί φορείς, τα κράτη μέλη λαμβάνουν τα αναγκαία μέτρα για: — να εξακριβώνεται τακτικά ότι οι ενέργειες που χρηματοδοτούνται από την Κοινότητα έχουν διεξαχθεί σωστά, — την πρόληψη και δίωξη των αντικανονικοτήτων, — την ανάκτηση των απολεσθέντων κεφαλαίων λόγω κατάχρησης ή παράλειψης. Εκτός αν το κράτος μέλος ή/και ο ενδιάμεσος ή/και ο επιχειρηματικός φορέας αποδείξουν ότι δεν ευθύνονται για την κατάχρηση ή την παράλειψη, το κράτος μέλος ευθύνεται επικουρικά για την επιστροφή των αχρεωστήτως καταβληθέντων ποσών. Τα κράτη μέλη ενημερώνουν την Επιτροπή ως προς τα μέτρα που έχουν λάβει για τον σκοπό αυτό, και ειδικότερα για την πρόοδο των διοικητικών και δικαστικών διώξεων. » Με έγγραφο της 30ής Ιουλίου 1990 η Επιτροπή κοινοποίησε τον κώδικα στα κράτη μέλη. Στην έκθεση ακροατηρίου αναπτύσσονται διεξοδικώς το ιστορικό και τα περιστατικά της διαφοράς, το ιστορικό της θεσπίσεως του κώδικα, η εξέλιξη της διαδικασίας, οι λόγοι ακυρώσεως και τα επιχειρήματα των διαδίκων. Τα στοιχεία αυτά της δικογραφίας δεν επαναλαμβάνονται κατωτέρω, παρά μόνο καθόσον απαιτείται για τη συλλογιστική του Δικαστηρίου. Επί του παραδεκτού της προσφυγής Η Επιτροπή πρότεινε ένσταση απαραδέκτου, ισχυριζόμενη ότι ο κώδικας, λόγω των περιστάσεων υπό τις οποίες θεσπίστηκε και του τρόπου της εκπονήσεως του, δεν αποτελεί πράξη που μπορεί να προσβληθεί δυνάμει του άρθρου 173. Πρέπει να υπομνησθεί ότι, κατά πάγια νομολογία, προσφυγή ακυρώσεως μπορεί να ασκηθεί κατά κάθε πράξεως των κοινοτικών οργάνων που προορίζεται να παραγάγει έννομα αποτελέσματα, ανεξάρτητα από τη φύση ή τη μορφή της (απόφαση της 31ης Μαρτίου 1971, 22/70, Επιτροπή κατά Συμβουλίου, Rec. 1971, σ. 263 ). Στην παρούσα περίπτωση πρόκειται για πράξη που επιγράφεται « Λεπτομέρειες εφαρμογής », της οποίας το πλήρες κείμενο δημοσιεύθηκε στη σειρά C της Επίσημης Εφημερίδας και η οποία, όπως προκύπτει από τη δικογραφία, κοινοποιήθηκε σε κάθε κράτος μέλος με έγγραφο του αρμόδιου Επιτρόπου. Στο έγγραφο αυτό διευκρινίζεται ότι ο κώδικας αρχίζει να ισχύει από την ημέρα της κοινοποιήσεως του και ότι η τήρηση του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 απαιτεί τον πλήρη σεβασμό των διατάξεων του κώδικα, στον οποίο αποτυπώνονται, κατά την Επιτροπή, οι υποχρεώσεις που απορρέουν από τη διάταξη αυτή. Προκειμένου να κριθεί αν η προσβαλλόμενη πράξη προορίζεται να παραγάγει νέα έννομα αποτελέσματα σε σχέση με τα αποτελέσματα του άρθρου 23 του προαναφερθέντος κανονισμού 4253/88, πρέπει να εξεταστεί το περιεχόμενο της. Κατά συνέπεια, η εκτίμηση του βάσιμου της ενστάσεως απαραδέκτου εξαρτάται από την εκτίμηση των αιτιάσεων που διατυπώνονται κατά της επίμαχης πράξης και συνεπώς η ένσταση αυτή πρέπει να συνεξεταστεί με τα ζητήματα ουσίας που τίθενται στην προκειμένη διαφορά. Επί της ουσίας Προς στήριξη της προσφυγής της, η Γαλλική Δημοκρατία, την οποία υποστηρίζει το Βασίλειο του Βελγίου, προβάλλει τους εξής λόγους ακυρώσεως: αναρμοδιότητα της Επιτροπής, παράβαση εκ μέρους της Επιτροπής του κοινοτικού δικαίου και καταστρατήγηση διαδικασίας. 'Οσον αφορά την αναρμοδιότητα της Επιτροπής, η Γαλλική Δημοκρατία ισχυρίζεται ότι ο κώδικας αποτελεί ουσιαστικά κανονισμό που προβλέπει τους τρόπους εφαρμογής του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Το άρθρο αυτό όμως δεν απονέμει στην Επιτροπή, κατά την προσφεύγουσα, καμία σχετική αρμοδιότητα, ενώ το άρθρο 3, παράγραφος 4, του κανονισμού 2052/88 διευκρινίζει ότι οι ειδικές διατάξεις για τη δράση κάθε διαρθρωτικού ταμείου καθορίζονται με τις εκτελεστικές αποφάσεις που εκδίδονται δυνάμει του άρθρου 130 Ε της Συνθήκης, το οποίο προβλέπει αποκλειστική αρμοδιότητα του Συμβουλίου. Η Επιτροπή υποστηρίζει, αντίθετα, ότι από την ανάλυση του περιεχομένου του κώδικα αποδεικνύεται ότι ο κώδικας αυτός περιορίζεται στη λεπτομερή απαρίθμηση των στοιχείων που οφείλουν να ανακοινώνουν τα κράτη μέλη στην Επιτροπή δυνάμει του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 και ότι οι όροι « οδηγίες για την εφαρμογή », « συναινετική συμφωνία » και « συμφωνία κυρίων », οι οποίοι χρησιμοποιήθηκαν για τον χαρακτηρισμό του κώδικα, επιβεβαιώνουν ότι ο κώδικας δεν προορίζεται να παραγάγει νέα δεσμευτικά έννομα αποτελέσματα. Συνεπώς, πρέπει καταρχάς να εξεταστεί αν ο κώδικας διασαφηνίζει απλώς την υποχρέωση ενημερώσεως της Επιτροπής, την οποία υπέχουν τα κράτη μέλη από το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88, ή αν προβλέπει ορισμένους τρόπους εφαρμογής που συνεπάγονται ειδικές υποχρεώσεις. Στο σημείο αυτό επιβάλλεται η διαπίστωση ότι το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 προβλέπει την υποχρέωση των κρατών μελών να ενημερώνουν την Επιτροπή μόνον όσον αφορά τα μέτρα που λαμβάνουν για την πρόληψη και τη δίωξη των παρατυπιών, καθώς και για την πρόοδο των διοικητικών και δικαστικών διώξεων. Δεδομένου ότι οι κυριότερες κρίσιμες διατάξεις της επίμαχης πράξης αναλύονται λεπτομερέστερα στο σημείο 13 των προτάσεων του γενικού εισαγγελέα, αρκεί εδώ να τονιστεί ότι ο κώδικας ρυθμίζει λεπτομερώς αυτή την υποχρέωση ενημερώσεως, προσδιορίζοντας, ειδικότερα, τα προς ανακοίνωση στοιχεία, καθώς και τη συχνότητα και τους τρόπους της ανακοινώσεως αυτής. 'Ετσι, ο κώδικας προβλέπει στο σημείο 3 ότι τα κράτη μέλη ανακοινώνουν, εντός τριών μηνών από την κοινοποίηση του, όχι μόνο τις διατάξεις που έχουν θεσπιστεί κατ' εφαρμογή του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88, αλλά και τις υπηρεσίες που είναι υπεύθυνες για την πρόληψη και την καταστολή των παρατυπιών, καθώς και τις διαδικαστικές διατάξεις των διοικήσεων τους. Διαπιστώνεται συναφώς ότι η προβλεπόμενη στο άρθρο 23, παράγραφος 1, δεύτερο εδάφιο, του κανονισμού 4253/88 υποχρέωση ανακοινώσεως των μέτρων που λαμβάνονται για την πρόληψη και δίωξη των παρατυπιών δεν συνεπάγεται αυτόματα την υποχρέωση ανακοινώσεως του πίνακα των υπηρεσιών που είναι αρμόδιες για την εφαρμογή των μέτρων αυτών ούτε την υποχρέωση ανακοινώσεως των βασικών διαδικαστικών διατάξεων που εφαρμόζουν οι διοικήσεις τους. Εξάλλου, το σημείο 4 του κώδικα προβλέπει ότι οι περιπτώσεις παρατυπιών πρέπει να ανακοινώνονται ανά τετράμηνο και ότι η ανακοίνωση αυτή αφορά τόσο τις περιπτώσεις παρατυπιών που έχουν διαπιστωθεί από τις διοικητικές αρχές όσο και τις περιπτώσεις για τις οποίες έχει ασκηθεί δίωξη. Προς τούτο ο'κώδικας ορίζει ότι τα κράτη μέλη παρέχουν τις πληροφορίες που έχουν στη διάθεση τους σχετικά, μεταξύ άλλων, με τα στοιχεία για τον προσδιορισμό της εν λόγω ενέργειας, με την περίοδο ή τη στιγμή κατά την οποία τελέστηκε η παρατυπία, με τον προσδιορισμό της ταυτότητας των δικαιούχων, καθώς και των φυσικών και νομικών προσώπων τα οποία ενέχονται στην παρατυπία, με τις μεθόδους που χρησιμοποιήθηκαν για την τέλεση της παρατυπίας, με τις οικονομικές συνέπειες και τις δυνατότητες αναζητήσεως του ποσού που αφορά η παρατυπία, καθώς και με τις ενδιαφερόμενες υπηρεσίες ή τους ενδιαφερόμενους οργανισμούς. Όσον αφορά τις υποχρεώσεις αυτές, δεν μπορούν να θεωρηθούν ως εγγενείς στην υποχρέωση ενημερώσεως την οποία προβλέπει το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Δεν μπορεί συγκεκριμένα να θεωρηθεί ότι, αν δεν υπήρχαν οι διευκρινίσεις που προβλέπει ο κώδικας, η υποχρέωση ενημερώσεως της Επιτροπής θα καθίστατο κενή περιεχομένου. Το σημείο 7 του κώδικα προβλέπει ότι τα κράτη μέλη και η Επιτροπή λαμβάνουν όλα τα αναγκαία μέτρα ασφαλείας, ώστε οι μεταξύ τους ανταλλασσόμενες πληροφορίες να παραμένουν εμπιστευτικές. Αν, όπως ισχυρίζεται η Επιτροπή, ο κώδικας αποτελεί απλώς επεξηγηματικό έγγραφο, αυτή η υποχρέωση εμπιστευτικότητας πρέπει να προκύπτει από το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Η διάταξη όμως αυτή, η οποία αφορά την ανακοίνωση εκ μέρους των κρατών μελών ορισμένων στοιχείων προς την Επιτροπή, δεν κάνει καμία αναφορά σε οποιαδήποτε υποχρέωση των κρατών μελών να εξασφαλίζουν την εμπιστευτικότητα των πληροφοριών που λαμβάνουν κατά την ανταλλαγή των πληροφοριών που προβλέπει ο κώδικας. Από τις ανωτέρω σκέψεις προκύπτει ότι ο κώδικας, επιβάλλοντας στα κράτη μέλη ειδικές υποχρεώσεις σχετικά με το περιεχόμενο των πληροφοριακών στοιχείων, καθώς και με τη συχνότητα και τους τρόπους της ανακοινώσεως των στοιχείων αυτών προς την Επιτροπή, βαίνει πέραν όσων προβλέπει το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Κατά συνέπεια, επιβάλλεται η διαπίστωση ότι ο κώδικας αποτελεί πράξη προοριζόμενη να παράγει έννομα αποτελέσματα διαφορετικά από τα αποτελέσματα του άρθρου 23 του κανονισμού 4253/88 και ότι επομένως μπορεί να ασκηθεί προσφυγή ακυρώσεως κατά του κώδικα αυτού. Εξάλλου, η ίδια η Επιτροπή έχει δεχθεί την ορθότητα του συμπεράσματος αυτού, αφού κατά τη συζήτηση στο ακροατήριο ισχυρίστηκε, αντίθετα απ' ό,τι είχε υποστηρίξει με το έγγραφο της κοινοποιήσεως που αναφέρθηκε ανωτέρω στη σκέψη 9, ότι τα κράτη μέλη ενδέχεται να παραβιάζουν τον κώδικα χωρίς να παραβαίνουν συγχρόνως το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Στη συνέχεια πρέπει να εξεταστεί αν η Επιτροπή ήταν αρμόδια να εκδώσει πράξη επιβάλλουσα στα κράτη μέλη υποχρεώσεις που δεν προβλέπονται στο άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Συναφώς η Γαλλική Δημοκρατία, την οποία υποστηρίζει το Βασίλειο του Βελγίου, ισχυρίζεται ότι η έκδοση του κώδικα αντιβαίνει προς τα άρθρα 155 και 189 της Συνθήκης, καθώς και προς τον κανονισμό 4253/88, ο οποίος δεν απονέμει στην Επιτροπή καμία αρμοδιότητα καθορισμού των τρόπων εφαρμογής του. Αντίθετα, η Επιτροπή ισχυρίζεται ότι η αρμοδιότητα της προς θέσπιση μέτρων για την ομοιόμορφη εκπλήρωση των υποχρεώσεων που απορρέουν από το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 αντλείται είτε από το άρθρο 155 της Συνθήκης είτε από το άρθρο 4, παράγραφος 2, του κανονισμού 2052/88. Κατά την Επιτροπή, το άρθρο 189 της Συνθήκης δεν την εμποδίζει να συνάπτει συμφωνίες με τα κράτη μέλη σχετικά με το περιεχόμενο των κοινοτικών διατάξεων. Το άρθρο 155 της Συνθήκης παρέχει στην Επιτροπή την ευχέρεια να διατυπώνει συστάσεις ή γνώμες, οι οποίες, κατά το άρθρο 189 της Συνθήκης, δεν είναι δεσμευτικές. Κατά συνέπεια, η Επιτροπή δεν μπορεί να αντλήσει από το άρθρο 155 την εξουσία εκδόσεως πράξεως επιβάλλουσας στα κράτη μέλη υποχρεώσεις που βαίνουν πέραν όσων προβλέπει το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88. Όσον αφορά την αρμοδιότητα που η Επιτροπή ισχυρίζεται ότι αντλεί από το άρθρο 4, παράγραφος 2, του κανονισμού 2052/88, επιβάλλεται καταρχάς η παρατήρηση ότι η διάταξη αυτή αναφέρει απλώς ότι η Επιτροπή μπορεί να λαμβάνει πρωτοβουλίες και εκτελεστικά μέτρα βάσει των διατάξεων του εν λόγω κανονισμού, για να υποστηρίξει τη δράση που αναπτύσσει η Κοινότητα μέσω των διαρθρωτικών ταμείων, της Ευρωπαϊκής Τράπεζας Επενδύσεων και των άλλων υφιστάμενων χρηματοδοτικών οργάνων. Από την παράγραφο 1 του άρθρου αυτού προκύπτει όμως ότι η κοινοτική δράση έχει διαμορφωθεί ως συμπλήρωμα των αντιστοίχων ενεργειών των κρατών μελών ή ως συμβολή στις ενέργειες αυτές και ότι η κοινοτική δράση επιτυγχάνεται με τη στενή συνεργασία της Επιτροπής με το ενδιαφερόμενο κράτος μέλος και τις αρμόδιες αρχές που ορίζει το κράτος αυτό σε εθνικό, περιφερειακό, τοπικό ή άλλο επίπεδο. Από την ίδια επίσης παράγραφο προκύπτει ότι η συνεργασία αυτή, η οποία χαρακτηρίζεται ως « εταιρική σχέση », καλύπτει μόνο την προετοιμασία, τη χρηματοδότηση, την παρακολούθηση και την αξιολόγηση των ενεργειών. Στη συνέχεια επιβάλλεται η υπόμνηση ότι το άρθρο 3, παράγραφοι 4 και 5, του κανονισμού 2052/88 ορίζει ότι οι τρόποι ελέγχου των ενεργειών καθορίζονται με τις εκτελεστικές αποφάσεις που εκδίδει το Συμβούλιο βάσει του άρθρου 130 Ε της Συνθήκης. Κατά συνέπεια, η « εταιρική σχέση » δεν αφορά τον έλεγχο των ενεργειών που χρηματοδοτεί η Κοινότητα, στον οποίο αναφέρεται το άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88, ή δε Επιτροπή δεν επιτρέπεται να αντλεί από τις διατάξεις που αφορούν αυτή την « εταιρική σχέση » καμία αρμοδιότητα για τον καθορισμό τρόπων ελέγχου που θα επέβαλλαν στα κράτη μέλη επιπλέον υποχρεώσεις, πέραν όσων προβλέπει η παράγραφος 1 του άρθρου αυτού. Όσον αφορά, τέλος, το επιχείρημα της Επιτροπής ότι η προσβαλλόμενη πράξη αποτελεί την απόρροια διαπραγματεύσεων που διεξήγαγε με τα κράτη μέλη, δεν χρειάζεται να εξεταστεί αν η επίμαχη πράξη αποτελεί πράγματι πράξη συμφωνηθείσα κατόπιν διαπραγματεύσεων και αρκεί η διαπίστωση ότι η δυνατότητα εκδόσεως τέτοιων πράξεων δεν προβλέπεται στο άρθρο 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 και ότι επομένως η εν λόγω πράξη δεν μπορεί να έχει ως αποτέλεσμα τη μεταβολή της νομικής καταστάσεως των κρατών μελών, όπως απορρέει από τη διάταξη αυτή. Από τις ανωτέρω σκέψεις προκύπτει ότι το προσβαλλόμενο μέτρο αποτελεί πράξη που εκδόθηκε από αναρμόδια αρχή. Κατά συνέπεια, χωρίς να χρειάζεται να εξεταστούν οι άλλοι λόγοι ακυρώσεως που προέβαλε η Γαλλική Δημοκρατία, πρέπει να αναγνωριστεί ότι η προσφυγή που ασκήθηκε με αίτημα την ακύρωση του μέτρου αυτού είναι και παραδεκτή και βάσιμη. Επί των δικαστικών εξόδων Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του κανονισμού διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα. Επειδή η Επιτροπή ηττήθηκε, πρέπει να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ αποφασίζει: 1) Ακυρώνει τον κώδικα συμπεριφοράς σχετικά με τις λεπτομέρειες εφαρμογής του άρθρου 23, παράγραφος 1, του κανονισμού 4253/88 του Συμβουλίου όσον αφορά τις παρατυπίες και την οργάνωση ενός συστήματος ενημέρωσης σ' αυτόν τον τομέα, τον οποίο εξέδωσε η Επιτροπή. 2) Καταδικάζει την Επιτροπή στα δικαστικά έξοδα. Due Schockweiler Grévisse Kapteyn Mancini Κακούρης Moitinho de Almeida Diez de Velasco Zuleeg Δημοσιεύθηκε σε δημόσια συνεδρίαση στο Λουξεμβούργο στις 13 Νοεμβρίου 1991. Ο Γραμματέας J.-G. Giraud Ο Πρόεδρος Ο. Due ( *1 ) Γλώσσα διαδικασίας: η γαλλική.

61995CJ0232

de

1 Die Kommission der Europäischen Gemeinschaften hat mit zwei Klageschriften, die am 5. Juli 1995 bei der Kanzlei des Gerichtshofes eingegangen sind, gemäß Artikel 169 EG-Vertrag Klage erhoben auf Feststellung, daß die Griechische Republik dadurch gegen ihre Verpflichtungen aus dem EG-Vertrag und der Richtlinie 76/464/EWG des Rates vom 4. Mai 1976 betreffend die Verschmutzung infolge der Ableitung bestimmter gefährlicher Stoffe in die Gewässer der Gemeinschaft (ABl. L 129, S. 23), insbesondere aus deren Artikeln 2 (Rechtssache C-232/95) und 7 (Rechtssachen C-232/95 und C-233/95), verstossen hat, daß sie keine Qualitätsziele und die Fristen für die Durchführung der Richtlinie 76/464 umfassende Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Vegoritis-Sees und des Flusses Soulos (Rechtssache C-232/95) sowie des Pagasäischen Golfes (Rechtssache C-233/95) durch die gefährlichen Stoffe aus der Liste II der Richtlinie aufgestellt und die möglicherweise Stoffe aus der Liste II enthaltenden Ableitungen in den Vegoritis-See und den Soulos (Rechtssache C-232/95) sowie den Pagasäischen Golf (Rechtssache C-233/95) nicht von einer vorherigen Genehmigung abhängig gemacht hat, in der die Emissionsnormen festgesetzt sind. Richtlinie 76/464 2 Nach ihrer siebten und neunten Begründungserwägung sowie ihrem Artikel 2 bezweckt die Richtlinie 76/464 zum einen, die Verschmutzung der Gewässer infolge der Ableitung verschiedener in einer ersten Liste, der sogenannten "Liste I", aufgeführter gefährlicher Stoffe zu beseitigen, und zum anderen, die Verschmutzung dieser Gewässer durch die in einer zweiten Liste, der sogenannten "Liste II", aufgeführten Stoffe zu verringern. Die beiden Listen sind der Richtlinie 76/464 als Anhang beigefügt. 3 Nach ihrem Artikel 1 Absatz 1 findet die Richtlinie 76/464 Anwendung auf die oberirdischen Binnengewässer, das Küstenmeer, die inneren Küstengewässer und das Grundwasser. 4 Der Begriff "Ableitung" wird in Artikel 1 Absatz 2 Buchstabe d definiert als "jede Einleitung von Stoffen aus der Liste I oder aus der Liste II im Anhang in die in Absatz 1 genannten Gewässer". Der Begriff "Verschmutzung" wird in Buchstabe e beschrieben als "die unmittelbare oder mittelbare Ableitung von Stoffen oder Energie in die Gewässer durch den Menschen, wenn dadurch die menschliche Gesundheit gefährdet, die lebenden Bestände und das Ökosystem der Gewässer geschädigt, die Erholungsmöglichkeiten beeinträchtigt oder die sonstige rechtmässige Nutzung der Gewässer behindert werden". 5 Artikel 2 der Richtlinie 76/464 lautet: "[D]ie Mitgliedstaaten ergreifen geeignete Maßnahmen, um im Einklang mit dieser Richtlinie die Verschmutzung der in Artikel 1 genannten Gewässer durch die gefährlichen Stoffe der Familien und Gruppen von Stoffen aus der Liste I im Anhang zu beseitigen und um die Verschmutzung der genannten Gewässer durch die gefährlichen Stoffe der Familien und Gruppen von Stoffen aus der Liste II im Anhang zu verringern, wobei diese Richtlinie einen ersten Schritt zur Erreichung dieses Ziels darstellt." 6 Artikel 7 der Richtlinie 76/464 bestimmt: "(1) Zur Verringerung der Verschmutzung der in Artikel 1 genannten Gewässer durch die Stoffe aus der Liste II stellen die Mitgliedstaaten Programme auf, zu deren Durchführung sie insbesondere die in den Absätzen 2 und 3 erwähnten Mittel anwenden. (2) Jede Ableitung in die in Artikel 1 genannten Gewässer, die einen der Stoffe aus der Liste II enthalten kann, bedarf einer vorherigen Genehmigung durch die zuständige Behörde des betreffenden Mitgliedstaats, in der die Emissionsnormen festgesetzt werden. Diese sind nach den gemäß Absatz 3 festgelegten Qualitätszielen auszurichten. (3) Die Programme gemäß Absatz 1 umfassen Qualitätsziele für die Gewässer, die unter Beachtung etwaiger Richtlinien des Rates festgelegt werden. ... (5) In den Programmen werden die Fristen für ihre Durchführung festgelegt. ..." Innerstaatliches griechisches Recht 7 Zu den Maßnahmen, die im innerstaatlichen griechischen Recht zur Verbesserung der Gewässerqualität getroffen wurden, zählt allgemein zum einen die Gesundheitsverordnung Nr. E1b/221/1965 zur Festlegung der Qualitätsziele für die Wassereinzugsgebiete im Hinblick darauf, diese Ziele für den Fall der Ableitung von Abfallstoffen einzuhalten. 8 Zum anderen wurden mit der Gemeinsamen Ministerialverordnung Nr. 46399/1352/86 vom 27. Juni 1986 nach Maßgabe der Richtlinien des Rates 75/440/EWG vom 16. Juni 1975 über die Qualitätsanforderungen an Oberflächenwasser für die Trinkwassergewinnung in den Mitgliedstaaten (ABl. L 194, S. 26), 76/160/EWG vom 8. Dezember 1975 über die Qualität der Badegewässer (ABl. 1976, L 31, S. 1), 78/659/EWG vom 18. Juli 1978 über die Qualität von Süßwasser, das schutz- oder verbesserungsbedürftig ist, um das Leben von Fischen zu erhalten (ABl. L 222, S. 1), und 79/923/EWG vom 30. Oktober 1979 über die Qualitätsanforderungen an Muschelgewässer (ABl. L 281, S. 47) neue Qualitätsnormen für die Wassereinzugsgebiete festgesetzt. 9 Speziell für den Vegoritis-See und den in diesen mündenden Fluß Soulos, die Gegenstand der Rechtssache C-232/95 sind, sieht die Gemeinsame Verordnung Nr. 1900 der Präfekten von Kozani, Florina und Pella vom 22. März 1979 als Qualitätsziel vor, daß diese Gewässer in Zukunft als Bade- und als Fischgewässer geeignet sein müssen. 10 Dieselben Präfekten erließen weiter die Gemeinsame Verordnung Nr. 10032 vom 4. September 1987 auf der Grundlage von Qualitätsnormen, die mit den Richtlinien in Einklang stehen, die in der in Randnummer 8 angeführten Verordnung genannt sind. 11 Schließlich wurden mit der Verordnung Nr. 555 des Präfekten von Florina vom 26. März 1990 detaillierte Normen für die Einbringung von Abwasser und Abfallstoffen in den Vegoritis-See erlassen. 12 Was den Pagasäischen Golf betrifft, um den es in der Rechtssache C-233/95 geht, so wurden mit dem Präsidialdekret Nr. 117/87 die Bedingungen für den Anschluß der Fabriken im Großraum Volos an das Netz von Deyamb, dem städtischen Unternehmen für die Wasserversorgung und -entsorgung der Region Volos, festgelegt. Eine Anschlußgenehmigung für jede Anlage ist sodann nach Maßgabe der Ministerialentscheidung Nr. 69269/5387/90 zu erteilen, die u. a. die Qualitätsanforderungen an die Ableitungen zum Zeitpunkt der Genehmigungserteilung festlegt. 13 Für die Ableitungen aus dem Deyamb-Netz in den Pagasäischen Golf ist die Entscheidung Nr. 8219 der Direktion Gesundheit der Präfektur von Magnissia vom 19. Mai 1994 maßgeblich, in der die in der genannten Ministerialentscheidung Nr. 69269/5387/90 und der Entscheidung Nr. 11 9731 des Präfekten vom 15. Februar 1978 vorgesehenen umweltbezogenen Bedingungen berücksichtigt werden. Die Ableitungen der nichtangeschlossenen Fabriken in der Region Volos unterliegen ebenfalls diesen beiden Entscheidungen. 14 Auf der Grundlage der Gemeinsamen Ministerialverordnungen Nrn. 46399/1352/86 - bereits angeführt - und 18186/88, in denen die einzelnen genehmigten Verwendungen im Wassereinzugsgebiet des Pagasäischen Golfes aufgezählt und die Normen für die Abwasserbeseitigung festgelegt sind, wurde schließlich die Verordnung Nr. 8440 des Präfekten vom 21. Dezember 1995 erlassen. 15 Auf die verschiedenen im Verfahren angeführten Studien, Pläne und Programme, die sich auf den Zustand der fraglichen stehenden und fließenden Gewässer beziehen, wird in diesem Urteil im weiteren nur eingegangen, soweit sie sich für die Prüfung des Vorbringens der Parteien als erforderlich erweisen. Vorgerichtliches Verfahren 16 Nachdem die Kommission mit Beschwerden 1987 über den Verschmutzungszustand des Vegoritis-Sees und des in diesen mündenden Soulos und 1989 über den Verschmutzungszustand des Wassers des Pagasäischen Golfes befasst worden war, ersuchte sie die griechischen Behörden um Informationen über die u. a. nach der Richtlinie 76/464 getroffenen Maßnahmen. 17 Da die Kommission in beiden Fällen die gegebenen Antworten für unzureichend hielt, forderte sie die Griechische Republik mit Schreiben vom 29. Juni 1989 (Rechtssache C-232/95) und vom 27. Mai 1991 (Rechtssache C-233/95) auf, sich binnen zwei Monaten zu äussern. 18 Mit Schreiben vom 26. September 1989 und vom 11. September 1991 übermittelten die griechischen Behörden der Kommission ihre Antworten, in denen sie auf die von ihnen getroffenen Maßnahmen hinwiesen. 19 Da diese Maßnahmen ihrer Ansicht nach nicht mit der Richtlinie 76/464 in Einklang standen, richtete die Kommission am 16. Oktober 1992 (Rechtssache C-232/95) und am 16. Mai 1994 (Rechtssache C-233/95) mit Gründen versehene Stellungnahmen an die Griechische Republik, in denen sie diese aufforderte, die nach dieser Richtlinie erforderlichen Maßnahmen innerhalb von zwei Monaten zu treffen. 20 Mit zwei Schreiben vom 8. August 1994 teilten die griechischen Behörden der Kommission ihre Antworten mit. 21 Da die Kommission diese Antworten für nicht zufriedenstellend hielt, hat sie die vorliegenden Klagen erhoben. 22 Mit Beschluß vom 20. September 1995 hat der Präsident des Gerichtshofes die beiden Rechtssachen zu gemeinsamem schriftlichen und mündlichen Verfahren und zu gemeinsamer Entscheidung verbunden. Zur Begründetheit 23 Die Kommission stützt ihre Klage in der Rechtssache C-232/95 auf drei Gründe, von denen die ersten beiden mit den ersten beiden Klagegründen in der Rechtssache C-233/95 identisch sind. 24 Mit ihrem ersten in beiden Rechtssachen geltend gemachten Klagegrund rügt die Kommission, die Griechische Republik habe dadurch gegen Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 verstossen, daß sie keine Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des Flusses Soulos (Rechtssache C-232/95) sowie des Pagasäischen Golfes (Rechtssache C-233/95) aufgestellt habe. 25 Mit ihrem zweiten, ebenfalls in den beiden Rechtssachen identischen Klagegrund, macht die Kommission geltend, die Griechische Republik habe dadurch gegen Artikel 7 Absatz 2 der Richtlinie 76/464 verstossen, daß sie die möglicherweise Stoffe aus der Liste II der Richtlinie 76/464 enthaltenden Ableitungen von Abfallstoffen aus Industrieanlagen und sonstigen Einrichtungen nicht von einer vorherigen Genehmigung abhängig gemacht habe. 26 Schließlich ergibt sich aus der Begründung der in der Rechtssache C-232/95 eingereichten Klageschrift, daß die Kommission, wenn sie dies auch nicht in ihren Anträgen zum Ausdruck gebracht hat, der Griechischen Republik ausserdem vorwirft, keine geeigneten Maßnahmen im Sinne von Artikel 2 der Richtlinie 76/464 ergriffen zu haben, um die Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des Soulos durch kommunales Abwasser zu verringern. 27 Zunächst ist festzustellen, daß keine Genehmigungen nach Artikel 7 Absatz 2 der Richtlinie 76/464 erteilt worden sein können, wenn die Griechische Republik, wie die Kommission mit ihrem ersten Klagegrund behauptet, keine Programme nach Artikel 7 Absatz 1 erlassen haben sollte. 28 Insbesondere aus Artikel 7 Absatz 2 ergibt sich nämlich, daß die fraglichen Genehmigungen Emissionsnormen für die einzelnen genehmigten Ableitungen enthalten müssen, die gemäß den Qualitätszielen berechnet worden sind, die zuvor in einem Programm nach Artikel 7 Absatz 1 zum Schutz der betreffenden stehenden und fließenden Gewässer festgelegt worden sind. 29 Wenn der erste Klagegrund durchgreift, geht der zweite somit in ihm auf und verliert eine eigenständige Bedeutung, so daß er nicht mehr geprüft zu werden braucht. Zum Klagegrund des Fehlens von Programmen nach Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 Rechtssache C-232/95 30 Hinsichtlich der Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des in ihn mündenden Soulos, rügt die Kommission, die Griechische Republik habe keinerlei Programm nach Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 aufgestellt und ihr insbesondere noch nicht einmal eine globale Studie über den Verschmutzungszustand der Gewässer zugeleitet, um die Qualität dieser Gewässer im Hinblick auf die in der Liste II der Richtlinie 76/464 aufgeführten Stoffe allgemein einschätzen und die Qualitätsziele für die Verringerung ihrer Verschmutzung festlegen zu können. 31 Nach Ansicht der Kommission hätte sich diese Studie auf Analysen der Qualität der fraglichen Gewässer stützen müssen. Den griechischen Behörden lägen jedoch keine genauen Informationen über die Konzentrationen von gefährlichen Stoffen in den Industrieabfällen und den in ihre stehenden und fließenden Gewässer abgeleiteten kommunalen Abwässern vor. 32 Die Griechische Republik verweist zunächst auf ihr in den Randnummern 7 ff. dieses Urteils beschriebenes innerstaatliches Recht, und führt sodann mehrere Studien und Programme an. Insoweit bezieht sie sich insbesondere auf zwei Mittelansätze im Rahmen eines "Umweltprogramms 1994 bis 1999" für die Durchführung eines Programms zur Verbesserung der Umwelt im Gebiet des Vegoritis-Sees und des Flusses Soulos und für ein Programm mit Maßnahmen im weiteren Ökosystem des Vegoritis-Sees. Die Griechische Republik verweist ausserdem auf ein ("master plan" genanntes) umfassendes Programm zur qualitativen und quantitativen Verwaltung der Wasserressourcen der Region, im Rahmen dessen der Umfang der Abwasserbehandlung und die Emissionsnormen wissenschaftlich definiert werden sollen. 33 In der Sitzung hat die Griechische Republik im übrigen auf die Existenz eines neuen Programms mit der Bezeichnung "Stabilität des Wasserstands und Sanierung des Vegoritis-Sees" hingewiesen. Dieses Programm sei am 4. Juli 1997 in Kraft getreten und solle bis zum Jahr 2001 durchgeführt werden. 34 Hierzu ist daran zu erinnern, daß die Richtlinie 76/464 insbesondere bezweckt, die Verschmutzung durch Stoffe zu verringern, die wegen ihrer Schädlichkeit in der Liste II im Anhang der Richtlinie aufgeführt sind. Zur Verwirklichung dieses Ziels haben die Mitgliedstaaten nach Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 in einem ersten Schritt Programme aufzustellen, durch die gemäß Artikel 7 Absatz 3 der Richtlinie Qualitätsziele festgelegt werden. 35 Der Gerichtshof hat im Urteil vom 12. Dezember 1996 in der Rechtssache C-298/95 (Kommission/Deutschland, Slg. 1996, I-6747, Randnrn. 22 und 26) festgestellt, daß es sich, wenn die Mitgliedstaaten in diesem Bereich verpflichtet sind, Programme zur Verringerung der Verschmutzung aufzustellen, dabei um spezifische Programme handeln muß. Der Gerichtshof hat hervorgehoben, daß das mit allgemeinen Sanierungsprogrammen verfolgte Ziel der Verringerung der Verschmutzung nicht notwendig dem spezifischeren Ziel der betreffenden Richtlinie entspricht. 36 Die Griechische Republik hat zwar zum einen das "Umweltprogramm 1994 bis 1999" oder Teile davon, soweit sie das Wasser des Vegoritis-Sees und seines Zuflusses betreffen, und zum anderen das genannte Programm mit der Bezeichnung "master plan" als Programme im Sinne von Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 dargestellt; sie hat jedoch weder dargetan, daß sich diese beiden Programme speziell auf die Stoffe aus der Liste II beziehen, noch angegeben, an welchen Qualitätszielen sich die Verringerung der durch diese Stoffe verursachten Verschmutzung ausrichten soll. 37 Diese beiden Programme können daher keine Programme im Sinne von Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 darstellen. Dieses Ergebnis wird durch das neue Programm "Stabilität des Wasserstands und Sanierung des Vegoritis-Sees" bekräftigt, dessen Existenz in der Sitzung bekanntgegeben wurde und das nach dem Vortrag der Griechischen Republik die "Verwirklichung der in der Richtlinie genannten Qualitätsziele" bezweckt. 38 Darüber hinaus ist festzustellen, daß auch mit diesem neuen Programm als solchem die gerügte Vertragsverletzung nicht beendet werden kann. Nach ständiger Rechtsprechung des Gerichtshofes ist das Vorliegen einer Vertragsverletzung nämlich anhand der Lage zu beurteilen, in der sich der Mitgliedstaat bei Ablauf der Frist befand, die in der mit Gründen versehenen Stellungnahme gesetzt wurde; später eingetretene Veränderungen können somit nicht berücksichtigt werden (Urteile vom 3. Juli 1997 in der Rechtssache C-60/96, Kommission/Frankreich, Slg. 1997, I-3827, Randnr. 15, und vom 17. September 1996 in der Rechtssache C-289/94, Kommission/Italien, Slg. 1996, I-4405, Randnr. 20). Wie die griechische Regierung in der Sitzung selbst eingeräumt hat, war das fragliche Programm zu diesem Zeitpunkt noch nicht durchgeführt worden. 39 Zu den in den Randnummern 7 ff. dieses Urteils erwähnten verschiedenen Rechtsvorschriften, die von Ministerien oder Präfekten erlassen wurden, hat die griechische Regierung ferner in der Sitzung ausgeführt, daß sie nicht als Programme im Sinne von Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 angesehen werden könnten. 40 Daher ist festzustellen, daß die Griechische Republik dadurch, daß sie nicht die besonderen Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des Flusses Soulos durch die Stoffe aus der Liste II aufgestellt hat, gegen ihre Verpflichtungen aus Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 verstossen hat. Rechtssache C-233/95 41 Die Kommission legt eine Liste mit verschiedenen den Pagasäischen Golf verschmutzenden Stoffen vor und rügt, daß die Griechische Republik keine Programme nach Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 aufgestellt habe. Die von der Griechischen Republik mitgeteilten Verordnungen setzten nämlich nur für bestimmte industrielle Abfallstoffe Ableitungsgrenzwerte fest und beruhten auch nicht auf Qualitätszielen, die auf die Verringerung der Verschmutzung gerichtet und im Rahmen konkreter Programme festgelegt seien. 42 Die griechische Regierung hat im schriftlichen Verfahren auf die oben angeführten Rechtsvorschriften, einige Studien über die Umweltsituation des Pagasäischen Golfes und auf die Ausarbeitung eines integrierten Programms durch eine besondere Expertengruppe des zuständigen Ministeriums im Jahr 1995 hingewiesen, dann aber in der Sitzung eingeräumt, daß sie ausserstande sei, dem Gerichtshof konkrete Programme zur Durchführung der Artikel 2 und 7 der Richtlinie 76/464 vorzulegen. 43 Es ist mithin festzustellen, daß die Griechische Republik dadurch, daß sie keine spezifischen Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Wassers des Pagasäischen Golfes durch die Stoffe aus der Liste II aufgestellt hat, gegen ihre Verpflichtungen aus Artikel 7 Absatz 1 der Richtlinie 76/464 verstossen hat. Zum Klagegrund des Fehlens von Maßnahmen nach Artikel 2 der Richtlinie 76/464 44 In der Rechtssache C-232/95 legt die Kommission der Griechischen Republik zur Last, keine Maßnahmen nach Artikel 2 der Richtlinie 76/464 zur Kontrolle der Ableitung des kommunalen Abwassers in den Fluß Soulos und den Vegoritis-See ergriffen zu haben. 45 Die Griechische Republik trägt vor, in Ptolemaïs gebe es bereits eine Kläranlage für alle kommunalen Ableitungen und eine weitere Anlage befinde sich in Amyntaion im Bau; ausserdem brauchten Gemeinden mit weniger als 2 000 Einwohnern nach der Richtlinie 91/271/EWG des Rates vom 21. Mai 1991 über die Behandlung von kommunalem Abwasser (ABl. L 135, S. 40) nicht über eine Kanalisation zu verfügen. 46 Hierzu ist festzustellen, daß nach Artikel 2 der Richtlinie 76/464 "[d]ie Mitgliedstaaten ... geeignete Maßnahmen [ergreifen], um im Einklang mit dieser Richtlinie ... die Verschmutzung der [in Artikel 1] genannten Gewässer durch die ... Stoffe ... und Gruppen von Stoffen aus der Liste II ... zu verringern, wobei diese Richtlinie einen ersten Schritt zur Erreichung dieses Ziels darstellt". 47 Somit schließt der Wortlaut dieser Bestimmung eine Auslegung in dem Sinn, daß sich die Verpflichtung aus Artikel 2 der Richtlinie 76/464 nur auf in der Richtlinie selbst vorgesehene Maßnahmen bezieht, zwar nicht aus; jedenfalls ist aber festzustellen, daß die Griechische Republik, ohne daß ihr die Kommission insoweit widersprochen hätte, im einzelnen dargelegt hat, daß eine Kläranlage für kommunales Abwasser in Betrieb und eine weitere im Bau sei. Ausserdem sind die Mitgliedstaaten nach der Richtlinie 91/271 nicht verpflichtet, eine Kanalisation zur Ableitung des kommunalen Abwassers für Gemeinden mit weniger als 2 000 Einwohnern vorzusehen. 48 Unter diesen Umständen ist der Klagegrund eines Verstosses gegen Artikel 2 der Richtlinie 76/464 zurückzuweisen. 49 Nach alledem ist daher festzustellen, daß die Griechische Republik dadurch gegen ihre Verpflichtungen aus der Richtlinie 76/464, insbesondere aus deren Artikel 7, verstossen hat, daß sie keine Qualitätsziele und die Fristen für die Durchführung der Richtlinie 76/464 umfassende Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des in diesen mündenden Soulos sowie des Pagasäischen Golfes durch die gefährlichen Stoffe aus der Liste II der Richtlinie aufgestellt hat. Kostenentscheidung Kosten 50 Nach Artikel 69 § 2 der Verfahrensordnung ist die unterliegende Partei auf Antrag zur Zahlung der Kosten zu verurteilen. Da die Griechische Republik mit ihrem Vorbringen im wesentlichen unterlegen ist, sind ihr die Kosten aufzuerlegen. Tenor Aus diesen Gründen hat DER GERICHTSHOF (Sechste Kammer) für Recht erkannt und entschieden: 1. Die Griechische Republik hat dadurch gegen ihre Verpflichtungen aus der Richtlinie 76/464/EWG des Rates vom 4. Mai 1976 betreffend die Verschmutzung infolge der Ableitung bestimmter gefährlicher Stoffe in die Gewässer der Gemeinschaft, insbesondere aus deren Artikel 7, verstossen, daß sie keine Qualitätsziele und die Fristen für die Durchführung der Richtlinie 76/464 umfassende Programme zur Verringerung der Verschmutzung des Wassers des Vegoritis-Sees und des in diesen mündenden Soulos sowie des Pagasäischen Golfes durch die gefährlichen Stoffe aus der Liste II dieser Richtlinie aufgestellt hat. 2. Im übrigen wird die Klage abgewiesen. 3. Die Griechische Republik trägt die Kosten des Verfahrens.

62007CJ0141

bg

С исковата си молба Комисията на Европейските общности иска от Съда да установи, че като въз основа на § 14, алинеи 5 и 6 от Закона за аптеките (Apothekengesetz) в приложимата му след 21 юни 2005 г. редакция (наричан по-нататък „ApoG“) е поставила сключването на договор за снабдяване с лекарствени продукти в зависимост от кумулативни изисквания, в резултат от които става практически невъзможно редовното снабдяване на болница от аптеки, установени в държави-членки, различни от Федерална република Германия, последната не е изпълнила задълженията си по членове 28 ЕО и 30 ЕО. Национална правна уредба Разпоредбите относно снабдяването на болниците с лекарствени продукти се съдържат в § 14, алинеи 1—6 от ApoG. Съгласно този параграф болниците могат да избират между възможността да поверят снабдяването си с лекарствени продукти или на вътрешна аптека, т.е. на аптека, която осъществява дейността си в помещенията на съответната болница и която като правило не е достъпна за външни лица, или на аптеката на друга болница, или също на намираща се извън болнично заведение аптека (наричана по-нататък „външна аптека“). Когато реши да повери това снабдяване на аптеката на друга болница или на външна аптека, болницата трябва да сключи с тази аптека договор, който е подчинен на изискванията, изложени в § 14, алинеи 4—6 от ApoG (наричани по-нататък „спорните разпоредби“). § 14, алинеи 1—6 от ApoG гласи: „(1)   Разрешение за стопанисване на болнична аптека се издава по искане на ръководството на болнично заведение, при положение че: 1. то докаже, че е наело фармацевт, който отговаря на условията, посочени в § 2, алинея 1, точки 1—4, 7 и 8, както и в алинея 3 във връзка с алинеи 2 или 2а, и 2. то докаже, че има на разположение помещенията, предвидени за болничните аптеки в Наредбата за дейността на аптеките [Apothekenbetriebsordnung]. Ръководителят на болничната аптека или упълномощен от него фармацевт трябва да информира и съветва лекарите от болницата относно лекарствените продукти, по-конкретно с оглед на целесъобразната и икономична фармакотерапия, като тази препоръка се отнася и за амбулаторните лечения. (2)   Разрешението следва да се отнеме, когато a posteriori бъде установено, че при издаването му едно от необходимите условия по алинея 1, първо изречение не е било изпълнено. То следва да бъде оттеглено в момента, в който едно от необходимите условия по алинея 1 вече не е изпълнено или притежателят на разрешението или упълномощено от него лице с поведението си явно или систематично нарушава разпоредбите на посочения по-горе закон, на наредбата, приета на основание на § 21, или на разпоредбите относно производството и търговията с лекарствени продукти. По отношение на издаденото разрешение следва да се постъпи по същия начин и в случаите по алинея 5, първо и трето изречение, когато предвидените в алинея 5, второ изречение условия вече не са налице. (3)   Всеки притежател на разрешение за стопанисване на болнична аптека по смисъла на алинея 1, който желае да снабдява с лекарствени продукти болница, различна от тази, за чието снабдяване отговаря, трябва за целта да сключи писмен договор с ръководството на болницата. (4)   Ръководството на болнично заведение, което възнамерява да повери снабдяването му на притежател на разрешение за стопанисване на аптека по смисъла на § 1, алинея 2 или по смисъла на законодателството на друга държава — членка на Европейския съюз, или на друга държава — страна по Споразумението за Европейското икономическо пространство, трябва да сключи писмен договор с притежателя на разрешението. Мястото на изпълнение на договорните задължения по снабдяването е седалището на болницата. Приложимо е германското право. (5)   За да бъде действителен, сключеният съгласно алинея 3 или алинея 4 договор трябва да бъде одобрен от компетентния орган. Това одобрение се дава, ако бъде установено, че договорът за снабдяване с лекарствени продукти от аптека, сключен от болницата по силата на алинея 3 или на алинея 4, отговаря на следните условия: 1. доброто снабдяване с лекарствени продукти е гарантирано; установено е по-конкретно, че аптеката притежава помещенията, оборудването и персонала, които се изискват съгласно Наредбата за дейността на аптеките или — за аптеките, чието седалище е в друга държава — членка на Европейския съюз, или в друга държава — страна по Споразумението за Европейското икономическо пространство — съгласно действащите разпоредби в тази държава; 2. аптеката доставя поръчаните лекарствени продукти пряко на болницата, а в случай на изпращане — в съответствие с изискванията на § 11а; 3. аптеката незабавно и по подходящ начин поставя на разположение на болницата лекарствените продукти, от които последната има особено спешна нужда с оглед на медицинско лечение на остро заболяване; 4. ръководителят на снабдяващата аптека по смисъла на алинея 3 или на алинея 4 или упълномощеният от него фармацевт от снабдяващата аптека съветва лично персонала на болницата по подходящ начин, а в спешни случаи — незабавно; 5. снабдяващата аптека гарантира, че ще съветва постоянно персонала на болницата с оглед на целесъобразната и икономична фармакотерапия; 6. ръководителят на снабдяващата аптека по смисъла на алинея 3 или на алинея 4 или упълномощеният от него фармацевт е член на комисията по лекарствените продукти на болницата. За снабдяването на друга болница от болнична аптека, принадлежаща към същата организационна структура, също се изисква разрешение на компетентния орган. Разпоредбите на второ изречение се прилагат съответно за предоставянето на това разрешение. (6)   Ръководителят на болничната аптека по смисъла на алинея 1 или на аптеката по смисъла на алинея 4 или упълномощеният от него фармацевт е длъжен да контролира запасите на болницата от лекарствени продукти, които трябва да се попълват в съответствие с Наредбата за дейността на аптеките, и в тази насока да следи специално за безупречното качество на лекарствените продукти и за тяхното добро съхранение […]“ Досъдебна процедура До 20 юни 2005 г. първоначалната редакция на ApoG съдържа правила, известни като „регионален принцип“, по силата на които сключването на договори за снабдяване с лекарствени продукти с външни аптеки е ограничено само до аптеките със седалище в същия град или в същия район като болницата, която трябва да бъде снабдявана. С официално уведомително писмо от 11 юли 2003 г., след това с мотивирано становище от 19 декември 2003 г. Комисията оспорва съответствието на този принцип с общностното право, и по-конкретно с разпоредбите на Договора за ЕО относно свободното движение на стоки. На 4 ноември 2004 г. германското правителство одобрява проектозакон за изменение на § 14 от посочения закон, с който се цели да се даде възможност на болниците да сключват и отделни договори за снабдяване с няколко аптеки. Bundesrat обаче не одобрява този проект. Поради това германското правителство внася някои изменения в проекта, в резултат на които на 21 юни 2005 г. § 14 от ApoG е приет в редакцията, възпроизведена в точка 4 от настоящото решение. Тъй като смята, че въпреки внесените в споменатия § 14 изменения Федерална република Германия все още не е преустановила твърдяното неизпълнение на задължения, на 18 октомври 2005 г. Комисията изпраща до тази държава-членка допълнително официално уведомително писмо. В него тя установява, че кумулативните изисквания по § 14 от ApoG, в зависимост от които е поставено сключването на договор за снабдяване с лекарствени продукти, са равнозначни на запазване на прикрит „регионален принцип“, несъвместим с предвидените в член 28 ЕО разпоредби на Договора относно свободното движение на стоки. В отговора си от 14 декември 2005 г. на това официално уведомително писмо Федерална република Германия изразява съмнение относно приложимостта на член 28 ЕО и приема, че във всеки случай националната правна уредба е обоснована от гледна точка на член 30 ЕО. На 10 април 2006 г. Комисията изпраща на тази държава-членка мотивирано становище, в което поддържа анализа, съдържащ се в посоченото официално уведомително писмо. На 2 юни 2006 г. Федерална република Германия уведомява Комисията, че също не е променила становището си относно § 14 от ApoG. Поради това Комисията решава да предяви настоящия иск. По иска Доводи на страните В подкрепа на иска си Комисията поддържа, че предвидените в спорните разпоредби кумулативни изисквания, свързани с договора за снабдяване с лекарствени продукти, представляват условие за продажба по смисъла на Решение от 24 ноември 1993 г. по дело Keck и Mithouard ( C-267/91 и C-268/91, Recueil, стp. I-6097 ), който все пак попада в приложното поле на член 28 ЕО, тъй като затруднява в по-голяма степен достъпа до пазара на стоките с произход от държави-членки, различни от Федерална република Германия, отколкото достъпа на националните продукти. Съгласно спорните разпоредби договарящата аптека била натоварена с всички задължения, свързани със снабдяването с лекарствени продукти. Тъй като някои от тези задължения, например спешното снабдяване, можело да се изпълняват само от фармацевт, чиято аптека е близо до снабдяваната болница, изборът на такава аптека задължително се ограничавал до установените в близост до тази болница аптеки, а това било равносилно на въвеждане на „неписан“ регионален принцип. По този начин достъпът до пазара на продукти от други държави-членки бил затруднен в по-голяма степен от достъпа на националните продукти. Ето защо тези разпоредби представлявали забранена от член 28 ЕО мярка с равностоен на количествено ограничение ефект. Освен това тези кумулативни изисквания не били обосновани със съображения за закрила на общественото здраве. В това отношение Комисията уточнява, че оспорва не изискването за снабдяване на болницата с лекарствени продукти от един-единствен фармацевт, а само обстоятелството, че единствено местен фармацевт може да сключи договор за снабдяване с германска болница. Що се отнася до необходимостта от сключване на общ договор за снабдяване, Комисията изтъква, че разделянето на основното от спешното снабдяване не вреди на качеството на снабдяването на съответната болница. Освен това макар да е безспорно, че за да избере лекарствените си продукти, дадена болница има нужда от съветите на запознат с нуждите на заведението фармацевт, такива съвети не трябвало да бъдат непременно осигурявани от фармацевта, който ще снабдява тази болница впоследствие. Също така възлагането на контрола върху запасите от лекарствени продукти на втори фармацевт нямало да засегне качеството на снабдяването. Напротив, било препоръчително задачите по контрола да се разделят от тези по доставката, за да се осигури най-добро качество и в двата аспекта. Накрая, с оглед на съществуващите технически средства за комуникация не било необходимо да се дават съвети на място, за да се гарантира високо качеството на снабдяването. Комисията отбелязва в тази насока, че в точка 113 от Решение от 11 декември 2003 г. по дело Deutscher Apothekerverband ( C-322/01, Recueil, стр. I-14887 ) Съдът приема, че лекарствени продукти може да се продават на пациенти чрез Интернет. Федерална република Германия възразява срещу твърдението, че спорните разпоредби представляват мярка с равностоен на количествено ограничение върху вноса ефект. Според нея тези разпоредби отговаряли на предпоставките, изложени от Съда в посоченото по-горе решение по дело Keck и Mithouard, член 28 ЕО да не се прилага към тях. В това отношение Федерална република Германия първо изтъква, че установена в друга държава-членка аптека поначало не разполага с разрешените в Германия лекарствени продукти. Следователно обстоятелството, че по-малко количество лекарствени продукти се доставя на германските болници от други държави-членки, не се дължи на спорните разпоредби. Установените в тези държави аптеки освен това имали възможността да доставят лекарствени продукти на вътрешната аптека на болницата или на външна аптека, отговаряща на предвидените в спорните разпоредби изисквания, без да трябва задължително да сключват договор за снабдяване за тази цел. Член 28 ЕО не изисквал намиращите се в дадена държава-членка болници да могат да бъдат снабдявани с лекарствени продукти от установени в други държави-членки аптеки. Федерална република Германия изтъква също, че продажбата на лекарствени продукти от други държави-членки не е засегната в по-голяма степен, отколкото продажбата на лекарствени продукти от германски области, отдалечени от снабдяваната болница. Установена извън германска територия аптека би могла освен това да сключи договор за снабдяване с германска болница, при положение че отговаря на посочените изисквания. По-нататък според посочената държава-членка определянето на изискванията за снабдяване на болниците е от компетентността единствено на държавите-членки съгласно член 152, параграф 5 ЕО, доколкото представлява принципно законодателно разрешение. Искът на Комисията, чиято цел е да се установи, че спорните разпоредби противоречат на член 28 ЕО, бил начин да се заобиколят границите на действие на Общността в областта на общественото здраве. При условията на евентуалност Федерална република Германия поддържа, че посочените разпоредби са обосновани със съображения за закрила на общественото здраве по смисъла на член 30 ЕО и не нарушават принципа на пропорционалността. Всъщност те били от естество да гарантират сигурно снабдяване с високо качество, тъй като цялото снабдяване с лекарствени продукти на дадена болница зависело от един отговорен фармацевт. В тази връзка посочената държава-членка по-конкретно изтъква, че разделянето на основното от спешното снабдяване е неприложима и лишена от обективност мярка. Освен това разделянето на основното снабдяване и подбора на лекарствените продукти не било истински приспособено към нуждите на всички отделения на болницата, нито рентабилно. Наред с това разделянето на свързаните с основното снабдяване функции от тези, свързани с качеството и доброто съхраняване на запасите от лекарствени продукти, не гарантирало най-доброто снабдяване. Личният контакт между фармацевта, който доставя лекарствените продукти, и екипите на болницата също така давал възможност да се повиши сигурността на снабдяването. Накрая, принципът на снабдяването от един-единствен доставчик позволявал най-добро съгласуване на доставката на лекарствени продукти, съветването и контрола. Съображения на Съда Предварителни бележки В самото начало следва да се отговори на довода на Федерална република Германия, според който искът на Комисията, чиято цел е да се установи, че спорните разпоредби противоречат на член 28 ЕО, е начин да се заобиколят границите на действие на Общността в областта на общественото здраве. Действително както от практиката на Съда, така и от член 152, параграф 5 ЕО следва, че общностното право не засяга компетентността на държавите-членки да уреждат своите системи за социална сигурност и да приемат по-специално разпоредби, предназначени да уредят потреблението на фармацевтични продукти в интерес на финансовото равновесие на техните системи за осигуряване на здравни грижи, както и да организират и предоставят здравни услуги и медицински грижи (Решение от 7 февруари 1984 г. по дело Duphar и др., 238/82, Recueil, стp. 523 , точка 16 и Решение от 16 май 2006 г. по дело Watts, C-372/04, Recueil, стp. I-4325 , точки 92 и 146). При упражняването на това правомощие обаче държавите-членки трябва да спазват общностното право, по-конкретно разпоредбите на Договора относно свободното движение на стоки (вж. Решение от 28 април 1998 г. по дело Decker, C-120/95, Recueil, стp. I-1831 , точки 23—25). Тези разпоредби съдържат забрана за държавите-членки да въвеждат или да запазват необосновани ограничения за упражняването на тази свобода в областта на здравните грижи (що се отнася до свободното предоставяне на услуги, вж. Решение по дело Watts, посочено по-горе, точка 92). В този смисъл в рамките на изпълнението на задачата ѝ, която съгласно член 211 ЕО е именно да гарантира, че се прилагат разпоредбите на Договора, настоящият иск на Комисията се свежда до проверка дали държавите-членки са действали съобразно правилата на Договора относно свободното движение на стоки. Необходимо е освен това да се уточни, че с оглед на действащото общностно право, при което снабдяването на болниците с лекарствени продукти не е предмет на хармонизация на общностно равнище, определянето на правилата в тази област остава от компетентността на държавите-членки, при условие че спазват разпоредбите на Договора, и по-специално разпоредбите относно свободното движение на стоки (вж. в този смисъл Решение от 21 март 1991 г. по дело Delattre, C-369/88, Recueil, стp. I-1487 , точка 48). Ето защо трябва да се провери съвместимостта на спорните разпоредби с членове 28 ЕО и 30 ЕО. Относно съществуването на пречка за търговията в Общността Свободното движение на стоки е основен принцип на Договора, който намира изражение в установената в член 28 ЕО забрана на количествените ограничения върху вноса между държавите-членки и на всички мерки с равностоен ефект (Решение от 5 юни 2007 г., по дело Rosengren и др., C-170/04, Сборник, стp. I-4071 , точка 31). Според постоянната съдебна практика установената в член 28 ЕО забрана на мерките с равностоен на количествени ограничения ефект се отнася до всяка правна уредба на държавите-членки, която може пряко или непряко, действително или потенциално да възпрепятства търговията в рамките на Общността (вж. по-специално Решение от 11 юли 1974 г. по дело Dassonville, 8/74, Recueil, стp. 837 , точка 5, Решение по дело Deutscher Apothekerverband, посочено по-горе, точка 66, Решение по дело Rosengren и др., посочено по-горе, точка 32, Решение от 20 септември 2007 г., по дело Комисия/Нидерландия, C-297/05, Сборник, стp. I-7467 , точка 53 и Решение от 8 ноември 2007 г. по дело Ludwigs-Apotheke, C-143/06, Сборник, стр. I-9623 , точка 26). Съдът уточнява обаче, че национални разпоредби, ограничаващи или забраняващи някои условия за продажба, които от една страна се прилагат към всички заинтересовани оператори, които извършват своята дейност на националната територия, а от друга страна засягат по един и същ начин de jure и de facto продажбата на националните стоки и тази на стоките с произход от други държави-членки, не са от естество пряко или непряко, действително или потенциално да възпрепятстват търговията между държавите-членки по смисъла на съдебната практика, въведена с Решение по дело Dassonville, посочено по-горе (вж. в този смисъл Решение по дело Keck и Mithouard, посочено по-горе, точка 16). В случая е необходимо да се напомни, че § 14 от ApoG определя изискванията, на които трябва да отговарят външните аптеки, ако искат да снабдяват с лекарствени продукти болничните заведения в Германия. Спорните разпоредби обаче не се отнасят до характеристиките на лекарствените продукти, а единствено до условията, при които те могат да бъдат продавани (вж. в този смисъл Решение от 14 февруари 2008 г. по дело Dynamic Medien, C-244/06, Сборник, стр. I-505 , точка 31). Ето защо такива разпоредби трябва да се разглеждат като отнасящи се до условията за продажба по смисъла на Решение по дело Keck и Mithouard, посочено по-горе, което между другото не се оспорва от страните по спора. Както се установява в Решение по дело Keck и Mithouard, посочено по-горе, предвидената в член 28 ЕО забрана може да не се приложи към такова условие за продажба само ако то отговаря на предпоставките, изложени в точка 29 от настоящото решение. Що се отнася до първата от тези предпоставки, необходимо е да се отбележи, че спорните разпоредби се прилагат без разлика към всички заинтересовани оператори, които извършват своята дейност на германска територия, след като се прилагат към всички аптеки, независимо дали са установени в Германия или в друга държава-членка, които желаят да снабдяват германските болници с лекарствени продукти. Що се отнася до втората от тези предпоставки, не се оспорва, че спорните разпоредби въвеждат поредица от кумулативни критерии, които de facto изискват, както впрочем Федерална република Германия изрично признава, известна географска близост между аптеката, доставяща лекарствените продукти, и болницата, за която те са предназначени. Трябва да се приеме за установено, че поради естеството си спорните разпоредби могат да направят снабдяването с лекарствени продукти на германските болници по-трудно и по-скъпо за аптеките, установени в държави-членки, различни от Федерална република Германия, отколкото за аптеките, установени в нея. Всъщност установените в други държави-членки аптеки, освен намиращите се в погранична област в близост до съответната германска болница, които желаят да сключат договор за снабдяване с такава болница, трябва или да прехвърлят аптеката си в съседство със съответната болница, или да открият друга аптека в близост до тази болница. Поради това от гледна точка на снабдяването на германските болници с лекарствени продукти тези разпоредби не засягат по един и същ начин продуктите, продавани от установените на територията на Федерална република Германия аптеки, и продуктите, продавани от установени в друга държава-членка аптеки. Този извод не би могъл да бъде оспорен от посочения от Федерална република Германия факт, че що се отнася до продажбата на лекарствени продукти на германските болници, спорните разпоредби не са по-неблагоприятни за установените извън тази държава-членка аптеки, отколкото за намиращите се в Германия аптеки, чиито помещения са отдалечени от болницата, за която са предназначени лекарствените продукти. Действително не би могло ограничителният характер на тези разпоредби да не е налице единствено защото в една част от територията на съответната държава-членка, а именно тази, която е отдалечена от снабдяваната болница, тези разпоредби засягат по един и същ начин продажбата на лекарствени продукти от установени в Германия аптеки и от установени в други държави-членки аптеки (вж. в този смисъл Решение от 13 януари 2000 г. по дело TK-Heimdienst, C-254/98, Recueil, стp. I-151 , точка 28). Не би могло да се поддържа и че продажбата на лекарствени продукти от други държави-членки не е засегната в по-голяма степен, отколкото продажбата на лекарствени продукти от германски области, отдалечени от болницата, която трябва да бъде снабдявана. Всъщност за да може една държавна мярка да бъде окачествена като дискриминационна или протекционистка по смисъла на разпоредбите относно свободното движение на стоки, не е задължително като последица от тази мярка да се създава по-благоприятно положение за всички национални продукти или по-неблагоприятно положение само за вносните продукти, а не и за националните продукти (Решение от 25 юли 1991 г. по дело Aragonesa de Publicidad Exterior и Publivía, C-1/90 и C-76/90, Recueil, стp. I-4151 , точка 24 и Рeшение по дело TK-Heimdienst, посочено по-горе, точка 27). Без значение е и изтъкнатото от Федерална република Германия обстоятелство, че аптека, установена в държава-членка, различна от посочената държава-членка, има възможност да доставя лекарствени продукти на вътрешната аптека на болницата или на външна аптека, отговаряща на предвидените от спорните разпоредби кумулативни изисквания. Действително, както отбелязва генералният адвокат в точка 81 от заключението си, независимо че общностните правила относно свободното движение на стоки не изискват болниците в държавите-членки да имат възможност да получават доставки на лекарствени продукти от външни аптеки, когато държава-членка все пак предвиди такава възможност, тя открива тази дейност за пазара и при това положение е длъжна да спазва посочените правила. Не би могъл да се приеме и доводът на Федерална република Германия, според който спорните разпоредби не са причина на германските болници да се доставя по-малко количество лекарствени продукти от аптеки извън тази държава-членка, тъй като поначало такива аптеки не разполагат с достатъчно количество разрешени в Германия лекарствени продукти. Всъщност тъй като могат да възпрепятстват търговията в Общността, спорните разпоредби трябва да се разглеждат като мярка с равностоен на количествено ограничение върху вноса ефект по смисъла на член 28 ЕО, без да е необходимо да се доказва, че са имали значително въздействие върху тази търговия (вж. Решение от 8 юли 2004 г., по дело Комисия/Франция, C-166/03, Recueil, стp. I-6535 , точка 15). От всички изложени по-горе съображения следва, че спорните разпоредби могат да възпрепятстват търговията в Общността и представляват забранена от член 28 ЕО мярка с равностоен на количествено ограничение върху вноса ефект. При това положение следва да се провери дали спорните разпоредби могат да бъдат обосновани с причини като посочените от Федерална република Германия и свързани със закрилата на общественото здраве. Относно обосноваването със закрилата на общественото здраве В това отношение следва да се напомни, че животът и здравето на хората се нареждат на първо място сред ценностите и интересите, защитавани от член 30 ЕО, и че държавите-членки следва да преценят в установените от Договора рамки в каква степен възнамеряват да осигурят закрилата на общественото здраве и по какъв начин трябва да бъде постигната посочената степен (Решение от по дело Deutscher Apothekerverband, посочено по-горе, точка 103, Решение от 13 юли 2004 г. по дело Комисия/Франция, C-262/02, Recueil, стp. I-6569 , точка 24, Решение по дело Rosengren и др., посочено по-горе, точка 39, както и Решение по дело Ludwigs-Apotheke, посочено по-горе, точка 27). Не се оспорва, че спорните разпоредби, чиято цел според Федерална република Германия е да се гарантира, че снабдяването на болниците с лекарствени продукти от външна аптека ще бъде сигурно и качествено, отговарят на грижата за общественото здраве, призната в член 30 ЕО, и че следователно по принцип могат да обосноват пречка за свободното движение на стоки. Правна уредба, която може да ограничи гарантирана от Договора основна свобода като свободното движение на стоки, може обаче да бъде обоснована само ако е в състояние да гарантира осъществяването на преследваната цел и не надхвърля необходимото за нейното постигане (Решение от 8 май 2003 г. по дело ATRAL, C-14/02, Recueil, стp. I-4431 , точка 64, Решение от 7 юни 2007 г. по дело Комисия/Белгия, C-254/05, Recueil, стp. I-4269 , точка 33, Решение от 13 март 2008 г. по дело Комисия/Белгия, C-227/06, точка 61 и Решение от 10 април 2008 г., по дело Комисия/Португалия, C-265/06, Сборник, стр. I-2245 , точка 37). Що се отнася, от една страна, до това дали спорните разпоредби са подходящи, трябва да се отбележи, че доколкото изискват всички свързани с договора за снабдяване задължения да бъдат поверени на намиращ се в близост фармацевт, такива разпоредби са от естество да осъществят целта за гарантиране на сигурно и качествено снабдяване на германските болници, а следователно и да защитят общественото здраве — обстоятелство, което Комисията впрочем не оспорва. Освен това що се отнася до преценката, която трябва да се направи относно необходимостта от разглежданите разпоредби, уместно е в самото начало да се напомни, че от практиката на Съда следва, че тъй като член 30 ЕО е подлежащо на стриктно тълкуване изключение от правилото за свободното движение на стоки във вътрешността на Общността, националните органи трябва да докажат, че тези разпоредби са необходими за осъществяването на посочената цел и че последната не може да бъде постигната чрез забрани или ограничения, които имат по-малък обхват или в по-малка степен засягат търговията в рамките на Общността (вж. в този смисъл Решение от 14 юли 1994 г. по дело Van der Veldt, C-17/93, Recueil, стp. I-3537 , точка 15, Решение от 23 октомври 1997 г. по дело Franzén, C-189/95, Recueil, стp. I-5909 , точки 75 и 76, Решение от 28 септември 2006 г. по дело Ahokainen и Leppik, C-434/04, Recueil, стp. I-9171 , точка 31, както и Решение по дело Rosengren и др., посочено по-горе, точка 50). Съгласно постоянната практика на Съда, напомнена в точка 46 от настоящото решение, при преценката за спазването на принципа на пропорционалността в областта на общественото здраве следва да се държи сметка за обстоятелството, че държавата-членка може да реши в каква степен възнамерява да осигури закрилата на общественото здраве и по какъв начин трябва да бъде постигната посочената степен. Тъй като тази степен може да бъде различна в различните държави-членки, на последните следва да се признае свобода на преценка (вж. в този смисъл Решение от 2 декември 2004 г. по дело Комисия/Нидерландия, C-41/02, Recueil, стp. I-11375 , точки 46 и 51) и следователно обстоятелството, че една държава-членка налага правила, които не са толкова строги като наложените от друга държава-членка, не би могло да означава, че тези правила са несъразмерни (Решение от 13 юли 2004 г. по дело Комисия/Франция, посочено по-горе, точка 37 и Решение от 15 юли 2004 г. по дело Schreiber, C-443/02, Recueil, стp. I-7275 , точка 48). В настоящия случай е важно да се напомни, че по силата на § 14 от ApoG германските болници могат да избират между възможността да поверят снабдяването си с лекарствени продукти или на аптека, която осъществява дейността си в помещенията на болницата (наричана по-нататък „система на вътрешно снабдяване“), или на аптеката на друга болница или на външна аптека (наричана по-нататък „система на външно снабдяване“). При системата на вътрешно снабдяване фармацевтът на болницата носи отговорност за всички задължения, свързани със снабдяването с лекарствени продукти. Тъй като се намира в болничното заведение, той може бързо и редовно да бъде на разположение на това заведение. Комисията не оспорва различните аспекти на тази система. Когато избере системата на външно снабдяване, болницата трябва да сключи договор с избраната от нея аптека — договор, който е подчинен на предвидените в § 14 от ApoG кумулативни изисквания, които също налагат всички свързани с този вид снабдяване задължения да бъдат възложени на един договарящ се фармацевт, който може бързо и редовно да бъде на разположение на място. В този смисъл спорните разпоредби всъщност транспонират в системата на външно снабдяване изисквания, аналогични на тези, които характеризират системата на вътрешно снабдяване. Доколкото сключването на договор за снабдяване с аптеката на друга болница или с външна аптека е подчинено на спорните разпоредби, които предвиждат изисквания, аналогични на приложимите в рамките на системата на вътрешно снабдяване, а именно изискването за фармацевт, който да отговаря за снабдяването с лекарствени продукти и същевременно да е бързо и редовно на разположение на място, трябва да се приеме, че тези разпоредби осигуряват равностойност и съвместимост на всички аспекти на системата на снабдяване с лекарствени продукти на болниците в Германия и по този начин гарантират единството и равновесието на тази система. При това положение спорните разпоредби се явяват необходими за осъществяването на целта за осигуряване на висока степен на закрила на общественото здраве и явно не надхвърлят необходимото за тази цел. Напротив, доколкото позволява свързаните със системата на външно снабдяване задължения да се възлагат на други договарящи се фармацевти, чиято аптека не е в близост до снабдяваната болница, защитаваният от Комисията подход създава опасност от засягане на единството и на равновесието на системата на снабдяване с лекарствени продукти на болниците в Германия, а следователно и на високата степен на закрила на общественото здраве, която Федерална република Германия си поставя за цел да постигне. Освен това предпочитаният от Комисията подход на практика би принудил германските болници, които изберат да се снабдяват от външни аптеки или от аптеките на друга болница, да наемат няколко фармацевти, за да осигурят изпълняването на различните свързани със снабдяването функции, което би довело до допълнителни разходи за такова наемане, както отбелязва генералният адвокат в точка 122 от заключението си. В това отношение макар че целите от чисто икономическо естество не могат да обосноват нарушение на основния принцип на свободното движение на стоки, все пак когато става въпрос за интереси от икономически характер, чиято цел е да се поддържа балансирано и достъпно за всички медицинско и болнично обслужване, Съдът приема, че такава цел също би могла да попада в обхвата на едно от изключенията по съображения, свързани с общественото здраве, доколкото допринася за постигането на висока степен на закрила на здравето (вж. по аналогия по-специално Решение от 28 април 1998 г. по дело Kohll, C-158/96, Recueil, стp. I-1931 , точка 50 и Решение от 19 април 2007 г. по дело Stamatelaki, C-444/05, Сборник, стp. I-3185 , точка 31). Всъщност броят на болничните инфраструктури, тяхното географско разпределение, оборудването и апаратурата, с които са снабдени, както и естеството на медицинските услуги, които са в състояние да предложат, трябва да могат да са предмет на планиране, което по правило да отговаря на целта да се осигури достатъчен и постоянен достъп до балансиран пакет от качествени болнични грижи на територията на съответната държава-членка и същевременно да е част от волята да се осигури контрол на разходите и доколкото е възможно, да се избягва разхищаването на финансови, технически и човешки ресурси (вж. Решение от 12 юли 2001 г. по дело Smits и Peerbooms, C-157/99, Recueil, стp. I-5473 , точки 76—80, Решение от 13 май 2003 г. по дело Müller-Fauré и Van Riet, C-385/99, Recueil, стp. I-4509 , точки 77—80, както и Решение по дело Watts, посочено по-горе, точки 108 и 109). В светлината на тези две съображения изискването за поверяване на отговорността за всички задачи по снабдяването с лекарствени продукти на съответната болница на намиращ се в близост фармацевт също не се явява мярка, която надхвърля необходимото за осъществяването на преследваната от Федерална република Германия цел, а именно да се постигне висока степен на закрила на общественото здраве. С оглед на изложеното следва да се приеме, че спорните разпоредби трябва да се разглеждат като обосновани със съображения, свързани със закрилата на общественото здраве. Ето защо искът на Комисията следва да се отхвърли. По съдебните разноски По силата на член 69, параграф 2 от Процедурния правилник загубилата делото страна се осъжда да заплати съдебните разноски, ако е направено такова искане. След като Федерална република Германия е направила искане за осъждането на Комисията и последната е загубила делото, последната трябва да бъде осъдена да заплати разноските. По изложените съображения Съдът (четвърти състав) реши: 1) Отхвърля иска. 2) Осъжда Комисията на Европейските общности да заплати съдебните разноски. Подписи ( *1 ) Език на производството: немски.

61980CJ0154

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί τών δικαστικών εξόδων 16 Τά δικαστικά έξοδα στά οποία υποβλήθηκε η Επιτροπή τών Ευρωπαϊκών Κοινοτήτων , η οποία υπέβαλε παρατηρήσεις στό Δικαστήριο δέν αποδίδονται . Δεδομένου οτι η διαδικασία έχει , ως πρός τούς διαδίκους τής κύριας δίκης , χαρακτήρα προδικαστικού ζητήματος πού ανέκυψε ενώπιον τού εθνικού δικαστηρίου , σ’ αυτό εναπόκειται νά αποφασίσει επί τών δικαστικών εξόδων . Διατακτικό Διά ταύτα ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ ( δεύτερο τμήμα ), κρίνοντας επί τού ερωτήματος πού τού υπέβαλε τό Hoge Raad der Nederlanden μέ απόφαση τής 25ης Ιουνίου 1980 , αποφαίνεται : Δέν μπορεί νά υπάρξει ζήτημα αντιπαροχής κατά τήν έννοια τού άρθρου 8 initio στοιχείο α τής δεύτερης οδηγίας 67/228 τού Συμβουλίου τής 11ης Απριλίου 1967 επί τού θέματος τής εναρμονίσεως τών νομοθεσιών τών Κρατών μελών τών σχετικών μέ τό φόρο κύκλου εργασιών — δομή καί τρόπο εφαρμογής τού κοινού συστήματος φόρου προστιθεμένης αξίας ( JO L 71 , σ . 1303 , ΕΕ ειδ . έκδ . αριθ . Ν 71 , τόμ . 09/001 , σ . 5 επ .) στήν περίπτωση συνεται- ρισμού ο οποίος εκμεταλλεύεται αποθήκη εμπορευμάτων χωρίς νά εισπράττει αποθήκευτρα από τά μέλη του γιά τήν προσφερόμενη παροχή .

62001CJ0386

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων 10 Κατά το άρθρο 69, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα, εφόσον υπήρχε σχετικό αίτημα. Δεδομένου ότι η Επιτροπή διατύπωσε σχετικό αίτημα και το Βασίλειο της Ισπανίας ηττήθηκε, επιβάλλεται να καταδικαστεί στα δικαστικά έξοδα. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΔΙΚΑΣΤΗΡΙΟ (πρώτο τμήμα) αποφασίζει: 1) Το Βασίλειο της Ισπανίας, μη θεσπίζοντας, εντός της ταχθείσας προθεσμίας, τις νομοθετικές, κανονιστικές και διοικητικές διατάξεις που είναι αναγκαίες για τη συμμόρφωσή του προς την οδηγία 98/7/ΕΚ του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου και του Συμβουλίου, της 16ης Φεβρουαρίου 1998, που τροποποιεί την οδηγία 87/102/ΕΟΚ για την προσέγγιση των νομοθετικών, κανονιστικών και διοικητικών διατάξεων των κρατών μελών που διέπουν την καταναλωτική πίστη, παρέβη τις υποχρεώσεις που υπέχει από την οδηγία αυτή. 2) Καταδικάζει το Βασίλειο της Ισπανίας στα δικαστικά έξοδα.

62009CJ0202

da

Traktatbrud – manglende vedtagelse inden for den fastsatte frist af de nødvendige bestemmelser for at efterkomme Europa-Parlamentets og Rådets direktiv 2006/24/EF af 15. marts 2006 om lagring af data genereret eller behandlet i forbindelse med tilvejebringelse af offentligt tilgængelige elektroniske kommunikationstjenester eller elektroniske kommunikationsnet og om ændring af direktiv 2002/58/EF (EUT L 105, s. 54). Konklusion 1) Irland har tilsidesat sine forpligtelser i henhold til Europa-Parlamentets og Rådets direktiv 2006/24/EF af 15. marts 2006 om lagring af data genereret eller behandlet i forbindelse med tilvejebringelse af offentligt tilgængelige elektroniske kommunikationstjenester eller elektroniske kommunikationsnet og om ændring af direktiv 2002/58/EF, idet det ikke inden for den fastsatte frist har vedtaget de love og administrative bestemmelser, der er nødvendige for at efterkomme dette direktiv. 2) Irland betaler sagens omkostninger.

62008TJ0346

it

Ricorso proposto contro la decisione della quarta commissione di ricorso dell’UAMI 13 giugno 2008 (procedimento R 943/2007‑4), riguardante una domanda di registrazione come marchio comunitario di un segno tridimensionale raffigurante una campana di cioccolata con un nastro rosso. Dati della causa Richiedente il marchio comunitario: Chocoladefabriken Lindt & Sprüngli AG Marchio comunitario di cui trattasi: Marchio tridimensionale che rappresenta un campanellino con un nastro rosso per prodotti della classe 30 – domanda n. 4770831 Decisione dell’esaminatore: Diniego della registrazione Decisione della commissione di ricorso: Rigetto del ricorso Dispositivo 1) Il ricorso è respinto. 2) La Chocoladefabriken Lindt & Sprüngli AG è condannata alle spese.

61999CJ0328

en

By application lodged at the Court Registry on 1 September 1999 and registered under the number C-328/99, the Italian Republic brought an action under the first subparagraph of Article 230 EC for: ─ annulment of Commission Decision 2000/536/EC of 2 June 1999 concerning State aid granted by Italy to Seleco SpA (OJ 2000 L 227, p. 24) (hereinafter the contested decision), and ─ in the alternative, annulment of that decision in so far as it requires the Italian Republic to take the necessary measures to recover from Seleco SpA the incompatible aid granted by Ristrutturazione Elettronica SpA (hereinafter REL) in 1996 and in so far as it requires the Italian Republic to adopt the necessary measures to recover from Seleco Multimedia Srl (hereinafter Multimedia) and from any other undertaking which benefited from asset transfers the incompatible aid granted to Seleco, for the part not recoverable from the latter. By application lodged at the Registry of the Court of First Instance on 6 September 1999 and registered under number T-195/99, SIM 2 Multimedia SpA (hereinafter SIM Multimedia), legal successor to Multimedia, brought an action to annul Article 2(1) of the contested decision in so far as it requires the Italian Republic to take all the necessary measures to recover from Multimedia the incompatible aid granted to Seleco, with regard to the part not recoverable from the latter. Pursuant to the third subparagraph of Article 47 of the EC Statute of the Court of Justice and Article 80 of the Rules of Procedure of the Court of First Instance, the Court of First Instance, by order of 16 October 2000, declined jurisdiction in Case T-195/99 in favour of the Court of Justice, so that the latter could adjudicate on the application for annulment. That case was registered at the Registry of the Court of Justice on 31 October 2000 under the number C-399/00. Given the connection between those two cases, the President of the Court decided, by order of 5 February 2001, to join them for the purpose of the oral procedure and the judgment, in accordance with Article 43 of the Court's Rules of Procedure. Legal background Under Article 87(1) EC, [s]ave as otherwise provided in this Treaty, any aid granted by a Member State or through State resources in any form whatsoever which distorts or threatens to distort competition by favouring certain undertakings or the production of certain goods shall, in so far as it affects trade between Member States, be incompatible with the common market. The first subparagraph of Article 88(2) EC provides: If, after giving notice to the parties concerned to submit their comments, the Commission finds that aid granted by a State or through State resources is not compatible with the common market having regard to Article 87, or that such aid is being misused, it shall decide that the State concerned shall abolish or alter such aid within a period of time to be determined by the Commission. In accordance with Article 88(3) EC, [t]he Commission shall be informed, in sufficient time to enable it to submit its comments, of any plans to grant or alter aid. If it considers that any such plan is not compatible with the common market having regard to Article 87, it shall without delay initiate the procedure provided for in paragraph 2. The Member State concerned shall not put its proposed measures into effect until this procedure has resulted in a final decision. Facts in the proceedings The parties concerned Seleco was active in the consumer electronics market and, more specifically, in the sector of colour television sets, decoders for encrypted programmes and video projectors and monitors. Multimedia was established in 1995. In March 1996 Seleco hived off its most profitable activities (video projectors and monitors) to Multimedia, providing ITL 29 billion in capital and becoming its sole owner. In June 1996, Multimedia was converted into a company limited by shares. In July 1996, Seleco sold 33.33% of the shares which it held in Multimedia to Italtel and 33.33% to Friulia SpA. Each package of shares was sold for ITL 10 billion. The remaining shares were transferred to a shell company belonging to Seleco and then sold to a private company at a public sale by court order which took place on 20 December 1997 in the context of the liquidation of Seleco. The contested decision At the end of 1993 Seleco's capital was held by SOFIN SpA, Friulia and REL (37%, 3.7% and 59.3%, respectively). SOFIN is a private company. Friulia is a finance company entirely controlled by the Region of Friulia-Venezia Giulia, whose economic development it is responsible for promoting. REL is a company created in 1982 and controlled by the Italian Ministry of Industry, Commerce and Craft Trades, whose objective was to re-organise the consumer electronics sector by setting up companies, by taking holdings in existing companies and by financing undertakings in which it had holdings. At that time, Seleco's losses had risen to the point where its shareholders were required by Italian law to wind up the company or to recapitalise it. In those circumstances, the shareholders originally opted to wind it up (board of directors' decision of 1 February 1994) but subsequently, following the intervention of the Italian Government, concerned by the social unrest caused by the decision to wind up the company, finally decided to recapitalise it. Under that agreement, REL was to cover all losses in excess of the equity capital, including the part which should have been absorbed by the other shareholders, while the latter were to reconstitute Seleco's capital. The agreement between REL and the other shareholders was formalised by a directive of the Italian Council of Ministers before being notified to Seleco. In that way, REL partially wrote off its claims on Seleco (ITL 16.8 billion out of a total of ITL 82 billion), Friulia contributed ITL 13 billion (ITL 7 billion in capital contribution and the conversion of a loan of ITL 6 billion previously granted to Seleco into shares in that company), SOFIN contributed ITL 19 billion and a consortium of banks contributed ITL 10.5 billion. Following those measures, the recapitalisation was distributed as follows: SOFIN 42.64%, Friulia 28.89%, the consortium of banks 23.33% and Seleco's employees 5.13%. In 1994 and 1995, Seleco again recorded serious losses, making it necessary at the end of 1995 once more to choose between winding up the company and recapitalising it. It was again decided to recapitalise. In particular, a new shareholder, the private company SOREC, contributed ITL 28.8 billion. In February 1996 Seleco's capital was distributed as follows: SOREC 87.91%, SOFIN 5.22%, Friulia 3.49%, the consortium of banks 2.82% and employees 0.56%. In April 1996, Friulia granted Seleco a convertible loan of ITL 12 billion against a guarantee consisting of Seleco's four industrial brands. In June of that year REL allowed Seleco to repurchase its outstanding debt of ITL 65.2 billion for the sum of ITL 20 billion. As those measures were not sufficient to guarantee the continuation of Seleco's business activities from a legal standpoint, other measures were essential. Thus, Seleco issued a debenture loan, which was subscribed to by a consortium of banks, and sold two thirds of its holdings in Multimedia, as mentioned in paragraph 9 of the present judgment. Seleco was declared bankrupt on 17 April 1997. The receiver brought an action to revoke the repurchase for ITL 20 billion of the outstanding debt of ITL 62.5 billion owed by Seleco to REL. The Italian court before which the case was brought cancelled the preferential nature of Seleco's debt to Friulia. The latter received ITL 1 billion as compensation for the loss of the lien on Seleco's four industrial brands which had been given to it as a guarantee. The contested decision After it learned that the aid granted to Seleco, which had been notified to it by the Autonomous Region of Friulia-Venezia Giulia, had already been implemented and that REL had partly written off its claims on Seleco under an agreement concluded in 1994 for the purpose of covering the losses for the financial year 1993, the Commission decided on 27 September 1994 to initiate the procedure laid down in Article 93(2) of the EC Treaty (now Article 88(2) EC). After subsequently learning from press reports that other public aid had been granted to Seleco, the Commission extended that procedure to those other measures by decision of 3 February 1998. That procedure ended in the adoption of the contested decision, the operative part of which is worded as follows: Article 1 The following aid granted by Italy to Seleco SpA is hereby declared incompatible with the common market: (a) the partial write-off in 1994 by Ristrutturazione Elettronica SpA of ITL 16.8 billion on a loan of ITL 82 billion; (b) the repurchase in 1996 by Seleco SpA of its outstanding debt to Ristrutturazione Elettronica SpA of ITL 65.2 billion for ITL 20 billion; (c) the conversion into shares by Friulia SpA of an ITL 6 billion loan granted by it in 1992; (d) a capital injection of ITL 7 billion by Friulia SpA in 1994; (e) a convertible loan of ITL 12 billion at 7% granted by Friulia in 1996 and guaranteed by a lien on four industrial brands owned by Seleco. Article 2 1. Italy shall take all the necessary measures to recover the aid referred to in Article 1, which has already been granted unlawfully, from Seleco SpA and, additionally, with regard to the part not recoverable from Seleco, from Seleco Multimedia srl and any other firm which benefited from asset transfers designed to frustrate the effects of this decision. 2. Recovery shall be effected in accordance with the procedures of national law. The aid to be recovered shall include interest from the date on which it was made available to the recipient until the date of its recovery. Interest shall be calculated on the basis of the reference rate used for calculating the net grant equivalent of regional aid applicable at the time the aid was granted. Article 3 Italy shall inform the Commission, within two months of notification of this Decision, of the measures taken to comply with it. Article 4 This Decision is addressed to the Italian Republic. In those circumstances, the Italian Republic and SIM Multimedia brought the present actions against the contested decision. Substance The action brought by the Italian Government calls in question the categorisation of the operations by REL and Friulia as State aid, the requirement to recover from Seleco the alleged aid which REL granted to it in 1996 and the requirement to cover the so-called State aid from SIM Multimedia. Classification of the operations by REL and Friulia as State aid Arguments of the parties The Italian Government claims that, while the two operations to recapitalise Seleco carried out in 1994 and in 1996 clearly carried an element of risk they nevertheless offered, a priori , a reasonable chance of success. In that regard, the Italian Government points out that in 1994 the public capital injected was about ITL 30 billion and the private capital injected was about ITL 32 billion. In 1996 the contribution from Friulia came to ITL 12 billion and that from REL to ITL 45 billion, while the private sector contributed ITL 40.8 billion. That substantial contribution by private investors is in itself sufficient to show that the two recapitalisation operations, the purpose of which was to relaunch Seleco, were considered reasonable by private investors operating under normal market economy conditions. The Italian Government contests the Commission's argument that private investors were induced by the public authorities to recapitalise Seleco. In fact, it was public entities which decided to contribute only if private investors were willing to do so. As regards the operation carried out by REL in 1994, the Italian Government notes that the loan of ITL 82 billion was not accompanied by any guarantee and that, if Seleco were to be wound up, REL had practically no chance of even partial recovery. In those circumstances, REL preferred to waive a fifth of its claim, on the condition that other investors would pay for the entire recapitalisation. In that way, it could withdraw from Seleco's capital, in accordance with the undertakings it had given to the Commission to make over the shares it held in the sector's undertakings to private shareholders. In addition, REL had reasonable expectations of recovering the remaining four fifths of its claim. REL made over the outstanding debt of ITL 65.2 billion for a sum of ITL 20 billion in 1996 for the same reasons. As regards Friulia, the Italian Government points out that, although the Region of Friulia-Venezia Giulia has the majority interest in the company's capital, private partners enjoy wide powers of decision-making and disinvestment. Friulia contributed its own funds in 1994 and 1996. Its contributions were therefore not public in nature. In any event, given the losses experienced by Seleco in the 1993 financial year, and noting that if the company was wound up it could recover at the most only 50% of its loan of ITL 6 billion, Friulia decided in 1994 that it was appropriate to convert that loan into shares and to inject capital of ITL 7 billion, as was done at the same time by private investors and both public and private banks. As regards the grant by Friulia in 1996 of a convertible loan of ITL 12 billion at 7%, guaranteed by a lien on four brands owned by Seleco, the Italian Government maintains that operation is in accordance with the market. First, the value of the brands was clearly substantial, and second, an obligatory loan for the same amount was granted at a lower interest rate and without any guarantee or compensation by a consortium of private and public banks, without the Commission raising any objection in that regard. The fact that when Seleco was wound up those brands were made over for only ITL 1 billion was due to the considerable reduction in their value following bankruptcy. Finally, in contrast to what the Commission states in point 91 of the grounds of the contested decision, Italian law does not provide that where a bankrupt company is being wound up, the debts arising out of a debenture loan are to be repaid before the other unsecured claims. Referring to its communication 94/C 368/05 entitled Community guidelines on State aid for rescuing and restructuring firms in difficulty, published in the Official Journal of the European Communities of 23 December 1994 (OJ 1994 C 368, p. 12), the Commission contends that the measures in favour of Seleco do not conform to the logic of a normal private investor. According to the Commission, the only purpose of those measures was to delay Seleco's collapse as long as possible and to avoid the social consequences arising from a redundancy plan. In that regard, the Commission maintains, essentially, that Seleco's difficult financial position was of long standing and that no credible restructuring plan existed. In addition, the European consumer electronics sector had been undergoing a crisis since 1992, as the result of overproduction coupled with rising costs, falling prices, greater competition and a sharp reduction in the workforce. Since prices in Italy were falling more rapidly than in other Member States, Seleco's competitors decided to increase their advertising budget and their investment in research and development. The Commission contends that the decision not to wind up Seleco, adopted in 1994, and the participation by private and public investors in its recapitalisation were in reality dictated by the Italian Government. They do not correspond to the operations carried out by a private investor operating under normal market conditions. The fact that private investors took part in both recapitalisations cannot automatically preclude that concomitant support by the public authorities constitutes State aid. Those authorities should not become involved in senseless investments even if poorly advised private investors take that risk. According to the Commission, Friulia, 87% of whose authorised capital belongs to the Region of Friulia-Venezia Giulia, comes under the control of that region. Consequently, its financial contribution was the result of action attributable to the Member State. Findings of the Court It is appropriate, first, to consider whether the operations carried out by Friulia referred to in Article 1(c), (d) and (e) of the contested decision, mentioned inter alia in paragraph 18 of the present judgment, must be regarded as having been carried out by means of State resources within the meaning of Article 87(1) EC. In that regard, although the Italian Government claims that Friulia's private partners have wide powers of decision-making and of disinvestment, it does not deny the Commission's claim that the company was under the control of the Region of Friulia-Venezia Giulia. The financial resources of a private-law company such as Friulia, 87% of which is held by a public authority such as the Region of Friulia-Venezia Giulia and which acts under the control of that authority, may be regarded as State resources within the meaning of Article 87(1) EC (see, to that effect, Case 323/82 Intermills v Commission [1984] ECR 3809, paragraph 32, and Joined Cases 67/85, 68/85 and 70/85 Van der Kooy v Commission [1988] ECR 219, paragraphs 36 and 38). The fact that Friulia participated using its own funds is irrelevant in that regard. For those funds to be categorised as State resources, it is sufficient that, as in the present case, they constantly remain under public control and therefore available to the competent national authorities (see, to that effect, Case C-482/99 France v Commission [2002] ECR I-4397, paragraph 37). It follows that the Commission was right in holding in the contested decision that Friulia's operations were carried out by means of State resources, within the meaning of Article 87(1) EC. Next, it must be borne in mind that the aim of Article 87 EC is to prevent trade between Member States from being affected by advantages granted by public authorities which, in various forms, distort or threaten to distort competition by favouring certain undertakings or certain products. The notion of aid can thus encompass not only positive benefits such as subsidies, loans or direct investment in the capital of enterprises, but also interventions which in various forms mitigate the charges which are normally included in the budget of an undertaking and which therefore, without being subsidies in the strict sense of the word, are of the same character and have the same effect (see Case 234/84 Belgium v Commission [1986] ECR 2263, paragraph 13, and Case C-39/94 SFEI and Others [1996] ECR I-3547, paragraph 58). It is settled case-law that investment by the public authorities in the capital of an undertaking, in whatever form, may constitute State aid where all the conditions set out in Article 87(1) EC are fulfilled (see, in particular, Case C-142/87 Belgium v Commission ( Tubemeuse ) [1990] ECR I-959, paragraph 25; Joined Cases C-278/92 to C-280/92 Spain v Commission [1994] ECR I-4103, paragraph 20, and France v Commission , cited above, paragraph 68). It should also be noted that, pursuant to the principle that the public and private sectors are to be treated equally, capital placed directly or indirectly at the disposal of an undertaking by the State in circumstances which correspond to normal market conditions cannot be regarded as State aid (Case C-303/88 Italy v Commission [1991] ECR I-1433, paragraph 20). Therefore, in accordance with equally settled case-law, it is necessary to determine whether, in similar circumstances, a private investor of a dimension comparable to that of the bodies managing the public sector could have been prevailed upon to make capital contributions of the same size (Case C-261/89 Italy v Commission [1991] ECR I-4437, paragraph 8; Spain v Commission , cited above, paragraph 21; and Case C-42/93 Spain v Commission [1994] ECR I-4175, paragraph 13), having regard in particular to the information available and foreseeable developments at the date of those contributions ( France v Commission , paragraph 70). Since that involves a complex economic appraisal, in reviewing an act of the Commission which has necessitated such an appraisal, the Court must confine itself to verifying whether the Commission complied with the relevant rules governing procedure and the statement of reasons, whether the facts on which the contested finding was based have been accurately stated and whether there has been any manifest error of assessment or a misuse of powers (see inter alia Case C-56/93 Belgium v Commission [1996] ECR I-723, paragraph 11). In this case, therefore, it is necessary to assess whether, in similar circumstances, a private investor of a dimension comparable to that of REL or Friulia could have been prevailed upon to make capital contributions of the same size, having regard in particular to the information available and foreseeable developments at the date of those contributions. First, the parties agree that, at the time of the first recapitalisation of Seleco, that company's financial situation was poor. As noted at point 62 of the grounds of the contested decision, although Seleco received State aid for more than 10 years, it failed to make a profit during that period, apart from a very small one in the financial years 1991 and 1992. In particular, the net result for the financial year 1993 was ITL 77.5 billion in losses, an amount one and a half times Seleco's equity capital (points 19 and 61 of the grounds of the contested decision). Moreover, that result came within the framework of an economic recession which had caused a slowdown in growth, stronger competition and a sharp fall in prices in the European consumer electronics sector, which had started to decline in 1992 (points 52 and 53 of the grounds of the contested decision). In 1993, which was also the second year of decline for the Italian consumer electronics sector, price erosion in Italy was more rapid than in the other Member States. On the Italian market, which according to forecasts would feel the effects of the economic recession throughout 1994, Seleco's competitors invested far more in advertising and in research and development, with some of them even launching new products (points 54 and 56 of the grounds of the contested decision). Secondly, Seleco's restructuring plan for 1993 to 1996, which was the second since the beginning of the decade, forecast a return to profitability in 1995, while the first plan, which covered the period 1990 to 1993, had forecast a return to significant profits in 1993 (point 68 of the grounds of the contested decision). However, at the request of Friulia, the restructuring plan for 1993 to 1996 was studied by KPMG Peat Marwick Corporate Finance, an independent outside expert, which came to the conclusion that it was too ambitious, on the basis of both the firm's position and the plan's underlying assumptions. The KPMG study stated, inter alia , that: ─ the forecast of a significant contraction in sales, counterbalanced by an 8% increase in prices as of the second half of 1994, was unfounded, ─ Seleco did not have the means to launch its product as an advanced, quality product, ─ the assumption that prices would rise did not take account of the bargaining power of the supermarkets and hence of the subsequent narrowing in Seleco's profit margins, which had always been its weak point. Seleco's positioning on a range of average prices had never allowed it to establish itself, either in terms of margins (high prices) or in terms of quantity (insufficient market share), ─ the development of the only really profitable sector of Seleco (professional products), predicted to expand by 21% in 1995, risked being hampered by the group's financial crisis . Thirdly, it is clear from the minutes of Seleco's general meeting of 1 February 1994, a copy of which is attached to the Italian Government's application, that REL, whose representatives took part in several meetings with representatives of the Ministry of Industry and the Presidency of the Council, had stated that it was ready, in view of the interests linked to employment, to cover the amount of the losses which exceeded the company's net assets in proportion to its shares, by partially waiving the debt owed it by Seleco. It follows from the foregoing that, as regards the recapitalisation of Seleco in 1994, neither Friulia nor REL acted like a private investor operating under normal market conditions. A private investor would not, under those conditions, have made the capital contributions made by Friulia or REL to an undertaking in difficulty such as Seleco without having a credible and realistic restructuring plan or taking social concerns into account (see, as regards the latter point, Case C-303/88 Italy v Commission , cited above, paragraphs 18 and 24), and thus not seeking to ensure the likelihood of profitability for such contributions. The Commission was therefore right to consider that REL and Friulia could not expect that the capital contributions made in the context of the 1994 recapitalisation of Seleco would generate an acceptable profit for a private investor operating under normal market conditions. Accordingly, it must be held that the interventions by REL and Friulia in the first recapitalisation of Seleco constitute State aid within the meaning of Article 87(1) EC. As regards the second recapitalisation of Seleco, it must be pointed out that Seleco showed a loss of ITL 64.2 billion for the financial year 1995, almost twice the amount of its equity capital, although the company's restructuring plan for 1993 to 1996 counted on a return to profitability in 1995. Since Seleco's restructuring plan had proved to be unachievable, and in the absence of any information concerning any other restructuring plan which would make it possible in the present case to consider that second intervention acceptable, the Commission was entitled to take the view that no informed private investor operating under normal market conditions would have made the capital contributions that REL and Friulia made to Seleco at the time of its recapitalisation in 1996, since its financial situation remained poor, and indeed critical. Therefore, the interventions by REL and Friulia in the second recapitalisation of Seleco also constituted State aid within the meaning of Article 87(1) EC. The first plea put forward by the Italian Government must therefore be rejected. The obligation to recover the aid that REL granted Seleco in 1996 Arguments of the parties According to the Italian Government, the Commission's decision, in so far as it requires the Italian authorities to recover the aid consisting in the repurchase in 1996 by Seleco of its outstanding debt to REL of ITL 65.2 billion for ITL 20 billion, does not make sense in the light of the protection of Community interests. If such a repurchase operation constitutes aid, it must be annulled. In that case, REL should return ITL 20 billion to the bankrupt company and subsequently declare its prior debt of ITL 65.2 billion as unsecured during bankruptcy proceedings. Such a result would profit only Seleco. The Commission states that, by ordering the recovery of the unlawful aid, it is merely applying a general, binding principle which it cannot vary depending on the interests of the undertakings involved in bankruptcy proceedings. The recovery of unlawful aid is the logical consequence of a finding that it is unlawful. Findings of the Court In that respect, it must be borne in mind that it is settled case-law that recovery of unlawful aid is the logical consequence of a finding that it is unlawful (see, in particular, Tubemeuse , cited above, paragraph 66, and Case C-261/99 Commission v France [2001] ECR I-2537, paragraph 22). Accordingly, since the repurchase in 1996 by Seleco of its outstanding debt to REL of ITL 65.2 billion for ITL 20 billion constitutes unlawful State aid, the Commission is entitled to order the Italian Republic to take the necessary measures to recover it (see, to that effect, Case 310/85 Deufil v Commission [1987] ECR 901, paragraph 24). The fact that REL must return ITL 20 billion to the bankrupt company and apply for its earlier unsecured claim of ITL 65.2 billion to be registered among the liabilities of Seleco, even assuming it to be established, cannot in this instance call in question the principle that unlawful aid must be recovered. Accordingly, the second plea of the Italian Government must be rejected. The obligation to recover State aid from Multimedia The contested decision, in so far as it requires the Italian Republic to recover the aid at issue from Multimedia, is the subject of several pleas in law put forward as grounds for annulment. The Italian Government and SIM Multimedia both put forward a plea alleging infringement of the right to a fair hearing. SIM Multimedia also puts forward pleas alleging the non-existence of State aid to Multimedia, inadequacy of and contradictions in the statement of reasons for the contested decision, and disproportion between the recovery order to the detriment of Multimedia and the size of the branch of the undertaking at issue. It is appropriate first to consider the plea alleging non-existence of aid to Multimedia. Arguments of the parties SIM Multimedia claims that the Commission has not demonstrated that the branch of the undertaking which includes video projectors and monitors (hereinafter the multimedia branch), which was hived off from Seleco and incorporated in Multimedia, received the aid referred to in Article 1 of the contested decision. As regards the aid granted by REL and Friulia to Seleco in 1994 (see Article 1(a), (c) and (d) of the contested decision), SIM Multimedia maintains that it is clear from the analysis of Seleco's accounts for the financial years 1993, 1994 and 1995 that the multimedia branch derived no benefit from that aid. As regards the aid granted by REL and Friulia to Seleco in 1996 (see Article 1(b) and (e) of the contested decision) the multimedia branch could likewise not have benefited from it. That aid was allocated to Seleco after the multimedia branch was transferred to Multimedia. SIM Multimedia points out that, after the multimedia branch was transferred to Multimedia, Seleco, which had obtained 100% of the shares in Multimedia in exchange for that transfer, sold two thirds of those shares to Friulia and Italtel for a price corresponding to the value of that branch of the undertaking, which had been valued by an independent expert. Consequently, even supposing that the multimedia branch had benefited from the aid at issue, the amount of that aid would have been included in the independent expert's appraisal of the value of the branch and subsequently transferred to Seleco through the price paid for Multimedia's shares. Seleco therefore remained the sole real beneficiary of that aid. It follows that the assets in that company's bankruptcy have neither been diminished nor suffered damage. The Commission states that the multimedia branch was an integral part of Seleco, at least until 18 July 1996, when that company, of which Multimedia was a full (100%) subsidiary, sold to Friulia and Italtel two thirds of the shares it held in Multimedia. Therefore, the multimedia branch owed to the aid referred to in Article 1 of the contested decision not merely its survival, but also its very existence. In that regard, the Commission points out that, given Seleco's state of deep crisis since 1983, the undertaking would long since have collapsed without the aid from REL and Friulia. Moreover, that aid was granted to Seleco to compensate for its operating losses as a whole, without the public authorities setting specific conditions as regards its use. Therefore, all Seleco's branches benefited indiscriminately from that aid, in various ways. Without that aid, Seleco's administrators would certainly have had to siphon off from own resources sums of money earmarked for multimedia activities in order to satisfy social needs, which have priority by definition. As regards, more particularly, the aid granted to Seleco in 1996 in particular, the Commission contends that there is no doubt that it was used for the multimedia branch. It served as rescue aid, that is, aid intended to compensate for previous losses sustained by Seleco ─ in this case, the losses recorded during the financial year 1995, when Seleco had not yet sold that branch to Multimedia and the latter company was still only a shell company. The Commission also maintains that the parent company's subsequent decision to sell all or a large part of its shares in the subsidiary to a third party is not relevant for the purposes of the subsidiary's obligation to reimburse the aid paid in error. While a change in share ownership alters the internal distribution of assets with regard to the parent company, it does not alter the production capacity of the subsidiary which, through the fact that its economic activities wrongly benefited from unlawful aid, continues to distort competition. Finally, the Commission points out that the price for transferring the multimedia branch was influenced by the fact that the parties concerned, in particular Friulia and Italtel, as well as the independent expert, were certainly not unaware of the risks inherent in the procedure initiated under Article 93(2) of the Treaty, which had been the subject of a communication in the Official Journal of the European Communities of 29 December 1994 (OJ 1994 C 373, p. 5), in particular the risk of having to repay the aid in due course. Findings of the Court As a preliminary observation, it should be pointed out that, in accordance with Community law, when the Commission finds that aid is incompatible with the common market, it may order the Member State to recover that aid from the recipient (Case 70/72 Commission v Germany [1973] ECR 813, paragraph 20). The recovery of unlawful aid is the logical consequence of a finding that it is unlawful (see Tubemeuse , paragraph 66) and seeks to re-establish the previously existing situation (Case C-382/99 Netherlands v Commission [2002] ECR I-5163, paragraph 89). Article 2(1) of the contested decision provides that the Italian Republic is to take all the necessary measures to recover the incompatible aid identified by the Commission, and which has already been granted unlawfully, from Seleco SpA and, additionally, with regard to the part not recoverable from Seleco, from Multimedia and any other firm which benefited from asset transfers designed to frustrate the effects of the contested decision. The Commission, in giving the reasons for that element of the operative part of the contested decision, was right to observe in point 113 that in order to ensure that the decision is implemented correctly the Member State is required to act like a private creditor. The Commission was also right to state in points 113 to 115 of the grounds of the contested decision, that: ─ ... To ensure that the Commission decision is implemented correctly, the Member State is required ... to recover the aid without delay, using all the legal means at its disposal, including seizure of the firm's assets and, where necessary, its liquidation if it is unable to repay the amounts in question. The proceeds of the sale of the assets allow the creditors, including the Member State, to be repaid even if they are not sufficient to cover all the debts of the firm and even if, consequently, the aid is not recovered in full. In such circumstances, the liquidation of the firm is still important from a competition standpoint as it frees the market segment previously held by the firm and makes it available to creditors, while giving them the opportunity to acquire the assets and reallocate them more effectively. ─ There are, however, circumstances which can hamper that process, jeopardise the effectiveness of the recovery decision and frustrate the rules on State aid. Such is the case when, following a Commission investigation or decision, the assets and liabilities of the firm as an ongoing concern are transferred to another firm controlled by the same persons at below-market prices or by way of procedures that lack transparency. The purpose of such a transaction can be to place the assets out of reach of the Commission decision and to continue the economic activity in question indefinitely. ─ As in any other recovery procedure, the Member State must, like any other diligent creditor, exhaust all the legal instruments available under its own legal system, such as those used to combat fraud against creditors in the form of acts carried out by the firm in liquidation during the suspect period prior to the bankruptcy, which would allow such acts to be declared invalid. Next, it is to be observed that, as is noted at point 47 of the grounds of the contested decision, according to the Italian Government, Seleco allegedly set up Multimedia above all in order to merge with the only other Italian producer of the same type of products (video projectors, monitors and decoders), Italtel, and to benefit from the pooling of technical know-how and the customers Seleco had on this market. The sale of the Multimedia shares also provided Seleco with some of the liquidity it needed in order to cover its 1995 losses. Moreover, it is apparent from the file that: ─ in March 1996, following the creation of Multimedia in 1995, Seleco hived off certain of its assets to Multimedia and became its sole owner; ─ in June 1996, Multimedia was transformed into a company limited by shares; ─ in July 1996, Seleco sold two thirds of its shares in Multimedia to Italtel and to Friulia, for ITL 20 billion, with Seleco retaining the final third; ─ the final third of the shares in Multimedia was sold in December 1997 to a private company at the Seleco bankruptcy sale. In the present case, it is also common ground that the value of the multimedia branch transferred by Seleco to Multimedia in exchange for all of the latter's shares had been estimated by a sworn expert appointed by the national court for that purpose. It is also common ground that the price Friulia and Italtel paid for the purchase of two thirds of the shares which Seleco held in Multimedia, which took place several months after that transfer, in effect corresponded to two thirds of the value of the multimedia branch, as estimated by the abovementioned sworn expert. The Commission has not put forward any concrete evidence that expert estimated the value of the multimedia branch transferred by Seleco to Multimedia taking into account the risk that the latter company might be required, should the case arise, to repay all or part of the aid granted to Seleco. It is further not in dispute that the administrator appointed by the court in Seleco's bankruptcy did not act to revoke the transfer by Seleco of the two thirds of the shares which it held in Multimedia. Finally, it is clear from the documents before the Court that the expert's report produced at the end of 1997 at the request of the bankruptcy court set the value of Multimedia's trading capital considerably lower than what had been estimated in the previous expert's report. In those circumstances, the question arises whether Multimedia should also be considered as having been a beneficiary of the aid. In that regard, it is appropriate to point out that the possibility of a company in economic difficulties taking measures to rehabilitate the business cannot be ruled out a priori because of requirements relating to recovery of the aid which is incompatible with the common market. However, as the Commission is essentially maintaining before the Court, if it were permissible, without any condition, for an undertaking experiencing difficulties and on the point of being declared bankrupt to create, during the formal inquiry into the aid granted it, a subsidiary to which it then transfers its most profitable assets before the conclusion of the inquiry, that would amount to accepting that any company may remove such assets from the parent undertaking when aid is recovered, which would risk depriving the recovery of that aid of its effect in whole or in part. Thus the Commission pointed out at points 116 and 117 of the grounds of the contested decision that: ─ in order to prevent the effectiveness of the decision to recover the aid from being frustrated and the market from continuing to be distorted, the Commission may be compelled to require that the recovery is not restricted to the original firm but is extended to the firm which continues the activity of the original firm, using the transferred means of production, in cases where certain elements of the transfer point to economic continuity between the two firms; ─ the elements examined by the Commission include the purpose of the transfer (assets and liabilities, continuity of the workforce, bundled assets, etc.), the transfer price, the identity of the shareholders or owners of the acquiring firm and of the original firm, the moment at which the transfer was carried out (after the start of the investigation, the initiation of the procedure or the final decision) and, lastly, the economic logic of the transaction. In this case, it is, admittedly, relevant to point out, as the Commission does in points 118 and 119 of the grounds of the contested decision, that: ─ Seleco hived off in March 1996 its most profitable assets to Multimedia, injecting ITL 29 billion into the capital of that company; ─ that transaction, which helped to deprive Seleco of its substance in two respects (activities and capital), occurred at a time when the Commission had initiated the procedure laid down in Article 93(2) of the Treaty; ─ it is likely that the transaction was not limited to a transfer of assets and that the transfer of Seleco's main activities was accompanied by the transfer to Multimedia of the corresponding workforce (or part of it) and hence of its social security debts at the very least; ─ after Seleco sold two thirds of its shares in Multimedia, the latter remained under the control of Seleco and/or Friulia (which was itself Seleco's third shareholder and which had granted Seleco a convertible loan of ITL 12 billion). However, it must be observed that, in that statement of reasons, the Commission makes no mention of the price of the transfer, although it referred to that element in the contested decision as one of the two which had to be taken into account. In that regard, it stated in its rejoinder, inter alia : ─ that it assumed that the price of the transfer of the multimedia branch was influenced and dictated by the circumstances. In other words, when the sales price and the value of the assets at issue were fixed, the parties must certainly have known that they risked incurring a procedure under Article 88(2) EC and being required in due course to repay the aid categorised as unlawful, and ─ that, whatever the price of the sale, it is not relevant in the present case, since it concerns an operation relating to the shares. As regards the first of those statements, it is appropriate to point out that, as stated in paragraph 72 of the present judgment, the Commission had not put forward any concrete evidence to show that the sworn expert took account of such a risk in his estimate of the value of the multimedia branch. As regards the second statement, while it is correct that the sale of shares in a company which is the beneficiary of unlawful aid by a shareholder to a third party does not affect the requirement for recovery, the situation at issue here is different from that case. It involves the sale of Multimedia shares by Seleco, which created that company, and whose assets benefit from the sales price of the shares. Therefore, it cannot be excluded that Seleco retained the benefit of the aid received from the sale of its shares at market price (see, to that effect, Case C-390/98 Banks [2001] ECR I-6117, paragraphs 77 and 78). In addition, the Commission did not take into account in the contested decision the consequences of the obligation on the part of the Italian Republic to recover the unlawful aid from Multimedia with regard to the private company which, at a court-ordered public sale as part of the liquidation of Seleco, bought the final third of the shares in Multimedia. In the light of the foregoing, it is apparent that the statement of the reasons on which the contested decision is based is inadequate for the purposes of Article 253 EC, in particular as regards the alleged irrelevance of the fact that the shares in Multimedia were bought at a price which seemed to be the market price, although that point was required also to be taken into account in the present case. In those circumstances, Article 2(1) of the contested decision must be annulled in so far as it provides that the Italian Republic is to take all the necessary measures to recover the aid referred to in Article 1 from Multimedia, with regard to the part not recoverable from Seleco. The remainder of the application is dismissed. Costs Under Article 69(3) of the Rules of Procedure, where each party succeeds on some and fails on other heads the Court may order that the costs be shared or that the parties bear their own costs. In Case C-328/99, since each party has been partially unsuccessful, the parties should bear their own costs. Under Article 69(2) of the Rules of Procedure, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs if they have been applied for in the successful party's pleadings. In Case C-399/00, since Multimedia has applied for costs and the Commission has been unsuccessful, the Commission must be ordered to pay the costs. On those grounds, THE COURT (Sixth Chamber), hereby: 1. Annuls Article 2(1) of Commission Decision 2000/536/EC of 2 June 1999 concerning State aid granted by Italy to Seleco SpA in so far as it provides that the Italian Republic is to take all the necessary measures to recover the aid referred to in Article 1 from Seleco Multimedia Srl with regard to the part not recoverable from Seleco SpA; 2. Dismisses the remainder of the application; 3. Orders, in Case C-328/99, the Italian Republic and the Commission of the European Communities to bear their own costs; 4. Orders, in Case C-399/00, the Commission of the European Communities to pay the costs. Schintgen Gulmann Skouris Macken Cunha Rodrigues Delivered in open court in Luxembourg on 8 May 2003. R. Grass J.-P. Puissochet Registrar President of the Sixth Chamber – Language of the case: Italian.

62006CJ0262

nl

1       Het verzoek om een prejudiciële beslissing betreft de uitlegging van artikel 27, eerste alinea, van richtlijn 2002/21/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 inzake een gemeenschappelijk regelgevingskader voor elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (Kaderrichtlijn) (PB L 108, blz. 33; hierna: „kaderrichtlijn”) en van artikel 16, lid 1, sub a, van richtlijn 2002/22/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 inzake de universele dienst en gebruikersrechten met betrekking tot elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (Universeledienstrichtlijn) (PB L 108, blz. 51; hierna: „universeledienstrichtlijn”). 2       Dit verzoek is ingediend in het kader van een beroep tot „Revision” dat werd ingesteld door de Bundesrepublik Deutschland (Bondsrepubliek Duitsland), vertegenwoordigd door het Bundesnetzagentur für Elektrizität, Gas, Telekommunikation, Post und Eisenbahnen (federaal agentschap voor netwerken voor elektriciteit, gas, telecommunicatie, post en spoorwegen; hierna: „regelgevende instantie”), in een geding tegen Deutsche Telekom AG (hierna: „Deutsche Telekom”) inzake een beslissing van 8 juni 2004 waarbij de regelgevende instantie heeft vastgesteld dat de tarieven van Deutsche Telekom alsook de desbetreffende bepalingen van de algemene verkoopvoorwaarden voor een aantal „pakketaanbiedingen” onderworpen zijn aan de goedkeuringsplicht van § 25, lid 1, van het Telekommunikationsgesetz (Duitse telecommunicatiewet) van 25 juli 1996 (BGBl. 1996 I, blz. 1120; hierna: „TKG 1996”). Toepasselijke bepalingen Gemeenschapsregeling 3       Artikel 17 van richtlijn 98/10/EG van het Europees Parlement en de Raad van 26 februari 1998 inzake de toepassing van Open Network Provision (ONP) op spraaktelefonie en inzake de universele telecommunicatiedienst in een door concurrentie gekenmerkt klimaat (PB L 101, blz. 24) legt op de volgende wijze een aantal tariefbeginselen vast: „1.      Onverminderd de specifieke bepalingen van artikel 3 met betrekking tot de betaalbaarheid of van lid 6, zorgen de nationale regelgevende instanties ervoor dat organisaties die spraaktelefoondiensten verstrekken en een aanmerkelijke macht op de markt hebben of overeenkomstig artikel 5 zijn aangewezen en een aanmerkelijke macht op de markt bezitten, aan de bepalingen van dit artikel voldoen. 2.      De tarieven voor het gebruik van het vaste openbare telefoonnet en de vaste openbare telefoondiensten zijn in overeenstemming met de in bijlage II bij richtlijn 90/387/EEG genoemde grondbeginselen van kostenoriëntering. 3.      Onverminderd de bepalingen van artikel 7, lid 3, van richtlijn 97/33/EG [van het Europees Parlement en de Raad van 30 juni 1997] inzake interconnectie [op telecommunicatiegebied, wat betreft de waarborging van de universele dienst en van de interoperabiliteit door toepassing van de beginselen van Open Network Provision (ONP) (PB L 199, blz. 32)], zijn de tarieven voor de toegang tot en het gebruik van het vaste openbare telefoonnet onafhankelijk van de aard van de door de gebruiker gerealiseerde toepassing, behalve wanneer en voor zover hij andere diensten of faciliteiten verlangt. 4.      De tarieven voor faciliteiten die verder gaan dan het beschikbaar stellen van een aansluiting op het vaste openbare telefoonnet en vaste openbare telefoondiensten, worden overeenkomstig het gemeenschapsrecht voldoende gesplitst, zodat van de gebruiker geen betaling wordt verlangd voor faciliteiten die voor de gevraagde dienst niet nodig zijn. 5.      Tariefwijzigingen worden pas doorgevoerd wanneer een voldoende lange aankondigingsperiode, vastgesteld door de nationale regelgevende instantie, in acht is genomen. 6.      Onverminderd artikel 3 betreffende betaalbaarheid mag een lidstaat zijn nationale regelgevende instantie toestemming geven om de bepalingen van de leden 1, 2, 3, 4 of 5 van dit artikel in een specifiek geografisch gebied niet toe te passen als hij ervan overtuigd is dat er op de markt voor de vaste openbare telefoondiensten sprake is van effectieve concurrentie.” 4       Volgens de twaalfde overweging van de considerans van richtlijn 2002/19/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 inzake de toegang tot en interconnectie van elektronische-communicatienetwerken en bijbehorende faciliteiten (Toegangsrichtlijn) (PB L 108, blz. 7; hierna: „toegangsrichtlijn”) dient het nieuwe regelgevingskader voor de telecommunicatiesector de door de voorgaande regeling opgelegde verplichtingen – tot het tijdstip waarop zij worden herzien – te handhaven teneinde de continuïteit van de bestaande afspraken te waarborgen en te voorkomen dat er een rechtsvacuüm ontstaat. 5       Artikel 16, lid 1, van de kaderrichtlijn bepaalt dat zo spoedig mogelijk na de aanneming van de aanbeveling of een bijwerking daarvan de nationale regelgevende instanties, zoveel mogelijk met inachtneming van de richtsnoeren, een analyse van de relevante markten uitvoeren. De lidstaten zorgen ervoor dat deze analyse, in voorkomend geval, in samenwerking met de nationale mededingingsinstanties wordt uitgevoerd. 6       Artikel 27, eerste alinea, van de kaderrichtlijn luidt als volgt: „De lidstaten handhaven alle verplichtingen krachtens de nationale wetgeving als bedoeld in artikel 7 van [de toegangsrichtlijn] en artikel 16 van [de universeledienstrichtlijn] totdat een nationale regelgevende instantie met betrekking tot deze verplichtingen een besluit heeft genomen overeenkomstig artikel 16 van deze richtlijn.” 7       Artikel 7 van de toegangsrichtlijn luidt als volgt: „Evaluatie van eerdere verplichtingen inzake toegang en interconnectie 1.      De lidstaten handhaven alle verplichtingen inzake toegang en interconnectie die vóór de datum van inwerkingtreding van deze richtlijn ten aanzien van openbare communicatienetwerken en/of -diensten aanbiedende ondernemingen golden krachtens de artikelen 4, 6, 7, 8, 11, 12 en 14 van richtlijn [97/33], artikel 16 van richtlijn [98/10] en de artikelen 7 en 8 van richtlijn 92/44/EEG [van de Raad van 5 juni 1992 betreffende de toepassing van Open Network Provision (ONP) op huurlijnen (PB L 165, blz. 27)]; deze verplichtingen worden gehandhaafd totdat zij zijn geëvalueerd en daarover een besluit is genomen overeenkomstig lid 3. 2.      De Commissie zal aangeven welke markten relevant zijn voor de in lid 1 bedoelde verplichtingen in de eerste aanbeveling inzake relevante markten voor producten en diensten en in de beschikking tot vaststelling van de transnationale markten, die volgens de procedure van artikel 15 van [de kaderrichtlijn] wordt aangenomen. 3.      De lidstaten zorgen ervoor dat de nationale regelgevende instanties zo spoedig mogelijk na inwerkingtreding van deze richtlijn, en vervolgens op gezette tijden, een marktanalyse uitvoeren volgens de procedure van artikel 16 van [de kaderrichtlijn] om te bepalen of de betrokken verplichtingen moeten worden gehandhaafd, gewijzigd of opgeheven. Voor de voorafgaande kennisgeving aan de partijen waarvoor een dergelijke wijziging of opheffing van verplichtingen geldt wordt een passende termijn in acht genomen.” 8       Artikel 16 van de universeledienstrichtlijn bepaalt: „Evaluatie van de verplichtingen 1.      De lidstaten handhaven alle verplichtingen in verband met: a)      eindgebruikerstarieven voor het aanbieden van toegang tot en gebruik van het openbare telefoonnetwerk, die zijn opgelegd overeenkomstig artikel 17 van richtlijn [98/10]; b)      carrierkeuze of carriervoorkeuze, opgelegd overeenkomstig richtlijn [97/33]; [...]” Nationale regeling 9       § 24 TKG 1996 bepaalt met name dat de tarieven dienen te worden opgesteld aan de hand van de kosten voor het op een efficiënte manier ter beschikking stellen van prestaties en moeten beantwoorden aan de volgende vereisten: zij mogen geen bijkomende kosten bevatten die alleen worden opgelegd wegens de machtspositie van een exploitant op de desbetreffende telecommunicatiemarkt in de zin van § 19 van het Gesetz gegen Wettbewerbsbeschränkungen (Duitse wet op de mededingingsbeperking) in de versie die werd bekendgemaakt in het BGBl. 1989 I, blz. 2486; zij mogen geen kortingen bevatten die andere ondernemingen op een telecommunicatiemarkt in hun concurrentiemogelijkheden belemmeren en zij mogen gebruikers geen voordelen toekennen ten opzichte van andere gebruikers van gelijkaardige of identieke telecommunicatiediensten op de relevante telecommunicatiemarkt, tenzij het bewijs van een objectieve rechtvaardiging kan worden geleverd. 10     § 25 TKG 1996 luidt als volgt: „(1)      Krachtens de §§ 24 en 27 tot en met 31 van de onderhavige wet zijn de tarieven en de desbetreffende bepalingen van de algemene verkoopvoorwaarden betreffende het aanbieden van transmissiewegen en van spraaktelefoniediensten in het kader van vergunningen derde en vierde categorie, in de zin van § 6, onderworpen aan de goedkeuring van de regelgevende instantie, wanneer de vergunninghouder op de relevante markt een machtspositie inneemt in de zin van § 22 van het Gesetz gegen Wettbewerbsbeschränkungen. (2)      De tarieven en de desbetreffende bepalingen van de algemene verkoopvoorwaarden aangaande de verlening van andere telecommunicatiediensten dan die waarnaar in lid 1 wordt verwezen, die worden aangeboden door ondernemingen die op de relevante markt een machtspositie innemen in de zin van § 22 van het Gesetz gegen Wettbewerbsbeschränkungen, zijn krachtens de §§ 24, 27, lid 4, en 31 onderworpen aan de procedure van § 30. (3)      De voorgaande leden zijn, mutatis mutandis, toepasselijk op de tarieven en op de desbetreffende bepalingen van de algemene verkoopvoorwaarden die worden gehanteerd door een onderneming die samen met een vergunninghouder in de zin van lid 1, of samen met een onderneming in de zin van lid 2, één en dezelfde onderneming vormt. Ondernemingen vormen één en dezelfde onderneming wanneer zij een band met elkaar hebben in de zin van § 36, lid 2, en § 37, leden 1 en 2, van het Gesetz gegen Wettbewerbsbeschränkungen.” 11     § 150 van het Telekommunikationsgesetz (Duitse telecommunicatiewet) van 22 juni 2004 (BGBl. 2004 I, blz. 1190), zoals gewijzigd bij de wet van 7 juli 2005 (BGBl. 2005 I, blz. 1970; hierna: „TKG 2004”), regelt de tarieven als volgt: „(1)      De vóór de inwerkingtreding van de onderhavige wet door de regelgevende instantie gedane vaststellingen van machtsposities op de markt, alsook de hieruit voortvloeiende verplichtingen, blijven van kracht tot het tijdstip waarop zij worden vervangen door nieuwe besluiten op grond van de bepalingen van deel 2. Dit geldt tevens voor gevallen waarin de vaststellingen van machtsposities op de markt uitsluitend in de motivering van een administratieve handeling zijn opgenomen. De eerste zin is, mutatis mutandis, van toepassing op de verplichtingen waarnaar wordt verwezen in de §§ 36, 37 en 39, tweede keuzemogelijkheid, [TKG 1996]. [...]” Hoofdgeding en prejudiciële vragen 12     Deutsche Telekom heeft in 2003 verschillende „pakketaanbiedingen” voor telecommunicatiediensten op de markt gebracht die zowel diensten bevatten waarvoor conform § 25, lid 1, TKG 1996 de goedkeuring van de regelgevende instantie moest worden gevraagd, als diensten waarvoor deze verplichting niet gold. 13     Naar aanleiding van een aantal klachten heeft de regelgevende instantie in december 2003 een onderzoek ingesteld om na te gaan of deze pakketaanbiedingen in hun geheel aan de genoemde verplichting onderworpen waren. 14     Bij beslissing van 8 juni 2004 heeft de regelgevende instantie vastgesteld dat de gehanteerde tarieven en de desbetreffende bepalingen van de algemene verkoopvoorwaarden onder de goedkeuringsplicht van § 25 TKG 1996 vielen. 15     Deutsche Telekom heeft tegen deze beslissing beroep ingesteld bij het Verwaltungsgericht Köln en deze rechter tegelijk verzocht om voorlopige maatregelen. 16     Bij vonnis van 15 september 2005 heeft de genoemde rechter het beroep van Deutsche Telekom toegewezen, op grond dat de overgangsbepaling van § 150, lid 1, TKG 2004 enkel betrekking heeft op de verplichtingen die geen verdere uitvoeringshandeling behoeven en als zodanig toepasselijk zijn, criteria waaraan § 25, lid 1, TKG 1996 niet voldoet. 17     De regelgevende instantie heeft tegen dit vonnis beroep tot „Revision” ingesteld bij het Bundesverwaltungsgericht, dat de behandeling van de zaak heeft geschorst en het Hof de volgende prejudiciële vragen heeft gesteld: „1)      Moeten artikel 27, eerste alinea, van [de kaderrichtlijn] en artikel 16, lid 1, sub a, van [de universeledienstrichtlijn] aldus worden uitgelegd dat een in het vroegere nationale rechtskader opgelegde wettelijke verplichting tot goedkeuring van de tarieven voor de levering van spraaktelefoniediensten aan eindgebruikers door een onderneming met een machtspositie op de desbetreffende markt en dus ook de bestuurlijke handeling ter uitvoering daarvan, tijdelijk moeten worden gehandhaafd? Indien het antwoord op vraag 1 ontkennend is: 2)      Verzet het gemeenschapsrecht zich tegen een dergelijke verregaande handhaving?” Beantwoording van de prejudiciële vragen 18     Met zijn eerste vraag wenst de verwijzende rechter in wezen te vernemen of artikel 27 van de kaderrichtlijn en artikel 16 van de universeledienstrichtlijn strekken tot tijdelijke handhaving van een in het vroegere nationale rechtskader vastgestelde wettelijke verplichting tot goedkeuring van bepaalde telefoontarieven van een onderneming met een machtspositie op de desbetreffende markt alsook tot tijdelijke handhaving van de bestuurlijke handeling waarbij daaraan uitvoering wordt gegeven. 19     Het staat vast dat de regelgevende instantie geen enkel besluit in de zin van artikel 16 van de kaderrichtlijn heeft genomen, aangezien de analyse van de relevante markt voor spraaktelefonie op het tijdstip van de procedure voor de verwijzende rechter nog niet was afgerond. Uitlegging van artikel 27 van de kaderrichtlijn en van artikel 16 van de universeledienstrichtlijn 20     Wat de letterlijke uitlegging van artikel 27 van de kaderrichtlijn betreft zij erop gewezen dat „alle verplichtingen” die in de wettelijke regelingen van de lidstaten golden en waarnaar artikel 7 van de toegangsrichtlijn en artikel 16 van de universeledienstrichtlijn verwijzen, moeten worden gehandhaafd. Artikel 7 van de toegangsrichtlijn betreft de verplichtingen inzake toegang en interconnectie die vóór inwerkingtreding van de kaderrichtlijn golden voor openbare communicatienetwerken en/of ‑diensten aanbiedende ondernemingen. Artikel 16, lid 1, sub a, van de universeledienstrichtlijn bepaalt dat alle verplichtingen in verband met eindgebruikerstarieven voor het aanbieden van toegang tot en gebruik van het openbare telefoonnetwerk moeten worden gehandhaafd. 21     Bijgevolg moeten, zoals de advocaat-generaal in punt 30 van zijn conclusie opmerkt, alle verplichtingen waarnaar aldus wordt verwezen en die werden opgelegd krachtens de regelingen van de lidstaten die golden vóór de invoering van het regelgevingskader dat voortvloeit uit de kaderrichtlijn, de toegangsrichtlijn, de universeledienstrichtlijn en richtlijn 2002/20/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 betreffende de machtiging voor elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (Machtigingsrichtlijn) (hierna: „nieuw regelgevingskader”), ongeacht de aard ervan, tijdelijk worden gehandhaafd. 22     De omstandigheid dat het besluit tot opheffing van deze tijdelijke situatie, dat wordt genomen op basis van de in artikel 16 van de kaderrichtlijn bedoelde marktanalyse, een taak is van de regelgevende instantie, doet aan deze uitlegging niet af, aangezien deze instantie alleen maar de verplichtingen uitvoert die worden opgelegd door de geldende wettelijke regeling, welke voortvloeit uit het nieuwe regelgevingskader. Het is immers dat nieuwe regelgevingskader dat vaststelt welke verplichtingen worden gewijzigd, gehandhaafd of opgeheven. 23     Een dergelijke uitlegging vindt tevens bevestiging in de wetsgeschiedenis en in de opzet van het nieuwe regelgevingskader. 24     Wat de wetsgeschiedenis van het nieuwe regelgevingskader betreft, is het zeker dat er in het voorstel voor een richtlijn van het Europees Parlement en de Raad van 12 juli 2000 inzake een gemeenschappelijk regelgevingskader voor elektronische communicatienetwerken en ‑diensten [COM (2000) 393 def.] geen enkele uitdrukkelijke overgangsbepaling werd vastgelegd. 25     Het advies van het Economisch en Sociaal Comité van 24 januari 2001 over het „Voorstel voor een richtlijn van het Europees Parlement en de Raad inzake een gemeenschappelijk regelgevingskader voor elektronische communicatienetwerken en ‑diensten” (PB C 123, blz. 56) bepaalt in punt 4.4 dat „duidelijk [moet] worden gesteld dat de vigerende wetgeving slechts wordt toegepast totdat de eerste marktanalyse conform de nieuwe richtlijn is uitgevoerd”. 26     Dat voorstel werd overgenomen in het gemeenschappelijk standpunt (EG) nr. 38/2001 van 17 september 2001, vastgesteld door de Raad, met het oog op de aanneming van een richtlijn van het Europees Parlement en de Raad inzake een gemeenschappelijk regelgevingskader voor elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (kaderrichtlijn) (PB C 337, blz. 34), waaruit blijkt dat de Raad het belangrijk vond om de juridische helderheid te waarborgen en om in grotere mate rekening te houden met de diversiteit van de situatie in de onderscheiden lidstaten. 27     Derhalve heeft de gemeenschapswetgever de categorieën verplichtingen waarnaar wordt verwezen in artikel 27, eerste alinea, van de kaderrichtlijn, kennelijk niet willen beperken. 28     Wat de opzet van het nieuwe regelgevingskader betreft moet worden vastgesteld, in de eerste plaats, dat de verplichtingen van een onderneming met een machtspositie op een bepaalde markt in het vroegere regelgevingskader in de teksten zelf werden omschreven, terwijl in het nieuwe regelgevingskader de nationale regelgevende instanties bevoegd zijn om de relevante markt te definiëren en er de desbetreffende regelingen op toe te passen. Deze instanties spelen eveneens een rol bij de marktanalyse en duiden de ondernemingen met een aanmerkelijke macht op de desbetreffende markt aan. 29     In de tweede plaats wordt in de in artikel 7 van de toegangsrichtlijn gegeven opsomming van de door de lidstaten te handhaven verplichtingen die golden vóór de inwerkingtreding van deze richtlijn, verwezen naar artikel 4 van richtlijn 97/33, dat de exploitanten rechtstreeks verplichtingen oplegt, alsook naar de artikelen 6 tot en met 8, 11, 12 en 14 van laatstgenoemde richtlijn, artikel 16 van richtlijn 98/10 en de artikelen 7 en 8 van richtlijn 92/44, die de lidstaten de opdracht geven ervoor te zorgen dat bovengenoemde bepalingen worden uitgevoerd, waarvoor dan hetzij de overheidsinstanties hetzij de nationale regelgevende instanties verantwoordelijk zijn. 30     In de derde en laatste plaats zij benadrukt dat in de achtentwintigste overweging van de considerans van de universeledienstrichtlijn de noodzaak tot uitdrukking wordt gebracht om ook de verdere toepassing van de bestaande bepalingen ten aanzien van een minimumpakket van huurlijndiensten in de communautaire telecommunicatiewetgeving, met name in richtlijn 92/44, te waarborgen totdat de nationale regelgevende instanties besluiten dat dergelijke bepalingen niet langer nodig zijn omdat op hun grondgebied een in voldoende mate concurrerende markt tot stand is gekomen. 31     Om te beginnen wordt de beoogde continuïteit expliciet toegepast door bijlage VII bij de universeledienstrichtlijn, inzake de voorwaarden voor het in artikel 18 van deze richtlijn bedoelde minimumpakket van huurlijnen, alsook door artikel 16, lid 1, sub c, van deze richtlijn, dat voorziet in de handhaving van de verplichtingen inzake huurlijnen van de artikelen 3, 4, 7, en 10 van richtlijn 92/44 – die de lidstaten verplichtingen opleggen – alsook van de artikelen 6 en 8 van laatstgenoemde richtlijn, die kennelijk een regelgevend karakter hebben. 32     Vervolgens voorziet artikel 16, lid 1, sub a en b, van de universeledienstrichtlijn zowel in de handhaving van de verplichtingen inzake de eindgebruikerstarieven waarnaar wordt verwezen in artikel 17 van richtlijn 98/10, als in de handhaving van de verplichtingen inzake de carrierkeuze of carriervoorkeuze van de exploitanten, opgelegd overeenkomstig richtlijn 97/33. 33     Uit hetgeen voorafgaat vloeit voort dat de hierboven uiteengezette verplichtingen zowel individuele handelingen betreffen als regelgevende maatregelen die worden toegepast door een instantie die door iedere lidstaat wordt aangeduid overeenkomstig zijn eigen constitutionele organisatie. 34     Ten slotte vindt deze uitlegging steun in het doel van de aan de orde zijnde bepalingen. 35     In de twaalfde overweging van de considerans en in artikel 7 van de toegangsrichtlijn wordt immers verklaard dat het ontstaan van een rechtsvacuüm tussen het vroegere en het nieuwe regelgevingskader moet worden voorkomen. Daartoe moeten alle bestaande verplichtingen, ongeacht de grondslag ervan, worden gehandhaafd. 36     Vervolgens beoogt artikel 27 van de kaderrichtlijn, door uitdrukkelijk te verwijzen naar artikel 7 van de toegangsrichtlijn en naar artikel 16 van de universeledienstrichtlijn, noodzakelijkerwijs hetzelfde doel, namelijk het waarborgen van de continuïteit tussen het vroegere en het nieuwe regelgevingskader, ongeacht de aard en de grondslag van de aan de exploitanten opgelegde verplichtingen. § 25, lid 1, TKG 1996 37     § 25, lid 1, TKG 1996 onderwierp de tarieven die ondernemingen met een machtspositie op de desbetreffende markt hanteerden voor de levering van spraaktelefoniediensten aan eindgebruikers – conform de §§ 24 en 27 tot en met 31 van deze wet – aan een voorafgaande goedkeuring. 38     Artikel 17 van richtlijn 98/10, dat uitdrukkelijk is gehandhaafd door artikel 16, lid 1, sub a, van de universeledienstrichtlijn, waarnaar artikel 27 van de kaderrichtlijn verwijst, omschrijft in lid 1 de rol van de nationale regelgevende instanties en bepaalt dat vergunninghouders die een aanmerkelijke macht op de markt bezitten, aan de bepalingen van dit artikel dienen te voldoen. Het tweede lid van dit artikel 17 bepaalt dat de tarieven voor het gebruik van het vaste openbare telefoonnet en de vaste openbare telefoondiensten in overeenstemming moeten zijn met de grondbeginselen van kostenoriëntering. 39     Conform § 24 TKG 1996 dienen de tarieven te worden vastgesteld aan de hand van de kosten voor het op een efficiënte manier ter beschikking stellen van prestaties, en dienen zij te beantwoorden aan de vereisten van lid 2 van deze paragraaf, dat met name bepaalt dat de tarieven geen bijkomende kosten mogen bevatten die alleen worden opgelegd wegens het feit dat een exploitant een machtspositie bezit op de desbetreffende telecommunicatiemarkt. 40     Derhalve kan worden aangenomen dat een bepaling als § 25 TKG 1996, die een algemene goedkeuringsplicht bevat en tegelijk verwijst naar het beginsel van kostenoriëntering dat is terug te vinden in een bepaling als § 24 van deze wet, uitvoering geeft aan artikel 17 van richtlijn 98/10. 41     Uit hetgeen voorafgaat vloeit voort dat een verplichting zoals die van § 25 TKG 1996 een verplichting in de zin van artikel 16, lid 1, sub a, van de universeledienstrichtlijn vormt en dat zij derhalve tijdelijk dient te worden gehandhaafd. 42     Deutsche Telekom voert weliswaar aan dat de nationale regelgevende instantie, wanneer zij nalaat om een analyse van de relevante markt te verrichten, de uitvoering van nieuwe communautaire regels vertraging kan doen oplopen. Dit neemt evenwel niet weg dat in een dergelijke situatie de nationale instanties en – in voorkomend geval – de bevoegde rechterlijke instanties hier de juiste conclusie uit moeten trekken, en dat de Commissie haar bevoegdheden moet aanwenden teneinde de volledige toepassing van het gemeenschapsrecht te waarborgen. 43     Gelet op een en ander moet op de eerste prejudiciële vraag worden geantwoord dat artikel 27, eerste alinea, van de kaderrichtlijn en artikel 16, lid 1, sub a, van de universeledienstrichtlijn aldus moeten worden uitgelegd dat een wettelijke verplichting – zoals die bedoeld in § 25 TKG 1996 – die door het nationale recht werd ingevoerd vóór de totstandkoming van het nieuwe regelgevingskader, tot goedkeuring van de tarieven voor de levering van spraaktelefoniediensten aan eindgebruikers door ondernemingen met een machtspositie op de desbetreffende markt alsook de bestuurlijke handelingen ter uitvoering daarvan, tijdelijk moeten worden gehandhaafd. 44     Gezien het antwoord op de eerste vraag behoeft de tweede vraag niet te worden beantwoord. Kosten 45     Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de verwijzende rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. De door anderen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakte kosten komen niet voor vergoeding in aanmerking. Het Hof van Justitie (Tweede kamer) verklaart voor recht: Artikel 27, eerste alinea, van richtlijn 2002/21/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 inzake een gemeenschappelijk regelgevingskader voor elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (Kaderrichtlijn), en artikel 16, lid 1, sub a, van richtlijn 2002/22/EG van het Europees Parlement en de Raad van 7 maart 2002 inzake de universele dienst en gebruikersrechten met betrekking tot elektronische-communicatienetwerken en ‑diensten (Universeledienstrichtlijn), moeten aldus worden uitgelegd dat een wettelijke verplichting – zoals die bedoeld in § 25 van het Telekommunikationsgesetz (Duitse telecommunicatiewet) van 25 juli 1996 – die door het nationale recht werd ingevoerd vóór de totstandkoming van het uit de genoemde richtlijnen voortvloeiende regelgevingskader, tot goedkeuring van de tarieven voor de levering van spraaktelefoniediensten aan eindgebruikers door ondernemingen met een machtspositie op de desbetreffende markt alsook de bestuurlijke handelingen ter uitvoering daarvan, tijdelijk moeten worden gehandhaafd. ondertekeningen * Procestaal: Duits.

62008CJ0197

es

Mediante su recurso, la Comisión Europea solicita al Tribunal de Justicia que declare que la República Francesa ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud del artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59/CE del Consejo, de 27 de noviembre de 1995, relativa a los impuestos distintos de los impuestos sobre el volumen de negocios que gravan el consumo de labores del tabaco (DO L 291, p. 40), en su versión modificada por la Directiva 2002/10/CE del Consejo, de 12 de febrero de 2002 (DO L 46, p. 26) (en lo sucesivo, «Directiva 95/59»), al haber adoptado y mantenido vigente un sistema de precios mínimos para la venta al por menor de los cigarrillos despachados al consumo en Francia, así como una prohibición de venta de productos del tabaco «a un precio promocional contrario a los objetivos de salud pública». Marco jurídico Normativa comunitaria Los considerandos segundo, tercero y séptimo de la Directiva 95/59 tienen el siguiente tenor: «2)       Considerando que el objetivo del Tratado [CE] es el de crear una unión económica que implique una competencia [sana] y presente características análogas a las de un mercado interior; que, en lo que concierne al sector de las labores del tabaco, la realización de este objetivo presupone la aplicación en los Estados miembros de impuestos sobre el consumo de productos de dicho sector que no falseen las condiciones de competencia y no obstaculicen su libre circulación en la Comunidad; 3)      Considerando que, en lo que concierne a los impuestos especiales, la armonización de las estructuras debe conducir, en particular, a que la competitividad de las diferentes categorías de labores del tabaco pertenecientes a un mismo grupo no sea falseada por los efectos de la imposición y que, en consecuencia, se realice la apertura de los mercados nacionales de los Estados miembros; [...] 7)       Considerando que los imperativos de la competencia implican un régimen de precios libres para todos los grupos de labores del tabaco […]». En virtud del artículo 2, apartado 1, de dicha Directiva: «Tendrán la consideración de labores del tabaco: a)      los cigarrillos; b)      los cigarros puros y los cigarritos; c)      tabaco para fumar: –        picadura fina de tabaco destinada a liar cigarrillos, –        los demás tabacos para fumar, tal como se definen en los artículos 3 a 7.» El artículo 8 de la Directiva 95/59 dispone: «1.      Los cigarrillos fabricados en la Comunidad y los importados de países terceros estarán sometidos en cada Estado miembro a un impuesto especial proporcional calculado sobre el precio máximo de venta al por menor, incluidos los derechos de aduana, así como a un impuesto especial específico calculado por unidad de producto. 2.      El tipo de impuesto especial proporcional y el importe del impuesto especial específico deberán ser los mismos para todos los cigarrillos. [...]» En virtud del artículo 9, apartado 1, de dicha Directiva: «Tendrán la consideración de fabricantes las personas físicas o jurídicas establecidas en la Comunidad que transformen el tabaco en productos manufacturados confeccionados para la venta al por menor. Los fabricantes o, en su caso, sus representantes o mandatarios en la Comunidad, así como los importadores de países terceros, determinarán libremente los precios máximos de venta al por menor de cada uno de sus productos para cada Estado miembro en que vayan a ser destinados a ser puestos a consumo. No obstante, la disposición del párrafo segundo no impedirá la aplicación de las legislaciones nacionales sobre el control del nivel de precios o sobre el cumplimiento de los precios impuestos, siempre que sean compatibles con la normativa comunitaria.» El artículo 16 de dicha Directiva establece: «1.      La cuantía del impuesto especial específico sobre los cigarrillos se establecerá por referencia a los cigarrillos de la clase de precio más solicitada según los datos conocidos el 1 de enero de cada año, empezando por el 1 de enero de 1978. 2.      El elemento específico del impuesto especial no podrá ser inferior al 5 % ni superior al 55 % del importe de la carga fiscal total resultante de la acumulación del impuesto especial proporcional, del impuesto especial específico y del impuesto sobre el volumen de negocios percibidos sobre estos cigarrillos. [...] 5.      Los Estados miembros podrán recaudar un impuesto especial mínimo sobre los cigarrillos vendidos a precio inferior al precio de venta al por menor de los cigarrillos de la clase de precios más solicitada, siempre que dicho impuesto no sea superior a la cuantía del impuesto especial aplicable a los cigarrillos de la categoría de precios más solicitada.» Las Directivas 92/79/CEE del Consejo, de 19 de octubre de 1992, relativa a la aproximación de los impuestos sobre los cigarrillos (DO L 316, p. 8), y 92/80/CEE del Consejo, de 19 de octubre de 1992, relativa a la aproximación de los impuestos sobre el tabaco elaborado, excluidos los cigarrillos (DO L 316, p. 10), en sus versiones modificadas por la Directiva 2003/117/CE del Consejo, de 5 de diciembre de 2003 (DO L 333, p. 49), fijan, respectivamente, los tipos y/o importes mínimos del impuesto especial global sobre los cigarrillos y sobre el tabaco elaborado, excluidos los cigarrillos. La Directiva 92/80 contiene también ciertas normas relativas a la estructura del impuesto especial sobre estos últimos. Mediante la Decisión 2004/513/CE del Consejo, de 2 de junio de 2004 (DO L 213, p. 8), se aprobó en nombre de la Comunidad el Convenio marco de la Organización Mundial de la Salud para el control del tabaco, firmado en Ginebra el 21 de mayo de 2003 (en lo sucesivo, «Convenio OMS»). El artículo 6 de dicho Convenio, bajo el título «Medidas relacionadas con los precios e impuestos para reducir la demanda de tabaco», está redactado en los siguientes términos: «1.      Las Partes reconocen que las medidas relacionadas con los precios e impuestos son un medio eficaz e importante para que diversos sectores de la población, en particular los jóvenes, reduzcan su consumo de tabaco. 2.      Sin perjuicio del derecho soberano de las Partes a decidir y establecer su propia política tributaria, cada Parte tendrá en cuenta sus objetivos nacionales de salud en lo referente al control del tabaco y adoptará o mantendrá, según proceda, medidas como las siguientes: a)      aplicar a los productos de tabaco políticas tributarias y, si corresponde, políticas de precios para contribuir al logro de los objetivos de salud tendentes a reducir el consumo de tabaco, [...] [...].» Normativa nacional El code général des impôts (Código tributario) (en lo sucesivo, «CGI») regula, entre otros, los impuestos sobre el tabaco en Francia. El artículo 38, apartado II, de la Ley nº 2004-806, de 9 de agosto de 2004, relativa a la política de salud pública (JORF de 11 de agosto de 2004, p. 14277), modificó el artículo 572, párrafo primero, del CGI. El mencionado artículo 572, párrafo primero, en su versión modificada, dispone: «El precio al por menor de cada producto, expresado por 1.000 unidades o por 1.000 gramos, será único para el conjunto del territorio y será determinado libremente por los fabricantes y suministradores autorizados. Resultará aplicable tras su homologación en las condiciones establecidas mediante decreto por el Conseil d’État. No obstante, no podrá homologarse el precio al por menor de los cigarrillos, expresado por 1.000 unidades, si fuese inferior al resultante de aplicar, al precio medio de dichos productos, un porcentaje fijado por decreto.» En virtud del artículo 1 del Decreto nº 2004-975, de 13 de septiembre de 2004, adoptado para desarrollar el párrafo primero del artículo 572 del CGI (JORF de 18 de septiembre de 2004, p. 16264), «el porcentaje contemplado en el párrafo primero del artículo 572 del [CGI] queda fijado en 95». El artículo 30, apartado II, de la Ley nº 2005-1719, de 30 de diciembre de 2005, de presupuestos para 2006 (JORF de 31 de diciembre de 2005, p. 20597), modificó el artículo 572 bis del CGI. Dicho artículo 572 bis, en su versión modificada, dispone: «El precio de venta al por menor de los productos vendidos por los revendedores mencionados en el párrafo primero del artículo 568 y de los productos entregados a los viajeros por los compradores-revendedores a los que se refiere el párrafo cuarto de este artículo se determinará libremente, sin que dicho precio pueda ser, no obstante, inferior al precio minorista, expresado por 1.000 unidades o por 1.000 gramos, adoptado en el decreto de homologación. [...]» El code de la santé publique (Código de salud pública) (en lo sucesivo, «CSP») contiene, en especial, disposiciones relativas a la lucha contra el tabaquismo. El artículo L. 3511-1 del CSP, en su versión modificada por el Decreto legislativo nº 2006-596, de 23 de mayo de 2006 (JORF de 25 de mayo de 2006, p. 7791), dispone: «Se considerarán productos del tabaco los productos destinados a ser fumados, aspirados, mascados o chupados, siempre que estén constituidos, aunque sea parcialmente, por tabaco, así como los productos destinados a ser fumados incluso si no contienen tabaco, con la única exclusión de los productos destinados al uso médico, en el sentido del párrafo tercero (2º) del artículo 564 decies del [CGI]. Se considerará como ingrediente cualquier sustancia o componente distinto de las hojas y demás partes naturales o no transformadas de la planta del tabaco que se use en la fabricación o en la preparación de un producto del tabaco y que siga estando presente en el producto elaborado, aunque sea en forma modificada, incluidos el papel, el filtro, las tintas y la goma adhesiva.» En su versión resultante de la Ley nº 2004-806, mencionada en el apartado 9 de esta sentencia, y aplicable a 4 de septiembre de 2006, fecha de expiración del plazo fijado en el dictamen motivado mencionado en el apartado 17 de la presente sentencia, el artículo L. 3511-3, párrafo primero, del CSP, está redactado del modo siguiente: «Se prohíben la propaganda o la publicidad, directa o indirecta, en favor del tabaco, de los productos del tabaco o de los ingredientes definidos en el párrafo segundo del artículo L. 3511-1, así como toda distribución gratuita o venta de un producto del tabaco a un precio promocional contrario a los objetivos de salud pública.» Las disposiciones de lucha contra el tabaquismo del CSP se acompañan de las sanciones penales previstas en los artículos L. 3512-1 a L. 3512-4 de este Código. Procedimiento administrativo previo El 21 de marzo de 2005, la Comisión dirigió a la República Francesa un escrito de requerimiento en el que sostenía que el sistema de precios mínimos para la venta al por menor de cigarrillos y la prohibición de fijar precios del tabaco de carácter «promocional [y] contrario a los objetivos de salud pública», establecidos por la normativa francesa, son incompatibles con el artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59. En su respuesta de 29 de julio de 2005, la República Francesa comunicó que consideraba que dicha normativa se justifica por el objetivo de protección de la salud pública previsto en el artículo 30 CE. La Comisión envió el 4 de julio de 2006 un dictamen motivado en el que reiteraba su punto de vista e instaba a dicho Estado miembro a cumplir con las obligaciones dimanantes del artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59, en un plazo de dos meses a partir de la recepción de dicho dictamen motivado. Considerando que la situación seguía sin ser satisfactoria a la vista de las respuestas de la República Francesa de 5 de octubre y de 22 de diciembre de 2006, la Comisión interpuso el presente recurso. Sobre el recurso Alegaciones de las partes La Comisión considera que la Directiva 95/59 pretende garantizar una competencia sana y no falseada por los efectos impositivos, en aras de la consecución de la apertura de los mercados nacionales de los Estados miembros. El artículo 9, apartado 1, de dicha Directiva garantiza que la determinación de la base del impuesto especial se someta a los mismos principios en todos los Estados miembros e impide que las normas estatales en materia de precios puedan hacer fracasar el cumplimiento de dichos objetivos. Habida cuenta de su tenor y finalidad, no cabe duda de que dicha disposición prohíbe la fijación de precios mínimos para la venta al por menor. El establecimiento de precios mínimos supone excluir la diferencia de precios entre los distintos productos, derivada de la acción de los diversos factores que influyen en la formación de los precios por los fabricantes. Se produce de este modo una distorsión de los flujos comerciales entre Estados miembros. A juicio de la Comisión, en los Estados miembros que imponen un precio mínimo se ve frenada la importación de productos cuyo precio neto (impuestos excluidos) es inferior al de los productos similares comercializados en dichos Estados. La Comisión alega que el régimen impositivo francés de los cigarrillos establece un precio mínimo correspondiente al 95 % de su precio medio, por debajo del cual los precios de venta al por menor de cigarrillos no pueden recibir la correspondiente homologación, que es requisito para la fijación de los precios en el mercado. En consecuencia, los fabricantes o importadores no pueden fijar libremente el precio máximo de venta al por menor de sus productos, porque, en cualquier caso, este precio máximo no puede ser inferior al precio mínimo impuesto. El citado régimen impositivo de los cigarrillos es, pues, incompatible con el artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59. Además, las disposiciones del CSP controvertidas confieren a las autoridades francesas un poder discrecional para prohibir la venta al por menor de las labores del tabaco a un precio determinado e impiden así que los fabricantes e importadores fijen libremente el precio máximo de venta al por menor de cada uno de sus productos. El concepto de «precio promocional contrario a los objetivos de salud pública», contenido en el artículo L. 3511-3 del CSP, no se define en la legislación nacional ni permite, en consecuencia, a los operadores afectados conocer sus derechos y sus obligaciones de un modo claro y preciso, ni a los órganos jurisdiccionales nacionales garantizar su respeto. Este concepto es, pues, contrario a los principios de seguridad jurídica y de protección de los particulares. Según la Comisión, el hecho de que la Directiva 92/49/CEE del Consejo, de 18 de junio de 1992, sobre coordinación de las disposiciones legales, reglamentarias y administrativas relativas al seguro directo distinto del seguro de vida y por la que se modifican las Directivas 73/239/CEE y 88/357/CEE (Tercera Directiva de seguros distintos del seguro de vida) (DO L 228, p. 1), conlleve un principio de libre determinación de los precios no significa que un principio similar, que figura claramente en otra disposición comunitaria, el artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59, tenga que ser considerado como inaplicable. La Comisión arguye además que, aunque las prohibiciones impuestas respectivamente por esta última disposición y por el artículo 28 CE puedan superponerse, el artículo 9 de la Directiva 95/59 es una norma autónoma de Derecho derivado que cumple una función autónoma en el contexto de dicha Directiva y cuya aplicación no puede limitarse a los supuestos en que se infrinja también el artículo 28 CE. Dicha institución considera que el análisis conforme al cual la normativa francesa controvertida impide la libre formación de precios máximos de venta de productos del tabaco no se ve cuestionado por el artículo 9, apartado 1, párrafo tercero, de la Directiva 95/59, que deja a salvo la aplicación de las «legislaciones nacionales sobre el control del nivel de precios» y de las «legislaciones nacionales sobre el [...] cumplimiento de los precios impuestos». La Comisión sostiene que las consideraciones vinculadas a la salud pública, previstas en el artículo 30 CE, no pueden justificar la infracción del Derecho comunitario imputada en el presente asunto. En su opinión, la legalidad de las medidas nacionales dictadas en una materia regulada por normativa armonizada a nivel comunitario debe apreciarse exclusivamente en relación con esta normativa y no a la luz de las disposiciones del Derecho primario que permiten establecer excepciones a las libertades fundamentales. En cualquier caso, en la medida en que se puede garantizar la protección de la salud pública fijando precios de venta elevados para las labores del tabaco, se puede alcanzar plenamente dicho objetivo mediante una política tributaria adaptada. Por otra parte, las consideraciones de salud pública han tenido su papel en la elaboración y revisión de las directivas comunitarias relativas a la armonización en materia de impuestos especiales sobre los productos del tabaco, sin que se haya abandonado por ello el principio de libre fijación de los precios. En cambio, un sistema de precios mínimos puede producir efectos nefastos para la protección de la salud, porque, al proteger el margen de los productores, les proporciona ingresos adicionales que pueden invertirse en un incremento de la venta de las labores del tabaco. Además, el artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59 es compatible con el Convenio OMS. Por una parte, dicho Convenio no obliga a las Partes contratantes a aplicar precios mínimos. Por otra, no confiere a los Estados miembros el derecho, oponible frente a la Comunidad, a elegir entre aplicar políticas tributarias y aplicar políticas de precios, pues dicha cuestión compete, en virtud del artículo 35, apartado 2, de dicho Convenio, al funcionamiento interno de la Comunidad. La Comisión considera asimismo que las afirmaciones de la Recomendación 2003/54/CEE del Consejo, de 2 de diciembre de 2002, relativa a la prevención del tabaquismo y a una serie de iniciativas destinadas a mejorar la lucha contra el tabaco (DO 2003, L 22, p. 31), a las que alude la República Francesa no son vinculantes y que, en cualquier caso, no pueden interpretarse en el sentido de que incitan a un incumplimiento del artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59. El Informe de la Comisión al Parlamento Europeo y al Consejo de 16 de julio de 2008 relativo a la estructura y a los tipos del impuesto especial que grava los cigarrillos y otras labores del tabaco [COM(2008) 460 final], invocado también por dicho Estado miembro, contempla, por otra parte, la fiscalidad como elemento de una estrategia global de prevención y de disuasión del consumo de tabaco. Por último, la Comisión considera que los Estados miembros pueden mantener precios elevados para los productos del tabaco aumentando el nivel de tributación de dichos productos, de conformidad con las modalidades previstas en las directivas correspondientes. Estas directivas no establecen un nivel máximo de carga fiscal. Así pues, los Estados miembros pueden procurar siempre que se alcance el nivel de precios deseado gracias a la influencia que ejercen los impuestos sobre el precio final. La capacidad de los fabricantes para sufrir pérdidas por no querer repercutir la carga fiscal a los precios de venta está, por otra parte, sometida forzosamente a limitaciones económicas. La República Francesa sostiene que la normativa nacional controvertida no es contraria al artículo 9, apartado 1, párrafo segundo, de la Directiva 95/59. Este Estado miembro considera que dicha disposición no establece el principio general de que los precios son determinados libremente por fabricantes e importadores. Solicita al Tribunal de Justicia que reconsidere en este sentido la interpretación que ha dado a dicha disposición. En su opinión, a diferencia de, por ejemplo, la Directiva 92/49, que contempla la armonización de los requisitos de acceso a actividades no asalariadas y a su ejercicio, la Directiva 95/59 sólo pretende armonizar una parte de las legislaciones de los Estados miembros en materia de impuestos especiales. Según dicho Estado miembro, el principio de libre fijación de precios o de tarifas puede relacionarse con la armonización de los requisitos para el ejercicio de una actividad no asalariada, pero no con la armonización fiscal. Además, debe interpretarse dicho principio a la luz de la libre circulación de mercancías prevista en el artículo 28 CE, que se limita a prohibir las normas nacionales en materia de precios que penalicen los productos importados. La República Francesa considera que, en cualquier caso, la normativa nacional controvertida deriva de las reservas previstas en el artículo 9, apartado 1, párrafo tercero, de la Directiva 95/59. Por una parte, la expresión «legislaciones nacionales sobre el control del nivel de precios», que figura en dicha disposición, contempla tanto las legislaciones nacionales en materia de precios que presentan carácter general como las que, al igual que la aquí controvertida, tienen carácter particular. Este Estado miembro se opone, pues, a la jurisprudencia del Tribunal de Justicia derivada de la sentencia de 19 de octubre de 2000, Comisión/Grecia (C‑216/98, Rec. p. I‑8921), según la cual esta expresión debe interpretarse en el sentido de que únicamente concede a los Estados miembros una facultad discrecional para adoptar normativas nacionales de carácter general, destinadas a frenar la subida de los precios. Por otra parte, según la misma jurisprudencia, la expresión «legislaciones nacionales sobre el [...] cumplimiento de los precios impuestos» designa un precio que, una vez determinado por el fabricante o por el importador y aprobado por la autoridad pública, se impone como precio máximo. Pues bien, según la República Francesa, si la autoridad pública debe aprobar este precio, también debe poder rechazarlo. Subsidiariamente, este Estado miembro alega que la normativa nacional controvertida se justifica por el objetivo de protección de la salud pública que figura en el artículo 30 CE. En su opinión, la jurisprudencia del Tribunal de Justicia permite a los Estados miembros aplicar disposiciones nacionales restrictivas del comercio intracomunitario para proteger la salud de las personas, como demuestra la sentencia Comisión/Grecia, antes citada. La normativa nacional controvertida es necesaria y proporcionada en relación con dicho objetivo. Su consecución no podría garantizarse mediante una subida de impuestos, puesto que los fabricantes e importadores no siempre la repercuten en el precio de venta, lo que excluye un descenso automático en el consumo. Según la República Francesa, la fijación de un precio mínimo es una medida adaptada para mantener un nivel elevado de precios y, en consecuencia, para prevenir la adicción al tabaco de los más jóvenes. Así se deriva del artículo 6, apartado 2, letra a), del Convenio OMS. A su juicio, su tesis se ve confirmada por el apartado 7 de la Recomendación 2003/54 y por el punto 3.3, párrafo primero, del Informe de la Comisión al Parlamento Europeo y al Consejo de 16 de julio de 2008 relativo a la estructura y a los tipos del impuesto especial que grava los cigarrillos y otras labores del tabaco. Apreciación del Tribunal de Justicia Procede recordar, con carácter preliminar, que, como resulta de su tercer considerando, la Directiva 95/59 se inscribe en el marco de una política de armonización de las estructuras del impuesto especial sobre labores del tabaco cuyo fin es evitar que la competitividad entre las diferentes categorías de labores del tabaco pertenecientes a un mismo grupo sea falseada y realizar así la apertura de los mercados nacionales de los Estados miembros. A tales efectos, el artículo 8, apartado 1, de dicha Directiva establece que los cigarrillos fabricados en la Comunidad y los importados de países terceros estarán sometidos en cada Estado miembro a un impuesto especial proporcional calculado sobre el precio máximo de venta al por menor, incluidos los derechos de aduana, así como a un impuesto especial específico calculado por unidad de producto (sentencia Comisión/Grecia, antes citada, apartado 19). Además, resulta del séptimo considerando de la Directiva 95/59 que los imperativos de la competencia implican un régimen de precios libres para todos los grupos de labores del tabaco. A este respecto, el artículo 9, apartado 1, de dicha Directiva establece que los fabricantes o, en su caso, sus representantes o mandatarios en la Comunidad, así como los importadores de países terceros, determinarán libremente el precio máximo de venta al por menor para cada uno de sus productos, con objeto de garantizar que la competencia pueda funcionar efectivamente entre ellos (sentencia Comisión/Grecia, antes citada, apartado 20). Esta disposición pretende garantizar que la determinación de la base del impuesto especial proporcional sobre productos del tabaco, a saber, el precio máximo de venta al por menor de estos productos, se someta a las mismas reglas en todos los Estados miembros. También pretende, como ha puesto de manifiesto la Abogado General en el punto 40 de sus conclusiones, respetar la libertad de dichos operadores para beneficiarse efectivamente de la ventaja competitiva derivada de eventuales precios de coste inferiores. Pues bien, la fijación de un precio mínimo de venta al por menor por las autoridades públicas conlleva que el precio máximo de venta al por menor determinado por fabricantes e importadores no pueda ser, en cualquier caso, inferior a este precio mínimo obligatorio. Una normativa que imponga dicho precio mínimo puede, pues, afectar a la competitividad, al impedir que algunos de dichos fabricantes e importadores aprovechen los precios de coste inferiores para ofrecer precios de venta al por menor más atractivos. En consecuencia, no puede considerarse compatible con el artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59 un sistema de precios mínimos de venta al por menor de las labores del tabaco, en la medida en que no esté establecido de modo que excluya, en todo caso, que se vea afectada la ventaja competitiva que algunos productores o importadores de tales productos puedan obtener de los precios de coste inferiores y que se produzca, por tanto, una distorsión de la competencia (véanse las sentencias de 4 de marzo de 2010, Comisión/Austria, C‑198/08, Rec. p. I‑0000, apartado 30, y Comisión/Irlanda, C‑221/08, Rec. p. I‑0000, apartado 41). Procede examinar la normativa nacional de que se trata en el presente recurso a la luz de estos principios. Las disposiciones del CGI controvertidas, en relación con el Decreto 2004-975, imponen a fabricantes e importadores un precio mínimo de venta al por menor de cigarrillos en Francia, correspondiente al 95 % del precio medio de estos productos, y el artículo L. 3511-3, párrafo primero, del CSP prohíbe la venta de cualquier producto del tabaco a un «precio promocional contrario a los objetivos de salud pública». En la vista, la República Francesa precisó que se debe entender que el concepto de «precio promocional contrario a los objetivos de salud pública» se refiere a cualquier precio inferior al fijado en virtud del artículo 572, párrafo primero, del CGI. Este régimen no permite excluir, en cualquier caso, que el precio mínimo fijado afecte a la ventaja competitiva que pudiera resultar para algunos fabricantes o importadores de productos del tabaco de los precios de coste inferiores. Al contrario, tal como la Comisión ha puesto de manifiesto en la vista, sin haber sido desmentida al respecto por la República Francesa, tal régimen, que además determina el precio mínimo por referencia al precio medio del mercado, puede conllevar la supresión de las diferencias entre los precios de productos rivales y su convergencia hacia el precio del producto más caro. Dicho régimen afecta, pues, a la libertad de fabricantes e importadores para determinar su precio máximo de venta al por menor, garantizada por el artículo 9, apartado 1, párrafo segundo, de la Directiva 95/59. Por otra parte, contrariamente a las alegaciones de la República Francesa, el régimen de precios mínimos controvertido no tiene cabida en la excepción prevista en el artículo 9, apartado 1, párrafo tercero, de la mencionada Directiva. En efecto, en lo que atañe a esta disposición, debe recordarse, por una parte, que la expresión «control del nivel de precios» se entiende referida a las normativas nacionales de carácter general, como, por ejemplo, las destinadas a frenar la subida de los precios (véase, en este sentido, la sentencia Comisión/Grecia, antes citada, apartado 25 y jurisprudencia citada). Por otra parte, la expresión «cumplimiento de los precios impuestos» debe entenderse, en cuanto al mecanismo impositivo del tabaco, en el sentido de que designa un precio que, una vez determinado por el fabricante o por el importador y aprobado por la autoridad pública, se impone como precio máximo y debe cumplirse como tal a todos los niveles del circuito de distribución hasta la venta al consumidor. Este mecanismo de fijación del precio tiene la función de evitar que la integridad de los ingresos fiscales se vea comprometida mediante la superación del precio impuesto (véase, en este sentido, la sentencia Comisión/Grecia, antes citada, apartado 26 y jurisprudencia citada). Pues bien, consta que la normativa nacional controvertida no está destinada ni a frenar la subida de los precios ni a evitar la pérdida de ingresos fiscales por la superación del precio máximo de venta al por menor libremente fijado por fabricantes o importadores. En cuanto al Convenio OMS, tal como ha puesto de manifiesto la Abogado General en los puntos 50 y 51 de sus conclusiones, no impone a las Partes contratantes ninguna obligación concreta en relación con la política de precios para los productos del tabaco y se limita a describir las posibles soluciones para tener en cuenta los objetivos nacionales de salud en la lucha antitabaco. En efecto, el artículo 6, apartado 2, de dicho Convenio se limita a establecer que cada Parte contratante adoptará o mantendrá medidas «como» aplicar a los productos del tabaco políticas tributarias y, «si corresponde», políticas de precios. Del mismo modo, no puede deducirse ninguna indicación concreta sobre la aplicación de sistemas de precios mínimos ni de la Recomendación 2003/54 ni del Informe de la Comisión al Parlamento Europeo y al Consejo de 16 de julio de 2008 relativo a la estructura y a los tipos del impuesto especial que grava los cigarrillos y otras labores del tabaco, los cuales carecen, por otra parte, de fuerza vinculante. Efectivamente, los pasajes de dichos textos a los que se refiere la República Francesa traducen simplemente la idea de que los precios elevados de los productos del tabaco desincentivan el consumo. En cualquier caso, como resulta del apartado 38 de la presente sentencia, la Directiva 95/59 no se opone a una política de precios si no es contraria a los objetivos de la mencionada Directiva y, en especial, al de excluir la distorsión de la competitividad entre las diferentes categorías de labores del tabaco pertenecientes a un mismo grupo. La República Francesa alega también que el régimen de precios mínimos controvertido se justifica por el objetivo de protección de la salud y de la vida de las personas previsto en el artículo 30 CE. Según dicho Estado miembro, el incremento del nivel de los impuestos no puede garantizar que los precios de los productos del tabaco sean lo suficientemente elevados, porque los fabricantes o importadores pueden absorber este incremento sacrificando una parte de su margen de beneficio o, incluso, vendiendo con pérdidas. A este respecto, procede señalar que no puede considerarse que el artículo 30 CE autorice medidas distintas a las restricciones cuantitativas a la importación y a la exportación y a las medidas de efecto equivalente previstas en los artículos 28 CE y 29 CE (véase, en este sentido, la sentencia de 27 de febrero de 2002, Comisión/Francia, C‑302/00, Rec. p. I‑2055, apartado 33). Pues bien, en el presente asunto, la Comisión no ha invocado el incumplimiento de estas últimas disposiciones. No deja de ser cierto que la Directiva 95/59 no impide a la República Francesa continuar con la lucha contra el tabaquismo, que se inscribe en el objetivo de protección de la salud pública. En efecto, tal como, por otra parte, se menciona en el séptimo considerando de la Directiva 2002/10, último acto modificativo de la Directiva 95/59, cuyo artículo 9 ha permanecido, no obstante, sin cambios, el Tratado CE, en particular, el artículo 152 CE, apartado 1, párrafo primero, requiere que la definición y ejecución de todas las políticas y acciones comunitarias garanticen un elevado nivel de protección de la salud humana. También se precisa en este mismo considerando que el nivel de los impuestos es un factor importante en el precio de los productos del tabaco, que a su vez influye en los hábitos de consumo de tabaco de los consumidores. Del mismo modo, el Tribunal de Justicia ya ha declarado que, en relación con los productos del tabaco, la normativa fiscal constituye un instrumento importante y eficaz de lucha contra el consumo de estos productos y, por lo tanto, de protección de la salud pública (sentencia de 5 de octubre de 2006, Valeško, C‑140/05, Rec. p. I‑10025, apartado 58) y que el objetivo de asegurar que los precios de tales productos se fijen a niveles elevados puede perseguirse de modo adecuado mediante un incremento de la tributación de dichos productos, puesto que los aumentos de los impuestos especiales han de traducirse tarde o temprano en una subida de los precios de venta al por menor, sin que la libertad para determinar los precios resulte afectada (véase, en este sentido, la sentencia Comisión/Grecia, antes citada, apartado 31). Además, si desean eliminar definitivamente cualquier posibilidad de que los fabricantes o importadores absorban, aunque sea temporalmente, el impacto de los impuestos sobre los precios de venta al por menor de labores del tabaco, mediante su venta a pérdida, los Estados miembros pueden, en especial, prohibir la venta de labores del tabaco a un precio inferior a la suma del precio de coste y del conjunto de los impuestos soportados, permitiendo al mismo tiempo que dichos fabricantes e importadores se beneficien efectivamente de la ventaja competitiva derivada de eventuales precios de coste inferiores (véanse las sentencias, antes citadas, Comisión/Austria, apartado 43, y Comisión/Irlanda, apartado 55). Resulta del conjunto de consideraciones precedentes que ha de estimarse el recurso interpuesto por la Comisión. En consecuencia, procede declarar que la República Francesa ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud del artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59, al haber adoptado y mantenido vigente un sistema de precios mínimos para la venta al por menor de los cigarrillos despachados al consumo en Francia, así como una prohibición de venta de productos del tabaco «a un precio promocional contrario a los objetivos de salud pública». Costas A tenor del artículo 69, apartado 2, del Reglamento de Procedimiento, la parte que pierda el proceso será condenada en costas, si así lo hubiera solicitado la otra parte. Por haber solicitado la Comisión que se condene en costas a la República Francesa y haber sido desestimados los motivos formulados por ésta, procede condenarla en costas. En virtud de todo lo expuesto, el Tribunal de Justicia (Sala Tercera) decide: 1) Declarar que la República Francesa ha incumplido las obligaciones que le incumben en virtud del artículo 9, apartado 1, de la Directiva 95/59/CE del Consejo, de 27 de noviembre de 1995, relativa a los impuestos distintos de los impuestos sobre el volumen de negocios que gravan el consumo de labores del tabaco, en su versión modificada por la Directiva 2002/10/CE del Consejo, de 12 de febrero de 2002, al haber adoptado y mantenido vigente un sistema de precios mínimos para la venta al por menor de los cigarrillos despachados al consumo en Francia, así como una prohibición de venta de productos del tabaco «a un precio promocional contrario a los objetivos de salud pública». 2) Condenar en costas a la República Francesa. Firmas * Lengua de procedimiento: francés.

61997CJ0207

de

Entscheidungsgründe 1 Die Kommission der Europäischen Gemeinschaften hat mit Klageschrift, die am 30. Mai 1996 bei der Kanzlei des Gerichtshofes eingegangen ist, gemäß Artikel 169 EG-Vertrag Klage erhoben auf Feststellung, daß das Königreich Belgien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus dem EG-Vertrag verstoßen hat, daß es unter Verstoß gegen Artikel 7 der Richtlinie 76/464/EWG des Rates vom 4. Mai 1976 betreffend die Verschmutzung infolge der Ableitung bestimmter gefährlicher Stoffe in die Gewässer der Gemeinschaft (ABl. L 129, S. 23) zumindest hinsichtlich der im Anhang der Klageschrift aufgeführten 99 Stoffe die Programme zur Verringerung der Verschmutzung einschließlich der Qualitätsziele für die Gewässer nicht erlassen oder diese Programme und die Ergebnisse ihrer Durchführung der Kommission nicht in zusammenfassenden Übersichten mitgeteilt hat. Rechtlicher Rahmen 2 In der ersten Begründungserwägung der aufgrund der Artikel 100 und 235 des Vertrages erlassenen Richtlinie heißt es: "Es ist notwendig, daß die Mitgliedstaaten schnellstens eine umfassende und gleichzeitige Aktion zum Schutz der Gewässer der Gemeinschaft gegen Verschmutzung, insbesondere durch bestimmte langlebige, toxische, biologisch akkumulierbare Stoffe, durchführen." 3 Dazu unterscheidet die Richtlinie zwischen zwei Kategorien von gefährlichen Stoffen, die in Liste I und Liste II ihres Anhangs aufgeführt sind. 4 Wie sich aus der sechsten und der siebten Begründungserwägung sowie aus den Artikeln 2 und 3 der Richtlinie ergibt, enthält die Liste I besonders gefährliche Stoffe, die aufgrund ihrer Toxizität, ihrer Langlebigkeit und ihrer Bioakkumulation ausgewählt wurden. Die Mitgliedstaaten haben geeignete Maßnahmen zu ergreifen, um die durch diese Stoffe verursachte Verschmutzung der Gewässer zu beseitigen und um die bestehenden Ableitungen der fraglichen Stoffe von der Pflicht zur vorherigen Genehmigung durch die zuständige Behörde des betreffenden Mitgliedstaats abhängig zu machen. 5 Artikel 6 der Richtlinie sieht vor: "(1) Der Rat legt auf Vorschlag der Kommission für die einzelnen gefährlichen Stoffe der Familien und Gruppen von Stoffen aus der Liste I die Grenzwerte fest, welche die Emissionsnormen nicht überschreiten dürfen ... Die Grenzwerte für die Stoffe aus der Liste I werden hauptsächlich an Hand der nachstehenden Faktoren festgesetzt: - Toxizität, - Langlebigkeit, - Bioakkumulation, und zwar unter Berücksichtigung der besten verfügbaren technischen Hilfsmittel. (2) Der Rat setzt auf Vorschlag der Kommission Qualitätsziele für die Stoffe aus der Liste I fest. ..." 6 Nach der sechsten und der neunten Begründungserwägung sowie Artikel 2 der Richtlinie sind außerdem in der Liste II die für die Gewässer schädlichen Stoffe aufzuführen, wobei die schädliche Wirkung jedoch auf eine bestimmte Zone beschränkt sein kann und von den Merkmalen des aufnehmenden Gewässers und ihrer Lokalisierung abhängt. Die durch diese Stoffe verursachte Verschmutzung muß verringert werden, und die bestehenden Ableitungen dieser Stoffe müssen von einer vorherigen Genehmigung abhängig gemacht werden, die die Emissionsnormen festlegt. 7 Artikel 7 der Richtlinie bestimmt: "(1) Zur Verringerung der Verschmutzung der in Artikel 1 genannten Gewässer durch die Stoffe aus der Liste II stellen die Mitgliedstaaten Programme auf, zu deren Durchführung sie insbesondere die in den Absätzen 2 und 3 erwähnten Mittel anwenden. (2) Jede Ableitung in die in Artikel 1 genannten Gewässer, die einen der Stoffe aus der Liste II enthalten kann, bedarf einer vorherigen Genehmigung durch die zuständige Behörde des betreffenden Mitgliedstaats, in der die Emissionsnormen festgesetzt werden. Diese sind nach den gemäß Absatz 3 festgelegten Qualitätszielen auszurichten. (3) Die Programme gemäß Absatz 1 umfassen Qualitätsziele für die Gewässer, die unter Beachtung etwaiger Richtlinien des Rates festgelegt werden. ... (5) In den Programmen werden die Fristen für ihre Durchführung festgelegt. (6) Die Programme und die Ergebnisse ihrer Durchführung werden der Kommission in zusammenfassenden Übersichten mitgeteilt. (7) Die Kommission nimmt mit den Mitgliedstaaten regelmäßig eine Gegenüberstellung dieser Programme im Hinblick auf eine ausreichende Harmonisierung ihrer Durchführung vor ..." 8 Artikel 12 der Richtlinie bestimmt: "(1) Der Rat beschließt einstimmig binnen neun Monaten über Vorschläge der Kommission gemäß Artikel 6 sowie über Vorschläge zu den entsprechenden Meßverfahren ... (2) Die Kommission übermittelt, soweit möglich binnen 27 Monaten nach Bekanntgabe dieser Richtlinie, ihre ersten Vorschläge gemäß Artikel 7 Absatz 7. Der Rat beschließt darüber einstimmig binnen neun Monaten." 9 Der Anhang der Richtlinie sieht vor: "Die Liste II umfaßt - diejenigen Stoffe der in der Liste I aufgeführten Stoffamilien und Stoffgruppen, für die die in Artikel 6 der Richtlinie vorgesehenen Grenzwerte nicht festgelegt werden, - bestimmte einzelne Stoffe und bestimmte Stoffkategorien aus den nachstehend aufgeführten Stoffamilien und Stoffgruppen ..." Vorverfahren 10 Die Richtlinie enthält keine Umsetzungsfrist. Ihr Artikel 12 Absatz 2 sieht jedoch vor, daß die Kommission dem Rat binnen 27 Monaten nach Bekanntgabe der Richtlinie ihre ersten Vorschläge aufgrund einer vergleichenden Untersuchung der von den Mitgliedstaaten aufgestellten Programme übermittelt. Da die Kommission der Auffassung war, daß die Mitgliedstaaten nicht in der Lage sein würden, ihr innerhalb dieser Frist aussagefähige Unterlagen an die Hand zu geben, schlug sie den Staaten mit Schreiben vom 3. November 1976 vor, für die Aufstellung der Programme den Stichtag des 15. September 1981 und für deren Durchführung den des 15. September 1986 zugrunde zu legen. 11 Hinsichtlich der Liste I hat es die Kommission für erforderlich gehalten, da diese Liste im wesentlichen Stoffamilien und Stoffgruppen enthalte, innerhalb dieser Familien und Gruppen die betreffenden Einzelstoffe festzulegen. Die hierzu von der Kommission in Zusammenarbeit mit den Mitgliedstaaten durchgeführten Arbeiten führten zur Erstellung einer Liste mit 129 Stoffen, die der Mitteilung der Kommission an den Rat vom 22. Juni 1982 über die gefährlichen Stoffe im Sinne der Liste I der Richtlinie (ABl. C 176, S. 3) als Anhang beigefügt sind. 12 Mit seiner Entschließung vom 7. Februar 1983 zur Bekämpfung der Gewässerverschmutzung (ABl. C 46, S. 17) nahm der Rat von der Mitteilung der Kommission Kenntnis. Er wies darauf hin, daß die Liste der 129 Stoffe in dieser Mitteilung den weiteren Arbeiten zur Durchführung der Richtlinie zugrunde gelegt werde, und stellte fest, daß die Mitgliedstaaten diese Liste als vorläufige Grundlage für etwaige nationale Maßnahmen zur Bekämpfung der Gewässerverschmutzung durch diese Stoffe anerkennten, wenn sie die in der Richtlinie vorgesehenen Maßnahmen anwendeten. 13 Nach Annahme dieser Entschließung wurden drei weitere Stoffe der fraglichen Liste hinzugefügt, die daraufhin 132 Stoffe umfaßte. Zu 18 dieser Stoffe wurden Richtlinien des Rates erlassen, mit denen Emissionsgrenzwerte und Qualitätsziele festgelegt wurden; zu 15 weiteren Stoffen legte die Kommission am 14. Februar 1990 einen Vorschlag für eine Richtlinie des Rates zur Änderung der Richtlinie 76/464 (ABl. C 55, S. 7) vor. Die Kommission hat stets die Auffassung vertreten, daß die 99 verbleibenden Stoffe der fraglichen Liste zwar auf der Liste I stehen sollten, daß sie jedoch gemäß dem genannten Anhang der Richtlinie als zu den vorrangigen Stoffen der Liste II gehörend zu behandeln seien, solange ihre Einbeziehung in diese Liste nicht geregelt sei. 14 Mit Schreiben vom 26. September 1989 wies die Kommission die belgische Regierung darauf hin, daß aufgrund der Sitzung der nationalen Sachverständigen vom 31. Januar und 1. Februar 1989 über die Durchführung der Richtlinie eine Prioritätsliste der Stoffe der Liste II habe aufgestellt werden können, und forderte sie auf, die Programme zur Verringerung der Verschmutzung in bezug auf diese Stoffe vorzulegen. Die belgische Regierung antwortete mit Schreiben vom 14. Dezember 1989, wobei sie eine Reihe von Emissionsnormen mitteilte, die für einige dieser Stoffe in sektoriellen Verordnungen festgelegt worden waren. Die Kommission wünschte jedoch Informationen über die Festlegung der Qualitätsziele für diese Stoffe und die für sie geltenden Programme zur Verringerung der Verschmutzung. 15 Am 4. April 1990 wandte sich die Kommission erneut an die belgische Regierung, diesmal wegen der genannten 99 vorrangigen Stoffe. Sie forderte die belgische Regierung auf, ihr erstens eine auf dem neuesten Stand befindliche Liste mit der Angabe, welche der 99 Stoffe in die belgischen Gewässer abgeleitet worden seien, zweitens die Qualitätsziele, die zum Zeitpunkt der Erteilung der Ableitungsgenehmigungen gegolten hätten, und drittens die Gründe, aus denen solche Qualitätsziele nicht festgelegt worden waren, sowie einen Zeitplan mit der Angabe mitzuteilen, bis zu welchem Zeitpunkt das Königreich Belgien diese Ziele festlegen werde. Auf dieses Schreiben antwortete die belgische Regierung nicht. 16 Mit Schreiben vom 26. Februar 1991 leitete die Kommission das Verfahren des Artikels 169 des Vertrages ein und forderte die belgische Regierung auf, sich innerhalb von zwei Monaten zum Verstoß gegen Artikel 7 der Richtlinie zu äußern, der sich aus der Nichtaufstellung von Programmen zur Verringerung der Verschmutzung durch die in ihren Schreiben vom 26. September 1989 und 4. April 1990 genannten Stoffe ergebe. 17 Mit Schreiben vom 28. Februar 1991 beantwortete die belgische Regierung das Mahnschreiben unter Hinweis auf ihre Antwort vom 15. Juni 1990 auf eine Beschwerde über den Betrieb eines Unternehmens zur Zelluloseherstellung im Ardennengebiet. Darin machte die Regierung geltend, daß diese Antwort "Klarstellungen dazu [enthält], wie die belgischen Behörden ihrer Ansicht nach die Verpflichtungen im Zusammenhang mit den Programmen zur Verringerung der Verschmutzung erfuellen". 18 Mit Schreiben vom 3. April 1996 übermittelten die belgischen Behörden der Kommission das Dokument "Ströme in Richtung Nordsee - die Ableitungen in Luft und Wasser in Belgien im Zeitraum 1985-1995". Dieses Dokument war im Rahmen der Verpflichtungen der belgischen Behörden aus der Abschlußdeklaration der Dritten Internationalen Nordseeschutz-Konferenz (Den Haag 1990) erstellt worden und faßt in Karteiform die verfügbaren Daten über die Emissionen bestimmter gefährlicher Stoffe in Luft und Wasser zusammen, die eine Schädigung der Nordsee bewirken können. 19 Da nach Ansicht der Kommission weder die Antwort auf das Mahnschreiben noch das am 3. April 1996 übermittelte Dokument den Schluß darauf zuließen, daß die belgischen Behörden die Programme zur Verringerung der Verschmutzung der Gewässer im Sinne von Artikel 7 der Richtlinie aufgestellt hatten, richtete die Kommission am 6. August 1996 eine mit Gründen versehene Stellungnahme an die belgische Regierung, in der sie die Auffassung vertrat, daß das Königreich Belgien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus dem Vertrag verstoßen habe, daß es unter Verstoß gegen Artikel 7 der Richtlinie die Programme zur Verringerung der Verschmutzung einschließlich der Qualitätsziele für die im Anhang aufgeführten 99 gefährlichen Stoffe nicht erlassen habe oder diese Programme und die Ergebnisse ihrer Durchführung der Kommission nicht in zusammenfassenden Übersichten mitgeteilt und unter Verstoß gegen Artikel 5 des Vertrages nicht die hierzu erforderlichen Angaben gemacht habe. 20 Die belgischen Behörden beantworteten die mit Gründen versehene Stellungnahme mit Schreiben vom 20. Januar 1997, in dem sie insbesondere auf die fehlende Verbindlichkeit der Liste der 99 Stoffe sowie hilfsweise darauf hinwiesen, daß das Königreich Belgien die von der Kommission verlangten Programme und Maßnahmen erlassen habe. 21 Da die Kommission diese Antwort für unzureichend hielt, hat sie die vorliegende Klage erhoben. 22 Auf die Aufforderung des Gerichtshofes, den Streitgegenstand in der vorliegenden Rechtssache zu präzisieren, hat die Kommission geantwortet, dieser sei auf die im Anhang der Klageschrift aufgeführten 99 Stoffe begrenzt. Zur Zulässigkeit der Klage 23 Die belgische Regierung macht geltend, die Tatsache, daß zwischen dem 28. Februar 1991, dem Datum ihrer Beantwortung des Mahnschreibens der Kommission, und dem 6. August 1996, dem Datum der mit Gründen versehenen Stellungnahme, mehr als fünf Jahre vergangen seien, könne zu Bedenken Anlaß geben und beim betreffenden Mitgliedstaat berechtigterweise den Eindruck erwecken, daß die Kommission eingesehen habe, daß ihr Vorgehen unbegründet sei. Es sei daher klar, daß sich diese lang andauernde Untätigkeit auf die Verteidigungsmittel ausgewirkt habe. 24 Soweit mit diesem Vorbringen der beklagten Regierung die Zulässigkeit der Klage bezweifelt werden soll, ist zunächst festzustellen, daß nach ständiger Rechtsprechung die Kommission in Anbetracht ihrer Rolle als Hüterin des Vertrages allein für die Entscheidung zuständig ist, ob es zweckmäßig ist, ein Vertragsverletzungsverfahren einzuleiten (Urteil vom 11. August 1995 in der Rechtssache C-431/92, Kommission/Deutschland, Slg. 1995, I-2189, Randnr. 22). Sie ist außerdem allein für die Entscheidung zuständig, ob es angebracht ist, das Vorverfahren durch Versendung einer mit Gründen versehenen Stellungnahme fortzusetzen, so wie sie auch berechtigt, aber nicht verpflichtet ist, am Ende dieses Verfahrens den Gerichtshof anzurufen, um die angenommene Vertragsverletzung feststellen zu lassen (vgl. Urteile vom 14. Februar 1989 in der Rechtssache 247/87, Star Fruit/Kommission, Slg. 1989, 291, Randnr. 12, und vom 29. September 1998 in der Rechtssache C-191/95, Kommission/Deutschland, Slg. 1998, I-0000, Randnr. 46). 25 Sodann ist festzustellen, daß nach der Rechtsprechung des Gerichtshofes die Bestimmungen des Artikels 169 des Vertrages anzuwenden sind, ohne daß die Kommission eine bestimmte Frist einhalten müßte, sofern nicht ein Fall vorliegt, in dem eine zu lange Dauer des in diesem Artikel vorgesehenen Vorverfahrens es dem betroffenen Staat erschweren könnte, die Argumente der Kommission zu widerlegen, und damit die Verteidigungsrechte verletzen würde (Urteil vom 16. Mai 1991 in der Rechtssache C-96/89, Kommission/Niederlande, Slg. 1991, I-2461, Randnrn. 15 und 16). Daß dies der Fall ist, hat daher der betroffene Mitgliedstaat nachzuweisen. 26 Im vorliegenden Fall behauptet die beklagte Regierung lediglich, daß das Vorverfahren zu lange gedauert habe und daß sich die Untätigkeit der Kommission offensichtlich auf ihre Verteidigungsmittel ausgewirkt habe. 27 Ohne daß geprüft zu werden braucht, ob die Zeit, die zwischen dem Tag der Versendung des Mahnschreibens und dem der mit Gründen versehenen Stellungnahme im vorliegenden Fall als zu lang zu betrachten ist, ist daher festzustellen, daß die belgische Regierung kein spezifisches Argument vorträgt, das dartun könnte, daß diese Zeitspanne die Widerlegung der Argumente der Kommission erschwert hätte und daß dadurch die Verteidigungsrechte verletzt worden wären. Das Vorbringen der beklagten Regierung ist somit zurückzuweisen. Zur Begründetheit Zum Argument der mangelnden rechtlichen Verbindlichkeit der Liste der 99 Stoffe 28 Die belgische Regierung stellt zunächst die rechtliche Verbindlichkeit der Liste der 99 Stoffe in Abrede. Diese fehlende Verbindlichkeit ergebe sich nicht nur daraus, daß die Entschließung des Rates vom 7. Februar 1983 rechtlich unverbindlich sei, sondern auch aus dem Inhalt dieser Entschließung, wonach diese Liste nur eine Grundlage für die Fortsetzung der Definitionsarbeiten der Gemeinschaft und eine vorläufige Grundlage für etwaige nationale Maßnahmen darstelle. Die Kommission stelle damit einen unrichtigen Zusammenhang zwischen dem kurzen und ungenauen Anhang der Richtlinie und einer politischen Entschließung des Rates her. 29 Außerdem stelle die Richtlinie eine Rahmenrichtlinie dar, zu deren Anwendung Durchführungsrichtlinien erforderlich seien, wie die Richtlinien des Rates zur Festlegung der Emissionsgrenzwerte und Qualitätsziele für bestimmte Stoffe. Die fehlende rechtliche Verbindlichkeit der Liste werde schließlich auch durch den Erlaß der Richtlinie 96/61/EG des Rates vom 24. September 1996 über die integrierte Vermeidung und Verminderung der Umweltverschmutzung (ABl. L 257, S. 26) bestätigt, die an die Stelle einer Reihe von Artikeln der Richtlinie getreten sei. 30 Die Kommission trägt vor, sie habe nie die Ansicht vertreten, daß die Entschließung des Rates vom 7. Februar 1983 rechtlich verbindlich sei. Sie sei nur davon ausgegangen, daß die 99 fraglichen Stoffe allein wegen ihrer Zugehörigkeit zur Liste II des Anhangs der Richtlinie rechtlich relevant seien. 31 Im übrigen verkenne das Argument, daß die Richtlinie nur eine Rahmenrichtlinie sei, das mit der Richtlinie selbst eingeführte System, das zwei Schutzniveaus festlege. Das erste Schutzniveau ziele auf die Verringerung der durch die Stoffe der Liste II verursachten Verschmutzung der Gewässer durch Aufstellung von Programmen nach Artikel 7 der Richtlinie ab. Das zweite beziehe sich auf die Beseitigung der durch die Stoffe der Liste I verursachten Verschmutzung der Gewässer mit den in Artikel 6 der Richtlinie vorgesehenen Maßnahmen. 32 Die Frage, um die es vorliegend geht, ist nicht die, ob die erwähnte Entschließung rechtlich verbindlich ist, sondern ob die fraglichen 99 Stoffe zu den in der Liste I des Anhangs der Richtlinie aufgeführten Stoffamilien und Stoffgruppen gehören und ob sie weiterer Konkretisierungsmaßnahmen bedürfen, um als zur Liste II gehörend behandelt werden zu können. 33 Es wird nicht bestritten, daß die fraglichen 99 Stoffe wissenschaftlich zu den Stoffamilien und Stoffgruppen der Liste I gehören und im Rahmen der von der Kommission in Zusammenarbeit mit den Vertretern der Mitgliedstaaten durchgeführten Arbeiten ermittelt worden sind. Diese Arbeiten haben zur Mitteilung der Kommission vom 22. Juni 1982 und zur Entschließung des Rates vom 7. Februar 1983 geführt, in der festgestellt wurde, daß diese einzelnen Stoffe zu den Stoffamilien und Stoffgruppen der Liste I gehören und Gegenstand von Maßnahmen des Rates zur Festlegung von Emissionsgrenzwerten und Qualitätszielen gemäß Artikel 6 der Richtlinie sein können. 34 Demzufolge gehören diese Stoffe zur Liste I; für sie sind jedoch im Hinblick auf die Festlegung von Emissionsgrenzwerten und die Beseitigung der durch sie verursachten Verschmutzung Konkretisierungsmaßnahmen, wie der Erlaß spezifischer Richtlinien durch den Rat, erforderlich. 35 Dagegen ergibt sich eindeutig aus dem mit der Richtlinie eingeführten System und dem Wortlaut des ersten Gedankenstrichs der Liste II ihres Anhangs, daß es, solange der Rat noch keine Emissionsgrenzwerte festgelegt hat, keineswegs weiterer Konkretisierungsmaßnahmen bedarf, damit die Mitgliedstaaten die fraglichen Stoffe, die ermittelt worden sind, als Stoffe der Liste II behandeln. Die Mitgliedstaaten sind nämlich zur Aufstellung der Programme nach Artikel 7 der Richtlinie verpflichtet, um die Verschmutzung zumindest durch diejenigen der fraglichen Stoffe zu verringern, die in den im Hoheitsgebiet jedes Mitgliedstaats erfolgten Ableitungen enthalten sein können (vgl. Urteil vom 11. Juni 1998 in der Rechtssache C-206/96, Kommission/Luxemburg, Slg. 1998, I-3401). In bezug auf diese Verpflichtung läßt sich die Richtlinie somit nicht als Rahmenrichtlinie ansehen. 36 Schließlich ist festzustellen, daß eine Richtlinie hinsichtlich der Verpflichtungen der Mitgliedstaaten bis zu ihrer Aufhebung oder ihrer Ersetzung in Kraft bleibt und ihre Wirkungen in vollem Umfang entfaltet. Da die Frist zur Umsetzung der Richtlinie 96/61 noch nicht abgelaufen ist, ist somit nicht zu prüfen, ob sich diese Richtlinie, wie die belgische Regierung meint, auf die Verpflichtungen der Mitgliedstaaten aus der Richtlinie 76/464 auswirken kann. 37 Das Vorbringen der belgischen Regierung ist daher zurückzuweisen. Zum Argument, daß die getroffenen nationalen Maßnahmen Programmcharakter im Sinne der Richtlinie hätten 38 Die belgische Regierung trägt vor, es seien Programme im Sinne von Artikel 7 der Richtlinie aufgestellt worden. Hierzu weist sie auf das der Kommission am 3. April 1996 übermittelte Dokument "Ströme in Richtung Nordsee" sowie darauf hin, daß die auf diesem Gebiet bestehende nationale Regelung, die aus etwa fünfzig sektoriellen Verordnungen sowie der Königlichen Verordnung vom 21. November 1987 betreffend die Wallonische Region und dem Dekret der flämischen Regierung vom 21. Oktober 1987 bestehe, den Anforderungen von Artikel 7 der Richtlinie genüge. Außerdem deckten die Regeln der ordnungsgemäßen Praktiken in der Landwirtschaft ebenfalls eine große Zahl von Stoffen der Liste II ab. Die belgischen Behörden hätten somit im Geist des Artikels 7 der Richtlinie gehandelt. 39 Hierzu ist festzustellen, daß es sich nach der Rechtsprechung des Gerichtshofes bei den nach Artikel 7 der Richtlinie aufzustellenden Programmen um spezifische Programme handeln muß. So entspricht das mit allgemeinen Sanierungsprogrammen verfolgte Ziel der Verringerung der Verschmutzung nicht notwendig dem spezifischeren Ziel der Richtlinie (Urteil vom 11. Juni 1998 in den Rechtssachen C-232/95 und C-233/95, Kommission/Griechenland, Slg. 1998, I-3343, Randnr. 35). 40 Der spezifische Charakter der fraglichen Programme besteht darin, daß diese ein kohärentes Gesamtkonzept darstellen müssen, das den Charakter einer konkreten, gegliederten Planung für das gesamte nationale Hoheitsgebiet hat und sich auf die Verringerung der Verschmutzung bezieht, die durch alle Stoffe der Liste II verursacht worden ist, die in Verbindung mit den Qualitätszielen für die aufnehmenden Gewässer im nationalen Rahmen jedes einzelnen Mitgliedstaats von Bedeutung sind. Sie unterscheiden sich daher sowohl von einem allgemeinen Sanierungsprogramm als auch von einem Komplex punktueller Maßnahmen zur Verringerung der Gewässerverschmutzung. 41 Außerdem sind die in den vorherigen Genehmigungen festgelegten Emissionsnormen nach Maßgabe der Qualitätsziele zu ermitteln, die in den fraglichen Programmen aufgrund einer Untersuchung der aufnehmenden Gewässer festgelegt wurden. Im übrigen müssen diese Programme der Kommission in einer Form mitgeteilt werden, die ihre mühelose Prüfung im Hinblick auf einen Vergleich und auf ihre harmonisierte Durchführung in allen Mitgliedstaaten ermöglicht. 42 Die fraglichen nationalen Maßnahmen genügen diesen Kriterien jedoch nicht. 43 Erstens erstrecken sich nämlich die in Rede stehenden Maßnahmen nicht auf alle Stoffe, auf die sich die Klage der Kommission bezieht. Jedenfalls hat die belgische Regierung nicht angegeben, welche Stoffe in ihrem nationalen Kontext von Bedeutung sind. 44 Zweitens ist insbesondere darauf hinzuweisen, daß ausweislich der Akten das Dokument "Ströme in Richtung Nordsee", das im Rahmen der Verpflichtungen der belgischen Behörden aus der Abschlußdeklaration der Dritten Internationalen Nordsee-Konferenz erstellt wurde, die verfügbaren Daten über die Emissionen bestimmter, möglicherweise die Nordsee bedrohender gefährlicher Stoffe in Luft und Wasser von 1985 bis 1995 zusammenfaßt, um daraus auf einen vermuteten Verringerungsprozentsatz zu schließen. Es enthält also keine umfassende Planung zur Verringerung der Verschmutzung nach Maßgabe für die aufnehmenden Gewässer festgelegter Qualitätsziele. 45 Ebenso können zwar die verschiedenen sektoriellen Verordnungen sowie die Regeln der ordnungsgemäßen Praktiken in der Landwirtschaft eventuell zur Verringerung der Gewässerverschmutzung beitragen; sie stellen jedoch nur punktuelle Maßnahmen und nicht die Konkretisierung einer umfassenden kohärenten Planung zur Verringerung der Verschmutzung dar, die auf einer Untersuchung der Situation der aufnehmenden Gewässer beruht und zu erreichende Qualitätsziele festlegt. Daß die fraglichen Maßnahmen eventuell als Ausdruck einer stillschweigenden Planung angesehen werden können, wie die belgische Regierung behauptet, genügt nicht, um ihnen den Charakter von Programmen im Sinne von Artikel 7 der Richtlinie zu verleihen. 46 Folglich ist auch das Argument zurückzuweisen, daß die fraglichen nationalen Maßnahmen Programme im Sinne von Artikel 7 der Richtlinie darstellten. 47 Somit ist festzustellen, daß das Königreich Belgien dadurch gegen seine Verpflichtungen aus Artikel 7 der Richtlinie verstoßen hat, daß es in bezug auf die im Anhang der Klageschrift aufgeführten 99 Stoffe keine Programme zur Verringerung der Verschmutzung einschließlich der Qualitätsziele für Gewässer aufgestellt hat. Kostenentscheidung Kosten 48 Nach Artikel 69 § 2 der Verfahrensordnung ist die unterliegende Partei auf Antrag zur Tragung der Kosten zu verurteilen. Da das Königreich Belgien mit seinem Vorbringen unterlegen ist, sind ihm die Kosten aufzuerlegen. Tenor Aus diesen Gründen hat DER GERICHTSHOF (Sechste Kammer) für Recht erkannt und entschieden: 1. Das Königreich Belgien hat dadurch gegen seine Verpflichtungen aus Artikel 7 der Richtlinie 76/464/EWG des Rates vom 4. Mai 1976 betreffend die Verschmutzung infolge der Ableitung bestimmter gefährlicher Stoffe in die Gewässer der Gemeinschaft verstoßen, daß es in bezug auf die im Anhang der Klageschrift aufgeführten 99 Stoffe keine Programme zur Verringerung der Verschmutzung einschließlich der Qualitätsziele für Gewässer aufgestellt hat. 2. Das Königreich Belgien trägt die Kosten des Verfahrens.

62003CJ0198

cs

1       Svým opravným prostředkem se Komise Evropských společenství domáhá částečného zrušení rozsudku Soudu prvního stupně Evropských společenství ze dne 26. února 2003, CEVA a Pharmacia Enterprises v. Komise (T‑344/00 a T‑345/00, Recueil, s. II‑229, dále jen „napadený rozsudek“), v rozsahu, v němž bylo rozhodnuto, že nečinnost Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001 zakládá odpovědnost Společenství. Právní rámec Nařízení č. 2377/90 2       Dne 26. června 1990 Rada Evropských společenství přijala nařízení (EHS) č. 2377/90, kterým se stanoví postup Společenství pro stanovení maximálních limitů reziduí veterinárních léčivých přípravků v potravinách živočišného původu (Úř. věst. L 224, s. 1; Zvl. vyd. 03/10, s. 111). 3       Preambule tohoto nařízení obsahuje mimo jiné následující první, třetí a šestý bod odůvodnění: „[…] používání veterinárních léčivých přípravků u zvířat určených k produkci potravin může mít za následek přítomnost reziduí v potravinách získaných z ošetřených zvířat; […] […] z důvodu ochrany veřejného zdraví musí být maximální limity reziduí stanoveny v souladu s obecně uznanými zásadami hodnocení bezpečnosti při zohlednění všech dalších vědeckých hodnocení bezpečnosti daných látek, která mohou provést mezinárodní organizace, zejména Codex Alimentarius, nebo, pokud jsou takové látky používány k jiným účelům, další vědecké výbory zřízené v rámci Společenství; […] [...] je tedy nezbytné, aby Společenství určilo postup pro stanovení maximálních limitů reziduí veterinárních léčivých přípravků, a to na základě jednotného vědeckého hodnocení nejvyšší možné jakosti; […]“ 4       Podle nařízení č. 2377/90 Komise stanoví maximální limit reziduí (dále jen „MRL“), který je v čl. 1 odst. 1 písm. b) téhož nařízení definován jako „maximální koncentrace rezidua, která vzniká v důsledku používání veterinárního léčivého přípravku […], a kterou může Společenství uznat v potravinách nebo na potravinách za legálně povolenou nebo přijatelnou“. 5       Uvedené nařízení stanoví vytvoření čtyř příloh, do kterých může být zařazena farmakologicky účinná látka určená k použití ve veterinárních léčivých přípravcích k podávání „zvířatům určeným k produkci potravin“. Příloha I obsahuje seznam látek, u kterých byl stanoven MRL, příloha II obsahuje seznam látek, které nepodléhají MRL, příloha III obsahuje seznam látek, u kterých byl stanoven prozatímní MRL, a příloha IV obsahuje seznam látek, u kterých nemůže být stanoven žádný MRL. 6       Článek 4 nařízení č. 2377/90 upřesňuje, že prozatímní MRL může být stanoven pouze „za předpokladu, že není důvod považovat rezidua dané látky v navrhovaných limitech za riziková pro zdraví spotřebitele“. 7       Článek 14 nařízení č. 2377/90 ve svém původním znění stanovil: „Od 1. ledna 1997 je ve Společenství zakázáno podávat zvířatům určeným k produkci potravin veterinární léčivé přípravky [obsahující] farmakologicky účinné látky, jež nejsou uvedeny v přílohách I, II nebo III [...].“ 8       Nařízení Rady (ES) č. 434/97 ze dne 3. března 1997 novelizovalo nařízení č. 2377/90 (Úř. věst. L 67, s. 1; Zvl. vyd. 03/20, s. 347) a odložilo na 1. ledna 2000 datum původně stanovené v uvedeném článku 14 pro většinu látek, jejichž používání bylo povoleno v den, kdy nařízení č. 2377/90 vstoupilo v platnost, a pro něž byly před 1. lednem 1996 podány dokumentované žádosti o stanovení MRL. Mezi dotčenými látkami byl progesteron. Směrnice 96/22 9       Směrnice Rady 96/22/ES ze dne 29. dubna 1996 o zákazu používání některých látek s hormonálním nebo tyreostatickým účinkem a beta‑sympatomimetik v chovech zvířat a o zrušení směrnic 81/602/EHS, 88/146/EHS a 88/299/EHS (Úř. věst. L 125, s. 3; Zvl. vyd. 03/19, s. 64), v čl. 3 písm. a) stanoví, že členské státy zakážou podávat hospodářským zvířatům látky s gestagenním účinkem, mezi které patří progesteron. 10     Článek 4 této směrnice stanoví, že odchylně od tohoto pravidla a za určitých podmínek mohou členské státy povolit podávání progesteronu hospodářským zvířatům za léčebným účelem. Skutkový základ sporu a řízení před Soudem 11     CEVA Santé animale SA (dále jen „CEVA“) a Pfizer Enterprises Sàrl, dříve Pharmacia Enterprises SA a ještě dříve Pharmacia & Upjohn SA (dále jen „Pfizer“), jsou farmaceutické společnosti, které od data, které předcházelo vstupu nařízení č. 2377/90 v platnost, uvádějí na trh veterinární léčivé přípravky obsahující progesteron jako účinnou látku. 12     V roce 1993 CEVA podala Komisi žádost o stanovení MRL pro progesteron určený skotu a koním. 13     V listopadu 1996 Evropská agentura pro hodnocení léčivých přípravků (EMEA) informovala CEVA, že Výbor pro veterinární léčivé přípravky (dále jen „CVMP“) na svém jednání v říjnu 1996 doporučil zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90 a že posudek CVMP bude předán Komisi za účelem jeho schválení Výborem pro přizpůsobování směrnic týkajících se veterinárních léčivých přípravků technickému pokroku (dále jen „stálý výbor“). 14     V dubnu 1997 Komise oznámila EMEA nové vědecké informace a požádala o opětovné vyhodnocení rizika spojeného s hormony oestradiol‑17β a progesteron. 15     V říjnu 1997 EMEA informovala CEVA, že „[...] Komise rozhodla o zastavení řízení o přijetí u progesteronu z důvodu, že se v nedávné době objevily nové vědecké údaje týkající se oestradiolu, které jsou rovněž považovány za relevantní pro progesteron. Z tohoto důvodu byl CVMP vyzván k provedení opětovného posouzení s přihlédnutím k těmto dodatečným údajům.“ 16     V dubnu 1998 Komise opět napsala EMEA žádost o udělení povolení pro CVMP zohlednit vědecké informace, které měly být zpřístupněny v průběhu roku 1998 z několika zdrojů, například z Mezinárodní agentury pro výzkum rakoviny (dále jen „IARC“), poradního orgánu Světové zdravotnické organizace, National Institute of Health Spojených států, jakož i z několika zvláštních studií objednaných Komisí. 17     V květnu 1998 byla Komise informována, že Společný výbor odborníků FAO/WHO pro potravinářské přídatné látky (dále jen „JECFA“), vědecký výbor, který je poradcem výboru Codex Alimentarius pro potravinářské přídatné látky a kontaminující látky, měl rovněž v úmyslu opětovně posoudit v únoru 1999 tři přírodní hormony, včetně progesteronu. 18     V únoru 1999 Komise zveřejnila v Úředním věstníku „výzvu k poskytnutí vědecké dokumentace nezbytné k posouzení rizik spojených s používáním […] progesteronu […] na podporu růstu zvířat“. 19     Kolem dubna 1999 JECFA zveřejnil shrnutí svého posouzení tří přírodních hormonů. JECFA shledal, že na základě dostupných údajů nebude nezbytné stanovit číselný MRL pro tři zkoumané hormony. 20     V dubnu 1999 Komise požádala EMEA o provedení „aktualizace posouzení“, o které požádala v roce 1997 u hormonů oestradiolu‑17β a progesteronu, „jakmile to bude možné za účelem schválení a zveřejnění výsledků tohoto posouzení před 1. lednem 2000“. 21     V květnu 1999 Komise poskytla EMEA posudek Vědeckého výboru pro veterinární opatření týkající se veřejného zdraví (dále jen „SCVPH“) ze dne 30. dubna 1999. Závěr shrnutí zprávy byl následující: „S přihlédnutím jak k hormonálním, tak k nehormonálním toxikologickým účinkům […], je třeba uzavřít, že znepokojujícími otázkami jsou neurobiologické, imunologické účinky na růst a reprodukci, jakož i imunotoxické, genotoxické a karcinogenní účinky. S přihlédnutím k nedávným obavám spojeným s nedostatkem poznatků o kritických dobách vývoje lidského života a nejistotám týkajícím se odhadu úrovně [přirozené] endogenní hormonální produkce a metabolické vylučovací schopnosti, zvláště u předpubertálních dětí, nemůže být stanovena žádná maximální hranice, a tedy PDD [přípustná denní dávka] pro žádný z šesti hormonů.“ 22     Dopisem ze dne 20. prosince 1999 EMEA oznámila CEVA, že CVMP na svém jednání ze začátku prosince potvrdil svůj předchozí posudek, který doporučuje zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90. 23     Ve svém posudku CVMP uvádí následující: „Výbor po vyhodnocení obsahu žádostí doporučil v říjnu 1996 zahrnout progesteron do přílohy II nařízení [...] č. 2377/90 [...]. Tímto posudkem se nicméně Evropská komise neřídila. V roce 1997 a 1999 Evropská komise nasměrovala pozornost výboru na nové údaje týkající se steroidních sexuálních hormonů a požádala o opětovné posouzení předmětné látky ve světle nových údajů. Po přezkumu žádostí a nových údajů uvedených v přiložené souhrnné zprávě výbor potvrdil svůj předchozí posudek a doporučil zahrnout výše uvedenou látku do přílohy II nařízení [...] č. 2377/90 [...].“ 24     Dne 3. května 2000 SCVPH přezkoumal svůj posudek z dubna 1999. Poté co byl výbor vyzván k potvrzení, že neexistovaly nové vědecké informace, které by jej vedly k opravě jeho předchozího posudku nebo případně podstatných částí tohoto posudku, výbor shledal, že nové vědecké informace neobsahují přesvědčující údaje nebo argumenty vyžadující opravu jeho předchozích závěrů. Uvedl, že opětovně přezkoumal zjevné mezery v současných vědomostech o metabolismu zvířat léčených předmětnými hormony a přítomnosti reziduí v těchto hormonech a že očekává, že probíhající výzkumné programy Evropské unie poskytnou doplňující informace k těmto dvěma otázkám. 25     Dne 24. května 2000 Komise přijala návrh směrnice Evropského parlamentu a Rady, která novelizuje směrnici 96/22 [KOM (2000) 320 konečné] (Úř. věst. C 337 E, s. 163). Návrh zejména stanovil, že členské státy musí prozatímně zakázat podávání progesteronu hospodářským zvířatům s možností učinit výjimku z léčebných a zootechnických důvodů. 26     V červenci 2000 CEVA a Pfizer vyzvaly Komisi, aby přijala nezbytná opatření k zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90 v nejkratší možné lhůtě. 27     V listopadu 2000 CEVA a Pfizer podaly u Soudu žalobu směřující zaprvé k určení v souladu s článkem 232 ES, že Komise tím, že nepřijala opatření nezbytná k zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90, nesplnila své povinnosti, které pro ni vyplývají z práva Společenství, a zadruhé k náhradě škody podle článků 235 ES a 288 ES. International Federation for Animal Health, dříve Fédération européenne de la santé animale (dále jen „IFAH“), vstoupila do řízení jako vedlejší účastník na podporu návrhů Pfizer. Legislativní vývoj po podání žaloby 28     Dne 25. července 2001 Komise přijala návrh nařízení Rady, které novelizuje přílohu I nařízení (EHS) č. 2377/90 [KOM (2001) 627 konečné] a zařazuje progesteron do uvedené přílohy. 29     V souladu s článkem 8 nařízení č. 2377/90 byl tento návrh předložen stálému výboru. Jelikož tento výbor nevydal souhlasný posudek, Rada návrh zamítla na jednání ministrů zemědělství ve dnech 21. a 22. ledna 2002. 30     V prosinci 2002 Komise předložila stálému výboru druhý návrh, který zařazuje progesteron do přílohy III nařízení č. 2377/90. Tento návrh nezískal souhlasný posudek tohoto výboru. 31     Dne 22. září 2003 Evropský parlament a Rada přijaly směrnici 2003/74/ES, která novelizuje směrnici 96/22 (Úř. věst. L 262, s. 17; Zvl. vyd. 03/40, s. 216). Ve svém novelizovaném znění článek 3 posledně uvedené směrnice prozatímně zakazuje podávání progesteronu hospodářským zvířatům. Článek 5 této směrnice ve svém novelizovaném znění však stanoví výjimku z tohoto zákazu týkající se podávání této látky k léčebným nebo zootechnickým účelům. 32     Dne 24. října 2003 Komise přijala nařízení (ES) č. 1873/2003, které novelizuje přílohu II nařízení č. 2377/90 (Úř. věst. L 275, s. 9; Zvl. vyd. 03/40, s. 437). Toto nařízení zařazuje progesteron do uvedené přílohy výlučně k léčebnému nebo zootechnickému intravaginálnímu použití u samic skotu, ovcí, koz a koňovitých. Napadený rozsudek 33     Soud pro účely rozsudku společně projednal žaloby T‑344/00 a T‑345/00. V napadeném rozsudku Soud shledal, že je bezpředmětné rozhodovat o návrzích týkajících se nečinnosti, neboť Komise jednala, když předložila návrh nařízení dne 25. července 2001. 34     Pokud jde o návrhy na náhradu škody Soud v bodě 99 napadeného rozsudku nejprve uvedl, že pokud se Komise zabývá komplexními vědeckými a politickými záležitostmi, má právo požadovat druhý posudek CVMP, a v bodě 100 téhož rozsudku Soud uvedl, že otázka progesteronu skutečně představuje komplexní vědeckou a politickou záležitost. Soud dále shledal: „101      Tato komplexnost však nemůže odůvodnit nečinnost Komise po 1. lednu 2000. S ohledem na skutečnost, že CVMP zcela potvrdil svůj první posudek i poté, co vzal do úvahy nové vědecké údaje, které mu byly předloženy Komisí, a skutečnost, že sama Komise měla vždy za to, že používání progesteronu má být nadále povoleno pro léčebné a zootechnické ošetření, Komise popřela legitimní zájmy [žalovaných], o nichž určitě věděla, zjevným a závažným způsobem tím, že nepřijala opatření umožňující jeho používání k léčebným a zootechnickým účelům po 1. lednu 2000, od kterého je podle článku 14 nařízení z roku 1990 podávání veterinárních léčivých přípravků obsahujících farmakologicky účinné látky, které nejsou uvedeny v přílohách I, II nebo III nařízení z roku 1990, zvířatům určeným k produkci potravin ve Společenství zakázáno. V této souvislosti je třeba uvést, že žádost o stanovení MRL pro dotčenou látku byla podána již v září 1993. 102      I když vědecké a politické potíže této záležitosti mohly zabránit Komisi v tom, aby krátce po druhém posudku CVMP přijala návrh nařízení v souladu s tímto posudkem, Komise se měla starat o zájmy [žalovaných], například tím, že by přijala návrh opatření stanovících prozatímní MRL podle článku 4 nařízení z roku 1990, nebo tím, že by podruhé posunula lhůtu stanovenou v článku 14 nařízení z roku 1990. 103      Za těchto podmínek nečinnost Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001 představuje zjevné a závažné porušení zásady řádné správy, která v zásadě zakládá odpovědnost Společenství. V projednávané věci tedy není třeba určit, zda nečinnost Komise spadá do správní nebo legislativní oblasti, ani jaký je přesný rámec diskreční pravomoci Komise v oblasti stanovení MRL.“ 35     Pokud jde o existenci příčinné souvislosti mezi nečinností Komise a újmou způsobenou žalobkyním, Soud shledal: „107      Argument Komise, že neexistuje příčinná souvislost mezi újmou a její nečinností, jelikož je na příslušných vnitrostátních orgánech, aby rozhodly o povoleních k uvedení na trh, nemůže být přijat. Pokud je totiž prokázáno, že vnitrostátní orgány odňaly nebo pozastavily povolení k uvedení na trh nebo pozastavily řízení o povolení k uvedení na trh z důvodu absence MRL pro progesteron, tyto orgány pouze dodržovaly a prováděly zákaz vyplývající z článku 14 nařízení z roku 1990 a čl. 4 odst. 2 směrnice Rady 81/851/EHS ze dne 28. září 1981 o sbližování právních předpisů členských států týkajících se veterinárních léčivých přípravků (Úř. věst. L 317, s. 1) (nyní článek 6 směrnice Evropského parlamentu a Rady 2001/82/ES ze dne 6. listopadu 2001 o kodexu Společenství týkajícím se veterinárních léčivých přípravků, Úř. věst. L 311, s. 1). Za těchto podmínek je újma přičitatelná nečinnosti Komise. […]“ 36     Soud účastníkům řízení poskytl lhůtu šesti měsíců pro nalezení dohody o výši náhrady škody s tím, že jinak by o ní rozhodl sám. Návrhy účastníků řízení 37     Komise navrhuje, aby Soudní dvůr zrušil napadený rozsudek v rozsahu, v němž se týká náhrady škody, a rozhodl ve věci samé o návrzích na náhradu škody tak, že je zamítne jako neopodstatněné a uloží CEVA a Pfizer náhradu nákladů řízení. 38     CEVA a Pfizer podporované IFAH navrhují zamítnutí opravného prostředku a uložení náhrady nákladů řízení Komisi. 39     CEVA a Pfizer podaly vzájemný opravný prostředek, ve kterém navrhovaly zrušení napadeného rozsudku v rozsahu, v němž byly zamítnuty návrhy týkající se nečinnosti. Po přijetí nařízení č. 1873/2003 tento opravný prostředek vzaly zpět. Ke kasačnímu opravnému prostředku 40     Komise uplatňuje pět důvodů opravného prostředku vycházejících z nesprávného výkladu a použití článku 14 nařízení č. 2377/90, z nesprávného výkladu a použití zásady řádné správy, ze zkreslení důkazů nebo alespoň nedostatku odůvodnění v tomto ohledu, z nesprávného výkladu a použití článku 288 ES, jakož i z opomenutí rozhodnout o námitce nepřípustnosti, kterou Komise vznesla proti žalobě pro nečinnost podané Pfizer. K důvodu opravného prostředku vycházejícímu z nesprávného výkladu a použití článku 14 nařízení č. 2377/90 Argumentace účastníků řízení 41     Podle Komise Soud v bodech 101 a 102 napadeného rozsudku vyložil článek 14 nařízení č. 2377/90 tak, že ukládá povinnost Komisi jednat před 1. lednem 2000. Přitom Komise neměla žádnou absolutní povinnost rozhodnout o návrzích podaných před tímto datem. Tato lhůta byla pouze pravidlem pro automatické řízení rizik v tom smyslu, že pokud by posouzení rizik nebylo ukončeno včas, podávání veterinárních léčivých přípravků obsahujících dotyčné látky zvířatům určeným k produkci potravin by bylo pouze zakázáno, dokud by uvedené látky nebyly zařazeny do jedné z prvních tří příloh nařízení č. 2377/90. 42     CEVA a Pfizer uplatňují, že tento důvod je nový, a z tohoto důvodu nepřípustný. Podpůrně tvrdí, že sama Komise uznala, že měla povinnost jednat před 1. lednem 2000. Výklad, který zastává Komise, by měl za následek, že látky, které nebyly zkoumány před tímto datem, by byly de facto zakázány, což by bylo v rozporu se záměrem zákonodárce ponechat veterinární léčivé přípravky na trhu. Závěry Soudního dvora 43     Pokud jde o přípustnost tohoto důvodu opravného prostředku, ze soudního spisu v prvním stupni vyplývá, že otázka závaznosti data stanoveného v článku 14 nařízení č. 2377/90 byla vznesena CEVA a Pfizer, zejména v bodech 51 až 57 žaloby ve věci T‑344/00 a v bodech 44 až 49 žaloby ve věci T‑345/00, a že Komise na ni odpověděla zejména v bodech 53 až 55, respektive v bodech 51 až 55 své žalobní odpovědi v těchto dvou věcech. Námitka nepřípustnosti vznesená CEVA a Pfizer týkající se toho, že údajně jde o nový důvod, musí být tedy zamítnuta. 44     K věci samé je třeba poznamenat, že znění článku 14 nařízení č. 2377/90 se omezuje na upřesnění, že od uvedeného data bude podávání veterinárních léčivých přípravků obsahujících farmakologicky účinné látky, které nejsou uvedeny v přílohách I, II nebo III, zvířatům určeným k produkci potravin ve Společenství zakázáno. Toto znění neumožňuje závěr, jak tvrdí CEVA a Pfizer, že toto datum pro Komisi představuje lhůtu, ve které je povinna zaručit zařazení dotyčných látek do odpovídajících příloh nařízení č. 2377/90. 45     Nicméně uvedení data, od kterého bude podávání veterinárních léčivých přípravků obsahujících účinné látky zakázáno v případě jejich nezařazení na jeden ze seznamů stanovených nařízením č. 2377/90, znamená, že absence rozhodnutí o této otázce musí být odůvodněna. 46     Z bodů 101 a 102 napadeného rozsudku nevyplývá, že Soud vyložil článek nařízení č. 2377/90 jinak a dovodil z něj, jak uplatňuje Komise, povinnost Komise ukončit posouzení a zařadit dotyčné látky před uvedeným datem. Soud totiž netvrdí, že Komise byla povinna přijmout formální rozhodnutí před 1. lednem 2000, ale omezuje se na závěr, že absence rozhodnutí po tomto datu nebyla odůvodněná. 47     Za těchto podmínek musí být důvod opravného prostředku zamítnut. K důvodu opravného prostředku vycházejícímu ze zkreslení důkazů nebo alespoň nedostatku odůvodnění v tomto ohledu Argumentace účastníků řízení 48     Tímto důvodem opravného prostředku Komise uplatňuje, že Soud v bodě 101 napadeného rozsudku zkreslil důkazy, které Komise předložila za účelem prokázání existence vědecké nejistoty v rozsahu, v němž nevzal do úvahy souhrn faktických informací. Soud zcela přehlédl relevanci jiných vědeckých údajů než posudku CVMP, zejména posouzení rizik spojených s progesteronem provedeného stálým výborem, tedy SCVPH. Mimořádná stručnost odůvodnění Soudu může být rovněž považována za nedostatečné odůvodnění. 49     CEVA a Pfizer odpovídají, že kromě toho, že Soudu nepřísluší rozhodovat o vědeckých otázkách, Soud široce přihlédl k vědeckým potížím vyvstávajícím v záležitosti progesteronu a k závěrům CVMP, kterému byly postoupeny nové údaje týkající se používání dotčeného hormonu. Závěry Soudního dvora 50     Zatímco přísluší pouze Soudu, aby posoudil hodnotu, kterou je třeba přisoudit důkazům předloženým Soudu, a není povinen výslovně odůvodnit své posouzení, pokud jde o hodnotu každého předloženého důkazu, zejména pokud shledá, že tyto důkazy jsou bezvýznamné nebo nerelevantní pro vyřešení sporu (rozsudek ze dne 15. června 2000, Dorsch Consult v. Rada a Komise, C‑237/98 P, Recueil, s. I‑4549, body 50 a 51), je Soud nicméně povinen uvést odůvodnění, které Soudnímu dvoru umožňuje soudní přezkum. Toto odůvodnění musí Soudnímu dvoru umožnit provedení kontroly případného zkreslení důkazů předložených Soudu. 51     V projednávané věci ze spisu v prvním stupni vyplývá, že Komise v bodě 23 své žalobní odpovědi ve věcech T‑344/00 a T‑345/00 vysvětlila, že „v okamžiku, kdy obdržela posudek CVMP k hormonům, včetně progesteronu, dne 6. ledna 2000, zjistila, že má k dispozici různé a v některých bodech i protichůdné vědecké informace“. Komise zejména zdůraznila odlišnosti v posudcích CVMP, SCVPH, JECFA a IARC. 52     V bodě 101 napadeného rozsudku Soud odkázal na „skutečnost, že CVMP zcela potvrdil svůj první posudek i poté, co vzal do úvahy nové vědecké údaje, které mu byly předloženy Komisí“, a „skutečnost, že sama Komise měla vždy za to, že používání progesteronu má být nadále povoleno pro léčebné a zootechnické ošetření“, pro účely závěru, že Komise zjevným a závažným způsobem popřela legitimní zájmy žalobkyň tím, že nepřijala opatření umožňující jeho používání k léčebným a zootechnickým účelům od 1. ledna 2000. 53     Soud se tedy omezil na odkaz na druhý posudek CVMP, aniž by vysvětlil důvody, proč měla Komise povinnost řídit se tímto posudkem a nepřihlédnout k odlišným posudkům pocházejícím z jiných zdrojů, které v souladu s třetím bodem odůvodnění nařízení č. 2377/90 musí být považovány za relevantní, jako je SCVPH, JECFA nebo IARC. Tento samotný odkaz bez jakékoliv zmínky o ostatních použitelných posudcích neumožňuje, aby Soudní dvůr zjistil souvislost, kterou Soud zjistil mezi posudkem CVMP a právními následky, které z posudku vyvodil. Z toho vyplývá, že Soud v tomto bodě svůj rozsudek dostatečně neodůvodnil. 54     Odkaz na skutečnost, že Komise měla vždy za to, že používání progesteronu má být nadále povolováno pro léčebné a zootechnické ošetření, nemůže tento nedostatek napravit. Tato kvalifikace chování Komise, krom toho, že sama neobsahuje jakoukoliv zmínku, pokud jde o zjištění, na kterých je založena, totiž neposkytuje žádné upřesnění dosahu, který Soud přiznal druhému posudku CVMP. 55     Z toho vyplývá, že důvod opravného prostředku musí být přijat. K důvodu opravného prostředku vycházejícímu z nesprávného výkladu a použití článku 288 ES Argumentace účastníků řízení 56     Tímto důvodem opravného prostředku Komise uplatňuje, že se Soud dvakrát dopustil nesprávného právního posouzení tím, že rozhodl, že podmínky založení mimosmluvní odpovědnosti Společenství jsou splněny. 57     Zaprvé Soud podle Komise pochybil, když v bodě 103 napadeného rozsudku poté, co konstatoval, že chování Komise představuje zjevné a závažné porušení zásady řádné správy, shledal, že v projednávané věci tedy nebylo třeba určit, jaký je přesný rámec diskreční pravomoci Komise v oblasti stanovení MRL. Podle Komise je tato úvaha nesprávná, neboť analýza závažnosti tvrzeného porušení předpokládá analýzu toho, jaký prostor pro uvážení má dotyčný orgán. 58     Zadruhé Soud podle Komise tím, že v bodě 107 napadeného rozsudku shledal, že existuje příčinná souvislost mezi nečinností Komise a újmou dovolávanou CEVA a Pfizer, tedy nemožností uvádět jejich výrobky na trh Společenství po 1. lednu 2000, ponechal bez povšimnutí ustanovení nařízení č. 2377/90 a jejich vazbu na ostatní relevantní ustanovení práva Společenství, zejména směrnici 81/851. 59     CEVA a Pfizer shledávají, že Komise měla povinnost přijmout nezbytná opatření k tomu, aby po 1. lednu 2000 bylo možné nadále uvádět na trh a podávat veterinární léčivé přípravky obsahující progesteron zvířatům určeným k produkci potravin. Tvrdí, že absence jakéhokoliv aktu Komise k zajištění jejich legitimních zájmů a práv představuje závažné a zjevné porušení uvedené povinnosti bez ohledu na její konkrétní povahu. 60     Pokud jde o existenci příčinné souvislosti, CEVA a Pfizer uplatňují, že absence stanovení MRL Komisí měla za následek, že přestalo být možné podávat veterinární léčivé přípravky obsahující progesteron a že vnitrostátní orgány odňaly nebo pozastavily povolení k uvedení těchto výrobků na trh. Závěry Soudního dvora 61     Článek 288 druhý pododstavec ES stanoví, že v případě mimosmluvní odpovědnosti nahradí Společenství v souladu s obecnými zásadami společnými právním řádům členských států škody způsobené jeho orgány nebo jeho zaměstnanci při výkonu jejich funkce. 62     Systém zavedený Soudním dvorem na základě tohoto ustanovení zohledňuje zejména komplexnost dané situace, potíže s použitím nebo výkladem ustanovení předpisů a konkrétněji prostor pro uvážení, kterým disponuje autor napadeného aktu (rozsudky ze dne 5. března 1996, Brasserie du pêcheur a Factortame, C‑46/93 a C‑48/93, Recueil, s. I‑1029, bod 43, ze dne 4. července 2000, Bergaderm a Goupil v. Komise, C‑352/98 P, Recueil, s. I‑5291, bod 40, ze dne 10. prosince 2002, Komise v. Camar a Tico, C‑312/00 P, Recueil, s. I‑11355, bod 52, a ze dne 10. července 2003, Komise v. Fresh Marine, C‑472/00 P, Recueil, s. I‑7541, bod 24). 63     Soudní dvůr rozhodl, že právo Společenství přiznává právo na náhradu škody v případě, že jsou splněny tři podmínky, totiž pokud cílem porušené právní normy je udělení práv jednotlivcům, pokud je porušení dostatečně závažné a nakonec pokud existuje přímá příčinná souvislost mezi porušením ze strany orgánu a škodou způsobenou poškozeným osobám (výše uvedené rozsudky Brasserie du pêcheur a Factortame, bod 51, Bergaderm a Goupil v. Komise, body 41 a 42, Komise v. Camar a Tico, bod 53, a Komise v. Fresh Marine, bod 25). 64     Pokud jde o druhou podmínku, Soudní dvůr upřesnil, že rozhodujícím kritériem pro zjištění, zda porušení práva Společenství je dostatečně závažné, je otázka, zda orgán Společenství zjevně a závažným způsobem nedodržel meze své posuzovací pravomoci (výše uvedené rozsudky Brasserie du pêcheur a Factortame, bod 55, Bergaderm a Goupil v. Komise, bod 43, Komise v. Camar a Tico, bod 54 a Komise v. Fresh Marine, bod 26). 65     Pokud tento orgán disponuje pouze značně omezeným nebo dokonce žádným prostorem pro uvážení, pouhé porušení práva Společenství může postačovat k prokázání existence dostatečně závažného porušení (výše uvedené rozsudky Bergaderm a Goupil v. Komise, bod 44, Komise v. Camar a Tico, bod 54, a Komise v. Fresh Marine, bod 26). 66     Určujícím faktorem pro zjištění, zda se jedná o takovou situaci, je tedy prostor pro uvážení, kterým disponuje dotčený orgán (výše uvedené rozsudky Bergaderm a Goupil v. Komise, bod 46, Komise v. Camar a Tico, bod 55, a Komise v. Fresh Marine, bod 27). 67     Zatímco otázka rozsahu posuzovací pravomoci Komise v oblasti stanovení MRL byla předmětem diskuse mezi účastníky řízení, v rámci které žalobkyně uplatňují, že Komise nedisponuje žádným prostorem pro uvážení, zatímco Komise naopak tvrdí, že má široký prostor k uvážení (viz body 61, 64 a 65 napadeného rozsudku), Soud na žádném místě napadeného rozsudku nevysvětlil posuzovací pravomoc, kterou Komise disponuje v oblasti stanovení MRL. 68     Soud navíc ani dostatečně právně nevysvětlil důvody nebo okolnosti, které by výjimečně mohly odůvodnit, že taková analýza je neužitečná (k dostatečnosti odůvodnění v bodě 101 napadeného rozsudku viz výše uvedené body 52 až 54 tohoto rozsudku). 69     Je tedy třeba shledat, že se Soud dopustil nesprávného právního posouzení tím, že v bodě 103 napadeného rozsudku shledal, že nečinnost Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001 je zjevným a závažným porušením práva Společenství, které zakládá odpovědnost Společenství, aniž by zjistil prostor pro uvážení, kterým Komise disponuje. 70     Důvod opravného prostředku tedy musí být přijat. 71     Za těchto podmínek, aniž by bylo třeba rozhodnout o ostatních důvodech dovolávaných na podporu opravného prostředku, zejména o důvodu vycházejícím z nesprávného výkladu a použití zásady řádné správy na skutkové okolnosti projednávaného případu, je namístě vyhovět opravnému prostředku a zrušit napadený rozsudek v rozsahu, v němž Soud shledal existenci takové nečinnosti Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001, která zakládá odpovědnost Společenství. K věci samé 72     V souladu s čl. 61 prvním pododstavcem Statutu Soudního dvora, posledně uvedený může v případě zrušení rozhodnutí Soudu vydat sám konečné rozhodnutí ve věci, pokud to soudní řízení dovoluje. 73     V projednávané věci je nejdříve třeba zkoumat, zda chování Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001, tedy v období, ve kterém Soud shledal nečinnost zakládající odpovědnost Společenství, je zjevným a závažným nedodržením mezí, kterými je vymezena její posuzovací pravomoc. 74     Je tedy třeba zjistit rozsah této pravomoci. 75     V tomto ohledu je třeba připomenout, že při rozhodování o normativním řízení, které je obdobné řízení stanovenému nařízením č. 2377/90, Soudní dvůr rozhodl, že Komise musí v citlivých a kontroverzních případech disponovat dostatečným prostorem pro uvážení a dostatečnou lhůtou pro podrobení vědeckých otázek určujících její rozhodnutí novému přezkoumání (viz rozsudek Bergaderm a Goupil v. Komise, uvedený výše, bod 66). 76     Tato judikatura je relevantní pro projednávaný případ s ohledem na body odůvodnění nařízení č. 2377/90. 77     Z třetího bodu odůvodnění nařízení č. 2377/90 totiž vyplývá, že stanovení MRL u veterinárních léčivých přípravků podávaných zvířatům určeným k produkci potravin má za cíl ochranu veřejného zdraví. 78     Stejný bod odůvodnění upřesňuje, že MRL musí být stanoven v souladu s obecně uznanými zásadami hodnocení bezpečnosti při zohlednění všech dalších vědeckých hodnocení bezpečnosti daných látek, která mezinárodní organizace mohou provést. 79     Šestý bod odůvodnění uvádí, že řízení o stanovení MRL musí být založeno na jednotném vědeckém hodnocení nejvyšší možné jakosti. 80     Z toho vyplývá, že Komisi musí být přiznána dostatečná posuzovací pravomoc k tomu, aby se vší znalostí věci mohla určit nezbytná a vhodná opatření k ochraně veřejného zdraví. 81     Jak Soud správně shledal v bodě 100 napadeného rozsudku, otázka progesteronu je obzvláště komplexní. 82     Tato komplexnost je způsobena zejména skutečností uvedenou Soudem ve stejném bodě tohoto rozsudku, že progesteron je endogenní látkou a v současnosti nejsou spolehlivé analytické metody ke kontrole zneužívání této látky. Ze spisu v prvním stupni vyplývá, že ačkoliv byla žádost o stanovení MRL pro progesteron Komisi předložena již v roce 1993, Komise se nacházela v situaci trvající vědecké nejistoty, která byla způsobena odlišnostmi mezi vědeckými posudky přijatými mezi lety 1996 a 1999 jednak CVMP a jednak SCVPH a jinými mezinárodními vědeckými orgány, které Komise v souladu s třetím bodem odůvodnění nařízení č. 2377/90 bere do úvahy. 83     Za takových okolností Komise měla právo požádat o dodatečný posudek CVMP (rozsudek ze dne 18. listopadu 1999, Pharos v. Komise, C‑151/98 P, Recueil, s. I‑8157, bod 26), což Soud mimo jiné uznal v bodě 99 napadeného rozsudku. 84     Ve svém druhém posudku z prosince 1999 CVMP potvrdil své doporučení ve prospěch zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90 vyhrazené pro látky, u kterých není nezbytné stanovení MRL. Přitom SCVPH ve své zprávě z dubna 1999 shledal, že zvýšené užívání hormonů může být spojeno se zvýšeným rizikem rakoviny a negativními účinky na vývoj a že trvající užívání hormonů, byť v malých dávkách, by ještě, zdá se, zvýšilo toto riziko, i když v této fázi nebyla možná žádná kvantifikace. 85     Za těchto podmínek se zdá být rozumné, že Komise před přijetím stanoviska k povolení používání progesteronu k léčebnému účelu čekala, až SCVPH v květnu 2000 přezkoumá svůj posudek z dubna 1999. 86     Komise zaujala k této otázce stanovisko dne 24. května 2000, když přijala návrh směrnice novelizující směrnici 96/22, který zejména stanoví, že členské státy prozatímně zakáží podávání progesteronu hospodářským zvířatům s možností učinit výjimku v případě podávání k léčebným a zootechnickým účelům. 87     Zaujetí tohoto stanoviska k zachování používání progesteronu k terapeutickým nebo zootechnickým účelům bylo etapou, která musela nutně předcházet zaujetí stanoviska ke stanovení MRL pro tuto látku, jelikož MRL může být stanoven pro farmakologicky účinnou látku, pouze pokud je tato látka určena k uvedení na trh (rozsudek ze dne 8. ledna 2002, Francie v. Monsanto a Komise, C‑248/99 P, Recueil, s. I‑1, bod 80). 88     Ve svém posudku z prosince 1999 CVMP doporučil zařazení progesteronu do přílohy II nařízení č. 2377/90, a v důsledku toho tento posudek neobsahoval doporučení, pokud jde o stanovení MRL. Komise vysvětlila, že s ohledem na posudek SCVPH shledala, že tato orientace nepředstavuje přijatelné opatření pro řízení rizik, a že v důsledku toho se rozhodla navrhnout zařazení progesteronu do přílohy I uvedeného nařízení. To předpokládalo, aby MRL byl stanoven v návrhu nařízení, který měl být předložen. Podle Komise měla tato operace komplexní povahu vzhledem k přetrvávající vědecké nejistotě, což vysvětluje, proč nemohla podat návrh nařízení do 25. července 2001. 89     S ohledem na rozsah prostoru pro uvážení Komise a souhrn skutkových okolností se nezdá, že Komise tím, že přijala toto rozhodnutí založené na úvahách o ochraně veřejného zdraví, překročila zjevným a závažným způsobem meze své diskreční pravomoci. 90     V bodě 102 napadeného rozsudku Soud rozhodl, že i když vědecké a politické potíže této záležitosti mohly zabránit Komisi v tom, aby krátce po druhém posudku CVMP přijala návrh nařízení v souladu s tímto posudkem, Komise nicméně měla přijmout opatření k ochraně zájmů CEVA a Pfizer. 91     Pokud jde o první opatření uvedené Soudem, tedy přijetí návrhu opatření stanovujících prozatímní MRL Komisí na základě článku 4 nařízení č. 2377/90, je třeba poznamenat, že tento článek se použije pouze „za předpokladu, že není důvod považovat rezidua dané látky v navrhovaných limitech za riziková pro zdraví spotřebitele“, tedy za předpokladu, který právě nebyl splněn v kontextu vědecké nejistoty a obavy o veřejné zdraví. 92     Pokud jde o druhé opatření alternativně uvedené Soudem, tedy další odložení lhůty stanovené v článku 14 nařízení č. 2377/90, postačí poznamenat, že ani odložení lhůty nebylo opatřením vhodným pro účely ochrany veřejného zdraví. 93     S ohledem na veškeré tyto důvody se tedy nezdá, že se Komise tím, že nepodala návrh nařízení před 25. červencem 2001, dopustila porušení práva Společenství dostatečně závažného k tomu, aby byla založena odpovědnost Společenství. 94     V důsledku toho, aniž je třeba zkoumat ostatní podmínky nezbytné k založení mimosmluvní odpovědnosti Společenství, musí být žaloby zamítnuty. K nákladům řízení 95     Podle čl. 122 prvního pododstavce jednacího řádu, je-li opravný prostředek opodstatněný a Soudní dvůr vydává sám konečné rozhodnutí ve věci, rozhoduje Soudní dvůr i o nákladech řízení. Podle čl. 69 odst. 2 téhož jednacího řádu, který se použije na základě svého článku 118 na řízení o opravném prostředku, je účastníku řízení, který byl ve sporu neúspěšný, uložena náhrada nákladů řízení, pokud účastník, který byl ve sporu úspěšný, náhradu nákladů ve svém návrhu požadoval. 96     CEVA a Pfizer byly ve sporu neúspěšné a Komise požadovala náhradu nákladů řízení ve svém návrhu. Je tedy namístě uložit CEVA a Pfizer náhradu nákladů jak řízení před Soudem, tak tohoto řízení. 97     Podle čl. 69 odst. 4 třetího pododstavce jednacího řádu, který se použije na řízení o opravném prostředku na základě článku 118 téhož jednacího řádu, IFAH ponese vlastní náklady jak řízení před Soudem, tak tohoto řízení. Z těchto důvodů Soudní dvůr (velký senát) rozhodl takto: 1) Rozsudek Soudu prvního stupně Evropských společenství ze dne 26. února 2003, CEVA a Pharmacia Enterprises v. Komise Evropských společenství (T‑344/00 a T‑345/00), se zrušuje v rozsahu, v němž Soud shledal takovou nečinnost Komise mezi 1. lednem 2000 a 25. červencem 2001, která zakládá odpovědnost Společenství. 2) Žaloby se zamítají. 3) CEVA Santé Animale SA a Pfizer Enterprises Sàrl se ukládá náhrada nákladů jak řízení před Soudem prvního stupně Evropských společenství, tak tohoto řízení. 4) International Federation for Animal Health ponese vlastní náklady jak řízení před Soudem, tak tohoto řízení. Podpisy. * Jednací jazyk: angličtina.

61996CJ0253

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij beschikkingen van 9 juli 1996, ingekomen bij het Hof op 23 juli daaraanvolgend, heeft het Landesarbeitsgericht Hamm krachtens artikel 177 EG-Verdrag een aantal prejudiciële vragen gesteld over de uitlegging van artikel 2, lid 2, sub c, van richtlijn 91/533/EEG van de Raad van 14 oktober 1991 betreffende de verplichting van de werkgever de werknemer te informeren over de voorwaarden die op zijn arbeidsovereenkomst of -verhouding van toepassing zijn (PB 1991, L 288, blz. 32; hierna: "richtlijn"). 2 Deze vragen zijn gerezen in een aantal gedingen tussen Kampelmann, Tilsch, Klingelhöfer en Schmidt enerzijds, en het Landschaftsverband Westfalen-Lippe (hierna: "Landschaftsverband") anderzijds (zaken C-253/96 tot en met C-256/96), tussen Stadtwerke Witten GmbH (hierna: "Stadtwerke Witten") en Schade (zaak C-257/96) en tussen Haseley en Stadtwerke Altena GmbH (hierna: "Stadtwerke Altena") (zaak C-258/96), ter zake van de weigering van hun werkgever om hen in een hogere salarisgroep in te schalen, op grond dat zij niet hadden aangetoond, dat de daarvoor vereiste diensttijd door hen was vervuld in functies die corresponderen met de ter zake dienende salarisgroep en -subgroep, niettegenstaande dat in de schriftelijke informatie die hun werkgever hun een aantal jaren voordien had doen toekomen, het tegendeel werd verklaard. De richtlijn 3 Volgens de tweede overweging van de considerans heeft de richtlijn ten doel "de werknemers beter te beschermen tegen een eventuele miskenning van hun rechten en de arbeidsmarkt doorzichtiger te maken". 4 Daartoe bepaalt artikel 2, lid 1, van de richtlijn, dat de werkgever verplicht is de werknemer op wie deze richtlijn van toepassing is, in kennis te stellen van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding. Artikel 2, lid 2, noemt de gegevens waarop de informatie betrekking moet hebben, waaronder: "c) i) titel, rang, hoedanigheid of categorie van de arbeid van de werknemer, of ii) beknopte kenmerken of omschrijving van de arbeid; (...) h) aanvangsbedrag, de overige bestanddelen en de periodiciteit van de betalingen van het loon waarop de werknemer recht heeft; (...)" 5 Luidens artikel 2, lid 3, kan "informatie over de in lid 2, onder f, g, h en i, bedoelde gegevens (...) waar nodig verstrekt worden door vermelding van de wettelijke, bestuursrechtelijke of statutaire bepalingen of de collectieve overeenkomsten die voor de bedoelde onderwerpen gelden". 6 Artikel 3, lid 1, luidt: "De informatie over de in artikel 2, lid 2, bedoelde gegevens kan plaatsvinden door aan de werknemer, uiterlijk twee maand na het begin van zijn werk te verstrekken: a) een schriftelijke arbeidsovereenkomst en/of b) een aanstellingsbrief en/of c) een of meer andere schriftelijke documenten, indien een van deze documenten minstens alle in artikel 2, lid 2, onder a, b, c, d, h en i, bedoelde gegevens bevat." 7 Artikel 6 bepaalt: "Deze richtlijn laat de nationale wetgevingen en/of gebruiken onverlet inzake - vorm van de arbeidsovereenkomst of -verhouding, - bewijslast ten aanzien van het bestaan en inhoud van de arbeidsovereenkomst of -verhouding, - procedureregels die ter zake van toepassing zijn." 8 Ten slotte blijkt uit artikel 9, lid 1, van de richtlijn, dat de Lid-Staten de nodige wettelijke en bestuursrechtelijk bepalingen moesten aannemen om uiterlijk op 30 juni 1993 aan de richtlijn te voldoen. Artikel 9, lid 2, voegt daaraan toe: "De Lid-Staten nemen de nodige maatregelen om ervoor te zorgen dat voor op de datum van inwerkingtreding van de door hen vast te stellen bepalingen bestaande arbeidsovereenkomsten of -verhoudingen de werkgever aan de werknemer die daarom verzoekt, het document of de documenten als bedoeld in artikel 3, waar nodig overeenkomstig artikel 4, lid 1, aangevuld, binnen twee maand na ontvangst van het verzoek doet toekomen." Het Duitse recht 9 De richtlijn is in Duits recht omgezet bij het Nachweisgesetz van 20 juli 1995 (Wet inzake het bewijs van de essentiële voorwaarden van een arbeidsverhouding, BGBl. I, blz. 946). 10 Krachtens § 2, lid 1, sub 5, van de wet, waarbij artikel 2, lid 2, sub c, van de richtlijn wordt omgezet, moet de schriftelijke verklaring "de benaming of de algemene omschrijving van de door de werknemer te vervullen functie" omvatten. 11 Bovendien bepaalt § 4 van de wet, waarbij artikel 9, lid 2, van de richtlijn wordt omgezet: "Indien de arbeidsverhouding reeds bij de inwerkingtreding van deze wet bestond, moet aan de werknemer op zijn verzoek binnen twee maanden een schriftelijk stuk als bedoeld in § 2, worden verstrekt." In dit artikel wordt echter verder bepaald: "Voor zover een eerder opgesteld schriftelijk stuk of een schriftelijke arbeidsovereenkomst de ingevolge deze wet vereiste gegevens bevat, vervalt deze verplichting". De zaken C-253/96 tot en met C-256/96 12 Kampelmann, Tilsch, Klingelhöfer en Schmidt (hierna: "verzoekers") zijn technisch medewerker in dienst van het Landschaftsverband, dat onder meer belast is met de aanleg en het onderhoud van de wegen in Westfalen-Lippe en de leiding heeft over een aantal diensten wegenbouw van het Land. 13 Ieder van hen werd door zijn werkgever schriftelijk meegedeeld, in welke salarisgroep en -subgroep hij was ingeschaald. Na enkele jaren verzochten verzoekers in 1991 en 1992 om bij wege van bevordering in een hogere salarisgroep te worden ingeschaald, hetgeen echter door het Landschaftsverband werd geweigerd, op grond dat de hun oorspronkelijk meegedeelde functiewaardering onjuist was en hun werkzaamheden in werkelijkheid correspondeerden met een lagere subgroep, zodat deze volgens de geldende collectieve arbeidsovereenkomsten niet in aanmerking konden worden genomen voor de inschaling in een hogere salarisgroep. 14 Daarop vorderden verzoekers bij het bevoegde Arbeitsgericht verklaring van recht, dat zij in een hogere salarisgroep moesten worden ingeschaald. 15 De vorderingen werden afgewezen, voornamelijk op grond dat verzoekers niet hadden aangetoond, dat zij inderdaad de vereiste diensttijd in de desbetreffende salarisgroep en -subgroep hadden vervuld om aanspraak te kunnen maken op de verlangde hogere inschaling bij wege van bevordering wegens verdiensten. De inschaling die door het Landschaftsverband tot dan toe was toegepast, werd namelijk niet relevant geacht. 16 Verzoekers stelden daarop tegen deze vonnissen hoger beroep in bij het Landesarbeitsgericht Hamm. De zaken C-257/96 en C-258/96 17 Schade en Haseley zijn in dienst van Stadtwerke Witten respectievelijk Stadtwerke Altena, beide openbare energiebedrijven van de respectieve steden. 18 Haseley en Schade waren in 1987 respectievelijk 1991 door hun werkgever schriftelijk ervan in kennis gesteld, dat zij naar een hogere salarisgroep van de salarisregeling waren bevorderd. In 1992 weigerden hun werkgevers echter de meegedeelde inschaling voor hun bevordering in aanmerking te nemen, op grond dat hun functies niet juist waren gewaardeerd en een inschaling in een hogere groep niet konden rechtvaardigen. 19 De werknemers stelden daarop bij het bevoegde Arbeitsgericht een vordering in tot inschaling in een hogere salarisgroep. 20 De vordering van Schade werd toegewezen, daar het Arbeitsgericht van oordeel was, dat voor de door hem verrichte werkzaamheden niet alleen een grondige en veelzijdige vakkennis, maar ook een zelfstandige uitoefening van de werkzaamheden vereist was, en dat hij derhalve aan de voorwaarden voor een hogere inschaling voldeed. 21 Daarentegen werd de vordering van Haseley afgewezen, op grond dat verzoeker niet had aangetoond, dat de door hem vervulde werkzaamheden correspondeerden met de ter zake dienende functieomschrijvingen van de betrokken salarisgroep. 22 In beide zaken werd hoger beroep ingesteld bij het Landesarbeitsgericht Hamm. De prejudiciële vragen 23 Onder verwijzing naar artikel 2, lid 2, van de richtlijn vraagt het Landesarbeitsgericht zich af, of het gemeenschapsrecht niet tot een omkering van de bewijslast leidt, zodat in de hoofdgedingen de werkgever zou moeten bewijzen, dat de schriftelijk meegedeelde oorspronkelijke inschaling onjuist was. Indien dit bewijs niet wordt geleverd, behoeft de werknemer in deze opvatting niet meer te bewijzen, dat zijn werkzaamheden inderdaad corresponderen met de aanvankelijk meegedeelde salarisgroep en -subgroep, doch behoeft hij enkel aan te tonen, dat aan de overige voorwaarden voor een inschaling in de hogere salarisschaal, inzonderheid de minimumdiensttijd, wordt voldaan. 24 Gelet op het voorgaande, heeft het Landesarbeitsgericht Hamm besloten het Hof in de zaken C-253/96 tot en met C-256/96 de volgende prejudiciële vragen te stellen: "1. Beogen de bepalingen van artikel 2 van richtlijn 91/533/EEG van de Raad van 14 oktober 1991 betreffende de verplichting van de werkgever de werknemer te informeren over de voorwaarden die op zijn arbeidsovereenkomst of -verhouding van toepassing zijn (PB 1991, L 288, blz. 32), gelet op de in de considerans van deze `bewijs'-richtlijn geformuleerde doelstelling, namelijk `de werknemers beter te beschermen tegen een eventuele miskenning van hun rechten en de arbeidsmarkt doorzichtiger te maken', de bewijslast ten gunste van de werknemer te verlichten, door middels de in artikel 2, lid 2, van de richtlijn opgesomde minimumlijst te verzekeren, dat de werknemer op de aldaar genoemde punten bij het geldend maken van zijn contractuele aanspraken in arbeidsrechtelijke geschillen niet in bewijsmoeilijkheden geraakt? 2. Zo ja, is artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn tegenover de privaatrechtelijk als werkgever optredende staat sinds 1 juli 1993 rechtstreeks toepasselijk, nu - de Bondsrepubliek Duitsland de richtlijn op 30 juni 1993, de laatste dag van de omzettingstermijn, niet (volledig) in Duits recht heeft omgezet, - genoemde bepalingen van de richtlijn inhoudelijk gezien onvoorwaardelijk en daarmee zonder verdere uitvoeringshandeling kunnen worden toegepast, - de richtlijn voor de individuele werknemer rechten in het leven roept tegenover de als werkgever optredende staat? 3. In geval van bevestigende beantwoording van de tweede vraag: Moet onder de ingevolge artikel 2, lid 2, sub c-i, van de richtlijn door de werkgever mee te delen gegevens betreffende de `hoedanigheid of categorie van de arbeid van de werknemer' de waardering van een functie aldus worden opgevat, dat de werknemer, wanneer zijn inschaling in een salarisgroep ingevolge de salarisregeling van de CAO dwingend impliceert dat aan de functieomschrijving van een bepaalde subgroep van een salarisgroep wordt voldaan, uit de meegedeelde inschaling in een bepaalde salarisgroep en -subgroep moet kunnen opmaken of hij in aanmerking komt voor een inschaling in een hogere salarisgroep? 4. Indien de derde vraag bevestigend wordt beantwoord: Heeft de kennisgeving ingevolge artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn een zodanig bindende werking, dat de werkgever aan de aan de werknemer meegedeelde waarding van de functie gehouden is zolang hij niet heeft aangetoond dat de inschaling onjuist was, althans zolang hij niet - bij voorbeeld bij wege van een evaluatie van de post - overtuigend bewijst dat hij hem per abuis onjuist heeft ingeschaald of dat het functieniveau in de loop der tijd of door wijziging van de CAO is verlaagd? 5. Indien de vierde vraag bevestigend wordt beantwoord: Moet de omzetting in Duits recht van artikel 9, lid 2, van de richtlijn bij het Nachweisgesetz van 20 juli 1995 (BGBl. I, blz. 946), ingevolge welke de verplichting van de werkgever om een als bewijs dienende kennisgeving aan de werknemer te verstrekken in geval van een reeds bij de inwerkingtreding van het Nachweisgesetz bestaande arbeidsverhouding vervalt `voor zover een eerder opgesteld schriftelijk stuk of een schriftelijke arbeidsovereenkomst de vereiste gegevens bevat' (§ 4, tweede volzin, Nachweisgesetz), als in overeenstemming met het gemeenschapsrecht worden beschouwd, zodat deze oudere kennisgevingen, die voldoen aan de vereisten van de omgezette respectievelijk, bij gebreke van omzetting, rechtstreeks toepasselijke richtlijn, geldig blijven, zodat de werkgever, wanneer hij door een nieuwe kennisgeving - in casu een in rechte overgelegde salarisverklaring - in conflict komt met de eerdere kennisgeving, moet bewijzen dat de nieuwe kennisgeving materieel juist is?" 25 In de zaken C-257/96 en C-258/96 heeft het Landesarbeitsgericht Hamm het Hof ook vijf vragen gesteld, waarvan de eerste drie identiek zijn met de eerste drie hierboven weergegeven vragen. 26 Daarentegen is de vierde vraag in deze beide zaken geformuleerd als volgt: "Indien de derde vraag bevestigend wordt beantwoord: Heeft de kennisgeving ingevolge artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn, dat de werknemer is ingeschaald in een bepaalde salarisgroep van een salarisregeling met zogeheten oplopende subgroepen, voor elk waarvan een grondige en veelzijdige vakkennis vereist is en die zich enkel van elkaar onderscheiden door de mate van zelfstandigheid van de uitoefening van de werkzaamheden, tot gevolg, dat de werknemer zich op de kennisgeving van de werkgever ten aanzien van zijn inschaling in de salarisgroep kan beroepen, in die zin dat hij de grondige en veelzijdige vakkennis niet meer behoeft aan te tonen, doch enkel nog moet aantonen dat hij zijn werkzaamheden verricht met de mate van zelfstandigheid die wordt vereist voor de hogere groep waarin hij wenst te worden ingeschaald, wanneer voor de inschaling in de door de werkgever meegedeelde salarisgroep het bezit van grondige en veelzijdige vakkennis vereist is?" 27 De vijfde vraag is in zaak C-258/96 identiek met de hiervoor weergegeven vijfde vraag, terwijl zij in zaak C-257/96 in enigszins andere bewoordingen dan in de andere zaken is geformuleerd: "Indien de vierde vraag bevestigend wordt beantwoord: Moet de omzetting in Duits recht van artikel 9, lid 2, van de richtlijn bij het Nachweisgesetz van 20 juli 1995 (BGBl. I, blz. 946), ingevolge welke de verplichting van de werkgever om een als bewijs dienende kennisgeving aan de werknemer te verstrekken in geval van een reeds bij de inwerkingtreding van het Nachweisgesetz bestaande arbeidsverhouding vervalt, `voor zover een eerder opgesteld schriftelijk stuk of een schriftelijke arbeidsovereenkomst de vereiste gegevens bevat' (§ 4, tweede volzin, Nachweisgesetz), als in overeenstemming met het gemeenschapsrecht worden beschouwd, zodat deze oudere kennisgevingen, die voldoen aan de vereisten van de omgezette respectievelijk, bij gebreke van omzetting, rechtstreeks toepasselijke richtlijn, geldig blijven, zodat de werkgever, wanneer hij na afloop van de termijn voor de omzetting van de richtlijn door een nieuwe kennisgeving - in casu een kennisgeving betreffende de afwijkende aanvangsdatum van de relevante diensttijd - in conflict komt met de eerdere kennisgeving, moet bewijzen dat de nieuwe kennisgeving materieel juist is?" 28 Uit de stukken blijkt dat, met uitzondering van zaak C-257/96, de in geding zijnde zaken zijn terug te voeren op de weigering van de werkgever, de betrokken werknemers op een tijdstip vóór het verstrijken van de termijn voor de omzetting van de richtlijn te bevorderen, in weerwil van de schriftelijke informatie betreffende hun salarisgroep en -subgroep, die hij hun enkele jaren voordien had verstrekt. Met uitzondering van de zaken C-254/96 en C-257/96 zijn de beroepen eveneens vóór het verstrijken van die termijn bij de nationale rechterlijke instantie ingesteld. In die omstandigheden moet de verwijzende rechter op basis van het nationale recht onderzoeken, of de hoofdgedingen kunnen of moeten worden afgedaan door toepassing van de richtlijn. De eerste en de vierde vraag 29 Met de eerste en de vierde vraag, die tezamen moeten worden behandeld, wenst de verwijzende rechter te vernemen, of de in artikel 2, lid 1, van de richtlijn bedoelde kennisgeving, voor zover daarbij de werknemer in kennis wordt gesteld van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding inzonderheid van de gegevens, bedoeld in artikel 2, lid 2, sub c, bindend is voor de werkgever, zolang hij niet aantoont dat deze kennisgeving onjuist is. 30 Om te beginnen zij eraan herinnerd, dat uit artikel 6 van de richtlijn volgt, dat de nationale regels inzake de bewijslast als zodanig door de richtlijn onverlet worden gelaten. 31 Met het oog op de in de tweede overweging van de considerans van de richtlijn genoemde doeleinden verplicht artikel 2, lid 1, van die richtlijn de werkgever evenwel, de werknemer in kennis te stellen van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding, als bedoeld in artikel 2, lid 2. 32 Die doelstelling wordt niet bereikt, indien de werknemer voor de nationale rechterlijke instanties, inzonderheid bij een geschil over de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding, de informatie in de kennisgeving, bedoeld in artikel 2, lid 1, niet als bewijs mag gebruiken. 33 Bijgevolg moeten de nationale rechterlijke instanties de nationale regels inzake de bewijslast in het licht van het doel van de richtlijn toepassen en uitleggen, door aan de in artikel 2, lid 1, van de richtlijn bedoelde kennisgeving bewijskracht toe te kennen, in dier voege dat zij kan worden geacht, bewijs op te leveren van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding, en dat om die reden daaraan een vermoeden van juistheid toekomt, dat vergelijkbaar is met het vermoeden dat in de nationale rechtsorde is verbonden aan eenzelfde, door de werkgever opgesteld en aan de werknemer meegedeeld stuk. 34 Nu in de richtlijn zelf geen bewijsregeling is neergelegd, kan overigens de vaststelling van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding niet afhangen van de kennisgeving van de werkgever uit hoofde van artikel 2, lid 1, van de richtlijn alleen. De werkgever moet derhalve altijd tegenbewijs kunnen leveren, en aantonen dat de informatie in de kennisgeving als zodanig onjuist is, of door de feiten is gelogenstraft. 35 Bijgevolg moet op de eerste en de vierde vraag worden geantwoord, dat aan de in artikel 2, lid 1, van de richtlijn bedoelde kennisgeving, voor zover de werknemer daarbij in kennis wordt gesteld van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding en inzonderheid van de in artikel 2, lid 2, sub c, bedoelde gegevens, een vermoeden van juistheid toekomt dat vergelijkbaar is met het vermoeden dat in de nationale rechtsorde is verbonden aan eenzelfde, door de werkgever opgesteld en aan de werknemer meegedeeld stuk. De werkgever moet evenwel altijd tegenbewijs kunnen leveren en aantonen dat de informatie in de kennisgeving als zodanig onjuist is, of door de feiten is gelogenstraft. De tweede vraag 36 Blijkens de tweede vraag wenst de verwijzende rechter in wezen te vernemen, of particulieren zich voor de nationale rechterlijke instanties rechtstreeks op artikel 2, lid 2, sub c, van de richtlijn kunnen beroepen. 37 Volgens vaste rechtspraak heeft een bepaling van een richtlijn rechtstreekse werking, indien zij inhoudelijk gezien onvoorwaardelijk en voldoende nauwkeurig is (arrest van 19 januari 1982, zaak 8/81, Becker, Jurispr. 1982, blz. 53). 38 Artikel 2, lid 2, sub c, van de richtlijn geeft een duidelijke en ondubbelzinnige opsomming van enige van de belangrijkste gegevens van de overeenkomst, waarvan de werkgever de werknemer in kennis moet stellen: "titel, rang, hoedanigheid of categorie van de arbeid van de werknemer" of "beknopte kenmerken of omschrijving van de arbeid". 39 De omstandigheid dat deze bepaling de staat de mogelijkheid biedt te kiezen uit twee categorieën van inlichtingen die aan de werknemer moeten worden meegedeeld, sluit niet uit, dat op de basis van de bepalingen van de richtlijn alleen met voldoende nauwkeurigheid de inhoud kan worden vastgesteld van de aldus aan particulieren toegekende rechten, waarvan de omvang de staat voor geen van de beide categorieën een beoordelingsmarge laat (zie arrest van 19 november 1991, gevoegde zaken C-6/90 en C-9/90, Francovich e.a., Jurispr. 1991, blz. I-5357, r.o. 17). 40 Derhalve moet worden vastgesteld, dat de betrokken bepalingen onvoorwaardelijk en voldoende nauwkeurig zijn dat particulieren zich voor de nationale rechter rechtstreeks daarop kunnen beroepen, wanneer de staat de richtlijn niet binnen de gestelde termijn dan wel onjuist in nationaal recht heeft omgezet. 41 De richtlijn is bij de wet van 20 juli 1995 in Duits recht omgezet. Vanaf het verstrijken van de omzettingstermijn tot aan laatstgenoemde datum mochten particulieren voor de nationale rechter dus rechtstreeks beroep doen op de in geding zijnde bepalingen van de richtlijn om als minimumwaarborg de rechten te verkrijgen die de richtlijn koppelt aan elk van beide in artikel 2, lid 2, sub c, bedoelde categorieën van aan de werknemer mee te delen inlichtingen. 42 Na de omzetting van de richtlijn kan door particulieren slechts met vrucht beroep worden gedaan op de in geding zijnde bepalingen van de richtlijn, indien de nationale omzettingsmaatregelen niet correct of toereikend zijn, gelet op de richtlijn. 43 Dienaangaande merken het Landschaftsverband, de Duitse regering en de Commissie op, dat de Duitse wetgever voor de in artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn bedoelde mogelijkheid heeft gekozen, door de werkgever te verplichten, "de benaming of de algemene omschrijving van de door de werknemer te vervullen functie" schriftelijk mee te delen. 44 Volgens de tweede keuzemogelijkheid van artikel 2, lid 2, sub c, van de richtlijn is de werkgever verplicht, de werknemer in kennis te stellen van de beknopte kenmerken of omschrijving van de arbeid. De benaming van werkzaamheden kan als zodanig niet in alle gevallen als een - zij het ook beknopt - kenmerk of omschrijving van de door de werknemer verrichte arbeid worden aangemerkt. 45 Derhalve kunnen particulieren ook nadat de omzettingswet in werking is getreden, zich voor de nationale rechter rechtstreeks op artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn beroepen. 46 Bovendien kan volgens vaste rechtspraak een richtlijn uit zichzelf geen verplichtingen aan particulieren opleggen en kan zij niet als zodanig tegenover een particulier worden ingeroepen (zie met name arrest van 14 juli 1994, zaak C-91/92, Faccini Dori, Jurispr. 1994, blz. I-3325, r.o. 20). Daarentegen kan daarop wel een beroep worden gedaan tegenover organisaties of lichamen die onder gezag of toezicht van de staat staan of die over bijzondere bevoegdheden beschikken die verder gaan dan die welke voortvloeien uit de regels die in de betrekkingen tussen particulieren gelden, zoals territoriale overheden of organisaties die, ongeacht hun rechtsvorm, krachtens een overheidsmaatregel zijn belast met de uitvoering, onder toezicht van de overheid, van een dienst van openbaar belang (arresten van 22 juni 1989, zaak 103/88, Fratelli Costanzo, Jurispr. 1989, blz. 1839, r.o. 31, en 12 juli 1990, zaak C-188/89, Foster e.a., Jurispr. 1990, blz. I-3313, r.o. 19). 47 Mitsdien moet op de tweede vraag worden geantwoord, dat particulieren voor de nationale rechter rechtstreeks beroep kunnen doen op artikel 2, lid 2, sub c, van de richtlijn tegenover de staat en alle organisaties of lichamen die onder gezag of toezicht van de staat staan of die over bijzondere bevoegdheden beschikken die verder gaan dan die welke voortvloeien uit de regels die in de betrekkingen tussen particulieren gelden, wanneer de staat de richtlijn niet binnen de gestelde termijn dan wel onjuist in nationaal recht heeft omgezet. Artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn verzet zich ertegen, dat een Lid-Staat bij de omzetting van deze bepaling de werkgever toestaat, in alle gevallen de aan de werknemer mee te delen informatie te beperken tot de benaming van zijn werkzaamheden. De derde vraag 48 Met de derde vraag verzoekt de verwijzende rechter het Hof om uitlegging van de in artikel 2, lid 2, sub c-i, van de richtlijn vervatte uitdrukking "hoedanigheid of categorie van de arbeid". 49 Aangezien de Duitse wetgever, zoals blijkt uit rechtsoverweging 43 van dit arrest, heeft gekozen voor de in artikel 2, lid 2, sub c-ii, van de richtlijn bedoelde categorie van gegevens, behoeft de derde vraag niet te worden beantwoord (zie met name arresten van 16 juni 1981, zaak 126/80, Salonia, Jurispr. 1981, blz. 1563, r.o. 6, en 26 september 1985, zaak 166/84, Thomasdünger, Jurispr. 1985, blz. 3001, r.o. 11). De vijfde vraag 50 Met de vijfde vraag wenst de verwijzende rechter in wezen te vernemen, of artikel 9, lid 2, van de richtlijn aldus moet worden uitgelegd, dat de Lid-Staten op grond van dit artikel de werkgever mogen ontslaan van de verplichting, de werknemer schriftelijk in kennis te stellen van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst- of verhouding, ook al zou deze laatste daarom vragen, wanneer die gegevens reeds worden vermeld in documenten of arbeidsovereenkomsten welke vóór de inwerkingtreding van de maatregelen tot omzetting van de richtlijn zijn opgesteld. 51 Luidens artikel 9, lid 2, van de richtlijn moeten de Lid-Staten de nodige maatregelen nemen om ervoor te zorgen dat voor op de datum van inwerkingtreding van de maatregelen tot omzetting van de richtlijn bestaande arbeidsovereenkomsten of -verhoudingen de werkgever aan de werknemer die daarom verzoekt, de documenten met de in artikel 2, lid 2, van de richtlijn bedoelde informatie doet toekomen. 52 Een nationale bepaling, als § 4 van de Duitse wet van 20 juli 1995, die de werkgever, wanneer er reeds een document of overeenkomst met de door de richtlijn bedoelde belangrijkste gegevens bestaat, ontslaat van de verplichting om de werknemer te informeren, ook al zou deze laatste daarom vragen, is verenigbaar met artikel 9, lid 2, van de richtlijn. Gelet op het doel van de richtlijn zou het immers geen zin hebben, de werkgever ertoe te verplichten, na de inwerkingtreding van de maatregelen tot omzetting van de richtlijn nogmaals de belangrijkste gegevens van bestaande arbeidsovereenkomsten of -verhoudingen mee te delen, wanneer deze gegevens, die niet zijn gewijzigd, reeds aan de betrokken werknemer zijn meegedeeld. 53 Bijgevolg moet op de vijfde vraag worden geantwoord, dat artikel 9, lid 2, van de richtlijn aldus moet worden uitgelegd, dat het zich er niet tegen verzet, dat de Lid-Staten de werkgever ontslaan van de verplichting, de werknemer schriftelijk in kennis te stellen van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst- of verhouding, ook al zou laatstgenoemde daarom verzoeken, wanneer die gegevens reeds worden vermeld in documenten of arbeidsovereenkomsten welke vóór de inwerkingtreding van de maatregelen tot omzetting van de richtlijn zijn opgesteld. Beslissing inzake de kosten Kosten 54 De kosten door de Duitse en de Britse regering en de Commissie van de Europese Gemeenschappen wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Vijfde kamer), uitspraak doende op de door het Landesarbeitsgericht Hamm bij beschikkingen van 9 juli 1996 gestelde vragen, verklaart voor recht: 1) Aan de kennisgeving bedoeld in artikel 2, lid 1, van richtlijn 91/533/EEG van de Raad van 14 oktober 1991 betreffende de verplichting van de werkgever de werknemer te informeren over de voorwaarden die op zijn arbeidsovereenkomst of -verhouding van toepassing zijn, komt, voor zover de werknemer daarbij in kennis wordt gesteld van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst of -verhouding en inzonderheid van de in artikel 2, lid 2, sub c, bedoelde gegevens, een vermoeden van juistheid toe, dat vergelijkbaar is met het vermoeden dat in de nationale rechtsorde is verbonden aan eenzelfde, door de werkgever opgesteld en aan de werknemer meegedeeld stuk. De werkgever moet evenwel altijd tegenbewijs kunnen leveren en aantonen dat de informatie in de kennisgeving als zodanig onjuist is, of door de feiten is gelogenstraft. 2) Particulieren kunnen voor de nationale rechter rechtstreeks beroep doen op artikel 2, lid 2, sub c, van richtlijn 91/533 tegenover de staat en alle organisaties of lichamen die onder gezag of toezicht van de staat staan of die over bijzondere bevoegdheden beschikken die verder gaan dan die welke voortvloeien uit de regels die in de betrekkingen tussen particulieren gelden, wanneer de staat de richtlijn niet binnen de gestelde termijnen dan wel onjuist in nationaal recht heeft omgezet. Artikel 2, lid 2, sub c-ii, van richtlijn 91/533 verzet zich ertegen, dat een Lid-Staat bij de omzetting van deze bepaling de werkgever toestaat, in alle gevallen de aan de werknemer mee te delen informatie te beperken tot de benaming van zijn werkzaamheden. 3) Artikel 9, lid 2, van richtlijn 91/533 moet aldus worden uitgelegd, dat het zich er niet tegen verzet, dat de Lid-Staten de werkgever ontslaan van de verplichting, de werknemer schriftelijk in kennis te stellen van de belangrijkste gegevens van de arbeidsovereenkomst- of verhouding, ook al zou laatstgenoemde daarom verzoeken, wanneer die gegevens reeds worden vermeld in documenten of arbeidsovereenkomsten welke vóór de inwerkingtreding van de maatregelen tot omzetting van de richtlijn zijn opgesteld.

61978CJ0261

it

1 LE RICORRENTI CHIEDONO CHE LA COMUNITA ECONOMICA EUROPEA , RAPPRESENTATA DAL CONSIGLIO E DALLA COMMISSIONE , SIA CONDANNATA , AI SENSI DELL ' ART . 215 , 2* COMMA , DEL TRATTATO CEE , A RISARCIRE IL DANNO LORO ASSERTIVAMENTE ARRECATO DALL ' ABOLIZIONE , DISPOSTA DAL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO 29 APRILE 1974 , N . 1125 , CHE MODIFICA IL REGOLAMENTO N . 120/67/CEE , RELATIVO ALL ' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI NEL SETTORE DEI CEREALI ( GU N . L 128 , DEL 10 . 3 . 1974 , PAG . 12 ), DELLE RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE DI QUELLMEHL . 2 LE CAUSE SONO STATE RIUNITE AI FINI DEL PROCEDIMENTO E VANNO MANTENUTE RIUNITE AI FINI DELLA SENTENZA . 3 CON SENTENZA 19 OTTOBRE 1977 , QUESTA CORTE , PRONUNZIANDOSI , NELL ' AMBITO DELLE CAUSE RIUNITE 117/76 E 16/77 , RUCKDESCHEL & CO . E HANSA LAGERHAUS STROH & CO . C / HAUPTZOLLAMT HAMBURG ST . ANNEN , E DIAMALT AG C / HAUPTZOLLAMT ITZEHOE ( RACC . PAG . 1753 ), SU UNA DOMANDA PREGIUDIZIALE PROPOSTA DAL FINANZGERICHT DI AMBURGO , CONSTATAVA CHE LE DISPOSIZIONI CONTROVERSE DEI REGOLAMENTI DEL CONSIGLIO ERANO INCOMPATIBILI COL PRINCIPIO DI UGUAGLIANZA IN QUANTO IMPLICAVANO UNA DISPARITA DI TRATTAMENTO , PER QUEL CHE RIGUARDA LE RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE , TRA IL QUELLMEHL E L ' AMIDO RIGONFIATO . INOLTRE , QUESTA CORTE DICHIARAVA CHE SPETTAVA ALLE ISTITUZIONI COMPETENTI IN MATERIA DI POLITICA AGRICOLA COMUNE FARE IL NECESSARIO PER OVVIARE A TALE SITUAZIONE . 4 IN SEGUITO A QUESTA SENTENZA , LE RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE DI QUELLMEHL DESTINATO ALL ' INDUSTRIA DELLA PANIFICAZIONE VENIVANO RIPRISTINATE COL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO 22 MAGGIO 1978 , N . 1125 , CHE MODIFICA IL REGOLAMENTO ( CEE ) N . 2727/75 RELATIVO ALL ' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI NEL SETTORE DEI CEREALI ( GU N . L 142 , DEL 30 . 5 . 1978 , PAG . 21 ). L ' IMPORTO DELLE RESTITUZIONI VENIVA STABILITO DAL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO N . 1127/78 , ADOTTATO E PUBBLICATO NELLE STESSE DATE DEL REGOLAMENTO N . 1125/78 ( GU N . L 142 , PAG . 24 ). I DUE REGOLAMENTI ENTRAVANO IN VIGORE IL TERZO GIORNO SUCCESSIVO ALLA LORO PUBBLICAZIONE SULLA GAZZETTA UFFICIALE DELLE COMUNITA EUROPEE ; TUTTAVIA , AI SENSI DELL ' ART . 1 , ULTIMO COMMA , DEL REGOLAMENTO N . 1125/78 E DELL ' ART . 6 DEL REGOLAMENTO N . 1127/78 , LE RESTITUZIONI , SU DOMANDA DEGLI INTERESSATI , VENIVANO CONCESSE CON EFFETTO DAL 19 OTTOBRE 1977 , VALE A DIRE CON EFFETTO RETROATTIVO DALLA DATA DELLA SENTENZA EMESSA DALLA CORTE NELL ' AMBITO DEI PROCEDIMENTI PREGIUDIZIALI SUMMENZIONATI . 5 LE DOMANDE DELLE RICORRENTI HANNO DUNQUE AD OGGETTO IL RISARCIMENTO DEL DANNO LORO ASSERTIVAMENTE PROVOCATO DALLA MANCATA CORRESPONSIONE DELLE RESTITUZIONI DURANTE IL PERIODO CHE VA DAL 1* AGOSTO 1974 , DATA DI ENTRATA IN VIGORE DEL REGOLAMENTO N . 1125/74 , AL 19 OTTOBRE 1977 . IL DANNO CONSISTEREBBE NEL VENIR MENO DI UN INTROITO PARI ALLE RESTITUZIONI CHE SAREBBERO STATE VERSATE ALLE RICORRENTI SE IL QUELLMEHL AVESSE FRUITO DELLO STESSO TRATTAMENTO RISERVATO ALL ' AMIDO . SULLA RICEVIBILITA 6 IL CONSIGLIO E LA COMMISSIONE , CONVENUTI , HANNO ECCEPITO L ' IRRICEVIBILITA DEL RICORSO SOSTENENDO , TRA L ' ALTRO , CHE LE RICORRENTI , PER OTTENERE IL PAGAMENTO DELLE RESTITUZIONI , AVREBBERO DOVUTO PROPORRE UN APPOSITO RICORSO DINANZI AI GIUDICI NAZIONALI E CONTRO GLI ENTI NAZIONALI COMPETENTI . QUESTA ECCEZIONE NON PUO TUTTAVIA VENIRE ACCOLTA , IN QUANTO LE DOMANDE PROPOSTE DALLE RICORRENTI NEL CASO DI SPECIE NON COSTITUISCONO RICORSI PER INADEMPIMENTO , VOLTI AL PAGAMENTO DI SOMME DOVUTE IN FORZA DI NORME COMUNITARIE , RICORSI CHE NON POSSONO ESSERE FONDATI SUGLI ARTT . 178 E 215 , 2* COMMA , DEL TRATTATO CEE , MA VANNO CONSIDERATE DOMANDE DI RISARCIMENTO DEI DANNI CAUSATI DALL ' ILLECITO CONSTATATO DALLA CORTE NELLA SENTENZA 19 OTTOBRE 1977 . NEL CASO DI SPECIE , E INOLTRE ASSODATO , IN BASE ALLA SUMMENZIONATA SENTENZA , CHE I GIUDICI NAZIONALI NON AVREBBERO POTUTO ACCOGLIERE UN RICORSO PER INADEMPIMENTO , IN MANCANZA DI NORME COMUNITARIE CHE AUTORIZZINO GLI ENTI NAZIONALI A CORRISPONDERE GLI IMPORTI RICHIESTI . 7 NE TANTOMENO PUO VENIRE ACCOLTA L ' ECCEZIONE SOLLEVATA DALLA COMMISSIONE , SECONDO CUI IL VERSAMENTO DELLE RESTITUZIONI NON CORRISPOSTE , CHE COSTITUIREBBE IL VERO SCOPO DEI RICORSI , RICHIEDE L ' ADOZIONE DI UN NUOVO REGOLAMENTO ; LE RICORRENTI , CHE NON POSSONO PERSEGUIRE TALE OBIETTIVO MEDIANTE I RICORSI DI CUI AGLI ARTT . 173 E 175 DEL TRATTATO CEE , NON POTREBBERO NEMMENO VALERSI A TAL FINE , DEL RICORSO DI RESPONSABILITA EX ARTT . 178 E 215 , 2* COMMA . IN REALTA , QUEST ' ULTIMO RICORSO , SECONDO LA GIURISPRUDENZA COSTANTE DELLA CORTE , E STATO ISTITUITO COME RIMEDIO AVENTE CARATTERE AUTONOMO , SICCHE LE DOMANDE DELLE RICORRENTI VANNO ESAMINATE ALLA STREGUA DEI PRINCIPI CHE REGGONO QUESTO TIPO DI RICORSO E POSSONO VENIRE ACCOLTE , QUALORA RISULTINO FONDATE , SENZA CHE SI RENDA NECESSARIA L ' ADOZIONE , DA PARTE DELLE ISTITUZIONI CONVENUTE , DI NUOVI REGOLAMENTI . NEL MERITO 8 NELLA SENTENZA 19 OTTOBRE 1977 LA CORTE HA CONSTATATO CHE L ' ABOLIZIONE , DAL 1* AGOSTO 1974 , DELLE RESTITUZIONI PER IL QUELLMEHL , MENTRE VENIVANO MANTENUTE IN VIGORE LE RESTITUZIONI PER L ' AMIDO RIGONFIATO , ERA INCOMPATIBILE COL PRINCIPIO DI UGUAGLIANZA . LA PORTATA DI TALE CONSTATAZIONE D ' ILLEGITTIMITA E CONTROVERSA FRA LE PARTI : IL CONSIGLIO E LA COMMISSIONE SOSTENGONO CHE L ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI PER IL QUELLMEHL E STATA DICHIARATA ILLEGITTIMA SOLTANTO PER QUANTO CONCERNE LA FABBRICAZIONE DI QUELLMEHL DESTINATO ALLA PANIFICAZIONE , ALLA QUALE SONO D ' ALTRONDE ISPIRATI I REGOLAMENTI DEL CONSIGLIO NN . 1125 E 1127/78 , CHE HANNO RIPRISTINATO LE RESTITUZIONI SOLAMENTE PER IL QUELLMEHL AVENTE QUESTA DESTINAZIONE ; LE RICORRENTI SOSTENGONO INVECE CHE LA PARITA DI TRATTAMENTO CON L ' AMIDO RIGONFIATO DEV ' ESSERE GARANTITA INDIPENDENTEMENTE DALLA DESTINAZIONE DEL QUELLMEHL , VALE A DIRE TANTO PER IL QUELLMEHL DESTINATO ALL ' ALIMENTAZIONE UMANA IN GENERALE , QUANTO PER QUELLO IMPIEGATO NELLA FABRICAZIONE DI MANGIMI . 9 NELLA SENTENZA 28 MARZO 1979 ( CAUSA 90/78 , GRANARIA BV C/CONSIGLIO E COMMISSIONE ) LA CORTE HA AFFERMATO DI AVER RITENUTO , NEL CONSTATARE , CON LA SENTENZA PRONUNZIATA IL 19 OTTOBRE 1977 NELLE CAUSE RIUNITE 117/76 E 16/77 , L ' ILLEGITTIMITA DELL ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI , CHE IL PRINCIPIO DI UGUAGLIANZA FOSSE STATO VIOLATO A DANNO DEI PRODUTTORI DI QUELLMEHL , SOLO QUALORA IL QUELLMEHL FOSSE STATO USATO PER GLI SCOPI CHE GLI SONO TRADIZIONALMENTE PROPRI NELL ' ALIMENTAZIONE UMANA . LA DESTINAZIONE TRADIZIONALE DEL QUELLMEHL , COME ERA STATO ILLUSTRATO NEL CORSO DEI PROCEDIMENTI SUMMENZIONATI , ERA CIRCOSCRITTA ALL ' IMPIEGO IN PANETTERIA COME AUSILIARIO DEI PRODOTTI A BASE DI FARINA DI SEGALA . IN RELAZIONE A QUESTA DESTINAZIONE TRADIZIONALE , COME LA CORTE HA RICORDATO NELLA SENTENZA , IL QUELLMEHL AVEVA FRUITO DI RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE IN GERMANIA DAL 1930 E NELLA COMUNITA DALL ' ISTITUZIONE DELLA PRIMA ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI NEL SETTORE DEI CEREALI . 10 DA QUANTO ESPOSTO , DERIVA CHE L ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE DI QUELLMEHL ERA INCOMPATIBILE CON IL PRINCIPIO DI UGUAGLIANZA , PER I MOTIVI INDICATI DELLA CORTE NELLA SENTENZA 19 OTTOBRE 1977 , SOLO PER QUANTO RIGUARDAVA IL QUELLMEHL DESTINATO ALLA PANIFICAZIONE . 11 OCCORRE ORA STABILIRE SE QUESTO ILLECITO SIA TALE DA FAR SORGERE LA RESPONSABILITA DELLA COMUNITA AI SENSI DELL ' ART . 215 , SECONDO COMMA , DEL TRATTATO CEE . 12 LA COSTATAZIONE CHE UNA SITUAZIONE GIURIDICA CREATA DA ATTI NORMATIVI DELLA COMUNITA E ILLEGITTIMA NON E DI PER SE SUFFICIENTE A DIMOSTRARE LA SUSSISTENZA DI SIFFATTA RESPONSABILITA . LA CORTE SI E GIA PRONUNZIATA IN QUESTO SENSO NELLA SENTENZA 25 MAGGIO 1978 ( CAUSE RIUNITE 83/76 ED ALTRE , BAYERISCHE HNL VERMEHRUNGSBETRIEBE ED ALTRI C / CONSIGLIO E COMMISSIONE ; RACC . PAG . 1209 ). A QUESTO PROPOSITO , LA CORTE HA RICORDATO CHE , SECONDO LA SUA GIURISPRUDENZA COSTANTE , LA RESPONSABILITA DELLA COMUNITA PER UN ATTO NORMATIVO IMPLICANTE DELLE SCELTE DI POLITICA ECONOMICA SUSSISTE SOLO IN CASO DI VIOLAZIONE GRAVE DI UNA NORMA GIURIDICA SUPERIORE CHE TUTELA I SINGOLI . TENENDO CONTO DEI PRINCIPI CHE , NEI SISTEMI GIURIDICI DEGLI STATI MEMBRI , DISCIPLINANO LA RESPONSABILITA DEI PUBBLICI POTERI PER DANNI PROVOCATI AI PRIVATI DA ATTI NORMATIVI , LA CORTE HA DICHIARATO CHE , IN UN CONTESTO NORMATIVO CARATTERIZZATO DALL ' ESERCIZIO DI UN AMPIO POTERE DISCREZIONALE , INDISPENSABILE PER L ' ATTUAZIONE DELLA POLITICA AGRICOLA COMUNE , LA RESPONSABILITA DELLA COMUNITA PUO SUSSISTERE SOLO IN VIA ECCEZIONALE , SE L ' ISTITUZIONE DI CUI TRATTASI HA DISCONOSCIUTO , IN MODO PALESE E GRAVE , I LIMITI CHE SI IMPONGONO ALL ' ESERCIZIO DEI SUOI POTERI . 13 NEL CASO DI SPECIE , LA CORTE E PROPENSA A RITENERE CHE CI SIA STATO , DA PARTE DEL CONSIGLIO , UN TALE DISCONOSCIMENTO GRAVE E MANIFESTO DEI LIMITI IMPOSTI ALL ' ESERCIZIO DEI SUOI POTERI DISCREZIONALI NELL ' AMBITO DELLA POLITICA AGRICOLA COMUNE . ESSA FONDA IL SUO CONVINCIMENTO , IN PARTICOLARE , SULLE SEGUENTI CONSIDERAZIONI . 14 OCCORRE ANZITUTTO CONSIDERARE CHE IL PRINCIPIO DI UGUAGLIANZA , SANCITO IN ISPECIE DALL ' ART . 40 , N . 3 , 2* COMMA , DEL TRATTATO CEE , CHE VIETA QUALSIASI DISCRIMINAZIONE NELL ' AMBITO DELL ' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI AGRICOLI , HA PARTICOLARE IMPORTANZA FRA LE NORME DI DIRITTO COMUNITARIO VOLTE ALLA TUTELA DEGLI INTERESSI DEI SINGOLI . IN SECONDO LUOGO , IL DISCONOSCIMENTO DI QUESTO PRINCIPIO NEL CASO DI SPECIE HA RIGUARDATO UN GRUPPO RISTRETTO E BEN DELIMITATO DI OPERATORI ECONOMICI , IN QUANTO RISULTA CHE IL NUMERO DEI PRODUTTORI DI QUELLMEHL E NELLA COMUNITA , MOLTO ESIGUO . INOLTRE , IL DANNO LAMENTATO DALLE RICORRENTI ECCEDE L ' AMBITO DEI RISCHI ECONOMICI INERENTI ALLE ATTIVITA NEL SETTORE INTERESSATO . INFINE , LA SOPPRESSIONE , NEL 1974 , DA PARTE DEL CONSIGLIO , DELLA PARITA DI TRATTAMENTO CON I PRODUTTORI DI AMIDO DI GRANTURCO , MANTENUTA FIN DALL ' ISTITUZIONE DELL ' ORGANIZZAZIONE COMUNE DEI MERCATI NEL SETTORE DEI CEREALI , E PRIVA DI UNA SUFFICIENTE GIUSTIFICAZIONE . 15 PER QUESTI MOTIVI , LA CORTE PERVIENE ALLA CONCLUSIONE CHE LA SOPPRESSIONE DELLE RESTITUZIONI PER IL QUELLMEHL DISPOSTA DAL REGOLAMENTO DEL CONSIGLIO N . 1125/74 , FA SORGERE LA RESPONSABILITA DELLA COMUNITA . 16 CIO PREMESSO , OCCORRE VALUTARE IL PREGIUDIZIO PROVOCATO DALLA DISCRIMINAZIONE AI DANNI DEI PRODUTTORI DI QUELLMEHL . LA CAUSA DEL DANNO LAMENTATO DALLE RICORRENTI E COSTITUITA DALL ' ABOLIZIONE , DA PARTE DEL CONSIGLIO , DELLE RESTITUZIONI CHE AVREBBERO DOVUTO VENIRE CORRISPOSTE AI PRODUTTORI DI QUELLMEHL QUALORA FOSSE STATA RISPETTATA LA PARITA DI TRATTAMENTO CON I PRODUTTORI DI AMIDO DI GRANTURCO . L ' ENTITA DEL DANNO VA PERTANTO CALCOLATA IN BASE ALL ' IMPORTO DI QUESTE RESTITUZIONI . 17 IL CONSIGLIO E LA COMMISSIONE HANNO CRITICATO TALE METODO DI CALCOLO SOSTENENDO CHE I PRODUTTORI DI QUELLMEHL HANNO COMPENSATO , O AVREBBERO POTUTO COMPENSARE IL DANNO , RIPERCUOTENDO SUI PREZZI DI VENDITA IL MAGGIOR ONERE DERIVANTE DALL ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI . NELL ' AMBITO DI UN ' AZIONE DI RESPONSABILITA , UNA SIFFATTA OBIEZIONE NON SI PUO , IN VIA DI PRINCIPIO , CONSIDERARE INFONDATA . SI DEVE INFATTI AMMETTERE CHE , QUALORA L ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI FOSSE STATA EFFETTIVAMENTE , O AVREBBE POTUTO ESSERE , COMPENSATA DALL ' AUMENTO DEI PREZZI , L ' ENTITA DEL DANNO NON POTREBBE VENIRE DETERMINATA IN BASE ALL ' AMMONTARE DELLE RESTITUZIONI NON CORRISPOSTE , GIACCHE , SUBENTRANDO L ' AUMENTO DEI PREZZI AL VERSAMENTO DELLE RESTITUZIONI , IL PRODUTTORE NON SUBIREBBE ALCUNA PERDITA . 18 DAL CANTO LORO , LE RICORRENTI HANNO NEGATO DI AVER EFFETTUATO LA SUDDETTA RIVALSA , SOSTENENDO CHE , DI FRONTE ALLA CONCORRENZA DEI PRODUTTORI DI AMIDO , CHE FRUIVANO DELLE RESTITUZIONI , ESSE HANNO PREFERITO , NELL ' AMBITO DELLA LORO POLITICA COMMERCIALE , VENDERE IL QUELLMEHL IN PERDITA , PUR DI CONSERVARE IL LORO MERCATO , ANZICHE AUMENTARE I PREZZI , CORRENDO COSI IL RISCHIO DI PERDERE LA CLIENTELA . GLI AUMENTI DI PREZZO SEGNALATI DAL CONSIGLIO E DALLA COMMISSIONE SONO DOVUTI , SECONDO LE RICORRENTI , ALL ' AUMENTO DEL PREZZO DI ENTRATA DEL GRANTURCO E DEI COSTI DI PRODUZIONE . 19 LE STATISTICHE PRODOTTE DALLE PARTI E GLI ARGOMENTI DALLE STESSE SVOLTI NON CONSENTONO DI CONSTATARE CHE LE RICORRENTI HANNO EFFETTIVAMENTE FATTO GRAVARE , O AVESSERO LA POSSIBILITA DI FAR GRAVARE , SUI PREZZI DI VENDITA , IL MAGGIOR ONERE DERIVANTE DALL ' ABOLIZIONE DELLE RESTITUZIONI . 20 DI CONSEGUENZA , IL DANNO DA RISARCIRE ALLE RICORRENTI VA DETERMINATO IN UN IMPORTO PARI ALLE RESTITUZIONI CHE ESSE AVREBBERO RISCOSSO QUALORA , NEL PERIODO DAL 1* AGOSTO 1974 AL 19 OTTOBRE 1977 , L ' IMPIEGO DI GRANTURCO NELLA PRODUZIONE DI QUELLMEHL DESTINATO ALLA PANIFICAZIONE AVESSE DATO DIRITTO ALLE STESSE RESTITUZIONI DELL ' IMPIEGO DI GRANTURCO PER LA PRODUZIONE DI AMIDO . 21 LE RICORRENTI HANNO PRODOTTO IN GIUDIZIO TALUNI DOCUMENTI CHE DOVREBBERO CONSENTIRE DI DETERMINARE I QUANTITATIVI DI QUELLMEHL PER I QUALI SI CHIEDE IL RISARCIMENTO E GLI IMPORTI DELLE RESTITUZIONI NON CORRISPOSTE PER QUESTI QUANTITATIVI . LA CORTE NON E PERO IN GRADO , IN QUESTA FASE DEL PROCCEDIMENTO , DI VALUTARE L ' ESATTEZZA DEI DATI IVI CONTENUTI . PERTANTO , E OPPORTUNO STABILIRE , IN VIA INTERLOCUTORIA , I CRITERI DA ESSA ADOTTATI PER L ' INDENNIZZO DELLE RICORRENTI , RINVIANDO , PER LA DETERMINAZIONE DELL ' ENTITA DEL RISARCIMENTO , ALL ' ACCORDO FRA LE PARTI O , IN MANCANZA DI ACCORDO , AD UNA SUCCESSIVA DECISIONE DELLA CORTE . Decisione relativa alle spese SULLA DOMANDA DI INTERESSI 22 LE RICORRENTI HANNO INOLTRE CHIESTO CHE IL CONSIGLIO VENGA CONDANNATO A CORRISPONDERE GLI INTERESSI AL TASSO DELL ' 8 % DALLA DATA DELLA NOTIFICA DEI RICORSI . 23 TRATTANDOSI DI RESPONSABILITA EXTRACONTRATTUALE DELLA COMUNITA AI SENSI DELL ' ART . 215 , 2* COMMA , LA DOMANDA VA ESAMINATA ALLA LUCE DEI PRINCIPI GENERALI COMUNI AI DIRITTI DEGLI STATI MEMBRI , AI QUALI RINVIA TALE DISPOSIZIONE . IN BASE A QUESTI PRINCIPI , LA DOMANDA RELATIVA AGLI INTERESSI E IN LINEA GENERALE AMMISSIBILE . SECONDO I CRITERI ADOTTATI DALLA CORTE PER LA VALUTAZIONE DEL DANNO , L ' OBBLIGO DI CORRISPONDERE GLI INTERESSI SORGE DALLA DATA DELLA PRESENTE SENTENZA , IN QUANTO ESSA COSTITUISCE DECLARATORIA DELL ' OBBLIGO DI RISARCIRE IL DANNO . IL TASSO D ' INTERESSE DA APPLICARE E DEL 6 % . Dispositivo PER QUESTI MOTIVI , LA CORTE , IN VIA INTERLOCUTORIA , DICHIARA E STATUISCE : 1* LA COMUNITA ECONOMICA EUROPEA PAGHERA A : 1 ) INTERQUELL STARKE-CHEMIE GMBH & CO KG , CON SEDE IN GROSSAITINGEN , 2 ) DIAMALT AG , CON SEDE IN MONACO , LE SOMME EQUIVALENTI ALLE RESTITUZIONI ALLA PRODUZIONE DI QUELLMEHL DESTINATO ALLA PANIFICAZIONE CHE DETTE IMPRESE , CIASCUNA PER QUANTO LA RIGUARDA , AVREBBERO AVUTO IL DIRITTO DI RISCUOTERE SE , NEL PERIODO DAL 1* AGOSTO 1974 AL 19 OTTOBRE 1977 , L ' IMPIEGO DI GRANTURCO PER LA PRODUZIONE DI QUELLMEHL AVESSE DATO DIRITTO ALLE STESSE RESTITUZIONI DELL ' IMPIEGO DI GRANTURCO PER LA PRODUZIONE DI AMIDO . 2* LE SOMME DOVUTE VANNO MAGGIORATE DEGLI INTERESSI DEL 6 % A PARTIRE DALLA DATA DELLA PRESENTE SENTENZA . 3* LE PARTI PRESENTERANNO ALLA CORTE , ENTRO IL TERMINE DI 12 MESI DALLA PRONUNZIA DELLA PRESENTE SENTENZA , I DATI RELATIVI ALL ' ENTITA DEL RISARCIMENTO STABILITI DI COMUNE ACCORDO . 4* IN MANCANZA DI ACCORDO , LE PARTI FARANNO PERVENIRE ALLA CORTE , ENTRO LO STESSO TERMINE , LE LORO CONCLUSIONI SUFFRAGATE DA DATI NUMERICI . 5*LE SPESE SONO RISERVATE .

62005CJ0183

lv

Savā prasības pieteikumā Eiropas Kopienu Komisija lūdz Tiesu atzīt, ka: –        ierobežojot Padomes 1992. gada 21. maija Direktīvas 92/43/EEK par dabisko dzīvotņu, savvaļas faunas un floras aizsardzību (OV L 206, 7. lpp.) 12. panta 2. punkta un 13. panta 1. punkta b) apakšpunkta noteikumu transpozīciju ar šīs direktīvas IV pielikumā uzskaitītajām sugām, kas sastopamas Īrijā, –        nepieņemot visus nepieciešamos specifiskos pasākumus, lai efektīvi īstenotu minētās direktīvas 12. panta 1. punktā paredzēto stingras aizsardzības sistēmu (turpmāk tekstā – “stingras aizsardzības sistēma”), un –        paturot spēkā Īrijas likumu normas, kuras nav saderīgas ar minētās direktīvas 12. panta 1. punktu un 16. pantu, Īrija nav izpildījusi minētajos pantos paredzēto un nav izpildījusi pienākumus, kas tai uzlikti ar EK līgumu. Atbilstošās tiesību normas Direktīvas 92/43 ceturtais un vienpadsmitais apsvērums ir šādi: “tā kā Eiropā esošajā dalībvalstu teritorijā turpinās dabisko dzīvotņu noplicināšanās un aizvien vairāk savvaļas sugu ir nopietni apdraudētas; tā kā, ņemot vērā, ka apdraudētās dzīvotnes un sugas ir daļa no Kopienas dabas mantojuma un ka šim apdraudējumam bieži ir pārrobežu raksturs, ir jāveic Kopienas mēroga pasākumi, lai tās saglabātu; [..] tā kā ir atzīts, ka to pasākumu pieņemšana, kas paredzēti, lai veicinātu Kopienā nozīmīgu prioritāru dabisko dzīvotņu un prioritāru sugu aizsardzību, ir visu dalībvalstu kopēja atbildība; [..]”. Direktīvas 92/43 12. panta 1. un 2. punktā ir paredzēts šādi: “Dalībvalstis veic nepieciešamos pasākumus, lai IV pielikuma a) daļā uzskaitītajām dzīvnieku sugām to dabiskās izplatības areālā izveidotu stingras aizsardzības sistēmu, aizliedzot: [..] b)      minēto sugu īpatņu apzinātu traucēšanu, jo īpaši to vairošanās, mazuļu attīstības, ziemas guļas un migrāciju laikā; [..] d)      vairošanās vai atpūtas vietu noplicināšanu vai iznīcināšanu. 2.      Attiecībā uz minētajām sugām dalībvalstis aizliedz savvaļā iegūtu īpatņu turēšanu, transportēšanu un pārdošanu vai apmaiņu, un to piedāvāšanu pārdošanai vai apmaiņai, izņemot gadījumus, kad īpatnis likumīgi iegūts pirms šīs direktīvas ieviešanas.” Direktīvas 92/43 13. pantā ir paredzēta IV pielikuma b) daļā uzskaitīto augu sugu stingras aizsardzības sistēmas izveide. Šīs pašas direktīvas 16. panta 1. punkta redakcija ir šāda: “Ja nav apmierinošas alternatīvas un ja netiek kaitēts attiecīgo sugu populāciju saglabāšanai labvēlīgā aizsardzības statusā to dabiskās izplatības areālā, dalībvalstis drīkst atkāpties no 12., 13., 14. panta un 15. panta a) un b) punkta noteikumiem, lai: a)      aizsargātu savvaļas faunu un floru un saglabātu dabiskās dzīvotnes; b)      novērstu nopietnu kaitējumu, jo īpaši labībai, mājlopiem, mežiem, zivsaimniecībai un ūdeņiem, un citiem īpašuma veidiem; c)      rūpētos par veselības aizsardzību un sabiedrības drošību vai obligāti ievērotu citas sevišķi svarīgas sabiedrības intereses, tostarp sociāla vai ekonomiska rakstura intereses un videi primāri svarīgas labvēlīgas pārveides; d)      izpētes un izglītības nolūkā atjaunotu minēto sugu populācijas un reintroducētu minētās sugas, un veiktu šī mērķa sasniegšanai vajadzīgās vairošanas darbības, tostarp augu mākslīgo pavairošanu; e)      stingri noteiktos apstākļos pēc izvēles principa un ierobežotā apmērā atļaut[u] IV pielikumā uzskaitīto sugu atsevišķu īpatņu ieguvi vai turēšanu ierobežotā skaitā, ko nosaka kompetentās valsts iestādes.” Pirmstiesas procedūra Saņēmusi sūdzības, Komisija 2002. gada 18. oktobrī nosūtīja Īrijai brīdinājuma vēstuli, kurā tā pauda savas šaubas par vairākiem Direktīvas 92/43 12., 13. un 16. panta īstenošanas aspektiem šajā dalībvalstī. Īrijas iestāžu 2002. gada 20. decembra atbilde Komisiju nepārliecināja, un tā 2003. gada 11. jūlijā izdeva argumentētu atzinumu, ar ko aicināja Īriju pieņemt pasākumus, kas vajadzīgi, lai divu mēnešu laikā no minētā atzinuma paziņošanas izpildītu tā prasības. Ar 2004. gada 12. septembra un 2004. gada 8. janvāra vēstulēm Īrija atbildēja uz argumentēto atzinumu. Tā kā arī šī atbilde Komisiju nepārliecināja, tā nolēma celt šo prasību. Par prasību Savā prasībā Komisija ir izvirzījusi trīs iebildumus: –        pirmais iebildums ir saistīts ar Direktīvas 92/43 12. panta 2. punkta un 13. panta 1. punkta b) apakšpunkta nepilnīgu transpozīciju attiecībā uz minētās direktīvas IV pielikumā uzskaitītajām sugām, kuras Īrijā parasti nav sastopamas; –        otrais iebildums ir saistīts ar to, ka Īrija nav pieņēmusi īpašos pasākumus, kas nepieciešami, lai efektīvi ieviestu stingras aizsardzības sistēmu; –        trešais iebildums ir saistīts ar tādu normu pastāvēšanu Īrijas likumos, kuras nav saderīgas nedz ar Direktīvas 92/43 12. panta 1. punktu, nedz arī ar tās 16. pantu. Pirmo iebildumu Komisija tiesvedības gaitā atsauca, ņemot vērā Īrijas šajā sakarā iebildumu rakstā ietverto atbildi. Tādēļ tas nav jāpārbauda. Par otro iebildumu Otrajam Komisijas izvirzītajam iebildumam ir septiņas daļas, no kurām otrā tiks analizēta kopā ar trešo iebildumu, jo tā formulējums sakrīt ar otrās daļas formulējumu. Par otrā iebilduma pirmo daļu Attiecībā uz pirmo daļu, kas saistīta ar to, ka Īrija nav izpildījusi pienākumu ieviest stingras aizsardzības sistēmu Direktīvas 92/43 IV pielikumā uzskaitītajām sugām, jo nedz jūras bruņurupucis, nedz arī Kerijas gliemis nav iekļauts pirmajā tabulā 1997. gada Eiropas Kopienu (dzīvotņu) regulās [ European Communities (Habitats) Regulations ], kurā grozījumi izdarīti ar 1998. gada Eiropas Kopienu (dabisko dzīvotņu) regulām [ European Communities (Natural Habitats) (Amendment) Regulations ] (turpmāk tekstā – “(dzīvotņu) regulas”), Komisija norāda, ka Īrijas šajā sakarā sniegtā atbilde ir pietiekama. Tajā precizēts, ka valsts tiesiskā regulējuma, ar kuru transponē Direktīvu 92/43, piemērošanas jomās minētās sugas esot iekļautas. Tādēļ otrā iebilduma pirmā daļa nav jāpārbauda. Par otrā iebilduma trešo, ceturto un sesto daļu Ar otrā iebilduma trešo, ceturto un sesto daļu Komisija norāda, ka Īrijas veiktie pasākumi Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā uzskaitīto sugu uzraudzībai veido nesaskanīgu un nepilnīgu kopumu, ar ko nevar efektīvi ieviest stingras aizsardzības sistēmu. Runājot vispirms par minētā iebilduma trešo daļu, Komisija norāda, ka Īrijas nodoms izstrādāt rīcības plānus konkrētām sugām attiecībā uz Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā minētajām sugām gadījumā, ja tie tiktu pareizi izveidoti un piemēroti, būtu efektīvs līdzeklis minētās direktīvas 12. panta 1. punktā paredzēto aizsardzības prasību īstenošanai. Tomēr, ja šādu plānu nav, stingras aizsardzības sistēmai ir trūkumi, izņemot attiecībā uz smilšu krupi, kuram ir izveidota piemērota īpašā uzraudzība. Īrija apgalvo, ka minētie plāni drīz tiks publicēti. Tā atsaucas uz vairākām valdības iniciatīvām, kuras vēl ir procesā, un tā uzskata, ka ar tām varētu panākt labāku saskaņotību un sistemātiskāku Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā paredzēto sugu uzraudzību. Tomēr šādi argumenti nav pieņemami. Jānorāda, ka saskaņā ar pastāvīgo judikatūru jautājums par to, vai dalībvalsts nav izpildījusi savus pienākumus, ir jāizvērtē, ņemot vērā situāciju, kāda pastāvēja argumentētajā atzinumā norādītā termiņa beigās, un Tiesa nevar ņemt vērā vēlākas izmaiņas (skat. it īpaši 2005. gada 2. jūnija spriedumu lietā C‑282/02, Komisija/Īrija, Krājums, I‑4653. lpp., 40. punkts). Tādēļ otrā iebilduma trešā daļa ir uzskatāma par pamatotu. Attiecībā uz sesto daļu, kura ir jāpārbauda pirms ceturtās, Komisija uzskata, ka, izņemot attiecībā uz pakavsikspārni un smilšu krupi, Īrijas iestāžu rīcībā nav informācijas par vairākām Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā uzskaitītajām sugām, to atpūtas un vairošanās vietām, kā arī to apdraudējumiem, kas kavē efektīvi ieviest stingras aizsardzības sistēmu. Pirmkārt, Īrija atzīst, ka attiecībā uz pārējiem sikspārņiem, izņemot pakavsikspārni, tās uzraudzības pilotprojekts neaizstāj detalizētāku uzraudzības darbu. Šī dalībvalsts norāda, ka tā sniegs būtisku informāciju par šo sugu populāciju un organizēs iniciatīvas informācijas par sikspārņiem apkopošanai. Komisija uzskata, ka šāda norāde nepierāda, ka Īrija ir pietiekami informēta par sikspārņu sugām, nedz arī, ka šī dalībvalsts ieviesīs saskaņotu ilgtermiņa programmu nepieciešamo datu ieguvei. Otrkārt, Īrija uzskata, ka 2004. gadā uzsāktie valsts līmeņa pētījumi, kuriem būtu jānoslēdzas 2005. gada rudenī, ietilpst jau iepriekš pastāvējušā programmā un to mērķis ir izveidot pamatu nākotnē paredzētai ūdru uzraudzības programmai. Komisija uzskata, ka ar šo norādi nepietiek, lai skaidri konstatētu, ka attiecībā uz šo sugu tiks ieviesta atbilstoša uzraudzības sistēma un programma. Treškārt, Īrija norāda, ka valsts eksperts par Kerijas gliemjiem izstrādā rīcības plānu, kuru publicēs 2006. gada pavasarī un kurā būs rekomendācijas saistībā ar šīs sugas uzraudzības programmas turpināšanu. Komisija uzskata, ka ar Īrijas veiktajiem pasākumiem un darbībām netiek radīta skaidrība par regulāri saskaņoti un integrēti sniegtiem uzraudzības datiem par šo sugu, tās vairošanās un atpūtas vietām, kā arī tās apdraudējumiem. Ceturtkārt, Īrija atsaucas uz pašreizējām iniciatīvām, kā, piemēram, lēmumu izveidot nacionālo bioloģijas datubāzi, izveidot Valsts Bioloģijas datu centru [ National Biological Records Centre ] vai novērojumu par vaļveidīgo nejaušu nozveju zvejniecībā vākšanu, kas notiek, kopš spēkā stājās Padomes 2004. gada 26. aprīļa Regula (EK) Nr. 812/2004, ar ko nosaka pasākumus attiecībā uz vaļveidīgo nejaušu nozveju zvejniecībā un ar ko groza Regulu (EK) Nr. 88/98 (OV L 150, 12. lpp.). Šajā sakarā jāuzsver, ka, lai apstrīdētu otrā iebilduma sesto daļu, Īrija ir norādījusi uz vairākām iniciatīvām, kuras argumentētajā atzinumā noteiktajā termiņā vēl nebija noslēgušās. Šādas iniciatīvas saskaņā ar šā sprieduma 17. punktā minēto judikatūru Tiesa, veicot vērtējumu par Komisijas apgalvoto valsts pienākumu neizpildi, neņem vērā. Līdz ar to otrā iebilduma sestā daļa ir uzskatāma par pamatotu. Visbeidzot, attiecībā uz tā paša iebilduma ceturto daļu Komisija norāda, ka, kaut arī pilnu darba laika strādājošu ierēdņu, kas atbildīgi par saglabāšanu, tīkls ir nozīmīgs likumu par savvaļas floru un faunu īstenošanai, šāda tīkla pastāvēšana vien nepierāda, ka ir veikti īpašie pasākumi, kas vajadzīgi Direktīvas 92/43 12. panta 1. punkta transponēšanai. Īrija atbild, ka tās ierēdņi strādā efektīvi un aizsargā arī smilšu krupjus, veicot nozīmīgu darbu šīs sugas aizsardzības īstenošanā. Līdzīgi – tādēļ, ka dabas aizsardzības sargi un ierēdņi labi pazīst apvidu, par kuru tie ir atbildīgi – šo sargu un ierēdņu nacionālais tīkls ir labi informēts par dzīvnieku un augu sugu aizsardzību minētajos apvidos. Šajā sakarā jāatgādina, ka Direktīvas 92/43 12. panta 1. punktā ir noteikts, ka dalībvalstis veic nepieciešamos pasākumus, lai IV pielikuma a) daļā uzskaitītajām dzīvnieku sugām to dabiskās izplatības areālā izveidotu stingras aizsardzības sistēmu. Kā savu secinājumu 24. punktā norāda ģenerāladvokāts, arī minētā 12. panta 1. punkta transpozīcija uzliek dalībvalstīm pienākumu ne tikai pieņemt pilnīgu tiesisko regulējumu, bet arī īstenot konkrētus un specifiskus aizsardzības pasākumus (šajā sakarā skat. 2002. gada 30. janvāra spriedumu lietā C‑103/00, Komisija/Grieķija, Recueil , I‑1147. lpp., 34.–39. punkts). Tāpat arī stingras aizsardzības sistēmai ir jāpieņem saskaņoti un koordinēti preventīvie pasākumi (2006. gada 16. marta spriedums lietā C‑518/04, Komisija/Grieķija, Krājums, I‑42.* lpp., 16. punkts). Šajā gadījumā tas vien, ka pastāv pilnu darba laiku nodarbinātu sugu uzraudzības un aizsardzības sargu un ierēdņu tīkls, nepierāda, ka tiek efektīvi īstenota visu Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā minēto sugu, kas sastopamas Īrijā, stingras aizsardzības sistēma. Kā savu secinājumu 45.–48. punktā ir norādījis ģenerāladvokāts, šīm sugām nav piemērotas uzraudzības sistēmas – izņemot smilšu krupi, pakavsikspārni, jūras bruņurupuci – ņemot vērā šo sugu īpatņu ierobežoto skaitu Īrijas ūdeņos. Kā izriet no šī sprieduma 20.–24. punkta, tas ir attiecināms uz ūdru, Kerijas gliemi, dažādām sikspārņu sugām, izņemot pakavsikspārni, kā arī vaļveidīgajiem. Tādēļ otrā iebilduma ceturtā daļa ir uzskatāma par pamatotu. Par otrā iebilduma piekto daļu Ar otrā iebilduma piekto daļu Komisija norāda, ka, kaut arī saskaņā ar Padomes 1985. gada 27. jūnija Direktīvu 85/337/EEK par dažu sabiedrisku un privātu projektu ietekmes uz vidi novērtējumu (OV L 175, 40. lpp.) veiktie ietekmes uz vidi novērtējumi varētu noderēt, lai signalizētu kompetentajām iestādēm par īpašiem apdraudējumiem Direktīvas 92/43 IV pielikumā uzskaitīto sugu vairošanās un atpūtas vietām, Īrijā ir tikai daži projekti par šādu novērtējumu. Turklāt, pat ja tie tiek īstenoti, Īrijas iestādes informāciju par aizsargātajām sugām no īpašuma apsaimniekotājiem pieprasa tikai pēc tam, kad attiecīgais projekts jau ir apstiprināts, un tādējādi kaitnieciska iedarbība uz vidi netiek kavēta. Komisija it īpaši atsaucas uz trim projektiem, kuri negatīvi ietekmē sikspārņu populāciju (Lafrinas [ Lough Rynn ] projekts), pakavsikspārņu gulēšanas vietas (Enisas [ Ennis ] apvedceļa projekts), kā arī vaļveidīgo atpūtas un vairošanās areālus (cauruļvada projekts Brodheivenas [ Broadhaven ] līcī). Šajā sakarā ģenerāladvokāts savu secinājumu 53.–61. punktā ir norādījis, ka tas, ka projekts tiek apstiprināts pirms šī projekta ietekmes – arī negatīvo seku – uz vidi novērtējuma (Lafrinas projekts) vai ka citi projekti, neskatoties uz to, ka ietekmes uz vidi iepriekšējais novērtējums liek secināt, ka šie projekti negatīvi ietekmēs vidi (Enisas apvedceļa projekts un Bodheivenas līča cauruļvada projekts), tiek apstiprināti, pierāda, ka Direktīvas 92/43 IV pielikuma a) daļā uzskaitītās sugas, kā arī to atpūtas un vairošanās areāli ir pakļauti traucējumiem un kaitējumam, no kuriem Īrijas tiesiskais regulējums tos nepasargā. Līdz ar to attiecībā uz projektiem, kurus Komisija norādījusi savā prasības pieteikumā, nevar uzskatīt, ka būtu pieņemti visi pasākumi stingras aizsardzības sistēmas ieviešanai. Tādēļ otrā iebilduma piektā daļa ir uzskatāma par pamatotu. Par otrā iebilduma septīto daļu Ar otrā iebilduma septīto daļu Komisija norāda, ka Īrija nav pierādījusi, ka tā būtu izveidojusi piemērotu sistēmu, lai stātos pretī sikspārņu sugu atpūtas un vairošanās areālu apdraudējumiem. Tā it īpaši norāda, ka kokapstrāde, ēku atjaunošanas un nojaukšanas darbi kaitē sikspārņu gulēšanas vietām. Šajā sakarā ir jāatgādina, ka no pastāvīgās judikatūras izriet, ka pienākumu neizpildes procedūras, kas uzsākta saskaņā ar EKL 226. pantu, ietvaros Komisijai iespējamā pienākumu neizpilde ir jākonstatē bez iespējas par pamatu izmantot kādu pieņēmumu (skat. 2006. gada 18. maija spriedumu lietā C‑221/04, Komisija/Spānija, Krājums, I‑4515. lpp., 59. punkts un minētā judikatūra). Šajā lietā jāatzīst, ka Komisija otrā iebilduma septītās daļas pamatošanai nav iesniegusi nevienu konkrētu pierādījumu. Tādēļ otrā iebilduma septītā daļa nav uzskatāma par pamatotu. Par trešo iebildumu Ar trešo iebildumu, kura formulējums sakrīt ar otrā iebilduma otrās daļas formulējumu, Komisija norāda uz paralēla atkāpju režīma pastāvēšanu, kurš nav saderīgs ar Direktīvas 92/43 16. panta piemērošanas jomu un nosacījumiem; šis režīms izriet, pirmkārt, no 1976. gada Likuma par savvaļas floru un faunu [ Wildlife Act ] 23. panta 7. punkta tā 2000. gada Grozījumu likuma [ Wildlife (Amendment) Act ] redakcijā (turpmāk tekstā – Wildlife Act ) un, otrkārt, no šī paša likuma 42. panta. Ņemot vērā Īrijas aizstāvību par pienākumu neizpildi saistībā ar Wildlife Act 42. pantu, Komisija šo trešā iebilduma daļu atsauca. Tādēļ tas nav jāpārbauda. Attiecībā uz to trešā iebilduma daļu, kas saistīta ar Wildlife Act 23. panta 7. punkta a)–c) apakšpunktu, Komisija norāda, ka saskaņā ar šo normu par pārkāpumu netiek uzskatīts tas, ja persona, nodarbojoties ar lauksaimniecību, zveju, akvakultūru, mežsaimniecību vai purvu apsaimniekošanu, nejauši nonāvē vai savaino aizsargātu dzīvnieku (23. panta 7. punkta a) apakšpunkts) vai, veicot šīs darbības, traucē vai izjauc šāda dzīvnieka vairošanās vietu (23. panta 7. punkta b) apakšpunkts), jeb arī nejauši nonāvē vai ievaino šādu dzīvnieku vai izjauc vai nodara kaitējumu tā vairošanās vietai ceļu būves darbu, arheoloģisko izrakumu vai celtniecības un inženierijas, vai jebkādu citu darbu vai pasākumu ietvaros (23. panta 7. punkta c) apakšpunkts). Īrija uzskata, ka Komisija ir nepareizi interpretējusi minētā 23. panta 7. punkta mērķi. Katrā ziņā, lai šajā sakarā novērstu jebkādus pārpratumus, Īrija norāda, ka tā ir pieņēmusi grozījumus (dzīvotņu) regulējumā, lai skaidri noteiktu Wildlife Act 23. pantā paredzēto režīmu un šī regulējuma 23. pantā minētos noteikumus. Ar Eiropas Kopienu 2005. gada (Dabisko dzīvotņu) regulējumu Wildlife Act tikai ir pievienota jauna norma, proti, minētā 23. panta 8. punkts. Šajā sakarā, pirmkārt, ir jāatgādina, ka Wildlife Act 23. panta grozījumu, kas izdarīts ar minēto 2005. gada regulu, saskaņā ar šī sprieduma 17. punktā minēto judikatūru Tiesa nevar ņemt vērā, izvērtējot apgalvoto pienākumu neizpildi, jo šis grozījums ir ieviests pēc argumentētajā atzinumā paredzētā divu mēnešu termiņa izbeigšanās. Otrkārt, pietiek vien atzīt, ka Wildlife Act 23. panta 7. punkta b) apakšpunktā paredzētais – ka nejaušas darbības, ar kurām tiek traucēti vai izjaukti savvaļas sugu atpūtas vai vairošanās areāli, nav pārkāpums – neatbilst Direktīvas 92/43 12. panta 1. punkta d) apakšpunkta prasībām, kurā ir aizliegtas šādas darbības – ar nodomu vai nejaušas (šajā sakarā skat. 2005. gada 20. oktobra spriedumu lietā C‑6/04, Komisija/Apvienotā Karaliste, Krājums, I‑9017. lpp., 79. punkts). Turklāt šķiet, ka Wildlife Act 23. pantā paredzētās atkāpes ir plašākas par tām, kas paredzētas Direktīvas 92/43 16. pantā, kurā savukārt izsmeļoši uzskaitīti apstākļi, kādos var izdarīt atkāpes no Direktīvas 12. panta. No tā izriet, ka Komisija pareizi atsaucas uz Īrijas tiesiskajā regulējumā paredzēto paralēlo atkāpju režīmu, kas nav saderīgs ar Direktīvas 92/43 12. un 16. pantu. Tādējādi pamatots ir arī trešais iebildums, kuru izvirzījusi Komisija savas prasības pamatojumam. Ņemot vērā visus iepriekš minētos apsvērumus, ir jāatzīst, ka: –        nepieņemdama visus specifiskos pasākumus, kas vajadzīgi, lai efektīvi īstenotu stingras aizsardzības sistēmu, –        paturēdama spēkā Wildlife Act 23. panta 7. punkta a)–c) apakšpunktu, kuri nav saderīgi ar Direktīvas 92/43 12. panta 1. punktu un 16. pantu, Īrija nav izpildījusi minētajos šīs direktīvas pantos paredzēto un nav izpildījusi pienākumus, ko tai uzliek šī direktīva. Par tiesāšanās izdevumiem Atbilstoši Reglamenta 69. panta 2. punktam lietas dalībniekam, kuram spriedums nav labvēlīgs, piespriež atlīdzināt tiesāšanās izdevumus, ja to ir prasījis lietas dalībnieks, kuram spriedums ir labvēlīgs. Tā kā Komisija ir prasījusi piespriest Īrijai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus un tā kā Īrijai spriedums nav labvēlīgs, tad jāpiespriež tai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus. Ar šādu pamatojumu Tiesa (otrā palāta) nospriež: 1)      –       nepieņemdama visus specifiskos pasākumus, kas vajadzīgi, lai efektīvi īstenotu stingras aizsardzības sistēmu, kas paredzēta 12. panta 1. punktā Padomes 1992. gada 21. maija Direktīvā 92/43/EEK par dabisko dzīvotņu, savvaļas faunas un floras aizsardzību, – paturēdama spēkā 1976. gada Likuma par savvaļas floru un faunu [ Wildlife Act ] 2000. gada Grozījumu likuma [ Wildlife (Amendment) Act ] redakcijā 23. panta 7. punkta a)–c) apakšpunktu, kuri nav saderīgi ar Direktīvas 92/43 12. panta 1. punktu un 16. pantu, Īrija nav izpildījusi minētajos šīs direktīvas pantos paredzēto un nav izpildījusi pienākumus, ko tai uzliek šī direktīva; 2)      Īrija atlīdzina tiesāšanās izdevumus. [Paraksti] * Tiesvedības valoda – angļu.

62005CJ0168

pt

1       O pedido de decisão prejudicial tem por objecto a interpretação da Directiva 93/13/CEE do Conselho, de 5 de Abril de 1993, relativa às cláusulas abusivas nos contratos celebrados com os consumidores (JO L 95, p. 29, a seguir «directiva»). 2       Este pedido foi apresentado no âmbito de um litígio entre E. Mostaza Claro e a Centro Móvil Milenium SL (a seguir «Móvil»), relativamente à validade de uma cláusula compromissória constante de um contrato que a primeira celebrou com a referida sociedade. Quadro jurídico Regulamentação comunitária 3       O artigo 3.°, n.° 1, da directiva dispõe: «Uma cláusula contratual que não tenha sido objecto de negociação individual é considerada abusiva quando, a despeito da exigência de boa fé, der origem a um desequilíbrio significativo em detrimento do consumidor, entre os direitos e obrigações das partes decorrentes do contrato.» 4       O artigo 6.°, n.° 1, da directiva está redigido do seguinte modo: «Os Estados‑Membros estipularão que, nas condições fixadas pelos respectivos direitos nacionais, as cláusulas abusivas constantes de um contrato celebrado com um consumidor por um profissional não vinculem o consumidor e que o contrato continue a vincular as partes nos mesmos termos, se puder subsistir sem as cláusulas abusivas.» 5       Nos termos do artigo 7.°, n.° 1, da directiva: «Os Estados‑Membros providenciarão para que, no interesse dos consumidores e dos profissionais concorrentes, existam meios adequados e eficazes para pôr termo à utilização das cláusulas abusivas nos contratos celebrados com os consumidores por um profissional.» 6       O anexo da directiva contém uma lista indicativa de cláusulas que podem ser declaradas abusivas. Entre estas, o n.° 1, alínea q), do referido anexo enumera as cláusulas que têm por objecto ou por efeito «[s]uprimir ou entravar a possibilidade de intentar acções judiciais ou seguir outras vias de recurso, por parte do consumidor, nomeadamente obrigando‑o a submeter‑se exclusivamente a uma jurisdição de arbitragem não abrangida por disposições legais, limitando indevidamente os meios de prova à sua disposição ou impondo‑lhe um ónus da prova que, nos termos do direito aplicável, caberia normalmente a outra parte contratante». Legislação nacional 7       Em direito espanhol, a protecção dos consumidores contra as cláusulas abusivas foi, em primeiro lugar, assegurada pela Lei Geral 26/1984 relativa à protecção dos consumidores e utentes (Ley General 26/1984 para la Defensa de los Consumidores y Usuarios), de 19 de Julho de 1984 (BOE n.° 176, de 24 de Julho de 1984, a seguir «Lei 26/1984»). 8       A Lei 26/1984 foi modificada pela Lei 7/1998 sobre as condições gerais dos contratos (Ley 7/1998 sobre Condiciones Generales de la Contratación), de 13 de Abril de 1998 (BOE n.° 89, de 14 de Abril de 1998, a seguir «Lei 7/1998»), que transpôs a directiva para o direito interno. 9       A Lei 7/1998 aditou à Lei 26/1984, designadamente, o artigo 10.°‑A e uma primeira disposição adicional. 10     Nos termos do artigo 10.°‑A, n.° 1, da Lei 26/1984, «(c)onsideram‑se cláusulas abusivas todas as disposições não negociadas individualmente, que, contra os ditames da boa fé, criem em detrimento do consumidor um desequilíbrio significativo entre os direitos e as obrigações que para as partes decorram do contrato. Consideram‑se, de qualquer forma, cláusulas abusivas as previstas no aditamento à presente lei. [...]». 11     A primeira disposição adicional da Lei 26/1984 retoma, no essencial, a lista das cláusulas susceptíveis de serem declaradas abusivas, anexa à directiva, precisando que a mesma tem apenas carácter mínimo. O n.° 26 desta disposição adicional estabelece que é considerada abusiva «a sujeição a arbitragens que não de consumo, excepto se se tratar de órgãos de arbitragem criados por normas legais para um sector ou situação específica». 12     O artigo 8.° da Lei 7/1998 preceitua o seguinte: «1.      São absolutamente nulas as condições gerais que, em prejuízo do aderente, contrariem as disposições desta lei ou qualquer outra norma imperativa ou proibitiva, excepto se nelas se estabelecer outra sanção. 2.      Em particular, são nulas as condições gerais abusivas nos contratos celebrados com um consumidor, entendendo‑se como tal, de qualquer forma, as definidas no artigo 10.º‑A e na primeira disposição adicional da Lei 26/1984 […]» 13     À data dos factos no processo principal, os processos arbitrais eram disciplinados pela Lei 36/1988 relativa à arbitragem (Ley 36/1988 de Arbitraje), de 5 de Dezembro de 1988 (BOE n.° 293, de 7 de Dezembro de 1988, a seguir «Lei 36/1988»). 14     O artigo 23.°, n.° 1, da Lei 36/1988 dispunha: «A oposição à arbitragem por incompetência objectiva dos árbitros, inexistência, nulidade ou caducidade da convenção arbitral deve ser formulada no momento da apresentação das alegações iniciais das respectivas partes.» 15     O artigo 45.° da Lei 36/1988 tinha a seguinte redacção: «A decisão arbitral só pode ser revogada nos seguintes casos: 1.      Quando a convenção arbitral for nula. […] 5.      Quando a decisão for contrária à ordem pública.» Litígio no processo principal e questão prejudicial 16     Em 2 de Maio de 2002, E. Mostaza Claro celebrou com a Móvil um contrato pelo qual se tornou assinante de telefonia móvel. Este contrato incluía uma cláusula compromissória que submetia os eventuais litígios emergentes do mesmo à arbitragem da Asociación Europea de Arbitraje de Derecho y Equidad (Associação Europeia de Arbitragem e Composição Amigável, a seguir «AEADE»). 17     A Móvil intentou um processo arbitral na AEADE, baseando‑se no facto de E. Mostaza Claro não ter respeitado o prazo mínimo de assinatura. Por carta de 25 de Julho de 2003, a AEADE deu um prazo de 10 dias a E. Mostaza Claro para comunicar a sua não aceitação da arbitragem, precisando que, nesse caso, ficaria aberta a via judicial. E. Mostaza Claro apresentou os seus argumentos sobre o mérito da causa, mas não contestou o recurso ao processo arbitral nem invocou a nulidade da convenção arbitral. Posteriormente, o litígio foi arbitrado em seu detrimento. 18     E. Mostaza Claro impugnou no órgão jurisdicional de reenvio a decisão arbitral da AEADE, sustentando que o carácter abusivo da cláusula compromissória implicava a nulidade da convenção arbitral. 19     Na decisão de reenvio, a Audiencia Provincial de Madrid constata não haver dúvidas de que a referida convenção arbitral contém uma cláusula contratual abusiva, sendo, portanto, nula. 20     Todavia, dado que E. Mostaza Claro não alegou esta nulidade no âmbito do processo arbitral, e para interpretar o direito nacional em conformidade com a directiva, a Audiencia Provincial de Madrid decidiu suspender a instância e submeter ao Tribunal de Justiça a seguinte questão prejudicial: «A protecção dos consumidores assegurada pela Directiva 93/13/CEE […] pode implicar que, em sede de recurso de decisão arbitral, o tribunal aprecie a nulidade da convenção arbitral e revogue a decisão por considerar que essa convenção contém uma cláusula abusiva em prejuízo do consumidor, quando esta questão é suscitada pelo consumidor no recurso, não o tendo sido no processo arbitral?» Observações prévias 21     Resulta dos autos remetidos ao Tribunal de Justiça pelo órgão jurisdicional de reenvio que este último constatou o carácter abusivo da cláusula compromissória que figura no contrato celebrado entre a Móvil e E. Mostaza Claro. 22     A este respeito, deve recordar‑se que o Tribunal de Justiça não se pode pronunciar sobre a aplicação dos critérios gerais utilizados pelo legislador comunitário para definir o conceito de cláusula abusiva a uma cláusula particular que deve ser apreciada em função das circunstâncias próprias do caso (acórdão de 1 de Abril de 2004, Freiburger Kommunalbauten, C‑237/02, Colect., p. I‑3403, n.° 22). 23     Assim, compete ao órgão jurisdicional nacional determinar se uma cláusula contratual como a que é objecto do litígio no processo principal preenche os critérios exigidos para ser qualificada de abusiva na acepção do artigo 3.°, n.° 1, da directiva (v. acórdão Freiburger Kommunalbauten, já referido, n.° 25). Quanto à questão prejudicial 24     De acordo com jurisprudência assente, na falta de regulamentação comunitária na matéria, as vias processuais destinadas à salvaguarda dos direitos que decorrem para os particulares do direito comunitário dependem da ordem jurídica interna de cada Estado‑Membro, por força do princípio da autonomia processual dos Estados‑Membros, na condição, porém, de não serem menos favoráveis do que as que regulam situações análogas de natureza interna (princípio da equivalência) e de não tornarem impossível, na prática, ou excessivamente difícil o exercício dos direitos conferidos pela ordem jurídica comunitária (princípio da efectividade) (v., designadamente, acórdãos de 16 de Maio de 2000, Preston e o., C‑78/98, Colect., p. I‑3201, n.° 31, e de 19 de Setembro de 2006, Arcor, C‑392/04 e C‑422/04, ainda não publicado na Colectânea, n.° 57). 25     O sistema de protecção implementado pela directiva assenta na ideia de que o consumidor se encontra numa situação de inferioridade relativamente ao profissional, no que respeita quer ao poder de negociação quer ao nível de informação, situação esta que o leva a aderir às condições redigidas previamente pelo profissional, sem poder influenciar o conteúdo destas (acórdão de 27 de Junho de 2000, Océano Grupo Editorial e Salvat Editores, C‑240/98 a C‑244/98, Colect., p. I‑4941, n.° 25). 26     Tal situação de desequilíbrio entre o consumidor e o profissional só pode ser compensada com uma intervenção positiva, exterior às partes do contrato (acórdão Océano Grupo Editorial e Salvat Editores, já referido, n.° 27). 27     À luz destes princípios, o Tribunal de Justiça considerou que a faculdade de o juiz apreciar oficiosamente o carácter abusivo de uma cláusula constitui um meio adequado para, simultaneamente, atingir o resultado fixado no artigo 6.° da directiva, isto é, impedir que um consumidor privado fique vinculado a uma cláusula abusiva, e contribuir para a realização do objectivo visado no seu artigo 7.°, uma vez que tal apreciação pode ter um efeito dissuasor que contribua para pôr termo à utilização de cláusulas abusivas nos contratos celebrados com os consumidores por um profissional (acórdãos Océano Grupo Editorial e Salvat Editores, já referido, n.° 28, e de 21 de Novembro de 2002, Cofidis, C‑473/00, Colect., p. I‑10875, n.° 32). 28     Esta faculdade reconhecida ao juiz foi considerada necessária para assegurar ao consumidor uma protecção efectiva, tendo nomeadamente em conta o risco não despiciendo de este ignorar os seus direitos ou de ter dificuldade em exercê-los (acórdãos, já referidos, Océano Grupo Editorial e Salvat Editores, n.° 26, e Cofidis, n.° 33). 29     A protecção que a directiva confere aos consumidores estende‑se, assim, aos casos em que o consumidor que celebrou com um profissional um contrato que inclua uma cláusula abusiva se abstenha de invocar o carácter abusivo dessa cláusula, ou porque desconhece os seus direitos ou porque é dissuadido de os exercer devido aos custos de uma acção judicial (acórdão Cofidis, já referido, n.° 34). 30     Nestas condições, o objectivo prosseguido pelo artigo 6.° da directiva, que, como foi referido no n.° 27 do presente acórdão, obriga os Estados‑Membros a preverem que as cláusulas abusivas não vinculem os consumidores, não pode ser atingido se, em sede de recurso de uma decisão arbitral, o tribunal estiver impedido de apreciar a nulidade dessa decisão, pela simples razão de o consumidor não ter invocado a nulidade da convenção de arbitragem no âmbito do processo arbitral. 31     Esta omissão por parte do consumidor não pode, então, de modo algum, ser suprida pela acção de terceiros relativamente ao contrato. O sistema de protecção especial instituído pela directiva ficaria definitivamente comprometido. 32     A regulamentação espanhola evoluiu precisamente neste sentido. Com efeito, embora não seja aplicável ao litígio no processo principal, não é despiciendo precisar que a Lei 60/2003 relativa à arbitragem (Ley 60/2003 de Arbitraje), de 23 de Dezembro de 2003 (BOE n.° 309, de 26 de Dezembro de 2003), já não exige que a oposição à arbitragem, designadamente por nulidade da convenção arbitral, deva ser deduzida no momento da apresentação, pelas partes, dos pedidos iniciais respectivos. 33     A Móvil e o Governo alemão alegam que, se fosse permitido ao órgão jurisdicional apreciar a nulidade de uma convenção arbitral nos casos em que o consumidor não arguiu esta excepção no processo arbitral, a eficácia das decisões arbitrais ficaria seriamente ameaçada. 34     Este argumento equivale a considerar que as exigências ligadas à eficácia do processo arbitral justificam que o controlo das decisões arbitrais revista um carácter limitado e que a anulação de uma decisão só possa ser obtida em casos excepcionais (acórdão de 1 de Junho de 1999, Eco Swiss, C‑126/97, Colect., p. I‑3055, n.° 35). 35     Todavia, o Tribunal de Justiça já declarou que, na medida em que um órgão jurisdicional nacional deva, segundo as suas regras processuais internas, deferir um pedido de anulação de uma decisão arbitral, baseado na violação das normas nacionais de ordem pública, deve igualmente deferir um tal pedido baseado na violação de normas comunitárias deste tipo (v., neste sentido, acórdão Eco Swiss, já referido, n.° 37). 36     A importância da protecção dos consumidores levou, designadamente, o legislador comunitário a prever, no artigo 6.°, n.° 1, da directiva, que as cláusulas abusivas constantes de um contrato celebrado com um consumidor por um profissional «não vincul[a]m o consumidor». Trata‑se de uma disposição imperativa que, tendo em conta a inferioridade de uma das partes no contrato, pretende substituir o equilíbrio formal que este estabelece entre os direitos e obrigações das partes por um equilíbrio real susceptível de restabelecer a igualdade entre estas. 37     Por outro lado, a directiva, que visa reforçar a protecção dos consumidores, constitui, em conformidade com o disposto no artigo 3.°, n.° 1, alínea t), CE, uma medida indispensável para o cumprimento das missões confiadas à Comunidade e, em particular, para o aumento do nível e da qualidade de vida em todo o seu território (v., por analogia, a propósito do artigo 81.° CE, acórdão Eco Swiss, já referido, n.° 36). 38     A natureza e a importância do interesse público no qual assenta a protecção que a directiva garante aos consumidores justificam, por outro lado, que o juiz nacional deva apreciar oficiosamente o carácter abusivo de uma cláusula contratual e, deste modo, atenuar o desequilíbrio que existe entre o consumidor e o profissional. 39     Face ao exposto, deve responder‑se à questão colocada que a directiva deve ser interpretada no sentido de que implica que, em sede de recurso de anulação de uma decisão arbitral, o tribunal nacional aprecie a nulidade da convenção arbitral e revogue essa decisão por a referida convenção conter uma cláusula abusiva, mesmo que o consumidor não tenha invocado essa nulidade no âmbito do processo arbitral mas apenas no do recurso de anulação. Quanto às despesas 40     Revestindo o processo, quanto às partes na causa principal, a natureza de incidente suscitado perante o órgão jurisdicional de reenvio, compete a este decidir quanto às despesas. As despesas efectuadas pelas outras partes para a apresentação de observações ao Tribunal de Justiça não são reembolsáveis. Pelos fundamentos expostos, o Tribunal de Justiça (Primeira Secção) declara: A Directiva 93/13/CEE do Conselho, de 5 de Abril de 1993, relativa às cláusulas abusivas nos contratos celebrados com os consumidores, deve ser interpretada no sentido de que implica que, em sede de recurso de anulação de uma decisão arbitral, o tribunal nacional aprecie a nulidade da convenção arbitral e revogue essa decisão por a referida convenção conter uma cláusula abusiva, mesmo que o consumidor não tenha invocado essa nulidade no âmbito do processo arbitral mas apenas no do recurso de anulação. Assinaturas * Língua do processo: espanhol.

62007CJ0112

sv

Fördragsbrott – Underlåtenhet att inom den föreskrivna fristen vidta de åtgärder som är nödvändiga för att följa rådets direktiv 2004/80/EG av den 29 april 2004 om ersättning till brottsoffer (EUT L 261, s. 15). Domslut Republiken Italien har underlåtit att uppfylla sina skyldigheter enligt rådets direktiv 2004/80/EG av den 29 april 2004 om ersättning till brottsoffer genom att inte inom den föreskrivna fristen anta de lagar och andra författningar som är nödvändiga för att följa direktivet. Republiken Italien skall ersätta rättegångskostnaderna.

62008TJ0484

el

του τμήματος προσφυγών: Απόρριψη της προσφυγής Διατακτικό Το Γενικό Δικαστήριο αποφασίζει: 1) Απορρίπτει την προσφυγή. 2) Καταδικάζει τη Longevity Health Products, Inc. στα δικαστικά έξοδα.

61988CJ0115

es

Mediante resolución de 18 de noviembre de 1987, recibida en el Tribunal de Justicia el 11 de abril de 1988, la Cour d'appel de Aix-en-Provence planteó, con arreglo al Protocolo de 3 de junio de 1971, relativo a la interpretación por el Tribunal de Justicia del Convenio de 27 de septiembre de 1968 sobre la competencia judicial y la ejecución de resoluciones judiciales en materia civil y mercantil (en lo sucesivo, el «Convenio»), una cuestión prejudicial sobre la interpretación del apartado 1 del artículo 16 de dicho Convenio. Dicha cuestión se suscitó en el marco de un litigio entre el Sr. y la Sra. Reichert y su hijo, Sr. Mario Peter Antonio Reichert, por una parte, y el Dresdner Bank, por otra. EI Sr. y Ia Sra. Reichert, que residen en la República Federal de Alemania, son propietarios de bienes inmuebles radicados en el término municipal de Antibes (Francia, departamento de los Alpes marítimos), cuya nuda propiedad donaron a su hijo Mario Reichert mediante escritura pública otorgada en una notaría de Creutzwald (Francia, departamento del Mosela). Dicha donación fue impugnada por el Dresdner Bank, acreedor de los esposos Reichert, ante el Tribunal de grande instance de Grasse, en cuya demarcación están radicados los bienes litigiosos, basándose en el artículo 1167 del Código Civil francés, conforme al cual los acreedores pueden «en su propio nombre, impugnar los actos que el deudor haya realizado en fraude de su derecho», ejercitando de este modo la denominada acción «pauliana». Los esposos Reichert se opusieron a la competencia del Tribunal de grande instance de Grasse, el cual se declaró competente mediante resolución de 20 de febrero de 1987, basándose en el apartado 1 del artículo 16 del Convenio, en virtud del cual son exclusivamente competentes, sin consideración del domicilio, «en materia de derechos reales inmobiliarios [...] los Tribunales del Estado contratante donde el inmueble se hallare sito». Los esposos Reichert impugnaron la referida resolución mediante una cuestión de competencia promovida ante la Cour d'appel de Aix-en-Provence, la cual decidió suspender el procedimiento y plantear al Tribunal de Justicia de las Comunidades Europeas la siguiente cuestión prejudicial: «Al disponer que, en materia de derechos reales inmobiliarios y de contratos de arrendamiento de bienes inmuebles, tendrán competencia exclusiva los Tribunales del Estado contratante donde el inmueble se hallare sito, ¿pretende el Convenio de Bruselas establecer una norma para determinar la competencia, sin referencia alguna a la clasificación de las acciones en acciones personales, acciones reales y acciones mixtas, teniendo únicamente en cuenta el fondo jurídico, es decir, la naturaleza de los derechos en cuestión, de tal modo que la norma de competencia así establecida permita al acreedor que impugna los actos realizados por el deudor en fraude de sus derechos —en el caso presente, una donación de derechos reales inmobiliarios— ejercitar su acción ante el tribunal del Estado contratante donde el inmueble se halle sito?» Para una más amplia exposición de los hechos del litigio principal, del desarrollo del procedimiento y de las observaciones presentadas, esta Sala se remite al informe para la vista. En lo sucesivo sólo se hará referencia a estos elementos en la medida exigida por el razonamiento del Tribunal. Tanto de los propios términos de la cuestión planteada como de los fundamentos de la resolución de la Cour d'appel de Aix-en-Provence se desprende que dicho órgano jurisdiccional querría saber si está incluido en el ámbito de aplicación del apartado 1 del artículo 16 del Convenio el supuesto en el que, mediante una acción regulada en un Derecho nacional (en el caso de autos, la acción pauliana del Derecho francés), un acreedor impugna una donación de inmueble que estime que su deudor ha realizado en fraude de su derecho. En primer lugar, y a fin de garantizar en la medida de lo posible la igualdad y la uniformidad de los derechos y obligaciones que para los Estados contratantes y las personas interesadas se derivan del Convenio, procede determinar de manera autónoma en Derecho comunitario el sentido de la expresión «en materia de derechos reales inmobiliarios», como por lo demás ya ha hecho este Tribunal de Justicia, con respecto a otros de los supuestos de competencia exclusiva que prevé el artículo 16, en las sentencias de 14 de diciembre de 1977 (Sanders contra Van der Putte, 73/77, Rec. 1977, p. 2383 , concepto de «contratos de arrendamiento de bienes inmuebles», apartado 1 del artículo 16) y de 15 de noviembre de 1983 (Duijnstee contra Lodewijk Goderbauer, 288/82, Rec. 1983, p. 3663 , concepto de litigio «en materia de inscripciones o validez de patentes», apartado 4 del artículo 16). En segundo lugar, procede señalar que, según ya ha declarado este Tribunal de Justicia, el artículo 16 no debe ser interpretado en un sentido más amplio de lo que requiere su finalidad, habida cuenta de que tiene como efecto privar a las partes de la posibilidad de designar un fuero que de otro modo sería el suyo propio y, en algunos casos, someterlas a un órgano jurisdiccional que no es el del domicilio de ninguna de ellas (sentencia de 14 de diciembre de 1977, Sanders contra Van der Putte, ya citada). Desde este punto de vista, es preciso tener en cuenta el hecho de que la razón fundamental de la competencia exclusiva de los tribunales del Estado contratante donde el inmueble se halle sito es la circunstancia de que el Tribunal del lugar es el que, habida cuenta de la proximidad, se encuentra en mejores condiciones para tener un buen conocimiento de las situaciones de hecho y para aplicar unas normas y unos usos que, en general, son los del Estado donde está situado el inmueble (sentencias de 14 de diciembre de 1977, Sanders contra Van der Putte, ya citada, y de 15 de enero de 1985, Rosier contra Rottwinkel, 241/83, Rec. 1985, p. 99 ). En vista de lo cual, el apartado 1 del artículo 16 debe interpretarse en el sentido de que la competencia exclusiva de los Tribunales del Estado contratante donde el inmueble se halle sito no engloba la totalidad de las acciones relativas a los derechos reales inmobiliarios, sino ùnicamente aquellas que, al mismo tiempo, se incluyan en el ámbito de aplicación del Convenio de Bruselas y sean de aquéllas destinadas a determinar la extensión, la consistencia, la propiedad o la posesión de un bien inmueble, o la existencia de otros derechos reales sobre dichos bienes, y a garantizar a los titulares de esos derechos la protección de las facultades vinculadas a sus títulos. Ahora bien, la denominada acción «pauliana» tiene su fundamento en el derecho de crédito, derecho personal del acreedor frente a su deudor, y tiene por objeto proteger la garantía que el patrimonio del segundo puede suponer para el primero. Si prospera la acción, su efecto es el de hacer ineficaz frente al acreedor que la interpuso el acto dispositivo realizado por el deudor en fraude de su derecho. Además, su examen no requiere la apreciación de los hechos ni la aplicación de las normas y los usos del lugar donde radique el bien, exigencias que podrían justificar la competencia de un Juez del Estado en donde el inmueble se hallare sito. Por último, aunque las normas sobre publicidad inmobiliaria registrai vigentes en algunos Estados miembros exigen la publicidad de las acciones judiciales encaminadas a que se revoquen o a que se declaren inoponibles frente a terceros los actos relativos a los derechos sujetos a esta forma de publicidad, así como la publicación de las resoluciones judiciales dictadas como consecuencia de dichas acciones, esta circunstancia no basta por sí misma para determinar la competencia exclusiva de los Tribunales del Estado contratante en donde se halle sito el inmueble objeto de los referidos derechos. En efecto, la protección jurídica de los terceros, que constituye la finalidad de tales normas de Derecho nacional, puede ser garantizada en caso necesario mediante la publicación en la forma y en los lugares previstos por la ley del Estado contratante en donde el inmueble se halle sito. De lo anterior se deduce que la referida acción, mediante la que un acreedor impugna un contrato de compraventa de un inmueble celebrado por un deudor suyo o una donación efectuada por este último, no está incluida en el ámbito de aplicación del apartado 1 del artículo 16. Por consiguiente, a la cuestión planteada por la Cour d'appel de Aix-en-Provence procede responder que no está incluida en el ámbito de aplicación del apartado 1 del artículo 16 del Convenio la acción ejercitada por un acreedor con el fin de que se declare ineficaz frente al mismo un acto de disposición relativo a un derecho real sobre un bien inmueble cuando dicho acto, según el acreedor, haya sido realizado por el deudor en fraude de su derecho. Costas Los gastos efectuados por los Gobiernos de la República Francesa, de la República Federal de Alemania, del Reino Unido, de la República Italiana y por la Comisión de las Comunidades Europeas, que han presentado observaciones ante este Tribunal de Justicia, no pueden ser objeto de reembolso. Dado que el procedimiento tiene, para las partes en el litigio principal, el carácter de un incidente promovido ante el órgano jurisdiccional nacional, corresponde a éste resolver sobre las costas. En virtud de todo lo expuesto, EL TRIBUNAL DE JUSTICIA (Sala Quinta), pronunciándose sobre la cuestión planteada por la Cour d'appel de Aix-en-Pro-vence, mediante resolución de 18 de noviembre de 1987, decide: Declarar que no está incluida en el ámbito de aplicación del apartado 1 del artículo 16 del Convenio la acción ejercitada por un acreedor con el fin de que se declare ineficaz frente al mismo un acto de disposición relativo a un derecho real sobre un bien inmueble cuando dicho acto, según el acreedor, haya sido realizado por el deudor en fraude de su derecho. Slynn Zuleeg Joliét Moitinho de Almeida Grévisse Pronunciada en audiencia pública en Luxemburgo, a 10 de enero de 1990. El Secretario J.-G. Giraud El Presidente de la Sala Quinta G. Slynn ( *1 ) Lengua de procedimiento: francés.

62002CJ0376

de

1       Das Vorabentscheidungsersuchen betrifft die Auslegung der Artikel 17 und 20 der Sechsten Richtlinie 77/388/EWG des Rates vom 17. Mai 1977 zur Harmonisierung der Rechtsvorschriften der Mitgliedstaaten über die Umsatzsteuern – Gemeinsames Mehrwertsteuersystem: einheitliche steuerpflichtige Bemessungsgrundlage (ABl. L 145, S. 1, im Folgenden: Sechste Richtlinie) sowie die Grundsätze der Rechtssicherheit und des Vertrauensschutzes. 2       Dieses Ersuchen ergeht im Rahmen eines Rechtsstreits der Stichting „Goed Wonen“, einer niederländischen Stiftung, gegen den Staatssecretaris van Financiën (Staatssekretär für Finanzen) über einen Nacherhebungsbescheid des Inspecteur van de belastingsdienst (im Folgenden: Inspecteur) über die von dieser Stiftung für den Zeitraum 1. April bis 30. Juni 1995 angemeldete Mehrwertsteuer. Dieser Rechtsstreit hat bereits zu einem Urteil des Gerichtshofes über eine ebenfalls vom Hoge Raad vorgelegte Vorabentscheidungsfrage geführt (Urteil vom 4. Oktober 2001 in der Rechtssache C‑326/99, „Goed Wonen“, Slg. 2001, I‑6831). Rechtlicher Rahmen Gemeinschaftsrecht 3       Artikel 17 der Sechsten Richtlinie sieht vor: „Entstehung und Umfang des Rechts auf Vorsteuerabzug (1)      Das Recht auf Vorsteuerabzug entsteht, wenn der Anspruch auf die abziehbare Steuer entsteht. (2)      Soweit die Gegenstände und Dienstleistungen für Zwecke seiner besteuerten Umsätze verwendet werden, ist der Steuerpflichtige befugt, von der von ihm geschuldeten Steuer folgende Beträge abzuziehen: a)      die geschuldete oder entrichtete Mehrwertsteuer für Gegenstände und Dienstleistungen, die ihm von einem anderen Steuerpflichtigen geliefert wurden oder geliefert werden bzw. erbracht wurden oder erbracht werden, …“ 4       Artikel 20 der Sechsten Richtlinie lautet wie folgt: „Berichtigung der Vorsteuerabzüge „(1)      Der ursprüngliche Vorsteuerabzug wird nach den von den Mitgliedstaaten festgelegten Einzelheiten berichtigt, und zwar insbesondere: a)      wenn der Vorsteuerabzug höher oder niedriger ist als der, zu dessen Vornahme der Steuerpflichtige berechtigt war; b)      wenn sich die Faktoren, die bei der Festsetzung des Vorsteuerabzugsbetrags berücksichtigt werden, nach Abgabe der Erklärung geändert haben, insbesondere bei rückgängig gemachten Käufen oder erlangten Rabatten; die Berichtigung unterbleibt jedoch bei Umsätzen, bei denen keine oder eine nicht vollständige Zahlung geleistet wurde, bei einer Zerstörung oder einem ordnungsgemäß nachgewiesenen oder belegten Verlust oder Diebstahl sowie bei Entnahmen für Geschenke von geringem Wert und Muster nach Artikel 5 Absatz 6. Bei Umsätzen, bei denen keine oder eine nicht vollständige Zahlung erfolgt, und bei Diebstahl können die Mitgliedstaaten jedoch eine Berichtigung verlangen. (2)      Für Investitionsgüter wird eine Berichtigung vorgenommen, die sich auf einen Zeitraum von fünf Jahren einschließlich des Jahres, in dem die Güter erworben oder hergestellt wurden, erstreckt. Die jährliche Berichtigung betrifft nur ein Fünftel der Steuer, mit der diese Güter belastet waren. Die Berichtigung erfolgt unter Berücksichtigung der Änderungen des Anspruchs auf Vorsteuerabzug in den folgenden Jahren gegenüber dem Anspruch für das Jahr, in dem die Güter erworben oder hergestellt wurden. Abweichend von Absatz 1 können die Mitgliedstaaten für die Berichtigung einen Zeitraum von fünf vollen Jahren festlegen, der mit der erstmaligen Verwendung der Güter beginnt. Bei Grundstücken, die als Investitionsgüter erworben wurden, kann der Zeitraum für die Berichtigung bis auf zehn Jahre verlängert werden. … (4)      Zur Durchführung der Absätze 2 und 3 können die Mitgliedstaaten –       den Begriff ‚Investitionsgüter‘ bestimmen, –       den Steuerbetrag festlegen, der bei der Berichtigung zu berücksichtigen ist; –       alle zweckdienlichen Vorkehrungen treffen, um zu gewährleisten, dass keine ungerechtfertigten Vorteile aus der Berichtigung entstehen; –       verwaltungsmäßige Vereinfachungen ermöglichen. … (6) Geht der Steuerpflichtige von der normalen Mehrwertsteuerregelung auf eine Sonderregelung über oder umgekehrt, so können die Mitgliedstaaten die erforderlichen Bestimmungen erlassen, um zu gewährleisten, dass dem Steuerpflichtigen weder ungerechtfertigte Vorteile noch ungerechtfertigte Nachteile entstehen.“ Nationales Recht 5       Zur Bekämpfung von Finanzkonstruktionen im Immobilienbereich wurde die Wet op de Omzetbelasting 1968 (Umsatzsteuergesetz 1968, im Folgenden: Wet OB 1968) durch die Wet houdende wijziging van de Wet op de Omzetbelasting 1968, de Wet op belastingen van rechtsverkeer en enkele andere belastingwetten in verband met de bestrijding van constructies met betrekking tot onroerende zaken (Gesetz zur Änderung des Umsatzsteuergesetzes 1968, des Gesetzes über die Steuer auf Rechtsakte und einiger anderer Steuergesetze bezüglich der Bekämpfung von steuerlichen Konstruktionen im Zusammenhang mit Grundstücken) vom 18. Dezember 1995 (Stbl. 1995, S. 659, im Folgenden: Änderungsgesetz) geändert. 6       Aufgrund der Ermächtigung in Artikel 5 Absatz 3 Buchstabe b der Sechsten Richtlinie erließ der niederländische Gesetzgeber Artikel 3 Absatz 2 der Wet OB 1968, wonach die Begründung eines Rechts an einem Grundstück als „Lieferung von Gegenständen“ gilt. Das Änderungsgesetz führte jedoch eine Ausnahme davon ein und bewirkte, dass die Bestellung eines Nießbrauchs an einer Immobilie deren Vermietung gleichgestellt wird, wenn die Vergütung dafür zuzüglich der Umsatzsteuer einen Betrag ergibt, der geringer ist als der Wert, den der Gegenstand im Wirtschaftsverkehr hat. 7       Aus der Änderung des Artikels 11 Absatz 1 Buchstabe b Nummer 5 der Wet OB 1968 ergibt sich außerdem, dass die Vermietung von Grundstücken grundsätzlich von der Mehrwertsteuer befreit ist und dass unter „Vermietung von Grundstücken“ auch jede andere Form der Überlassung von Grundstücken zum Zweck der Nutzung als die Lieferung dieser Gegenstände zu verstehen ist. 8       Das Änderungsgesetz ist am 29. Dezember 1995 in Kraft getreten. Es sah jedoch vor, dass es ab dem 31. März 1995, 18 Uhr, gilt, dem Zeitpunkt, zu dem der Inhalt des zukünftigen Gesetzes durch eine Pressemitteilung bekannt gegeben worden war. 9       Nach den Ausführungen des vorlegenden Gerichts hatte der Staatssecretaris van Financiën in den Pressemitteilungen vom 31. März 1995 und vom 3. April 1995 das Vorhaben des Ministerrats bekannt gegeben, beim niederländischen Parlament einen Entwurf zur Änderung der Wet OB 1968, insbesondere von deren Artikeln 3 Absatz 2 und 11 Absatz 1 Buchstabe b Nummer 5, einzubringen. In diesen Mitteilungen hieß es auch, dass der Ministerrat davon ausgehe, dass die Wet OB 1968 nach Inkrafttreten der vorgeschlagenen Änderung ab dem 31. März 1995, 18 Uhr, als nach dieser Gesetzesvorlage geändert zu gelten habe. Ausgangsrechtsstreit und Vorlagefrage 10     Aus der Vorlageentscheidung ergibt sich, dass die Stichting „Goed Wonen“, die Kassationsbeschwerdeführerin des Ausgangsverfahrens, Rechtsnachfolgerin der Woningbouwvereniging „Goed Wonen“ (im Folgenden: Wohnungsbauvereinigung GW) ist. 11     Mit notarieller Urkunde vom 28. April 1995 gründete die Wohnungsbauvereinigung GW die Stiftung De Goede Woning (im Folgenden: Stiftung GW). Am selben Tag bestellte sie zugunsten der Stiftung einen Nießbrauch an drei Wohnungskomplexen für die Dauer von zehn Jahren gegen ein Entgelt, das niedriger als deren Gestehungspreis war. Ein Teil der Wohnungen befand sich noch im Bau. Bis zu diesem Zeitpunkt hatte die Kassationsbeschwerdeführerin die Steuer, die ihr für die Lieferung oder den Bau von Wohnungen in Rechnung gestellt worden war, nicht abgezogen. 12     In ihrer Steuererklärung für den Zeitraum 1. April bis 30. Juni 1995 gab die Wohnungsbauvereinigung GW zum einen die Mehrwertsteuer in Höhe von 645 067 NLG an, die sie der Stiftung GW für die Bestellung des Nießbrauchs in Rechnung gestellt hatte, zum anderen den ihr für den Bau der Wohnungen in Rechnung gestellten Mehrwertsteuerbetrag von 1 285 059 NLG, den sie als Vorsteuer abzog. Aufgrund dieser Steuererklärung wurde der Wohnungsbauvereinigung GW als Berichtigung ein Betrag von 639 992 NLG erstattet. 13     Unter Berücksichtigung des Änderungsgesetzes erließ der Inspecteur in der Folge einen Nacherhebungsbescheid über den von der Wohnungsbauvereinigung GW abgezogenen Betrag. Dieser Bescheid wurde durch Bescheid vom 12. Dezember 1996 bestätigt, den die Wohnungsbauvereinigung GW vor dem Gerechtshof Arnheim anfocht. Mit Bescheid vom 14. Februar 1997 setzte der Inspecteur jedoch von Amts wegen den in seinem Nacherhebungsbescheid festgesetzten Betrag auf 639 992 NLG herab, was dem Betrag entsprach, den die Steuerverwaltung der Wohnungsbauvereinigung GW auf der Grundlage ihrer Steuererklärung erstattet hatte. 14     Mit Wirkung vom 21. August 1997 wurde die Wohnungsbauvereinigung GW in eine Stiftung, die Stichting „Goed Wonen“, umgewandelt. 15     Mit Urteil vom 20. Mai 1998 erhielt der Gerechtshof Arnheim den Nacherhebungsbescheid mit dem vom Inspecteur inzwischen herabgesetzten Betrag aufrecht. Gegen dieses Urteil legte die Stichting „Goed Wonen“ beim vorlegenden Gericht Kassationsbeschwerde ein. 16     In der ersten dem Gerichtshof vorgelegten Rechtssache betrafen die Fragen die Auslegung der Sechsten Richtlinie im Hinblick darauf, ob die Artikel 5 Absatz 3 Buchstabe b und 13 Teil B Buchstabe b und Teil C Buchstabe a der Sechsten Richtlinie einer nationalen Regelung wie dem Änderungsgesetz entgegenstehen, die unter im Gesetz vorgesehenen Umständen die Bestellung eines Nießbrauchs einer von der Mehrwertsteuer befreiten Vermietung gleichstellte. Im Urteil „Goed Wonen“ hat der Gerichtshof für Recht erkannt: „1.      Artikel 5 Absatz 3 Buchstabe b der Sechsten Richtlinie … ist dahin auszulegen, dass er einer nationalen Rechtsvorschrift wie Artikel 3 Absatz 2 der [Wet OB 1968] … in der [geänderten] Fassung … nicht entgegensteht, wonach die Begründung, die Übertragung oder die Änderung dinglicher Rechte an Grundstücken, der Verzicht auf sie oder ihre Kündigung nur dann als ‚Lieferung von Gegenständen‘ eingestuft werden kann, wenn der als Entgelt für diese Umsätze gezahlte Betrag zuzüglich des Betrages der Mehrwertsteuer mindestens dem wirtschaftlichen Wert des Grundstücks entspricht, auf das sich diese Rechte beziehen. 2.      Artikel 13 Teil B Buchstabe b und Teil C Buchstabe a der [Sechsten] Richtlinie … ist dahin auszulegen, dass er einer nationalen Rechtsvorschrift wie Artikel 11 Absatz 1 Buchstabe b Nummer 5 des genannten Gesetzes vom 28. Juni 1968 in der [geänderten] Fassung … nicht entgegensteht, die es bei der Anwendung der Mehrwertsteuerbefreiung zulässt, dass die Begründung – für eine vereinbarte Dauer und gegen Vergütung – eines dinglichen Rechts, das wie der im Ausgangsverfahren fragliche Nießbrauch seinem Inhaber ein Nutzungsrecht an einem Grundstück gibt, der Vermietung oder Verpachtung von Grundstücken gleichgestellt wird.“ 17     In seiner Entscheidung vom 20. Mai 1998 hatte der Gerechtshof u. a. entschieden, dass die Rückwirkung des Änderungsgesetzes mit keiner Bestimmung der Sechsten Richtlinie unvereinbar ist. Dazu hat die Stichting „Goed Wonen“ in ihrer Kassationsbeschwerde vorgetragen, dass die Rückwirkung dieses Gesetzes auf den 31. März 1995, 18 Uhr, gegen das Gemeinschaftsrecht verstoße. Zumindest habe dieses Änderungsgesetz nicht weiter als bis zu dem Zeitpunkt zurückwirken können, an dem dessen Entwurf beim niederländischen Parlament eingebracht worden sei, also bis zum 23. Mai 1995. 18     Der Hoge Raad war in seinem Urteil vom 24. August 1999, mit dem er die Vorabentscheidungsfragen in der ersten Rechtssache vorgelegt hatte, der Ansicht, dass der Kassationsgrund der Stichting „Goed Wonen“ nicht durchgreife und dass die Beurteilung des Gerechtshof begründet gewesen sei. 19     In der Vorlageentscheidung der vorliegenden Rechtssache führt der Hoge Raad aus, dass dieser im vorherigen Urteil zum Ausdruck gebrachte Standpunkt inzwischen jedoch seit dem Erlass des Urteils des Gerichtshofes vom 8. Juni 2000 in der Rechtssache C‑396/98 (Schloßstraße, Slg. 2000, I‑4279) zweifelhaft geworden sei. Darin habe der Gerichtshof für Recht erkannt: „Nach Artikel 17 der Sechsten Richtlinie … bleibt das Recht eines Steuerpflichtigen, die Mehrwertsteuer, die er für Gegenstände oder Dienstleistungen entrichtet hat, die ihm im Hinblick auf die Ausführung bestimmter Vermietungsumsätze geliefert bzw. erbracht wurden, als Vorsteuer abzuziehen, erhalten, wenn dieser Steuerpflichtige aufgrund einer nach dem Bezug dieser Gegenstände oder Dienstleistungen, aber vor Aufnahme dieser Umsatztätigkeiten eingetretenen Gesetzesänderung nicht mehr zum Verzicht auf die Steuerbefreiung dieser Umsätze berechtigt ist …“ 20     Das vorlegende Gericht erläutert wie folgt, warum die Stichting „Goed Wonen“ vor dem 28. April 1995 die auf die Bauarbeiten entfallende Mehrwertsteuer nicht abgezogen hat: „6.3.1 In der vorliegenden Rechtssache errichtete die Kassationsbeschwerdeführerin vor dem 28. April 1995 Wohnungskomplexe. Sie beabsichtigte ursprünglich, die Wohnungen nach der Übergabe zu vermieten. Diese Vermietung ist – ohne Ausnahmemöglichkeit – gemäß Artikel 11 Absatz 1 Buchstabe b der Wet [OB 1968] (Artikel 13 Teil B Buchstabe b der Sechsten Richtlinie) von der Mehrwertsteuer befreit. Grundsätzlich hatte die Kassationsbeschwerdeführerin während der Bauzeit ein Recht auf Abzug der ihr dafür in Rechnung gestellten Umsatzsteuer. Durch die Vermietung hätte sodann eine Lieferung im Sinne von Artikel 3 Absatz 1 Buchstabe h der Wet (der niederländische Gesetzgeber hat von der durch Artikel 5 Absatz 7 Buchstabe a der Sechsten Richtlinie gebotenen Möglichkeit, eine derartige Handlung als Lieferung zu betrachten, Gebrauch gemacht) stattgefunden, so dass die Kassationsbeschwerdeführerin Steuer auf der in Artikel 8 Absatz 3 der Wet (Artikel 11 Teil A Absatz 1 Buchstabe b der Sechsten Richtlinie) aufgeführten Besteuerungsgrundlage geschuldet hätte. 6.3.2 Kraft einer Ministerialverordnung können sich jedoch Wohnungsbaugesellschaften wie die Kassationsbeschwerdeführerin der Anwendung von Artikel 3 Absatz 1 Buchstabe h der Wet entziehen. Für sie gilt diese Bestimmung – wie Artikel 5 Absatz 7 Buchstabe a der Sechsten Richtlinie – nicht, wenn sie diesen Wunsch äußern, was sie gemäß der erwähnten Verordnung dadurch tun, dass sie die ihr berechnete Steuer während der Bauzeit nicht abziehen. Unter Anwendung dieser Regelung hat die Kassationsbeschwerdeführerin während der Errichtung der Wohnungen keine Umsatzsteuer abgezogen. 6.3.3 Am 28. April 1995 lieferte die Kassationsbeschwerdeführerin die Wohnungen im Sinne von Artikel 3 Absatz 2 der Wet (in der damals noch geltenden Fassung), der auf Artikel 5 Absatz 3 Buchstabe b der Sechsten Richtlinie beruht. Diese Lieferung war … nicht von der Umsatzsteuer befreit. Dies führte dazu, dass die Kassationsbeschwerdeführerin zu diesem Zeitpunkt gemäß Artikel 15 Absatz 4 der Wet, der auf Artikel 17 und auf Artikel 20 Absatz 1 Buchstabe a der Sechsten Richtlinie beruht, ein Recht auf Berichtigung der zuvor nicht abgezogenen Umsatzsteuer erwarb. Dieses Recht wurde ihr durch [das Änderungsgesetz] entzogen, [dem] Rückwirkung bis vor dem Zeitpunkt verliehen wurde, zu dem der in Rede stehende Nießbrauch bestellt wurde.“ 21     Unter Punkt 6.3.4 der Vorlageentscheidung hat der Hoge Raad wie folgt erläutert, worin sich das Ausgangsverfahren von der im Urteil Schloßstraße beurteilten Situation unterscheidet: „In der Rechtssache Schloßstraße ging es um eine Gesetzesänderung, die – ohne dass sie rückwirkend in Kraft trat – bewirkte, dass ein bereits erworbenes Abzugsrecht aufgehoben wurde, da die Tätigkeiten, die für die Frage entscheidend waren, ob die Rechtsmittelführerin ein Abzugsrecht hatte, verrichtet wurden, nachdem die Gesetzesänderung in Kraft getreten war, und somit im Gegensatz zur Zeit davor ohne Abzugsrecht zwingend befreit waren. Der vorliegende Fall unterscheidet sich davon insoweit, als sowohl die Entstehung des Abzugsrechts als auch die Tätigkeit, durch die das Abzugsrecht gesetzlich ermöglicht wurde – vorher hatte die Kassationsbeschwerdeführerin kein Abzugsrecht – zum selben Zeitpunkt stattgefunden haben und als die Gesetzesänderung nach diesem Zeitpunkt in Kraft trat. Dabei ist darauf hinzuweisen, dass die vorgenommene Gesetzesänderung vor diesem Zeitpunkt der Presse bekannt gegeben wurde und dass dabei unter Angabe von Gründen, bei denen insbesondere auf unerwünschte Ankündigungswirkungen verwiesen wurde, die die Folge einer Ankündigung einer Änderung ohne Rückwirkung seien, mitgeteilt wurde, dass die Änderung, soweit hier erheblich, rückwirkend zum 31. März 1995, 18.00 Uhr, in Kraft treten sollte.“ 22     Unter diesen Umständen hat der Hoge Raad der Nederlanden das Verfahren ausgesetzt und dem Gerichtshof folgende Frage zur Vorabentscheidung vorgelegt: Untersagen es unter den Umständen, wie sie vorstehend am Ende von Punkt 6.3.4 beschrieben worden sind, die Artikel 17 und 20 der Sechsten Richtlinie oder aber die gemeinschaftsrechtlichen Grundsätze des Vertrauensschutzes oder der Rechtssicherheit, dass – in einem Fall, in dem weder Steuerhinterziehung noch Missbrauch, noch die Änderung der beabsichtigten Verwendung im Sinne der Randnummern 50 und 51 des Urteils des Gerichtshofes in der Rechtssache Schloßstraße vorliegen – die Berichtigung der von einem Steuerpflichtigen nicht abgezogenen Mehrwertsteuer, die er für einen (unbeweglichen) Gegenstand entrichtet hat, der ihm geliefert worden ist und den er ursprünglich zur (nicht der Mehrwertsteuer unterliegenden) Vermietung, jedoch nachträglich zu einer der Mehrwertsteuer unterliegenden Handlung bestimmte (im vorliegenden Fall der Bestellung eines dinglichen Nießbrauchs), allein deshalb rückgängig gemacht wird, weil infolge einer Gesetzesänderung, die zu dem Zeitpunkt, zu dem die erwähnte Handlung vollzogen wurde, noch nicht erfolgt war, diese Handlung rückwirkend als befreite Handlung ohne Abzugsrecht betrachtet wird? 23     Das vorlegende Gericht hatte in seiner Entscheidung die Rechtssachen C‑487/01, Gemeente Leusden, und C‑7/02, Holin Groep, erwähnt, in denen es Vorabentscheidungsfragen vorgelegt hatte, die dieselben Vorschriften betrafen. Da in diesen Rechtssachen am 29. April 2004 ein Urteil ergangen ist (Rechtssachen C‑487/01 und C‑7/02, Gemeente Leusden und Holin Groep, Slg. 2004, I‑5337), wurde dieses dem vorlegenden Gericht mit der Frage zugeschickt, ob eine Antwort auf die im vorliegenden Ausgangsverfahren gestellte Frage weiterhin erforderlich sei. Mit Schreiben vom 3. Juni 2004 hat der Hoge Raad dem Gerichtshof mitgeteilt, dass er sein Ersuchen aufrechterhalte. Zur Beantwortung der Frage 24     Mit seiner Frage möchte das vorlegende Gericht wissen, ob die Artikel 17 und 20 der Sechsten Richtlinie oder die Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit es untersagen, dass die Berichtigung der Mehrwertsteuer, die deshalb erfolgte, weil zum Zeitpunkt der Bestimmung einer Immobilie zu einem besteuerten Umsatz ein Recht auf Vorsteuerabzug der auf die Lieferung dieser Immobilie entrichteten Mehrwertsteuer ausgeübt wurde, als Folge davon rückgängig gemacht wird, dass nach dieser Berichtigung ein Gesetz erlassen wurde, das die Steuerbarkeit des Umsatzes beseitigt, und das gemäß der Entscheidung des nationalen Gesetzgebers zu einem Zeitpunkt in Kraft tritt, der vor der Bestimmung der Immobilie zu dem steuerbaren Umsatz und der Entstehung des Rechts auf Vorsteuerabzug liegt. 25     Wie sich aus der Begründung der Vorlageentscheidung ergibt, wurde diese Frage im Hinblick darauf gestellt, ob die Entscheidung des Gerichtshofes im Urteil Schloßstraße auf den Sachverhalt des vorliegenden Ausgangsverfahrens anwendbar ist. 26     Vorab ist daran zu erinnern, dass der Unternehmer durch die Regelung über den Vorsteuerabzug vollständig von der im Rahmen seiner wirtschaftlichen Tätigkeit geschuldeten oder entrichteten Mehrwertsteuer entlastet werden soll. Das gemeinsame Mehrwertsteuersystem gewährleistet daher, dass alle wirtschaftlichen Tätigkeiten, sofern sie der Mehrwertsteuer unterliegen, unabhängig von ihrem Zweck und ihrem Ergebnis in völlig neutraler Weise steuerlich belastet werden (Urteil vom 21. September 1988 in der Rechtssache 50/87, Kommission/Frankreich, Slg. 1988, 4797, Randnr. 15). 27     In Randnummer 53 des Urteils Schloßstraße hat der Gerichtshof entschieden, dass nach Artikel 17 der Sechsten Richtlinie das Recht eines Steuerpflichtigen, die Mehrwertsteuer, die er für Gegenstände oder Dienstleistungen entrichtet hat, die ihm im Hinblick auf die Ausführung bestimmter Vermietungsumsätze geliefert bzw. erbracht wurden, als Vorsteuer abzuziehen, erhalten bleibt, wenn dieser Steuerpflichtige aufgrund einer nach dem Bezug dieser Gegenstände oder Dienstleistungen, aber vor Aufnahme dieser Umsatztätigkeiten eingetretenen Gesetzesänderung nicht mehr zum Verzicht auf die Steuerbefreiung dieser Umsätze berechtigt ist. 28     Die Situation der Kassationsbeschwerdeführerin des Ausgangsverfahrens in der vorliegenden Rechtssache unterscheidet sich jedoch von der im Urteil Schloßstraße beschriebenen Situation, dass der Steuerpflichtige die entrichtete Mehrwertsteuer vor Inkrafttreten der Gesetzesänderung abgezogen hatte. Die Kassationsbeschwerdeführerin des Ausgangsverfahrens nahm den Vorsteuerabzug für die auf die Lieferung des Gegenstands entrichtete Mehrwertsteuer nämlich erst am 28. April 1995 vor, und damit zwar vor Erlass des Änderungsgesetzes am 18. Dezember 1995, aber nach dessen Wirksamwerden am 31. März 1995 gemäß der ausdrücklichen Entscheidung des nationalen Gesetzgebers, ihm ausdrücklich Rückwirkung zukommen zu lassen. 29     Da das Änderungsgesetz aufgrund seiner Rückwirkung somit in Kraft getreten ist, bevor der Steuerpflichtige den Abzug vorgenommen hat, ist für die Beantwortung der Frage des vorlegenden Gerichts nicht auf Artikel 17 der Sechsten Richtlinie abzustellen. 30     Hinsichtlich des Artikels 20 der Sechsten Richtlinie scheint es, dass er in der Vorlagefrage des vorlegenden Gerichts in Kombination mit Artikel 17 dieser Richtlinie aufgeführt werden sollte, um prüfen zu lassen, ob er dahin auszulegen ist, dass er bei dem im Ausgangsverfahren vorliegenden Sachverhalt der Rückgängigmachung der Berichtigung entgegensteht, die sich aus dem vorgenommenen Vorsteuerabzug ergibt. Aus dem in der vorstehenden Randnummer dargelegten Grund ist die Frage, ob das Gemeinschaftsrecht der Rückwirkung des Änderungsgesetzes entgegensteht, nicht im Hinblick auf Artikel 20 zu beurteilen. 31     Dagegen müssen die allgemeinen Grundsätze des Gemeinschaftsrechts und insbesondere die Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit daraufhin untersucht werden, ob sie es verbieten, dass die sich aus dem vorgenommenen Vorsteuerabzug ergebende Berichtigung durch die Rückwirkung eines Gesetzes rückgängig gemacht wird. 32     Dazu ist darauf hinzuweisen, dass die Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit Teil der Gemeinschaftsrechtsordnung sind. Sie müssen deshalb von den Gemeinschaftsorganen (Urteil vom 14. Mai 1975 in der Rechtssache 74/74, CNTA/Kommission, Slg. 1975, 533), aber auch von den Mitgliedstaaten bei der Ausübung der Befugnisse, die ihnen die Gemeinschaftsrichtlinien einräumen (Urteil Gemeente Leusden und Holin Groep, Randnr. 57), beachtet werden. 33     Der Grundsatz der Rechtssicherheit verbietet es zwar im Allgemeinen, den Beginn der Geltungsdauer eines Rechtsakts der Gemeinschaft auf einen Zeitpunkt vor dessen Veröffentlichung zu legen; dies kann aber ausnahmsweise dann anders sein, wenn ein im Allgemeininteresse liegendes Ziel es verlangt und das berechtigte Vertrauen der Betroffenen gebührend beachtet ist (vgl. in diesem Sinne Urteil vom 11. Juli 1991 in der Rechtssache C‑368/89, Crispoltoni, Slg. 1991, I‑3695, Randnr. 17, sowie Urteil Gemeente Leusden und Holin Groep, Randnr. 59; vgl. auch EGMR, Urteil National & Provincial Building Society/Vereinigtes Königreich vom 23. Oktober 1997, Recueil des arrêts et décisions 1997-VII, § 80). 34     Derselbe Grundsatz ist vom nationalen Gesetzgeber zu beachten, wenn er ein Gesetz erlässt, das unter das Gemeinschaftsrecht fällt. 35     Die Stichting „Goed Wonen“ macht geltend, dass die Rückwirkung des Änderungsgesetzes nicht notwendig gewesen sei, da die niederländische Regierung seit Jahren über Konstruktionen wie die von ihr praktizierten auf dem Laufenden gewesen sei. Darüber hinaus habe weder Steuerhinterziehung noch Steuerumgehung vorgelegen, da das Gesetz beachtet worden sei. 36     Die niederländische Regierung macht dagegen geltend, dass der Grund für die Rückwirkung, wie in der Mitteilung des Staatssekretärs für Finanzen erläutert worden sei, die Befürchtung gewesen sei, dass es zwischen dem Augenblick, in dem entschieden werde, das Gesetz zu ändern, und dem Inkrafttreten dieser Änderung in großem Umfang zu steuerlichen Konstruktionen komme. In seiner Stellungnahme zu dem Gesetzentwurf habe der Raad van State (Staatsrat) diese Rückwirkung als gerechtfertigt angesehen. Sie sei darüber hinaus von beiden Kammern des niederländischen Parlaments gebilligt worden, obwohl man in den Niederlanden im Allgemeinen der Rückwirkung von Gesetzesänderungen sehr zurückhaltend gegenüberstehe. 37     Die niederländische Regierung wird in diesem Punkt von der schwedischen Regierung unterstützt. Diese führt aus, dass die schwedische Verfassung trotz der großen Aufmerksamkeit, die man in Schweden der Beachtung der Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit schenke, vorsehe, dass das schwedische Parlament zur Verhinderung einer Zunahme der Steuerumgehungen noch bevor das Gesetz in Kraft trete, das diese einschränken solle, entscheiden könne, dass ein neues Steuergesetz ab dem Tag gelte, an dem die schwedische Regierung ihm ein Schreiben übermittelt habe, in dem sie ihre Absicht, das Gesetz zu ändern, ankündige. 38     In dieser Hinsicht ergibt sich aus der Lektüre der Pressemitteilung vom 31. März 1995, dass der Grund für die Rückwirkung des Änderungsgesetzes nicht die Sorge war, die seit vielen Jahren praktizierten Finanzkonstruktionen zu beenden, sondern die Befürchtung, dass es zwischen dem Augenblick, in dem entschieden werde, das Gesetz zu ändern, und dem Inkrafttreten dieser Änderung in großem Ausmaß zu solchen Konstruktionen kommen würde. 39     Eine solche Befürchtung scheint nicht unbegründet zu sein, und die Vorbeugung gegen solche Konstruktionen kann ein Allgemeininteresse darstellen, das es rechtfertigt, dass ein Mitgliedstaat ausnahmsweise die Technik der Rückwirkung des Gesetzes anwendet, sofern das berechtigte Vertrauen der Steuerpflichtigen gebührend beachtet ist. Es obliegt jedoch dem nationalen Gericht, das die Umstände des vorliegenden Falles am besten kennt, zu beurteilen, ob das in diesem Zeitraum entstandene Risiko der Finanzkonstruktionen groß genug ist, um den rückwirkenden Charakter des Gesetzes zu rechtfertigen. 40     Hinsichtlich des berechtigten Vertrauens der Wirtschaftsbeteiligten macht die Stichting „Goed Wonen“ geltend, dass man von diesen weder erwarten könne, dass sie alle Pressemitteilungen der Behörden kennten, noch dass sie glaubten, dass alle bekannt gegebenen Vorschläge tatsächlich durchgeführt würden. Außerdem sei die Pressemitteilung zu knapp und zu vage gewesen. Der vollständige Text der geplanten Änderungen sei erst bekannt gewesen, als der Gesetzesentwurf am 23. Mai 1995 beim niederländischen Parlament eingebracht worden sei. 41     Die niederländische Regierung trägt vor, dass der Pressemitteilung mehrere Handlungen des Staatssekretärs für Finanzen beim niederländischen Parlament vorausgegangen seien, durch die die fraglichen Maßnahmen angekündigt worden seien. Außerdem sei die Mitteilung deutlich gewesen und habe genau die Finanzkonstruktionen betroffen, wie sie von der Klägerin des Ausgangsverfahrens benutzt worden seien. Während des Gesetzgebungsverfahrens seien Änderungen vorgenommen worden, aber sie hätten nur bestimmte Ausnahmen von der Geltung der Grundsätze des Gesetzentwurfs erläutert, so dass diese Änderungen im Hinblick auf die Situation der Klägerin des Ausgangsverfahrens nicht erheblich gewesen seien. 42     Die schwedische Regierung ist der Ansicht, dass die Frage der Beachtung des berechtigten Vertrauens im Licht der Gesetzgebungstradition des jeweiligen Mitgliedstaats beurteilt werden müsse. In Schweden verlange die in der Verfassung zum Ausdruck kommende Tradition, dass die Rückwirkung bis zu dem Tag reiche, an dem die Regierung dem schwedischen Parlament ein Schreiben schicke, in dem die Einbringung eines Gesetzentwurfs angekündigt werde. Im vorliegenden Ausgangsverfahren sei es nach der niederländischen Gesetzgebungstradition zu beurteilen, ob das berechtigte Vertrauen der Beteiligten beachtet worden sei. 43     Da es im Ausgangsverfahren um eine nationale Regelung geht, muss unter Berücksichtigung der üblicherweise von dem Mitgliedstaat, der sie erlassen hat, benutzten Informationsmethoden und der Umstände des vorliegenden Falles konkret beurteilt werden, ob das berechtigte Vertrauen der von diesem Gesetz betroffenen Wirtschaftsbeteiligten gebührend beachtet worden ist. 44     Aus dem Vorlagebeschluss ergibt sich, dass der Staatssekretär für Finanzen mit Pressemitteilungen vom 31. März 1995 und vom 3. April 1995 offiziell bekannt gegeben hat, dass der Ministerrat beabsichtige, beim niederländischen Parlament einen Entwurf zur Änderung der Wet OB 1968, insbesondere von deren Artikeln 3 Absatz 2 und 11 Absatz 1 Buchstabe b Nummer 5 einzubringen und das Änderungsgesetz mit Wirkung vom 31. März 1995, 18 Uhr, in Kraft setzen zu lassen. Es obliegt jedoch dem vorlegenden Gericht, zu prüfen, ob diese Texte so deutlich waren, dass ein Wirtschaftsbeteiligter, der wirtschaftliche Tätigkeiten wie diejenigen durchführt, auf die das Gesetz gerichtet ist, zu verstehen in der Lage ist, wie sich die beabsichtigte Gesetzesänderung auf die von ihm durchgeführten Tätigkeiten auswirken würde. 45     Nach alldem ist auf die Frage wie folgt zu antworten: Die Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit untersagen es nicht, dass ein Mitgliedstaat ausnahmsweise und um zu verhindern, dass während des Gesetzgebungsverfahrens in großem Umfang Finanzkonstruktionen zur Verminderung der Mehrwertsteuerbelastung angewandt werden, die mit einem Änderungsgesetz gerade bekämpft werden sollen, diesem Gesetz Rückwirkung zukommen lässt, wenn unter Umständen wie den im Ausgangsverfahren vorliegenden die Wirtschaftsbeteiligten, die die mit dem Gesetz zu erfassenden wirtschaftlichen Tätigkeiten ausüben, von dem bevorstehenden Erlass dieses Gesetzes und der beabsichtigten Rückwirkung derart in Kenntnis gesetzt worden sind, dass sie zu verstehen in der Lage sind, wie sich die beabsichtigte Gesetzesänderung auf ihre Tätigkeiten auswirkt. Wenn dieses Gesetz ein zuvor der Mehrwertsteuer unterliegendes Grundstücksgeschäft von der Steuer befreit, darf es bewirken, dass die Berichtigung der Mehrwertsteuer rückgängig gemacht wird, die deshalb erfolgte, weil zum Zeitpunkt der Bestimmung einer Immobilie zu einem damals als besteuert angesehenen Umsatz ein Recht auf Vorsteuerabzug der auf die Lieferung dieser Immobilie entrichteten Mehrwertsteuer ausgeübt wurde. Kosten 46     Für die Parteien des Ausgangsverfahrens ist das Verfahren ein Zwischenstreit in dem bei dem vorlegenden Gericht anhängigen Rechtsstreit; die Kostenentscheidung ist daher Sache dieses Gerichts. Die Auslagen anderer Beteiligter für die Abgabe von Erklärungen vor dem Gerichtshof sind nicht erstattungsfähig. Aus diesen Gründen hat der Gerichtshof (Große Kammer) für Recht erkannt: Die Grundsätze des Vertrauensschutzes und der Rechtssicherheit untersagen es nicht, dass ein Mitgliedstaat ausnahmsweise und um zu verhindern, dass während des Gesetzgebungsverfahrens in großem Umfang Finanzkonstruktionen zur Verminderung der Mehrwertsteuerbelastung angewandt werden, die mit einem Änderungsgesetz gerade bekämpft werden sollen, diesem Gesetz Rückwirkung zukommen lässt, wenn unter Umständen wie den im Ausgangsverfahren vorliegenden die Wirtschaftsbeteiligten, die die mit dem Gesetz zu erfassenden wirtschaftlichen Tätigkeiten ausüben, von dem bevorstehenden Erlass dieses Gesetzes und der beabsichtigten Rückwirkung derart in Kenntnis gesetzt worden sind, dass sie zu verstehen in der Lage sind, wie sich die beabsichtigte Gesetzesänderung auf ihre Tätigkeiten auswirkt. Wenn dieses Gesetz ein zuvor der Mehrwertsteuer unterliegendes Grundstücksgeschäft von der Steuer befreit, darf es bewirken, dass die Berichtigung der Mehrwertsteuer rückgängig gemacht wird, die deshalb erfolgte, weil zum Zeitpunkt der Bestimmung einer Immobilie zu einem damals als besteuert angesehenen Umsatz ein Recht auf Vorsteuerabzug der auf die Lieferung dieser Immobilie entrichteten Mehrwertsteuer ausgeübt wurde. Unterschriften. * Verfahrenssprache: Niederländisch.

61998CJ0193

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij beschikking van 8 mei 1998, ingekomen bij het Hof op 20 mei daaraanvolgend, heeft het Oberlandesgericht Köln krachtens artikel 177 EG-Verdrag (thans artikel 234 EG) een prejudiciële vraag gesteld over de uitlegging van artikel 2, lid 1, van het verdrag van 9 februari 1994 inzake de heffing van rechten voor het gebruik van bepaalde wegen door zware vrachtwagens, gesloten tussen de regeringen van de Bondsrepubliek Duitsland, het Koninkrijk België, het Koninkrijk Denemarken, het Groothertogdom Luxemburg en het Koninkrijk der Nederlanden (Bundesgesetzblatt 1994 II, blz. 1768; hierna: "verdrag"), en artikel 2, vierde streepje, van richtlijn 93/89/EEG van de Raad van 25 oktober 1993 betreffende de toepassing door de lidstaten van de belastingen op sommige voor het goederenvervoer over de weg gebruikte voertuigen en van de voor het gebruik van sommige infrastructuurvoorzieningen geheven tolgelden en gebruiksrechten (PB L 279, blz. 32; hierna: "richtlijn"). 2 Deze vraag is gerezen in een beroep in rechte dat A. Pfennigmann heeft ingesteld tegen een geldboete die hem is opgelegd wegens overtreding van het Autobahngebührengesetz (Duitse wet op de gebruiksrechten voor het gebruik van autosnelwegen). Rechtskader A - De richtlijn 3 Volgens de eerste en de tweede overweging van de considerans heeft de richtlijn tot doel, concurrentieverstoringen tussen de vervoersondernemingen van de lidstaten op te heffen door geleidelijke harmonisatie van de heffingsstelsels en invoering van rechtvaardige mechanismen voor de toerekening aan vervoersondernemers van de infrastructuurkosten. Daartoe voorziet de richtlijn in een beperkte harmonisatie van de door de lidstaten geheven belastingen op voertuigen (artikelen 3-6) alsmede in bepaalde minimumregels voor de inning van tolgelden en gebruiksrechten (artikelen 7-9). 4 Artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn bepaalt: "Voor de toepassing van deze richtlijn wordt verstaan onder (...) - $voertuig': een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen dat uitsluitend bestemd is voor het goederenvervoer over de weg en waarvan het maximum toegestane totaalgewicht ten minste 12 ton bedraagt." 5 Artikel 6, lid 3, tweede streepje, van de richtlijn luidt als volgt: "De lidstaten kunnen verlaagde tarieven of vrijstellingen toepassen voor (...) - voertuigen die slechts af en toe deelnemen aan het verkeer op de openbare weg in de lidstaat van registratie en die gebruikt worden door natuurlijke of rechtspersonen die het goederenvervoer niet als hoofdactiviteit hebben, mits het vervoer door deze voertuigen niet leidt tot concurrentievervalsing, en onder voorbehoud van de toestemming van de Commissie." 6 Artikel 8, lid 1, van de richtlijn bepaalt het volgende: "Twee of meer lidstaten kunnen samenwerken bij de invoering van een gemeenschappelijk stelsel van gebruiksrechten op hun grondgebieden. De lidstaten zorgen ervoor dat de Commissie nauw betrokken wordt bij deze werkzaamheden, alsmede bij de latere werking en de eventuele wijziging van dit stelsel." 7 In het arrest van 5 juli 1995, Parlement/Raad (C-21/94, Jurispr. blz. I-1827) heeft het Hof de richtlijn nietig verklaard wegens schending van fundamentele vormvoorschriften, met de verklaring dat de gevolgen als gehandhaafd moesten worden beschouwd totdat de Raad een nieuwe regeling ter zake zou hebben vastgesteld. Daartoe heeft de Commissie op 13 november 1996 een voorstel voor een richtlijn van de Raad betreffende het in rekening brengen van bepaalde infrastructuurvoorzieningen aan zware vrachtwagens (PB 1997, C 59, blz. 9) ingediend. Dit voorstel is nog niet aangenomen. B - Het verdrag 8 Het verdrag is gesloten op basis van artikel 8, lid 1, van de richtlijn. 9 Artikel 1 van het verdrag luidt als volgt: "Doel van dit verdrag is het heffen van een gemeenschappelijk gebruiksrecht door de verdragsluitende partijen voor motorvoertuigen die bepaalde wegen binnen hun grondgebied gebruiken, alsmede het vaststellen van de voorwaarden en procedures voor het verdelen van de inkomsten uit het gebruiksrecht." 10 Volgens artikel 2, lid 1, van het verdrag zijn de in artikel 2 van de richtlijn opgenomen definities op het verdrag van toepassing. Bijgevolg is de werkingssfeer van het verdrag, wat de voertuigen betreft, beperkt tot die vallende onder de definitie in artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn. 11 Artikel 4, leden 1 en 2, van het verdrag luidt als volgt: "1. Militaire voertuigen, voertuigen van de burgerbescherming, de brandweer en andere diensten voor eerstehulpverlening, alsook voertuigen voor de ordehandhaving en voertuigen voor de aanleg en het onderhoud van de wegen zijn vrijgesteld van het in artikel 3 bedoelde gebruiksrecht. 2. Elk der verdragsluitende partijen kan binnen haar grondgebied voertuigen als bedoeld in artikel 6, derde lid, tweede streepje, van de richtlijn vrijstellen van het in artikel 3 bedoelde gebruiksrecht." Het hoofdgeding 12 Bij beschikking van 8 juli 1997 heeft het Bundesamt für Güterverkehr Pfennigmann krachtens het Autobahngebührengesetz veroordeeld tot betaling van een geldboete van 100 DEM, op grond dat hij met zijn tractor (totaal toegestaan gewicht 7 490 kg), waaraan een aanhangwagen (totaal toegestaan gewicht 8 500 kg) was gekoppeld, twee Duitse autosnelwegen had gebruikt zonder daarvoor het gebruiksrecht te hebben betaald. De rit had tot doel, veldgewassen te leveren aan een onderneming waarmee Pfennigmann, landbouwexploitant, leveringscontracten had gesloten. 13 Pfennigmann stelde beroep tot nietigverklaring van deze beschikking in bij het Amtsgericht Köln. Hij betoogde dat het samenstel van voertuigen, de tractor en de aanhangwagen, dat hij op het moment van de feiten bestuurde, niet uitsluitend bestemd was voor goederenvervoer over de weg, maar in de eerste plaats diende voor de exploitatie van zijn landbouwbedrijf. Zijns inziens was hij dan ook niet gehouden, het gebruiksrecht voor het gebruik van de autosnelweg te betalen. 14 Bij vonnis van 17 november 1997 verwierp het Amtsgericht dit beroep. Daartoe overwoog het dat, om te bepalen of een persoon het gebruiksrecht verschuldigd is, uitsluitend hoeft te worden vastgesteld of het motorvoertuig of het samenstel van voertuigen op het moment waarop de autosnelweg wordt gebruikt uitsluitend bestemd is voor goederenvervoer. Andere bestemmingen op momenten waarop de autosnelweg niet wordt gebruikt, zouden irrelevant zijn. Het Amtsgericht beriep zich onder meer op de artikelen 6, lid 3, tweede streepje, van de richtlijn en 4, leden 1 en 2, van de overeenkomst. Dat deze bepalingen de lidstaten de mogelijkheid bieden, verlaagde tarieven of vrijstellingen toe te passen voor bepaalde voertuigen die slechts af en toe deelnemen aan het verkeer op de openbare weg en die gebruikt worden door personen die het goederenvervoer niet als hoofdactiviteit hebben, zou a contrario betekenen, dat goederenvervoer niet de vaste, enige bestemming van het voertuig hoeft te zijn. 15 Het Oberlandesgericht Köln, waar Pfennigmann hoger beroep heeft ingesteld, heeft de behandeling van de zaak geschorst en het Hof de volgende prejudiciële vraag gesteld: "Moet voor de beantwoording van de vraag, of een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen uitsluitend bestemd is voor goederenvervoer in de zin van artikel 2, lid 1, van het verdrag juncto artikel 2, vierde streepje, van richtlijn 93/89/EEG van de Raad, het tijdstip en de wijze van elk gebruik daarvan in aanmerking worden genomen, of is het ongeacht het gebruik in een specifiek geval beslissend, dat het motorvoertuig of het samenstel van voertuigen in het algemeen voor goederenvervoer bestemd is?" De prejudiciële vraag 16 Om te beginnen moet eraan worden herinnerd, dat de verwijzende rechter het Hof verschillende keren om uitlegging van de bepalingen van het verdrag heeft verzocht (zie beschikkingen van 12 november 1998, Hartmann, C-162/98, Jurispr. blz. I-7083; Pörschke, C-194/98, niet gepubliceerd in de Jurisprudentie, en beschikking van 11 februari 1999, Claasen, C-313/98, niet gepubliceerd in de Jurisprudentie). 17 In die zaken oordeelde het Hof, dat het kennelijk onbevoegd was van het door de verwijzende rechter ingediende verzoek om een prejudiciële beslissing kennis te nemen. 18 Daartoe bracht het Hof in herinnering, dat het ingevolge artikel 177 van het Verdrag bevoegd is, bij wijze van prejudiciële beslissing uitspraak te doen over de uitlegging van dit Verdrag en van de handelingen van de instellingen van de Gemeenschap. 19 De enkele omstandigheid daarentegen dat de richtlijn, waarnaar de aanhef van het verdrag verwijst, in artikel 8 bepaalt dat twee of meer lidstaten kunnen samenwerken bij de invoering van een gemeenschappelijk stelsel van gebruiksrechten, volstaat niet om een daartoe gesloten verdrag te beschouwen als deel uitmakend van het gemeenschapsrecht, voor de uitlegging waarvan het Hof bevoegd is (zie beschikking Hartmann, reeds aangehaald, punten 10 en 11). 20 De bepalingen van een dergelijk verdrag verschillen immers enkel door de omstandigheid dat zij gezamenlijk worden vastgesteld van andere wettelijke bepalingen die de lidstaten krachtens de richtlijn individueel kunnen uitvaardigen en voor de uitlegging waarvan het Hof in het kader van artikel 177 van het Verdrag niet bevoegd is (zie beschikking Hartmann, reeds aangehaald, punt 12). 21 Anders dan in de zaken Hartmann, Pörschke en Claasen (reeds aangehaald), verzoekt de verwijzende rechter het Hof in casu evenwel niet enkel om uitlegging van een bepaling van het verdrag, te weten artikel 2, lid 1, maar vraagt hij het Hof tevens zich uit te spreken over de uitlegging van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn, waarnaar artikel 2, lid 1, van het verdrag met zoveel woorden verwijst. 22 Bijgevolg is het Hof bevoegd kennis te nemen van het door het Oberlandesgericht ingediende verzoek om een prejudiciële beslissing, voor zover dit betrekking heeft op de uitlegging van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn. 23 De prejudiciële vraag moet derhalve aldus worden verstaan, dat de verwijzende rechter in hoofdzaak wenst te vernemen, of, om uit te maken of een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen "uitsluitend" bestemd is voor goederenvervoer over de weg in de zin van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn, moet worden uitgegaan van het moment en de wijze van elk gebruik, of dat daartoe de algemene bestemming van het voertuig in aanmerking moet worden genomen, ongeacht het gebruik dat er in een bepaald geval van kan worden gemaakt. 24 De richtlijn bevat aparte regelingen voor motorrijtuigenbelasting (artikelen 3-6) en voor tolgelden en gebruiksrechten (artikelen 7-9). 25 Artikel 3 van de richtlijn somt voor iedere lidstaat de belastingen op die op uitsluitend voor goederenvervoer over de weg bestemde voertuigen kunnen worden geheven. Overeenkomstig artikel 5 van de richtlijn worden die belastingen uitsluitend door de lidstaat van registratie geheven. 26 Luidens artikel 6, lid 3, van de richtlijn kunnen de lidstaten wat de in artikel 3 opgesomde belastingen betreft verlaagde tarieven of vrijstellingen toepassen voor voertuigen die voor doelstellingen van openbaar nut worden gebruikt en, onder bepaalde voorwaarden, voor voertuigen die slechts af en toe deelnemen aan het verkeer op de openbare weg van de lidstaat van registratie en die worden gebruikt door natuurlijke of rechtspersonen die het goederenvervoer niet als hoofdactiviteit hebben. 27 De regeling der tolgelden en gebruiksrechten staat los van die der motorrijtuigenbelasting, voor zover de omstandigheid dat de belastingplichtige motorrijtuigenbelasting heeft betaald, hem niet vrijstelt van tolgelden en gebruiksrechten, wanneer hij met uitsluitend voor goederenvervoer bestemde voertuigen gebruik maakt van autosnelwegen of wegen met soortgelijke kenmerken als autosnelwegen, bruggen, tunnels en bergpassen. Bovendien moeten tolrechten en gebruiksrechten op het gebruik van die infrastructuren door de lidstaten worden toegepast zonder rechtstreekse of indirecte discriminatie op grond van de nationaliteit van de vervoersonderneming of van de herkomst of bestemming van het vervoer. 28 Volgens de Commissie en de Belgische en de Zweedse regering moet, om uit te maken of een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen uitsluitend bestemd is voor goederenvervoer over de weg in de zin van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn, worden onderzocht of het algemeen bestemd is voor goederenvervoer over de weg, ongeacht het gebruik ervan in een bepaald geval. 29 De Duitse regering is daarentegen van oordeel, dat niet moet worden uitgegaan van het voornaamste gebruik van het voertuig in het algemeen, maar dat uitsluitend in aanmerking moet worden genomen of het voertuig, wanneer het wegen gebruikt in de zin van de richtlijn, goederen vervoert. Deze uitlegging vloeit volgens de Duitse regering voort uit de gezamenlijke bepalingen van artikel 6, lid 3, tweede streepje, van de richtlijn en artikel 4, lid 2, van het verdrag. Volgens deze bepalingen staat het de lidstaat vrij, verlaagde tarieven of vrijstellingen toe te passen voor bepaalde voertuigen die slechts af en toe deelnemen aan het verkeer op de openbare weg en die worden gebruikt door personen die het goederenvervoer niet als hoofdactiviteit hebben. De gemeenschapswetgever zou hier duidelijk doelen op voertuigen die ook bestemd zijn voor een ander doel dan goederenvervoer. Indien dergelijke voertuigen reeds door het gebruik van de uitdrukking "uitsluitend" van het gebruiksrecht waren vrijgesteld, was, aldus de Duitse regering, de uitzonderingsregeling van artikel 6, lid 3, tweede streepje, van de richtlijn niet nodig geweest. 30 In de eerste plaats moet worden vastgesteld, dat de richtlijn volgens de eerste overweging van de considerans tot doel heeft, concurrentieverstoringen tussen de vervoersondernemingen van de lidstaten op te heffen door geleidelijke harmonisatie van de heffingsstelsels en de invoering van rechtvaardige mechanismen voor de toerekening van de infrastructuurkosten aan de vervoersondernemers. 31 Blijkens de tweede en de vierde overweging van de considerans van de richtlijn kan deze doelstelling slechts in fasen worden bereikt en moet de aanpassing van de nationale heffingsstelsels onder de huidige omstandigheden worden beperkt tot bedrijfsvoertuigen waarvan het totaalgewicht een bepaald niveau overschrijdt. 32 Hieruit volgt, dat in dit eerste stadium slechts voertuigen worden getroffen die, gelet op hun kenmerkende eigenschappen, bestemd zijn om regelmatig en duurzaam, en niet slechts af en toe, aan de mededinging op het gebied van het vervoer deel te nemen. 33 Deze conclusie wordt bevestigd bij onderzoek van de bewoordingen van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn, waarvan alle taalversies, gelijk de advocaat-generaal in punt 25 van zijn conclusie opmerkt, eensluidend spreken van voertuigen die uitsluitend bestemd zijn voor goederenvervoer over de weg. 34 Alleen voor de aldus omschreven voertuigen moeten overeenkomstig de richtlijn in de staat van registratie de in artikel 3 van de richtlijn opgesomde belastingen worden geïnd en kunnen van de gebruiker in een lidstaat tolrechten en gebruiksrechten worden geheven voor het gebruik van bepaalde infrastructuren in die staat. 35 Ten slotte vormt de verwijzing naar artikel 6, lid 3, tweede streepje, van de richtlijn evenmin een rechtvaardiging om artikel 2, vierde streepje, aldus uit te leggen, dat het gebruik van het voertuig van geval tot geval in aanmerking moet worden genomen. 36 Anders dan de Duitse regering betoogt, geraakt artikel 6, lid 3, van de richtlijn niet zonder voorwerp, ook al vallen voertuigen die af en toe voor goederenvervoer over de weg worden gebruikt, niet onder het toepassingsgebied van de richtlijn. 37 Natuurlijke of rechtspersonen die goederenvervoer niet als hoofdactiviteit hebben, kunnen immers voor de in die bepaling voorziene vrijstelling in aanmerking komen voor voertuigen die, ook al zijn zij uitsluitend bestemd voor goederenvervoer over de weg, slechts af en toe deelnemen aan het verkeer op de openbare weg in de lidstaat van registratie. Zoals de advocaat-generaal in punt 24 van zijn conclusie opmerkt, is dit het geval met vrachtwagens die in gesloten industriecomplexen als mijnen of steengroeven worden gebruikt. 38 Op de prejudiciële vraag moet derhalve worden geantwoord dat, om uit te maken of een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen uitsluitend bestemd is voor goederenvervoer over de weg in de zin van artikel 2, vierde streepje, van de richtlijn, de algemene bestemming van het voertuig in aanmerking moet worden genomen, ongeacht het gebruik dat er in een bepaald geval van kan worden gemaakt. Beslissing inzake de kosten Kosten 39 De kosten door de Duitse, de Belgische en de Zweedse regering en de Commissie wegens indiening van hun opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Zesde kamer), uitspraak doende op de door het Oberlandesgericht Köln bij beschikking van 8 mei 1998 gestelde vraag, verklaart voor recht: Om uit te maken of een motorvoertuig of een samenstel van voertuigen uitsluitend bestemd is voor goederenvervoer over de weg in de zin van artikel 2, vierde streepje, van richtlijn 93/89/EEG van de Raad van 25 oktober 1993 betreffende de toepassing door de lidstaten van de belastingen op sommige voor het goederenvervoer over de weg gebruikte voertuigen en van de voor het gebruik van sommige infrastructuurvoorzieningen geheven tolgelden en gebruiksrechten, moet de algemene bestemming van het voertuig in aanmerking worden genomen, ongeacht het gebruik dat er in een bepaald geval van kan worden gemaakt.

62009CJ0243

sv

Begäran om förhandsavgörande avser tolkningen av artikel 22.1 första stycket b i Europaparlamentets och rådets direktiv 2003/88/EG av den 4 november 2003 om arbetstidens förläggning i vissa avseenden (EUT L 299, s. 9). Begäran har framställts i ett mål mellan Günter Fuß och hans arbetsgivare, Stadt Halle, angående tvångsomplaceringen av Günter Fuß till en annan tjänst än den han hade tidigare som brandman. Tillämpliga bestämmelser Unionslagstiftningen I skäl 1 i direktiv 2003/88 anges att bestämmelserna i rådets direktiv 93/104/EG av den 23 november 1993 om arbetstidens förläggning i vissa avseenden (EGT L 307, s. 18), i dess lydelse enligt Europaparlamentets och rådets direktiv 2000/34/EG av den 22 juni 2000 (EGT L 195, s. 41) (nedan kallat direktiv 93/104) av tydlighetsskäl bör kodifieras. Medlemsstaterna skulle införliva direktiven 93/104 och 2000/34 med sina interna rättsordningar senast den 23 november 1996 respektive den 1 augusti 2003. I artikel 1 i direktiv 2003/88, med rubriken ”Ändamål och räckvidd”, föreskrivs följande: ”1.      I detta direktiv föreskrivs minimikrav på säkerhet och hälsa vid förläggningen av arbetstiden. 2.      Detta direktiv är tillämpligt på a)      minimitider för dygnsvila, veckovila och årlig semester, vidare på raster och begränsning av veckoarbetstiden, samt …” I artikel 6 i samma direktiv, med rubriken ”Begränsning av veckoarbetstiden”, föreskrivs följande: ”Medlemsstaterna skall, med beaktande av behovet av att skydda arbetstagares säkerhet och hälsa, vidta de åtgärder som behövs för att se till att a)      veckoarbetstiden begränsas genom lagar och andra författningar eller genom kollektivavtal eller avtal mellan arbetsmarknadens parter, b)      den genomsnittliga arbetstiden under varje sjudagarsperiod inklusive övertid inte överstiger 48 timmar.” I artikel 15 i direktivet, med rubriken ”Gynnsammare bestämmelser”, föreskrivs följande: ”Detta direktiv skall inte påverka medlemsstaternas rätt att tillämpa eller införa lagar eller andra författningar som bättre skyddar arbetstagarnas hälsa och säkerhet eller underlättar eller tillåter tillämpningen av kollektivavtal eller avtal mellan arbetsmarknadens parter som bättre skyddar arbetstagarnas hälsa och säkerhet.” I artikel 17 i direktiv 2003/88, med rubriken ”Avvikelser”, föreskrivs följande: ”1.      Med iakttagande av de allmänna principerna för arbetstagarnas hälsa och säkerhet får medlemsstaterna göra avvikelser från artiklarna 3–6, 8 och 16. Avvikelser får göras när – med hänsyn till det aktuella arbetets särskilda art – arbetstidens längd inte mäts eller bestäms i förväg eller kan bestämmas av arbetstagarna själva. … … 3.      I enlighet med punkt 2 i denna artikel får avvikelser från artiklarna 3, 4, 5, 8 och 16 göras … c)      i fråga om arbeten som kräver en kontinuitet i servicen eller produktionen, särskilt … iii)      … brand- och civilförsvar, …” I artikel 22.1 första stycket i direktivet föreskrivs följande: ”En medlemsstat skall ha möjlighet att inte tillämpa artikel 6 varvid medlemsstaten skall respektera de allmänna principerna om skydd av arbetstagarnas hälsa och säkerhet och vidta de åtgärder som behövs för att se till att a)      ingen arbetsgivare kräver att en arbetstagare arbetar mer än 48 timmar under en period om sju dagar, beräknad som ett genomsnitt för den beräkningsperiod som avses i artikel 16 b, såvida han inte först har fått arbetstagarens medgivande, b)      ingen arbetstagare tillfogas skada av sin arbetsgivare på grund av att han inte är beredd att ge sitt samtycke att utföra sådant arbete, c)      arbetsgivaren för aktuella noteringar om alla arbetstagare som utför sådant arbete, d)      att noteringarna ställs till de behöriga myndigheternas förfogande och att dessa – av skäl som rör arbetstagarnas hälsa eller säkerhet – kan förbjuda eller begränsa möjligheten att överskrida begränsningen av veckoarbetstiden, e)      arbetsgivaren på begäran ger de behöriga myndigheterna information om fall då arbetstagare har gått med på att utföra arbete som överskrider 48 timmar under en period om sju dagar, beräknad som ett genomsnitt under den beräkningsperiod som avses i artikel 16 b.” I enlighet med artikel 28 i direktiv 2003/88 trädde direktivet i kraft den 2 augusti 2004. Den nationella lagstiftningen I 2 § första stycket i delstaten Sachsen-Anhalts förordning om arbetstid för tjänstemän inom brandförsvaret i städer och kommuner (Verordnung über die Arbeitszeit der Beamtinnen und Beamten im feuerwehrtechnischen Dienst der Städte und Gemeinden des Landes Sachsen-Anhalt) av den 7 oktober 1998 (nedan kallad 1998 års ArbZVO-FW), som var i kraft fram till den 31 december 2007, föreskrevs följande: ”Den normala arbetstiden för tjänstemän som arbetar skift och vars veckoarbetstid huvudsakligen utgörs av jourtjänst ska i genomsnitt uppgå till 54 timmar. …” Den 1 januari 2008 ersattes 1998 års ArbZVO-FW av ArbZVO-FW av den 5 juli 2007 (nedan kallad 2007 års ArbZVO-FW). I 2 § första stycket i 2007 års ArbZVO-FW föreskrivs följande: ”Den normala veckoarbetstiden för tjänstemän ska i genomsnitt uppgå till 48 timmar per år inklusive övertid.” I 4 § i 2007 års ArbZVO-FW, med rubriken ”Individuella överenskommelser”, föreskrivs följande: ”1.      Arbetstiden för skiftarbete får, under förutsättning att allmänna principer om skydd för säkerhet och hälsa iakttas, överskrida den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i 2 § första stycket om berörda personer samtycker och arbetsgivaren inger bevisning till styrkande därav. 2.      Samtycket enligt första stycket kan återkallas sex månader efter att det lämnats meddelande om detta. Berörda parter ska skriftligen underrättas härom.” I 612 a § civillagen (Bürgerliches Gesetzbuch) föreskrivs att vad gäller de avtal som en arbetsgivare ingår med en arbetstagare eller de åtgärder som vidtas mot denne, får arbetsgivaren inte missgynna arbetstagaren när denne lagligen har utövat sina rättigheter. Målet vid den nationella domstolen och tolkningsfrågorna Günter Fuß anställdes av Stadt Halle den 10 maj 1982. Han utnämndes år 1998 till tjänsteman och överbrandmästare (Oberbrandmeister), och är sedan den 15 december 2005 huvudbrandmästare (Hauptbrandmeister). Fram till den 4 januari 2007 ingick  Günter Fuß i Stadt Halles brandförsvars utryckningstjänst ”brandskydd” såsom befälhavare på ett utryckningsfordon. Enligt hans arbetsschema uppgick hans genomsnittliga arbetstid till 54 timmar per vecka. Vid ett personalmöte som ägde rum i början av år 2006 informerade Stadt Halles ledning medarbetarna i utryckningstjänsten att omplaceringar skulle ske till brandförsvarets ledningscentral om det ställdes krav på att direktiv 2003/88 skulle iakttas. Genom skrivelse av den 13 december 2006 begärde Günter Fuß med stöd av beslut av den 14 juli 2005 i mål C‑52/04, Personalrat der Feuerwehr Hamburg (REG 2005, s. I‑7111) att hans veckoarbetstid fortsättningsvis inte skulle överskrida begränsningen på i genomsnitt 48 timmar som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88. Genom samma skrivelse gjorde Günter Fuß gällande att han hade rätt till ersättning för den övertid som han olagligen arbetat under perioden den 1 januari 2004 – den 31 december 2006. Genom beslut av den 18 december 2006 upprättade Stadt Halle en plan för omplacering av personal enligt vilken en rotationstjänst, som blivit ledig vid brandförsvarets ledningscentral, skulle tillsättas från och med den 1 april 2007 för att förhindra uppkomsten av kvalitativa brister i organisationsplanen. Den 21 december 2006 fördes ett samtal mellan Günter Fuß och hans arbetsgivare som rörde arbetsgivarens förslag att omplacera Günter Fuß till denna tjänst. Günter Fuß angav under detta samtal att han ville fortsätta att arbeta inom utryckningstjänsten. Genom beslut av den 2 januari 2007 omplacerade Stadt Halle Günter Fuß till ledningscentralen på begränsad tid, nämligen mellan den 5 januari 2007 och den 31 mars 2009, och angav som skäl att en sådan omplacering var nödvändig av organisatoriska skäl (nedan kallat omplaceringsbeslutet). De krav som Stadt Halle ställde med avseende på tjänsten var att den person man sökte skulle vara utbildad huvudbrandmästare, ha flera års erfarenhet som befälhavare på ett utryckningsfordon och ha genomgått en utbildning som räddningsassistent med sjuksköterskekompetens. Genom denna omplacering var det bland annat möjligt för Günter Fuß att arbeta högst 48 timmar per vecka. Efter omplaceringen arbetade Günter Fuß 40 timmar per vecka och behövde inte längre arbeta 24-timmarsskift. Med hänsyn till att han arbetade färre timmar under obekväm arbetstid (nätter, sön- och helgdagar), erhöll han ett lägre lönetillägg för sådan arbetstid. Den 4 januari 2007 begärde Günter Fuß att Stadt Halle skulle ompröva omplaceringsbeslutet. Günter Fuß gjorde huvudsakligen gällande att han inte ville arbeta efter en annan arbetsorganisationsplan. Genom beslut av den 23 januari 2007 fastställde Stadt Halle sitt tidigare beslut. Som grund härför angavs i huvudsak att omplaceringsbeslutet utgjorde en personalåtgärd som omfattades av dess beslutsbefogenheter som arbetsgivare och att arbetsgivaren hade rätt att utöva denna befogenhet efter eget skön. Den 28 februari 2007 gav Günter Fuß in ett överklagande till Verwaltungsgericht Halle och yrkade att omplaceringsbeslutet skulle upphävas och att han skulle återinsättas på den tjänst som han innehade innan han blev föremål för omplaceringsåtgärden. Günter Fuß hävdade i huvudsak att han hade omplacerats endast på grund av att han hade begärt att hans arbetstid skulle förkortas i enlighet med bestämmelserna i direktiv 2003/88. Stadt Halle anser däremot att beslutet inte alls har till syfte att bestraffa Günter Fuß, utan att det är ett sätt att tillmötesgå hans krav på att en arbetsvecka om 48 timmar ska iakttas, utan att behöva ändra arbetsplanen i förtid och endast för honom, en ändring som skulle ha inneburit organisatoriska problem. Ändringen av arbetsplanen i syfte att få den förenlig med direktiv 2003/88 ska nämligen ske på ett enhetligt sätt för samtliga anställda på avdelningen. I beslutet om hänskjutande konstaterade den nationella domstolen att omplaceringsbeslutet är förenligt med nationell rätt. Günter Fuß omplacerades nämligen för det första till en tjänst på samma nivå och i samma lönekategori. För det andra vilar omplaceringen av Günter Fuß, även om det antas att den inte kan motiveras av organisatoriska skäl, på en materiell grund, nämligen en önskan att bringa ett åsidosättande av artikel 6 b i direktiv 2003/88 gentemot den berörda parten att upphöra, utan att för den skull ändra arbetsplanen eller arbetstiden för andra brandmän eller se till att dessa blev förenliga med direktivet. Ovannämnda domstol vill emellertid få klarhet i huruvida omplaceringsbeslutet står i strid med artikel 22.1 första stycket b i direktiv 2003/88. Den nationella domstolen anser att, vid tidpunkten för de omständigheter som ligger till grund för tvisten, 2 § första stycket i 1998 års ArbZVO-FW visserligen inte var utformad som en undantagsbestämmelse till artikel 6.b i direktiv 2003/88 i den mening som avses i artikel 22.1 första stycket i detsamma, och att det inte fanns någon annan bestämmelse i den nationella rätten som gjorde det möjligt att tillämpa ett sådant undantag med iakttagande av samtliga villkor som föreskrivs i sistnämnda bestämmelse, bland annat det villkor som föreskrivs i första stycket b om att ingen arbetstagare ska tillfogas skada av sin arbetsgivare på grund av att han inte är beredd att ge sitt samtycke att utföra ett arbete som överskrider den maximala genomsnittliga veckoarbetstiden på 48 timmar. Förbudet mot att tillfoga arbetstagare skada borde a fortiori tillämpas när arbetsgivaren, trots avsaknaden av en uttrycklig bestämmelse i den nationella rätten som tillåter det, kräver att en arbetstagare ska utföra ett arbete som överskrider den begränsning som föreskrivs i artikel 6 b och denna arbetstagare kräver att bestämmelsen ska iakttas. I annat fall skulle de rättigheter som följer av direktiv 2003/88 kringgås och syftet med direktivet inte kunna uppnås. Enligt den hänskjutande domstolen uppkommer frågan huruvida begreppet skada, i den mening som avses i artikel 22.1 första stycket b i direktiv 2003/88, ska tolkas subjektivt eller objektivt. Från en subjektiv synvinkel har Günter Fuß tillfogats skada, eftersom han upplevt omplaceringen som en bestraffning. Från en objektiv synvinkel har Günter Fuß däremot inte lidit någon skada, eftersom hans nya tjänst innebär att han utsätts för mindre fara än vad som är fallet för den tjänst han innehade tidigare, samt då han ges tillfälle att förvärva ytterligare arbetslivserfarenhet. Günter Fuß har förvisso fått sänkt lön till följd av att hans lönetillägg för den tid han tjänstgjorde på obekväm arbetstid sänktes. Denna sänkning motiveras emellertid av att han tjänstgör färre timmar under obekväm arbetstid och den kompenseras av att han får mer fritid. Den omständigheten att omplaceringen gäller för en begränsad tid har för övrigt ingen inverkan, eftersom arbetsgivaren i enlighet med 2007 års ArbZVO-FW, i dess lydelse från den 1 januari 2008, kunde låta Günter Fuß vara kvar på en tjänst som inte hör till utryckningstjänsten om han inte accepterade att begränsningen av veckoarbetstiden på 48 timmar överskreds. Mot denna bakgrund har Verwaltungsgericht Halle beslutat att vilandeförklara målet och ställa följande tolkningsfrågor till domstolen: ”1)      Ska den skada som avses i artikel 22.1 [första stycket] b i … direktiv [2003/88] bedömas objektivt eller subjektivt? 2)      Föreligger det en skada i den mening som avses i artikel 22.1 [första stycket] b i … direktiv [2003/88], när en tjänsteman i utryckningstjänsten, på grund av sin begäran om att arbetstidsbegränsningen ska iakttas, mot sin vilja omplaceras till en annan tjänst som till övervägande del avser kontorsarbete? 3)      Utgör lägre lön en skada i den mening som avses i artikel 22.1 [första stycket] b i … direktiv [2003/88], när omfattningen av den obekväma arbetstiden (nätter, sön- och helgdagar) minskar till följd av omplaceringen och därigenom även det lönetillägg, som utbetalas för sådan arbetstid? 4)      Om fråga 2 eller 3 ska besvaras jakande, kan en sådan skada som uppkommit till följd av en omplacering kompenseras genom andra fördelar med den nya tjänsten, såsom kortare arbetstid eller en fortbildning?” Prövning av tolkningsfrågorna Den hänskjutande domstolen har ställt sina frågor, som ska prövas tillsammans, för att få klarhet i huruvida begreppet skada i artikel 22.1 första stycket b i direktiv 203/88 ska tolkas så, att det utgör hinder för en nationell lagstiftning, såsom den som är aktuell i målet vid den nationella domstolen, som gör det möjligt för en arbetsgivare inom den offentliga sektorn att tvångsomplacera en arbetstagare som är anställd som brandman vid utryckningstjänsten, med motiveringen att arbetstagaren begärt att den begränsning av den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i artikel 6 b i direktivet ska iakttas vid arbetet inom utryckningstjänsten. Syftet med direktiv 2003/88 är enligt fast rättspraxis att föreskriva minimikrav för att främja förbättringar av arbetstagares levnads- och arbetsvillkor genom tillnärmning av nationella bestämmelser om bland annat arbetstid. Syftet med denna harmonisering inom Europeiska unionen av arbetstidens förläggning är att säkerställa ett bättre skydd för arbetstagarnas säkerhet och hälsa genom att låta dem åtnjuta viloperioder av en viss minsta längd – särskilt dygnsvila och veckovila – och tillräckliga raster, och genom att föreskriva en begränsning av veckoarbetstiden (se, bland annat, dom av den 5 oktober 2004 i de förenade målen C‑397/01–C‑403/01, Pfeiffer m.fl., REG 2004, s. I‑8835, punkt 76, av den 1 december 2005 i mål C‑14/04, Dellas m.fl., REG 2005, s. I‑10253, punkterna 40 och 41, och av den 7 september 2006 i mål C‑484/04, kommissionen mot Förenade kungariket, REG 2006, s. I‑7471, punkterna 35 och 36) . I artikel 6 b i direktiv 20003/88 föreskrivs en skyldighet för medlemsstaterna att, med beaktande av behovet av att skydda arbetstagares säkerhet och hälsa, vidta de åtgärder som behövs för att se till att den genomsnittliga arbetstiden under varje sjudagarsperiod inklusive övertid inte överstiger 48 timmar. Denna begränsning av den genomsnittliga veckoarbetstiden ingår i unionens sociala regelverk. Den är av särskild betydelse och gäller för alla arbetstagare, eftersom den utgör ett minimikrav som syftar till att säkerställa skyddet av arbetstagarnas säkerhet och hälsa (se domarna i de ovannämnda målen Pfeiffer m.fl., punkt 100, Dellas m.fl., punkt 49, och kommissionen mot Förenade kungariket, punkt 38). Enligt det system som har inrättats genom direktiv 2003/88 har medlemsstaterna eller arbetsmarknadens parter, även om det enligt artikel 15 i detsamma är generellt möjligt att tillämpa eller införa nationella bestämmelser som bättre skyddar arbetstagarnas hälsa och säkerhet, dessutom endast möjlighet att föreskriva undantag från vissa bestämmelser som på ett uttömmande sätt räknas upp i direktivet. Det föreskrivs dessutom stränga villkor för genomförandet av sådana undantag i syfte att garantera ett verkningsfullt skydd av arbetstagarnas säkerhet och hälsa (se domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkterna 77 och 96). I artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88, som är föremål för tolkningsfrågorna, ges medlemsstaterna möjlighet att inte tillämpa artikel 6 i direktivet, under förutsättning att de iakttar de allmänna principerna om skydd för arbetstagarnas säkerhet och hälsa och att de uppfyller ett antal kumulativa villkor som anges i den förstnämnda bestämmelsen, bland annat det som föreskrivs i första stycket b och som avser att åtgärder ska vidtas för att säkerställa att ingen arbetstagare tillfogas skada av sin arbetsgivare på grund av att han inte är beredd att ge sitt samtycke att utföra ett arbete för vilket den genomsnittliga veckoarbetstiden överskrider den maximala begränsning som föreskrivs i artikel 6 b i samma direktiv. I detta fall är det emellertid ostridigt att vid tidpunkten för omständigheterna i det nationella målet hade varken Förbundsrepubliken Tyskland – vilket domstolen slagit fast i punkt 85 i dom av den 9 september 2003 i mål C‑151/02, Jaeger (REG 2003, s. I‑8389) och i punkt 98 i domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl. – eller delstaten Sachsen Anhalt, enligt beslutet om hänskjutande från den domstol vid vilken talan väckts i det nationella målet och vilket bekräftats inom ramen för förevarande förfarande av såväl den tyska regeringen som Stadt Halle i deras skriftliga yttranden, utnyttjat möjligheten att tillämpa undantaget. I den nationella lagstiftning som var i kraft vid denna tidpunkt föreskrevs nämligen inte någon bestämmelse som var förenlig med artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88 eller som syftade till att bestämmelsen skulle införlivas. Domstolen har ställt en skriftlig fråga om detta till Stadt Halle, som bekräftade detta konstaterande. Även Günther Fuβ och den österrikiska regeringen har uttalat sig i denna riktning. Den hänskjutande domstolen har i detta hänseende konstaterat att möjligheten att tillämpa det undantag som föreskrivs i artikel 22.1 första stycket b i direktiv 2003/88 har utnyttjats därefter av delstaten Sachsen-Anhalt inom ramen för de bestämmelser som senare antagits just för att införliva direktivet med avseende på brandmän som är anställda i städerna och kommunerna i denna delstat. Dessa bestämmelser trädde emellertid inte i kraft förrän den 1 januari 2008, det vill säga efter det att omplaceringsbeslutet antogs. Av detta följer att, då den möjlighet att avvika från direktivet som medlemsstaterna har enligt artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88 inte har genomförts genom några bestämmelser i den nationella lagstiftningen, denna bestämmelse saknar relevans vid prövningen av det nationella målet och att, följaktligen, endast artikel 6 b i direktivet, i den mån som det däri föreskrivs att medlemsstaterna ska iaktta en genomsnittlig arbetstid på 48 timmar under varje sjudagarsperiod, ska beaktas. Inom ramen för det i artikel 267 FEUF inrättade förfarandet för samarbete mellan de nationella domstolarna och domstolen, ankommer det på domstolen att ge den nationella domstolen ett användbart svar, så att den kan avgöra det mål som är anhängigt vid den. I detta syfte åligger det domstolen att i förekommande fall omformulera den fråga som har ställts till den. Domstolen ska dessutom tolka alla bestämmelser i unionsrätten som de nationella domstolarna behöver för att slita tvister som har hänskjutits till dem, även om dessa bestämmelser inte anges uttryckligen i de frågor som dessa domstolar har ställt (se, för ett liknande resonemang, bland annat, dom av den 8 mars 2007 i mål C‑45/06, Campina, REG 2007, s. I‑2089, punkterna 30 och 31, av den 26 juni 2008 i de förenade målen C‑329/06 och C‑343/06, Wiedemann och Funk, REG 2008, s. I‑4635, punkt 45, och av den 2 september 2010 i mål C‑66/09, Kirin Amgen, REU 2010, s. I‑0000, punkt 27). Även om den hänskjutande domstolen formellt sett endast har ställt frågor avseende tolkningen av artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88, får domstolen trots detta enligt fast rättspraxis ge alla de upplysningar om unionsrättens tolkning som kan vara användbara vid avgörandet av målet vid den hänskjutande domstolen, trots att den hänskjutande domstolen inte har hänvisat till dessa i sina frågor. Domstolen ska härvid, från samtliga uppgifter som den nationella domstolen har tillhandahållit, särskilt skälen för begäran om förhandsavgörande, ta fram de rättsliga uppgifter som med hänsyn till tvisteföremålet föranleder tolkning (se dom av den 12 januari 2010 i mål C‑229/08, Wolf, REU 2010, s. I‑0000, punkt 32 och där angiven rättspraxis). I detta fall framgår det av beslutet om hänskjutande att den domstol vid vilken talan väckts i det nationella målet anser att eftersom villkoret att arbetstagaren inte tillfogats någon skada, vilket föreskrivs i artikel 22.1 första stycket b i direktiv 203/88, är tillämpligt när en arbetsgivare, när det föreskrivs bestämmelser i nationell rätt som genomför bestämmelsen, inte har erhållit arbetstagarens samtycke till att avvika från artikel 6 b i samma direktiv, är detta villkor a fortiori tillämpligt när en arbetsgivare såsom i förevarande fall, trots att det inte föreskrivs nationella bestämmelser enligt vilka det är tillåtet, tillämpar ett sådant undantag och den berörda arbetstagaren invänder mot det och kräver att artikel 6 b ska iakttas. Den hänskjutande domstolen anser således att om den berörda arbetstagaren inte tillfogas någon skada på grund av att han inte har gett sitt samtycke till att överskrida den längsta tillåtna genomsnittliga veckoarbetstiden på 48 timmar som förskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88, står det inte i strid med direktivet att arbetsgivaren med stöd av nationell rätt kan besluta att omplacera arbetstagaren till en annan tjänst mot dennes vilja, vilket gör det möjligt att med avseende på den arbetstagaren iaktta den begränsning av arbetstiden som föreskrivs i denna bestämmelse, i den mån som en sådan omplacering bringar åsidosättandet av bestämmelsen att upphöra med avseende på arbetstagaren. De frågor som ställts av den nationella domstolen ska mot denna bakgrund, för att denna ska få ett användbart svar, omformuleras på följande sätt. Den nationella domstolen vill få klarhet i huruvida artikel 6 b i direktiv 2003/88 ska tolkas så, att den utgör hinder för en sådan nationell lagstiftning som den i målet vid den nationella domstolen, enligt vilken det är tillåtet för en arbetsgivare inom den offentliga sektorn att tvångsomplacera en arbetstagare som är anställd som brandman vid utryckningstjänsten till en annan tjänst, med motiveringen att arbetstagaren begärt att begränsningen av den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i bestämmelsen ska iakttas med avseende på den förstnämnda tjänsten, för det fall arbetstagaren inte tillfogas någon skada till följd av denna omplacering. Såsom följer av punkt 61 i det ovannämnda beslutet Personalrat der Feuerwehr Hamburg, omfattas den verksamhet som utövas vid utryckningstjänsten vid en offentlig brandkår – förutom när det är fråga om exceptionella omständigheter som är så allvarliga och av sådan omfattning att målet att säkerställa att de tjänster som är oumbärliga för skyddet av allmänintresset tillfälligt ska ges företräde framför det mål som avser att säkerställa säkerheten och hälsan för de arbetstagare som är anställda i insats- och räddningsstyrkorna, omständigheter som inte är aktuella i målet vid den nationella domstolen – av tillämpningsområdet för direktiv 2003/88, varför artikel 6 b i detsamma i princip utgör hinder för att överskrida den föreskrivna begränsningen av veckoarbetstiden på 48 timmar, inklusive jourtjänst. I detta fall framgår det emellertid att det i delstaten Sachsen Anhalts lagstiftning, vid tidpunkten för omständigheterna i det nationella målet, föreskrevs en arbetstid för brandmän – såsom Günther Fuß, som var anställda vid utryckningstjänsten i städerna och kommunerna i denna delstat – som överskred den längsta tillåtna veckoarbetstid som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88. Ï syfte att svara på den hänskjutande domstolens frågor ska det mot denna bakgrund dels undersökas huruvida, såsom denna föreslagit, det krävs att den berörda arbetstagaren tillfogas skada för att det ska vara fråga om ett åsidosättande av artikel 6 b i direktiv 2003/88, dels fastställas vilka följder ett eventuellt åsidosättande av denna bestämmelse får för de nationella domstolarna. Vad beträffar frågan huruvida det är relevant om den berörda arbetstagaren tillfogas skada för att det ska vara fråga om ett åsidosättande av artikel 6 b i direktiv 2003/88, gäller följande. Såsom framgår av punkt 33 ovan, ingår denna bestämmelse i unionens sociala regelverk och är en bestämmelse av särskild betydelse, som ålägger medlemsstaterna en skyldighet att föreskriva en längsta genomsnittlig veckoarbetstid på 48 timmar, en maximal arbetstid som inkluderar övertid, vilket uttryckligen föreskrivs i bestämmelsen. Det är inte möjligt att avvika från denna bestämmelse, när artikel 22.1 första stycket i direktivet inte har genomförts i den nationella rätten, beträffande sådan verksamhet som den som är aktuell i det nationella målet, vilken utövas av brandmän. Såsom angetts i punkt 34 ovan, har medlemsstaterna eller arbetsmarknadens parter nämligen endast möjlighet att föreskriva undantag från vissa bestämmelser som uttryckligen nämns i direktiv 2003/88. För det första nämns artikel 6 i direktiv 2003/88 endast i artikel 17.1 i direktivet, och det står klart att den sistnämnda bestämmelsen avser arbeten som inte har något samband med det arbete som utförs av brandmän. I artikel 17.3 c iii hänvisas däremot till ”arbeten som kräver en kontinuitet i servicen”, varvid bland annat ”brand-… försvar” nämns, men denna bestämmelse ger inte möjlighet att avvika från artikel 6 i nämnda direktiv, utan från andra bestämmelser i detsamma (se, analogt, domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 97). Såsom framgår av punkterna 35 och 36 ovan har varken Förbundsrepubliken Tyskland eller delstaten Sachsen Anhalt använt sig av den nämnda möjlighet som föreskrivs i artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88. Artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88 ger medlemsstaterna möjlighet att inte tillämpa artikel 6 i detsamma, förutsatt att ett visst antal kumulativa villkor är uppfyllda (se, analogt, domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 98). Under dessa omständigheter ankommer det på medlemsstaterna att säkerställa att direktiv 2003/88 ges full verkan genom att se till att den maximala veckoarbetstid som fastställs i artikel 6 b i direktiv 2003/88 inte överskrids (domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 118). Såsom domstolen har slagit fast kan medlemsstaterna således inte ensidigt bestämma vilken räckvidd bestämmelsen ska ha genom att föreskriva något villkor för eller någon inskränkning av arbetstagarnas rätt till en genomsnittlig veckoarbetstid som inte överskrider 48 timmar (domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 99). Den omständigheten att den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88 överskrids utgör följaktligen i sig ett åsidosättande av bestämmelsen, och det är härvid inte nödvändigt att därutöver visa att en konkret skada tillfogats arbetstagaren. När det inte vidtagits åtgärder i den nationella rätten för att genomföra den möjlighet att föreskriva undantag som ges enligt artikel 22.1 första stycket i samma direktiv, saknar således begreppet skada i sistnämnda bestämmelse relevans för tolkningen och tillämpningen av artikel 6 b. Såsom framgår av punkt 32 ovan är syftet med direktiv 2003/88 att säkerställa arbetstagares säkerhet och hälsa genom att de ges en tillräckligt lång vila. Unionslagstiftaren anser härvid att ett överskridande av begränsningen av den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i artikel 6 b i sig tillfogar arbetstagaren skada, genom att denne berövas denna vila, eftersom arbetstagarens säkerhet och hälsa äventyras härigenom. Av detta följer att en sådan nationell lagstiftning som den som är i fråga i målet vid den nationella domstolen, i vilken föreskrivs en arbetstid, för arbetstagare som anställts som brandmän vid utryckningstjänsten, som överskrider den begränsning som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88, utgör ett åsidosättande av denna bestämmelse, utan att det är nödvändigt att därutöver visa att arbetstagaren tillfogas en konkret skada. Vad beträffar följderna för de nationella domstolarna av ett sådant åsidosättande av artikel 6 b i direktiv 2003/88, framgår av fast rättspraxis följande. När bestämmelser i ett direktiv med hänsyn till sitt innehåll är ovillkorliga och tillräckligt precisa, har enskilda alltid rätt att åberopa dessa gentemot staten, inklusive när staten är arbetsgivare, särskilt när staten har underlåtit att inom den föreskrivna fristen införliva direktivet med nationell rätt, eller när staten felaktigt har införlivat direktivet (se, för ett liknande resonemang, dom av den 26 februari 1986 i mål 152/84, Marshall, REG 1986, s. 723, punkterna 46 och 49, av den 23 april 2009 i de förenade målen C‑378/07–C‑380/07, Angelidaki m.fl., REG 2009, s. I‑3071, punkterna 193 och 194). Artikel 6 b i direktiv 2003/88 uppfyller emellertid dessa kriterier eftersom medlemsstaterna i otvetydiga ordalag åläggs en skyldighet som ska leda till ett preciserat resultat och som inte är förenad med något villkor angående tillämpningen av den regel som föreskrivs däri, nämligen en begränsning av den genomsnittliga veckoarbetstiden, inbegripet övertid, till 48 timmar (se, för ett liknande resonemang, domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 104). Även om medlemsstaterna enligt artikel 22.1 första stycket i direktiv 2003/88 ges en möjlighet att avvika från bestämmelserna i artikel 6 i detsamma, påverkar detta inte den precisa och ovillkorliga karaktären hos artikel 6 b i detta direktiv. Det krävs att medlemsstaterna uppfyller samtliga villkor som uppställs i artikel 22.1 första stycket för att de ska ha rätt att underlåta att tillämpa artikel 6. Det är således möjligt att fastställa det minimiskydd som under alla omständigheter ska genomföras (se, för ett liknande resonemang, domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 105). Artikel 6 b i direktiv 203/88 uppfyller följaktligen samtliga villkor som krävs för att den ska ha direkt effekt (se, för ett liknande resonemang, domen i det ovannämnda målet Pfeiffer m.fl., punkt 106). Eftersom fristen för att införliva direktiv 93/104 hade löpt ut vid tidpunkten för omständigheterna i det nationella målet, och eftersom delstaten Sachsen-Anhalt inte hade införlivat direktivet med sin lagstiftning vid denna tidpunkt med avseende på brandmän anställda i utryckningstjänsten, har en arbetstagare som Günther Fuß, som anställts av Stadt Halle i denna tjänst, följaktligen rätt att direkt göra gällande bestämmelserna i artikel 6 b i direktiv 2003/88 gentemot denna offentliga arbetsgivare i syfte att se till att den i denna bestämmelse garanterade rätten till en genomsnittlig veckoarbetstid som inte överskrider 48 timmar iakttas. Eftersom bestämmelsen har direkt effekt gäller den för samtliga myndigheter i medlemsstaterna, det vill säga inte endast för de nationella domstolarna utan även för samtliga förvaltningsorgan, inbegripet lokala och regionala myndigheter, såsom Länder, städer eller kommuner, och dessa myndigheter är skyldiga att tillämpa den (se, för ett liknande resonemang, dom av den 22 juni 1989 i mål 103/88, Costanzo, REG 1989, s. 1839, punkterna 30–33; svensk specialutgåva, volym 10, s. 83). Vad gäller målet vid den nationella domstolen anser Stadt Halle att tvångsomplaceringen av Günther Fuß, efter att han bett sin arbetsgivare att iaktta den maximala veckoarbetstid som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88, till en annan tjänst där denna högsta gräns iakttas, säkerställer att direktivet tillämpas i sin helhet på Günther Fuß, eftersom denna omplacering bringar ett åsidosättande av unionsrätten att upphöra med avseende på honom. Enligt domstolens fasta praxis är de nationella domstolarna och förvaltningsorganen skyldiga att tillämpa unionsrätten i dess helhet och att skydda de enskildas rättigheter enligt denna genom att vid behov underlåta att tillämpa alla bestämmelser i den nationella lagstiftningen som strider mot unionsrätten (se, för ett liknande resonemang, domen i det ovannämnda målet Costanzo, punkt 33, och av den 11 januari 2007 i mål C‑208/05, ITC, REG 2007, s. I‑181, punkterna 68 och 69 och där angiven rättspraxis). I detta fall ska den ändamålsenliga verkan av de rättigheter som arbetstagare direkt tillerkänns genom artikel 6 b i direktiv 2003/88 till fullo garanteras genom den nationella rättsordningen (se domen i det ovannämnda målet Dellas m.fl., punkt 53). En sådan tvångsomplacering som den som är aktuell i det nationella målet får emellertid till följd att den rättighet att inte arbeta mer än 48 timmar per vecka – som föreskrivs i artikel 6 b i direktiv 2003/88, och som i domstolens dom i det ovannämnda målet Personalrat der Feuerwehr Hamburg tillerkänts en brandman anställd vid utryckningstjänsten, såsom Günther Fuß, inom ramen för denna anställning – blir verkningslös. En sådan åtgärd tillintetgör följaktligen bestämmelsens ändamålsenliga verkan med avseende på arbetstagaren. Det är således uppenbart att åtgärden varken säkerställer att artikel 6 b i direktiv 2003/88 tillämpas i sin helhet eller säkerställer skyddet för de rättigheter som arbetstagarna i den berörda medlemsstaten tillerkänns enligt denna bestämmelse. Såsom kommissionen med rätta har gjort gällande skulle dessutom den grundläggande rätten till ett effektivt domstolsskydd, som garanteras i artikel 47 i Europeiska unionens stadga om de grundläggande rättigheterna, vilken enligt artikel 6.1 första stycket FEU har ”samma rättsliga status som fördragen”, väsentligen påverkas om en arbetsgivare till följd av ett klagomål eller en talan som väckts av en arbetstagare i syfte att säkerställa att bestämmelserna i ett direktiv som avser skydd för arbetstagarens säkerhet och hälsa iakttas, hade rätt att vidta en sådan åtgärd som den som är aktuell i målet vid den nationella domstolen. Rädslan för sådana vedergällningsåtgärder, mot vilka det inte skulle vara möjligt att väcka talan, riskerar nämligen att avhålla de arbetstagare som anser sig vara förfördelade på grund av åtgärder som arbetsgivaren vidtagit från att göra gällande sina rättigheter i domstol och skulle följaktligen allvarligt kunna äventyra möjligheterna att uppnå direktivets mål (se, analogt, dom av den 22 september 1998 i mål C‑185/97, Coote, REG 1998, s. I‑5199, punkterna 24 och 27). De frågor som ställts ska följaktligen besvaras enligt följande. Artikel 6 b i direktiv 2003/88 ska tolkas så, att den utgör hinder för en sådan nationell lagstiftning som den i målet vid den nationella domstolen, enligt vilken det är tillåtet för en arbetsgivare inom den offentliga sektorn att tvångsomplacera en arbetstagare som är anställd som brandman vid utryckningstjänsten till en annan tjänst, med motiveringen att arbetstagaren begärt att begränsningen av den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i bestämmelsen ska iakttas med avseende på den förstnämnda tjänsten. Den omständigheten att arbetstagaren inte tillfogas någon annan skada till följd av denna omplacering än den som följer av att nämnda artikel 6 b åsidosatts har ingen betydelse i detta sammanhang. Rättegångskostnader Eftersom förfarandet i förhållande till parterna i målet vid den nationella domstolen utgör ett led i beredningen av samma mål, ankommer det på den nationella domstolen att besluta om rättegångskostnaderna. De kostnader för att avge yttrande till domstolen som andra än nämnda parter har haft är inte ersättningsgilla. Mot denna bakgrund beslutar domstolen (andra avdelningen) följande: Artikel 6 b i Europaparlamentets och rådets direktiv 2003/88/EG av den 4 november 2003 om arbetstidens förläggning i vissa avseenden ska tolkas så, att den utgör hinder för en sådan nationell lagstiftning som den i målet vid den nationella domstolen, enligt vilken det är tillåtet för en arbetsgivare inom den offentliga sektorn att tvångsomplacera en arbetstagare som är anställd som brandman vid utryckningstjänsten till en annan tjänst, med motiveringen att arbetstagaren begärt att begränsningen av den genomsnittliga veckoarbetstid som föreskrivs i bestämmelsen ska iakttas med avseende på den förstnämnda tjänsten. Den omständigheten att arbetstagaren inte tillfogas någon annan skada till följd av denna omplacering än den som följer av att nämnda artikel 6 b åsidosatts har ingen betydelse i detta sammanhang. Underskrifter * Rättegångsspråk: tyska.

62007CJ0336

sk

Návrh na prejudiciálne konanie sa týka výkladu článku 31 ods. 1 smernice Európskeho parlamentu a Rady 2002/22/ES zo 7. marca 2002 o univerzálnej službe a právach užívateľov týkajúcich sa elektronických komunikačných sietí a služieb (smernica univerzálnej služby) ( Ú. v. ES L 108, s. 51 ; Mim. vyd. 13/029, s. 367). Tento návrh bol podaný v rámci sporu medzi spoločnosťou Kabel Deutschland Vertrieb und Service GmbH & Co. KG (ďalej len „Kabel Deutschland“) a Niedersächsische Landesmedienanstalt für privaten Rundfunk (Mediálny úrad spolkovej krajiny Dolné Sasko pre súkromné vysielanie, ďalej len „NLM“), ktorého predmetom je skutočnosť, že tento úrad uložil uvedenej spoločnosti povinnosť, aby prostredníctvom analógových káblových sietí poskytovala prenos televíznych programov niektorých vysielateľov určených NLM. Právny rámec Právna úprava Spoločenstva Smernica 2002/21/ES Smernica Európskeho parlamentu a Rady 2002/21/ES zo 7. marca 2002 o spoločnom regulačnom rámci pre elektronické komunikačné siete a služby (rámcová smernica) ( Ú. v. ES L 108, s. 33 ; Mim. vyd. 13/029, s. 349, ďalej len „rámcová smernica“) vo svojich odôvodneniach č. 5 a 6 stanovuje: „5. Konvergencia telekomunikácií, médií a sektora informačných technológií znamená, že všetky prenosové siete a služby by mali byť zastrešované jedným regulačným rámcom. Tento regulačný rámec pozostáva z tejto smernice a zo... [smernice univerzálnej služby]… (ďalej len ‚špecifické smernice‘). Je potrebné oddeliť reguláciu prenosu od regulácie obsahu. Tento rámec sa preto nevzťahuje na obsah služieb poskytovaných prostredníctvom elektronických komunikačných sietí využívajúcich elektronické komunikačné služby, ako napr. vysielanie obsahu, finančné služby a niektoré služby informačnej spoločnosti, a preto nemá dopad na opatrenia prijaté na úrovni spoločenstva alebo na národnej úrovni vzhľadom na takéto služby, v súlade s právom spoločenstva, aby sa podporila kultúrna a jazyková rôznorodosť a zaistila ochrana plurality médií.... Oddelenie regulácie prenosu a regulácie obsahu nemá vplyv na zohľadnenie ich vzájomného prepojenia najmä s cieľom zabezpečenia plurality médií, kultúrnej rozmanitosti a ochrany spotrebiteľa. 6. Audiovizuálna politika a regulácia obsahu sa realizujú v súlade s cieľmi vo všeobecnom záujme ako je sloboda prejavu, pluralita médií, nestrannosť, kultúrna a jazyková rozmanitosť, sociálne dopady, ochrana spotrebiteľa a ochrana menšín....“ Článok 1 ods. 3 rámcovej smernice stanovuje: „Táto smernica a špecifické smernice sa nevzťahujú na opatrenia prijaté na úrovni spoločenstva alebo na národnej úrovni v súlade s právom spoločenstva, sledujúce ciele vo všeobecnom záujme, najmä pokiaľ ide o reguláciu obsahu a audiovizuálnu politiku.“ Smernica univerzálnej služby Podľa odôvodnenia č. 43 smernice univerzálnej služby „členské štáty by mali mať možnosť uložiť primerané povinnosti podnikom v rámci ich jurisdikcie v záujme legitímnych verejných politických úvah, no také povinnosti by sa mali ukladať len vtedy, keď sú potrebné na splnenie cieľov všeobecného záujmu jasne vymedzených členskými štátmi v súlade s právom spoločenstva a mali by byť proporcionálne, transparentné a pravidelne revidované…“. V článku 31 tejto smernice, ktorý sa nachádza v jej kapitole IV s názvom „Záujmy a práva koncových užívateľov“, sú stanovené povinnosti prenosu („must carry“): „1.   Členské štáty môžu uložiť primerané povinnosti ‚prenosu‘ týkajúce sa prenosu špecifikovaných rádiových a televíznych vysielacích kanálov a služieb podnikom v rámci ich jurisdikcie, ktoré poskytujú elektronické komunikačné siete používané na šírenie rádiového alebo televízneho vysielania pre verejnosť, ak značný počet koncových užívateľov takých sietí ich používa ako hlavný prostriedok príjmu rádiového a televízneho vysielania. Také povinnosti sa uložia len vtedy, keď je to potrebné na splnenie jasne vymedzených cieľov všeobecného záujmu a sú proporcionálne a transparentné. Povinnosti podliehajú pravidelnej revízii. 2.   Ani odsek 1 tohto článku, ani článok 3 ods. 2 smernice 2002/19/ES (Prístupová smernica) sa nedotýkajú možnosti členských štátov stanoviť prípadnú primeranú úhradu vzťahujúcu sa k opatreniam prijatým v súlade s týmto článkom, pričom zaručia, že za podobných okolností sa nebude uplatňovať žiadna diskriminácia pri zaobchádzaní s podnikmi poskytujúcimi elektronické komunikačné siete. Ak sa taká úhrada poskytne, členské štáty zabezpečia, aby sa uplatňovala proporcionálnym a transparentným spôsobom.“ Vnútroštátna právna úprava Na základe § 52 a § 53 štátnej dohody o retransmisii a telemédiách (Rundfunkstaatsvertrag) z 31. augusta 1991 v znení zmien a doplnení ôsmeho dodatku k štátnej dohode o retransmisii (Achter Rundfunkänderungsstaatsvertrag) z 8. a 15. októbra 2004 (ďalej len „RStV“) bol do vnútroštátneho práva Spolkovej republiky Nemecko prebratý článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby. Pokiaľ ide o vysielanie televíznych programov prostredníctvom analógovej káblovej siete, § 52 ods. 1 RStV stanovuje: „Na základe právneho poriadku spolkových krajín je v rámci existujúcich technických možností povolená simultánna a nezmenená retransmisia televíznych programov, ktoré možno prijímať na území celej spolkovej republiky a ktoré sa v súlade s právnymi predpismi vysielajú v Európe na základe európskeho dohovoru o cezhraničnej televízii. Retransmisiu televíznych programov možno pozastaviť na základe ustanovení európskeho práva v oblasti vysielania. Spolkové krajiny môžu prijímať predpisy upravujúce používanie analógových kanálov len vtedy, ak je to potrebné na dosiahnutie presne vymedzených cieľov vo verejnom záujme. Môže ísť najmä o prípady, keď treba zaručiť pluralitu médií a ich organizáciu na základe požiadavky plurality názorov. Podrobnosti, najmä poradie žiadateľov pri prideľovaní káblových kanálov, upravia právne predpisy spolkových krajín.“ § 53a RStV stanovuje: „§ 52 a § 53 podliehajú pravidelnému preskúmaniu každé tri roky, prvýkrát 31. marca 2007, v súlade s článkom 31 ods. 1 smernice [univerzálnej služby].“ V spolkovej krajine Dolné Sasko zákon o médiách (Niedersächsisches Mediengesetz) z 1. novembra 2001, vo svojom znení zo 6. septembra 2005 (ďalej len „NMedienG“), ktoré je uplatniteľné na spor vo veci samej, upravuje retransmisiu vysielacích služieb a poskytovanie mediálnych služieb prostredníctvom analógovej káblovej siete. Prideľovanie kanálov v rámci analógovej káblovej siete stanovuje § 37 ods. 1, 2 a 7 NMedienG, ktorý znie: „1.   Analógová káblová sieť musí umožňovať minimálne príjem tých televíznych programov, ktoré môžu byť podľa tohto zákona prenášané terestriálne alebo káblom alebo ktoré sa vysielajú podľa iného zákona spolkovej krajiny Dolné Sasko. Pokiaľ majú kanály v rámci káblovej siete odlišný technický rozsah, programy uvedené v prvej vete musia byť súčasťou programovej ponuky s najväčším rozsahom. Pokiaľ ide o prenos občianskeho vysielania, prvá a druhá veta sa použije len na územia uvedené v § 28 ods. 1.... 2.   Ak v káblovej sieti nie je dostatok kanálov pre ostatné televízne programy, [NLM] určí poradie priority pre prideľovanie kanálov televíznym programom, ktoré neboli zohľadnené podľa odseku 1. Primerane sa pritom prihliada na mediálne služby na základe dohody o mediálnych službách (Staatsvertrag über Mediendienste). Rozhodujúcou skutočnosťou pre pridelenie je podiel jednotlivých programov alebo služieb na rozmanitosti ponuky v káblovej sieti, pričom treba prihliadať na potrebu informovania v regiónoch alebo na územiach presahujúcich hranice spolkovej krajiny. … 7.   Na žiadosť území vymedzených v § 28 ods. 1 sú kábloví prevádzkovatelia povinní zdarma poskytnúť až jeden televízny kanál a jeden rádiový kanál vysielateľovi programov občianskej televízie, ktorý získal licenciu na vysielanie na týchto územiach.“ Spor vo veci samej a prejudiciálna otázka Kabel Deutschland prevádzkuje v spolkovej krajine Dolné Sasko káblové siete, ktoré sú jeho vlastníctvom. V týchto sieťach je 32 kanálov, ktoré sú trvalo použiteľné pre analógové vysielanie dostupné v týchto sieťach. 37 vedľajších účastníkov konania vo veci samej vykonáva činnosť vysielateľov televíznych programov alebo poskytovateľov mediálnych služieb („telemédiá“), pričom traja z nich prevádzkujú služby telenákupu (ďalej len „vysielatelia“). Všetci vysielatelia poskytujú prístup k svojim televíznym kanálom alebo mediálnym službám prostredníctvom káblových sietí Kabel Deutschland. V niektorých častiach Dolného Saska sa niektoré televízne kanály alebo služby vysielajú aj prostredníctvom terestriálnej siete podľa normy DVB—T (Digital Video Broadcasting Terrestrial). Rozhodnutím z 19. septembra 2005 NLM, ako orgán príslušný pre uvedenú spolkovú krajinu, rozdelil 32 televíznych kanálov v rámci analógovej káblovej siete Kabel Deutschland takto: 18 kanálov pridelil vysielateľom, ktorých kanály boli v NMedienG označené ako „špecifické kanály“, pokiaľ sa už vysielali podľa DVB-T; ďalší kanál bol pridelený čiastočne Bürgerfernsehen (občianska televízia), rovnako ako vysielateľovi špecifického kanála podľa uvedeného zákona na vymedzenom území; pokiaľ ide o 13 zostávajúcich kanálov, vzhľadom na to, že žiadateľov bolo viac ako kanálov, NLM pristúpil podľa § 37 ods. 2 NMedienG k prideľovaniu podľa priority jednotlivých vysielateľov. Tento režim používania káblovej siete viedol k využitiu všetkých kanálov, ktoré boli k dispozícii v rámci analógovej káblovej siete Kabel Deutschland. Spoločnosť Kabel Deutschland podala žalobu na Verwaltungsgericht Hannover proti rozhodnutiu z 19. septembra 2005, v ktorej namietala, že ustanovenia NMedienG týkajúce sa využívania analógovej káblovej siete sú nezlučiteľné s článkom 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby. Podľa tejto spoločnosti povinnosť začleniť do jej analógovej káblovej siete televízne kanály niektorých vysielateľov, ktorú jej NLM uložil, treba považovať za nezákonnú z toho dôvodu, že tieto kanály sa už vysielajú na veľkej časti územia Dolného Saska prostredníctvom normy DVB-T, a preto by mali byť k dispozícii tým istým koncovým užívateľom. Kabel Deutschland zdôraznila, že rovnako nezákonná je aj povinnosť využívania celkovej kapacity jej analógových káblových sietí, ak — ako v danom prípade — je viac žiadateľov ako dostupných analógových kanálov. Okrem toho 19. apríla 2007 NLM nahradil rozhodnutie z 19. septembra 2005 analogickým rozhodnutím, ktoré takisto smerovalo k využívaniu celkovej kapacity analógovej káblovej siete Kabel Deutschland. Okrem zmeny týkajúcej sa niektorých vysielateľov má toto rozhodnutie rovnaký obsah ako predchádzajúce rozhodnutie a okrem toho bolo aj predmetom žaloby, ktorú spoločnosť Kabel Deutschland podala v novom konaní, ktoré bolo na návrh účastníkov konania zastavené. Za týchto okolností Verwaltungsgericht Hannover, ktorý mal pochybnosti o zlučiteľnosti povinnosti uloženej spoločnosti Kabel Deutschland podľa § 37 NMedienG, najmä čo sa týka primeraného a náležitého charakteru tejto povinnosti, s článkom 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby, rozhodol prerušiť konanie a položiť Súdnemu dvoru tieto prejudiciálne otázky: „1. Je ustanovenie ako § 37 ods. 1 [NMedienG] zlučiteľné s článkom 31 ods. 1 [smernice univerzálnej služby], ak je prevádzkovateľ káblovej siete nútený zaradiť do svojej ponuky na viac ako polovicu kanálov, ktoré sa nachádzajú v jeho sieťach a sú trvalo použiteľné pre analógové vysielanie, programy, ktoré — hoci nepokrývajú celú spolkovú krajinu Dolné Sasko — sú už vysielané terestriálne podľa normy DVB-T? 2. Je ustanovenie ako § 37 ods. 1 [NMedienG] zlučiteľné s článkom 31 ods. 1 [smernice univerzálnej služby], ak je prevádzkovateľ káblovej siete nútený zaradiť do svojej ponuky v rámci analógovej káblovej siete televízne programy aj v tých oblastiach spolkovej krajiny, v ktorých koncový užívateľ kábla už môže tieto televízne programy prijímať terestriálne podľa normy DVB-T prostredníctvom terestriálnej antény a dekodéra? 3. Má sa pojem ‚televízne služby‘ v zmysle článku 31 ods. 1 prvej vety [smernice o univerzálnej službe] vykladať tak, že zahŕňa poskytovateľov mediálnych alebo telemediálnych služieb, napríklad telenákupu? 4. Je ustanovenie ako § 37 ods. 2 [NMedienG] zlučiteľné s článkom 31 ods. 1 [smernice univerzálnej služby], ak v prípade nedostatku kanálov má príslušný vnútroštátny orgán určiť poradie priority žiadateľov, ktoré vedie k využitiu všetkých dostupných kanálov prevádzkovateľa káblovej siete?“ O prejudiciálnych otázkach O prvej, druhej a štvrtej otázke Svojou prvou, druhou a štvrtou otázkou, ktoré treba preskúmavať spoločne, sa vnútroštátny súd v zásade pýta, či sa článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby má vykladať tak, že mu odporuje vnútroštátna právna úprava, ako je tá vo veci samej, ktorá na jednej strane prevádzkovateľom káblových sietí ukladá povinnosť začleniť do svojich analógových káblových sietí všetky televízne programy a služby, ktoré sa už vysielajú terestriálne, čo vedie k tomu, že sa využíva viac než polovica kanálov dostupných v tejto sieti, a na druhej strane v prípade nedostatku kanálov ukladá určenie poradia priority žiadateľov, ktoré vedie k využitiu všetkých dostupných kanálov danej siete. Na úvod treba uviesť, že smernica univerzálnej služby je súčasťou spoločného právneho rámca pre odvetvie telekomunikácií, médií a informačných technológií, ktorý bol zavedený rámcovou smernicou a špecifickými smernicami, medzi ktoré patrí aj smernica o univerzálnej službe, ako to vyplýva aj z piateho odôvodnenia rámcovej smernice. Na účely výkladu ustanovení smernice univerzálnej služby preto treba prihliadať aj na tento právny rámec. Podľa článku 31 ods. 1 univerzálnej smernice členské štáty môžu uložiť primerané povinnosti prenosu („must carry“) týkajúce sa prenosu špecifikovaných rádiových a televíznych vysielacích kanálov a služieb podnikom, ktoré poskytujú elektronické komunikačné siete používané na šírenie rádiového alebo televízneho vysielania pre verejnosť, ak značný počet koncových užívateľov takých sietí ich používa ako hlavný prostriedok príjmu rádiového a televízneho vysielania. Toto ustanovenie ďalej hovorí, že také povinnosti sa uložia len vtedy, keď je to potrebné na splnenie jasne vymedzených cieľov všeobecného záujmu, a musia byť proporcionálne a transparentné. Aby členské štáty mohli uložiť tieto povinnosti „must carry“, prvá veta uvedeného ustanovenia vyžaduje, aby boli presne špecifikované televízne kanály a aby značný počet koncových užívateľov používal siete elektronickej komunikácie ako hlavný prostriedok príjmu televízneho vysielania. Z rozhodnutia vnútroštátneho súdu vyplýva, že analógová káblová sieť v prejednávanej veci spĺňa uvedenú podmienku vzhľadom na to, že v Nemecku tento spôsob prenosu zahŕňa približne 57 % domácností, a teda predstavuje najčastejšie používaný spôsob prenosu. Pokiaľ ide o špecifický charakter kanálov, ktoré môžu využívať status „must carry“, z článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby vyplýva, že členské štáty musia konkrétne určiť, ktoré kanály môžu tento status využívať. V tejto súvislosti treba uviesť, že podľa § 37 ods. 1 NMedienG analógová káblová sieť musí umožňovať minimálne príjem tých televíznych programov, ktoré možno podľa tohto zákona vysielať terestriálne. Podľa odseku 2 tohto istého § v rozhodnutí, ktoré má príslušný orgán prijať, sa prostredníctvom stanovenia poradia priority žiadateľov určia kanály, ktoré prevádzkovateľ káblovej siete musí vysielať. Tieto ustanovenia teda konkrétne stanovujú, ktorým kanálom sa status „must carry“ pridelí. Samotná skutočnosť, že vnútroštátna právna úprava vedie k tomu, že káblový prevádzkovateľ musí na jednej strane vyhradiť viac než polovicu svojich ponúkaných kanálov na programy, ktoré sa už vysielajú terestriálne, a na druhej strane poskytnúť kanály, ktoré má ešte k dispozícii, na vysielanie zvolených programov podľa poradia priority, ktoré vypracoval príslušný orgán, nebráni tomu, aby sa tieto povinnosti považovali za také, ktoré sa týkajú prenosu „špecifikovaných“ televíznych kanálov v zmysle článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby. Vzhľadom na to, že smernica vyžaduje, aby televízne kanály určené na vysielanie boli „špecifikované“, totiž nestanovuje kvantitatívnu podmienku. Za týchto okolností treba konštatovať, že § 37 NMedienG je v súlade s podmienkami stanovenými v prvej vete článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby, ktoré boli uvedené už v bode 22 tohto rozsudku. Pokiaľ ide o otázku proporcionality uložených povinností, ktorú položil vnútroštátny súd, treba pripomenúť, že článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby vyžaduje, aby tieto povinnosti boli primerané, proporcionálne, transparentné a potrebné na splnenie jasne vymedzených cieľov všeobecného záujmu. Podľa odôvodnenia č. 43 smernice univerzálnej služby by totiž členské štáty mali mať možnosť uložiť primerané povinnosti prenosu podnikom v rámci ich jurisdikcie v záujme legitímnych verejných politických úvah, no také povinnosti by sa mali ukladať len vtedy, keď sú potrebné na splnenie cieľov všeobecného záujmu jasne vymedzených členskými štátmi v súlade s právom Spoločenstva, a mali by byť proporcionálne, transparentné a pravidelne revidované. V článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby nie sú vymedzené ciele všeobecného záujmu, ktoré sa sledujú prostredníctvom povinnosti vysielať určité televízne kanály, a teda ich vymedzenie je vecou členských štátov v súlade s právom Spoločenstva. Aby bolo možné posúdiť, ako členské štáty vymedzujú ciele vo všeobecnom záujme, a zároveň posúdiť primeranosť opatrení prijatých na splnenie takých cieľov, treba prihliadnuť na spoločnú právnu úpravu pre odvetvie telekomunikácií, médií a informačných technológií, ako už bolo uvedené v bode 20 tohto rozsudku. Ako vyplýva z odôvodnenia č. 5 rámcovej smernice, treba rozlišovať medzi reguláciou prenosu a reguláciou obsahu. Podľa tohto odôvodnenia sa právny rámec Spoločenstva neuplatňuje na vysielaný obsah, a preto článok 1 ods. 3 uvedenej smernice stanovuje, že táto smernica, ako aj smernica univerzálnej služby nemajú vplyv na opatrenia prijaté na národnej úrovni v súlade s právom Spoločenstva na dosiahnutie cieľov vo všeobecnom záujme, najmä pokiaľ ide o reguláciu obsahu a audiovizuálnu oblasť. Podľa odôvodnenia č. 6 rámcovej smernice audiovizuálna politika a regulácia obsahu sa realizujú v súlade s cieľmi vo všeobecnom záujme, ako je sloboda prejavu, pluralita médií, nestrannosť, kultúrna rozmanitosť, sociálne dopady, ochrana spotrebiteľa a ochrana menšín. Treba zdôrazniť najmä dôležitosť základnej slobody získavania informácií, ktorej adresátmi sú koncoví užívatelia a ktorú členské štáty zaručujú podľa článku 10 Európskeho dohovoru o ochrane ľudských práv a základných slobôd, podpísaného 4. novembra 1950 v Ríme. Z toho vyplýva, že výklad článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby nemá vplyv na vnútroštátnu právnu úpravu, ktorá v súlade s právom Spoločenstva smeruje k dosiahnutiu cieľov vo všeobecnom záujme, najmä pokiaľ ide o reguláciu obsahu a audiovizuálnej politiky. V súlade s týmto rozdelením právomocí článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby, ktorý sa nachádza v jej kapitole pod názvom „Záujmy a práva koncových užívateľov“, nezakladá pre prevádzkovateľov káblových sietí právo na voľbu kanálov, ktoré chcú vysielať, ale toto právo obmedzuje, ak existuje podľa uplatniteľného vnútroštátneho práva. S cieľom preskúmať proporcionalitu vysielacích povinností podľa článku 31 ods. 1 treba konštatovať, že pokiaľ ide o ciele všeobecného záujmu vymedzené spornou vnútroštátnou právnou úpravou vo veci samej, zo znenia § 37 NMedienG v spojení s § 52 ods. 1 RStV vyplýva, že táto právna úprava má za cieľ zaručiť pluralitu médií a rozmanitosť ponuky v rámci analógovej káblovej siete. Ako vyplýva aj z rozhodnutia vnútroštátneho súdu, cieľom § 52 ods. 1 RStV je zaručiť čo najširšiu ponuku v rámci analógovej káblovej siete a pluralitu názorov v spoločnosti, zohľadňujúc pritom regionálne osobitosti a záležitosti. § 37 NMedienG preberá tento cieľ a konkrétne vo svojom odseku 2 stanovuje, že rozhodujúcou skutočnosťou na rozdelenie kanálov podľa poradia priority je ich podiel na rozmanitosti ponuky v káblovej sieti, pričom treba prihliadnuť na potrebu informovania v regiónoch alebo na územiach presahujúcich hranice spolkovej krajiny Dolné Sasko. V tejto súvislosti je potrebné pripomenúť, že uchovanie plurality, ktorú sa usiluje zabezpečiť právna úprava vo veci samej, je spojené so slobodou prejavu, ktorá je chránená článkom 10 Európskeho dohovoru o ochrane ľudských práv a základných slobôd a nachádza sa medzi základnými právami zaručenými právnym poriadkom Spoločenstva (pozri rozsudky z 25. júla 1991, Collectieve Antennevoorziening Gouda, C-288/89, Zb. s. I-4007 , bod 23; z 3. februára 1993, Veronica Omroep Organisatie, C-148/91, Zb. s. I-487 , bod 10; z 5. októbra 1994, TV 10, C-23/93, Zb. s. I-4795 , bod 19, a z 13. decembra 2007, United Pan-Europe Communications Belgium a i., C-250/06, Zb. s. I-11135 , bod 41). Preto treba pripustiť, že vnútroštátna právna úprava vo veci samej sleduje cieľ všeobecného záujmu, keďže sa usiluje o uchovanie plurality ponuky televíznych programov v spolkovej krajine Dolné Sasko, a teda patrí do oblasti kultúrnej politiky, ktorej cieľom je chrániť v audiovizuálnom odvetví slobodu prejavu rôznych aspektov nachádzajúcich sa v tejto spolkovej krajine, najmä sociálnych, kultúrnych, jazykových (pozri v tomto zmysle rozsudok United Pan-Europe Communications Belgium a i., už citovaný, bod 42). V tejto súvislosti sa vnútroštátny súd pýta po prvé, či povinnosť uložená spoločnosti Kabel Deutschland podľa § 37 ods. 1 NMedienG, teda povinnosť zaradiť kanály, ktoré sa už vysielajú prostredníctvom normy DVB-T, do jeho analógovej káblovej siete, čo vedie k využívaniu viac než polovice kanálov, ktoré sú k dispozícii v tejto sieti, je proporcionálna v zmysle článku 31 ods. 1 druhej vety smernice univerzálnej služby. Vnútroštátny súd sa rovnako pýta, či prostredníctvom takého ustanovenia možno zaručiť splnenie cieľa tohto ustanovenia a či nejde nad rámec toho, čo je potrebné na jeho dosiahnutie. Samotný cieľ zabezpečenia toho, aby koncoví užívatelia mali rovnakú programovú ponuku vysielanú rôznymi spôsobmi prenosu, je v rozpore s tým, aby bolo možné pripustiť, že povinnosť vysielať môže byť obmedzená, vzhľadom na skutočnosť, že v niektorých regiónoch Dolného Saska môžu koncoví užívatelia prijímať tie isté televízne kanály terestriálne. Tento cieľ navyše vyžaduje, aby počet kanálov v rámci analógovej káblovej siete, ktorých sa týka povinnosť vysielať, zodpovedal počtu kanálov vysielaných terestriálne. V prejednávanej veci by preto sporná povinnosť, ktorá vedie k využívaniu viac než polovice kanálov, mohla byť primeraná, pokiaľ sledovaný cieľ nemožno dosiahnuť za pomoci alternatívnych opatrení rovnako efektívne a s prihliadnutím na počet kanálov vysielaných terestriálne, ako aj možnosti analógovej káblovej siete. Kvôli ochrane prevádzkovateľa káblových sietí pred neprimeranými a svojvoľne uloženými povinnosťami treba však na jednej strane preskúmať fungovanie mechanizmu zavedeného predmetnou právnou úpravou vo veci samej, ktorá pri stanovení vysielacej povinnosti odkazuje na kanály vysielané terestriálne, a na druhej strane preskúmať ekonomické dôsledky, ktoré z toho pre prevádzkovateľa káblových sietí vyplývajú. Pokiaľ ide o odkazovací mechanizmus, ktorý táto právna úprava zavádza, treba uviesť, že Súdny dvor v súvislosti s výkladom článku 49 ES už rozhodol, že štatút „must carry“ nebude automaticky priznaný všetkým televíznym kanálom vysielaným tým istým súkromnoprávnym vysielateľom, ale musí byť prísne obmedzený len na tie, ktoré z dôvodu svojho celkového programového obsahu môžu taký cieľ dosiahnuť. Navyše počet kanálov vyhradených pre vysielateľov na základe licencie, ktorým sa tento štatút udelí, nemôže byť zjavne vyšší, ako je potrebné na dosiahnutie tohto cieľa (pozri rozsudok United Pan-Europe Communications Belgium a i., už citovaný, bod 47). Treba preto preskúmať, či predmetný odkazovací mechanizmus zavedený právnou úpravou vo veci samej obsahuje také automatické priznávanie. Vzhľadom na analógovú káblovú sieť § 37 ods. 1 NMedienG stanovuje, že štatút „must carry“ sa prizná tým kanálom, ktoré sa už vysielajú prostredníctvom normy DVB-T. Zo spisu, ktorý vnútroštátny súd predložil Súdnemu dvoru, vyplýva, že rozhodnutie o priznaní tohto štatútu kanálom vysielaným prostredníctvom normy DVB-T sa zakladá na kritériách pluralizmu a rozmanitosti názorov v súlade s ustanoveniami NMedienG a na základe týchto kritérií ho prijíma valné zhromaždenie NLM, ktoré je nezávislé od verejnej moci a skladá sa prevažne zo zástupcov občianskej spoločnosti. Odkazovací mechanizmus teda nezavádza automatické priznávanie, ako sa uvádza v bode 41 tohto rozsudku, ale predstavuje len technický prostriedok na zabezpečenie toho, aby sa kanály vysielané terestriálne, ktoré sa takým spôsobom môžu vysielať v dôsledku toho, že prispievajú k pluralizmu a rozmanitosti názorov, vysielali aj prostredníctvom analógovej káblovej siete. Pokiaľ ide o ekonomické dôsledky, ktoré pre prevádzkovateľov káblových sietí vyplývajú z uložených povinností, treba preskúmať, či sú tieto povinnosti neprimerané z toho dôvodu, že môžu brániť prevádzkovateľovi káblových sietí, aby ich splnil za ekonomicky prijateľných podmienok, prípadne so zreteľom na celkovú jeho činnosť. Toto posúdenie síce patrí do právomoci vnútroštátneho súdu, no napriek tomu podľa ustálenej judikatúry Súdnemu dvoru prináleží, aby vnútroštátnemu súdu poskytol taký výklad práva Spoločenstva, ktorý by mu mohol pomôcť rozhodnúť vo veci, ktorú prejednáva, bez ohľadu na to, či oň požiadal vo svojich otázkach (pozri najmä rozsudok z 11. septembra 2007, Céline, C-17/06, Zb. s. I-7041 , bod 29). Preto ak vnútroštátny súd vo svojom posúdení dospeje k záveru, že povinnosti prevádzkovateľa káblových sietí uložené na základe spornej právnej úpravy sú neprimerané, musí prihliadnuť na skutočnosť, že na jednej strane prevádzkovateľ káblových sietí môže slobodne rozhodovať o používaní svojich kanálov v rámci analógovej alebo digitálnej siete, keďže nepodlieha rozhodnutiu o podobnom režime, a na druhej strane podľa článku 31 ods. 2 smernice univerzálnej služby môžu členské štáty stanoviť primeranú úhradu. V tejto súvislosti je vecou vnútroštátneho súdu, aby preveril, či sú uložené povinnosti takej povahy, že je uloženie úhrady nevyhnutné. Po druhé sa vnútroštátny pýta, či článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby odporuje § 37 ods. 2 NMedienG z toho dôvodu, že príslušnému regulačnému orgánu stanovuje povinnosť, aby vzhľadom na zostávajúce kanály a v prípade nedostatku kanálov určil poradie priority žiadateľov, ktoré vedie k využitiu všetkých dostupných kanálov analógovej káblovej siete. Z § 37 ods. 2 NMedienG vyplýva, že ak v káblovej sieti nie je dostatok kanálov pre ostatné televízne programy, NLM určí poradie priority na prideľovanie kanálov televíznym programom, ktoré neboli zohľadnené v odseku 1 tohto paragrafu. Rozhodujúcou skutočnosťou na pridelenie je podľa tohto ustanovenia podiel jednotlivých programov alebo služieb na rozmanitosti ponuky v káblovej sieti. V tejto súvislosti treba pripustiť, že určenie poradia priority na prideľovanie zostávajúcich kanálov v rámci analógovej káblovej siete na základe toho, ako prispievajú k rozmanitosti ponuky tejto siete, je spôsobilé zaručiť splnenie cieľov všeobecného záujmu podľa uvedeného ustanovenia. Ustanovenie vnútroštátneho práva, akým je aj § 37 ods. 2 NMedienG, totiž predstavuje vhodný prostriedok na dosiahnutie stanoveného kultúrneho cieľa, pokiaľ v takej situácii umožňuje, aby mali televízni diváci k dispozícii pluralistickú a rozmanitú ponuku v analógovej káblovej sieti. Pokiaľ ide o otázku, či tieto ciele možno na základe spornej právnej úpravy vo veci samej dosiahnuť primeraným a proporcionálnym spôsobom, treba povedať, že článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby nezakladá pre prevádzkovateľa káblových sietí právo vybrať si kanály na vysielanie, ale toto právo obmedzuje, ak také právo existuje na základe uplatniteľného vnútroštátneho práva. V rámci audiovizuálnej politiky predmetná právna úprava poveruje príslušný orgán, aby v prípade, ak dopyt po vysielacích kanáloch prevyšuje možnosti káblovej siete, urobil výber kanálov analógovej káblovej siete spomedzi žiadateľov na základe toho, ako svojimi programami prispievajú k rozmanitosti ponuky a na základe informačných potrieb verejnosti, namiesto toho, aby samotný prevádzkovateľ káblových sietí urobil výber na základe čisto ekonomických úvah. Tento cieľ preto môže vyžadovať, aby sa všetky kanály, ktoré sú k dispozícii, využívali na vysielanie programov v rámci transparentného postupu zaručujúceho práva prevádzkovateľov káblových sietí s cieľom poskytnúť prístup k analógovej káblovej sieti čo najširšiemu okruhu žiadateľov, ktorí na to majú nárok z dôvodu vysielaných programov. Pokiaľ teda sú v rámci vnútroštátnej audiovizuálnej politiky uložené povinnosti potrebné na splnenie cieľov pluralizmu a rozmanitosti médií, taká právna úprava sa v zásade nepovažuje za neprimeranú. Napriek tomu, čo sa týka prípadných neprimeraných ekonomických dôsledkov vyplývajúcich z povinností zavedených vnútroštátnou právnou úpravou pre prevádzkovateľov káblových sietí, je vecou vnútroštátneho súdu, aby preskúmal, či také dôsledky môžu brániť tomu, aby prevádzkovateľ káblových sietí splnil svoje povinnosti za ekonomicky prijateľných podmienok, prípadne so zreteľom na jeho celkovú činnosť. Vzhľadom na predchádzajúce úvahy treba na prvú, druhú a štvrtú otázku odpovedať tak, že článok 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby sa má vykladať v tom zmysle, že mu neodporuje vnútroštátna právna úprava, ako je právna úprava vo veci samej, ktorá prevádzkovateľom káblových sietí ukladá povinnosť zaradiť do svojich analógových káblových sietí televízne programy a služby, ktoré sa už vysielajú terestriálne, čo vedie k tomu, že sa využíva viac než polovica kanálov dostupných v tejto sieti, a ktorá stanovuje poradie priority žiadateľov v prípade nedostatku kanálov, čo vedie k využitiu všetkých dostupných kanálov danej siete, za predpokladu, že tieto povinnosti nemajú neprimerané ekonomické dôsledky, čo však prislúcha overiť vnútroštátnemu súdu. O tretej otázke Touto otázkou sa vnútroštátny súd pýta, či služby telemédií, napríklad telenákup, patria pod pojem „televízne služby“ v zmysle článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby. V prvom rade treba konštatovať, že uvedené ustanovenie neobsahuje vymedzenie pojmu „televízne služby“. Aby ho bolo možné vykladať, treba preskúmať jeho znenie a jeho cieľ z hľadiska účelu smernice univerzálnej služby. Podľa článku 31 ods. 1 uvedenej smernice členské štáty môžu uložiť primerané povinnosti prenosu týkajúce sa prenosu špecifikovaných rádiových a televíznych vysielacích kanálov alebo služieb podnikom, ktoré poskytujú elektronické komunikačné siete. V tejto súvislosti sa znenie tohto ustanovenia týka vo všeobecnosti rádiových a televíznych kanálov a služieb bez toho, aby bližšie spresňovalo, pre aký druh služieb možno tieto povinnosti uložiť, najmä bez výslovného stanovenia, či aj služby telemédií môžu využívať status „must carry“. Toto ustanovenie sa totiž netýka obsahu kanálov a televíznych služieb, ale v skutočnosti upravuje ich prenos prostredníctvom telekomunikačných sietí. Toto konštatovanie vyplýva aj zo znenia odôvodnenia č. 43 smernice univerzálnej služby, podľa ktorého členské štáty ukladajú niektoré povinnosti prenosu na sieťach šíriacich rádiové alebo televízne vysielanie pre verejnosť. Z článku 31 ods. 1 uvedenej smernice a z cieľa, ktorý toto ustanovenie sleduje, preto vyplýva, že normotvorca Spoločenstva sa zdržal uloženia akýchkoľvek obmedzení povinnosti „must carry“, pokiaľ ide o obsah televíznych služieb. V druhom rade treba uviesť, že Súdny dvor už mal príležitosť preskúmať pojem „služby televízneho vysielania“ v zmysle smernice Rady 89/552/EHS z 3. októbra 1989 o koordinácii určitých ustanovení zákonov, iných právnych predpisov alebo správnych opatrení v členských štátoch týkajúcich sa vykonávania činností televízneho vysielania ( Ú. v. ES L 298, s. 23 ; Mim. vyd. 06/001, s. 224), zmenenej a doplnenej smernicou Európskeho parlamentu a Rady 97/36/ES z 30. júna 1997 ( Ú. v. ES L 202, s. 60 ; Mim. vyd. 06/002, s. 321, ďalej len „smernica 89/552“). Vo svojom rozsudku z 2. júna 2005, Mediakabel ( C-89/04, Zb. s. I-4891 ), totiž Súdny dvor rozhodol, že služba sa týka „televízneho vysielania“ stanoveného v článku 1 písm. a) smernice 89/552, ak pozostáva z prvotného prenosu televíznych programov, ktoré sú určené verejnosti, to znamená neurčitému počtu potenciálnych televíznych divákov, ktorým sa simultánne vysiela rovnaký obraz. Rozhodujúcim kritériom uvedeného pojmu je v tejto súvislosti vysielanie televíznych programov „určených verejnosti“, v dôsledku čoho sa pri analýze uprednostňuje hľadisko poskytovateľa služieb. Súdny dvor rovnako rozhodol, že technika prenosu obrazu nie je pri tomto posúdení určujúcou skutočnosťou. Treba teda uviesť, že služby telemédií, ako napríklad telenákup, vysielané prostredníctvom rôznych elektronických komunikačných sietí, sú bez ohľadu na používanú techniku prenosu „určené verejnosti“. Z toho vyplýva, že tieto služby sú „službami televízneho vysielania“ v zmysle smernice 89/552. Túto analýzu možno použiť na pojem „televízne služby“ v zmysle článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby. Ako už bolo uvedené v bodoch 52 a 53 tohto rozsudku, účelom tohto ustanovenia totiž nie je vymedzenie uvedených služieb, ale regulácia ich prenosu prostredníctvom uloženia povinností „must carry“. Preto sú služby telemédií, medzi ktoré patrí aj telenákup, televíznymi službami v zmysle uvedeného ustanovenia a patria do jeho pôsobnosti. Služby telemédií, ako sú televízne služby, sa však môžu spájať s povinnosťou „must carry“, uloženou členskými štátmi, len v tom prípade, ak spĺňajú podmienky článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby, ako je uvedené v bodoch 22 a 26 tohto rozsudku. Vnútroštátny súd musí posúdiť, či sú také podmienky splnené vzhľadom na celkové okolnosti prejednávanej veci. Na tretiu otázku treba odpovedať v tom zmysle, že pojem „televízne služby“ v zmysle článku 31 ods. 1 smernice univerzálnej služby zahŕňa služby telemédií, medzi ktoré patrí aj telenákup, za predpokladu, že podmienky tohto ustanovenia sú splnené, čo však prislúcha posúdiť vnútroštátnemu súdu. O trovách Vzhľadom na to, že konanie pred Súdnym dvorom má vo vzťahu k účastníkom konania vo veci samej incidenčný charakter a bolo začaté v súvislosti s prekážkou postupu v konaní pred vnútroštátnym súdom, o trovách konania rozhodne tento vnútroštátny súd. Iné trovy konania, ktoré vznikli v súvislosti s predložením pripomienok Súdnemu dvoru a nie sú trovami uvedených účastníkov konania, nemôžu byť nahradené. Z týchto dôvodov Súdny dvor (štvrtá komora) rozhodol takto: 1. Článok 31 ods. 1 smernice Európskeho parlamentu a Rady 2002/22/ES zo 7. marca 2002 o univerzálnej službe a právach užívateľov týkajúcich sa elektronických komunikačných sietí a služieb (smernica univerzálnej služby) sa má vykladať v tom zmysle, že mu neodporuje vnútroštátna právna úprava, ako je právna úprava vo veci samej, ktorá prevádzkovateľom káblových sietí ukladá povinnosť zaradiť do svojich analógových káblových sietí televízne programy a služby, ktoré sa už vysielajú terestriálne, čo vedie k tomu, že sa využíva viac než polovica kanálov dostupných v tejto sieti, a ktorá stanovuje poradie priority žiadateľov v prípade nedostatku kanálov, čo vedie k využitiu všetkých dostupných kanálov danej siete, za predpokladu, že tieto povinnosti nemajú neprimerané ekonomické dôsledky, čo však prislúcha overiť vnútroštátnemu súdu. 2. Pojem „televízne služby“ v zmysle článku 31 ods. 1 smernice 2002/22 zahŕňa služby vysielateľov televíznych programov alebo poskytovateľov mediálnych služieb, medzi ktoré patrí aj telenákup, za predpokladu, že sú splnené podmienky tohto ustanovenia, čo však prislúcha posúdiť vnútroštátnemu súdu. Podpisy ( *1 ) Jazyk konania: nemčina.

62004CJ0135

sl

1       Komisija Evropskih skupnosti s tožbo Sodišču predlaga, naj ugotovi, da Kraljevina Španija s tem, da je v provinci Guipúzcoa dovolila lov na grivarja „a contrapasa“, ni izpolnila obveznosti iz člena 7(4) Direktive Sveta 79/409/EGS z dne 2. aprila 1979 o ohranjanju prostoživečih ptic (UL L 103, str. 1, v nadaljevanju: Direktiva). Pravni okvir Direktiva 2       Člen 7 Direktive določa: „1. V vsej Skupnosti se vrste iz Priloge II zaradi svojega populacijskega nivoja, geografske razporeditve in stopnje razmnoževanja lahko lovijo skladno z nacionalno zakonodajo. Države članice zagotovijo, da lov na te vrste ne ogroža prizadevanj za njihovo ohranitev na območju njihove razširjenosti. […] 4.      Države članice zagotovijo, da je lov, skupaj s sokolarstvom, če to obstaja, kot se izvaja skladno z veljavnimi nacionalnimi predpisi, usklajen z načeli smotrne rabe in ekološko uravnoteženega nadzora nad zadevnimi vrstami ptic in da je ta praksa glede populacij vrst, zlasti selitvenih vrst, združljiva z ukrepi iz člena 2. Države članice zagotovijo zlasti, da se vrste, za katere se uporabljajo predpisi, ki urejajo lov, ne lovijo v času vzreje mladičev ali med različnimi fazami razmnoževanja. Če gre za selitvene vrste, zagotovijo zlasti, da se vrste, za katere se uporabljajo predpisi, ki urejajo lov, ne lovijo v času razmnoževanja ali v času vrnitve na gnezditvena območja. Države članice predložijo Komisiji vse ustrezne informacije o praktični uporabi svojih predpisov, ki urejajo lov.“ 3       Grivar je naveden v Prilogi II k Direktivi. 4       V skladu s členom 9(1) Direktive: „Države članice lahko odstopajo od določb členov 5, 6, 7 in 8, kadar ni na voljo druge zadovoljive rešitve, zaradi: [...] (c)       dopustitve ujetja, posedovanja ali druge sprejemljive oblike uporabe določenih ptic v majhnem številu pod strogo nadzorovanimi pogoji in na selektivni podlagi.“ Nacionalno pravo 5       Na podlagi osme dodatne določbe zakona 40/97 z dne 5. novembra 1997 o spremembah zakona 4/89 z dne 27. marca 1989 o ohranitvi naravnih habitatov ter prostoživečih rastlinstva in živalstva (BOE z dne 6. novembra 1997), pristojni organ lahko, kadar ni na voljo nobene druge zadovoljive rešitve, dovoli lov na selitvene vrste, ki niso ogrožene, med različnimi fazami njihovega razmnoževanja in med vrnitvijo na gnezditvena območja, da bi bilo na tradicionalnih območjih pod strogo nadzorovanimi razmerami in na selektivni podlagi omogočeno ujetje, posedovanje ali druge sprejemljive oblike uporabe določenih vrst, ki se lovijo v majhnem številu in v okviru omejitev, potrebnih za zagotovitev ohranitve vrste. 6       Oddelek za kmetijstvo in okolje Diputación Foral de Guipúzcoa vsako leto sprejme odlok, s katerim za zadevno obdobje dovoli lov na grivarja med vrnitvijo na gnezditvena območja (lov „a contrapasa“), navadno za obdobje, ki traja od 15. februarja do 25. marca. Dejansko stanje 7       Februarja 1998 je Komisija prejela pritožbo v zvezi z dovoljenjem za lov na grivarja na način „a contrapasa“ v provinci Guipúzcoa. 8       Španski organi, na katere je bil glede tega naslovljen dopis z dne 23. marca 1998, so 30. junija 1998 trdili, da je dovoljenje za ta način lova upravičeno zaradi: –       povpraševanja in družbenih pritiskov glede na to, da je lov „a contrapasa“ tradicionalen način lova; –       izredno majhnih oziroma neobstoječih posledic tega lova na ohranitev vrste; –       omejevalnih pogojev, ki jih odlok Diputación Foral de Guipúzcoa določa za lov na grivarja; –       neobstoja drugih zadovoljivih rešitev, ki bi lahko nadomestile dejstvo, da se pod določenimi pogoji dovolijo ujetje, posedovanje ali druge sprejemljive oblike uporabe določenih ptic v majhnem številu. 9       Meneč, da Kraljevina Španija s tem, da je v provinci Guipúzcoa dovolila lov „a contrapasa“ na grivarja, ni izpolnila obveznosti iz člena 7(4) Direktive, je Komisija 30. aprila 1999 na špansko vlado naslovila pisni opomin. 10     Z dopisom z dne 23. julija 1999 je navedena vlada navedla, da je leta 1998 23.875 lovcev zgolj 39 dni sodelovalo v lovni dobi s tem načinom, kar kaže na povpraševanje in družbeni pritisk v podporo tej vrsti lova na območju province Guipúzcoa. Upoštevajoč te pritiske, ni bilo druge možnosti, kot da se je – skupaj z vsemi potrebnimi omejitvami – dovolil lov na grivarja „a contrapasa“, saj ta vrsta trenutno ne izumira. Končno je v tem dopisu opredeljeno, da je bilo leta 1998 ubitih le 1013 grivarjev, leta 1999 pa 1158. Lov „a contrapasa“ naj bi tako spoštoval načeli smotrne rabe in uravnoteženega nadzora zadevne vrste. 11     Ocenjujoč, da je iz pojasnil španskih organov razvidno, da niso izpolnili svojih obveznosti iz člena 7(4) Direktive, je Komisija 8. februarja 2000 na Kraljevino Španijo naslovila obrazloženo mnenje, v katerem jo je pozvala, naj sprejme ukrepe, potrebne za uskladitev, v roku dveh mesecev od njegovega prejema. 12     Ker Kraljevina Španija ni sprejela nobenih ukrepov v skladu z navedenim obrazloženim mnenjem, je Komisija menila, da očitana neizpolnitev še traja in se odločila vložiti to tožbo. Tožba Trditve strank 13     Komisija trdi, da lov, obravnavan v tej zadevi, ki poteka med vrnitvijo grivarja na njegova gnezditvena območja, sodi v okvir prepovedi, določene v členu 7(4) Direktive. Vendar očitanega lova ni mogoče upravičiti na podlagi ureditve odstopanj, določene v členu 9 te Direktive. Ker je namen dovolitve lova na grivarja „a contrapasa“ podaljšanje običajne lovne dobe te vrste na območju, na katerem se ta vrsta takrat že nahaja, pogoj, da ni na voljo druge zadovoljive rešitve, v obravnavani zadevi ni izpolnjen. 14     Španska vlada v zvezi s tem navaja, da je zahteva iz člena 9(1) Direktive, in sicer da ni na voljo druge zadovoljive rešitve, smiselna le ob drugih razlogih za odstopanje, kot so tisti iz točke (c) te določbe. Dejansko naj razen prepovedi lova ne bi bila mogoča nobena druga zadovoljiva rešitev, ki bi lahko nadomestila dopustitev, pod določenimi pogoji, ujetja, posedovanja ali druge sprejemljive oblike uporabe določenih ptic v majhnem številu, kot to določa člen 9(1)(c) Direktive. Navedena vlada navaja, da v vsakem primeru lov na grivarja, dovoljen med njegovo vrnitvijo na gnezditvena območja, poteka na drugem območju kot je območje, na katerem je lov dovoljen v redni lovni dobi. Tako naj bi se preže, ki se nahajajo v notranjosti in se uporabljajo za ta lov v mesecih oktobru in novembru (obdobje selitve), večinoma nahajale na drugih območjih kot preže, ki se uporabljajo v mesecih februarju in marcu (obdobje vrnitve), saj se te nahajajo večinoma vzdolž obale, na mestih, na katerih se grivar med selitvijo v mesecih oktobru in novembru ne nahaja. Torej naj ne bi bilo druge zadovoljive rešitve, ki bi lahko pomenila alternativo lovu na grivarja med vrnitvijo te vrste na njena gnezditvena območja. Poleg tega naj ne bi ta lov v ničemer ogrožal ohranitve populacije te vrste na zadovoljivi ravni. Presoja Sodišča 15     Po določbah člena 7(1) Direktive se vrste iz priloge II lahko lovijo v okvirih, ki jih določa nacionalna zakonodaja. Odstavek 4 tega člena pa določa, da se selitvenih vrst, za katere se uporabljajo nacionalni predpisi, ki urejajo lov, zlasti ne sme loviti med vrnitvijo na gnezditvena območja. 16     Tako za grivarja veljata ti določbi. Tako ga ni mogoče loviti med vrnitvijo na gnezditvena območja. 17     Vendar člen 9(1)(c) Direktive dopušča možnost, da se ob spoštovanju pogojev iz te določbe lahko dovoli lov na vrste iz Priloge II v obdobjih, navedenih v členu 7(4) Direktive, torej tudi med vrnitvijo na gnezditvena območja (glej v tem smislu sodbo z dne 16. oktobra 2003 v zadevi Ligue pour la protection des oiseaux in drugi, C-182/02,Recueil, str. I‑12105, točke od 9 do 11). 18     Med pogoji, ki morajo biti izpolnjeni za to, da se ta lov lahko dovoli na podlagi člena 9(1)(c) Direktive, je zlasti ta, da ni na voljo druge zadovoljive rešitve (glej zgoraj navedeno sodbo Ligue pour la protection des oiseaux in drugi, točka 15). 19     Vendar ni mogoče šteti, da je ta pogoj izpolnjen, če lovna doba, dovoljena na podlagi odstopanja, po nepotrebnem sovpada z obdobji, za katera Direktiva ureja posebno varstvo. Take potrebe zlasti ni, če ima ukrep, ki dovoli lov iz naslova odstopanja, za svoj edini cilj podaljšanje lovne dobe določenih vrst ptic na območjih, na katerih se te že nahajajo v lovni dobi, določeni v skladu s členom 7 Direktive (glej zgoraj navedeno sodbo Ligue pour la protection des oiseaux in drugi, točka 16). 20     V obravnavani zadevi je treba izpostaviti, da lovna doba za grivarja, odprta na podlagi odstopanja, v provinci Guipúzcoa po nepotrebnem sovpada z obdobji, v katerih Direktiva določa posebno varstvo. 21     Dejansko iz navedb pred Sodiščem izhaja, da so območja v provinci Guipúzcoa v obdobju redne lovne dobe malo oddaljena od območij, na katerih se ta vrsta nahaja le v času vrnitve na gnezditvena območja. Prav tako so ta prva območja lahko dostopna lovcem, ki prebivajo na teh drugih območjih. 22     Ugotoviti je torej treba, da odloki, ki jih vsako leto sprejmejo pristojni organi province Guipúzcoa in ki dovoljujejo lov na grivarja, na podlagi odstopanja, na območjih te province, zlasti v določenih obalnih občinah, na katerih se ta vrsta nahaja le pri vrnitvi na svoja gnezditvena območja, v bistvu le podaljšujejo lovno dobo za grivarja na geografskem območju, ki ga sestavlja provinca Guipúzcoa, območje, ki ga je treba, upoštevajoč zgoraj navedeno, šteti za enotno območje, na katerem se zadevna vrsta že nahaja v lovni dobi, določeni v skladu s členom 7 Direktive. 23     Ker pogoj, da ni na voljo druge zadovoljive rešitve v obravnavani zadevi, ni izpolnjen, lova na grivarja v času vrnitve te vrste na gnezditveno območje ni mogoče dovoliti na podlagi člena 9(1)(c) Direktive. 24     Posledično ta lov krši člen 7(4) Direktive. 25     Te ugotovitve ne omajajo trditve španske vlade, po katerih na eni strani grivar ni ogrožena vrsta, in na drugi strani, da je lov nanj v Združenem kraljestvu dovoljen celo leto, končno pa so španski sodni organi menili, da so odloki, ki v provinci Guipúzcoa dovoljujejo lov na grivarja „a contrapasa“ v skladu s špansko zakonodajo o lovu, ki naj bi bila v skladu z Direktivo. 26     Dejansko prvi trditvi, na kateri se sklicuje, nista v zvezi s pogojem, da ni na voljo druge zadovoljive rešitve, in posledično nista take vrste, da bi omajali ugotovitev iz točke 22 te sodbe. 27     Tretja trditev je neupoštevna, ker je bilo ugotovljeno, da lov „a contrapasa“ krši člen 7(4) Direktive. 28     Tako je treba ugotoviti, da Kraljevina Španija s tem, da je v provinci Guipúzcoa dovolila lov na grivarja „a contrapasa“, ni izpolnila obveznosti iz člena 7(4) Direktive. Stroški 29     V skladu s členom 69(2) Poslovnika se neuspeli stranki naloži plačilo stroškov, če so bili ti priglašeni. Komisija je predlagala, naj se Kraljevini Španiji naloži plačilo stroškov, in ker ta s svojimi predlogi ni uspela, se ji naloži plačilo stroškov. Iz teh razlogov je Sodišče (drugi senat) razsodilo: 1) Kraljevina Španija s tem, da je v provinci Guipúzcoa dovolila lov na grivarja „a contrapasa“, ni izpolnila obveznosti iz člena 7(4) Direktive Sveta 79/409/EGS z dne 2. aprila 1979 o ohranjanju prostoživečih ptic. 2) Kraljevini Španiji se naloži plačilo stroškov. Podpisi * Jezik postopka: španščina.

61992CJ0066

da

1 Ved kendelse af 28. februar 1992 indgaaet til Domstolen den 4. marts 1992 har Nederlandenes Raad van State i medfoer af EOEF-traktatens artikel 177 forelagt en raekke praejudicielle spoergsmaal vedroerende fortolkningen af artikel 4 og 68 i Raadets forordning (EOEF) nr. 1408/71 af 14. juni 1971 om anvendelse af de sociale sikringsordninger paa arbejdstagere, selvstaendige erhvervsdrivende og deres familiemedlemmer, der flytter inden for Faellesskabet, som aendret og ajourfoert ved Raadets forordning (EOEF) nr. 2001/83 af 2. juni 1983 (EFT L 230, s. 6), og af det almindelige faellesskabsretlige princip om forbud mod forskelsbehandling paa grundlag af nationalitet. 2 Spoergsmaalene er blevet rejst under en tvist mellem G. Acciardi og Commissie beroepszaken administratieve geschillen in de provincie Noord-Holland (herefter benaevnt "sagsoegte") om beregningen af en ydelse i henhold til Wet inkomensvoorziening oudere en gedeeltelijk arbeidsongeschikte werkloze werknemers (lov om minimumsindkomst for aeldre og delvis uarbejdsdygtige arbejdsloese arbejdstagere ° herefter benaevnt "IOAW"). 3 Det fremgaar af sagen, at G. Acciardi er italiensk statsborger, og at han paa tidspunktet for sagens faktiske omstaendigheder var bosat i Nederlandene. Efter at han dér havde haft loennet beskaeftigelse ° i hvilken periode hans aegtefaelle og soen var blevet boende i Italien ° blev G. Acciardi i juli 1985 arbejdsloes i Nederlandene. I to aar, nemlig fra juli 1985 til juli 1987, modtog han ydelser i henhold til Wet werkloosheidsvoorziening (lov om offentlige tilskud til arbejdsloese arbejdstagere, herefter benaevnt "WW"). 4 Ved afgoerelse af 5. februar 1988 fik G. Acciardi tildelt en ydelse i henhold til IOAW fra det tidspunkt, da ydelserne i henhold til WW ophoerte. 5 Det bestemmes i IOAW' s artikel 9, at den ydelse, der skal udbetales i henhold til denne lov, er lig med forskellen mellem det grundbeloeb, der finder anvendelse, og indtaegten. I henhold til artikel 4, stk. 2, har den arbejdsloese arbejdstager og dennes aegtefaelle samme ret til ydelsen, som udbetales med halvdelen til hver. I henhold til samme artikels stk. 3, svarer det grundbeloeb, som finder anvendelse for den arbejdsloese arbejdstager og dennes aegtefaelle, til halvdelen af nettominimumsloennen, mens grundbeloebet for enlige arbejdsloese arbejdstagere er 90% eller 70% af nettominimumsloennen, alt efter om den paagaeldende har boern eller ikke. Ifoelge IOAW' s artikel 5 anses den arbejdsloese arbejdstager som enlig, saafremt aegtefaellen er bosat uden for Nederlandene. 6 Paa grundlag af denne artikel 5 blev G. Acciardi af sagsoegte anset som enlig uden boern, da hans aegtefaelle og soen var bosat uden for Nederlandene. 7 G. Acciardi, der var af den opfattelse, at han havde ret til en ydelse efter satsen for gifte, indgav klage over ovennaevnte afgoerelse, men College van Burgemeester en Wethouders, Amsterdam, afviste klagen. Da G. Acciardi' s klage over sidstnaevnte afgoerelse blev afvist af Gedeputeerde Staten ved afgoerelse af 6. juni 1989, indbragte G. Acciardi sagen for Raad van State. 8 Denne ret har ved kendelse af 28. februar 1992 besluttet at udsaette sagen og at forelaegge Domstolen foelgende praejudicielle spoergsmaal: "1) Skal artikel 4, stk. 1, i forordning (EOEF) nr. 1408/71, der bestemmer, at forordningen finder anvendelse paa bestemte sociale sikringsgrene, fortolkes saaledes, at en ordning som den i IOAW fastsatte, som har karakter saavel af social sikring som af social forsorg, er omfattet af forordningens anvendelsesomraade? 2) Hvis spoergsmaal 1) besvares bekraeftende, skal artikel 68, stk. 2, i forordning nr. 1408/71 da fortolkes saaledes, at bestemmelsen er til hinder for, at en medlemsstat opretholder en lovbestemmelse, hvorefter en ydelse til en i Nederlandene bosat EF-borger, som maa anses for arbejdsloes arbejdstager i IOAW' s betydning, og hvis aegtefaelle er bosat eller har mere end midlertidigt opholdssted i en anden medlemsstat, fastsaettes, uden at der tages hensyn til aegtefaellen? 3) Hvis spoergsmaal 1) besvares benaegtende, er det i faellesskabsretten indeholdte forbud mod forskelsbehandling paa grundlag af nationalitet da til hinder for, at der anvendes en lovbestemmelse, hvorefter en ydelse til en i Nederlandene bosat EF-borger, som maa anses for arbejdsloes arbejdstager i IOAW' s betydning, og hvis aegtefaelle er bosat eller har mere end midlertidigt opholdssted i en anden medlemsstat, fastsaettes, uden at der tages hensyn til aegtefaellen?" 9 Hvad naermere angaar de faktiske omstaendigheder i hovedsagen, de relevante faellesskabsbestemmelser, retsforhandlingernes forloeb samt de skriftlige indlaeg, der er indgivet til Domstolen, henvises i oevrigt til retsmoederapporten. Disse omstaendigheder omtales derfor kun i det foelgende i det omfang, der er noedvendigt for forstaaelsen af Domstolens argumentation. Det foerste spoergsmaal 10 Med sit foerste spoergsmaal oensker den forelaeggende ret at faa oplyst, om en lovbestemt ordning som den i IOAW indeholdte er omfattet af forordning nr. 1408/71' s anvendelsesomraade. 11 Det bemaerkes indledningsvis, at forordning nr. 1408/71 i henhold til artikel 4, stk. 1, finder anvendelse paa enhver lovgivning om sociale sikringsgrene, der vedroerer bl.a. ydelser ved invaliditet og arbejdsloeshed. Derimod finder forordningen i henhold til artikel 4, stk. 4, ikke anvendelse paa bl.a. offentlig social og sundhedsmaessig forsorg. Det bestemmes i forordningens artikel 5, at medlemsstaterne i erklaeringer, der meddeles og offentliggoeres i overensstemmelse med artikel 97, skal angive deres lovgivning og ordninger, der omfattes af artikel 4, stk. 1. 12 Det er ubestridt, at IOAW ikke er angivet i den erklaering, som Nederlandene har meddelt i medfoer af artikel 5 og 97 i forordning nr. 1408/71. 13 Ifoelge Domstolens praksis beviser den omstaendighed, at en national ordning ikke er angivet i de i forordningens artikel 5 naevnte erklaeringer, ikke i sig selv, at ordningen ikke falder ind under forordningens anvendelsesomraade (jf. navnlig dom af 29.11.1977, sag 35/77, Beerens, Sml. s. 2249, praemis 9). Domstolen har gentagne gange udtalt, at sondringen mellem ydelser, der ikke er omfattet af anvendelsesomraadet for forordning nr. 1408/71, og ydelser, der er omfattet af denne forordning, hovedsagelig er baseret paa de enkelte elementer i den paagaeldende ydelse, navnlig dens formaal og de betingelser, under hvilke ydelsen tilkendes, og ikke paa, om en ydelse betegnes som en social sikringsydelse i den nationale lovgivning (jf. isaer dom af 10.3.1993, sag C-111/91, Kommissionen mod Luxembourg, Sml. I, s. 817, praemis 28, og af 27.3.1985, sag 249/83, Hoeckx, Sml. s. 973, praemis 11). 14 Endvidere har Domstolen flere gange fastslaaet, at en ydelse kan anses for en social sikringsydelse, saafremt den for det foerste tildeles de berettigede uden nogen individuel skoensmaessig bedoemmelse af personlige behov, men efter lovbestemte kriterier, og for det andet, forudsat, at den vedroerer en af de risici, der udtrykkeligt er anfoert i artikel 4, stk. 1, i forordning nr. 1408/71 (jf. navnlig ovennaevnte dom i sagen Kommissionen mod Luxembourg, praemis 29). 15 Med hensyn til den foerste af disse betingelser afhaenger det beloeb, som ansoegeren skal have udbetalt, ganske vist i det foreliggende tilfaelde af hans og hans aegtefaelles indtaegt, da ydelsen i henhold til IOAW' s artikel 9, svarer til forskellen mellem det grundbeloeb, der finder anvendelse, og indtaegten, men dette er et lovbestemt, objektivt kriterium, der giver ret til ydelsen, uden at den kompetente myndighed kan tage hensyn til andre personlige omstaendigheder. Tildelingen af denne ydelse afhaenger saaledes ikke af en bedoemmelse af den enkelte ansoegers personlige behov, som er karakteristisk for social forsorg (jf. dom af 16.7.1992, sag C-78/91, Hughes, Sml. I, s. 4839). 16 Med hensyn til den anden betingelse skal der for det foerste henvises til, at IOAW' s artikel 4 begraenser retten til den deri naevnte ydelse til den arbejdsloese arbejdstager og i givet fald til hans aegtefaelle. For det andet bortfalder retten til ydelsen, naar den berettigede naar pensionsalderen paa 65 aar. For det tredje opstaar der for en person i samme situation som sagsoegeren i hovedsagen umiddelbart ret til en IOAW-ydelse, naar WW-ydelsen ophoerer. Endelig har den arbejdsloese arbejdstager, bortset fra visse undtagelser, i henhold til IOAW' s artikel 26 kun ret til ydelsen, saafremt han opfylder bestemte betingelser med henblik paa hans genindslusning paa arbejdsmarkedet, navnlig, at han lader sig registrere som arbejdssoegende ved arbejdsformidlingen, at han efter evne forsoeger at faa loennet beskaeftigelse, og at han accepterer et passende arbejde. 17 Det fremgaar af denne gennemgang, at en lovbestemt ordning som IOAW er knyttet direkte til risikoen for arbejdsloeshed. Det bemaerkes endvidere, at den nederlandske regering i sit skriftlige indlaeg har erkendt, at fortsat arbejdsloeshed er en betingelse for, at der opnaas ret til den paagaeldende ydelse. 18 Mod denne fortolkning kan det ikke goeres gaeldende, saaledes som den nederlandske regering har gjort, at IOAW-ordningen finansieres af det offentlige. Det bestemmes nemlig udtrykkeligt i artikel 4, stk. 2, i forordning nr. 1408/71, at forordningen ogsaa finder anvendelse paa ordninger uden bidragspligt. 19 Den forelaeggende rets foerste spoergsmaal skal derfor besvares med, at en ydelse af den art, der er foreskrevet i en lovbestemt ordning som IOAW, er en ydelse ved arbejdsloeshed og er derfor omfattet af forordning nr. 1408/71. Det andet spoergsmaal 20 Med sit andet spoergsmaal oensker den forelaeggende ret at faa oplyst, om artikel 68, stk. 2, i forordning nr. 1408/71 er til hinder for en bestemmelse som den i IOAW, hvorefter ydelserne til en EF-borger fastsaettes, uden at der tages hensyn til aegtefaellen, der er bosat i en anden medlemsstat. 21 Der skal foerst henvises til forordningens artikel 68, stk. 2, foerste punktum, hvorefter "den kompetente institution i en medlemsstat, efter hvis lovgivning ydelsernes stoerrelse afhaenger af antallet af familiemedlemmer, skal ogsaa tage familiemedlemmer, der er bosat paa en anden medlemsstats omraade, i betragtning, som om de paagaeldende var bosat paa den kompetente stats omraade." 22 Under den mundtlige forhandling har den nederlandske regering gjort gaeldende, at forordningens artikel 68 vedroerer ydelser, hvor beloebet er afhaengigt af antallet af familiemedlemmer. Dette skulle ikke vaere tilfaeldet ved IOAW-ydelsen, da antallet af familiemedlemmer ikke spiller nogen rolle for anvendelsen af ordningen. 23 Dette argument kan ikke tiltraedes. 24 For det foerste afhaenger den tildelte IOAW-ydelses stoerrelse, saafremt ansoegeren er enlig, ubestrideligt af antallet af familiemedlemmer. For en arbejdstager uden boern er det grundbeloeb, der finder anvendelse, nemlig 70% af nettominimumsloennen og for en arbejdstager med boern 90% af denne loen. 25 For det andet giver IOAW, saafremt ansoegeren er gift, saavel den arbejdsloese arbejdstager som dennes aegtefaelle en selvstaendig ret til halvdelen af ydelsen, som svarer til forskellen mellem summen af deres indtaegt og 100% af nettominimumsloennen. Men som Kommissionen med rette har anfoert, afhaenger aegtefaellens ret af den arbejdsloese arbejdstagers egen ret. Det fremgaar nemlig af IOAW' s artikel 5, at naar den arbejdsloese arbejdstager ikke har ret til den paagaeldende ydelse, har hans aegtefaelle heller ikke ret til den. 26 Stoerrelsen af de ydelser, der tildeles i henhold til IOAW, afhaenger derfor af antallet af familiemedlemmer, som omhandlet i forordningens artikel 68, stk. 2. 27 Det andet spoergsmaal fra den forelaeggende ret skal derfor besvares med, at artikel 68, stk. 2, foerste punktum, i forordning nr. 1408/71 er til hinder for, jf. dog bestemmelserne i stk. 2, andet punktum, en bestemmelse som den i IOAW indeholdte, hvorefter de ydelser, der tildeles en statsborger fra en anden medlemsstat, beregnes, uden at der tages hensyn til dennes aegtefaelle, der er bosat i en anden medlemsstat. Det tredje spoergsmaal 28 Under hensyn til besvarelsen af det foerste og det andet spoergsmaal fra den forelaeggende ret, er det ufornoedent at besvare det tredje spoergsmaal. Afgørelse om sagsomkostninger Sagens omkostninger 29 De udgifter, der er afholdt af den nederlandske regering og af Kommissionen for De Europaeiske Faellesskaber, som har afgivet indlaeg for Domstolen, kan ikke erstattes. Da sagens behandling i forhold til hovedsagens parter udgoer et led i den sag, der verserer for den nationale ret, tilkommer det denne at traeffe afgoerelse om sagens omkostninger. Afgørelse Paa grundlag af disse praemisser kender DOMSTOLEN (Femte Afdeling) vedroerende de spoergsmaal, der er forelagt af Raad van State ved kendelse af 28. februar 1992, for ret: 1) En ydelse af den art, der er foreskrevet i en lovbestemt ordning som Wet inkomensvoorziening oudere en gedeeltelijk arbeidsongeschikte werkloze werknemers (lov om minimumsindkomst for aeldre og delvis uarbejdsdygtige arbejdsloese arbejdstagere), er en ydelse ved arbejdsloeshed og er derfor omfattet af Raadets forordning (EOEF) nr. 1408/71 af 14. juni 1971 om anvendelse af de sociale sikringsordninger paa arbejdstagere, selvstaendige erhvervsdrivende og deres familiemedlemmer, der flytter inden for Faellesskabet, som aendret og ajourfoert ved Raadets forordning (EOEF) nr. 2001/83 af 2. juni 1983 (EFT L 230, s. 6), og af det almindelige faellesskabsretlige princip, hvorefter der ikke maa udoeves forskelsbehandling paa grundlag af nationalitet. 2) Artikel 68, stk. 2, foerste punktum, i forordning nr. 1408/71 er til hinder for, jf. dog bestemmelserne i stk. 2, andet punktum, en bestemmelse som den i Wet inkomensvoorziening oudere en gedeeltelijk arbeidsongeschikte werkloze werknemers indeholdte, hvorefter de ydelser, der tildeles en statsborger fra en anden medlemsstat, beregnes, uden at der tages hensyn til dennes aegtefaelle, der er bosat i en anden medlemsstat.

62004CJ0339

et

Eelotsusetaotlus puudutab Euroopa Parlamendi ja nõukogu 10. aprilli 1997. aasta direktiivi 97/13/EÜ üldlubade ja üksiklitsentside ühise raamistiku kohta telekommunikatsiooniteenuste valdkonnas (EÜT L 117, lk 15) tõlgendamist. Taotlus on esitatud vaidluses Nuova società di telecomunicazioni SpA (edaspidi „NST”) ja Ministero delle Comunicazioni (kommunikatsiooniministeerium) vahel seoses tasu maksmisega telekommunikatsioonivõrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks. Õiguslik raamistik Ühenduse õigus Direktiiv 97/13 kehtestab lubade väljastamise ühise raamistiku, mis peaks oluliselt lihtsustama uute sideettevõtjate pääsu turule. Vastavalt selle direktiivi artikli 3 lõikele 3 otsustavad liikmesriigid, kas telekommunikatsiooniteenuseid ja/või -võrke antakse kasutusse loa alusel või mitte. See direktiiv kehtestab kaks eraldiseisvat loa liiki: üldloa ja üksiklitsentsi. Direktiivi 97/13 artikli 2 lõike 1 punkti a esimese taande kohaselt ei pea asjaomane ettevõtja üldloa korral, mida reguleeritakse „klassilitsentsi” või üldkohaldatavate õigusaktidega, saama siseriikliku reguleeriva asutuse selgesõnalist otsust. Direktiivi artikli 2 lõike 1 punkti a teise taande kohaselt annab üksiklitsentsi välja siseriiklik reguleeriv asutus ja sellega antakse ettevõtjale eriõigused või kohaldatakse ettevõtja tegevuse suhtes erikohustusi. Direktiivi 97/13 artikli 7 lõike 1 kohaselt võivad liikmesriigid üksiklitsentse väljastada vaid teatud kindlatel eesmärkidel, eelkõige litsentsiaadile juurdepääsuks raadiosagedustele või numbritele. Direktiivi artikli 7 lõige 2 sätestab siiski, et üksiklitsentsi võib väljastada ka üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu ja ka muu raadiosageduste kasutamisega seotud võrgu loomiseks ja pakkumiseks. Üksiklitsentside väljastamise tasude osas sätestab direktiivi 97/13 artikli 11 lõige 1, et kehtestatud tasu eesmärk on üksnes katta kehtestatud üksiklitsentside väljaandmise, haldamise, kontrollimise ja rakendamisega seotud halduskulud. Sama säte näeb ette, et need tasud peavad olema proportsionaalsed tehtava tööga ning info nende tasude kohta avaldatakse asjakohaselt ja piisavalt üksikasjalikult, nii et see on hõlpsasti kättesaadav. Seadmete piiratuse korral võivad liikmesriigid direktiivi 97/13 artikli 11 lõike 2 kohaselt siiski lubada siseriiklikul reguleerival asutusel kehtestada tasud, et tagada nende vahendite optimaalne kasutamine. Siseriiklik õigus Enne telekommunikatsioonituru avamist võisid avalikku teenust pakkuvad äriühingud kasutada telekommunikatsioonivõrke oma sisemisteks vajadusteks kontsessioonilepingu alusel ning kooskõlas posti- ja telekommunikatsiooniseadustikuga, mis on heaks kiidetud Vabariigi Presidendi 29. märtsi 1973. aasta dekreediga nr 156 ( testo unico delle disposizioni legislative in materia postale di bancoposta e di telecomunicazioni approvato con decreto del Presidente della Repubblica n ° 156 ; GURI nr 113, 3.5.1973; edaspidi „seadustik”). Telekommunikatsioonituru avamise raames nägi Vabariigi Presidendi 19. septembri 1997. aasta dekreet nr 318, mis reguleerib ühenduse direktiivide kohaldamist telekommunikatsioonivõrkude sektoris ( decreto del Presidente della Repubblica n° 318 , Regolamento per l’attuazione di direttive comunitarie nel settore delle telecomunicazioni ; GURI nr 221 regulaarne lisa, 22.9.1997; edaspidi „dekreet nr 318/97”) ette, et teatud äriühingud võivad saada üksiklitsentsi telekommunikatsiooniteenuste pakkumiseks üldsusele. Dekreedi nr 318/97 artikkel 6 kehtestab nii üldlubade ja üksiklitsentside andmise kui ka nende eest tasumise korra. Selle artikli kohaselt on ettevõtjatelt üksiklitsentside väljastamise menetluses võetava tasu eesmärk, välja arvatud seadmete piiratuse korral, üksnes katta menetlusega ning teenuse osutamise ja litsentsidele endile seatud tingimustest kinnipidamise kontrollimisega seotud halduskulud. Dekreedi nr 318/97 artikli 21 lõiked 2‑5, millega laiendati uue regulatsiooni kohaldamisala ka võrkude isiklikuks otstarbeks kasutamisele, tühistati 23. detsembri 1998. aasta seaduse nr 448, mis reguleerib riigi poolt stabiliseerimis- ja arengukulutusteks finantsvahendite andmist ( legge n° 448, Misure di finanza pubblica per la stabilizzazione e lo sviluppo ; GURI nr 302 regulaarne lisa, 29.12.1998; edaspidi „seadus nr 448/98”) artikliga 20. Nimetatud artikkel nägi ette, et seadustiku sätted, mis puudutavad eraomandis olevate võrkudega seotud rahaliste kulutuste arvestust, jäävad kehtima kuni sellekohaste uute eeskirjade ja õigusaktide vastuvõtmiseni. 31. juuli 1997. aasta seaduse nr 249, millega on asutatud telekommunikatsiooni järelevalveasutus ning kehtestatakse telekommunikatsiooni- ja ringhäälingusüsteemide kohta normid ( legge, n° 249, Istituzione dell’Autorità per le garanzie nelle comunicazioni e norme sui sistemi delle telecomunicazioni e radiotelevisivo ; GURI nr 177 regulaarne lisa, 31.7.1997), artikli 4 lõike 6 kohaselt on avalikke teenuseid pakkuvad äriühingud, kes on oma vajadusteks rajanud nende eraomandis olevaid võrke, kohustatud asutama eraldi äriühingu, kes viib läbi kogu selle sektori tegevust; samuti on nad vastavalt seaduse nr 448/98 artiklile 20 kohustatud selle eest tasu maksma. Põhikohtuasi Eelotsusetaotluse esitamise otsuse põhjal võib põhikohtuasja asjaolude kohta teha järgmise kokkuvõtte. Kooskõlas seadustiku artikliga 213 oli ENI SpA-l (edaspidi „ENI”) enne telekommunikatsioonituru avamist õigus otsustada oma sisemisteks vajadusteks kasutatavate raadiosageduste üle. Seoses turu avamisega, mis lähtus nimelt direktiivist 97/13, asutas ENI äriühingu NST ning andis viimase juhtida telekommunikatsioonivõrgu, mida ta senini oli kasutanud vaid oma sisemisteks vajadusteks. 12. juunil 1998 anti NST-le dekreedi nr 318/97 alusel, millega võeti direktiiv 97/13 siseriiklikusse õigusesse üle, välja üksiklitsents telekommunikatsiooniteenuse pakkumiseks üldsusele selle võrgu kaudu. Ministero delle Communicazioni kohustas NST-d nimetatud võrgu kasutamise eest maksma kahte tasu: esiteks tasu telekommunikatsiooniteenuse pakkumise eest üldsusele ja teiseks tasu selle võrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks. Nimetatud teist tasu nõuti 1999. aasta eest ministeeriumi 26. veebruari 1999. aasta kirjalikus teates; tasu suurus vastas ENI poolt varem seadustiku kohaselt makstud summale. NST vaidlustas teise tasu Itaalia halduskohtus. Le Consiglio di Stato (riiginõukogu) kahtles, kas NST kohustus maksta kaht eri tasu telekommunikatsioonivõrgu kasutamise eest – nii avalikuks kui isiklikuks otstarbeks – on kooskõlas direktiiviga 97/13. Teiseks ei ole Consiglio di Stato kindel, kas nimetatud direktiivi artikliga 11 on kooskõlas selle tasu arvestus. Neid asjaolusid arvestades otsustas Consiglio di Stato kohtuliku arutamise peatada ja esitada Euroopa Kohtule järgmised eelotsuse küsimused: „1.      Kas siseriiklik säte, mille kohaselt üldsusele suunatud teenust pakkuvad ning varem tasulise litsentsi alusel oma tarbeks telekommunikatsioonivõrke ehitanud äriühingud peavad telekommunikatsioonialaseks tegevuseks asutama eraldi äriühingu, on kooskõlas direktiivi [97/13] üldpõhimõtetega, kui selle siseriikliku sätte kohaselt peab nimetatud eraldiseisev äriühing, isegi kui tal on litsents teatud teenuse pakkumiseks üldsusele, maksma – ehkki vaid ajutiselt – täiendavat tasu telekommunikatsioonivõrgu kasutamise eest tema emaettevõtja poolt? 2.      Kas siseriiklik säte, millega määratakse [ajutiselt] täiendav teine tasu, mis tuleb tasuda emaettevõtja kasuks tehtava toimingu eest, on kooskõlas ühenduse õigusega, nagu [tõlgendab seda Euroopa Kohus] 18. septembri 2003. aasta otsuses [C‑292/01 ja C‑293/01: Albacom ja Infostrada, EKL 2003, lk I‑9449)], kui nimetatud täiendav tasu makstakse tasuna, mida varem tasus emaettevõtja varem kehtinud üksiklitsentside regulatsiooni kohaselt, mis eristas üldsusele suunatud ja isiklikuks otstarbeks kasutatavate telekommunikatsioonisüsteemide kontsessioone?” Eelotsuse küsimused Nende kahe küsimusega soovib Consiglio di Stato sisuliselt teada, kas direktiivi 97/13 artikliga 11 on vastuolus põhikohtuasjas käsitletavad siseriiklikud õigusnormid, mis kohustavad üksiklitsentsi alusel üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu pakkujat, kes on selle litsentsi eest maksnud viidatud artiklis ette nähtud tasu, maksma veel täiendavat tasu nimetatud võrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks. Itaalia valitsus on seisukohal, et direktiiv 97/13 ei kuulu kohaldamisele eraomandis olevatele telekommunikatsioonivõrkudele või vastavatele erateenustele, vaid ainult üldkasutatavatele telekommunikatsioonivõrkudele ja -teenustele. Seetõttu leiab ta, et selline täiendav tasu nagu põhikohtuasjas käsitletav teine tasu telekommunikatsioonivõrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks ei ole direktiivi sätetega vastuolus. Selles osas tuleb asuda seisukohale, et direktiivi 97/13 artikli 1 lõike 1 kohaselt reguleerib see direktiiv loa andmise menetlust telekommunikatsiooniteenuste pakkumiseks, tegemata vahet üldsusele juurdepääsetavate ja eraomandis olevate võrkude vahel. Lisaks lubab nimetatud direktiivi artikli 7 lõige 2 liikmesriikidel kehtestada üksiklitsentside süsteemi üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu või ka muu raadiosageduste kasutamisega seotud võrgu loomiseks ja pakkumiseks. Sellest tuleneb, et nimetatud direktiiv ei kuulu kohaldamisele põhimõtteliselt ainult üldkasutatavatele telekommunikatsioonivõrkudele ja -teenustele, vaid ka eraomandis olevatele telekommunikatsioonivõrkudele – mis ei ole üldsusele juurdepääsetavad ja mida saavad kasutada vaid teatud isikud – ja teenustele, mida sellise eraomandis oleva võrgu kaudu pakutakse. Eelotsusetaotluse esitanud kohtu hinnangul on põhikohtuasjas käsitletav võrk üldsusele juurdepääsetav üksiklitsentsi alusel, mis lubab kooskõlas direktiivi 97/13 artikli 7 lõikega 2 NST-l pakkuda üldkasutatavat telekommunikatsioonivõrku. Siinkohal tuleb meenutada, et Euroopa Parlamendi ja nõukogu 30. juuni 1997. aasta direktiivi 97/33/EÜ vastastikuse sidumise kohta telekommunikatsioonisektoris seoses universaalteenuse ja koostalitlusvõime tagamisega avatud võrguteenuse osutamise põhimõtete kohaldamise teel (EÜT L 199, lk 32) põhjenduses 5 määratletakse „üldkasutatavana” iga võrk või teenus, mis on antud üldsuse kasutada ja millele kolmandatel isikutel on juurdepääs. Samuti nähtub nõukogu 28. juuni 1990. aasta direktiivi 90/387/EMÜ telekommunikatsiooniteenuste siseturu loomise kohta avatud võrgu pakkumise kaudu (EÜT L 192, lk 1), muudetud Euroopa Parlamendi ja nõukogu 6. oktoobri 1997. aasta direktiiviga 97/51/EÜ (EÜT L 295, lk 23), artikli 2 punkti 2 teisest lõigust, et „üldkasutatava telekommunikatsioonivõrguna” tuleb käsitleda telekommunikatsioonivõrku, „mida tervikuna või osaliselt kasutatakse üldkasutatava telekommunikatsiooniteenuste pakkumiseks”. [Mitteametlik tõlge] Eeltoodust nähtub, et põhikohtuasjas käsitletavat võrku, mis pärast kasutamist ainult isiklikuks otstarbeks anti hiljem üle üldsuse kasutusse, tuleb käsitleda üldkasutatava telekommunikatsioonivõrguna direktiivi 97/13 mõttes. Seega kohaldatakse nimetatud direktiivi tervikuna nii sellisele telekommunikatsioonivõrgule kui ka selle kaudu osutatavatele kõigile teenustele. Eeltoodut arvestades tuleb uurida, kas kahe erineva tasu maksmine üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu ja selle kaudu osutatavate teenuste pakkumise eest on kooskõlas nimetatud direktiivi sätetega. Siinkohal tuleb toonitada, et liikmesriikidel ei ole õigust loa menetlemise eest kehtestada muid tasusid kui need, mis on ette nähtud direktiivis 97/13 (vt selle kohta eespool viidatud kohtuotsus Albacom ja Infostrada, punkt 41). Selle direktiivi artikkel 11 sätestab sõnaselgelt, et liikmesriigid tagavad, et nimetatud loamenetlustes ettevõtjate poolt makstavate tasude eesmärk, välja arvatud seadmete piiratuse korral, on katta üksnes litsentside väljastamise süsteemi töömahust tingitud halduskulud (vt selle kohta eespool viidatud kohtuotsus Albacom ja Infostrada, punkt 33). Eelotsusetaotlusest ja Euroopa Kohtule esitatud märkustest nähtub, et teine tasu oli arvutatud seadustikus ette nähtud kriteeriumide alusel, mis kehtisid enne telekommunikatsioonituru avamist, mis aga ei vasta direktiivi artiklis 11 sätestatud kriteeriumidele. Eeltoodut arvestades tuleb esitatud küsimustele vastata, et direktiivi 97/13 artikliga 11 on vastuolus põhikohtuasjas käsitletavad siseriiklikud õigusnormid, mis kohustavad üksiklitsentsi alusel üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu pakkujat, kes on selle litsentsi eest maksnud viidatud artiklis ette nähtud tasu, maksma võrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks veel täiendavat tasu, mis on arvutatud kriteeriumide alusel, mis ei vasta nimetatud artiklis sätestatud kriteeriumidele. Kohtukulud Et põhikohtuasja poolte jaoks on käesolev menetlus eelotsusetaotluse esitanud kohtus poolelioleva asja üks staadium, otsustab kohtukulude jaotuse siseriiklik kohus. Euroopa Kohtule märkuste esitamisega seotud kulusid, välja arvatud poolte kohtukulud, ei hüvitata. Esitatud põhjendustest lähtudes Euroopa Kohus (kolmas koda) otsustab: Euroopa Parlamendi ja nõukogu 10. aprilli 1997. aasta direktiivi 97/13/EÜ üldlubade ja üksiklitsentside ühise raamistiku kohta telekommunikatsiooniteenuste valdkonnas artikliga 11 on vastuolus põhikohtuasjas käsitletavad siseriiklikud õigusnormid, mis kohustavad üksiklitsentsi alusel üldkasutatava telekommunikatsioonivõrgu pakkujat, kes on selle litsentsi eest maksnud viidatud artiklis ette nähtud tasu, maksma võrgu kasutamise eest isiklikuks otstarbeks veel täiendavat tasu, mis on arvutatud kriteeriumide alusel, mis ei vasta nimetatud artiklis sätestatud kriteeriumidele. Allkirjad * Kohtumenetluse keel: itaalia.

62002CJ0377

el

Πορτογαλία κατά Συμβουλίου, σκέψη 37). 44     Είναι αλήθεια ότι, κατά τα άρθρα 3, παράγραφος 7, και 22, παράγραφος 1, του εν λόγω μνημονίου, τα αντισταθμίσματα και η αναστολή παραχωρήσεων ή άλλων υποχρεώσεων αποτελούν προσωρινά μέτρα τα οποία μπορούν να ληφθούν στην περίπτωση που οι συστάσεις και αποφάσεις του ΟΕΔ δεν εφαρμόστηκαν εντός εύλογης προθεσμίας, ενώ η τελευταία διάταξη προτιμά να εφαρμοστεί πλήρως η σύσταση που έχει ως αντικείμενο να προσαρμοστεί στις Συμφωνίες ΠΟΕ το μέτρο που ελήφθη από το σχετικό μέλος (προαναφερθείσα απόφαση Πορτογαλία κατά Συμβουλίου, σκέψη 38). 45     Ωστόσο, η παράγραφος 2 του πιο πάνω άρθρου 22 ορίζει ότι, αν το σχετικό μέλος δεν τηρήσει την υποχρέωσή του να εφαρμόσει τις πιο πάνω συστάσεις και αποφάσεις εντός εύλογης προθεσμίας, το μέλος αυτό θα προχωρήσει, αν κάτι τέτοιο του ζητηθεί μέχρι τη λήξη της εύλογης προθεσμίας, σε διαπραγματεύσεις με κάθε άλλο μέρος το οποίο επικαλέστηκε τις διαδικασίες διευθετήσεως διαφορών, προκειμένου να βρεθεί αμοιβαίως αποδεκτή αντιστάθμιση. Αν δεν συμφωνηθεί ικανοποιητική αντιστάθμιση εντός προθεσμίας 20 ημερών από την ημερομηνία λήξεως της εύλογης προθεσμίας, ο καταγγέλλων δύναται να ζητήσει από το ΟΕΔ άδεια αναστολής, έναντι του πιο πάνω μέλους, παραχωρήσεων ή άλλων υποχρεώσεων βάσει των Συμφωνιών ΠΟΕ. 46     Επιπλέον, το άρθρο 22, παράγραφος 8, του Μνημονίου συμφωνίας ορίζει ότι η διαφορά παραμένει εγγεγραμμένη στην ημερήσια διάταξη του ΟΕΔ, σύμφωνα με το άρθρο 21, παράγραφος 6, του μνημονίου αυτού, έως ότου η διαφορά αυτή λυθεί, δηλαδή έως ότου «καταργηθεί» το μέτρο που κρίθηκε ασύμβατο με τους κανόνες του ΠΟΕ ή έως ότου τα μέρη βρουν «αμοιβαίως ικανοποιητική λύση». 47     Σε περίπτωση διαφωνίας ως προς το συμβατό των μέτρων που ελήφθησαν για τη συμμόρφωση σε συστάσεις και αποφάσεις του ΟΕΔ, το άρθρο 21, παράγραφος 5, του Μνημονίου συμφωνίας ορίζει ότι η διαφορά θα διευθετηθεί «σύμφωνα με τις σχετικές διαδικασίες επίλυσης διαφορών», πράγμα που περιλαμβάνει την αναζήτηση από τα μέρη λύσεως κατόπιν διαπραγματεύσεων. 48     Υπό τις συνθήκες αυτές, το να επιβληθεί στα δικαστικά όργανα η υποχρέωση να μην εφαρμόζουν κανόνες του εσωτερικού δικαίου οι οποίοι προβάλλεται ότι είναι ασύμβατοι με τις Συμφωνίες ΠΟΕ θα είχε ως συνέπεια να στερηθούν τα νομοθετικά ή εκτελεστικά όργανα των συμβαλλομένων μερών της δυνατότητας την οποία παρέχει ειδικά το άρθρο 22 του πιο πάνω μνημονίου, να βρουν, έστω και προσωρινά, λύση κατόπιν διαπραγματεύσεων (προαναφερθείσα απόφαση Πορτογαλία κατά Συμβουλίου, σκέψη 40). 49     Στην υπόθεση της κύριας δίκης, από τη δικογραφία προκύπτουν τα εξής: –       η Κοινότητα, αφότου δήλωσε ενώπιον του ΟΕΔ την πρόθεσή της να συμμορφωθεί προς την απόφαση του τελευταίου της 25ης Σεπτεμβρίου 1997, τροποποίησε, όταν έληξε η προθεσμία που της είχε χορηγηθεί προς τούτο, το κοινοτικό καθεστώς εισαγωγής μπανανών· –       λόγω της αμφισβητήσεως από τη Δημοκρατία του Ισημερινού του συμβατού με τους κανόνες του ΠΟΕ του καθιερωθέντος με τον κανονισμό 1637/98 νέου καθεστώτος των συναλλαγών με τα τρίτα κράτη, η υπόθεση έφθασε σε μια ad hoc ομάδα, κατ’ εφαρμογήν του άρθρου 21, παράγραφος 5, του Μνημονίου συμφωνίας, η οποία διαπίστωσε, με έκθεση την οποία το ΟΕΔ ενέκρινε στις 6 Μαΐου 1999, ότι το εν λόγω καθεστώς συνεχίζει να αποτελεί παράβαση των άρθρων I, παράγραφος 1, και XIII της Συμφωνίας ΓΣΔΕ του 1994· –       το 1999 επετράπη στις Ηνωμένες Πολιτείες της Αμερικής, κατ’ εφαρμογήν του άρθρου 22, παράγραφος 2, του Μνημονίου συμφωνίας και μετά από διαδικασία διαιτησίας, να αναστείλουν έναντι της Κοινότητας τις παραχωρήσεις μέχρι ένα ορισμένο επίπεδο· –       το κοινοτικό καθεστώς έγινε το αντικείμενο νέων τροποποιήσεων που εισήγαγε ο κανονισμός 216/2001, ο οποίος βάσει του άρθρου του 2, δεύτερο εδάφιο, τέθηκε σε εφαρμογή την 1η Απριλίου 2001· –       η συμμόρφωση της κοινοτικής ρυθμίσεως προς τους κανόνες του ΠΟΕ επιδιώχθηκε με τη διαπραγμάτευση συμφωνιών οι οποίες συνήφθησαν, αντιστοίχως, με τις Ηνωμένες Πολιτείες της Αμερικής στις 11 Απριλίου 2001 και με τη Δημοκρατία του  Ισημερινού στις 30 Απριλίου 2001. 50     Η εξέλιξη αυτή, με την οποία η Κοινότητα προσπάθησε να συμβιβάσει τις δεσμεύσεις της βάσει των Συμφωνιών ΠΟΕ με τις δεσμεύσεις που ανέλαβε έναντι των κρατών ΑΚΕ καθώς και με τις επιταγές που είναι σύμφυτες με την εφαρμογή της κοινής γεωργικής πολιτικής, θα μπορούσε να διακυβευθεί με το να αναγνωριστεί στον κοινοτικό δικαστή η δυνατότητα να ελέγξει τη νομιμότητα των σχετικών κοινοτικών μέτρων με γνώμονα τους κανόνες του ΠΟΕ μετά τη λήξη, τον Ιανουάριο του 1999, της προθεσμίας που το ΟΕΔ χορήγησε για την εφαρμογή της αποφάσεώς του της 25ης Σεπτεμβρίου 1997. 51     Συγκεκριμένα, η λήξη της προθεσμίας αυτής δεν συνεπάγεται ότι η Κοινότητα εξάντλησε τις προβλεπόμενες από το Μνημόνιο συμφωνίας δυνατότητες να λυθεί η διαφορά της με άλλα μέρη. Υπό τις συνθήκες αυτές, το να επιβληθεί στον κοινοτικό δικαστή, απλώς και μόνον λόγω της λήξεως της προθεσμίας αυτής, να ελέγξει τη νομιμότητα των σχετικών κοινοτικών μέτρων με γνώμονα τους κανόνες του ΠΟΕ, θα μπορούσε να έχει ως αποτέλεσμα να αποδυναμωθεί η θέση της Κοινότητας κατά την αναζήτηση αμοιβαίως αποδεκτής και σύμφωνης με τους πιο πάνω κανόνες λύσεως της διαφοράς. 52     Από τα πιο πάνω προκύπτει ότι ο επίμαχος στην κύρια δίκη κανονισμός 1637/98 και οι επίσης επίμαχοι στην κύρια δίκη εκτελεστικοί του κανονισμοί δεν μπορούν να θεωρηθούν μέτρα για την εκτέλεση, στην κοινοτική έννομη τάξη, ειδικής υποχρεώσεως που ανελήφθη στο πλαίσιο του ΠΟΕ. Επιπλέον, τα νομοθετήματα αυτά δεν παραπέμπουν ρητώς σε συγκεκριμένες διατάξεις των Συμφωνιών ΠΟΕ. 53     Δεύτερον, όπως το Δικαστήριο έκρινε στις σκέψεις 43 έως 46 της προαναφερθείσας αποφάσεώς του Πορτογαλία κατά Συμβουλίου, το να γίνει δεκτό ότι η εξασφάλιση της συμφωνίας του κοινοτικού δικαίου με τους κανόνες του ΠΟΕ είναι ευθέως έργο του κοινοτικού δικαστή θα κατέληγε να στερήσει τα νομοθετικά ή εκτελεστικά όργανα της Κοινότητας του περιθωρίου χειρισμών το οποίο έχουν τα ανάλογα όργανα των εμπορικών εταίρων της Κοινότητας. Δεν αμφισβητείται ότι ορισμένα συμβαλλόμενα μέρη, και μεταξύ αυτών οι σημαντικότεροι από εμπορικής απόψεως εταίροι της Κοινότητας, συνήγαγαν, υπό το φως του αντικειμένου και του σκοπού των Συμφωνιών ΠΟΕ, ακριβώς τη συνέπεια ότι οι συμφωνίες αυτές δεν περιλαμβάνονται στους κανόνες με γνώμονα τους οποίους τα δικαστικά τους όργανα ελέγχουν τη νομιμότητα των κανόνων του εσωτερικού τους δικαίου. Μια τέτοια έλλειψη αμοιβαιότητας, αν γινόταν δεκτή, θα εγκυμονούσε τον κίνδυνο να υπάρξει ανισορροπία στην εφαρμογή των κανόνων του ΠΟΕ. 54     Από όλα τα πιο πάνω προκύπτει ότι, σε περιστάσεις όπως αυτές της υποθέσεως της κύριας δίκης, ένας επιχειρηματίας δεν δύναται να προβάλει ενώπιον δικαστηρίου κράτους μέλους ότι μια κοινοτική ρύθμιση είναι ασύμβατη με ορισμένους κανόνες του ΠΟΕ, ακόμη και αν το ΟΕΔ έχει κηρύξει την εν λόγω ρύθμιση ασύμβατη με τους κανόνες αυτούς. Επί του δευτέρου ερωτήματος 55     Με το δεύτερο ερώτημά του, το αιτούν δικαστήριο ερωτά στην ουσία αν οι κανονισμοί 404/93, 2362/98, 2806/98, 102/1999 και 608/1999 είναι συμβατοί με το άρθρο 4 της συμφωνίας-πλαίσιο. 56     Επιβάλλεται η διαπίστωση ότι το άρθρο αυτό, βάσει του οποίου τα συμβαλλόμενα μέρη επιφυλάσσουν την προβλεπόμενη από το άρθρο I της Συμφωνίας ΓΣΔΕ του 1994 μεταχείριση του μάλλον ευνοουμένου έθνους, δεν προσθέτει τίποτα στις υποχρεώσεις που τα εν λόγω μέρη ήδη είχαν βάσει των κανόνων του ΠΟΕ. 57     Όπως ορθώς σημείωσε η Επιτροπή, το πιο πάνω άρθρο 4 εισήχθη στη συμφωνία-πλαίσιο όταν τα κράτη μέλη του Συμφώνου των Άνδεων δεν ήσαν ακόμη μέλη του ΠΟΕ, και τούτο χωρίς να μεταβληθεί το περιεχόμενο ή η φύση των υποχρεώσεων που απορρέουν από τη Συμφωνία ΓΣΔΕ του 1994. 58     Υπό τις συνθήκες αυτές, το σκεπτικό που παρατέθηκε σε απάντηση του πρώτου, του τρίτου και του τετάρτου ερωτήματος, σχετικά με τη δυνατότητα επικλήσεως των κανόνων του ΠΟΕ ενώπιον δικαστηρίου κράτους μέλους, ισχύει και για την ερμηνεία του άρθρου 4 της συμφωνίας-πλαίσιο. Επί των δικαστικών εξόδων 59     Δεδομένου ότι η διαδικασία έχει, ως προς τους διαδίκους της κύριας δίκης, τον χαρακτήρα παρεμπίπτοντος που ανέκυψε ενώπιον του εθνικού δικαστηρίου, σ’ αυτό εναπόκειται να αποφανθεί επί των δικαστικών εξόδων. Τα έξοδα στα οποία υποβλήθηκαν όσοι υπέβαλαν παρατηρήσεις στο Δικαστήριο, εκτός των ως άνω διαδίκων, δεν αποδίδονται. Για τους λόγους αυτούς, το Δικαστήριο (τμήμα μείζονος συνθέσεως) αποφαίνεται: Ένας επιχειρηματίας, σε περιστάσεις όπως αυτές της υποθέσεως της κύριας δίκης, δεν δύναται να προβάλει ενώπιον δικαστηρίου κράτους μέλους ότι μια κοινοτική ρύθμιση είναι ασύμβατη με ορισμένους κανόνες του Παγκόσμιου Οργανισμού Εμπορίου, ακόμη και αν κήρυξε την πιο πάνω ρύθμιση ασύμβατη με τους κανόνες αυτούς το Όργανο Επιλύσεως Διαφορών που προβλέπεται από το άρθρο 2, παράγραφος 1, του Μνημονίου συμφωνίας σχετικά με τους κανόνες και τις διαδικασίες που διέπουν την επίλυση των διαφορών, το οποίο αποτελεί το παράρτημα 2 της Συμφωνίας για την ίδρυση του Οργανισμού αυτού η οποία εγκρίθηκε με την απόφαση 94/800/ΕΚ του Συμβουλίου, της 22ας Δεκεμβρίου 1994, σχετικά με την εξ ονόματος της Ευρωπαϊκής Κοινότητας σύναψη των συμφωνιών που απέρρευσαν από τις πολυμερείς διαπραγματεύσεις του Γύρου της Ουρουγουάης (1986-1994) κατά το μέρος που αφορά θέματα που εμπίπτουν στις αρμοδιότητές της. (υπογραφές) * Γλώσσα διαδικασίας: η ολλανδική.

62005CJ0050

de

Entscheidungsgründe 1. Das Vorabentscheidungsersuchen betrifft die Auslegung von Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung (EWG) Nr. 1408/71 des Rates vom 14. Juni 1971 zur Anwendung der Systeme der sozialen Sicherheit auf Arbeitnehmer und Selbständige sowie deren Familienangehörige, die innerhalb der Gemeinschaft zu- und abwandern, in der durch die Verordnung (EG) Nr. 118/97 des Rates vom 2. Dezember 1996 (ABl. 1997, L 28, S. 1) geänderten und aktualisierten Fassung (im Folgenden: Verordnung Nr. 1408/71). 2. Dieses Ersuchen ergeht im Rahmen eines von Frau Nikula beim Korkein hallinto‑oikeus (oberstes Verwaltungsgericht Finnlands) eingelegten Rechtsmittels gegen einen Bescheid des Lapin verotuksen oikaisulautakunta (Beschwerdeausschuss in Steuersachen von Lappland; im Folgenden: Beschwerdeausschuss) wegen der Höhe des zu versteuernden Einkommens, das für das Jahr 2000 als Bemessungsgrundlage für ihre Krankenversicherungsbeiträge festgesetzt wurde. Rechtlicher Rahmen Gemeinschaftsrecht 3. Artikel 3 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 lautet: „Die Personen, die im Gebiet eines Mitgliedstaats wohnen und für die diese Verordnung gilt, haben die gleichen Rechte und Pflichten auf Grund der Rechtsvorschriften eines Mitgliedstaats wie die Staatsangehörigen dieses Staates, soweit besondere Bestimmungen dieser Verordnung nichts anderes vorsehen.“ 4. Artikel 27 dieser Verordnung bestimmt: „Ein Rentner, der nach den Rechtsvorschriften von zwei oder mehr Mitgliedstaaten zum Bezug von Rente berechtigt ist und – gegebenenfalls unter Berücksichtigung von Artikel 18 und Anhang V – nach den Rechtsvorschriften des Mitgliedstaats, in dessen Gebiet er wohnt, Anspruch auf Sachleistungen hat, sowie seine Familienangehörigen erhalten diese Leistungen vom Träger des Wohnorts und zu dessen Lasten, als ob der Rentner Anspruch auf Rente nach den Rechtsvorschriften nur dieses Mitgliedstaats hätte.“ 5. Artikel 28a der Verordnung lautet: „Wohnt ein Rentner, der nach den Rechtsvorschriften eines Mitgliedstaats zum Bezug einer Rente oder nach den Rechtsvorschriften von zwei oder mehr Mitgliedstaaten zum Bezug von Renten berechtigt ist, im Gebiet eines Mitgliedstaats, nach dessen Rechtsvorschriften der Anspruch auf Sachleistungen nicht von Versicherungs- oder Beschäftigungsbedingungen abhängig ist und nach dessen Rechtsvorschriften keine Rente geschuldet wird, so werden die Sachleistungen, die dem Rentner sowie seinen Familienangehörigen gewährt werden, von dem Träger eines der für Renten zuständigen Mitgliedstaaten übernommen, der nach Artikel 28 Absatz 2 bestimmt wird, sofern der Rentner und seine Familienangehörigen nach den für diesen Träger geltenden Rechtsvorschriften Anspruch auf diese Sachleistungen hätten, wenn sie im Gebiet des Staates wohnten, in dem sich der Träger befindet.“ 6. Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung bestimmt: „Der Träger eines Mitgliedstaats, der eine Rente schuldet, darf, wenn die für ihn geltenden Rechtsvorschriften vorsehen, dass von dem Rentner zur Deckung der Leistungen bei Krankheit und Mutterschaft Beiträge einbehalten werden, diese Beiträge von der [von] ihm geschuldeten Rente in der nach den betreffenden Rechtsvorschriften berechneten Höhe einbehalten, soweit die Kosten der Leistungen aufgrund der Artikel 27, 28, 28a, 29, 31 und 32 zu Lasten eines Trägers des genannten Mitgliedstaats gehen.“ Nationales Recht 7. Nach § 1 sairausvakuutuslaki (364/1963) (im Folgenden: Krankenversicherungsgesetz) ist jeder, der in Finnland wohnt, unabhängig von seiner Staatsangehörigkeit gemäß diesem Gesetz gegen Krankheit versichert. Die Versicherungsbeiträge werden im Rahmen der Steuer erhoben. Der Leistungsanspruch des Versicherten hängt nicht von den entrichteten Beiträgen ab. 8. Gemäß § 33 Absatz 2 des Krankenversicherungsgesetzes werden die von den Versicherten entrichteten Versicherungsbeiträge auf der Grundlage des Gesamtbetrags der Einkünfte berechnet, die für das vorangegangene Steuerjahr bei ihrer Veranlagung zur Kommunalsteuer berücksichtigt wurden. Ausgangsverfahren und Vorlagefrage 9. Frau Nikula, eine Rentnerin mit Wohnsitz in Kemi (Finnland), bezog im Jahr 2000 als Altersrente verschiedene Leistungen von Trägern zweier Mitgliedstaaten, nämlich des Königreichs Schweden, wo sie mehrere Jahre gearbeitet hatte, und der Republik Finnland, wo sie wohnt. 10. Im Rahmen der Veranlagung für das Jahr 2000 wurde Frau Nikula für in Finnland unbeschränkt steuerpflichtig erklärt. Ihre von schwedischen Trägern bezogenen Renten wurden gemäß den Artikeln 18 Absatz 1 und 25 Absatz 3 Buchstabe d des Abkommens zwischen den Nordischen Ländern zur Vermeidung der Doppelbesteuerung von Einkommen und Vermögen (26/1997) dem zu versteuernden Einkommen zugerechnet. 11. Frau Nikula beantragte, ihre Veranlagung dahin zu ändern, dass die von schwedischen Trägern bezogenen Renten nicht zu dem zu versteuernden Einkommen gezählt werden, anhand dessen ihre Krankenversicherungsbeiträge berechnet werden. Mit Bescheid vom 11. September 2002 wies der Beschwerdeausschuss in Steuersachen von Lappland ihren Antrag zurück. 12. Gegen diesen Bescheid erhob Frau Nikula Klage beim Rovaniemen hallinto-oikeus (Verwaltungsgericht Rovaniemi). Dieses wies ihre Klage mit Beschluss vom 12. Dezember 2003 ab. 13. Frau Nikula ersuchte um Zulassung eines Rechtsmittels gegen den Beschluss des Rovaniemen hallinto-oikeus und beantragte in ihrer Rechtsmittelschrift, den Beschluss aufzuheben und die von schwedischen Trägern bezogenen Renten nicht bei der Berechnung des zu versteuernden Einkommens zu berücksichtigen, das als Grundlage für die Berechnung ihrer Krankenversicherungsbeiträge dient. 14. Daraufhin hat das Korkein hallinto-oikeus das Verfahren ausgesetzt und dem Gerichtshof folgende Frage zur Vorabentscheidung vorgelegt: Ist Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 dahin auszulegen, dass es mit dieser Bestimmung nicht vereinbar ist, wenn die Krankenversicherungsbeiträge in einem Fall, in dem der Rentenberechtigte nach Artikel 27 dieser Verordnung Leistungen bei Krankheit und Mutterschaft nur vom Träger des Wohnortes und zu dessen Lasten beanspruchen kann, in der Weise bemessen werden, dass in dem Mitgliedstaat, in dem der Rentenberechtigte wohnt, als Grundlage für die Festsetzung der Höhe der Beiträge neben den Renten, die er vom Wohnstaat bezieht, auch die Renten, die er aus einem anderen Mitgliedstaat bezieht, berücksichtigt werden, allerdings nur soweit die Beiträge nicht über den Betrag der Rentenbezüge aus dem Wohnstaat hinausgehen? Zur Vorlagefrage 15. Mit seiner Frage möchte das vorlegende Gericht im Wesentlichen wissen, ob Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 dem entgegensteht, dass bei der Festsetzung der Bemessungsgrundlage für die Krankenversicherungsbeiträge, die im Wohnmitgliedstaat eines Rentners erhoben werden, der zum Bezug von Renten von Trägern dieses Mitgliedstaats berechtigt ist, neben den Renten, die er vom Wohnstaat bezieht, auch die Renten von Trägern eines anderen Mitgliedstaats berücksichtigt werden, soweit die Versicherungsbeiträge den Betrag der Rentenbezüge aus dem Wohnmitgliedstaat nicht übersteigen. Beim Gerichtshof abgegebene Erklärungen 16. Die spanische und die portugiesische Regierung vertreten die Auffassung, dass der zuständige Mitgliedstaat nicht auf der Grundlage von Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 von einem Träger eines anderen Mitgliedstaats gezahlte Renten in die Berechnung der Krankenversicherungsbeiträge einbeziehen dürfe. Dieser Ansicht ist auch die Kommission der Europäischen Gemeinschaften, die ausführt, aufgrund des allgemeinen Prinzips, das mit dem Urteil vom 10. Mai 2001 in der Rechtssache C‑389/99 (Rundgren, Slg. 2001, I‑3731) aufgestellt worden sei, dürfe der zuständige Mitgliedstaat Beiträge nur von der Rente einbehalten, die von einem seiner Träger geschuldet würden, nicht aber von Renten, die von einem Träger eines anderen Mitgliedstaats gezahlt würden. 17. Sowohl diese beiden Regierungen als auch die Kommission stützen ihr Vorbringen auf Randnummer 49 des Urteils Rundgren, wonach sich aus Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 ergebe, dass diese Verordnung in den von ihr genannten Fällen dem zuständigen Träger des betreffenden Mitgliedstaats lediglich erlaube, zur Deckung u. a. der Leistungen bei Krankheit Beiträge von der von ihm geschuldeten, d. h. tatsächlich von ihm gezahlten Rente einzubehalten. 18. Die finnische, die niederländische und die norwegische Regierung räumen ein, dass zwischen der Zuständigkeit für Einbehalte von der Rente und der Verpflichtung zur Übernahme der Kosten der Sachleistungen eine Verknüpfung bestehe. Die Sachleistungen könnten nicht zu Lasten des Trägers eines Mitgliedstaats gehen, der nur eventuell für Renten zuständig sei (Urteil Rundgren, Randnr. 47). Diese in Randnummer 49 des Urteils Rundgren anerkannte Verknüpfung verwehre es aber dem Mitgliedstaat, in dem der für die Gewährung von Leistungen bei Krankheit zuständige Träger ansässig sei, nicht, in seinen eigenen Rechtsvorschriften festzulegen, welche Einkünfte bei der Berechnung der Krankenversicherungsbeiträge zu berücksichtigen seien. Diese Auslegung werde durch den Ausdruck „in der nach den betreffenden Rechtsvorschriften berechneten Höhe“ in Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 bestätigt. Die Wahrnehmung der betreffenden Zuständigkeit sei lediglich der Verpflichtung des jeweiligen Trägers untergeordnet, sicherzustellen, dass die Leistungen den betroffenen Rentnern tatsächlich gezahlt würden. 19. Die genannten Regierungen sind daher der Auffassung, dass ein Mitgliedstaat in diesem Fall beschließen könne, von einem anderen Mitgliedstaat gezahlte Renten in die Bemessungsgrundlage für die Sozialversicherungsbeiträge einzubeziehen, wobei jedoch diese Beiträge den Betrag der im Wohnmitgliedstaat gewährten Renten nicht übersteigen dürften. So dürften im zuletzt genannten Fall die Beiträge nicht in voller Höhe von den in diesem Mitgliedstaat gewährten Renten einbehalten werden, wie sich aus den Feststellungen des Gerichtshofes in Randnummer 49 des Urteils Rundgren ergebe. Würdigung durch den Gerichtshof 20. Das Ziel der Verordnung Nr. 1408/71 besteht nach ihrer zweiten und ihrer vierten Begründungserwägung darin, die Freizügigkeit sowohl der Arbeitnehmer als auch der Selbständigen in der Europäischen Gemeinschaft zu gewährleisten und dabei die Eigenheiten der einzelstaatlichen Rechtsvorschriften über soziale Sicherheit zu berücksichtigen. Wie sich aus der fünften, der sechsten und der zehnten Begründungserwägung ergibt, stellt diese Verordnung zu diesem Zweck den Grundsatz der Gleichbehandlung der Arbeitnehmer und Selbständigen nach den verschiedenen nationalen Rechtsvorschriften auf und zielt darauf ab, die Gleichbehandlung aller im Gebiet eines Mitgliedstaats erwerbstätigen Arbeitnehmer und Selbständigen bestmöglich zu gewährleisten und Nachteile für diejenigen, die ihr Recht auf Freizügigkeit wahrnehmen, abzuwenden. Die mit der Verordnung Nr. 1408/71 getroffene Regelung ist lediglich eine Koordinierungsregelung, die sich u. a. mit der Bestimmung der Rechtsvorschriften befasst, die auf Arbeitnehmer und Selbständige anzuwenden sind, die unter verschiedenen Umständen von ihrem Recht auf Freizügigkeit Gebrauch machen (Urteil vom 9. März 2006 in der Rechtssache C‑493/04, Piatkowski, Slg. 2006, I‑0000, Randnrn. 19 und 20). 21. Dem Vorlagebeschluss zufolge hat die in Finnland wohnende Frau Nikula im Jahr 2000 Renten von schwedischen wie auch von finnischen Trägern bezogen. 22. Gemäß Artikel 27 der Verordnung Nr. 1408/71 hat ein Rentner, der nach den Rechtsvorschriften von zwei oder mehr Mitgliedstaaten, darunter denen des Mitgliedstaats, in dessen Gebiet er wohnt, zum Bezug von Rente berechtigt ist, nach den Rechtsvorschriften seines Wohnmitgliedstaats Anspruch auf Sachleistungen, als ob er Anspruch auf Rente nach den Rechtsvorschriften nur dieses Mitgliedstaats hätte. 23. Es obliegt daher der Republik Finnland als Mitgliedstaat des Wohnsitzes von Frau Nikula, die Gewährung der Sachleistungen sicherzustellen. Gemäß Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 ist Finnland berechtigt, nach den durch seine Rechtsvorschriften festgelegten Modalitäten Beiträge einzubehalten. 24. In Ermangelung einer Harmonisierung auf Gemeinschaftsebene ist es Sache des Rechts des jeweils betroffenen Mitgliedstaats, die für die Berechnung der Sozialversicherungsbeiträge zu berücksichtigenden Einkünfte festzulegen (Urteil vom 26. Januar 1999 in der Rechtssache C‑18/95, Terhoeve, Slg. 1999, I‑345, Randnr. 51). Das gilt umso mehr, wenn die gemeinschaftsrechtliche Regelung ausdrücklich auf das Recht des Mitgliedstaats verweist, den sie zum für den Einbehalt von Krankenversicherungsbeiträgen zuständigen Staat bestimmt. Bei der Ausübung seiner Zuständigkeit hat der betreffende Mitgliedstaat das Gemeinschaftsrecht zu beachten (vgl. Urteile Terhoeve, Randnr. 34, und vom 7. Juli 2005 in der Rechtssache C‑227/03, Van Pommeren-Bourgondiën, Slg. 2005, I‑6101, Randnr. 39). 25. So sieht das finnische Krankenversicherungsgesetz in § 33 Absatz 2 vor, dass die Krankenversicherungsbeiträge auf der Grundlage sämtlicher Einkünfte berechnet werden, die für das vorangegangene Steuerjahr im Rahmen der Veranlagung zur Kommunalsteuer berücksichtigt wurden, darunter die von anderen Mitgliedstaaten gewährten Renten. 26. Entgegen der Auffassung der Kommission und einiger Mitgliedstaaten, wona ch der Standpunkt des Gerichtshofes im Urteil Rundgren es einem Mitgliedstaat grundsätzlich verwehre, Sozialversicherungsbeiträge auf Renten zu erheben, die von einem anderen Mitgliedstaat gewährt würden, ist das Ergebnis, zu dem der Gerichtshof in dem betreffenden Urteil gelangt ist, nicht auf das Ausgangsverfahren übertragbar. 27. Herr Rundgren, der aus Finnland stammte und seit dem 18. Juli 1975 die schwedische Staatsangehörigkeit besaß, hatte keine anderen Einkünfte als die vom Königreich Schweden gewährten Renten einschließlich einer Leibrente. Dieser Mitgliedstaat übernahm die Kosten für die Sachleistungen. 28. Zum einen konnte die Republik Finnland daher, weil sie dem Betroffenen keine Rente zahlte, nicht nach Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 Beiträge „von der [von ihr] geschuldeten Rente … einbehalten“. 29. Zum anderen durfte die Republik Finnland gemäß dem Grundsatz, wonach von einem Rentenberechtigten nicht aufgrund der Tatsache, dass er in einem Mitgliedstaat wohnt, Pflichtversichertenbeiträge zur Deckung von Leistungen verlangt werden dürfen, die zu Lasten eines Trägers eines anderen Mitgliedstaats gehen (Urteil vom 21. Februar 1991 in der Rechtssache C‑140/88, Noij, Slg. 1991, I‑387, Randnr. 14), von Herrn Rundgren nicht die Zahlung von Beiträgen wie den nach den finnischen Rechtsvorschriften vorgesehenen verlangen, da der Betroffene Leistungen vergleichbarer Art erhielt, die zu Lasten eines Trägers des Königreichs Schweden, des für Renten zuständigen Mitgliedstaats, gingen (Urteil Rundgren, Randnr. 56). 30. Zwar läge ein Verstoß gegen den Grundsatz der Freizügigkeit vor, wenn Rentner nach den Rechtsvorschriften eines Mitgliedstaats Beiträge zu einem weiteren System der sozialen Sicherheit leisten müssten, ohne dass diese Vorschriften ihnen einen entsprechenden sozialen Schutz böten (Urteil vom 15. Februar 1996 in der Rechtssache C‑53/95, Kemmler, Slg. 1996, I‑703, und vom 19. März 2002 in den Rechtssachen C‑393/99 und C‑394/99, Hervein u. a., Slg. 2002, I‑2829), doch ist dies im Ausgangsverfahren nicht der Fall, da die finnischen Rechtsvorschriften als diejenigen des Wohnstaats dazu bestimmt sind, unter Ausschluss aller anderen Vorschriften für alle in Finnland wohnenden Rentner zu gelten. 31. In einem Fall wie dem des Ausgangsverfahrens, in dem ein Träger des Wohnmitgliedstaats eine Rente gewährt und ein Träger dieses Staates für die Deckung der Krankenversicherungskosten sorgt, ist dieser Staat somit durch keine Bestimmung der Verordnung Nr. 1408/71 daran gehindert, die Höhe der Sozialversicherungsbeiträge eines dort Ansässigen anhand des Gesamtbetrags seiner Einkünfte zu berechnen, gleichviel ob sie von Renten aus dem Wohnmitgliedstaat stammen oder von Renten aus anderen Mitgliedstaaten. 32. Unabhängig von der gewählten Berechnungsmethode dürfen die Beiträge jedoch nicht die Renten übersteigen, die von Trägern des Wohnmitgliedstaats gewährt werden, da, wie in Randnummer 28 des vorliegenden Urteils festgestellt worden ist, gemäß Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 die Krankenversicherungsbeiträge nur von der vom Wohnstaat gewährten Rente abgezogen werden dürfen (vgl. in diesem Sinne Urteil Rundgren, Randnr. 49). 33. Außerdem würde die Freizügigkeit beschränkt, wenn der Wohnstaat eine Regelung anwendete, die nicht die Krankenversicherungsbeiträge berücksichtigte, die die Rentner bereits in den Jahren ihrer Tätigkeit in einem anderen Mitgliedstaat als dem Wohnstaat entrichtet haben. Eine solche Regelung hätte zur Folge, dass die Berechtigten allein deswegen bestraft würden, weil sie ihr Recht auf Freizügigkeit ausgeübt haben, während diejenigen privilegiert würden, die in einem einzigen Mitgliedstaat geblieben sind, um dort ihre gesamte Tätigkeit auszuüben. 34. Wie der Gerichtshof entschieden hat, verwehrt es Artikel 39 EG einem Mitgliedstaat, die Krankenversicherungsbeiträge eines im Ruhestand befindlichen Arbeitnehmers, der seinen Rechtsvorschriften unterliegt, auf der Grundlage des Bruttobetrags einer zusätzlichen tarifvertraglichen Altersrente zu berechnen, die der Arbeitnehmer in einem anderen Mitgliedstaat bezieht, ohne zu berücksichtigen, dass ein Teil des Bruttobetrags dieser Rente in dem anderen Mitgliedstaat bereits als Krankenversicherungsbeitrag einbehalten wurde (Urteil vom 15. Juni 2000 in der Rechtssache C‑302/98, Sehrer, Slg. 2000, I‑4585, Randnr. 36). 35. Um dieser Gefahr vorzubeugen und innerhalb der Gemeinschaft den Angehörigen der Mitgliedstaaten Gleichbehandlung angesichts der unterschiedlichen nationalen Rechtsvorschriften zu garantieren, muss der für die Leistungen zuständige Mitgliedstaat, der nach seinen Rechtsvorschriften die von Trägern anderer Mitgliedstaaten gewährten Renten normalerweise in die Bemessungsgrundlage für die Krankenversicherungsbeiträge einbezieht, aus der Beitragsbemessungsgrundlage die Renten herausnehmen, für die die betreffenden Rentner bereits in anderen Mitgliedstaaten Beiträge geleistet haben, gleichviel ob sie von den Betroffenen selbst auf ihre Erwerbseinkünfte entrichtet oder ob sie unmittelbar von diesen Einkünften einbehalten wurden. 36. Der Nachweis, dass solche früheren Beiträge tatsächlich gezahlt wurden, obliegt den Betroffenen. 37. Daher ist auf die Vorlagefrage zu antworten, dass Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung Nr. 1408/71 dem nicht entgegensteht, dass bei der Festsetzung der Bemessungsgrundlage für die Krankenversicherungsbeiträge, die im Wohnmitgliedstaat eines Rentners erhoben werden, der zum Bezug von Renten von Trägern dieses nach Artikel 27 dieser Verordnung für die Gewährung von Leistungen zuständigen Mitgliedstaats berechtigt ist, neben den Renten, die er vom Wohnmitgliedstaat bezieht, auch die Renten von Trägern eines anderen Mitgliedstaats berücksichtigt werden, soweit die Versicherungsbeiträge den Betrag der Rentenbezüge aus dem Wohnmitgliedstaat nicht übersteigen. 38. Jedoch steht Artikel 39 EG dem entgegen, dass Renten von Trägern eines anderen Mitgliedstaats berücksichtigt werden, soweit in dem betreffenden Mitgliedstaat bereits auf die dort erzielten Erwerbseinkünfte Beiträge geleistet worden sind. Der Nachweis, dass solche früheren Beiträge tatsächlich gezahlt wurden, obliegt den Betroffenen. Kosten 39. Für die Beteiligten des Ausgangsverfahrens ist das Verfahren Teil des bei dem vorlegenden Gericht anhängigen Verfahrens; die Kostenentscheidung ist daher Sache dieses Gerichts. Die Auslagen anderer Beteiligter für die Abgabe von Erklärungen vor dem Gerichtshof sind nicht erstattungsfähig. Tenor Aus diesen Gründen hat der Gerichtshof (Dritte Kammer) für Recht erkannt: 1. Artikel 33 Absatz 1 der Verordnung (EWG) Nr. 1408/71 des Rates vom 14. Juni 1971 zur Anwendung der Systeme der sozialen Sicherheit auf Arbeitnehmer und Selbständige sowie deren Familienangehörige, die innerhalb der Gemeinschaft zu- und abwandern, in der durch die Verordnung (EG) Nr. 118/97 des Rates vom 2. Dezember 1996 geänderten und aktualisierten Fassung steht dem nicht engegen, dass bei der Festsetzung der Bemessungsgrundlage für die Krankenversicherungsbeiträge, die im Wohnmitgliedstaat eines Rentners erhoben werden, der zum Bezug von Renten von Trägern dieses nach Artikel 27 dieser Verordnung für die Gewährung von Leistungen zuständigen Mitgliedstaats berechtigt ist, neben den Renten, die er vom Wohnmitgliedstaat bezieht, auch die Renten von Trägern eines anderen Mitgliedstaats berücksichtigt werden, soweit die Versicherungsbeiträge den Betrag der Rentenbezüge aus dem Wohnmitgliedstaat nicht übersteigen. 2. Jedoch steht Artikel 39 EG dem entgegen, dass Renten von Trägern eines anderen Mitgliedstaats berücksichtigt werden, soweit in dem betreffenden Mitgliedstaat bereits auf die dort erzielten Erwerbseinkünfte Beiträge geleistet worden sind. Der Nachweis, dass solche früheren Beiträge tatsächlich gezahlt wurden, obliegt den Betroffenen.

61993CJ0011

nl

Overwegingen van het arrest 1 Bij beschikking van 9 december 1992, ingekomen ten Hove op 14 januari 1993, heeft het Finanzgericht Muenchen krachtens artikel 177 EEG-Verdrag een prejudiciële vraag gesteld over de uitlegging van aantekening 5 B, laatste alinea, bij hoofdstuk 84 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief, zoals deze volgt uit de bijlagen bij de verordeningen (EEG) nr. 3174/88 van de Commissie van 21 september 1988 (PB 1988, L 298, blz. 1), nr. 2886/89 van de Commissie van 2 augustus 1989 (PB 1989, L 282, blz. 1) en nr. 2472/90 van de Commissie van 31 juli 1990 (PB 1990, L 247, blz. 1), alle drie tot wijziging van bijlage I van verordening (EEG) nr. 2658/87 van de Raad van 23 juli 1987 met betrekking tot de tarief- en statistieknomenclatuur en het gemeenschappelijk douanetarief (PB 1987, L 256, blz. 1). 2 Deze vraag is gerezen in een geding tussen de vennootschap Siemens Nixdorf Informationssysteme AG (hierna: "Siemens") en het Hauptzollamt Augsburg, betreffende een verzoek om terugbetaling van douanerechten die waren betaald bij de invoer van kleurenmonitors in de Gemeenschap. Deze invoer heeft plaatsgehad in de periode 1989-1991. 3 Op de kleurenmonitors werd een invoerrecht van 7 % geheven, aangezien het Hauptzollamt Augsburg de monitors had ingedeeld onder post 8543 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief betreffende "elektrische machines, apparaten en toestellen, met een eigen functie, niet genoemd of niet begrepen onder andere posten van (...) hoofdstuk (85)". 4 Volgens Siemens hadden de monitors onder post 8471 betreffende "automatische gegevensverwerkende machines en eenheden daarvoor" moeten worden ingedeeld en had dus een invoerrecht van 4,9 % moeten worden geheven. Zij verzocht het Hauptzollamt Augsburg derhalve om terugbetaling van het verschil tussen beide percentages. 5 Vast staat, dat voor kleurenmonitors als bedoeld in het hoofdgeding, vanaf 7 juni 1991, de datum van inwerkingtreding van verordening (EEG) nr. 1288/91 van de Commissie van 14 mei 1991 houdende indeling van bepaalde goederen in de gecombineerde nomenclatuur (PB 1991, L 122, blz. 11), een invoerrecht van 4,9 % moet worden betaald. Het is namelijk onomstreden, dat zij behoren tot de monitors die in de bijlage bij deze verordening onder GN-code 8471 92 90 zijn ingedeeld. In de gecombineerde nomenclatuur heeft post 8471 92 betrekking op "automatische gegevensverwerkende machines en eenheden daarvoor (...)" en in het bijzonder "invoer- en uitvoereenheden (...)". 6 Bij beschikking van 16 juli 1992 wees het Hauptzollamt Augsburg het verzoek om terugbetaling af, omdat de betrokken invoer vóór de inwerkingtreding van verordening nr. 1288/91 had plaatsgevonden. 7 Daarop stelde Siemens beroep in bij het Finanzgericht Muenchen. Deze rechter is van mening, dat de betrokken kleurenmonitors onder post 8471 van de gecombineerde nomenclatuur hadden moeten worden ingedeeld, omdat zij geen eigen functie bezaten, een criterium dat volgens de reeds genoemde aantekening 5 B, laatste alinea, doorslaggevend moet worden geacht. 8 Aantekening 5 B, laatste alinea, luidt als volgt: "Machines die een automatische gegevensverwerkende machine bevatten of daarmede in samenhang worden gebruikt en een eigen functie vervullen, worden niet onder post 8471 ingedeeld. Dergelijke machines worden ingedeeld onder de post die overeenkomstig hun functie in aanmerking komt of, bij ontbreken daarvan, onder een sluitpost." 9 Onder deze omstandigheden heeft het Finanzgericht Muenchen besloten, de behandeling van de zaak te schorsen en het Hof de volgende prejudiciële vraag voor te leggen: "Moest aantekening 5 B, laatste alinea, bij hoofdstuk 84 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief vóór de inwerkingtreding van verordening nr. 1288/91 aldus worden uitgelegd, dat kleurenmonitors die uitsluitend signalen van de centrale verwerkingseenheid van een automatische gegevensverwerkende machine kunnen ontvangen en die niet in staat zijn een kleurenbeeld te reproduceren op basis van een composiet videosignaal, geen 'eigen functie' bezitten?" 10 Met deze vraag wenst de nationale rechter in wezen te vernemen of hoofdstuk 84 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief, zoals deze volgt uit de bijlagen bij de verordeningen nrs. 3174/88, 2886/89 en 2472/90, ° alle drie tot wijziging van bijlage I van verordening nr. 2658/87 °, ook vóór de inwerkingtreding van verordening nr. 1288/91, aldus moet worden uitgelegd dat kleurenmonitors die uitsluitend signalen van de centrale verwerkingseenheid van een automatische gegevensverwerkende machine kunnen ontvangen en die niet in staat zijn een kleurenbeeld te reproduceren op basis van een composiet videosignaal, onder post 8471 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief vallen. 11 Gelijk het Hof herhaaldelijk heeft beslist, moet het doorslaggevende criterium voor de tariefindeling van goederen in beginsel worden gezocht in hun objectieve kenmerken en eigenschappen, zoals omschreven in de tekst van de tariefpost en in de aantekeningen bij de afdelingen of hoofdstukken (zie met name arrest van 10 oktober 1985, zaak 200/84, Daiber, Jurispr. 1985, blz. 3363, r.o. 13). 12 Zowel de aantekeningen bij de hoofdstukken van het gemeenschappelijk douanetarief als de toelichtingen van de Internationale Douaneraad vormen belangrijke middelen ter verzekering van een uniforme toepassing van dit tarief en kunnen derhalve als waardevolle hulpmiddelen bij de uitlegging ervan worden beschouwd (arrest Daiber, reeds aangehaald, r.o. 14). 13 In casu blijkt om te beginnen uit de omschrijving van post 8471 dat deze post automatische gegevensverwerkende machines en eenheden daarvoor omvat. In postonderverdeling 8471 92 worden als eenheden aangemerkt de invoer- en uitvoereenheden die met de rest van een gegevensverwerkende machine worden aangeboden. 14 Verder wordt volgens aantekening 5 B, eerste alinea, elke eenheid die op de centrale eenheid van een gegevensverwerkende machine kan worden aangesloten en die in staat is gegevens te ontvangen of te leveren in een vorm ° code of signalen ° die bruikbaar is voor het systeem, geacht deel uit te maken van het complete systeem van een automatische gegevensverwerkende machine en moet zij onder post 8471 worden ingedeeld. 15 Ten slotte kan ingevolge punt E, sub b, van de Algemene opmerkingen met betrekking tot hoofdstuk 84 in de toelichtingen van de Internationale Douaneraad een machine, aangeboden met een automatische gegevensverwerkende machine en bestemd om in samenhang daarmee te worden gebruikt, niet worden geacht een eigen functie te vervullen, wanneer zij een andere functie vervult dan gegevensverwerking. 16 Een kleurenmonitor die, naar de verwijzende rechter stelt, uitsluitend signalen van de centrale verwerkingseenheid van een automatische gegevensverwerkende machine kan ontvangen en die niet in staat is een kleurenbeeld te reproduceren op basis van een composiet videosignaal, kan niet worden geacht een "eigen functie" te vervullen in de zin van genoemde bepalingen. Dit geldt des te meer, waar niet wordt betwist, dat de kleurenmonitors als bedoeld in het hoofdgeding zijn ontworpen om samen met een automatische gegevensverwerkende machine te worden gebruikt. 17 Uit alle voorgaande overwegingen volgt, dat kleurenmonitors ook vóór de inwerkingtreding van verordening nr. 1288/91 onder post 8471 van het gemeenschappelijk douanetarief vielen. 18 Op de vraag van de verwijzende rechter moet derhalve worden geantwoord, dat hoofdstuk 84 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief, zoals deze volgt uit de bijlagen bij de verordeningen nrs. 3174/88, 2886/89 en 2472/90, ° alle drie tot wijziging van bijlage I van verordening nr. 2658/87 °, ook vóór de inwerkingtreding van verordening nr. 1288/91, aldus moet worden uitgelegd dat kleurenmonitors die uitsluitend signalen van de centrale verwerkingseenheid van een automatische gegevensverwerkende machine kunnen ontvangen en die niet in staat zijn een kleurenbeeld te reproduceren op basis van een composiet videosignaal, onder post 8471 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief vallen. Beslissing inzake de kosten Kosten 19 De kosten door de Commissie van de Europese Gemeenschappen wegens indiening van haar opmerkingen bij het Hof gemaakt, kunnen niet voor vergoeding in aanmerking komen. Ten aanzien van de partijen in het hoofdgeding is de procedure als een aldaar gerezen incident te beschouwen, zodat de nationale rechterlijke instantie over de kosten heeft te beslissen. Dictum HET HOF VAN JUSTITIE (Eerste kamer), uitspraak doende op de door Finanzgericht Muenchen bij beschikking van 9 december 1992 gestelde vraag, verklaart voor recht: Hoofdstuk 84 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief, zoals deze volgt uit de bijlagen bij de verordeningen (EEG) nr. 3174/88 van de Commissie van 21 september 1988, nr. 2886/89 van de Commissie van 2 augustus 1989 en nr. 2472/90 van de Commissie van 31 juli 1990, ° alle drie tot wijziging van bijlage I van verordening (EEG) nr. 2658/87 van de Raad van 23 juli 1987 met betrekking tot de tarief- en statistieknomenclatuur en het gemeenschappelijk douanetarief ° moet, ook vóór de inwerkingtreding van verordening (EEG) nr. 1288/91 van de Commissie van 14 mei 1991 houdende indeling van bepaalde goederen in de gecombineerde nomenclatuur, aldus worden uitgelegd dat kleurenmonitors die uitsluitend signalen van de centrale verwerkingseenheid van een automatische gegevensverwerkende machine kunnen ontvangen en die niet in staat zijn een kleurenbeeld te reproduceren op basis van een composiet videosignaal, onder post 8471 van de gecombineerde nomenclatuur van het gemeenschappelijk douanetarief vallen.

62008CJ0543

fr

Par sa requête, la Commission des Communautés européennes demande à la Cour de constater que, en maintenant des droits spéciaux en faveur de l’État portugais dans EDP – Energias de Portugal (ci-après «EDP»), attribués en liaison avec des actions privilégiées («golden shares») détenues par cet État, la République portugaise a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu des articles 56 CE et 43 CE. Le cadre juridique La réglementation nationale L’article 13, paragraphe 2, de la loi n° 11/90, portant loi-cadre relative aux privatisations (Lei n.° 11/90, Lei Quadro das Privatizações), du 5 avril 1990 ( Diário da República I, série-A, n° 80, du 5 avril 1990, ci-après la «LQP»), prévoit: «Dans les reprivatisations réalisées par mise en concurrence publique, offre sur la bourse de valeurs ou souscription publique, aucune entité, physique ou morale, ne peut acquérir ou souscrire plus qu’un pourcentage déterminé du capital devant être reprivatisé, pourcentage qui est lui aussi défini dans le texte visé à l’article 4, paragraphe 1, sous peine, en fonction de ce qui sera prévu, de vente forcée des actions dépassant cette limite, de perte du droit de vote conféré par ces actions ou encore de nullité.» À cet égard, les décrets-lois d’exécution relatifs à la reprivatisation d’EDP, notamment les décrets-lois n° 78-A/97, du 7 avril 1997, approuvant la première phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Électricité du Portugal SA ( Diário da República I, série-A, n° 81, du 7 avril 1997), n° 94-C/98, du 17 avril 1998, approuvant la troisième phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Électricité du Portugal SA ( Diário da República I, série-A, n° 90, du 17 avril 1998), et n° 141/2000, du 15 juillet 2000, approuvant la quatrième phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Électricité du Portugal SA ( Diário da República I, série-A, n° 162, du 15 juillet 2000), prévoient, à leurs articles 9, paragraphe 1, respectifs: «Aucune entité, physique ou morale, ne peut acquérir, dans le cadre des opérations prévues dans le présent décret-loi, des actions représentant une fraction du capital social d’EDP supérieure à 5 % et sont réduites à cette limite les propositions d’acquisitions qui excèdent celle-ci.» Aux termes de l’article 384, paragraphe 2, du code des sociétés commerciales portugais (ci-après le «CSC»), les statuts de ces sociétés peuvent: «a)      prévoir qu’à tel nombre d’actions correspond une voix seulement, dès lors que toutes les actions émises par la société sont prises en compte et qu’il y a au moins une voix pour chaque 1 000 euros de capital; b)      prévoir que les voix excédant tel nombre ne sont pas comptées, si elles sont exprimées par un seul actionnaire, en son nom personnel ou également comme représentant d’un autre actionnaire.» Le paragraphe 3 du même article 384 prévoit: «La limitation du nombre de voix permise au paragraphe précédent, sous b), peut être établie pour toutes les actions ou uniquement pour des actions d’une ou de plusieurs catégories, mais non pour des actionnaires déterminés.» L’article 15, paragraphe 3, de la LQP prévoit la possibilité de créer des actions privilégiées dans les termes suivants: «L’acte visé à l’article 4, paragraphe 1, [approuvant les statuts de l’entreprise à privatiser ou à transformer en société anonyme], peut en outre prévoir à titre exceptionnel, lorsque des raisons d’intérêt national l’exigent, l’existence d’actions privilégiées destinées à rester la propriété de l’État et qui, indépendamment de leur nombre, lui donnent un droit de veto sur les modifications statuaires et d’autres délibérations portant sur un domaine déterminé, dûment spécifié dans les statuts.» L’article 13, paragraphe 1, du décret-loi n° 141/2000 prévoit à l’égard des pouvoirs spéciaux de l’État: «Tant que l’État sera actionnaire de la société, indépendamment du nombre d’actions dont il sera titulaire et qu’il le soit directement ou indirectement, par l’intermédiaire d’entités publiques au sens de l’article 1, paragraphe 2, sous c), de la loi n° 71/88, du 24 mai 1988, les délibérations de l’assemblée générale indiquées ci-dessous ne seront considérées comme adoptées que si elles obtiennent le vote favorable de l’État: a)      délibérations sur la modification des statuts, y compris l’augmentation de capital, la fusion, la scission et la dissolution; b)      délibérations sur la conclusion de contrats de groupe paritaire et de subordination; c)      délibérations sur la suppression ou la limitation du droit de préférence des actionnaires dans les augmentations de capital.» L’article 15, paragraphe 1, de la LQP dispose: «À titre exceptionnel, et dès lors que des raisons d’intérêt national l’exigent, l’acte portant adoption des statuts de l’entreprise à reprivatiser peut prévoir, pour sauvegarder l’intérêt général, que les délibérations portant sur des matières déterminées devront être entérinées par un administrateur nommé par l’État.» L’article 13, paragraphes 2 et 3, du décret-loi n° 141/2000 prévoit en ce qui concerne les pouvoirs spéciaux de l’État: «2.      Tant qu’il sera actionnaire de la société, au sens visé au paragraphe précédent, l’État, s’il vote contre la proposition victorieuse lors de l’élection des administrateurs, jouira encore du droit de désigner un administrateur, lequel remplacera automatiquement la personne qui a reçu le moins de votes sur la liste victorieuse ou, en cas d’égalité de voix, celle qui figure en dernière position sur cette même liste. 3.      Le droit accordé à l’État au paragraphe précédent prime les droits similaires accordés aux actionnaires minoritaires par l’article 392 du [CSC].» L’article 10 du décret-loi n° 218-A/2004, du 25 octobre 2004, approuvant la cinquième phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Électricité du Portugal SA ( Diário da República I, série-A, n° 251, du 25 octobre 2004), et l’article 6 du décret-loi n° 209‑A/2005, du 2 décembre 2005, approuvant la sixième phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Énergies du Portugal SA ( Diário da República I, série-A, n° 231, du 2 décembre 2005), maintenaient expressément en vigueur les droits spéciaux de l’État portugais. Les statuts d’EDP L’article 4, paragraphe 4, des statuts d’EDP prévoit: «Les actions de catégorie B sont les actions à reprivatiser et ont comme seul privilège le fait que les actionnaires qui en sont titulaires, ou qui le représentent, ne sont pas visés par la limitation du nombre de voix prévue à l’article 14, paragraphes 3 et suivants, par référence à ces mêmes actions.» L’article 14, paragraphes 2 et 3, desdits statuts énonce: «2.      Chaque action donne droit à une voix. 3.      Il ne sera pas tenu compte des voix relevant de la catégorie A, exprimées par un actionnaire, en son nom propre ou comme représentant d’un autre actionnaire, qui dépassent 5 % du total des voix correspondant au capital social.» L’article 17, paragraphe 2, des mêmes statuts est libellé comme suit: «L’approbation du plan stratégique de la société et la réalisation, par la société ou par des sociétés dominées par EDP, des opérations indiquées ci-après doit recueillir un avis favorable du conseil de surveillance: a)      acquisitions et aliénations de biens, de droits ou de parts sociales d’une valeur économique significative; b)      recours à des financements d’une valeur significative; c)      ouverture ou clôture d’établissements ou de parties importantes d’établissements et extensions ou réductions importantes de l’activité; d)      autres affaires ou opérations d’une valeur économique ou stratégique significative; e)      établissement ou cessation de partenariats stratégiques ou d’autres formes de coopération durable; f)      projets de scission, de fusion ou de transformation; g)      modifications des statuts, y compris le changement de siège ou l’augmentation de capital, lorsqu’ils ont lieu à l’initiative du conseil d’administration exécutif.» Les antécédents du litige et la procédure précontentieuse Depuis le début des années 90, le secteur de l’électricité portugais a fait l’objet d’un vaste processus de restructuration. Dans ce cadre, EDP, qui a été créée en 1976 comme une entreprise publique par le décret-loi n° 502/76, du 30 juin 1976 ( Diário da República I, série-A, n° 151, du 30 juin 1976), a été transformée en société anonyme en 1991. Par la suite, l’État portugais a procédé à la reprivatisation de cette entreprise selon un processus qui a été mis en œuvre en plusieurs phases. Actuellement, selon la République portugaise, l’État détient 25,73 % du capital social d’EDP au moyen de Parpública – Participações Públicas SGPS SA et de Caixa Geral de Depósitos SA. EDP est le concessionnaire principal de l’activité de distribution d’électricité au Portugal, ainsi que de l’activité d’entreprise de vente de dernier recours, et elle est également présente sur le segment des activités de distribution et de fourniture de gaz naturel dans la région du Grand Porto, par l’intermédiaire de sa filiale EDP Gás SA. Le 18 octobre 2006, la Commission a adressé à la République portugaise une lettre de mise en demeure par laquelle elle lui reprochait d’avoir méconnu les obligations qui lui incombaient en vertu des articles 43 CE et 56 CE du fait de la détention par l’État et d’autres actionnaires publics d’actions privilégiées assorties de droits spéciaux dans le capital d’EDP, notamment le droit de veto à l’égard de certaines délibérations de l’assemblée générale des actionnaires de cette société et le droit de désigner un administrateur, dans le cas où l’État a voté contre la proposition victorieuse lors de l’élection des administrateurs, ainsi que l’exemption de l’État du plafond de vote de 5 % prévue en ce qui concerne l’émission des votes. Estimant insuffisante la réponse fournie le 18 décembre 2006 par la République portugaise, la Commission a, le 29 juillet 2007, émis un avis motivé réitérant les termes de ladite mise en demeure et invitant cet État membre à se conformer à cet avis dans un délai de deux mois à compter de la réception de celui-ci. Les autorités portugaises ont répondu audit avis motivé par lettre du 30 octobre 2007. N’étant pas satisfaite de cette réponse, la Commission a décidé d’introduire le présent recours. Sur la recevabilité du recours Argumentation des parties Dans son mémoire en duplique, la République portugaise soutient que le recours est partiellement irrecevable dans la mesure où, dans son mémoire en réplique, la Commission a invoqué un argument juridique nouveau qui consiste à soutenir que l’administrateur visé à l’article 13, paragraphe 1, du décret-loi n° 141/2000 a le pouvoir de confirmer les délibérations de l’assemblée générale d’EDP conformément à l’article 15 de la LQP, ce qui revient à introduire, à ce stade avancé de la procédure, un grief nouveau concernant le manquement de cet État membre, grief qui devrait être déclaré irrecevable. Appréciation de la Cour À cet égard, il y a lieu de rappeler d’emblée qu’une partie ne peut, en cours d’instance, modifier l’objet même du litige et que le bien-fondé du recours doit être examiné uniquement au regard des conclusions contenues dans la requête introductive d’instance (voir, notamment, arrêts du 25 septembre 1979, Commission/France, 232/78, Rec. p. 2729, point 3; du 6 avril 2000, Commission/France, C‑256/98, Rec. p. I-2487, point 31, et du 4 mai 2006, Commission/Royaume-Uni, C‑508/03, Rec. p. I‑3969, point 61). Par ailleurs, en vertu de l’article 21 du statut de la Cour de justice de l’Union européenne et de l’article 38, paragraphe 1, sous c), du règlement de procédure de cette dernière, la Commission est tenue, dans toute requête déposée au titre de l’article 258 TFUE, d’indiquer les griefs précis sur lesquels la Cour est appelée à se prononcer ainsi que, de manière à tout le moins sommaire, les éléments de droit et de fait sur lesquels ces griefs sont fondés (voir, en ce sens, arrêts du 31 mars 1992, Commission/Danemark, C-52/90, Rec. p. I‑2187, point 17; Commission/Royaume-Uni, précité, point 62, et du 3 juin 2010, Commission/Espagne, C‑487/08, non encore publié au Recueil, point 71). En l’espèce, il convient de constater que la Commission a, dans les conclusions de la requête introductive d’instance, clairement indiqué qu’elle reprochait à la République portugaise la détention, par l’État portugais et d’autres actionnaires publics, d’actions privilégiées assorties de droits spéciaux dans le capital social d’EDP, à savoir le droit de veto à l’égard de certaines délibérations de la société, le droit de désigner un administrateur lorsque l’État vote contre la proposition victorieuse lors de l’élection des administrateurs ainsi que l’exemption du plafond de vote de 5 % prévue en ce qui concerne l’émission des votes. En invoquant également les obligations des États membres résultant des articles 43 CE et 56 CE, auxquelles la République portugaise ne se serait pas conformée, la Commission a ainsi défini en des termes suffisamment précis l’objet du litige. Il est vrai que ce n’est que dans son mémoire en réplique que la Commission s’est fondée pour la première fois sur l’article 15, paragraphe 1, de la LQP et le droit prévu à cette disposition. Cependant, il ressort du dossier que, contrairement aux allégations de la République portugaise, la Commission n’a pas considéré, dans sa réplique, que l’État portugais détenait un nouveau pouvoir spécial, mais elle a fait référence, à titre d’argument supplémentaire tendant à illustrer le bien-fondé de son grief, à un autre droit dont bénéficie cet État. Dès lors, le fait que la Commission a détaillé un grief qu’elle avait déjà fait valoir de manière plus générale dans la requête n’a pas modifié l’objet du manquement allégué et n’a donc eu aucune incidence sur la portée du litige (voir arrêts du 27 novembre 2003, Commission/Finlande, C‑185/00, Rec. p. I‑14189, points 84 à 87, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, C‑171/08, non encore publié au Recueil, point 29). Eu égard à ce qui précède, il convient de rejeter l’exception d’irrecevabilité soulevée par la République portugaise. Sur le fond Sur l’existence de restrictions Argumentation des parties La Commission fait valoir, en premier lieu, que la création d’actions privilégiées dans le capital social d’EDP ne découlerait pas d’une application normale du droit des sociétés et constituerait donc une mesure étatique tombant dans le champ d’application des articles 56 CE et 43, paragraphe 1, CE. La Commission soutient à cet égard que les droits spéciaux attachés à de telles actions doivent être considérés comme des actes accomplis dans l’exercice de la puissance publique et non pas comme des actes à caractère privé. En effet, le droit de veto et le droit de désigner un administrateur sont prévus par la loi et sont directement applicables. Indépendamment du nombre d’actions qu’il détient, que ce soit directement ou indirectement, l’État portugais peut exercer lesdits droits spéciaux qui l’emportent sur les droits spéciaux des actionnaires minoritaires. Quant au plafond de vote, son caractère de mesure étatique découle, selon la Commission, du fait que l’État, d’une part, a inséré dans les statuts d’EDP la disposition qui a fixé le plafond de vote pour chaque actionnaire en s’octroyant pour lui-même une exemption et, d’autre part, a établi, par la suite et au moyen d’une loi, le droit spécifique de veto qui vise les délibérations portant modification desdits statuts. S’agissant des restrictions prohibées par les articles 56 CE et 43 CE, la Commission estime, en ce qui concerne le droit de veto, que celui-ci restreint et limite le droit des actionnaires de participer effectivement à la gestion et au contrôle d’EDP au prorata de la valeur des actions qu’ils détiennent, en privant ces derniers du pouvoir de prendre des décisions de gestion stratégiques et de décider des changements de propriété de l’entreprise. De surcroît, ce droit restreint également la libre circulation des capitaux et la liberté d’établissement dans la mesure où il est susceptible d’affecter des investissements effectués dans l’intention de réaliser un investissement financier et est de nature à dissuader les investisseurs d’autres États membres d’effectuer de tels investissements. La Commission soutient, en second lieu, que le droit de veto inhérent aux actions privilégiées de l’État portugais s’analyse comme un système d’autorisation et donc comme un régime qui restreint la liberté d’établissement. La LQP ne contient aucun critère relatif à l’exercice du droit de veto, alors que la Commission considère qu’un tel système devrait être fondé sur des critères objectifs et connus à l’avance des entreprises concernées. À l’égard du droit de l’État de désigner un administrateur, la Commission estime qu’il constitue également une restriction contraire aux articles 56 CE et 43 CE, dans la mesure où il représente une entrave à l’investissement direct, puisque ce droit spécifique est dérogatoire au droit commun des sociétés dès lors qu’il est prévu au seul bénéfice des actionnaires publics par une mesure législative nationale. L’argument de la République portugaise selon lequel, en vertu d’une interprétation actualisée du CSC, le droit de l’État de désigner un administrateur ne devrait pas, en fin de compte, être compris comme tel, mais devrait être entendu comme le droit de désigner un membre du conseil général et de surveillance (ci-après le «CGS») et donc un surveillant, est rejeté par la Commission. À ce sujet, celle-ci invoque l’article 17, paragraphe 2, des statuts d’EDP, selon lequel les décisions stratégiques importantes et les modifications de ces statuts sont, en tout état de cause, soumises à l’avis favorable préalable du CGS. À l’égard de la limitation du nombre de voix dont disposent les actionnaires ordinaires à 5 % du capital social d’EDP, limitation qui n’est pas applicable aux actions privilégiées détenues par l’État portugais, la Commission considère qu’une telle réglementation restreint la possibilité de participer effectivement à la gestion d’une entreprise ou à son contrôle et peut dissuader les investisseurs d’autres États membres d’acquérir des participations dans l’entreprise concernée. La République portugaise conteste l’intégralité du manquement allégué en faisant valoir, tout d’abord, que les dispositions nationales en cause ne relèvent pas du champ d’application des articles 43 CE et 56 CE, dès lors qu’elles n’ont ni pour effet ni pour objet de constituer un obstacle direct et substantiel à l’entrée d’investisseurs directs ou d’investisseurs de portefeuille dans le capital social d’EDP. En effet, les droits spéciaux dont bénéficie l’État portugais ne conditionneraient ni directement ni substantiellement l’accès à l’investissement dans cette société et ils n’auraient donc pas pour effet de décourager l’investissement de portefeuille ni les investissements directs réalisés par des investisseurs ou des entreprises, qu’ils soient nationaux ou étrangers. Par ailleurs, la Commission ne présentant aucune analyse des effets de tels droits spéciaux sur les décisions des investisseurs établis dans l’Union européenne et sur les incitations qui leur sont destinées, cette institution n’aurait donc pas apporté la preuve qui lui incombe en vertu de l’article 226 CE. Ensuite, les autorités portugaises estiment que la portée de la notion de «mesure restrictive» à la libre circulation des capitaux et au droit d’établissement doit être précisée puisque les mesures nationales indistinctement applicables aux investisseurs nationaux et aux investisseurs d’autres États membres ne peuvent constituer des mesures restrictives au regard des articles 43 CE et 56 CE que si elles conditionnent directement et substantiellement l’accès des investisseurs au marché. Cet État membre invite dès lors la Cour à interpréter la notion de «restriction» à la libre circulation des capitaux et au droit d’établissement à la lumière de l’arrêt du 24 novembre 1993, Keck et Mithouard (C‑267/91 et C‑268/91, Rec. p. I‑6097), relatif aux modalités de vente concernant la liberté de circulation des marchandises. Quant au caractère de mesure étatique du plafond de vote de 5 %, disposition figurant dans les statuts d’EDP, la République portugaise soutient que celui-ci constitue non pas une mesure étatique, mais un acte de droit privé qui ne relève pas du champ d’application des articles 43 CE et 56 CE. Enfin, la République portugaise conteste l’analyse de la Commission relative au droit de veto, selon laquelle ce droit spécial constituerait un système d’autorisation préalable qui restreint et limite le droit des actionnaires de participer effectivement à la gestion et au contrôle de la société au prorata de la valeur des actions détenues par ces derniers ou de prendre des décisions de gestion stratégiques. Les dispositions nationales en cause ne conféreraient à l’État portugais, dans le strict respect de l’intérêt public de la protection de la sécurité de l’approvisionnement énergétique du pays, que le droit de veto à l’égard des délibérations de l’assemblée générale qui modifieraient de manière fondamentale la structure d’EDP et qui, pour cette raison, compromettraient ladite sécurité. Partant, ce droit ne priverait pas les actionnaires du pouvoir de prendre des décisions de gestion stratégiques. À l’égard du droit de l’État portugais de nommer un administrateur, la République portugaise souligne le fait que, à la suite d’une révision du CSC en 2006, ce droit doit être entendu comme la possibilité de nommer un membre du CGS et non un administrateur comme le considère la Commission de manière erronée. En réalité, dès lors qu’un unique représentant et un seul vote dans un organe collégial de surveillance comme le CGS est attribué à l’État, ce dernier ne bénéficie donc pas d’une influence déterminante dans l’organe d’administration d’EDP et ne limite donc pas la participation effective des autres actionnaires à la gestion ou au contrôle de cette société. En tout état de cause, selon cet État membre, ce droit n’est pas susceptible d’avoir un quelconque impact sur l’intérêt des entreprises nationales ou établies dans d’autres États membres à acquérir des participations financières ou qualifiées dans le capital social d’EDP. En réponse aux arguments présentés dans le mémoire en défense de la République portugaise, la Commission fait valoir, en se référant à l’arrêt du 13 mai 2003, Commission/Espagne (C‑463/00, Rec. p. I‑4581), que l’application de la jurisprudence consacrée par l’arrêt Keck et Mithouard, précité, ne s’impose pas. La République portugaise estime d’ailleurs, dans son mémoire en duplique, que les dispositions nationales en cause dans le présent recours doivent être analysées exclusivement à la lumière de l’article 43 CE et non au regard de l’article 56 CE. En se référant à l’arrêt du 26 mars 2009, Commission/Italie (C‑326/07, Rec. p. I‑2291), elle considère que les droits spéciaux dont bénéficie l’État sont susceptibles de ne concerner que les actionnaires qui disposent d’une part du capital social d’EDP leur donnant une influence certaine sur la gestion de la société. À supposer que les dispositions en question puissent avoir un effet restrictif sur la libre circulation des capitaux, ce que cet État membre conteste, ce dernier fait valoir que cet effet est hypothétique ainsi que très ténu et que, en tout état de cause, il ne serait que la conséquence inéluctable d’une éventuelle entrave à la liberté d’établissement et ne justifierait pas un examen autonome des dispositions nationales en cause au regard de l’article 56 CE. En outre, la République portugaise soutient que la Commission, en ne procédant à aucune analyse desdites dispositions nationales au regard des arguments présentés par l’État portugais sur le fondement de l’article 86, paragraphe 2, CE, a manqué gravement à l’obligation concernant la charge de la preuve qui lui incombe dans le cadre des articles 226 CE et 86, paragraphe 2, CE. Appréciation de la Cour –       Sur l’applicabilité des articles 56 CE et 43 CE La Commission estime que le manquement reproché doit être examiné au regard tant de l’article 56 CE, relatif à la libre circulation des capitaux, que de l’article 43 CE, concernant la liberté d’établissement. En revanche, la République portugaise considère que les dispositions nationales en cause dans le présent recours doivent être analysées exclusivement à la lumière de l’article 43 CE et non au regard de l’article 56 CE. Quant à la question de savoir si une législation nationale relève de l’une ou de l’autre de ces libertés fondamentales, il résulte d’une jurisprudence bien établie qu’il y a lieu de prendre en compte l’objet de la législation en cause (voir, notamment, arrêts du 24 mai 2007, Holböck, C‑157/05, Rec. p. I‑4051, point 22, et Commission/Italie, précité, point 33). Relèvent du champ d’application matériel des dispositions de l’article 43 CE, relatif à la liberté d’établissement, les dispositions nationales qui trouvent à s’appliquer à la détention par un ressortissant d’un État membre, dans le capital d’une société établie dans un autre État membre, d’une participation lui permettant d’exercer une influence certaine sur les décisions de cette société et d’en déterminer les activités (voir, notamment, arrêts du 13 avril 2000, Baars, C‑251/98, Rec. p. I‑2787, point 22, et Commission/Italie, précité, point 34). Relèvent des dispositions de l’article 56 CE, relatif à la libre circulation des capitaux, notamment les investissements directs, à savoir les investissements de toute nature auxquels procèdent les personnes physiques ou morales et qui servent à créer ou à maintenir des relations durables et directes entre le bailleur de fonds et la société à qui ces fonds sont destinés en vue de l’exercice d’une activité économique. Cet objectif présuppose que les actions détenues par l’actionnaire donnent à celui-ci la possibilité de participer effectivement à la gestion de cette société ou à son contrôle (voir, notamment, arrêts du 23 octobre 2007, Commission/Allemagne, C-112/05, Rec. p. I‑8995, point 18 et jurisprudence citée, ainsi que Commission/Italie, précité, point 35). Une législation nationale qui n’a pas vocation à s’appliquer aux seules participations permettant d’exercer une influence certaine sur les décisions d’une société et d’en déterminer les activités, mais qui s’applique indépendamment de l’ampleur de la participation qu’un actionnaire détient dans une société est susceptible de relever aussi bien de l’article 43 CE que de l’article 56 CE (arrêt Commission/Italie, précité, point 36). Force est de constater que, dans le présent recours en manquement, il n’est pas exclu que les dispositions nationales en cause affectent tous les actionnaires ainsi que les investisseurs potentiels et pas uniquement les actionnaires en mesure d’exercer une influence certaine sur la gestion et le contrôle d’EDP. Dès lors, il y a lieu d’examiner les dispositions litigieuses sous l’angle des articles 56 CE et 43 CE. –       Sur le manquement aux obligations résultant de l’article 56 CE À titre liminaire, il y a lieu de rappeler que, selon une jurisprudence constante, l’article 56, paragraphe 1, CE interdit de manière générale les restrictions aux mouvements de capitaux entre les États membres (voir, notamment, arrêts du 28 septembre 2006, Commission/Pays-Bas, C‑282/04 et C-283/04, Rec. p. I‑9141, point 18 et jurisprudence citée; Commission/Allemagne, précité, point 17, ainsi que Commission/Portugal, précité, point 48). En l’absence, dans le traité CE, de définition de la notion de «mouvements de capitaux» au sens de l’article 56, paragraphe 1, CE, la Cour a reconnu une valeur indicative à la nomenclature des mouvements de capitaux figurant à l’annexe I de la directive 88/361/CEE du Conseil, du 24 juin 1988, pour la mise en œuvre de l’article [67] du traité [article abrogé par le traité d’Amsterdam] (JO L 178, p. 5). Ainsi, la Cour a jugé que constituent des mouvements de capitaux au sens de l’article 56, paragraphe 1, CE, notamment, les investissements dits «directs», à savoir les investissements sous forme de participation à une entreprise par la détention d’actions qui confère la possibilité de participer effectivement à sa gestion et à son contrôle, ainsi que les investissements dits «de portefeuille», à savoir les investissements sous forme d’acquisition de titres sur le marché des capitaux effectuée dans la seule intention de réaliser un placement financier sans intention d’influer sur la gestion et le contrôle de l’entreprise (voir arrêts précités Commission/Pays-Bas, point 19 et jurisprudence citée; Commission/Allemagne, point 18, ainsi que Commission/Portugal, point 49). S’agissant de ces deux formes d’investissements, la Cour a précisé que doivent être qualifiées de «restrictions» au sens de l’article 56, paragraphe 1, CE des mesures nationales qui sont susceptibles d’empêcher ou de limiter l’acquisition d’actions dans les entreprises concernées ou qui sont susceptibles de dissuader les investisseurs des autres États membres d’investir dans le capital de celles-ci (voir arrêts du 4 juin 2002, Commission/Portugal, C‑367/98, Rec. p. I‑4731, point 45; du 4 juin 2002, Commission/France, C‑483/99, Rec. p. I‑4781, point 40; du 13 mai 2003, Commission/Espagne, précité, points 61 et 62; du 13 mai 2003, Commission/Royaume-Uni, C‑98/01, Rec. p. I‑4641, points 47 et 49; du 2 juin 2005, Commission/Italie, C‑174/04, Rec. p. I‑4933, points 30 et 31; Commission/Pays-Bas, précité, point 20; Commission/Allemagne, précité, point 19, ainsi que du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, précité, point 50). La République portugaise conteste, en ce qui concerne le plafond de vote de 5 %, le caractère de mesure nationale de l’article 14, paragraphe 3, des statuts d’EDP, au sens de la jurisprudence citée au point précédent, en faisant valoir la nature privée de ces statuts. Par conséquent, selon les autorités portugaises, la disposition en cause ne constitue pas une mesure étatique et ne relève donc pas du champ d’application des articles 43 CE et 56 CE. À cet égard, il convient de relever qu’il est certes avéré que le CSC se limite à admettre la possibilité de prévoir une limitation des votes pour des actions d’une certaine catégorie dans le contrat de société d’EDP et que c’est précisément en vertu des dispositions des statuts de cette société, prises en application de cette législation, que ces actions ont été introduites et attribuées à l’État portugais. Toutefois, il n’en demeure pas moins que, ainsi qu’il ressort du dossier, ladite disposition des statuts d’EDP a été adoptée avant l’achèvement de la première phase de la privatisation d’EDP , c’est-à-dire à une époque au cours de laquelle l’État portugais détenait la grande majorité du capital social de cette dernière. Après la fixation dudit plafond de vote et à un moment où cet État était sur le point de détenir une moins grande part de ce capital, il a établi, par l’article 15, paragraphe 3, de la LQP, un droit spécifique de veto à son profit qui s’exerce notamment à l’égard des délibérations de modification des statuts de cette société. Ainsi, la clause relative au plafond de vote, prévue à l’article 14, paragraphe 3, desdits statuts, ne peut plus être annulée désormais par les associés sans le consentement de l’État. Dans ces conditions, il y a lieu de considérer que c’est la République portugaise elle-même qui, d’une part, par l’intermédiaire de son législateur, a autorisé la création d’actions privilégiées dans le capital social d’EDP et, d’autre part, en sa qualité d’autorité publique, a décidé, en application de l’article 15, paragraphe 3, de la LQP, d’introduire des actions privilégiées dans ledit capital, de les attribuer à l’État et de définir les droits spéciaux qu’elles confèrent. Par ailleurs, il convient également de constater que la création desdites actions privilégiées ne découle pas d’une application normale du droit des sociétés dans la mesure où ces actions sont, par dérogation aux dispositions du CSC, destinées à rester la propriété de l’État et ne sont donc pas transmissibles. Dès lors, l’exemption du plafond de vote de 5 % en faveur de l’État portugais doit être considérée comme imputable à l’État et tombe, par conséquent, dans le champ d’application de l’article 56, paragraphe 1, CE. S’agissant de la nature restrictive de la détention, par l’État portugais, d’actions privilégiées assorties de droits spéciaux dans le capital social d’EDP, prévue par la législation nationale et, partiellement, en combinaison avec les statuts de ladite société, il convient de constater que de telles actions sont susceptibles de dissuader les opérateurs d’autres États membres d’investir dans le capital de cette dernière. En effet, en ce qui concerne le droit de veto, il ressort de l’article 13, paragraphe 1, du décret-loi n° 141/2000 que l’approbation d’un nombre considérable de délibérations importantes concernant EDP est subordonnée à l’accord de l’État portugais. À cet égard, il importe de préciser que le vote favorable de ce dernier est notamment requis pour toute délibération portant modification des statuts d’EDP, de sorte que l’influence de l’État portugais sur cette société ne saurait être diminuée que si cet État lui-même y consent. Dès lors, ledit droit de veto, dans la mesure où il confère audit État une influence sur la gestion et le contrôle d’EDP qui n’est pas justifiée par l’ampleur de la participation qu’il détient dans cette société, est susceptible de décourager les opérateurs d’autres États membres d’effectuer des investissements directs dans cette dernière dans la mesure où ils ne pourraient pas concourir à la gestion et au contrôle de cette société à proportion de la valeur de leurs participations (voir, notamment, arrêts précités Commission/Allemagne, points 50 à 52, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 60). De même, le droit de veto en cause peut avoir un effet dissuasif sur les investissements de portefeuille dans EDP dans la mesure où un éventuel refus de l’État portugais d’approuver une décision importante, présentée par les organes de cette société comme répondant à l’intérêt de celle-ci, est, en effet, susceptible de peser sur la valeur des actions de ladite société et, partant, sur l’attrait d’un investissement dans de telles actions (voir, en ce sens, arrêts précités Commission/Pays-Bas, point 27, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 61). À l’égard de la limitation à un plafond de 5 % de l’exercice par tout actionnaire des droits de vote inhérents aux actions ordinaires qu’il détient, à l’exception de l’État portugais qui n’est pas soumis à cette limitation, force est de constater que les droits de vote afférents aux actions constituent l’un des principaux moyens pour l’actionnaire de participer activement à la gestion d’une entreprise ou à son contrôle. En conséquence, toute mesure visant à empêcher l’exercice de ces droits ou à les subordonner à des conditions peut dissuader les investisseurs d’autres États membres d’acquérir des participations dans les entreprises concernées et constitue une restriction à la libre circulation des capitaux (voir arrêt du 14 février 2008, Commission/Espagne, C‑274/06, point 24). Par ailleurs, les plafonds de vote sont un instrument susceptible de limiter la possibilité des investisseurs directs de participer à la société en vue de créer ou de maintenir des liens économiques durables et directs avec celle-ci permettant une participation effective à sa gestion ou à son contrôle, qui réduisent l’intérêt de l’acquisition d’une participation dans le capital d’une société (arrêt Commission/Allemagne, précité, point 54). En ce qui concerne le droit de désigner un administrateur, la République portugaise fait d’abord valoir que, en vertu d’une interprétation actualisée du CSC, ledit droit, prévu aux articles 15, paragraphe 1, de la LQP et 13, paragraphes 2 et 3, du décret-loi n° 141/2000, doit être entendu comme la possibilité de désigner un membre du CGS et donc un surveillant. La Commission s’oppose à cette interprétation. L’argumentation de la République portugaise ne saurait être accueillie. À supposer même qu’une telle interprétation «actualisée» soit correcte, cet État membre n’a toutefois pas apporté la preuve de cette interprétation qui est contestée par la Commission. En effet, d’une part, elle ne trouve aucun fondement dans la lettre des textes mentionnés au point précédent. Ainsi, tant l’article 15, paragraphe 1, de la LQP que l’article 13, paragraphes 2 et 3, du décret-loi n° 141/2000 prévoient explicitement la désignation d’un administrateur et non d’un surveillant. D’autre part, ledit État membre n’a pas démontré pour quelles raisons la modification de certaines règles du CSC régissant le droit des sociétés commerciales portugais aurait nécessairement pour conséquence que la possibilité de désigner un « administrateur », prévue par lesdites dispositions, devrait être comprise comme celle de désigner un «surveillant » étant donné que celles-ci se réfèrent à des privatisations, notamment, dans le secteur de l’énergie et relèvent donc du droit public, sans que le texte de ces dispositions ait été expressément modifié. Par ailleurs, le fait que le CGS est non pas un organe décisionnel, mais un organe de contrôle n’est pas de nature à mettre en cause la position et l’influence des acteurs publics concernés. En effet, si le droit des sociétés portugais assigne pour mission à cet organe de contrôler la gestion de la société, il octroie à celui-ci, aux fins de l’exercice de cette mission, des compétences importantes. Au surplus, ainsi que l’a relevé la Commission, l’approbation du CGS est nécessaire, en vertu de l’article 17, paragraphe 2, des statuts d’EDP, pour un certain nombre d’opérations parmi lesquelles, outre l’acquisition et l’aliénation de biens, de droits ou de parts sociales d’une valeur économique significative, figurent notamment l’ouverture ou la clôture d’établissements ou de parties importantes d’établissements, l’établissement ou la cessation de partenariats stratégiques ou d’autres formes de coopération durable, la scission, la fusion ou la transformation de la société et les modifications des statuts de cette dernière, y compris le changement de siège ou l’augmentation du capital (voir, en ce sens, arrêt Commission/Allemagne, précité, point 65). Cela étant précisé, il convient de constater que le droit de désigner un administrateur constitue une restriction à la libre circulation des capitaux dans la mesure où un tel droit spécifique constitue une dérogation au droit commun des sociétés prévu au seul bénéfice des acteurs publics par une mesure législative nationale (voir arrêt Commission/Allemagne, précité, point 61). S’il est vrai que cette possibilité peut être attribuée par la loi en tant que droit d’une minorité qualifiée, force est de constater qu’elle doit être, dans ce cas, accessible à tous les actionnaires et ne doit pas être réservée exclusivement à l’État. En effet, en limitant la possibilité des actionnaires autres que l’État portugais de participer à la société en vue de créer ou de maintenir des liens économiques durables et directs avec celle-ci permettant une participation effective à sa gestion ou à son contrôle, le droit de nommer un administrateur, prévu aux articles 15, paragraphe 1, de la LQP et 13, paragraphes 2 et 3, du décret-loi n° 141/2000, est susceptible de dissuader les investisseurs directs d’autres États membres d’investir dans le capital de cette société. Il s’ensuit que le droit de veto à l’égard de certaines délibérations de l’assemblée générale d’EDP, l’exemption du plafond de vote de 5 % prévue en faveur de l’État portugais et le droit de désigner un administrateur, dans le cas où l’État aurait voté contre la proposition victorieuse lors de l’élection des administrateurs, constituent des restrictions à la libre circulation des capitaux au sens de l’article 56, paragraphe 1, CE. Une telle constatation ne saurait par ailleurs être remise en cause par les arguments invoqués par la République portugaise et tirés de l’applicabilité de la prétendue logique sous-jacente à l’arrêt Keck et Mithouard, précité. À cet égard, il convient de relever que les mesures nationales en cause ne sont pas analogues aux réglementations concernant les modalités de vente que la Cour, dans l’arrêt Keck et Mithouard, précité, a considérées comme échappant au domaine d’application de l’article 28 CE. En effet, selon ledit arrêt, n’est pas de nature à entraver le commerce entre les États membres l’application à des produits en provenance d’autres États membres de dispositions nationales qui limitent ou interdisent, sur le territoire de l’État membre d’importation, certaines modalités de vente, pourvu, en premier lieu, qu’elles s’appliquent à tous les opérateurs concernés exerçant leur activité sur le territoire national et, en second lieu, qu’elles affectent de la même manière, en droit comme en fait, la commercialisation des produits nationaux et de ceux en provenance d’autres États membres. La raison en est qu’elle n’est pas de nature à empêcher l’accès de ces derniers au marché de l’État membre d’importation ou à le gêner davantage qu’elle ne gêne celui des produits nationaux (arrêt du 10 mai 1995, Alpine Investments, C‑384/93, Rec. p. I‑1141, point 37). Or, en l’espèce, s’il est vrai que les dispositions nationales en cause sont indistinctement applicables tant aux résidents qu’aux non-résidents, il convient néanmoins de constater qu’elles affectent la situation de l’acquéreur d’une participation en tant que telle et sont donc de nature à dissuader les investisseurs d’autres États membres d’effectuer de tels investissements et, partant, de conditionner l’accès au marché (voir arrêts précités du 13 mai 2003, Commission/Espagne, point 61 et jurisprudence citée, ainsi que du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 67). Par ailleurs, la constatation selon laquelle lesdites dispositions nationales constituent des restrictions à la libre circulation des capitaux ne saurait être remise en cause par l’argument de la République portugaise consistant à soutenir que les droits spéciaux contestés n’auraient aucun effet sur les investissements directs ni sur les investissements de portefeuille dans EDP étant donné que les actions de cette dernière figurent parmi celles qui sont les plus achetées à la Bourse de Lisbonne, un grand nombre de celles-ci se trouvant entre les mains d’investisseurs étrangers. Force est de constater, comme il a été mentionné aux points 56 et 58 du présent arrêt, que les dispositions nationales contestées, dans la mesure où elles créent des instruments susceptibles de limiter la possibilité des investisseurs de participer au capital social d’EDP en vue de créer ou de maintenir des liens économiques durables et directs avec celle-ci, permettant une participation effective à la gestion ou au contrôle de cette société, réduisent l’intérêt de l’acquisition d’une participation dans ce capital (voir, en ce sens, arrêt Commission/Allemagne, précité, point 54). Cette constatation n’est pas affectée par la présence, au sein de l’actionnariat d’EDP, d’un certain nombre d’investisseurs directs. En effet, cette circonstance n’est pas de nature à infirmer que, en raison des dispositions nationales contestées, des investisseurs directs d’autres États membres, actuels ou potentiels, ont pu être dissuadés d’acquérir une participation dans le capital de cette société afin de participer à celle-ci en vue de créer ou de maintenir des liens économiques durables et directs avec elle permettant une participation effective à sa gestion ou à son contrôle, alors qu’ils étaient en droit de bénéficier du principe de la libre circulation des capitaux et de la protection que celui-ci institue à leur profit (voir, en ce sens, arrêt Commission/Allemagne, précité, point 55). Compte tenu de ce qui précède, il y a lieu de constater que la détention par l’État portugais d’actions privilégiées en liaison avec les droits spéciaux que de telles actions confèrent à leur détenteur constitue une restriction à la libre circulation des capitaux au sens de l’article 56, paragraphe 1, CE. Sur la justification des restrictions Argumentation des parties La Commission estime que des restrictions telles que celles instituées par les dispositions nationales en cause ne sauraient être justifiées par aucun des objectifs d’intérêt général invoqués par la République portugaise et que, en tout état de cause, elles contreviennent au principe de proportionnalité. S’agissant de la nécessité de garantir la sécurité de l’approvisionnement énergétique de la République portugaise, la Commission souligne qu’une telle sécurité ne s’inscrit pas dans le cadre de la sécurité publique au sens du traité, comme le prétend cet État membre. À cet égard, la Commission estime que, contrairement à ce qu’exige la jurisprudence et, notamment, les points 71 et 72 de l’arrêt du 13 mai 2003, Commission/Espagne, précité, ledit État n’aurait pas démontré l’existence d’une «menace réelle et suffisamment grave, affectant un intérêt fondamental de la société» susceptible de justifier les droits en cause pour des motifs de sécurité publique et d’ordre public. La Commission considère que la République portugaise pourrait réagir à toute menace réelle pesant sur la sécurité de l’approvisionnement énergétique par son système de régulation relevant de son droit administratif et non pas au moyen de droits spéciaux octroyés dans le capital social d’EDP, liés à des actions privilégiées, et donc sans mettre des entraves à la libre circulation des capitaux ni au droit d’établissement. La Commission conteste également que les activités d’EDP relèvent du service public. Elle estime que la fourniture d’énergie électrique et de gaz sont des services d’intérêt général, mais ne sont pas un service public. En ce qui concerne de tels services d’intérêt général, l’État a une responsabilité de garantie, c’est-à-dire que ces services peuvent être fournis par des organismes privés. S’agissant des activités d’EDP, à savoir celles de distribution et de vente de dernier recours, elles sont couvertes par la responsabilité de l’État, dont l’instrument essentiel est la garantie du bon fonctionnement de son système de régulation de l’approvisionnement énergétique et non la prise de participations spécifiques de l’État dans les sociétés concernées. La Commission fait en outre valoir que, en tout état de cause, les dispositions nationales en question contreviennent au principe de proportionnalité. L’exercice des droits spéciaux en cause n’est soumis à aucun critère objectif et précis orientant l’application du régime créé, excepté celui selon lequel de tels droits doivent être utilisés uniquement lorsque des raisons d’intérêt national l’exigent. Or, même en admettant que les objectifs invoqués par la République portugaise soient légitimes, un pouvoir aussi discrétionnaire irait au-delà de ce qui est nécessaire pour atteindre ceux-ci. Enfin, la Commission réfute le raisonnement de la République portugaise en ce qui concerne l’applicabilité de l’article 86, paragraphe 2, CE, en faisant valoir que celle-ci méconnaît le cadre dans lequel s’inscrit cette disposition. La République portugaise souligne que, même à supposer que les droits spéciaux détenus par l’État dans le capital social d’EDP constituent des restrictions aux libertés invoquées par la Commission, de telles restrictions sont justifiées par des raisons impérieuses d’intérêt général. En effet, en premier lieu, en se référant à l’arrêt du 10 juillet 1984, Campus Oil e.a. (72/83, Rec. p. 2727), cet État membre souligne que les mesures nationales en cause visent à garantir la sécurité de l’approvisionnement énergétique du pays qui constitue un intérêt de sécurité publique. Il invoque également, à titre de justification, le fait que les droits spéciaux détenus par l’État portugais portent sur des activités soumises à des obligations de service public et sont donc, en tout état de cause, justifiés en vertu des articles 58, paragraphe 1, sous b), CE et 46, paragraphe 1, CE. En outre, la République portugaise précise que, dans la mesure où, dans son état actuel, le droit de l’Union ne comporte pas de règles ni de mesures garantissant suffisamment la sécurité de l’approvisionnement des États membres en énergie, elle conserve le pouvoir ainsi que le devoir correspondant, qui lui est imposé tant par le droit national que par le droit de l’Union, de prendre les mesures nationales adéquates pour garantir la protection de cet intérêt fondamental pour la société, dans le respect des règles du traité, comme cela résulte de l’arrêt Campus Oil e.a., précité. Par ailleurs, la République portugaise fait valoir que ces droits spéciaux sont des instruments adéquats pour protéger la sécurité du secteur énergétique au Portugal qui respectent le principe de proportionnalité, étant donné qu’il n’existe pas d’autres moyens moins contraignants permettant de s’opposer à l’adoption de délibérations des organes dirigeants d’une société telle qu’EDP susceptibles d’affecter la régularité, la sécurité et la continuité de l’approvisionnement énergétique. En outre, selon la République portugaise, les dispositions nationales en cause sont nécessaires pour permettre à EDP d’assurer les missions de service d’intérêt économique général qui lui ont été confiées par l’État portugais en vertu de l’article 86, paragraphe 2, CE. S’il était admis que ces dispositions sont contraires aux articles 43 CE et 56 CE, l’application de ces articles constituerait une entrave à la mission de service d’intérêt économique général, au sens de l’article 86, paragraphe 2, CE, confiée à EDP. En tout état de cause, le maintien en vigueur desdites dispositions nationales conférant des droits spéciaux à l’État portugais n’affecte pas les échanges dans l’Union ni l’intérêt de cette dernière. Par ailleurs, il incombe à la Commission de préciser l’intérêt de l’Union à la lumière duquel il convient d’apprécier l’éventuelle incidence sur les échanges susceptible de résulter de l’existence des droits dont bénéficie l’État portugais dans EDP, de sorte que la Commission ne satisfait pas à la charge de la preuve lui incombant en vertu de l’article 226 CE. Appréciation de la Cour Selon une jurisprudence bien établie, des mesures nationales restreignant la libre circulation des capitaux peuvent être justifiées par les raisons mentionnées à l’article 58 CE ou par des raisons impérieuses d’intérêt général, à condition qu’elles soient propres à garantir la réalisation de l’objectif qu’elles poursuivent et n’aillent pas au-delà de ce qui est nécessaire pour qu’il soit atteint (voir arrêts précités Commission/Allemagne, points 72 et 73 ainsi que jurisprudence citée, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 69). S’agissant des dérogations permises par l’article 58 CE, il ne saurait être nié que l’objectif invoqué par la République portugaise de garantir la sécurité de l’approvisionnement énergétique de cet État membre en cas de crise, de guerre ou de terrorisme peut constituer une raison de sécurité publique (voir arrêts précités du 14 février 2008, Commission/Espagne, point 38, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 72) et justifier, éventuellement, une entrave à la libre circulation des capitaux. L’importance que donnent les États membres et l’Union à la protection de la sécurité d’approvisionnement énergétique se manifeste d’ailleurs, notamment, dans la directive 2009/72/CE du Parlement européen et du Conseil, du 13 juillet 2009, concernant des règles communes pour le marché intérieur de l’électricité et abrogeant la directive 2003/54/CE (JO L 211, p. 55) . Cependant, il est constant que les exigences de sécurité publique doivent, notamment en tant que dérogation au principe fondamental de la libre circulation des capitaux, être entendues strictement, de sorte que leur portée ne saurait être déterminée unilatéralement par chacun des États membres sans contrôle des institutions de l’Union. Ainsi, la sécurité publique ne saurait être invoquée qu’en cas de menace réelle et suffisamment grave, affectant un intérêt fondamental de la société (voir, notamment, arrêts du 14 mars 2000, Église de scientologie, C‑54/99, Rec. p. I-1335, point 17, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, précité, point 73). À cet égard, la République portugaise fait valoir qu’une telle menace, eu égard à l’importance cruciale de l’énergie sous forme d’électricité et de gaz naturel pour toutes les économies et les sociétés contemporaines, ne doit pas être immédiate. Compte tenu du devoir d’un État membre de garantir la sécurité d’un approvisionnement régulier et continu en électricité et en gaz naturel, il serait légitime que cet État se dote des moyens nécessaires pour garantir l’intérêt fondamental de la sécurité de l’approvisionnement même s’il n’existe aucune menace imminente. À cet égard, dans la mesure où le risque de menaces sérieuses pour la sécurité de l’approvisionnement énergétique ne peut être exclu et où de telles menaces sont par définition subites et, dans la plupart des cas, imprévisibles, il appartient à l’État membre concerné de veiller à ce que soient mis en place des instruments adéquats permettant de réagir rapidement et efficacement pour garantir la sécurité continue de cet approvisionnement. Cette argumentation n’est pas complètement dénuée de fondement. Toutefois, la République portugaise s’étant bornée à invoquer le motif relatif à la sécurité de l’approvisionnement énergétique, sans préciser les raisons exactes pour lesquelles elle estime que chacun des droits spéciaux contestés ou l’ensemble de ceux-ci permettrait d’éviter une telle atteinte à un intérêt fondamental de la société, une justification au titre de la sécurité publique ne saurait être retenue en l’occurrence. En outre, l’argument de la République portugaise, selon lequel le droit de l’Union, dans son état actuel, ne garantit pas suffisamment la sécurité de l’approvisionnement des États membres en énergie, ce qui la contraindrait à prendre les mesures nationales adéquates pour garantir la protection de cet intérêt fondamental pour la société, est dépourvu de toute pertinence. Même en admettant qu’il existe, en vertu des règles du droit dérivé de l’Union, une obligation, pour un État membre, de garantir l’approvisionnement en énergie sur son territoire national, ainsi qu’il est allégué par la République portugaise, le respect d’une telle obligation ne peut être invoqué pour justifier une quelconque mesure en principe contraire à une liberté fondamentale. Par ailleurs, s’agissant de la proportionnalité des dispositions nationales en cause, il importe de relever, ainsi que le soutient à bon droit la Commission, que l’exercice des droits spéciaux que la détention d’actions privilégiées dans le capital social d’EDP confère à l’État portugais n’est soumis à aucune condition ou circonstance spécifique et objective, et ce contrairement à ce qu’affirme l’État membre défendeur. En effet, si l’article 15, paragraphe 3, de la LQP dispose que la création d’actions privilégiées dans le capital social d’EDP, conférant des droits spéciaux à l’État portugais, est subordonnée à la condition, formulée d’ailleurs de manière assez générale et imprécise, que des raisons d’intérêt national l’exigent, force est néanmoins de constater que ni cette loi ni les statuts d’EDP ne fixent des critères quant aux circonstances spécifiques dans lesquelles lesdits droits spéciaux sont susceptibles d’être exercés (voir arrêt du 26 mars 2009, Commission/Italie, précité, point 51). La même constatation s’applique au paragraphe 1 dudit article 15, en ce que cette disposition soumet la désignation d’un administrateur par l’État portugais à une condition, formulée également de manière assez générale et imprécise, tirée de la sauvegarde de l’intérêt général. Ainsi, une telle incertitude constitue une atteinte grave à la liberté de circulation des capitaux en ce qu’elle confère aux autorités nationales, en ce qui concerne le recours à de tels droits, une marge d’appréciation tellement discrétionnaire que celle-ci ne saurait être considérée comme proportionnée aux objectifs poursuivis (voir, en ce sens, arrêt du 26 mars 2009, Commission/Italie, précité, point 52). Enfin, s’agissant de la justification tirée de l’article 86, paragraphe 2, CE, il convient de relever que cette disposition, lue en combinaison avec le paragraphe 1 du même article, permet de justifier l’octroi, par un État membre, à une entreprise chargée de la gestion de services d’intérêt économique général de droits spéciaux ou exclusifs contraires aux dispositions du traité, dans la mesure où l’accomplissement de la mission particulière qui lui a été impartie ne peut être assuré que par l’octroi de tels droits et pour autant que le développement des échanges n’est pas affecté dans une mesure contraire à l’intérêt de l’Union (arrêts du 17 mai 2001, TNT Traco, C‑340/99, Rec. p. I-4109, point 52; du 18 décembre 2007, Asociación Profesional de Empresas de Reparto y Manipulado de Correspondencia, C‑220/06, Rec. p. I‑12175, point 78, et du 1 er octobre 2009, Woningstichting Sint Servatius, C‑567/07, Rec. p. I‑9021, point 44). En l’occurrence, force est toutefois de constater que tel n’est pas l’objet des dispositions prévues par la réglementation nationale en cause dans le cadre de la présente procédure en manquement introduite contre la République portugaise. En effet, ainsi que le soutient à bon droit la Commission, ladite procédure ne porte pas sur l’octroi de droits spéciaux ou exclusifs à EDP ni sur la qualification des activités de cette dernière en tant que services d’intérêt économique général, mais concerne la légalité de l’attribution, à l’État portugais, en sa qualité d’actionnaire de cette société, de droits spéciaux en liaison avec des actions privilégiées détenues par ce dernier dans le capital social d’EDP. Il s’ensuit que l’article 86, paragraphe 2, CE ne trouve pas à s’appliquer à une situation telle que celle en l’espèce et ne saurait, dès lors, être invoqué par la République portugaise à titre de justification des dispositions nationales en cause en tant que celles-ci constituent des restrictions à la libre circulation des capitaux consacrée par le traité. Par conséquent, il convient de constater que, en maintenant dans EDP des droits spéciaux tels que ceux prévus en l’espèce par la LQP, le décret-loi n° 141/2000 et les statuts de ladite société en faveur de l’État portugais et d’autres entités publiques, attribués en liaison avec des actions privilégiées détenues par cet État dans le capital social de ladite société, la République portugaise a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu de l’article 56 CE. Sur le manquement aux obligations résultant de l’article 43 CE La Commission demande également que soit constaté un manquement aux obligations qui incombent à la République portugaise en vertu de l’article 43 CE, au motif que l’attribution de droits spéciaux à l’État portugais, en liaison avec les actions privilégiées qui sont détenues par ce dernier, est susceptible d’empêcher les autres actionnaires d’exercer une influence réelle sur les décisions d’EDP et, partant, de déterminer les activités de celle-ci. À cet égard, il suffit de relever que, selon une jurisprudence constante de la Cour, dans la mesure où les mesures nationales en cause entraînent des restrictions à la liberté d’établissement, de telles restrictions sont la conséquence directe des obstacles à la libre circulation des capitaux examinés aux points 45 à 72 du présent arrêt, dont elles sont indissociables. Dès lors, une violation de l’article 56, paragraphe 1, CE ayant été constatée, il n’est pas nécessaire d’examiner séparément lesdites mesures à la lumière des règles du traité relatives à la liberté d’établissement (voir, notamment, arrêts précités du 13 mai 2003, Commission/Espagne, point 86; Commission/Pays-Bas, point 43, et du 8 juillet 2010, Commission/Portugal, point 80). Sur les dépens En vertu de l’article 69, paragraphe 2, du règlement de procédure, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s’il est conclu en ce sens. La Commission ayant conclu à la condamnation de la République portugaise et celle-ci ayant succombé en ses moyens, il y a lieu de la condamner aux dépens. Par ces motifs, la Cour (première chambre) déclare et arrête: 1) En maintenant dans EDP – Energias de Portugal des droits spéciaux tels que ceux prévus en l’espèce par la loi n° 11/90, portant loi-cadre relative aux privatisations (Lei n.° 11/90, Lei Quadro das Privatizações), du 5 avril 1990, le décret-loi n° 141/2000, du 15 juillet 2000, approuvant la quatrième phase du processus de reprivatisation du capital social d’EDP – Électricité du Portugal SA, et les statuts de ladite société en faveur de l’État portugais et d’autres entités publiques, attribués en liaison avec des actions privilégiées («golden shares») détenues par cet État dans le capital social de ladite société, la République portugaise a manqué aux obligations qui lui incombent en vertu de l’article 56 CE. 2) La République portugaise est condamnée aux dépens. Signatures * Langue de procédure: le portugais.

61989TJ0068

en

Grounds Facts 1 This case concerns a decision of the defendant, the Commission of the European Communities (hereinafter referred to respectively as "the decision" and "the Commission"), fining the three applicants, Italian flat-glass producers, for infringing Article 85(1) of the EEC Treaty, and finding that they infringed Article 86 of the Treaty. The three companies to which the decision is addressed are: firstly, Società Italiana Vetro ("SIV"), whose majority shareholder is the Ente Finanziamento Industria Manifatturiera ("EFIM"); secondly Fabbrica Pisana SpA ("FP"), a subsidiary of the Saint-Gobain group "SG"); and thirdly Vernante Pennitalia ("VP"), a subsidiary of PPG-Industries Inc. of Pittsburg ("PPG"). 2 In the decision (point 2), the product at issue is defined as being "flat glass in all its varieties". Three types of flat glass are distinguished: drawn glass, cast glass and, the most important type, plate glass. It is stated that at present, more than 90% of flat glass is manufactured using the so-called float-glass process, a modern production method which requires an investment of approximately ECU 100 million for each production line. 3 Within the flat-glass industry in general, the Commission distinguishes two markets (point 5): the transport, and in particular the automotive, market (hereinafter referred to as "the automotive market"), and, secondly, the market in glass intended for other industries, in particular the construction and furnishing industries (hereinafter referred to as "the non-automotive market"). In the automotive market, motor vehicle manufacturers are supplied directly by the glass producers, who process the flat glass themselves in accordance with the requirements of the motor vehicle manufacturers. In the non-automotive market, flat-glass may be used unprocessed (for example, window panes) or processed. In this market, customers may be supplied either directly by producers or indirectly through wholesalers, processing wholesalers or independent processors. 4 On 28 September 1981, the Commission addressed to FP, SIV and VP, to an association of Italian undertakings specializing in flat-glass wholesaling and to the members of two similar associations which had already been wound up, a decision (81/881/EEC, Official Journal L 326 p. 32, hereinafter referred to as "the 1981 decision") which found that they had infringed the provisions of Article 85(1) of the EEC Treaty. Firstly, the Commission accused the wholesalers' associations of having adopted in their articles of association, implementing rules and decisions, clauses under which: - members were under an obligation to purchase through the association; - members were prohibited from importing and were required to share out any products imported, with prior authorization from the association, from State-trading countries; - a common price list was to be adopted and complied with. Secondly, the Commission accused the producers and wholesalers, secondly, of having concluded agreements relating to the: - establishment of sales quotas; - the granting of a special rebate; - the monitoring of the operations of the members of the associations. The 1981 decision became definitive. 5 In March 1986, Industria Vetraria Alfonso Cobelli (hereinafter referred to as "Cobelli"), a glass wholesaler based in Reggio Calabria, brought an action before the Tribunale (District Court) of Reggio Calabria against FP and SIV, accusing them of having contributed to the ruin of the company by behaviour which it considered to be unfair and an abuse of a dominant position. In particular, Cobelli accused them of having "a tacit agreement", also involving VP, "to maintain the market stability through the adoption of price-lists for the sale of their products". On 25 June 1986, VP' s lawyer sent to Cobelli a letter stating that the allegation was incorrect in so far as it concerned VP. On 15 July 1986 Cobelli' s lawyer sent a reply expressing its "amazement, since Industria Vetraria Cobelli and its owner have never called into question the correct attitude and the accessibility which Vernante Pennitalia has shown towards it". 6 In July and October 1986, the Commission, acting pursuant to Article 14(2) of Regulation No 17 of the Council of 6 February 1962 (Official Journal, English Special Edition 1959-1962, p. 87 - hereinafter referred to as "Regulation No 17"), carried out investigations both at the premises of FP, SIV and VP and at the premises of an undertaking specializing in the wholesale flat-glass trade, Socover SpA (hereinafter referred to as "Socover"), which had been one of the addressees of the 1981 decision. 7 By a document dated 31 October 1986, received at the Commission on 6 November 1986, Alfonso Cobelli, the owner of Cobelli, made an application to the Commission, pursuant to Article 3 of Regulation No 17, for a finding that SIV, FP and VP had acted in breach of the rules on competition. According to Cobelli, there was a long-standing agreement between the three producers which was "intended to control and stabilize the market and to eliminate all competition between them by means of the adoption of agreed price lists for the sale of their products; those lists, which prescribed not only identical prices for homogenous categories of products, but also identical conditions of sale and payment, classified customers into distinct categories according to their commercial importance based on turnover and field of activity, charging each group a different price by applying a 'scale of discounts' with a difference of approximately 9% between the first group and the last". Cobelli then accused FP and SIV (but not VP) of having implemented, since about 1982, a "business strategy intended to achieve full control not only of the production but also of the distribution of glass, by excluding from the market the majority of existing distributing wholesaler-distributors". 8 On 13, 14 and 15 of January 1987, acting pursuant to Article 14(3) of Regulation No 17, the Commission again carried out investigations at the premises of FP, SIV and VP. 9 By letter of 20 February 1987, VP submitted to the Commission' s Directorate-General for Competition (hereinafter referred to as "DG IV") its observations on Cobelli' s complaint, of which it had just learned for the first time, putting forward in its defence, in particular, the denial which had been sent to it by Cobelli' s lawyer on 15 July 1986. 10 On 3 April 1987, Cobelli sent to DG IV a memorandum, received at the Commission on 10 April 1987, in reply to the observations submitted by FP, SIV and VP following communication of its complaint. In that memorandum, Cobelli claimed that FP, SIV and, "on a number of occasions also" VP had participated in regular meetings with the wholesalers, "sometimes under the aegis of the category associations, sometimes initiated directly by the manufacturers", and that the three producers "always appeared with positions which were perfectly attuned vis-à-vis the distributors' demands: the lists of products marketed, which were always absolutely identical and published simultaneously, or almost simultaneously, by the three undertakings, were sent to the distributors and subsequently clarified at the meetings, without, however, the slightest opportunity of discussing them being given: in fact, whenever [the other participants] attempted to influence the manufacturers' decisions or to propose agreements which would have taken account of their own business requirements, the manufacturers presented a 'common front' ... Just by way of example, it is possible to mention a few of the numerous meetings which took place before 1984 and 1986, at most of which the undersigned was present: on 19 March 1984 at Naples, on the initiative of SIV, at Barbato; on 10 October and 31 October 1984 in Rome, at the Sheraton Hotel, on 19 October 1984 in Caserta, at Fontana; on 31 October 1984, another meeting in Bologna, at VIC SpA; other important meetings between the commercial directors of the three undertakings are known to have taken place on 28 February and 2 March 1985; on 2 May 1985 in Rome, at the Sheraton Hotel; on 18 February 1986 in Catania, only between Tortorici, Donato, Fontana, Milletti (FP), Baldi (SIV) and Bilotta of Callipo Vetro. Of course, there were many more meetings than those mentioned above, which are the ones that spring to mind, and what is more, they continue to be held to this day, although the undersigned is strictly excluded from them for having dared to take action against the manufacturers. To find support for what has just been said and for proof of the existence of specific agreements among the manufacturers, intended to harmonize prices and conditions of sale, one need only examine the enclosed invoices on which absolutely identical prices are quoted on the same date and for the same products; ...". After commenting at length on the conduct of FP and SIV, Cobelli then expressly exempted VP, "which, while it certainly participated in the agreements with the other manufacturers as regards the price lists and discounts agreed upon, just as indisputably maintained absolutely correct commercial behaviour, in particular vis-à-vis the undersigned, and which has never been responsible for abuses or clandestine agreements intended to favour one economic operator to the detriment of the others ...". 11 On 15 October 1987, the Commission decided to implement the procedure laid down in Article 3(1) of Regulation No 17. On 28 October 1987, it sent to FP, SIV and VP the written statement of objections provided for in Article 19(1) of Regulation No 17 and in Article 2(1) of Regulation No 99/63/EEC of the Commission of 25 July 1963 on the hearings provided for in Article 19(1) and (2) of Council Regulation No 17 (Official Journal, English Special Edition 1963-1964, p. 47, hereinafter referred to as "Regulation No 99/63"). That statement of objections accused the undertakings to which it was addressed of infringing Articles 85 and 86 of the EEC Treaty both in the automotive market, in relation to the Italian undertakings Fiat and Piaggio, and in the non-automotive market. FP, SIV and VP replied in writing to that statement. 12 The hearings provided for in Article 19(1) and (2) of Regulation No 17 and in Articles 7, 8 and 9 of Regulation No 99/63 were held on 9 and 10 March 1988. FP, SIV, VP and Cobelli were represented and heard. The draft minutes of the hearings, together with the relevant documents, were sent to the members of the Advisory Committee on Restrictive Practices and Dominant Positions. It was sent to the undertakings on 25 August 1988. The definitive minutes incorporating the corrections, additions and deletions requested by the undertakings, were sent to them subsequently. 13 It emerges from the abovementioned minutes that, called on by the representative of the Portuguese Republic to state whether the Commission had contacted Fiat, a DG IV official replied: "The Commission intends to reply to that question later". When the representative of the Italian Republic insisted on knowing whether the Commission had carried out investigations at Fiat, the same official replied: "I have nothing to add to what I said earlier". The minutes also show that when Mr Cobelli was called on to specify the meetings at which, according to him, VP was present, he mentioned a single meeting in Tropea in 1986, and that that was a glass-makers' festivity attended by 500 people, including family members. 14 At the end of that procedure, the Commission adopted the contested decision on 7 December 1988. The decision is divided into two parts: an examination of the facts (points 1 to 58, hereinafter referred to as "the factual part") and a legal assessment (points 59 to 84, hereinafter referred to as "the legal part"), followed by the operative part of the decision. In essence, the decision reproduces the content of the statement of objections. 15 In the factual part, the decision first of all examines the flat-glass market from the point of view, in turn, of the product, supply and demand. It then examines the behaviour of the undertakings in relation, firstly, to the market in non-automotive glass, secondly, to the market in automotive glass, and thirdly, to exchanges of glass between them. 16 With regard to the non-automotive market, the decision examines the alleged behaviour of the undertakings under five headings: (a) identical prices; (b) identical discounts; (c) identical classification of the main customers; (d) elements of concerted practices between producers, and; (e) relations between producers and wholesalers. 17 The decision finds that "the three Italian producers communicated identical price lists to their Italian customers on dates which were close to one another and in some cases on the same days" (point 18), that "identical discounts on the listed prices were granted in accordance with the categories or levels in which customers were classified" (point 20), and that "the main customers ... were classified in the same category or level, whenever they obtained their supplies from any of the producers [the classification being dependent on] each customer' s total purchases from all producers" (point 22). The decision then states that "the uniformity of prices and of discount scales and the uniform classification of the main customers by category or level are the result of concerted practices between the producers agreed on directly during talks, meetings or contacts or through the intermediary of the spokesman of the main customers [Socover]" (point 24). There follows "the documentary evidence of such concerted practices" (points 25 to 32). The decision also finds that "the exchanges of products between the three Italian manufacturers also provide an opportunity for knowing the prices charged by competitors or for agreeing on the conduct to be pursued on the market ... . The prices of the products exchanged were always set and subsequently adjusted on the basis of the price adjustments of the transferring producers" (point 33). Finally, the decision finds that "the prices and discounts agreed on under the concerted practices were actually applied. Examination of certain invoices shows that one and the same customer who purchased widely differing quantities from the three producers was charged identical prices and granted identical discounts". A list of the invoices examined is then given (point 34). 18 As regards relations between the producers and the wholesalers, the decision states that "the three producers took care to ensure that their prices and discounts were also applied downstream". It accepts that it does not have any direct evidence of the meetings alleged by the complainant Cobelli "with wholesalers in order to get them to accept and pass on the price increases", but it insists that "certain documents show, firstly, that some meetings between wholesalers were arranged on the initiative of the producers and that, given their identical prices and discounts, the producers managed to guide the commercial choices of the wholesalers and, secondly, they confirm that the customers expected producers' prices to be identical" (point 35). There then follows a discussion concerning certain documents (points 36 to 42). The decision finds, in particular, on the basis of one of those documents, that "Socover is the channel for passing messages from the wholesalers to the producers and from the producers to the wholesalers" (point 36). 19 With regard to the automotive market, the decision states that "the company documents discussed below indicate that SIV and FP agreed on prices and the allocation of quotas at least as from 1982. VP also participated in these restrictive practices from 1983 at least, albeit less strictly than the other two producers" (point 43). The decision then examines the evidence which the Commission regards as proof of the agreements and concerted practices concerning the Fiat group (points 44 to 51) and the Piaggio group (point 52), respectively. In the case of the Fiat group, after considering the question of prices and quotas, it states that "the three producers carried out reciprocal sales or purchases of products ... with the objective of maintaining their respective penetration quotas or of achieving the quotas agreed with their competitors" (point 48) and, referring to the producer' s argument that Fiat was a "dominant buyer", that "at all events, whatever the types of relationships that develop between a dominant buyer and its supplier, it is established that SIV, FP and VP collaborated in order to decide on the attitude to be adopted towards the Fiat group" (point 51, iii), second paragraph). In the case of the Piaggio group, the decision finds that "SIV and FP reached agreement, at least as from 1983, on the sharing of supplies and on prices charged to Piaggio" (point 52). No objection is made against VP in its relations with the Piaggio group. 20 As regards the exchanges of glass between the producers, the decision states that "large quantities of glass are exchanged under contracts between the three producers. The purpose of the exchanges is to enable each producer to have available a full range of products, even those which it does not manufacture, and to maintain its market quotas. They also provide a means of sharing markets and customers and of knowing the prices charged by competitors ..." (point 53). There then follows an examination of documents (points 54 to 56) and of the arguments of the producers (points 57 to 58). The decision states that it "does not intend to call into question exchanges of products to help out firms facing temporary shortages (renewal of production plant, shutdown for maintenance of furnaces, fulfilling occasional orders), but ... only the systematic exchanges of products agreed over long periods and which are the result of industrial and commercial policy decisions made by the manufacturers in the context of other agreements restricting competition" (point 58 i), first paragraph). From the economic point of view, the decision finds that "the exchanges cancel out the advantage of specialization and artificially place all the producers on an equal footing, thus preventing customers from benefiting economically from the production and commercial edge enjoyed by individual producers. As the uniformity of the price lists and discounts of the three producers shows, the exchanges result in practice in a flat and uniform market" (point 58 i) third paragraph). Finally, the decision insists that the exchanges are "systematic" and "apply not to marginal quantities, but to considerable tonnages" (point 58 iii). 21 Coming now to the legal assessment, the decision examines the behaviour of the undertakings in relation to Article 85 of the Treaty (points 59 to 73) and Article 86 (points 74-82). 22 In the non-automotive market, the decision finds that "the publication of identical price lists within a short period of time, or indeed on the same date, and the existence of identical discount scales and of identical lists of categories of customers qualifying for such terms are the result of agreements and concerted practices between producers in question. The documents and notes ... show that FP, SIV and VP agreed or at any rate colluded, at least from 1983 and up to 1986, in charging uniform prices and applying uniform terms of sale" (point 61). After examining the arguments put forward by the undertakings in relation to the concept of agreement, the decision considers that "even if it is not wished to describe the content of [the] notes and documents ... as amounting to agreements, there is no doubt that the notes and documents reflect collusion between the three producers, whatever the precise form which the collusion took ..." (point 63, fourth paragraph). With regard to relations between the producers and the wholesalers, the decision considers that "the meetings between the principal wholesalers that were instigated and/or organized by the producers are the result of agreements or concerted practices between FP, SIV and VP designed to orientate, along lines that suited their concerted interests the purchasing and sales policies of the wholesalers, who, because of their economic dependence, are unable to assert themselves against the power and manipulations of the producers" (point 64). 23 Finally, with regard to the non-automotive market, the decision concludes as follows: "These agreements and concerted practices between firms manufacturing identical products constitute serious restrictions of competition within the meaning of Article 85(1). Through the agreements and concerted practices, the undertakings in question have committed themselves to restricting substantially their independence of conduct vis-à-vis their customers, and they have acted in such a way as to ensure that their principal customers fall into line with their decisions and are unable to take their own business decisions freely. The effects of these restrictions are all the more appreciable as FP, SIV and VP control some 79% of the Italian home market. Through the conduct at issue, the undertakings have reduced the scope for purchasers to benefit from competition between the local producers, given their overall market share even after imports are taken into account. In addition, in view of the risks involved in not being able to rely on regular supplies, it is difficult for the main purchasers, wholesalers and processors to dispense with supplies from the producers established in Italy" (point 66). 24 In the automotive market, with regard to relations with the Fiat group, the decision finds that "FP and SIV, from 1982 to 1986, and FP, SIV and VP, from 1983 to 1986, entered into agreements or at least concerted their behaviour on the prices to be charged to the Fiat group and, from 1982 to 1987, on the sharing of the market, thus removing any uncertainty as to their mutual conduct. The agreements and concerted practices between FP and SIV ... constitute much more serious infringements than those committed through the cooperation with VP. However, VP' s conduct also constitutes an infringement [in so far as] VP participated in the agreements or concerted practices relating to prices, ... applied the price list changes without fail, ... participated in the agreements relating to the apportionment of supplies ... and ... actively produced and continues to produce non-processed and processed products on behalf of its competitors" (point 67). 25 As regards relations with the Piaggio group, the decision finds that "FP and SIV agreed or collaborated, from the end of 1982 to 1986, on the prices to be charged to Piaggio and on the quantities and items which each of them would supply. Through these agreements and practices, which constitute clear infringements, the two producers developed a long-term strategy designed to get the customer in question to apportion its orders in accordance with what they had decided, thus depriving Piaggio, through the system of differentiated prices, of any economic scope for choosing its own sources of supply. Such conduct is all the more serious as FP and SIV actually put their agreements into effect, adapted them to changing circumstances in the course of their implementation and extended them beyond the period initially provided for" (point 68). 26 On the automotive market in general, the decision concludes as follows: "The above agreements and concerted practices constitute restrictions of competition within the meaning of Article 85(1). Through these agreements and concerted practices, the producers in question created a market situation such as would exclude or, at the very least, reduce to a minimum any form of competition between them. The agreements and concerted practices allowed those concerned to seek and achieve an equilibrium in prices and outlets at a different level than that which would have occurred in a normal competitive situation and to crystallize their respective market positions. The effects of the restrictions applied by the producers in question are appreciable, since FP and SIV control more than 80% of the Italian automotive glass market and since FP, SIV and VP control some 95% of that market. Because of the conduct at issue, consumers were deprived of the possibility of benefiting from competition between local producers, in view of the preponderance of sales by local producers on the market in question even after imports are taken into account. In addition, it must be borne in mind that, in order to be able to rely on regular supplies, consumers are unable to dispense with supplies from producers established in Italy" (point 69). 27 On the exchanges of glass, the decision concludes as follow: "The agreements and contracts ... relating to systematic exchanges of glass between the three producers constitute appreciable restrictions of competition within the meaning of Article 85(1), since they deprive the parties of their independence of conduct and of their ability to adjust individually to circumstances. Through the agreements and contracts, each producer gives up the right to take advantage, through increased direct sales to customers, of the other manufacturers' lack of products, of its own productive capacity, its specialization and its technical processing capacity, being in turn protected from such a risk where the situation is reversed. ... The ultimate purpose of the agreements and contracts is to share markets and customers between the producers and to prevent any change in their respective positions in the various market segments and any pressure from the consumers. In the automotive glass sector, the sharing of the market and customers is sometimes very far-reaching: certain producers perform subcontracting work for their competitors, which have the appropriate technology and processing facilities, simply in order to achieve a given apportionment of supply quotas for each customer" (point 70). 28 The decision then finds that the restrictions of competition at issue are liable to have an appreciable effect on intra-Community trade since "the agreements on prices also concern products imported by SIV from other Member States, by FP from other companies belonging to the Saint-Gobain group and by VP from its fellow group member Boussois"; since "the agreements relating to exchanges of glass also involve products from the three firms intended for export"; since those agreements "influence sales achievable in Italy through imports of articles produced in neighbouring countries"; since "the practices in question establish a structure of uniform business terms differing from the structure of differentiated conditions that would normally have obtained if competition had not been restricted, and they therefore deflect flows of trade between countries from the course they would otherwise have followed"; and since "the agreements appreciably affect trade between Member States by consolidating national compartmentalizations which obstruct the economic interpenetration desired by the Treaty" (point 71). 29 After finding that Article 85(3) of the Treaty cannot be applied to the present case (points 72-73), the decision begins examination of the conditions for the application of Article 86 by first of all defining the market at issue. It states, from the point of view of the product, that flat glass must be considered to be a specific market and, from the point of view of geography, that the Italian market must be considered to be the relevant geographical market in which to assess competition. The decision considers that "the geographical location of production facilities is a vital factor in the glass industry"; that the cost of transport "is certainly a very important factor"; and "if the profitability of the firm is to be maintained, only quantities produced at marginal cost can be sold for export"; and that "local producers ... remain the masters over most of the home market" (point 77, first paragraph). According to the decision, it follows that "the logistic and economic importance of the geographical location of production facilities means that, in order to have regular supplies, customers are essentially forced to rely on local producers" (point 77, second paragraph). 30 The decision then goes on to examine the existence of a "collective dominant position". It states that "FP, SIV and VP, as participants in a tight oligopoly, enjoy a degree of independence from competitive pressures that enables them to impede the maintenance of effective competition, notably by not having to take account of the behaviour of the other market participants" (point 78). 31 It states that "the collective dominant position of FP, SIV and VP" derives from the fact that "the joint market shares of some 79% for non-automotive glass and some 95% for automotive glass are sufficient in themselves to give FP, SIV and VP a dominant position on the Italian market in flat glass"; that "their direct control of domestic supply and their indirect control of supply from abroad enable the three undertakings to pursue a commercial policy that is not dependent on market trends and the conditions of competition"; that "despite their efforts, competing undertakings have not managed to weaken the position of the three undertakings on the Italian market"; that "the undertakings present themselves on the market as a single entity and not as individuals"; that "the three producers jointly maintain special links with a group of wholesalers who are the main glass distributors in Italy, they instigate the meetings, and they do everything possible to get them to accept price list changes and to ensure that the changes are passed on downstream"; that "the business decisions taken by the three producers display a marked degree of interdependence with regard to prices and terms of sale, relations with customers and business strategies"; and that "the three undertakings have in addition established among themselves structural links relating to production through the systematic exchange of products" (point 79). 32 The decision concludes that the conduct of the undertakings, as described, constitutes an abuse of a collective dominant position, first of all "because it restricts the consumers' ability to choose sources of supply and limits the market outlets of the Community' s other flat-glass producers" (point 80) and, secondly, "since it is incompatible with the objective enunciated in Article 3(f) of the Treaty, which provides for a system of undistorted competition within the common market" (point 81, first paragraph). The decision finds, in particular, that "the three producers prevented customers from getting the suppliers to compete with one another on prices and terms of sale and limited outlets through the setting of sales quotas for automotive glass, thus crystallizing established market positions and restricting competing producers' access to the markets" (point 81, second paragraph). 33 Finally, the decision sets out the factors to which regard was had in fixing the amount of the fines. It states that no fines should be imposed under Article 86 because "only the fines for the more serious infringement should be imposed on the undertakings" and "the concept of collective dominant position is being used for the first time" (point 84, (a) ). It finds that "the infringements have been of relatively long duration" (point 84 (b) ), that they "are of the traditional type and ... are clearly covered by Article 85" and that they are "particularly serious" (point 84 (c) ). However, "as a factor making for a reduction in the amount of the fines, [it] has taken account of the fact that ... there were periods when demand fell and that, consequently, the undertakings suffered losses" (point 84 (d) ). Finally, the decision finds that "the role played by VP [was] much less important than that played by FP and SIV" (point 85). 34 Having regard to those considerations, the Commission adopted the following decision: "Article 1 Fabbrica Pisana SpA, Società Italiana Vetro-SIV SpA, and Vernante Pennitalia SpA have infringed the provisions of Article 85(1) of the EEC Treaty by participating in the following agreements and restrictive practices: (a) Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia, from 1 June 1983 to 10 April 1986, in agreements and concerted practices on prices and terms of sale and in agreements and concerted practices designed to influence the purchasing and selling policies of the main wholesalers in the non-automotive flat-glass sector; (b) Fabbrica Pisana and SIV, from 26 October 1982 to 1 December 1986, and Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia, from 11 May 1983 to 1 December 1986, in agreements and concerted practices on the prices to be charged to the Fiat Group in the automotive flat-glass sector; (c) Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia, from 1 January 1982 to 30 June 1987, in agreements and concerted practices relating to the apportionment of quotas for supplies to the Fiat group in the automotive flat-glass sector; (d) Fabbrica Pisana and SIV, from 1 January 1983 to 1 May 1986, in agreements and concerted practices relating to the prices to be charged and supply quotas to be applied to the Piaggio group in the automotive flat-glass sector; (e) Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia, from 1 January 1982 to 31 December 1986, in product exchange agreements in the flat glass sector designed to achieve market sharing. Article 2 Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia, have infringed the provisions of Article 86 of the EEC Treaty by abusing their collective dominant position through conduct whereby they deprived customers of the opportunity of getting suppliers to compete on prices and terms of sale and whereby they limited outlets through the setting of quotas for automotive glass: (a) Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia from 1 June 1983 to 10 April 1986 in respect of non-automotive flat glass; (b) Fabbrica Pisana and SIV from 26 October 1982 to 1 December 1986 and Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia from 11 May 1983 to 1 December 1986 in respect of prices for automotive flat-glass intended for the Fiat group; (c) Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia from 1 January 1982 to 30 June 1987, in respect of supply quotas for automotive flat glass intended for the Fiat group; (d) Fabbrica Pisana and SIV, from 1 January 1983 to 1 May 1986, in respect of prices and supply quotas for automotive flat glass intended for the Piaggio group. Article 3 Fabbrica Pisana, SIV and Vernante Pennitalia shall immediately put an end to the practices established in Articles 1 and 2 (if they have not already done so) and shall in future refrain, in their flat-glass activities, from entering into any agreement or concerted practice that may have an identical or similar object or effect, including any exchange of information of a type generally covered by professional secrecy such as would allow them to monitor the implementation of any express or tacit agreement or any concerted practice relating to practices or to market sharing. Article 4 The following fines are hereby imposed on the undertakings to which this decision is addressed, on the grounds of the infringements established in Article 1: - Fabbrica Pisana SpA, a fine of ECU 7 million, - Società Italiana Vetro-SIV SpA, a fine of ECU 4.7 million, - Vernante Pennitalia SpA, a fine of ECU 1.7 million. Articles 5 and 6 [Omissis]" PROCEDURE 35 These are the circumstances in which, by applications lodged on 10 March 1989 (SIV), 22 March 1989 (FP) and 23 March 1989 (VP), the applicants brought before the Court of Justice these actions for the annulment of the decision. The actions were registered at the Court Registry under Nos 75/89 (SIV), 97/89 (FP) and 98/89 (VP). 36 By an application lodged at the Registry of the Court of Justice on 8 September 1989, the United Kingdom requested leave to intervene in support of the form of order sought by the Commission in so far as it relates to the application of Article 85 of the Treaty, and in support of the forms of order sought by the applicants in so far as they relate to the application of Article 86 of the EEC Treaty. 37 By order of 4 October 1989, the Court of Justice granted the United Kingdom leave to intervene in the three cases: 75/89, 97/89 and 98/89. The Court of Justice did not impose any restriction on that intervention. 38 Before the written procedure had been completed, by an order of 15 November 1989, the Court of Justice referred the three cases to the Court of First Instance, pursuant to Article 3(1) of the Council Decision of 24 October 1988 establishing a Court of First Instance of the European Communities, where they are registered under Nos T-68/89 (SIV), T-77/89 (FP) and T-78/89 (VP). The written procedure continued thereafter before the Court of First Instance. 39 In a document lodged at the Registry of the Court of First Instance on 4 February 1990, the intervener submitted its written observations, which are identical in each of the three cases since, according to the intervener, the matters that it wished to raise were issues of principle which did not vary according to the particular circumstances or arguments of the individual applicants. It stated, moreover, that: "As regards Article 85, the United Kingdom has intervened with the sole purpose of making clear that its intervention in support of the applicants in relation to Article 86 should not be taken in any way as a token of support for the applicants in relation to Article 85. The United Kingdom accepts the conclusions that the Commission reached in the decision with regard to the application of Article 85. It also accepts the appropriateness of the level of fines imposed. It does not wish to make any additional observations on either subject". In its rejoinder in each of the three cases, the Commission asked the Court to call upon the United Kingdom to choose which of the two parties it intended to support. 40 Upon hearing the report of the Judge-Rapporteur, the Court of First Instance decided, by orders of 7 May 1991, to prescribe measures of inquiry and of organization of procedure and to entrust them to the Judge-Rapporteur. The Judge-Rapporteur chaired an informal meeting with the parties on 29 and 30 May 1991. 41 At that meeting, the Judge-Rapporteur explained that he intended, in order to facilitate examination of the files and the conduct of the hearing, to submit to the Chamber, following the informal meeting, Reports for the Hearing whose content could be accepted by each of the parties as a complete and detailed summary of its position, and a single common file of documents for all the cases containing all the documents which the parties considered important for consideration of their cases. He asked the parties to send him their observations on the draft Reports for the Hearing which he communicated to them, and on the list of documents to be included in the common file. He also asked the Commission to produce, in the original form in its possession, the documentary evidence on which it relied for the adoption of its decision. 42 With regard to the intervention of the United Kingdom, its representative confirmed the position which it had adopted in its memorandum of 4 February 1990, as set out in paragraph 39 above. He stated that the United Kingdom would therefore confine itself in its oral argument to stating its position in support of the applicants' submissions in relation to the application of Article 86 of the EEC Treaty. The Commission stated that in those circumstances it no longer had any objection as to the admissibility of the intervention. 43 As regards the assessment of the market, the parties agreed to place in the common file, by common accord, all the statistics needed for an appreciation of the functioning of the Italian and European flat-glass markets. They agreed that it would not therefore be necessary to commission an expert' s report in that regard. 44 With regard to the investigations carried out by the Commission, the Commission stated that the only investigation which had been carried out in relation to wholesalers was the investigation at the premises of Socover, and that all the documents found on that occasion had been identified. It also stated that, as regards the automotive market, it had not made any check or other investigation at the premises of Fiat or Piaggio and that it had not sent them any request for information. 45 With regard to the objection raised by the Commission against certain documents lodged by the parties, the Commission stated that it continued to object to the production of the "Mazzucca" plan to set up a consortium of wholesalers, but accepted that the Court would be able to rule on that question in the judgment, in so far as might be necessary. 46 With regard to VP' s request of the 19 November 1990 to be allowed to lodge an internal document of 25 February 1985 and the list annexed thereto, the Commission and VP agreed that those documents could appear in the file with an indication that they were lodged late and that the Court would decide, in so far as might be necessary, in the judgment whether they could be taken into consideration. The documents were subsequently sent to the Commission, which submitted written observations on them. The plan to set up a consortium of wholesalers, the two documents lodged by VP and the Commission' s observations on them were included in the common file, subject to consideration by the Court of First Instance of their admissibility. 47 Moreover, the Commission confirmed that pages 47 and 50 of FP' s reply to the statement of objections which had been sent to it, had not been communicated to VP and SIV during the administrative procedure and could not therefore be used against them. 48 With regard to the requests for the summoning and hearing of witnesses, VP withdrew its request to have Mr Borgonovo, a Socover employee, summoned as a witness for examination as to the meaning of the notes made by him on which the decision relied as evidence against VP. It confined itself to referring to the written statement by Mr Borgonovo (Socover) which it had lodged. VP also withdrew its request for a competent representative of Fiat to be summoned as a witness for examination as to VP' s conduct vis-à-vis Fiat. 49 The Commission produced all the handwritten notes of Mr Benvenuti, an FP employee, several extracts from which were already in the file. FP later worked together with the Commission to make the relevant pages accessible to the Court and to the other parties. The parties reached agreement on the transcription of those notes. 50 At the request of the Judge-Rapporteur, the Commission stated that the sentence appearing in the sixth paragraph of point 79 of the decision, "the undertakings presented themselves on the market as a single entity and not as individuals", constituted an essential element of its position with regard to the application of Article 86 of the Treaty, and that it was for the Commission to substantiate it. 51 The parties agreed to a possible joinder of the three cases for the purposes of the oral procedure. 52 Following that meeting, the parties produced supplementary documents and submitted their observations on the draft Reports for the Hearing. At the request of the Judge-Rapporteur, the Commission sent a list, which was received at the Registry of the Court of First Instance on 14 June 1991, indicating the documents which, in its view, contained an express or implicit reference to VP. The Judge-Rapporteur prepared a definitive Report for the Hearing for each case and a common file containing the documents - including, where appropriate, the transcriptions and translations agreed among the parties - on the basis of which the parties agreed to proceed to the hearing of oral argument. (The documents in the common file are hereinafter cited with the symbol followed by the page number). 53 By order of the Court of First Instance of 4 June 1991, Cases T-68/89, T-77/89 and T-78/89 were joined for the purposes of the oral procedure. 54 The oral argument of the parties and their replies to the questions put by the Court were heard at the hearing which was held from 12 to 15 November 1991. 55 During the oral procedure, the Court requested the parties to submit their observations on a possible joinder of Cases T-69/89, T -77/89 and T-78/89 for the purposes of the final judgment. The parties did not raise any objection to such a joinder. 56 As cases T-68/89, T-77/89 and T-78/89 are connected with regard to their subject-matter, it is appropriate, in accordance with Article 50 of the Rules of Procedure of the Court of First Instance, to join them for the purposes of the final judgment. THE FORMS OF ORDER SOUGHT BY THE PARTIES 57 The applicant SIV claims that the Court of First Instance should: 1. declare void the Commission' s decision of 7 December 1988 relating to a proceeding under Articles 85 and 86 of the EEC Treaty (IV/31.906, flat glass), in so far as it fails to observe the rules of procedure and, in any event, infringes the general principle audi alteram partem and, in particular, the rights of defence; 2. annul the Commission decision in so far as it infringes and incorrectly applies Article 85(1) of the EEC Treaty, in conjunction with Article 2 and Article 3(f) of the Treaty; 3. in the alternative, annul the decision in so far as it concerns the alleged infringement of Article 86 of the Treaty; 4. in the further alternative, annul Article 4 of the operative part of the decision, relating to the fines imposed on SIV, in so far as it fails to state the reasons for the criteria used to fix the amount of those fines, and/or having regard to the effects to which payment of those fines could give rise; 5. in the still further alternative, reduce on the basis of equitable principles the amount of the fines imposed on SIV. 58 In reply to the applicant SIV, the Commission contends that the Court of First Instance should: 1. dismiss the application as unfounded; 2. order the applicant to pay the costs. 59 The applicant FP claims that the Court of First Instance should: 1. declare void Articles 1, 2 and 3 of the contested decision in so far as they concern the applicant; 2. declare void Article 4 of the contested decision in so far as it imposes a fine on the applicant or, in the alternative, substantially reduce the amount of the said fine; 3. order the defendant to pay the costs. 60 In reply to the applicant FP, the Commission contends that the Court of First Instance should: 1. dismiss the application as unfounded; 2. order the applicant to pay the costs. 61 The applicant VP claims that the Court of First Instance should: 1. annul the Commission' s decision of 7 December 1988 relating to a proceeding under Articles 85 and 86 of the EEC Treaty (IV/31.906, flat glass) void in so far as it finds that: (a) VP participated from 1 June 1983 to 10 April 1986 in agreements and concerted practices on prices and terms of sale and in agreements and concerted practices designed to influence the purchasing and selling policies of the main wholesalers in the non-automotive flat-glass sector; (b) VP participated from 11 May 1983 to 1 December 1986 in agreements and concerted practices on the prices to be charged to the Fiat group in the automotive flat-glass sector; (c) VP participated from 1 January 1982 to 30 June 1987 in agreements and concerted practices relating to the apportionment of quotas for supplies to the Fiat group in the automotive flat-glass sector; (d) VP participated from 1 January 1982 to 31 December 1986 in product exchange agreements in the flat-glass sector designed to achieve market sharing; and imposes a fine on VP on those grounds; 2. order the Commission to pay the costs. 62 In reply to the applicant VP, the Commission contends that the Court of First Instance should: 1. dismiss the application as unfounded; 2. order the applicant to pay the costs. 63 In each case, the intervener contended that the Court of First Instance should: 1. annul Article 2 of the contested decision, together with Article 3 in so far as it refers to Article 2; 2. dismiss the remainder of the application as unfounded, in so far as it concerns the application of Article 85 of the Treaty and the level of fines imposed. THE OBJECTIONS RAISED BY SIV RELATING TO THE PROCEDURE AND TO THE STATEMENT OF THE GROUNDS UPON WHICH THE DECISION IS BASED A - Arguments of SIV 64 Before setting out its pleas in law on the substance of the case, SIV raises a number of objections concerning observance of the rules of procedure, in particular compliance with the principle audi alteram partem and, more generally, the rights of defence. 65 SIV criticizes the fact that the Commission laid down very short time-limits for SIV to make its observations, whereas the Commission' s preparation took place over a very long period of time. In that regard, it relies on the judgments in Joined Cases 100 to 103/80 (Musique Diffusion Française v Commission [1983] ECR 1825) and in Case 85/76 (Hoffmann-La Roche v Commission [1979] ECR 461), in which the Court emphasized the importance of the right of the defence to make known its views on the truth and relevance of the facts and circumstances alleged and on the documents used by the Commission to support its claim that there has been an infringement of the Treaty. 66 SIV emphasizes the active and decisive influence that Cobelli could have had on the Commission' s conduct and alleges that the Commission kept secret the documents relating to Cobelli. Consequently, SIV asks the Court to order the Commission to produce in the course of the proceedings all notes, correspondence and instruments concerning the relations between Alfonso Cobelli and/or his undertaking and lawyers and the Commission, in connection with the procedure which took place before the Commission. 67 According to SIV, the Commission gathered information at the premises of Fiat concerning its commercial relations with the glass-producers which it communicated neither to the parties concerned nor to the members of the Advisory Committee. SIV requests that the Court should order the production of the minutes concerning the opinion expressed by the Advisory Committee, and all the documents and correspondence exchanged between the Committee or its members and the Commission. GROUNDS CONTINUED UNDER DOC.NUM : 689A0068.1 68 With regard to the reasoning of the decision, SIV considers that the grounds upon which the conclusions of the decision are based contain seriously flawed reasoning. For example, the Commission stated that the Italian glass producers granted wholesalers identical discounts after it had selectively picked out such (rare) evidence as was capable of supporting such an argument, and without considering the general relevance and objectivity of the argument advanced. That tendency to make its reasoning fit in with certain conclusions is nothing other than the result of a passive acceptance of the arguments put forward and proposed by third parties. 69 SIV claims that the Commission practically ignored the arguments advanced and the documents produced by the three producers concerned in so far as it reproduced in the decision the basic content of the statement of objections. 70 In its reply, SIV also objected to the fact that the Commission was both judge and prosecutor at the same time. Although the Court of Justice has already had occasion to reject such an objection (judgments in Joined Cases 209 to 215 and 218/78 Van Landewyck v Commission, known as the Fedetab judgment, [1980] ECR 3125 and in Musique Diffusion Française, cited above), the applicant requested that the Court should review that case-law having regard to Article 6, paragraph 1 of the European Convention for the Protection of Human Rights and Article 14, paragraph 1 of the United Nations' International Covenant on Civil and Political Rights. According to SIV, the grounds upon which the Court of Justice based itself are no longer adequate. The reform of all national procedures, including the procedures of administrative courts, which was dictated by the obligation to adapt national systems to the principles laid down by international agreements, must necessarily also affect the Community system. 71 In any event, SIV considers that the dual function that characterizes the action of the Commission, which exercises both an investigative and a decision-making power, imposes on the Commission an even stricter duty to observe the rights of defence (judgment in Musique Diffusion Française, cited above). In particular, the Commission must not have the right to prevent the defence from having access to documents or information that the Commission has gathered. B - Arguments of the Commission 72 The Commission points out first of all that it gave SIV a period of three months (from 6 November 1987, the date on which it sent the statement of objections to SIV, until 2 February 1988, the date on which SIV lodged its reply to the statement of objections) to make known its observations, which was a more than sufficient time to prepare complete observations in reply to the statement of objections. In addition, a large part of the documentation gathered came from SIV itself or was already well known to SIV. The Commission points out that, at SIV' s request, it extended the time-limit for submission of the reply. 73 The Commission rejects the idea that it accorded excessive importance to Mr Cobelli' s complaint. The investigations upon which the decision is based were carried out in part before the application was made and, in any event, independently of its submission. 74 As regards the communications between Cobelli and/or its lawyers and the Commission, which SIV sought to have produced, the Commission considers that those documents are entirely extraneous to the contested decision. Each time that statements and/or evidence supplied by Cobelli were taken, even indirectly, into account by the Commission, the decision made specific reference to that fact. For the same reasons, the Commission rejects the objection that it "took from Fiat" information other than that mentioned in the decision. 75 The Commission rejects the claim that the observations made by the producers concerned were not taken into consideration. It states that it weighed up those observations very carefully, comparing them with the evidence adduced to support them and with the facts upon which the contested decision is based. 76 According to the Commission, all the documents relating to the procedure which gave rise to the contested decision were annexed to the statement of objections and sent to SIV. No limitation was placed on SIV with regard to its right of access to the evidence upon which the decision is based. 77 With regard to SIV' s application for an order requiring the production of documents relating to the Advisory Committee, the Commission considers that those documents are not in any way connected with the present case. 78 The Commission rejects the allegation that it did not provide sufficient evidence in support of its decision. 79 As regards the applicant' s additional plea in law in its reply, concerning the alleged infringement of the European Convention for the Protection of Human Rights and the United Nations' International Covenant on Civil and Political Rights, the Commission states that, in the light of the case-law of the Court of Justice in its judgments in Case 374/87 (Orkem v Commission [1989] ECR 3283) and Case 85/87 (Dow Chemical Iberica v Commission [1989] ECR 3165), Fedetab, cited above, and Musique Diffusion Française, cited above, its conduct throughout the procedure towards SIV has been well above the minimum guarantee of the rights of defence required by the Court of Justice. 80 In its application, SIV also puts forward a plea in law based on Articles 2 and 3(f) of the EEC Treaty. SIV considers that if all the principles stated in the decision are to be followed, that would have objectively disastrous results from the industrial and commercial point of view: in particular, all forms of competition would be entirely eliminated, owing to the magnitude of the investment necessary and the long-term planning it entailed; the creation of a production and commercial system on monopolistic lines would be encouraged, as would price increases at the different stages of distribution and sale and a crisis in supply. 81 The Commission rejects those claims as general, contradictory and confused. In its opinion, the decision is based on a series of irrefutable facts and notes explaining those facts, the probative value of which cannot be called into question by the assumptions made by SIV concerning the functioning of the market. C - Assessment by the Court 82 Under the first paragraph of Article 48(2) of the Rules of Procedure of the Court of First Instance, just as under the first paragraph of Article 42(2) of the Rules of Procedure of the Court of Justice, which were previously applicable mutatis mutandis to the procedure before the Court of First Instance, no new plea in law may be introduced in the course of proceedings unless it is based on matters of law or fact which come to light in the course of the written procedure. The plea in law based on the infringement of Article 6 of the European Convention for the Protection of Human Rights and Article 14 of the United Nations' Covenant on Civil and Political Rights was introduced for the first time by the applicant only at the reply stage. It is not based on matters of law or of fact which came to light in the course of the written procedure. Consequently, that plea in law cannot be accepted. There is therefore no need, in the context of these cases, to review, in the light of allegedly changed circumstances, the case-law of the Court of Justice in its judgments in Joined Cases 209 to 215 and 218/78 Fedetab and Joined Cases 100 to 103/80 Musique Diffusion Française, cited above. 83 Furthermore, the Court finds that the applicant has not specified in any way whatsoever how the principle audi alteram partem and the rights of defence were infringed by the Commission. Consequently, the pleas in law based on the infringement of the principle audi alteram partem and the rights of defence cannot be accepted as grounds for the annulment of the decision in its entirety. In so far as those pleas have not yet been taken into consideration and concern certain specific aspects of the decision, they will be dealt with in the substantive examination of those aspects. 84 With regard to the plea in law based on Articles 2 and 3(f) of the Treaty, the Court considers that it is has no legal basis in law and that it cannot, therefore, be relied on as a ground for the annulment of the decision. SUBSTANCE 85 The applicant SIV puts forward the following pleas in law in support of the form of order it seeks: (a) infringement and incorrect application of Article 85(1) with regard to the assessment of the possible existence of agreements or concerted practices between the Italian glass producers; (b) infringement and incorrect application of Article 85(1) with regard to the conditions for its applicability; (c) infringement and incorrect application of Article 86 of the Treaty; (d) infringement and incorrect application of Article 15(2) of Regulation No 17 with regard to the fines imposed. 86 The applicant FP puts forward the following pleas in law in support of the form of order it seeks: With regard to the application of Article 85(1): (a) with regard to the non-automotive glass market: (i) factually incorrect assessments and lack of evidence; (ii) incorrect application of the concept of concerted practice; (b) with regard to the automotive glass market: (i) factually incorrect assessment and lack of evidence; (ii) incorrect assessment of the economic and legal context; (c) with regard to the transfers of glass between producers: (i) factually inaccurate assessments and lack of evidence; (ii) no object or restrictive effects on competition; With regard to Article 86: (a) incorrect application of the concept of dominant collective position; (b) factually incorrect assessments; (c) cumulative unlawful application of Articles 85 and 86; With regard to the fines: (a) infringement of Article 15(2) of Regulation No 17. 87 The applicant VP puts forward the following pleas in law in support of the form of order it seeks: (a) absence of credible evidence capable of establishing VP' s participation in an unlawful agreement; (b) failure to seek evidence from independent sources; (c) erroneous assessment of the product, the market and VP' s behaviour on the market. 88 The pleas in law of all the three applicants can be grouped under three general pleas relating respectively to: (A) the assessment of the market, (B) the findings of fact and the evidence, and (C) the legal assessment. According to the applicants, the decision does not contain any economic analysis of the market and that absence of analysis vitiates the decision in its entirety. As regards the evidence, the applicants claim that the evidence taken into consideration consists, for the most part, in a very partial selection of quotations which ought to have been read in the context both of the documents from which they were taken and of the realities of the market. Consequently, the legal assessment of the facts allegedly found to exist is vitiated with regard to the application of both Article 85 and Article 86. 89 With regard to the second plea in law, which concerns the findings of fact and the evidence, a point must be mentioned at this stage which came to light only when, as was stated above (paragraph 41), the Commission was called upon to place in the file, in the original form in its possession, the documentary evidence on which it relied when adopting its decision. 90 Under Article 14(1)(b) of Regulation No 17, in the course of the investigations which it carries out at the premises of undertakings, the Commission is authorized only to take copies of or extracts from the books and business records. In the present case, a large number of the documents to which the Commission refers in its statements of objections, and which it communicated to the undertakings in the form of photocopies, are hand-written notes, sometimes scarcely legible, in Italian. In some cases, it was clear from the form of the document communicated by the Commission to the undertakings that the document in question was only part of the original document. Other documents were internal memoranda of the undertakings or their subsidiaries. Once again, it was clear from the form of the document that, in some cases, the documents in question were merely part of the original. In other cases, the fact that the document was an extract was not evident from the document communicated. 91 It emerges from the inquiry carried out by the Court that when the Commission prepared the documentary evidence with a view to communication to the undertakings, certain relevant passages were deliberately deleted or omitted, even though they did not relate to business secrets. In particular, nine words were deleted without trace in a handwritten note from SIV of 30 January 1985 ( 374). 92 There are four references to that note of 30 January 1985 in the decision: the note is used, firstly, as evidence of the existence of "agreements between the three producers on price lists and terms of sale" in the non-automotive market (point 62 of the legal part, which recapitulates points 27 and 32 of the factual part) and, secondly, as evidence of "discussions on how to get price increases accepted by the Fiat group" (point 47 of the factual part). In the second paragraph of point 24, the decision expressly states that that document was communicated to the undertakings with the statement of objections, and it is cited in paragraph 23 (page 17) of the statement of objections. The relevant passage reads as follows in the original: "- Problema Fiat - Scaroni [FP] pensa di non potersi battere per fermare PPG - aumento fori e staffette come cavallo di Troia in Fiat per aumento prezzi" ("Fiat problem - Scaroni [FP] considers that he cannot fight to stop PPG [VP]"; - increase in holes and brackets [mechanism for raising side windows] as Trojan horse in Fiat for increase in prices"). In the photocopy sent with the statement of objections, the words "Scaroni pensa di non potersi battere per fermare PPG" ("Scaroni considers that he cannot fight to stop PPG") had been deleted. In the statement of objections itself the passage is quoted as follows: "Problema Fiat - aumento fori e staffette come cavallo di Troia in FIAT per aumento prezzi", without any indication that words have been omitted. 93 The Court considers that it is self-evident and indisputable that the tenor of the note is changed completely by the omission of those nine words. With those nine words the note could be taken as clear evidence of a competitive struggle between SIV and FP on the one hand and VP on the other. At the hearing, the Commission tried in vain to supply an objectively justifiable reason for the deletion of those words. 94 The Court must record that that is not the only example of such a proceeding, other examples of which will be commented upon below (see in particular paragraphs 214, 215, 224, 236 and 246 below). The Court also observes that SIV' s note of 30 January 1985, cited above, and another note of SIV of 24 June 1985 ( 715) appear in the list of documents referring expressly or implicitly to VP supplied to the Court by the Commission, as making implicit reference to VP, whereas it emerges from the full version of those notes that they make express mention of VP. That fact would appear to indicate that the full versions of those documents were not available to all departments of the Commission. 95 Accordingly, the Court considers that it is incumbent on it, in assessing the applicants' second general plea, to check meticulously the nature and import of the evidence taken into consideration by the Commission in the decision. However, since the nature and the import of the evidence is intimately connected with the nature and the functioning of the market in question, and the parties have focused their arguments essentially on analysis of the nature of the market, it will be appropriate, first of all, to examine the assessment of the market made in the decision in the light of those arguments. An examination will then be made of the evidence taken into consideration and of the findings of fact in the decision which were based on that evidence. Finally, the legal assessment made in relation to Articles 85 and 86 of the Treaty will be examined. A - THE ASSESSMENT OF THE MARKET 1. Contested decision 96 This part of the decision (points 2-17) is divided into three headings: the product, supply and demand. However, it should be pointed out straight away that the Commission, at the hearing, stated that as the written evidence of the agreements between the three producers was unambiguous and explicit, it made any investigation whatsoever into the structure of the market entirely superfluous. This part of the decision must be considered to be descriptive rather than analytical. (a) The product 97 The description of the product given in points 2 to 5 of the decision is repeated in essence in paragraphs 1 to 3 above. The decision states that the Italian market "accounts for some 20% of the European automotive market and roughly the same percentage of the European non-automotive market" (point 6). The development of the Italian market in flat glass is shown in the tables in Annex 1 to the decision. (b) Supply 98 The decision finds that the three producers were able to meet "an average of 79% of Italian demand for non-automotive glass and an average of 95% of Italian demand for automotive glass" (point 7 and Annex 2). There then follows (in points 8 to 10) a description of the three producers. 99 FP is a subsidiary of SG, which, through the intermediary of FP or other group companies, owns a number of companies, including Luigi Fontana SpA, which is the largest processing wholesaler on the Italian market. FP owns a float-glass plant at Pisa and a float- glass plant at San Salvo, which it shares with SIV and is operated by Flovetro, a subsidiary of SG. FP is the only producer of cast-glass in Italy (point 8). 100 SIV, which is controlled by the State holding company EFIM, owns two float-glass plants at San Salvo, one of which is operated by Flovetro. In addition, SIV owns one company in Italy and one in Spain which produce automotive glass, another company at San Salvo which produces reflective glasses and two glass-marketing companies in Frankfurt and Paris respectively. In 1986, SIV took control of Veneziana Vetro and Splintex SpA and transferred to Glaverbel control of the company Ilved (point 9). 101 VP, which is a subsidiary of PPG, owns two float-glass plants, at Cuneo and Salerno respectively, and controls the company Pennitalia Securglass, which produces automotive glass. In 1982 PPG bought Boussois, a company which "has a long tradition in glass manufacture and a strong position on the French market for automotive and non-automotive glass" (point 10). 102 Point 11 contains two tables showing, respectively, the market shares (that is to say on the Italian market) of the three companies, on the basis of the figures in Annex 2, and their shares of the European market. The European flat-glass market is dominated by a tight oligopoly comprising SG, SIV, PPG, Pilkington, Glaverbel (of the Asahi group) and Guardian. These are groups whose activities are integrated upstream and downstream (point 12). 103 With regard to the production capacity of that market, the decision relies on the forecasts made by the European Flat-Glass Producers Association (hereinafter referred to as "GEPVP") in June 1986 (Community of Ten, valid until 1996) and in June 1987 (Community of Twelve, valid until 1989). Community production was amply sufficient to meet demand in the period from 1980 to 1987, with exports to non-community countries having consistently exceeded imports from outside the Community. Moreover, Community demand for glass would, on the most optimistic assumptions, increase by only 1 to 3% a year. The GEPVP thus anticipated that excess production capacity, which was high in the early 1980s, would persist in the years ahead, albeit at a lower level. 104 According to the information supplied by FP, the average investment involved in a float-glass plant of 150 000 tonnes per year amounts to some ECU 70.5 to 86 million on an existing site and twice that amount on a new site. The possibility of other producers entering the market in the foreseeable future can therefore be ruled out (point 12). 105 With regard to the automotive market, processing requires different production lines for each technique, each production line being especially designed in the light of the shapes and technical specifications required by demand. Technical obsolescence is therefore fairly rapid and occurs after seven to eight years, according to technical developments in motor vehicle manufacturing. According to FP, the cost of a processing line for the manufacture of 650 000 motor vehicle fittings a year may be put at ECU 40 million. "Few firms are therefore capable of bearing the costs and risks of processing glass for motor vehicles" (point 13). (c) Demand 106 The customers of non-automotive flat-glass producers are wholesalers and producers. Some 40% of demand is accounted for by processors purchasing directly from producers, while the remaining 60% is accounted for by wholesalers. Wholesalers themselves process at least half of the glass they purchase, with the bulk of the remainder being sold directly to final customers and a smaller proportion to small processors (point 14, first paragraph). Processors are often in competition with the flat-glass producers who process glass themselves. Sometimes, processors are dependent on the transfer of technology from glass producers and thus manufacture processed products under licence granted by their suppliers (point 14, second paragraph). 107 The customers of automotive glass producers are the car manufacturers. The decision describes the two stages in the development of a product: the prototype stage involving only one or two producers, and the marketing stage at which the manufacturer calls on a larger number of producers (point 15). 108 The decision states (point 16) that the non-automotive market "saw a fall in demand in the period 1979 to 1983, reflecting the recession in the European economy. As from 1984, demand picked up again, allowing producers, particularly as from the second half of 1985, to increase their prices considerably. As was stated in [point] 12, demand for glass is expected, according to the industry' s forecasts, to increase by between 1 and 3% a year over the next decade". 109 The automotive market "is closely bound up with the trend of car production, which, following the second oil shock, went through a period of recession in Italy and the rest of Europe up to 1984. Only in 1985 did production begin to pick up again somewhat, with the recovery gathering further momentum in 1986 and 1987. According to the forecasts, the growth in demand for automotive glass over the next decade is expected to be lower than that for non-automotive glass" (point 17). 2. Arguments of the applicants 110 Throughout the procedure, both before the Commission and before the Court, the applicants insisted that the absence of an economic analysis of the market vitiated the decision in its entirety. At the hearing, they made a joint presentation of their analysis of the market. It is appropriate to summarize the essence of that presentation and to add to it the few remaining elements of their individual arguments. (a) The argument on principle 111 The applicants claim that, although the decision describes the two markets, non-automotive and automotive, it does not draw the necessary consequences from that description when it analyses the behaviour of the parties and the economic phenomena that it finds to exist. The Commission has an obligation to take into consideration all the circumstances, including the special characteristics of the market in question, which form the legislative background and economic context of the conduct to which exception is taken (judgment in Joined Cases 40 to 48, 50, 54 to 56, 111, 113 and 114/73 Suiker Unie [1975] ECR 1663). Since the existence of the concerted practices is categorically denied, the analysis ought to have served not only to prove that the behaviour of the undertakings had the effect of restricting competition but also, and above all, to prove that the behaviour of the undertakings could be explained only by the existence of unlawful concertation, and not merely by market forces. The analysis of the market was therefore essential in two ways: firstly, in the absence of written evidence, to prove the existence of the alleged concerted practices and, secondly, to demonstrate their restrictive effects on competition. (b) The arguments regarding the product 112 While the parties accept that there are three types of flat glass, namely, drawn glass (or window panes), cast glass (in Italian "greggi"), and plate glass (which was formerly produced by continuous casting, but is now almost exclusively produced by the float-glass process), the applicants draw attention to the fact that their respective shares of the Italian market are, 0.5%, 4.5% and 95% (Assovetro data, 227). Consequently, although the decision concerns flat glass in general, it concerns, almost exclusively, behaviour relating to float glass. 113 Cast glass is entirely different from the two other types of flat glass from the point of view both of its characteristics (translucent but not transparent) and its uses. Intended solely for certain construction and decorative applications, this product is in decline ( 188). The manufacture of this type of glass with a very low added value is no longer profitable owing to massive cheap imports from eastern European countries and Turkey ( 188, 235). Since 1983, FP has been the only producer which still has a production line for cast glass in Italy ( 229, 235). The Commission ignored the distinction between cast glass and float glass intended for the construction industry and used documents relating to cast glass to criticize the behaviour of FP and SIV in relation to float glass. 114 Basic float glass has become a commonplace homogenous product. The same technology is used by all the producers for the construction of the floats; the production techniques of float glass are more or less identical throughout Europe and even the world; and quality standards and criteria, organization of work and level of qualification, are all largely equivalent in all European factories. It follows that at the stage of the basic products, it is extremely difficult for customers to distinguish between the products of the different producers. In fact, basic flat glass has become a true raw material, a "commodity" like gold or aluminium. For that reason, the price of the glass is more or less the same in all the countries with major glass producers. Variations in price, if any, depend on secondary costs such as, for example, transport costs. That finding is an important factor for understanding the organization of the market and for a true appreciation of certain practices and certain behaviour of the undertakings. 115 Float glass is produced in a wide variety of colours and thicknesses. Apart from clear glass there are six colours on the European non-automotive market and, in the automotive market, four colours. The production of coloured glass is more difficult and more costly than the production of clear glass on account of the additional mineral and chemical ingredients. Moreover, there are approximately 15 different thicknesses, ranging from 2mm to more than 20mm. 116 The Commission itself, in the 1981 decision, recognized that flat glass is a homogenous product (point II A 3 a-1, on page 39), whereas, in the present decision, it refused or omitted to take that factor into account as an explanation for certain phenomena which it found to exist in the market. 117 The flat glass industry covers various activities and trades, of which the most important are the production of basic glass (already considered above), processing and the manufacture of special products. 118 The decision ignored the importance of processing. Almost 78% of total production is processed (insulating glass, laminated glass for construction and reflecting glass, safety glass for construction, glass for household appliances, glass for mirrors). Processing includes the manufacture of laminated glass, tempered glass, toughened glass, double-glazing, insulating glass, layered glass etc. In Italy, most processing is carried out by independent undertakings, some of which are exclusively processors while others have mixed wholesaling, dealing and processing operations. Those which are exclusively processors have their own dynamics; their priorities are different from those of wholesalers because they are less sensitive to price changes and do not make speculative purchases, their profitability coming from the added value of processing and not simply from the purchase and resale of products. 119 The behaviour alleged in the decision (identical price lists and discounts, simultaneous publication dates, classification of wholesalers, meetings etc) concerns exclusively basic flat-glass products distributed through wholesalers. Such behaviour concerns only 30% of total flat glass consumption in Italy and not the 76 to 80% claimed in the decision, which distorts the assessment of the effects of the behaviour and its seriousness. 120 Special products, which are also ignored in the decision, are high-technology products which meet very high specific performances and/or standards (reflecting glasses, laminated glasses, low-emission glasses, glass for silvering). Those products are very different from producer to producer, and producers are fighting a veritable technological war constantly to develop new products, which is strategically important for their position in the market. Those highly competitive products represent more than one-third of the turnover of the applicant undertakings. They are, moreover, a competitive tool for other products, in so far as they permit each producer to reinforce its brand image, to penetrate new markets and thereby strengthen its position in the market for basic flat glass and processed glass. Special products are, moreover, the basis for the revitalization of the non-automotive market. 121 The automotive and non-automotive markets are organized and function in entirely different ways: the non-automotive market is supplied essentially through wholesalers and processors, to which producers sell their products either unprocessed, or processed on processing lines, while the automotive market is exclusively a market for glass processed in accordance with the specifications of the motor vehicle manufacturers and delivered directly by the producers to the vehicle manufacturers. The absence of intermediaries in the automotive market is explained by the importance and the complexity of processing for this market, its high cost, the need for close and continuous relations with motor vehicle manufacturers for the development and perfection of models, the requirement for deliveries made "just in time" (delivery to the assembly line without stocks being kept by the motor vehicle manufacturer). 122 Although the Commission acknowledged the distinction between those two markets with regard to Article 85, it refused to do so in connection with the application of Article 86. Without any explanation at all, the Commission stated that the market to be taken into consideration was the flat-glass market in general. 123 With regard to the characteristics of the industrial production of float glass, the applicants point out that float-glass furnaces are very heavy and inflexible production plant. In order to be profitable, they must have high capacities (of the order of 500 tonnes per day) and be used fully (24 hours per day) and rationally. The construction of a float-glass furnace constitutes a major investment decision (approximately ECU 100 million) so that industry cannot adapt either rapidly or flexibly to variations in demand. Once established, a float-glass furnace must operate continuously, which necessarily involves an increase in production and the risk of over-capacity. 124 Float-glass plant also lacks flexibility from the operating point of view in so far as one float-glass production line can produce only a single colour and a single thickness at one time. Each change of colour requires time (more or less 14 days) and involves a considerable loss of production (7 000 tonnes of saleable product for a furnace of 500 tonnes per day). It is imperative that production runs should be long, corresponding to a high level of demand, in order to be economically viable, whereas the variety of products required by the market is very wide. Moreover, because of its bulk, it is not economic to store flat glass either in large quantities or for long periods. 125 Finally, repairs and maintenance, which must be carried out at regular intervals, must be carried out cold, and involve production stoppages every five or six years. Float-glass production lines are out of action for several months on account of such repairs and maintenance and on account of possible technological improvements and increases in capacity. 126 All those factors make it extremely difficult to adjust supply to demand, and impossible, both technologically and economically, for each producer to have the full range of products available at any given moment. Those technical constraints and economic imperatives, which mean that the most rational utilization of capacity has to be reconciled with the need to maintain a presence on the market, explain why producers have an objective interest in purchasing from, or selling to their competitors, according to circumstances. 127 Although it is true that "few firms are ... capable of bearing the costs and risks of processing glass for motor vehicles" (point 13), the parties emphasize that that is because of the considerations set out in paragraph 121 above. (c) The arguments relating to supply 128 The total (saleable) European production capacity in 1989 is estimated at approximately 5 100 000 tonnes, according to the applicants, whereas it was 4 444 000 tonnes in 1986 and 4 176 000 tonnes in 1982 (source GEPVP, 175). Italian float-glass production in 1985 was 700 000 tonnes and in 1986 673 000 tonnes, produced on five float-glass production lines, one of which belonged to FP, one to SIV, one to FP and SIV jointly, and two to VP (source, Assovetro Istat, 187). At the end of 1987, SIV brought into operation a new float-glass plant at Porto Marghera (Veneziana Vetro). 129 In the European flat-glass market, including the United Kingdom, Italy is the third - or fourth (depending on the year) - market in order of importance, with a share of total European flat-glass consumption of 14.1% in 1986, never having previously exceeded 16.3% ( 189). 130 The decision considers that the three Italian producers have 79% of the Italian non-automotive market. The applicants maintain that their share of the Italian non-automotive market during the period under consideration was, at its highest level, only 63.7% in 1986 when SIV took control of Vetrocoke. On average, their market share was of the order of 56.2% between 1982 and 1986. That is explained by the fact that, according to the Commission, imports from France could not be regarded as independent imports if the seller was a company linked to an Italian producer. No reasons were given for that position. Boussois, a sister company of VP, had an outside shareholder who held 30% of its capital and who forced the company to act in its own best interest, independently of VP, which was itself 20% owned by independent shareholders and was therefore not fully controlled by PPG either. Imports into Italy by Boussois were independent imports (judgment in Case 75/84 Metro v Commission [1986] ECR 3021). In any event, imports in 1986 amounted to approximately a third of the Italian market in non-automotive flat glass. Although that market structure changed a little after PPG took over Boussois in 1982, it remains the case that the flow of imports, even from sister companies, shows that imports are economically profitable. The flow of exports is also not negligible (30%). 131 Accordingly, the decision is wrong to state that Italy is the relevant geographical market because the undertakings are able to sell for export only quantities produced at a marginal cost. There is no evidence in the file to support that statement. In its 1981 decision, and in Commission Decision 84/388/EEC of 23 July 1984 relating to agreements and concerted practices in the flat glass-sector in the Benelux countries (Official Journal 1984 L 212, p. 13, hereinafter referred to as "the 1984 decision"), the Commission emphasized the importance of intra-Community trade. Thus, in its 1981 decision, (point 6, page 35), it stated, firstly, that the market shares of Italian producers in the Italian flat-glass market as a whole were FP 20%, SIV 14%, VP 14%, Fabbrica Sciarra 3%, and Vetro Coke 3%, the remainder, namely 46%, was accounted for by imports; secondly, that SIV and VP, in 1976 and 1977, sold some 55% of their output on the markets of the other Member States. 132 While it is true, as the decision points out, that at the beginning of the 1980s the flat-glass market experienced a difficult crisis period with considerable over-capacity, ever-increasing production costs, crises in the construction and motor vehicle sectors, increased energy costs, leading to heavy losses for the producers, the producers nevertheless carried out the necessary restructuring measures (closure of unprofitable or obsolete plant, reductions in the workforce, recapitalization, new investment in more efficient plant, research and development into special products, etc). The flat-glass industry, unlike the Community' s other heavy industries, (for example the steel industry), was able to survive this crisis without major interventions or specific sectorial measures on the part of the national or Community authorities. Consequently, during the period from 1982 to 1986, which is the period covered by the contested decision, the flat-glass industry was a dynamic industry which, far from seeking to weather the crisis by market sharing and other prohibited agreements, reacted in a positive way by adopting sound economic measures. 133 The Commission was not entitled to find that the market is stagnant, with permanent over-capacity and inaccessible to new producers. Quite the contrary, the market has experienced - and always experiences - frequent and profound changes: Glaverbel was taken over by Asahi, Boussois was taken over by PPG, Flachglas was taken over by Pilkington; Guardian set up in Luxembourg at the height of the crisis; nine new production lines have been brought into production since 1981, increasing capacity from 3.8 million tonnes in 1981 to more than 5.1 million tonnes in 1989, all developments which demonstrate the intensity of the competition between producers, who are constantly at war with one another using the weapons of new investment and new products. 134 In fact, despite the general situation in Europe, characterized by over-capacity, on the Italian market there was a lack of supply, which made it particularly attractive for foreign producers. This was confirmed by the import/export balance in Italy ( 253A). 135 Moreover, SIV and VP point out that in the period under consideration inflation in Italy was very high and fluctuated between 12 and 20% depending on the year, from which it follows that the price increases were more apparent than real and that the parallel increases were not necessarily unlawful ( 215). 136 Another important factor is that the concept of "producer" covers, in fact, various professions: producer of basic flat glass, processor of construction glass, processor of automotive glass, producer of special products. While it is true that all those activities concern flat glass, they relate to different markets, each having its own logic. The transfers of basic flat glass did not therefore necessarily influence the market in processed automotive glass, which obeys other laws. 137 Each of the three producers follows its own strategies, placing different emphasis on the various professions: - FP, as part of the distribution of tasks within the Saint-Gobain group, concentrates on the Italian market and on an important processing activity in the non-automotive sector; - SIV finds its competitive advantage in concentrating rather on the processing of automotive glass and spreads its processing capacities and sales throughout Europe, exporting 50% of its capacity in 1986, with a smaller operation (at least in the period covered by the decision) as a producer of basic glass; - VP places the emphasis on the production of basic glass with a low degree of integration of processing activities; in 1986 it exported 40% of its output. 138 The three undertakings are also structurally different: SIV is not part of a multi-national group and is controlled by the Italian State holding company EFIM, a non-industrial public partner which does not have the same objectives, interests or operating methods as the private groups. 139 In addition, the market shares of each of the undertakings have undergone significant changes: from 1982 to 1986, for non-automotive glass, FP increased its market share by 22%, while those of SIV and VP fell by 8 and 12% respectively. (d) The arguments relating to demand 140 With regard to the non-automotive market, the parties emphasize, firstly, that processors are in a completely different competitive situation by reason of the added value generated by processing and, secondly, that the behaviour of the wholesalers was ignored by the Commission. 141 As regards the wholesalers, demand is highly concentrated, with the 20 most important wholesalers absorbing more than 80% of the products distributed through this channel. This sector has experienced very serious difficulties owing to outmoded methods and principles of management, and a liquidity position which is inappropriate to their activities and gives rise to unusually high financial costs, and to competition from the producers who possess an integrated distribution operation. In order to attempt to tackle those difficulties, the wholesalers sought to group themselves into associations. From the mid-seventies, the most important undertakings specializing in the wholesale flat-glass market in Italy created associations designed to impose a common commercial policy on everyone, at both the purchasing and resale stages. The 1981 decision condemned those association agreements between wholesalers, which sought to limit competition among them. That very extensive wholesalers' organization, whose dual purpose is to obtain better conditions and to limit competition among wholesalers, is an essential characteristic of the market in flat glass for the construction industry in Italy. 142 A careful reading of Cobelli' s complaint shows very clearly that it concerns the fact that all wholesalers do not benefit from the same conditions, and that the more advantageous conditions enjoyed by some of them have led to the bankruptcy and closure of numerous undertakings including Cobelli' s. That is consistent with the conclusions of the Battelle report ( 276), which highlighted the difficulties of the flat-glass distribution section in Italy. That is an objection of an entirely different nature from the accusations of an agreement among the producers to raise prices. It should be pointed out, moreover, that Cobelli claims that it was from 1982 that the situation became intolerable, that is to say just after the 1981 Commission decision which condemned the association agreements among wholesalers and the undertaking that they had sought from producers to grant special rebates to the members of the associations, in accordance with customer lists. Cobelli is in fact complaining of a situation which had become intolerable because the producers would no longer submit to the wholesalers' demands that prices and conditions be fixed jointly for everyone. 143 With regard to the automotive market, the applicants claim that, although the decision sets out more or less correctly the principal characteristics of the automotive glass market, the Commission ignores the consequences that follow from that description. Motor vehicle manufacturers both compose the music and conduct the orchestra and automotive glass suppliers are dependent on them to a very large extent. The market is entirely defined by demand. The only limit on the power of the motor vehicle manufacturers, as far as suppliers of glass are concerned, consists in the technical possibilities for manufacturing and shaping the glass components of the car, where the glass-producer' s technology will come into play. However, once a model has been completed, the fate of the suppliers is entirely in the hands of the motor vehicle manufacturer. 144 The applicants insist that, as, moreover, the decision recognizes, processing plant very quickly becomes technically obsolete and that it must be maintained at full load if it is to pay for itself. A producer therefore tries both to obtain orders which are as big as possible from the motor vehicle manufacturer, and normally has no interest in sharing with others the quota which is allocated to it, and to anticipate the future needs of motor vehicle manufacturers with regard to models, technical requirements and probable volumes, in order to be in a position to meet demand when it arises. In fact, it takes a year from the start of the installation of new processing plant before that plant actually becomes operational. In view of its specific nature, once installed, an automotive glass production plant is very inflexible and must operate at full load in order to be profitable. 145 With regard to the process of developing models, it is very clear that, if permitted, the "producer/developer" of the prototype would keep the market entirely to himself, thereby achieving substantial economies of scale. He has no interest in sharing the market with competing producers. However, that is not the policy followed by motor vehicle manufacturers and the file contains eloquent proof of Fiat' s strong position in contract negotiations. ( 721 et seq.). 146 With regard to the sharing out of sources of supply and to the "quotas" allocated by motor vehicle manufacturers, when motor vehicle manufacturers refuse to rely on a single supplier, it should be pointed out that the number of suppliers is nevertheless limited to two or three per model, a practical consideration which gives rise to the system of allocating "quotas". These quotas-shares are fixed as percentages and not as components or quantities. The volume that that quota represents depends on the commercial success of the model of car in question. That system is applied by all motor vehicle manufacturers in Europe, and, in the present case, by Fiat. Accordingly, the supplier runs a risk because, if sales of a model exceed forecasts, it may have difficulties in supplying the number of components that corresponds to his quota, and if he does not manage to supply what Fiat has ordered from him in accordance with the quota, he risks being penalized by a reduction in his quota during the next negotiations. On the other hand, if a supplier sees, as the orders are placed, that he is not receiving his quota, he can lodge a complaint with Fiat' s central purchasing department. Thus negotiations on quotas and prices go hand in hand; the allocation of a bigger quota is obtained by making a concession on prices. Hence the supplier' s interest in constantly monitoring whether his supply quota has in fact been observed. 147 Motor vehicle manufacturers do not merely impose on glass-producers the technical specifications and quantities required model by model, they also determine the rate of deliveries. The requirement for "just in time" delivery means that deliveries must be made at the required point in the production process, and not, as the Commission appears to believe, that the manufacturer can rely only on local producers. 148 To the applicant' s joint presentation on the market, VP adds that the Commission is mistaken about the special position it occupies on the non-automotive market and presented it in an inaccurate manner. VP does not carry out any processing itself or through related companies. Consequently VP is unable to compete with any of its customers, including the complainant Cobelli. The adoption of a policy consisting in forcing Cobelli, and other customers in the South of Italy, to leave the market, would be contrary to the interests of VP. Cobelli' s complaint does not contain any credible evidence establishing unlawful behaviour on the part of VP. In the non-automotive glass market, VP has approximately 3 times more customers than its competitors, some 55% of which are processors. In terms of glass sold, the sales made by VP to processors has increased steadily from 42.2% of VP' s total sales outside the automotive sector in 1985, to 53.3% of the total of such sales in 1988. 149 Moreover, if the Commission had not involved VP as a party to the proceedings, the market shares held jointly by SIV and FP during the period under consideration would have varied, for glass intended for the non-automotive market, between 21.2% and 36.1%. That smaller market share could explain the basis of the decision as regards the accusation of a "collective dominant position". According to VP, it is plausible that one of the underlying reasons for the procedure against it was to provide justification for the finding made by the Commission on the basis of Article 86. 150 SIV emphasizes that, in the automotive market, it has seen its market share fall from 50.3% to 37.5%. There would have been no point in participating in "agreements" with other producers, since its market share had been seriously eroded, particularly in its relations with Fiat, of which it had been the main supplier ( 721 et seq.). 3. The Commission' s arguments GROUNDS CONTINUED UNDER DOC.NUM : 689A0068.2 151 The Commission insists that the European market in flat glass was characterized by excess production capacity throughout the period covered by the decision, namely from January 1982 to June 1987. That statement is not contradicted by the fact that it is possible, a posteriori, on the basis of statistics prepared after the alleged facts, to establish that the excess capacity was lower than predicted. In any event, according to the most recent figures, namely the GEPVP data for 1988 ( 172, 173 and 174), the entire period covered by the decision was characterized by excess production capacity, and that fact means that claims that the price increases implemented during that period both in the non-automotive and automotive markets were the result of market conditions, lose all credibility. 152 The Commission cannot accept the claim that the three producers hold only 30% of the Italian market in non-automotive glass. The share of the non-automotive glass market, as can be seen in Annex 2 to the decision, is approximately 73 to 79% of the market. The positions of the three Italian producers were frozen. Not only did the position held by the three producers jointly in the Italian market remain essentially the same (point 11 of the decision), but also the market shares held by each of the producers individually did not vary significantly, although SIV did record a loss of several percentage points in the automotive glass market. 153 The Commission repeats that the agreements between the producers emerge clearly from the documents mentioned in the decision and are consistently borne out by events. Even if the market was recovering strongly, with limited supply and very high demand, the behaviour of the undertakings constituted a prohibited agreement. 154 With regard to the imports into Italy made by companies controlled by the producers (for example Boussois), the Commission considers that it is illogical to deduct them from the market shares of the producers, because that would suppose a degree of independence which does not in fact exist between the members of one and the same group. It cannot be considered that those imports could have competed against the three Italian producers' own production. The Commission points out that, unlike in Case 75/84 (Metro, cited above), where certain undertakings controlled by one and the same group marketed under different trade names products which were technically different at different prices, this case concerns a product described by VP as a primary product, the added value of which is extremely low (unprocessed flat glass). 155 The Commission claims that its analysis concentrated on the degree of competition between, on the one hand, imports from Boussois and Saint Gobain (France) and, on the other hand, the production of FP, SIV and VP. Leaving aside those imports, there remains only a relatively modest figure which, even though it represents imports made by wholesalers in competition with FP, VP or SIV, certainly had no effect on the conclusions reached by the Commission in the decision. 156 With regard to the credibility and accuracy of Cobelli' s complaint against the glass-producers, the Commission emphasizes that the decision is based on its own investigations and that, whenever it refers to the complaint, any conclusions drawn from it and all the relevant documents are expressly identified. 157 With regard to VP' s arguments, VP cannot claim, according to the Commission, not to be concerned by the documents referring to the "glass producers". Account must be taken of the number of documents and of the current economic situation. The fact that VP was not a processor of non-automotive glass could, of course, mean that it accorded preferential treatment to processing wholesalers, but not that its interests were fundamentally different from those of FP or SIV. The Commission repeats that there is nothing to contradict the fact that VP increased its prices at the same time or just after SIV and FP. 4. Assessment by the Court 158 The Court notes at the outset that, to a certain extent, the Commission has accepted the applicants' analysis of the market. In fact, a large part of the Commission' s description of the production of flat glass was taken unchanged from FP' s reply to the statement of objections (without, however, always indicating the source). Some of the figures in point 11 and in annexes 1 and 2 to the decision were also extracted from information supplied by the applicants. However, the Commission used only a small part of that information without giving any indication in the decision or in its pleadings in these proceedings why only the passages selected were considered reliable. It is only very occasionally that the Commission refutes in detail the conclusions drawn by the applicants from the information they supplied. The Commission even stated at the hearing that the written evidence of the agreements between the three producers was so unambiguous and explicit that any investigation whatsoever into the structure of the market was entirely superfluous. 159 The Court cannot agree with the Commission' s view that an analysis of the market would have been superfluous. The Court considers, on the contrary, that the appropriate definition of the market in question is a necessary precondition of any judgment concerning allegedly anti-competitive behaviour. Even if the Commission is not required to discuss in its decisions all the arguments raised by the undertakings, the Court considers that, having regard to the arguments of the applicants set out above, the Commission ought to have examined more fully the structures and the functioning of the market in order to show why the conclusions drawn by the applicants were groundless. The Court finds itself faced, on the one hand, with a series of detailed arguments advanced by the applicants based on data from which the Commission itself extracted certain evidence in support of its decision and, on the other hand, with a defence which consists, for the most part, in a simple reference to the text of the decision. 160 That being so, the Court considers that it is not for the Court to carry out its own analysis of the market but that it must confine itself to verifying, as far as possible, the correctness of the findings in the decision which were essential for the assessment of the case. (a) The evolution of the Italian market 161 According to the decision, Annex 1 shows the changes which have taken place in the Italian flat-glass market. However, the three tables in Annex 1 are composed of figures drawn from different sources. The figures designated "Assovetro" and "Istat" are taken from tables supplied by SIV during the administrative procedure ( 183-185, 187-188), whereas the figures in the first lines of tables 1 and 2 appear to have been assembled from other data supplied by the three producers. This mix of figures drawn from different sources has had, at least, two consequences. Firstly, imports represent a reduced proportion of consumption in the Italian market. Secondly, the ratio of imports to consumption in one year compared with another and, consequently, the representation of how that ratio changed (up or down) during the period under consideration, are not the same as they would have been if the figures used had been obtained from the same source. 162 Next, having calculated the apparent consumption of transparent glass in Italy on the basis of those figures, the Commission deducted from the result "imports from France" and "imports from other countries by the three producers". In a footnote, it is stated that: "Imports from France have been deducted, since there are only two producers in France, namely Saint-Gobain, which is the parent company of Fabbrica Pisana, and Boussois, which is an affiliate of Vernante Pennitalia. Imports from these two French companies are mostly intended for the Italian producers. When quantities are sold direct on the Italian market by one of the French companies, they cannot be considered to be sales by competitors". The documents before the Court show that the figures for "imports from France" were obtained from certain data supplied by SIV concerning total exports from other countries to Italy ( 183, 185). However, despite the fact that the footnote acknowledges that imports into Italy from France were not always intended for Italian producers, and despite the fact that VP had supplied it with figures for sales made in Italy by Boussois independently of its affiliate ( 213), the Commission appears to have assumed, when drawing up the tables in Annex 1, that all imports into Italy of all types of flat glass from France by affiliated companies were intended exclusively for the three Italian producers. The Commission seeks to justify that method by referring to the low volume of imports from French sources other than the companies affiliated to the applicants. That attempted justification finds no support either in the decision or in the documents before the Court. 163 The Commission stated, in reply to a question put by the Court, that the figures under "imports from other countries" relate exclusively to imports from other Member States of the Community. It expressly confirmed that those figures do not take account of imports from non-member countries. However, the documents before the Court show that imports into Italy from Turkey and from the countries of Eastern Europe were often very important for the functioning of the Italian market in flat glass in general. Called upon during the hearing to state the source of the figures under "imports from other countries", the Commission referred to a document which does not appear in the common file and from which, moreover, those figures do not appear to be derived. 164 The Commission was unable to explain to the Court why it considered it necessary to combine statistics drawn from different sources. At first sight, such a methodology is suspect. In any event, for the reasons set out above, the Court considers that it is not possible to rely on the findings based on Annex 1 to the decision. 165 The Court records that it has also been unable to reconstruct from the documents to which it was referred by the Commission proof of the claim in point 6 of the decision that the Italian market represents approximately 20% of the European market. (b) Supply capacity in relation to demand 166 The Commission emphasizes, both in the decision and in its pleadings, that the market was stagnant and characterized by excess production capacity throughout the period covered by the decision. However, it is evident from a number of graphs which appear in the documents before the Court, and in particular graph 176, to which the Commission drew the attention of the Court during the hearing, that the gap between "saleable capacity" and "total sales" became progressively smaller after 1981. Graph 178, which was prepared by GEPVP, indicates that sales began to exceed production capacity during 1985. The GEPVP report of June 1987, to which express reference is made in the decision (point 12, third paragraph) mentions a "tight supply situation" in 1986 and 1987. 167 The Court considers that it is not possible to dismiss the conclusions which flow from those documents by claiming, as the Commission appears to do, that the market situation must be assessed on the basis of forecasts and not on the basis of facts established a posteriori. Accordingly, the Court considers that the Commission has not proved to the requisite legal standard its hypothesis that the market was stagnant and characterized by persistent surplus capacity. 168 The Court considers that, once the hypothesis that the market was stagnant and characterized by persistent over-capacity cannot be accepted since it has not been sufficiently proved, it is all the more necessary to re-evaluate the information supplied by the applicants concerning the commissioning of new float-glass furnaces during the period under consideration. That information could be considered to be proof of a dynamic market, as the applicants claim. (c) The share of the non-automotive market held by the three producers 169 According to point 7 of the decision, the three producers were able to meet an average of 79% of Italian demand for non-automotive glass. Point 11 contains a table of the "market shares of the three companies, calculated on the basis of the figures set out in Annex 2". However, the figures under the heading "non-automotive" in the table in point 11 amount to 79% only for 1985. Nor was the Commission able to justify the figures in the other table in point 11 concerning the market shares of SG, SIV and PPG at European level. 170 Notwithstanding the express request of the Court to be told all the sources of the tables contained in annexes to the decision, the Commission has not identified any document containing the alleged "GEPVP figures" in the first line of table 1 in Annex 2. Nor has the Court been able to determine from the documents before it or from the information supplied whether, and to what extent, the tables in Annex 2 were drawn up taking account of the fact that, according to the Commission, imports by affiliated companies must be regarded as forming part of Italian production. 171 Accordingly, the Court cannot accept as a basis for the assessment of the behaviour of the undertakings in the non-automotive market, the hypothesis that the three Italian producers actually held four-fifths of the Italian market. However, nor can the Court accept it as proved that the market shares of the three producers were much lower. The Court can only find that this essential point remains unresolved. B - The findings of fact and the evidence 172 As stated above (paragraph 15), the decision examines the behaviour of the undertakings under three main headings: the non-automotive market, the automotive market and the exchanges of glass between the producers. The heading concerning the non-automotive market is divided into five sub-headings concerning, respectively, identical prices, identical discounts, identical classification of the main customers, the elements of concerted practices between producers, and relations between producers and wholesalers. The heading relating to the automotive market is divided into two sub-headings concerning, respectively, relations with Fiat and Piaggio. 173 It is appropriate, for most of the questions, to examine the evidence and the findings of fact in the order adopted in the decision. However, it should be pointed out that some of the documents concern two or more headings and/or sub-headings, and that consequently, it will be necessary to refer to the findings made under another heading or sub-heading. 1. The behaviour of the undertakings in the non-automotive sector (a) Identical prices 174 According to the decision (points 18-19), the three Italian producers communicated identical price lists to their Italian customers on dates which were close to one another and in some cases on the same days. Annex 3 to the decision lists the dates on which the price lists were sent to the customers and the dates on which they took effect. The initiative in altering the price lists was not always taken by the same producer, but sometimes by one and sometimes by another of the three producers. The three producers sent at least half of the price lists examined on the same day or within a short period of time. In November 1981, VP had to withdraw the price increase announced the previous September because FP and SIV did not apply VP' s price increase. Following that incident, "there has never again been a case of a price rise not being immediately matched by all the other producers". 175 The Court observes that no distinction is made here between the three types of glass to which the price lists applied. The finding is therefore entirely general, concerning exclusively two aspects: firstly, the uniformity of the content of the price lists sent by the three undertakings and, secondly, the closeness of the dates on which those price lists were sent by the undertakings and of the dates on which they took effect. The Court notes, however, that the list of dates in Annex 3 to the decision commences in June 1981 and ends in October 1986, whereas Article 1(a) of the decision limits the period of the infringement in the non-automotive sector to the period from 1 June 1983 to 10 April 1986. It follows that only the price lists sent during that latter period may be taken into consideration in order to establish an infringement. The price lists sent outside that period are not, however, without interest as regards the methodology of the decision. Since neither the grounds of the decision nor Annex 3 thereto give any details regarding the content of the price lists, the Court has found it necessary to examine them case-by-case. 176 On 26 June 1981 ( 427), FP announced new price lists for clear and coloured glass to take effect on 25 July 1981. On 14 July 1981 ( 300), SIV announced new price lists for the same glasses to take effect on 14 September 1981. SIV' s list for clear glass was identical to FP' s list for glass of 3mm to 12mm in standard size and large sheets. SIV' s list for coloured glass is not available to the Court. On 1 September 1981 ( 494), VP announced new price lists for clear and drawn glasses to take effect on 1 October 1981. (At that time, VP did not produce coloured glass). VP' s list for clear glass was identical to the lists published by FP and SIV some weeks earlier, except for 3mm glass. By letter of 9 November 1981 ( 497), VP withdrew the lists announced on 1 September 1981 and announced that the previous lists of 23 March 1981 were again in force. On 1 February 1982 ( A183), VP again announced new lists to take effect on 1 March 1982. Those lists were identical to the lists announced by VP on 1 September 1981 and withdrawn on 9 November 1981. It follows that the decision is wrong to state in point 19 that "VP ... in November 1981, had to withdraw the price increase announced the previous September, since FP and SIV did not apply VP' s price increase". 177 On 7 May 1982 ( 430), FP published new price lists for clear and coloured glasses to take effect on 15 June 1982. On 20 May 1982 ( 302), SIV announced new price lists for clear and coloured glasses to take effect on 30 June 1982. SIV' s list for clear glass was identical to FP' s list. SIV' s list for coloured glass is not available to the Court. On 24 June 1982 ( 498), VP announced a new list for clear glass to take effect on 1 September 1982. VP' s list was identical to the lists of FP and SIV, except for 3mm glass. 178 On 17 February 1983 ( A185), VP announced a new price list for clear glass to take effect on 5 April 1983. On 7 March 1983 ( 433), FP announced a new list for (only) clear glass, which was identical to VP' s list for glasses of 3mm to 12mm in standard size and large sheets, to take effect on 11 April 1983. Also on 7 March 1983 ( A047), SIV announced new price lists for clear and coloured glasses to take effect on 7 April 1983. The list for clear glass was also identical to VP' s list. Since SIV' s list for coloured glass is not available to the Court, it is unable to compare that list with the lists of the other producers for that type of glass. 179 On 21 July 1983 ( 500), VP announced a new price list for clear glass to take effect on 10 October 1983. On 2 September 1983 ( A014), FP announced a new price list for coloured glass to take effect on 5 September 1983. On 19 September 1983 ( 304), SIV announced new price lists for clear and coloured glasses to take effect on 2 November 1983. The list for clear glass was identical to VP' s list as regards 3mm to 10mm glass in standard size and large sheets; the list for coloured glass was identical to FP' s list. On 26 September 1983 ( A001), FP announced a new list for clear glass which was identical to the lists of VP and SIV as regards 3mm to 10mm glass in standard size and large sheets, to take effect on 2 November 1983. 180 On 16 December 1983 ( A187), VP announced a new price list for clear glass to take effect on 15 February 1984. That list comprised, as did all VP' s subsequent lists, a price for 2mm glass. On 27 December 1983 ( A003), FP announced new lists for clear glass and coloured glass to take effect on 13 February 1984. On 28 December 1983 ( A409), SIV announced an identical list for clear glass to take effect on 20 February 1984. The lists announced by FP and SIV did not include a price for 2mm glass. That difference between the lists of SIV and FP, on the one hand, and VP, on the other hand, persisted. The lists of SIV and FP were identical. They were different from VP' s lists as regards 4mm and 5mm glass in standard size and 19mm glass in large sheets. 181 On 20 April 1984 (A 189), VP announced a new price list for clear glass to take effect on 21 May 1984. On 7 May 1984 ( A051), SIV announced a new list for clear glass, which was identical to VP' s list, (except for 2mm glass), to take effect on 23 May 1984. FP did not announce a new list for that type of glass. Also on 7 May 1984 ( A051), SIV announced a new list for coloured glass. That announcement is referred to in Annex 3 to the decision but the list does not appear in the documents before the Court. It appears, but the Court was not able to verify the fact, that FP did not announce a new list for coloured glass either. 182 On 3 July 1984 ( 435 and 308), FP and SIV announced new lists of identical prices for clear glass to take effect on 20 August 1984 (FP) and on 3 September 1984 (SIV). Those lists introduced significant reductions in prices, bringing prices back to the level of the lists of September and December 1983. Also on 3 July 1984 ( 435), FP announced a new price list for coloured glass to take effect on 20 August 1984. SIV did not make a new announcement. On 27 July 1984 ( 502), VP announced a new list for clear glass and, for the first time, a list for coloured glass, to take effect on 3 September 1984. VP' s list for clear glass was identical to the lists of FP and SIV for glass in large sheets, but it was appreciably different for standard size glass. VP' s list for coloured glass was also identical to FP' s list as regards 3mm to 12mm glass in large sheets, but appreciably different for standard size glass. In both cases, the prices for standard size glass appearing in VP' s lists were higher than those in the lists of FP and SIV. 183 On 25 October 1984 ( 505), VP announced a new price list for clear glass, and a change, which is not mentioned in the decision, in the price of standard size coloured glass to take effect on 9 November 1984. The letter accompanying that announcement reads as follows: "As you will see, this price list reflects the current price situation pertaining in the Italian market. In effect, we have abolished - as the other producers did some months ago - the price difference between 'standard' and 'large sheets' , leaving the prices for medium thicknesses unchanged. However, we have slightly altered the prices of a number of other thicknesses in order to bring them more into line with their production costs in relation to [the prices of] the other thicknesses. Naturally, since the new price list reflects only the current situation as regards prices in our market, it does not take full account of the continual increases in production costs (for example energy, labour, transport, packaging and raw materials). However, these points will be taken into account in our next price list, which will probably be published next January. As for our price list for bronze and green float glass, this remains unchanged; however, we have abolished, in this price list too, the price difference between 'standard' and 'large sheets' . Finally, please note that we have considered it necessary to make certain slight changes in the number of sizes offered for certain thicknesses". A comparison between that list announced by VP in that letter and the lists published by FP and SIV in the previous July show that, firstly, VP followed FP and SIV in offering the same price for standard size glass and glass in large sheets and that, secondly, some of VP' s prices were identical to those of FP and SIV, while others were not. 184 On 12 November 1984 ( 438), FP announced a new price list for clear and coloured glasses to take effect on 16 January 1985. On 15 November 1984 ( 310), SIV announced identical lists to take effect on 15 January 1985. On 22 November 1984 ( 508), VP announced its new lists for clear and coloured glasses to take effect on 14 January 1985. VP' s lists re-introduced certain differences between the prices of "standard" and "large sheet" glass. Out of 16 prices for clear glass, leaving aside the prices for 2mm glass, only five are identical to the prices in the lists of FP and SIV. VP' s prices for coloured glass in large sheets are identical to those of FP and SIV, but its prices for standard size glass are different owing to the fact that FP and SIV maintained the same prices for the two sizes. 185 On 7 March 1985 ( 511), VP announced a new price list for clear glass to take effect on 14 March 1985. The only effect of that list was to increase only the prices of standard size glass. On 11 March 1985 ( 313), SIV announced price increases for packaged clear glass. The prices in the latter list were the same as the prices in VP' s list for standard size glass. FP did not announce any changes to its price lists at that time. 186 On 13 May 1985 ( 314 and 441), SIV and FP announced new price lists for clear glass to take effect on 15 (SIV) and 18 (FP) of June 1985. On 27 May 1985 ( 513), VP announced a new list for clear glass to take effect on 24 June 1985. All three lists were identical, except for the fact that SIV' s prices were different as regards 5mm standard size glass. 187 On 8 July 1985 ( 515) - and not on 8 August 1985, as the decision claims - VP announced a new price list for coloured glass to take effect on 2 September 1985. Neither FP nor SIV announced a change in their price lists for coloured glass at that time. 188 On 26 July 1985 ( 386 and A053), SIV announced a new price list for clear glass to take effect on 29 July 1985. On an unknown date towards the end of July 1985, probably on 28 July 1985 ( A007 and A008), FP announced a new price list for clear glass to take effect on 1 August 1985. That list was identical to SIV' s list, except as regards one price, the price of standard 10mm glass. On 31 July 1985 ( 517 and 598), VP announced a new list for clear glass, which was identical to FP' s list, to take effect on 5 August 1985 and not 3 August as the decision claims. The circumstances surrounding this price change will be examined under the heading B.1.iv. "Elements of concerted practices between producers" (see paragraphs 221-222 below). 189 On 28 August 1985 ( A055), SIV announced a new price list for coloured glass to take effect on 4 October 1985. The prices in that list were higher than those in VP' s list announced in July 1985. On an unknown date in September 1985 ( A013), FP announced a new list for coloured glass which was identical to the list announced by SIV. On 12 September 1985 (see the announcement of 6 February 1986, A191, paragraph 3), VP announced a new list for coloured glass which is not mentioned in Annex 3 to the decision. This new list contained an increase of 8% in comparison with the prices in the list published in July (memorandum of Mr Giordano, a VP employee, of 11 September 1985, 528). The September 1985 list is not to be found in the documents before the Court, but from those documents that are available to it the Court is able to find that such an increase of 8% in comparison with the July 1985 list would have made VP' s prices clearly higher than those in the lists of FP and SIV which had just been published. 190 On 21 October 1985 ( 384 and A057), SIV announced a new price list for clear glass to take effect on 28 October 1985. On an unknown date towards the end of October, FP announced an identical list ( 479) to take effect on 25 October 1985 ( A010). In that regard, the decision (Note 2 in Annex 3) points out that FP claimed in its reply to the statement of objections that this new price list was announced by telegram, a copy of which (document 16), dated 19 and 21 October 1985, was placed in the administrative file. Such a telegram does not appear in the documents before the Court, which has established, moreover, that another document, which originated with FP ( A010), indicates that a new price list with immediate effect had been announced on 25 October 1985. On 25 October 1985 ( 519), VP also announced a new price list to take effect on 4 November 1985, and that list was identical to the lists of SIV and FP. 191 On 6 February 1986 ( 253A), VP announced a considerable increase in its prices for coloured glass to take effect on 3 March 1986 (and not on 1 April 1986 as the decision claims). In February 1986, the exact date being unknown, FP announced a new price list ( 445) for coloured glass to take effect on 10 March 1986. On 10 March 1986 and not February 1986 ( 443), FP announced a new list for clear glass to take effect on 17 March 1986. In 8 cases out of 14, FP' s prices for coloured glass were the same as the prices announced by VP. On 14 March 1986 ( 316), SIV announced a new list for clear glass to take effect on 24 March 1986. The documents before the Court include an SIV list for coloured glass to take effect on 17 March 1986; its publication date is, however, unknown. SIV' s prices for coloured glass were the same as VP' s prices. SIV' s prices for clear glass were, in 13 out of 16 cases, different from the prices announced by FP. Finally, on 21 March 1986 ( 521), VP announced a new list for clear glass to take effect on 1 April 1986. In 4 out of 16 cases, VP' s prices were different from FP' s prices; in 10 cases out of 16, they were different from those of SIV. The circumstances surrounding that last increase by VP will be considered below under the heading B.1.iv "Elements of concerted practices between producers" (see paragraph 214 below). 192 On 9 September 1986 ( A059), SIV announced new lists for clear glass and coloured glass to take effect on 29 September 1986. According to Annex 3 of the decision, on 17 September 1986 FP announced a new list for clear glass to take effect on 1 October 1986. Neither that announcement nor FP' s list appear in the documents before the Court. However, in a VP internal memorandum of 29 September 1986 ( 530), it is stated that "some days after [the SIV announcement], on 17 September, Saint Gobain published its price list, which was very similar to SIV' s, the differences consisting generally only of figures which had been rounded". After stating that "we do not agree with these increases", the author of VP' s memorandum then analyses the tactics to be adopted with regard to price increases. One day after that memorandum was written, on 30 September 1986 ( 523), VP announced a new list for clear glass to take effect on 31 October 1986. That list did not contain, in any of the 18 cases, a price which was identical to those on SIV' s list. In an FP internal memorandum of 7 October 1986 ( 446), it is stated: "In September F. Pisana and SIV published a new Planilux [clear glass] and Parsol [coloured glass] list with increases ... which resulted in an average increase of approximately 6.5%. ... Several days ago PPG' s [VP] list for Planilux [clear glass] alone came out; it differs from our list and contains an average increase of 4.8%". The author draws the conclusion that FP could not maintain its own price list. It follows from that memorandum that FP had announced a new list for coloured glass at the same time as its list for clear glass, an announcement which is not mentioned in Annex 3 to the decision. On 20 October 1986 ( 526), VP announced a new price list for coloured glass to take effect on 15 November 1986. The prices contained in that list were, in all cases, significantly lower than those in SIV' s list of 9 September 1986. 193 It emerges from this examination that Annex 3 to the decision gives only a partial, and sometimes inaccurate, account of the timing and of the surrounding circumstances of the price changes made by the 3 producers. Consequently, the Commission has not proved to the requisite legal standard that, as the decision claims, the three Italian producers communicated identical price lists to their Italian customers on dates which were close to one another and in some cases on the same days. On the contrary, it is only in May, July and October 1985 - and only for clear glass - that the announcements of all 3 producers actually coincide, both with regard to the dates and the prices, in the way stated in the decision. In the case of July 1985, it will emerge from the examination of the evidence under the heading B.1.iv "Elements of concerted practices between producers" that VP took the decision to change its prices only some days after the announcement of new lists by SIV and FP. 194 The Court also finds, on the basis of its examination, that the rhythm of VP' s announcements diverges significantly from the rhythm of those of FP and SIV. It is also evident that the rhythm of changes in the price of coloured glass was entirely different from that of changes in the price of clear glass. 195 The Court thus finds it is not correct to claim, as does the decision (point 19, second paragraph), that "following VP' s experience in 1981, there has never again been a case of a price rise not being immediately matched by all the other producers". 196 However, the examination carried out by the Court shows that, until October 1985, the announcements made by FP and SIV in relation to clear glass were nearly always coincident, both with regard to dates and prices. The consequences of this finding will be considered below (paragraphs 326 to 333) in the light of the pleas in law of the applicants relating to procedure. The Court notes, moreover, that its examination does not support FP' s contention that it always published its new "seasonal" lists twice yearly. (b) Identical discounts 197 According to the decision (points 20 to 21), the three producers granted identical discounts in accordance with the categories or levels in which customers were classified. The decision then lists, for the years 1983 to 1986, the discounts granted to the customers in the categories or level A, B and C. The fact that the scales of the discounts granted to customers by the three producers coincide is not due to objective factors, such as, for example, the quantities bought from a producer or the terms of payment. "As was admitted at the hearing, each customer normally buys the bulk of its needs from one supplier and spreads the remainder of its requirements amongst the other producers, in the knowledge that, whatever the quantities it purchases from the various supplies, it will always obtain the same terms." 198 The Court observes, firstly, that the only findings of fact in question here concern the uniformity of the discounts granted by the three producers to the customers classified in the three categories A, B and C. It is only subsequently that the decision deals with the question of the identity of the customers classified in those three categories (points 22-23) and the question of the implementation of the discounts at the invoicing stage (point 34). The line of argument thus appears to be based on the hypothesis that all three producers classified their customers in accordance with a common system of categories or levels. However, the reason for that hypothesis is not explained in the decision. 199 Called upon to explain to the Court the documentary basis for its finding that the discounts were identical, the Commission referred to a series of documents ( 319 to 351, 452 to 463, 544 to 571, A016-A037, A121-A127 and A194-A285), which consist of tables found in the files of each of the three producers on which are noted the discounts which they had from time to time granted to their customers. An examination of those documents shows that only SIV adopted a system for classifying its customers into categories A, B, C and D, and only from 11 March 1985 ( A335). Before that date, SIV classified its customers into two levels (livelli), according to region. The documents originating with SIV show that it granted a basic discount for each category or level and that it then granted supplementary discounts. The tables originating with FP and VP consist only in long lists of customers, relating to different periods, and containing, opposite the name of each customer, the percentage discounts which it had been granted. It appears that VP applied at least seven levels of discounts (see, for example, 544). Inasmuch as the Court has been able to follow the methodology adopted by the Commission, it appears to consist in comparing the discounts granted by the three producers to certain companies, from which the Commission concluded, firstly, that all the producers had adopted the same system for classifying their customers and, secondly, that they had granted the same discounts to each category of customer. 200 The Court considers that the Commission could not infer from the series of documents cited above, without further supporting evidence, either the hypothesis that all three producers classified their customers according to a common system of categories or, still less, the finding that all three producers granted identical discounts in accordance with that system of classification. An examination of the tables of the three producers shows that they did not all grant their discounts in accordance with the same system and criteria. The Court considers that the fact that the discounts granted to some wholesalers by the three producers coincide is not sufficient, in itself, to prove systematic concerted action among the three producers in relation to the discounts granted to wholesalers in general. 201 As for the fact that at the hearing the producers are said to have admitted that customers could be sure of obtaining the same terms from each of the suppliers, the Court observes that the Commission refers to page 4 of the minutes of the hearing where FP' s Mr Milletti stated: "A wholesaler does not concentrate his purchases on a single supplier because no supplier, in spite of the exchanges of products among producers, has the entire range of products; a wholesaler needs credit and it is therefore dangerous to rely on a single supplier; a supplier does not have an interest in 100% of the purchases of a wholesaler because the risk would be very serious. Normally a wholesaler has a favourite supplier from which it purchases 60 to 70% of its requirements. That supplier grants it the most favourable conditions with which the other suppliers, in substance, fall into line because if they do not, they will achieve sales only with difficulty. If, then, these latter suppliers granted conditions which were better than those of the favoured supplier, the latter would immediately fall into line. That is why, in the medium term, you end up with a situation in which the conditions granted to wholesalers by the producers are practically uniform". The Court considers that this passage, far from constituting an admission by the producers of an anti-competitive practice is rather evidence of the ability of the customers to play off one producer against the other in order to ensure that they have the same purchasing conditions from each producer. 202 Accordingly, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard the findings of fact made by it in this part of the decision, and, in particular, has not proved that the three producers granted identical discounts according to the categories or levels in which customers were classified. (c) Identical classification of the main customers by category or level 203 According to the decision (point 22), the main customers, that is to say, those which account for more than half of demand, were classified in the same category or level, whenever they obtained their supplies from any of the producers. Reference is made in the decision to Annex 4, which refers only to 1985 and 1986 because (note 1 in point 22) "not all the producers were able to provide full information". The exceptions were due to the fact that "some producers, such as VP, aim to give preferential treatment to processors or to the fact that each producer tries to give preferential treatment to certain customers in certain regions". The decisions states that "the classification of customers by category or level was not dependent on their purchases from a given producer, but on each customer' s total purchases from all producers". The classification was updated several times a year according to the table in Annex 5. In point 23, fifth paragraph, the decision states that "the table in Annex 4 shows that the main wholesalers are classified in the same category by the three producers". 204 The Court considers that it is necessary first to examine the sources of the table in Annex 4 to the decision since that table is, according to the decision, the essential proof of the findings made under this heading. This table entitled "Analysis of the main Italian wholesale operators and their classification" is divided into two main parts. The left hand part reproduces a document which was drawn up by SG and annexed by FP to its reply to the statement of objections ( 451). It is a list of 43 wholesalers and processing wholesalers with, against each name, the total purchases of float, drawn, cast and processed glass, in tonnes per year, made, according to SG' s calculations, in 1986 by each of those wholesalers from Italian and foreign producers. The wholesalers are listed in descending order according to their purchases, a third column indicating the progressive percentage of the sum of their purchases in relation to the overall total. The right hand part of the table, which refers to the two years 1985 and 1986, was prepared by the Commission on the basis of its findings, examined above, concerning the classification of their customers into the categories A, B and C made by FP, SIV and VP. In each column relating to a producer, against the name of each wholesaler, is entered the letter "A" or "B" or the letters "ncl" (not a customer). Thus, Annex 4 claims to prove that wholesaler X was classified in category A by the three producers for each of the years 1985 and 1986, while wholesaler Y was classified in category A by FP and VP and in category B by SIV. 205 The Court considers that the methodology so adopted by the Commission is highly questionable. It applies the technique of "cutting and pasting", using, on the one hand, a table placed in the file by FP and, on the other hand, the Commission' s reconstruction of the classification of the customers into categories or levels that, according to the Commission, had been made by FP, SIV and VP. With regard to the first source of information used, it should be pointed out that the table prepared by SG was placed in the file in order to show the structure, and in particular the concentration, of Italian demand for glass in general. It turns out to be an estimate of the purchases made in one year by the Italian wholesalers and processing wholesalers of float, drawn, cast and processed glass from Italian and foreign producers. It is not known what data the table is based upon and the Commission has not carried out any independent verification in that regard. Moreover, it does not contain any indication of the proportion of the purchases made from Italian producers. With regard to the second source of information used, namely the reconstruction allegedly carried out by the Commission of the classification of customers by category or level which the Italian producers are said to have carried out, the Court refers to the finding already made under the two preceding headings (B.1.i and ii) and the conclusions which it drew therefrom. 206 Accordingly, the Court considers that the Commission cannot rely on Annex 4 to the decision alone to support its finding that the three producers classified their main customers identically. In any event, even assuming that Annex 4 could be accepted as proof of a system of classification, it must be stated, as the decision itself acknowledges, that the classifications made by the producers would not be absolutely identical. According to the decision, the "exceptions" can be explained. The Court considers that those exceptions make it necessary to examine the assumptions upon which the Commission' s findings under this heading are based. 207 The Court considers that the use of the term "the main customers" begs the question, namely, that it is possible to identify a list of the main customers which is common to the three producers. The tables of discounts, to which the Commission has drawn the Court' s attention, make it possible to establish the customers to which each of the three producers granted the most favourable discounts (see, for example 340 and 344 for SIV, 452-465 for FP, and 544-547 for VP). Although it can be assumed that the most favourable discounts would be accorded by each producer to its most important customers, it is nevertheless clear from a comparison of the lists of discounts that "the main customers" were not the same for each of the three producers. That finding does not imply by any means that there is any contradiction with SG' s table, cited above, because it is evident from that table that only four wholesalers each purchased more than 5% of the overall volume of purchases during 1986, and that the great majority of the wholesalers mentioned each purchased between 2 and 3% of the overall volume. 208 It would, moreover, be normal for processing wholesalers to be more important to VP, which did not process glass, than to FP and SIV. The Court therefore cross-checked the discounts granted to Sangalli which carried out processing and which, being the second on the list in Annex 4, may be assumed to be an important customer for each of the producers. The Court found that the discounts granted to Sangalli by the three producers were far from identical. Called upon at the hearing to indicate the discounts which it claimed were granted by the three producers to Sangalli, the Commission produced figures which were themselves evidently far from identical. 209 It must be pointed out that the invoices referred to in point 34 of the decision, which will be examined below, prove that the discounts granted by the three producers to Cobelli were not identical either. 210 However, the Court emphasizes that, so far, both the decision and the examination of the decision by the Court have been concerned exclusively with the uniformity of the price lists, the discounts and the classification of the main customers. (d) Elements of concerted practice between producers 211 According to the decision (point 24), the uniformity of prices and of discount scales and the uniform classification of the main customers by category or level were the result of concerted practices between the producers agreed on directly during talks, meetings or contacts, or through the intermediary of the spokesman of the spokesman of the main customers. The decision then lists the documentary evidence considered and the conclusions reached by the Commission on the basis of that evidence (points 25 to 33). It states that the prices and discounts agreed on were actually applied (point 34). There then follows a list of invoices from which it allegedly emerges that one and the same customer who purchased widely differing quantities was granted identical discounts by the three producers. 212 The Court considers that it is necessary to examine, firstly, the documentary evidence which, according to the list supplied to the Court by the Commission, refers expressly or implicitly to VP. The documents making express reference to VP are: the Socover notes of 12 July 1983 (point 25 of the decision) and of 12 March 1986 (point 32). Those making implied reference to VP are: the notes of FP and SIV of 30 January 1985 (point 27) and Socover' s notes of 12 April 1985 (point 29), of 10 July 1985 (point 30) and of 23 July 1985 (point 31). However, the Court notes that, in the decision, it is stated that "Socover notes are explicit, since they always mention the decisions adopted by the three producers". 213 Socover' s handwritten note of 12 July 1983 ( 258), written following a meeting between Socover and FP, contains the words "Scale sconti e supercredito: gli altri non hanno tenuto fede agli impegni" ("Discount scales and super credit: the others have not fulfilled their commitments") followed by mention of SIV and VP. Of course, that passage may be read as being evidence of a commitment of the three producers vis-à-vis the wholesalers concerning discounts and credits. However, it must also be pointed out that the date on which the Commission considers the alleged infringement to have begun is 1 June 1983. According to the context of that note, the commitment of the "others" to which it refers cannot be a commitment undertaken and broken during the short period which elapsed between 1 June and 12 July 1983. It follows that, although that note could have been considered to be evidence of a commitment by the three producers vis-à-vis the wholesalers before 1 June 1983, it cannot be accepted as proof that such a joint commitment continued throughout the period of the alleged infringement. GROUNDS CONTINUED UNDER DOC.NUM : 689A0068.3 214 Socover' s handwritten note of 12 March 1986 ( 263), written following a meeting between Socover and VP, contains the words "Anche loro adotteranno gli aumenti previsti da SG e SIV col 1/4/86 e saranno rigidi (?)" ("They too will adopt the increases planned by SG [FP] and SIV from 1/4/86 and will be rigid (?)"). According to the decision (point 32), those words mean that VP had been informed, as early as 12 March 1986, at least by SIV, that the other two producers planned a price increase with effect from 1 April 1986 and that VP had informed Socover on 12 March 1986 that it had already decided to apply the same increase. It must, however, be pointed out that the passage of the note quoted above is followed immediately by the words: "Se così fosse lunedì 17/3 dovremmo segnalare quanti carichi noi possiamo ritiare che ce li manderanno loro" ("If it were so Monday 17/3 we must give notice of how many loads we can take so that they will send them to us"), which means, at first sight, that a final decision had not been taken on 12 March 1986. That interpretation is borne out by the wording of a VP internal memorandum ( 529) of 20 March 1986, written by Mr Giordano, one of the participants in the meeting with Socover on 12 March 1986. Mr Giordano mentions, firstly, the fact that SIV and FP had already announced price increases on 14 and 17 March 1986 respectively. He then sets out the circumstances favouring an increase in prices, namely, the fact that demand was holding up; the fact that certain furnaces were going to be shut down for repairs (in particular the float glass plant in Turkey "which is causing great disruption in the Italian market"); and the fact that VP was going to start a production run for coloured glass, which meant a shortage of clear glass. Mr Giordano concludes from that that the increase announced by SIV and FP should, in general, be followed. That memorandum, written in tempore non suspecto, thus refutes the interpretation that, eight days earlier, VP had announced to Socover its intention of adopting the increases planned by FP and SIV. 215 With regard to the allegedly implicit references to VP, the Court has already referred to the deletion, in SIV' s handwritten note of 30 January 1985 ( 374), of the words "Mr Scaroni considers that he cannot fight to stop PPG [VP]". In fact, that note contained an express reference to VP, but in a way which was incompatible with the assumption that there was a close agreement among the three producers. In that regard, the Court points out, in passing, that SIV' s note of 30 October 1984 ( 369) (which is mentioned in point 26 of the decision but which does not appear in the list of documents referring to VP) contains the words: "AUTO - secondo Scaroni non alimentare PPG" ("Auto - according to Scaroni not to supply PPG [VP]"). That reference is again express and incompatible with the argument that there was a close agreement among the three producers. 216 However, even if there was fierce competition in the automotive market, it is not impossible for there to have been concertation in the non-automotive market, and that possibility must be examined by the Court. According to the decision (point 27), SIV' s note of 30 January 1985, cited above, and FP' s note ( 474) concerning the same meeting between FP and SIV, are particularly significant because they show that: "SIV and FP mutually noted that they were complying with the agreements in substance and in particular that they were complying with the prices for clear glass. However, as regards coloured and laminated glass, SIV accused FP of breaching the provisions of the cartel by resorting to various devices, such as supplementary discounts granted to certain wholesalers. SIV proposed that each producer should have its preferential customers to which to grant supplementary discounts. For its part, SIV undertook, with regard to discounts and customers classified in category 'super A' , to apply the same terms and conditions as the other producers". The decision insists (point 32, third paragraph) that SIV' s note "mentions ... the three producers, as a reference parameter for the discounts" and that FP' s note "[refers] ... to the existence of a cartel between the producers". 217 It is to be noted, firstly, that the meeting between FP and SIV, to which those notes refer, appears to have encompassed a wide range of subjects of common interest to the two undertakings, some of which are dealt with in more detail in one note than in the other. In general, FP' s note is more detailed than SIV' s note. It is necessary, secondly, to look at the timing of the meeting in relation to the announcements of prices made by the three producers. As the Court has already found (see above, paragraph 183), on 25 October 1984 VP had announced a new list in which it fell partly into line with the lists announced by FP and SIV in the previous July. 18 days and 21 days later, on 12 and 15 November 1984, respectively, FP and SIV announced a completely new identical list. One week after that latter announcement by SIV, VP announced a new list which was not identical to the lists of FP and SIV. 218 It is true that SIV' s note of 30 January 1985 ( 374) uses the words "noi faremo le stesse condizioni degli altri" ("we will apply the same conditions as the others") and that FP' s note states that "Ing. Papi [SIV] dichiara que loro tengono i prezzi mentre noi scartelliamo almeno per i colorati e laminati tenendo fermo il ch[iaro]. Ing. D' Errico [SIV]: l' accordo di fondo tiene ma ci sono piccoli mezzucci che in practica pregiudicano l' accordo". (Mr Papi [SIV] declares that they hold their prices while we breach the cartel at least with regard to coloured and laminated holding still cl(ear). Mr D' Errico [SIV]: the basic agreement is holding, but there are a number of petty subterfuges which in practice are harming the agreement."). However, it should be noted that it was not until the end of 1984 that VP started to offer coloured glass, and that VP did not offer laminated glass. 219 Accordingly, the Court finds that, although the two notes in question can be considered to be evidence of a concerted practice, or at least of a detailed discussion between FP and SIV about the prices and discounts to be applied vis-à-vis certain customers, it is not evident from those notes, on their own, that the expressions "gli altri" ("the others"), "scartelliamo" ("we breach the cartel") and "l' accordo di fondo" ("the basic agreement") necessarily mean that VP participated in an earlier agreement, as the decision claims. With regard to relations exclusively between FP and SIV, as they emerge from those notes, the Court considers that it is significant that, in the version of FP' s note sent with the statement of objections, the Commission deleted the first words: "Reclami: chiediamo l' armistizio" ("Advertising: we seek a truce"). The concept of "truce" presupposes an element of combat. 220 Socover' s note of 12 April 1985 ( 260), written following a meeting with FP, does not contain any reference to other producers. Socover' s handwritten note of 10 July 1985 ( 261), also written following a meeting with FP, contains the words "il dr Roberti [of FP] sta lavorando a livello europeo per un aumento dal 1/x abbastanza consistente (7/8%)" ("Doctor Roberti [FP] is working at the European level for an increase from 1 October which is quite substantial (7/8%)"). According to the decision (point 30), that means that "an FP manager informed Socover that FP was in the process of consulting with the other producers on a price increase of 7-8%". The words "at the European level" must, however, be read in their proper context, which concerns the operations of the Saint Gobain group in Europe. It follows that it is more likely that Dr Roberti, an FP employee, was working at the European level within the Saint Gobain group. In any event, the meaning of those words is ambiguous. 221 After having found (point 30), following the interpretation given to Socover' s note of 10 July 1985, that a 7.5% price increase was indeed announced to customers by the three producers in October 1985, the decision mentions (point 31) another handwritten note from Socover ( 262) concerning a meeting with Mr Caberlin, an SIV employee, on 23 July 1985, that is to say 13 days after the meeting with FP. The latter note reads as follows: "Si sta varando un aumento sul float del 10% già nel prossimo mese di Agosto. Ribadisce l' idea di un certo numero di clienti preferenziali a cui concede un premio finale anno del 3% sul float" ("[SIV] is launching an increase in float glass of 10% as early as next month, August. [Mr Caberlin, SIV] backs the idea of a number of preferential customers to be granted a end-of-year bonus of 3% on float"). According to the decision, those words mean that "SIV' s commercial director informed Socover that the producers were in the process of deciding on a 10% price increase for float glass as from August". Following the interpretation given to that note, the decision states (point 31) that an 8% price increase was indeed notified to customers by the three producers towards the end of July. 222 When called upon to specify the documentary basis for the findings that there had been increases of 8% in July and 7.5% in October 1985, the Commission ( 595 and 597) replied to the Court that it need only add 8% to the price list of May 1985 to arrive at the price list of July 1985, and add 7.5% to the price list of July 1985 to arrive at the price list of October 1985. However, according to Annex 3 to the decision, the price list of July 1985 was announced by SIV on 26 July (to take effect on 29 July), by FP on 28 July (to take effect on 1 August) and by VP on 31 July (to take effect on 3 August). If the three producers were, on 23 July 1985, still in the process of preparing a 10% increase for August, and if the increase which followed some days later was 8%, it is impossible for FP to have been, 13 days earlier, colluding with the same producers with a view to a subsequent increase of the precise amount of 7 to 8% for October. The Court finds that neither the note of 10 July nor the note of 23 July 1985 contain an express reference to the "other producers". Accordingly, the Court considers that the Commission was not entitled to interpret them in that way. In addition, the Court considers it particularly significant, and scarcely compatible with the thesis that there were continuous and close concerted practices between the producers, that three days before the announcement, on 26 July 1985, of an increase which the Commission puts at 8%, SIV informed Socover that it was in the process of preparing an increase of 10% for August. 223 In the light of the foregoing, the Court considers that the documentary evidence relied on by the Commission is not sufficient to prove, expressly or implicitly, VP' s participation in an agreement between the three producers, as alleged in point 24 of the decision. With regard to SIV and FP, it is necessary to examine, apart from the notes of SIV and FP of 30 January 1985 (point 27), already analysed above, the following documents: SIV' s note of 30 October 1984 (point 26), FP' s note of 28 March 1985 (point 28), Socover' s note of 12 April 1985 (point 29), FP' s letter to SIV of 6 March 1985 and FP' s notes on the meetings between SIV and FP of 23 April, 30 April and 16 December 1985 and of 3 February 1986 in order to determine whether they can prove concertation between those two producers. 224 It is to be noted at the outset, both that FP was the only producer of cast glass (vetro greggio ou greggi, "raw glass") in Italy, and that FP and SIV jointly operated a float glass plant at San Salvo (in the FP' s case, it was operated by its subsidiary Flovetro). Some of the documents mentioned above concern the sale by of cast glass by FP to SIV and, therefore, a vertical relationship of seller and purchaser between those two producers. The documents are, in particular, passages from the letter of 6 March 1985 from FP to SIV ( 485 or 869), and FP' s note on the meetings with SIV of 23 and 30 April 1985 ( 486 or 871), referred to in point 33, third and fourth paragraphs, of the decision. The Court considers that the existence of a vertical relationship of seller and purchaser between two producers, when it concerns a product manufactured by only one of those producers does not in itself prove an unlawful horizontal agreement. In any event, the Commission must ask itself whether a vertical relationship such as that between FP and SIV was likely to affect trade between the Member States. The Court finds, moreover, that the decision quotes only the words of one paragraph of FP' s letter to SIV of 6 March 1985, and that on the copy of that letter sent with the statement of objections, the third paragraph was deleted. That paragraph reads as follows: "Assistiamo in questo periodo ad una politica commerciale SIV assolutamente dirompente ed addirittura abbiamo verificato casi in cui il vostro prezzo di vendita è inferiore a quello da voi a noi corrisposto. Per di più, ci è impossibile (e mi chiedo se l' impossibilità è pratica o strumentale) organizzare un incontro per definire: 1. quantitativi e prezzi dei vostri acquisiti 1985 2. condizioni e modalità di vendita da voi praticate sul mercato per i prodotti acquistati presso di noi." ("However, we are now seeing an absolutely disruptive commercial policy on the part of SIV, and we have even observed cases in which your selling price is lower than the price you pay us. Moreover, it is impossible (and I wonder whether this impossibility is genuine or just convenient) to organize a meeting in order to define: 1. The quantities and prices of your purchases for 1985; 2. The terms and conditions of sale which you apply in the market for products purchased from us"). 225 Certain other documents concern relations between FP and SIV as joint operators of their joint float glass plant, Flovetro, at San Salvo. They are quotations, in the fifth paragraph of point 33 of the decision, from FP' s notes relating to the meetings of 16 December 1985 ( 487 or 873) and 3 February 1986 ( 488 or 874). Unless the mere fact that the two competitors jointly manage a production facility can be regarded as proof of an unlawful horizontal agreement - which the Commission does not claim in the present case - the Court considers that the fact that the co-managers acted together to avoid a situation in which the quantities taken by each of them from this joint production facility might lead to unfair competition, cannot, in itself, be regarded as proof of an unlawful horizontal agreement. 226 With regard to SIV' s handwritten note of 30 October 1984 ( 369), the decision highlights two of the points it makes: that cast glass was not to be sold below FP' s price; and that a common policy was adopted for triple glass. The first point concerns, once again, the conditions of sale imposed by FP as seller on SIV as purchaser of a product that it did not produce. With regard to the second point, the passage quoted in the decision reads as follows: "Laminati - (sopratutto bistrati) - Scaroni - desiderio in [?prospettiva/proposito?] di una politica di riporto in fabbrica invece che fare [?transformare/trasformazioni?] - per il triplo strato fare una politica comune" ("[laminates - (particularly in two layers) - Scaroni [FP] - wish with a view to a policy of application in the factory instead of processing - for triple layer to have a common policy"). It emerges from the full note that the parties (SIV and FP) discussed, on a number of occasions, the management of their joint production facility. The Court considers that it is possible that the passage relied on in the decision may also refer to an aspect of that joint operation. 227 FP' s note of 28 March 1985 ( 475) concerns a contract for the sale by FP to SIV of 1 000 tonnes of cast glass. Once again, therefore, there is a vertical relationship between FP and SIV. The decision notes (point 28) that "the two firms agreed that SIV would not sell the cast glass to 16 listed customers reserved for FP. These 16 reserved customers are not the Fontana affiliates, as FP claims in its reply to the statement of objections, because they are 8 Fontana affiliates ... and not 16, and because it is illogical to reserve customers that are by definition already reserved since they are totally controlled". In its Application to the Court, FP claims that "while it is true that it [Fontana] now has 8 subsidiaries, ... [that is the result] of an entire period of restructuring which regrouped 16 different businesses into eight companies". In its Defence, the Commission points out, without however disputing that at that time there were 16 Fontana companies, that "as for the 16 customers reserved for FP ... they could not be FP subsidiaries, in particular because they are not customers of SIV". In that regard, it is sufficient to observe that, in its note of 10 July 1985 ( 261), cited above, Socover noted the declared intention of FP' s Dr Roberti "to promote exports with 4/5 customers who have an organization here", and that under these words, between the lines are entered the names Socover, Fontana, Savas and D' Adda. Other indications in the documents before the Court, for example the telex sent by the wholesalers on 11 October 1984 ( 270), mentioned in point 37 of the decision, and Socover' s note of 12 April 1985 ( 260), mentioned in point 29, contradict the argument that Fontana could not have been the customer of a producer other than FP. 228 With regard to Socover' s note of 12 April 1985 ( 260) (point 29 of the decision), which has just been mentioned, the decision claims that it is evident from that document that "Socover and FP also discussed the apportionment of orders among the producers on the historical basis of the last two years". However, after examining the full text of the note, which was not sent with the statement of objections, the Court points out, first of all, that the note contains no mention of producers other than FP; secondly, that it refers to a price list of 16 January 1985 and that only FP had published a list taking effect on that date; and, thirdly, that it refers, without any distinction, to cast glass, which was produced exclusively by FP. Accordingly, the note could not be regarded by the Commission as proof of a discussion concerning producers other than FP. 229 Under this heading, it is necessary to examine, finally, the invoices mentioned in point 34 of the decision. According to the decision, examination of those invoices "shows that one and the same customer who purchased widely different quantities from the three producers was charged identical prices and granted identical discounts". It emerges from the pleadings of the parties and from the inquiry carried out by the Court that the customer in question was Cobelli, and that no verification was carried out by examining the prices charged and discounts granted to other customers. Of the invoices examined, for 1983, five were from SIV and FP and four from VP; for 1984, five were from SIV, three from FP and six from VP; and for 1985, three were from SIV and VP and two from FP. Neither the criteria for selection nor the total number of available invoices have been specified. 230 It should be pointed out that the form of the invoices differs considerably from one producer to another and that it is not immediately evident from an examination of the invoices that the prices and discounts are identical. When asked to explain how it was possible to arrive at the finding made in this regard, the Commission chose three invoices relating to 3mm standard size clear glass dated January 1985 on the basis of which it found ( 489) that "the invoices of SIV/FP and VP contain the same unit prices, even if they are presented differently". It is true that the net unit prices are effectively the same - namely, for FP Lit 3 607/m2, for VP Lit 3 608/m2 and for SIV Lit 3 607.40/m2. However, a more detailed examination of those documents shows, firstly, that the invoices of FP and SIV start from a basic price of Lit 5 500/m2 while VP' s basic price does not emerge from the invoice; secondly, that VP' s invoice appears to refer to glass in large sheets, while the invoices of FP and SIV appear to refer to standard size glass (see above, paragraph 184); thirdly, that in order to arrive at the same net unit price, VP granted discounts which were different from those of SP and SIV and that SIV' s method of calculation was different from that of FP. It follows that, although the three invoices selected by the Commission show that the three producers arrived at the same unit price, they do not prove that the three producers charged identical prices and granted identical discounts as alleged by the Commission. In this context, it must be pointed out that the three producers have never disputed, and have in fact stressed, that the net unit prices invoiced to one and the same customer have often been the same on account of the structure of the market. 231 The Court has been able to carry out only a very limited verification of the findings that can be made on the basis of the invoices mentioned in the decision. However, mention should be made of two factors which emerge from that verification. Firstly, it appeared that in some cases, in order to offer a better price, the producers did not apply the price list theoretically in force at the time of delivery. Secondly, the system of applying discounts involved the successive deduction from the basic price of a series of different percentages. Apart from any difference between the amounts of the discounts, it emerged that the order in which they were applied, and consequently the mathematical process, varied from one producer to another. In particular, SIV applied its basic and supplementary discounts differently from the other two producers. 232 In the light of that examination of the evidence considered in the decision, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard the allegation made in point 24 of the decision, namely, that during the period from 1 June 1983 to 10 April 1986, the period defined in Article 1(a) of the operative part of the decision, the existence of agreements between the three producers resulted in uniformity of prices and of discount scales and uniform classification of the main customers by category or level. The Court considers that some of the documents cited, in particular the notes of FP and SIV concerning their meeting in Rome on 30 January 1985 could, at best, be regarded by the Commission as evidence of concerted practices between FP and SIV. However, those documents are not sufficient to prove an agreement, even between FP and SIV, designed to produce, overall and permanently, identical prices, discounts and customer classification. In so far as it may be relevant to take into consideration the net unit prices charged to one and the same customer, the applicants do not dispute that those net prices could have been the same. (e) Relations between producers and wholesalers 233 According to the decision (point 35), the three producers took care to ensure that their prices and discounts were also applied downstream. The Commission concedes that, notwithstanding its allegations in the statement of objections based on the statements of Cobelli (see paragraph 10 above), it does not have any direct evidence of meetings between producers and wholesalers, except in the case of a meeting held on 17 April 1986 between, in particular, FP and SIV, the purpose of which was to introduce the new administrator of Fontana Sud, a meeting attended by a representative of SIV although his presence had not been planned. "However", claims the decision, "certain documents show, firstly, that some meetings between wholesalers were arranged on the initiative of the producers and that, given their identical prices and discounts, the producers managed to guide the commercial choices of the wholesalers and, secondly, they confirm that the customers expected producers' prices to be identical". The decision then (point 36 to 42) examines and comments upon a series of documents. With regard to one of those documents (the telex of 11 October 1984, analysed below, paragraph 236), the decision stresses that "wholesalers cannot spontaneously embark on such conduct when it should be in their interest to obtain the best prices, to obtain their supplies from suppliers who grant them the best terms of sale and to achieve a good profit margin" (point 37, fourth paragraph). It is appropriate to recall, in this regard, the reference in the legal part (see above, paragraph 21) to the economic dependence of the wholesalers. 234 Before analysing the documentary evidence relied on by the Commission, the Court points out that the Commission' s 1981 decision (see paragraph 4 above) concerned, inter alia, associations of wholesalers whose objectives included, firstly "a common business policy; to obtain this each association had to promote a common approach to sales by issuing, applying and complying with selling prices for flat glass and processed products" and, secondly, "co-operation with the producers with the aim of promoting 'a production policy to increase the consumption of glass and the value of processed products by means of an appropriate sales policy' " (point I.C.I.3.a. of the 1981 decision). The decision also concerned unlawful agreements between the three producers (FP, SIV and VP) and the wholesalers' associations. The Commission found that "tension and differences developed between the interested parties throughout the entire currency of the agreements" (point I.C.III, second paragraph). No fine was imposed on the ground, inter alia, that "their restrictive clauses were implemented partially and to a limited extent" (point II.C, second paragraph). The present decision, on the other hand, accuses the producers of having succeeded, a number of years later, in exercising their economic power to reinstate, against the will and the interests of the wholesalers, a system such as the one condemned in the 1981 decision, and that despite its previous lack of success. 235 According to the present decision (point 36), Socover' s note of 12 July 1983 ( 258), which has already been analysed in paragraph 213 above, "shows that Socover is the channel for passing messages from the wholesalers to the producers and from the producers to the wholesalers. Socover does not discuss with FP the terms granted, which would have been particular interest to it, but discusses the undertakings of the producers vis-à-vis all the wholesalers". The Court has already found that that note could have been regarded by the Commission as evidence of an undertaking of the three producers vis-à-vis the wholesalers, but outside the period of the alleged infringement. Here it is rather a question of assessing its value as evidence of Socover' s position as an intermediary between the producers and the other wholesalers or, at least, a group of major wholesalers. With regard to this question, the note can doubtless be read as showing that Socover acted as a spokesman for a group of wholesalers to whom, at least according to Socover itself, all three producers had entered into undertakings. On the other hand, it is not evident from that note that Socover was, from the point of view of the three producers, their intermediary vis-à-vis all the wholesalers. 236 In point 37, the decision examines a telex ( 270) sent on 11 October 1984 following a meeting on 10 October 1984 in Rome attended by 28 wholesalers. According to the decision, that telex was sent "to the producers". The decision states that that telex "demonstrates clearly the signatories' intention of co-operating with the producers". In fact, the signatories to the telex "confirmano la volontà di collaborare al migloramento dei prezzi di mercato et considerano indispensabile che vengano rispettati i prezzi, gli sconti e le condizioni di vendita confermati" ("confirm their willingness to co-operate in improving prices on the market and regard it as essential that the approved prices, discounts and conditions of sale should be complied with"). However, on the copy of the telex which was sent with the statement of objections, the call sign of the addressee was deleted. Called upon at the hearing to produce the original of the telex, the Commission produced five copies of the telex addressed, respectively, to SIV, Saint-Gobain, Pilkington, Vetrocoke and Glaverbel. No copy addressed to VP was found in the Commission' s file and because of the way in which the documents were numbered such a copy could not have existed in Socover' s files, from where the other copies were obtained. It is therefore clear that that telex was not, as the decision claims, addressed to the three producers, FP, SIV and VP, whereas it was sent to three companies whose production facilities were outside Italy. It should also be pointed out that the second paragraph of the telex (omitted in the decision) reads as follows: "Nello stesso tempo auspicano che vengano costituiti tre livelli, differenziando in due gruppi le aziende non comprese allo stato attuale nel primo livello" ("At the same time, they would like three levels to be constituted splitting into two groups the undertakings which are not included at this stage in the first level"), a sentence which suggests that, if there was a uniform system of categories or levels, three other producer companies participated in it. 237 It is, however, true, as the decision points out, that it emerges from the mission report of Mr Ricciardi, VP' s sales director ( 619-620), that he met Socover' s Mr Borgonovo in Milan on 11 October 1984. It is therefore possible that Mr Borgonovo communicated to him orally the content of the telex sent to the other producers. 238 In point 38, the decision mentions a letter from Socover dated 19 October 1984 ( 268) and a letter from VP to Socover dated 20 November 1984 ( 625). The version of the first letter found in VP' s files was a photocopy which does not mention the addressee. The letter mentions, firstly, a price list allegedly drawn up by Socover "at the request of the producer" and, secondly, a "meeting to which we have invited all operators in the industry on Wednesday 7 November ... in Milan". The decision points out that the monthly report of Mr Giordano, one of VP' s commercial directors ( 626), shows that he "was on mission in Milan on 7 and 8 November 1984, i.e. on the day of the meeting called by Socover". The Court finds that examination of those documents shows that they prove the opposite of what the decision claims. Firstly, Mr Giordano' s monthly report notes that he left Genoa at 10.50 a.m. on 7 November, that is to say twenty minutes after the meeting started. Secondly, VP' s letter of 20 November 1984 was addressed by Mr Ricciardi to Socover and reads as follows: "Ci è pervenuta solo in questi giorni fotocopia della lettera da Voi inviata il 19.10.84 ad alcune aziende del Vs. settore. Scopo della presente è solo quello di riconfermarVi, facendo seguito all' incontro avuto con l' Egr. Dr Borgonovo [Socover] a Milano, il 7 c.m., che nessun invito Vi è stato da noi mai formulato per riunioni che riguardano la commercializzazione e trasformazione del vetro." ("It is only recently that a photocopy reached us of the letter you sent on 19.10.84 to a number of undertakings in your industry. I am writing this letter only in order to confirm to you again, following the meeting with Dr Borgonovo [Socover] in Milan, on 7th of this month, that no invitation was ever issued by us to you to meetings concerning the marketing and processing of glass".) The Court considers that it is not credible that that letter, written in tempore non suspecto, does not reflect the true situation, namely, that Mr Giordano (VP) did not attend the meeting held on 7 November 1984 and that VP did not wish to participate in such meetings, still less initiate them. The Court considers, in addition, that the above letter, in so far as it was written by Mr Ricciardi himself, tends to refute any conclusions unfavourable to VP which could have been inferred from his presence in Milan on 11 October 1984. 239 In points 39 and 40, the decision examines two Socover notes of 12 April and 23 July 1985 ( 260 and 262), which have already been analysed above (paragraphs 228 and 221 respectively). For the reasons already stated, the Court considers that those documents concern only the relations between Socover and, respectively, FP and SIV. 240 In point 41, the decision examines three documents dated 16 September, 23 September and 31 October 1985 ( 271, 275 and 273 respectively), described as reports made by subsidiaries of FP, Fontana Est and Fontana Ovest, to their parent company. The inquiry carried out by the Court shows that those documents are in fact bi-monthly reports for a deputy director of FP written by one of its employees entrusted, inter alia, with maintaining contact with subsidiaries. The third document, dated 31 October 1985, concerns Fontana Est and not Fontana Ovest, as the decision claims; and the last eight words of that document ( 273-274) quoted in the French and English versions of the decision do not appear in the authentic Italian version. Although it requested the full versions of those documents to be produced, the Court has only partial copies available to it. Finally, another report concerning Fontana Est, dated 2 October 1985, which is not mentioned in the decision, was sent with the statement of objections and appears in the documents before the Court ( 273B). 241 According to the list supplied to the Court by the Commission, those "Fontana reports" are to be regarded as containing express references to VP. According to the decision (point 41, fourth paragraph), "far from being vague and unspecific or from revealing the wholesalers' general position, as the parties claim, [they] deal with precise facts such as the willingness of the wholesalers to accept the producers' price increases, the publication by the producers of identical price lists, and the producers' desire that the prices be complied with so as to stabilize the market. This means that the producers directly or indirectly exert an influence over the market downstream, since destabilization of that market could have a harmful effect on their business policy". The Court considers it necessary to examine all those reports, in so far as they are available to it, in order to place in their original context the quotations which appear in the decision. The Court points out that the four documents relate to a period between the end of July and the end of October 1985, which, albeit very limited, nevertheless offers an insight into the functioning of the market downstream during a period in which, as was pointed out above (paragraphs 188 to 190), a number of new price lists were announced by the three producers. 242 Each report is divided into sections, one of which is always entitled "prezzi di rivendita float" ("float resale prices") or simply "rivendita" ("resale"). The reports on Fontana Est of 16 September and 31 October 1985 contain another section entitled "prezzi di vendita float" ("float sale prices") or simply "vendita" ("sale"). A comparison of the content of those sections shows that the word "vendita" refers to the sale prices charged by the producers to the wholesalers, whereas "rivendita" refers to the resale prices charged by the wholesalers to their customers. 243 The first report, which is dated 16 September 1985, notes, under the heading "Prezzi di rivendita float", a meeting of wholesalers on 31 July 1985 "after the increase published by the producers". (It should be noted that the new VP price list was announced only on 31 July 1985 in the circumstances examined above (paragraphs 188 and 221 to 222). The report states that "the wholesalers, at their meeting, drew up this list of resale prices". There then follows a price list and a recapitulation of the discounts to be granted, with a number of reservations on the part of the two wholesalers Checchin and Sangalli. Then, after a deleted section, the report continues, under the heading "Prezzi di vendita float": "Per quanto riguarda le Fabbriche, l' aumento sembra essere applicato ovunque e, del resto, i magazzini non certo pieni ed il lavoro che in questo momento non manca hanno favorito la 'digestione' del nuovo prezzo. La Glaverbel (che prima delle ferie insisteva un pò dappertutto con sconti inferiori ai nostri) sembra, di primi sondaggi dopo le ferie, che abbia mantenuto questa posizione. Resta communque da verificare ulteriormente l' entità del prezzo (poichè è presumibile che il cliente non venga subita a dire a noi se la concorrenza gli ha tolto uno sconto." ("With regard to the producers, the increase appears to be applied everywhere and, for the rest, the stores [which] are certainly not full and the work which is not lacking at the present time have made 'digestion' of the new prices easier. Glaverbel (which before the holidays still had discounts which were lower than ours just about everywhere) appears, from the first sounding made after the holidays, to have maintained that position. However, the full price must be verified subsequently (because it is to be assumed that the customer is not suddenly going to tell us if the competition has withdrawn a discount from him).") 244 The report of 23 September 1985 ( 275) concerns a meeting, which also took place on the 16 September 1985, with Fontana Ovest. Under the heading "Prezzi rivendita float", it notes the prices charged by four wholesalers for 4mm glass. There then follows the passage quoted in part in the decision, which refers to quotations for 4mm glass. 245 The report of 2 October 1985 ( 273B) was written following a meeting with Fontana Est and notes a meeting of wholesalers on 18 September 1985 "to fix resale prices". The reservations expressed by Sangalli and Checchin are noted. 246 Finally, the report of 31 October 1985 ( 273), written following a meeting with Fontana Est, records a meeting of 11 wholesalers on 29 October 1985. The Court points out in this regard that the three Italian producers announced identical new price lists between 21 and 25 October 1985 (see paragraph 190 above). Under the heading "rivendita" ("resale") the report states that the wholesalers agreed, again subject to reservations on the part of Checchin and Sangalli, on new price lists for clear float glass. Then, under the heading "vendita" ("sale") there appears the passage quoted in part in the decision in point 41, third paragraph. The passage, unabridged, reads as follows: "Per quanto riguarda le fabbriche, si sta portando avanti l' aumento, [chi per consegne un pò prima chi un pò dopo,] in ogni caso sembra che la comunicazione sia stata fatta da tutte* [, comprese Glaverbel,] anche se i termini sono probabilmente più elastici di tutte." "As far as the producers are concerned, the increase is in the process of being introduced, [some for deliveries a bit earlier, some a bit later], in any case, everyone has communicated the new prices* [, including Glaverbel,] even if the terms are somewhat elastic.") *End of quotation in the authentic version. [] Words omitted in all the versions. (The translations in the French and English versions are partly incorrect). 247 While it is evident from this last document that the references to the "producers" relate to all Italian producers, including SIV and VP, it is also clear that Glaverbel was one of the producers concerned and that it was considered to be pursuing a policy of active competition. The importance of Glaverbel on the Italian market was underlined in an internal VP note ( A193) of 6 February 1986. That being so, the Court considers there is nothing in the report analysed above to indicate that "the producers ... exert an influence over the market downstream" as the decision claims. On the contrary, that document shows that certain wholesalers were free to take joint action to fix the resale prices charged and the discounts granted to their customers and that the discussions between the representatives of FP and its subsidiaries reflected their uncertainties over the behaviour of the other producers as regards the application of the price lists. The Court observes, finally, that Sangalli and Checchin, which appear in Annex 4 of the decision as the second and ninth wholesalers in order of importance, respectively, seem to have pursued their own policies on prices and discounts. 248 Finally, in point 42, the decision examines a handwritten note of VP of 10 April 1986 ( 638) which, according to the decision, shows that during a meeting held on the same date, "VP and Socover discussed the setting up of a club, consisting of 12 wholesalers, for the distribution of glass products. The two firms stated their intention of discussing the matter with FP and SIV the following week". The document in question consists of one page on which the author has jotted notes concerning the matters discussed with Mr Borgonovo of Socover, and mentions the following: (on the left) the names of eight wholesalers, followed by four other names; (on the right on different lines) "CLUB: obiettivo distribuzione" ("CLUB: objective distribution); "prossima settimana" ("next week"); "parlare SIV/S. Gobain" ("speak SIV/St. Gobain"). VP disputes the Commission' s interpretation of that document, while accepting that Mr Borgonovo actually mentioned a proposal to set up a club. According to VP, Mr Borgonovo intended to speak to SIV and FP about it the following week. According to the Commission, that interpretation is neither logical nor grammatical. 249 The Court finds, firstly, that the document does not express, explicitly and unambiguously, the intentions stated in point 42 of the decision. Secondly, the Court observes that the words that the Commission considers relevant concern a proposal for a club whose objective is the distribution of glass products, and not the application downstream of prices and discounts, which the decision, in point 35, states to be the subject-matter of the evidence analysed under the heading B.1.V. "Relations between producers and wholesalers". Accordingly, the Court considers that that document cannot be relied on by the Commission as relevant evidence and that consequently there is no need to assess its import. 250 In the light of all the foregoing, the Court finds, first, that the Commission has not proved to the requisite legal standard that the three producers took care to ensure that their prices and discounts were applied downstream, that some meetings between wholesalers were arranged on the initiative of the producers, or that producers managed to guide the commercial choices of the wholesalers. The Court finds, secondly, that some of the documents examined, while not necessarily constituting proof of an illicit cartel between the producers, can be accepted as proof that the wholesalers relied on the producers' prices being identical. Finally, the Court considers that the Fontana reports prove that FP used its wholesaler subsidiaries as sources of information regarding the policy of the wholesalers. The consequences of those findings will be examined below (paragraphs 322 to 323) in the context of the pleas in law relating to the procedure made by the applicant. 2. The behaviour of the undertakings on the automotive market 251 Under this heading, the decision states that "the company documents discussed below indicate that SIV and FP agreed on prices and the allocation of prices at least as from 1982. VP also participated in these restrictive practices from 1983 at least, albeit less strictly than the other two producers". The decision then deals, under two headings, with the agreements and concerted practices concerning the Fiat (points 44 to 51) and Piaggio (point 52) groups. (a) The agreements and concerted practices concerning the Fiat group 252 Under this heading, the decision launches directly into an examination of the documents (points 44 to 47) whose meaning will be examined below. At the end of point 45, the decision mentions a uniform price reduction of 8% granted from 1 January 1984 to Fiat by each of the three producers. At the end of point 47, the decision mentions other changes in prices, which were uniform in percentage terms, charged by the three producers during 1985 and 1986, and a uniform 2% increase for the second half of 1985 with Alfa Romeo. The decision then states (point 48) that "the three producers carried out reciprocal sales or purchases of products (which will be discussed in greater detail under heading 6) with the objective of maintaining their respective penetration quotas or of achieving quotas agreed with their competitors". There then follows an examination of the figures and documents relating to those exchanges. In point 49, the decision mentions certain tabulations in FP' s possession showing, model-by-model and in overall terms, the quantities which each producer supplied in 1985 and 1986 and will supply in 1987 to the Fiat group and to the percentage quotas represented by such supplies. 253 The decision then recalls certain arguments advanced by the undertakings (point 50) and states the reasons why the Commission could not accept them (point 51). In order to identify more closely the differences between the positions of the undertakings and the Commission, highlighted in this part of the decision, it is necessary to quote them in full. The arguments of the undertakings are summarized as follows: "The automotive-glass market in Italy, they argue, is dominated by Fiat. Like any other motor vehicle manufacturer, Fiat allocates overall supply percentages to each supplier on the basis of considerations relating to prices, its technical capacity and the service offered. Each overall percentage is reviewed bilaterally when negotiations are carried out on the updating of prices. The overall allocation percentages thus defined are converted into allocation percentages for each model of car. The confirmations sent out by Fiat to its automotive-glass suppliers explicitly mention the quota allocated by it to the supplier concerned in respect of the model in question. During the negotiations, Fiat is in the habit of revealing the most favourable quotation, with the aim of getting the competing suppliers to fall into line. This leads inevitably to an alignment of prices. Contrary to the Commission' s supposition, Fiat frequently informs each of its suppliers of the supply quotas allocated to competitors. All in all, the system results in total transparency of the market. Consequently, it is argued, concerted practices between the producers are not necessary. With regard to the exchange of products, it is argued, the Commission has not provided any proof that such exchanges are deliberately arranged in order to share the market between the producers. In addition, the products exchanged are primary glass and only in exceptional cases do the exchanges involve processed products. 254 In response to those arguments, the Commission states: "(i) It is true that Fiat enjoys a position of almost total monopoly in Italy as a purchaser of glass for motor vehicles; however, its contractual power is greatly limited by the restrictive nature of alternative offers on the market. The supply of motor vehicle glass in Europe is controlled by an oligopoly comprising, as well as Saint-Gobain, PPG, SIV, the present suppliers for Fiat, Pilkington and a number of small producers. "(ii) On the allocation of quotas, it is true that Fiat, like any other motor vehicle manufacturer, specifies in its confirmations of orders the quota allocated to the supplier concerned. However, the quota allocated is merely an indication and not a final allocation, it commits neither the motor vehicle manufacturer nor the supplier, and changes may be made during the period of the contract either on the initiative of the motor vehicle manufacturer or on that of the supplier. ..." There then follows a discussion of certain documents, and in particular, a letter from Fiat to VP dated 3 July 1985 ( 657). In the course of that discussion, it is stated that "if it were really the case that the motor vehicle manufacturer allocated fixed and final quotas for the period of the contract, the suppliers would not have to worry about any danger of non-compliance with the quotas allocated and would not have to feel the need to collaborate on this subject or to exchange products in order to maintain their quotas". "(iii) The Commission does not dispute that a buyer may, during business negotiations, claim to have had a better offer, whether real or imaginary, in an attempt to get the other suppliers to fall into line. However, this does not mean that all suppliers will apply the same terms and that all suppliers are on an equal footing vis-à-vis a given buyer, since each suppliers position depends on what it has to offer in terms of production and business strength (wider range, special products, better service). Nor does it mean that a dominant buyer can oblige all its suppliers to align themselves on the most favourable offer or that it can easily turn to foreign suppliers in order to force local suppliers to reduce their prices, since, as was admitted at the hearing, motor vehicle manufacturers increasingly demand to be supplied 'just on time' ; this sort of service can more easily be provided by local glass manufacturers, which have on-the-spot structure, than by a foreign glass manufacturer, who has to set up such a structure and, amongst the glass manufacturers having the necessary structure, this requirement confers an advantage, in terms of quantities to be supplied and prices, on those which have a more firmly established and, at the same time more flexible structure. At all events, whatever the types of relationships that develop between a dominant buyer and its supplier, it is established that SIV, FP and VP collaborated in order to decide on the attitude to be adopted towards the Fiat group. ... The price increases for the second half of 1985 and the first and second halves of 1986 were discussed and agreed on between the three producers. ... VP' s accession to the agreement on the price rises for the three half years concerned was essentially put into practical effect. ..." "(iv) The facts which demonstrate that the exchanges of products are aimed at market sharing are essentially as follows: The exchanges are considerable every year and, as shown by the documents referred to in paragraph 48, they are not simply intended to make good shortages. ... The notes and documents referred to in paragraph 48 explicitly mention the fact that FP is performing subcontracting work for SIV in respect of processed products. The exchanges relate in particular to thicknesses and colours which are not manufactured by another producer and are intended to allow the three producers to have the whole range of products available. However, the competitive advantage for a producer of having the whole range available is annulled if the three producers act in such a way as to ensure that there is no difference between them in this respect. ...". GROUNDS CONTINUED UNDER DOC.NUM : 689A0068.4 255 Before going on to examine the documents used as proof of an infringement, the Court considers it necessary to define more closely the nature and the context of the alleged infringement. As was pointed out above, the finding in point 43 of the decision is confined to the allegation that SIV and FP agreed on prices and the allocation of quotas at least as from 1982, and that VP participated in those agreements from 1983 at least. In the legal part (see above, paragraph 24), the decision states that FP and SIV, from 1982 to 1986, and FP, SIV and VP, from 1983 to 1986, agreed or at any rate colluded on the prices to be charged to the Fiat group and, from 1982 to 1987, on the sharing of the market, thus removing any uncertainty as to their mutual conduct. The Court considers that prior concertation as to the prices to be charged and to the sharing of the market must be distinguished from setting up of a system of reciprocal transfers of products with the objective of maintaining the quotas or of achieving the quotas already held. Examination of the documents mentioned in point 48 of the decision, relating to the exchanges of glass, will therefore be deferred until consideration is given, below, to the heading B.3 "Exchanges of glass between the producers". At this point only the evidence of prior concertation on prices and quotas will be examined. 256 With regard to the context in which this question must be assessed, the Court observes, first, in paragraph 15 of the decision, it was explained that the product sold by the producers to the car manufacturers is glass processed by the producers or by their subsidiaries in the light of the designs and technical specifications required by the motor vehicle manufacturers. Thus, what is involved here is not the sale by the producers to Fiat of float glass in its "raw" state (sales which are at issue in the context of the exchanges of products) but the sale of an entire range of different processed products. Secondly, in point 15, second paragraph, a distinction is made between the stage at which a prototype vehicle is developed and the stage at which a new model is marketed. The products in question here were not supplied at the prototype development stage, but were sold with a view to incorporation into vehicles which had already been launched onto the market. Finally, according to the last sentence of point 15 of the decision, "it is at the stage where the new model is marketed that glass suppliers and motor vehicle manufacturers negotiate prices and quantities, normally on an annual basis". Thus, the market in question is indeed one in which prices and quantities are normally negotiated between seller and purchaser at regular intervals. 257 It is to be noted that the dates accepted in Article 1(b) and (c) of the decision as defining the periods of infringement of the Treaty in relation to Fiat are, as regards prices, from 26 October 1982 to 1 December 1986 for FP and SIV and from 11 May 1983 to 1 December 1986 for FP, SV and VP jointly, and as regards quotas, from 1 January 1982 to 30 June 1987 for the three producers without distinction. 258 In point 44, the decision mentions three documents which, albeit dated 1982, all appear on the list of documents referring implicitly to VP supplied to the Court by the Commission. They are a handwritten note addressed by FP' s Mr Scaroni to Dr Landeschi, Vice-President of SIV, dated 26 October 1982 ( 733), forwarding to him an internal memorandum of FP dated 26 October 1982 ( 734), and an internal memorandum of SIV, also addressed to Mr Landeschi and dated 11 November 1982 ( 680). 259 FP' s internal memorandum of 26 October 1982 consists in a "riepilogo" (recapitulation) of the increases obtained by FP from Fiat since 1977 "including the last two-year contract 83/84". SIV' s internal memorandum of 11 November 1982 opens as follows: "The 1983 contract relating to Fiat Auto is now practically completed. We need not remind you of the precedents (certainly not positive as regards us) formalized in writing between Fiat and our most qualified competition, with 46% being allocated to FP". The author goes on to examine four points in turn: "(1) allocations in percentage terms; (2) Price rises obtained; (3) Parallels between the 1983 and 1982 contracts; (4) absolute figures)". Under the heading "allocations in percentage terms" mention is made of a quota of ...% exclusively for "il primo equipaggiamento" (original equipment). Under the heading "Parallels between the 1983 and 1982 contracts", a distinction is drawn, for 1982, between the "theoretical market quota" and "the quota actually received" and the author concludes that "our quota for original equipment is lower at ...%, the percentage which we had been allocated at the relevant time". It is in relation to the quota allocated for original equipment for 1983 that the author uses the words "un ferreo controllo delle quote effettivamente praticate" ("a strict monitoring of actual quotas") quoted in the decision. The Court considers that the context in which those words belong shows that the author means by that to emphasize the need for SIV to ensure that it does in fact receive from Fiat, in 1983, an actual quota for original equipment that corresponds to the theoretical quota allocated to it. It should be noted that the French and English versions of the decision use the words: "the average percentage increases obtained by SIV are the same as those obtained by FP", while the Italian version of the decision uses the word "simili" (similar). The Court finds that the figures are, in fact, similar but not the same. It is true, however, that the memorandum notes, towards the end, that "stiamo portando avanti, a seguito degli accordi da Voi presi, il discorso di integrazione con la concurrenza per i lotti di piccole serie" ("we are following up, after the agreements taken by you, the question of integration with the competition for small-scale batches"). 260 The Court considers that the Commission was not entitled to conclude on the basis of those three documents that VP participated in an agreement with FP and SIV since the references to "the competition" must, from their context in which they were made, be references to FP alone. The Court considers that those documents are significant evidence of a high-level exchange of information between FP and SV on the outcome of their negotiations with Fiat and of an agreement on integration for small-scale batches. However, the Court considers that the Commission was not entitled to conclude on the basis of those documents alone that FP and SIV colluded beforehand during the final quarter of 1982 on the prices to be charged to the Fiat group (that quarter being the first of the period of the infringement as defined in Article 1(b) of the operative part of the decision). With regard to quotas, SIV' s internal memorandum of 11 November 1982 (the only document mentioning quotas) refers expressly to the "allocation" of quotas. The Court considers that the document taken as a whole shows that the allocation of quotas in question was carried out by Fiat among the producers, and that the document cannot therefore constitute proof of prior concertation between FP and SIV during 1982 in relation to the sharing out of quotas for supplies to the Fiat group. 261 In point 45, the decision quotes two extracts from another SIV internal memorandum dated 11 May 1983 ( 686-688), written by the same author. The extracts mention, respectively, "la concorrenza" (the competition) and - an expression which had already been used in the previous memorandum - "la concorrenza più qualificata" (the most qualified competition). The Court notes that that document appears in the list of the documents which the Commission considers to contain an implicit reference to VP. However, it is evident, even from the copy sent with the statement of objections, that that document refers expressly to PPG (that is to say VP) and that it contains relevant evidence, firstly, on the subject of the relations between the producers and Fiat and, secondly, on the subject of the relations between SIV, FP and VP. The memorandum is entitled "Richiesta Fiat auto revisione prezzi 1983" (Request Fiat auto review prices 1983). The author gives an account of how Fiat' s purchasing department called representatives of SIV to a meeting on 26 April 1983 "to present to us its comparison of the prices per square metre per product line" and how Fiat stated that "our average levels are not competitive in the national and international market". He then continues: "Stesso atteggiamento veniva operato da Fiat il 4.5 (per risposta entre il 24.5) nei confronti di F.P., chiedendo riduzioni su alcuni PB ACC. già dal 1.1.83 e per numerose anomalie dal 1.7.83, aggiungendo che altri concorrenti nazionali ed esteri avevano presentato proposte favorevoli. (Splintex e PPG: l' AD di quest' ultimo si è già impegnato a mantenere le quotazioni 1982, già inferiori alle nostre, sino ad almeno tutto il 1984)... Fiat insiste per una revisione entro il 19.5 su alcuni accoppiati normali... Qualora aderissimo a tale richiesta, ne deriverebbero queste conseguenze: (1) Notevole decurtazione dell' aumento a suo tempo acquisito per il 1983. (2) Nessuna assicurazione, in ogni caso, sul mantenimento delle quote di mercato legate a tali prezzi. (3) Negative ed immediate ripercussioni su tutte le offerte recentissime e/o a venire... (4) Proseguimento di queste analisi al ribasso su altri particolari... (5) Inevitabile coinvolgimento della FP nella concessione di tali ribassi ed accelerazione del processo riduttivo senza alcuna contropartita in termini di quote di penetrazione, e con l' inasprimento dei rapporti commerciali con la concorrenza. (6) Propagazione degli atteggiamenti ribassitici alle altre Case Auto nazionali ed estere le cui Direzioni Acquisti sappiamo essere in collegamento (es. Alfa Romeo - Fiat). A nostro avviso si presentano pertanto le seguenti alternative che riteniamo di politica aziendale più che commerciale: (A) Aderire alle richieste Fiat con tutte le conseguenze sopra enunciate. (B) Tenere un atteggiamento fermo e coerente con la nostra politica commerciale e costistica, rifiutando in linea di massima (salvo appunto macroscopiche anomalie) le richieste del cliente. Per operare in questa ottica è necessario però accertarsi dell' assoluto e sicuro analogo atteggiamento da parte della concorrenza più qualificata." ("Fiat adopted the same attitude on 4.5 (for response by 24.5) vis-à-vis FP, seeking reductions on several [products] already from 1.1.83, and for numerous irregularities from 1.7.83, adding that other national and foreign competitors had made favourable proposals. (Splintex and PPG: the AD of the latter has already undertaken to maintain the 1982 quotations, which are already lower than ours, until at least the end of 1984) ... Fiat insists on a review by 19.5 on certain regular laminates ... If we comply with that request, the consequences would be the following: (1) Significant reduction in the increase originally obtained for 1983. (2) No assurance, in any case, regarding the maintenance of the market shares linked to those prices. (3) Negative and immediate repercussions for all very recent and/or pending offers ... (4) Extension of this analysis to reductions on other components. (5) FP will inevitably be involved in the granting of those reductions and acceleration in the reduction process without any quid pro quo in terms of penetration quotas, and with a souring of relations with the competition. (6) Spread of attitudes in favour of reduction to the other motor vehicle manufacturers here and abroad, whose purchasing departments are, as we know, in contact (example Alfa Romeo - Fiat). In our opinion, the following alternatives therefore present themselves, which we consider to come under the heading of company policy rather than commercial policy: (A) Grant Fiat' s requests with all the abovementioned consequences. (B) Maintain a firm and coherent stance with our commercial policy and costs, refusing in general (except, of course, for glaring irregularities) the customer' s requests. In order to act in this direction, we must ensure parallel, reliable and strict conduct on the part of our more qualified competitors".) 262 The Court considers that that document cannot be relied on by the Commission as constituting proof of any concertation whatsoever between VP, on the one hand, and SIV and FP, on the other hand. On the contrary, in the opinion of the Court, the words used in that document are sufficiently explicit to prove the absence of such concertation. The reference to more qualified competitors is obviously a reference to FP. While the document is certainly proof of an element of concertation between SIV and FP alone, it is also proof of the considerable economic power that Fiat was able to wield vis-à-vis all the producers and of its ability to induce one producer to act competitively in relation to the others. The Court considers that by failing to take into consideration this aspect of the market, the decision has presented a distorted picture of that market. 263 As regards the finding at the end of point 45 that "the price reduction granted by the three producers FP, SIV and VP was uniform, at 8% and was effective from 1 January 1984", the Commission has not produced to the Court any document from that period which can support that finding. The sources used appear to have been, firstly, a statement made by VP during the administrative procedure, on 16 January 1987 ( 756), detailing the changes in the prices charged to Fiat, Alfa Romeo, Iveco and Opel and noting an average reduction of 8% for the period from 1 January to 31 December 1984 in comparison with 1983; secondly, a sentence in FP' s reply to the statement of objections ( 736) claiming that "on 1 January 1984, Fabbrica Pisana reduced its prices by 8% in relation to the price list of 30 December 1982, consequently withdrawing the increases made in 1983, which led to an actual reduction of 12.2%"; and, thirdly, a sentence in SIV' s reply to the statement of objections ( 690) claiming that "the deduction ... that the reduction in prices made by the three producers SIV, FP and VP was uniform, at 8%, from 1.1.1984 is absolutely wrong, because the total reduction of SIV and Vetroeuropa [a subsidiary of SIV] was 11%, as can be seen from the official price catalogues submitted at the time to the Commission, whereas we have good reason to believe that FP applied a reduction of 12.2% and VP 8%". As those statements are completely incompatible, the Court considers that they do not permit the Commission, which, moreover, did not carry out any checks at Fiat, to allege that the three producers applied a uniform reduction of 8% from 1 January 1984. 264 As for SIV' s handwritten note of 12 October 1983 ( 691), quoted at point 46 of the decision, it is sufficient to point out that the decision makes no mention of the words found at the top of that note, written in another hand-writing: ("Zanoni [SIV] vedi se riesce sapere qualcosa delle offerte S.G." ("Zanoni [SIV], see if you can manage to learn something about Saint-Gobain' s offers"). The words at the head of the note are not compatible with the hypothesis that there was prior concertation regarding prices. 265 The decision makes no mention of any document relating to 1984. However, two relevant documents relating to that year appear in the documents before the Court. The first is an internal SIV memorandum of 21 May 1984 ( 703-705) concerning the holes in 3mm side-windows. After comparing the prices of FP, VP and SIV (the source for which is not revealed), and after finding that SIV' s prices were much higher than those of FP, the author notes that SG [FP] had told Fiat that it was ready to cover all its requirements from September 1984. The author then continues: "Fiat ci dichiara che il non adeguamento ai prezzi SG ci comporterebbe l' esclusione dalle forniture e chiede nostra immediata risposta, con tempistiche ed impegno a fornire la nostre quote. ...... Se risponderemo concretamente alle necessità Fiat, spiezzeremo in modo totale SG ...., conserveremo l' opzione della quota 50% per il 1985 e la possibilità di un riadeguamento prezzi. In caso negativo vedremo drasticamente decurtata la nostra quota presso Fiat, a vantaggio SG e VP, e con ridotto potere contrattuale sui prezzi." ("Fiat tells us that failure to adapt to SG' s prices would exclude us from supplies and seeks an immediate reply from us with time-limits and obligation to supply our quotas. ...... If we actually meet Fiat' s requirements, we will totally wrongfoot SG ..., we retain the option of the 50% quota for 1985 and the possibility of a re-adjustment of prices. If not, our quota with Fiat will be reduced drastically, to the advantage of SG and VP, with reduced contractual power over prices.") The second document relates to 1984 and is another internal memorandum of SIV, by the same author, dated 28 December 1984 ( 697-700). That memorandum reads as follows: "Venerdì 21.12.us., abbiamo avuto una riunione con la Direzione Acquisti Fiat onde fare il punto di tale vicenda particolarmente travagliata: ricordiamo che questo 'travaglio' viene sopratutto dal fatto che la Fiat ha in practica promesso, per il 1985 ai suoi interlocutori, il 120% di quota, creando le premesse per le gravissime tensioni a tutti i livelli, oggi in atto. 1 Premesse ... Quota di penetrazione [1º equipaggiamento]: al 30.11. la quota reale si aggira, invalore, intorno a: 15.7%, contro una quota ufficiale del 13%... Ricordiamo che nel corso del 1984 le nostre quotazioni sono state mediamente di almeno il 3% superiori ai nostri concorrenti: ci riferiamo in particolare alla S.G. che, oltre a delle quotazioni [illegible] mediamente del 2% rispetto alle nostre, ha riservato un ristorno dell' 1% a fine anno ... 2 Prospettive per il 1985 La posizione SIV è stata particolarmente chiara... - far valere l' opzione del 50% delle forniture di 1º equipaggiamento per il 1985; - incremento netto delle quotazioni qualora ci discostassimo in maniera sensibile da tale quota. ... La posizione della FP nella realtà è stata, lungo tutto il corso della trattativa, quella di avvicinarsi per quanto possibile alla quota 1984, portando le sue quotazioni a livelli approssimativamente vicini a quelli della Siv: tale fatto è stato il vero freno di qualsiasi azione di incremento sostanziale delle quotazioni. ... PPG che aveva un impegno da parte della Fiat di attribuzione del 10%, ha praticamente chiuso la settimana scorsa ad un 8% teorico ma, nella realtà, ad un 6-7% reale, per varie ragioni di carattere tecnico-logistico. ... GLVB e GLASSEXPORT verranno cristallizzate alle quote del 1984. ..." ("On Friday 21 December last, we had a meeting with Fiat' s purchasing department to discuss that particularly troubled matter: remember that that 'trouble' arises particularly from the fact that Fiat in fact promised, for 1985, quotas of 120%, thereby creating the conditions for the most serious tensions at all levels now arising. 1 Introduction .... Penetration quota [original equipment]: on 30.11, the actual quota is, in value, approximately 15.7%, against an official quota of 13%... We recall that during 1984 our quotations were on average at least 3% higher than those of our competitors: we refer in particular to SG which, in addition to quotations [illegible] on average 2% than ours, reserved an end of year discount of 1%. 2 Outlook for 1985 SIV' s position was particularly clear ... - take up option of 50% of supplies of original equipment for 1985; - net increase in quotations if we diverge significantly from that quota. ... FP' s position was, in fact, throughout the negotiations, to get as close as possible to the 1984 quota, bringing its quotations onto a level which was close to that of SIV: that fact was a veritable brake on any substantial increase in quotations. ... PPG which had an undertaking from Fiat for an allocation of 10%, practically closed the week on an 8% theoretical but, in reality, on an actual 6 to 7%, for various reasons of a technical and logistical nature. GLVB [Glaverbel] and GLASSEXPORT will be frozen at the 1984 quotas ..." The author then mentions two versions, "both originating with SG", of the meetings between FP and Fiat. In the final paragraph, the author mentions an "actual quota promised by [Mr Bussolati of Fiat]". 266 The Court considers that those documents, which are the only documents relating to 1984, are sufficiently explicit to prove that, at least in 1984, contrary to the argument advanced in the decision, there was no concertation between the three producers as regards their relations with the Fiat group. 267 In point 47, the decision refers to a series of documents relating to 1985, in order to prove that "discussions [had begun] on how to get price increases accepted by the Fiat group". The first document is SIV' s note of 30 January 1985 ( 374/708), in which the following words were deleted "Scaroni pensa di non potersi battere per fermare PPG" ("Scaroni considers that he cannot fight to stop PPG [VP]") - see paragraphs 91 to 93 above. It is true that, as the decision points out, SIV' s note refers to "holes and brackets" [mechanism for raising side-windows] as Trojan horse in Fiat for increase in prices" and that the corresponding note of FP mentions (without further particulars) "Fiat problems". The Court considers, however, that although that note may constitute proof of concertation between SIV and FP as regards their policy vis-à-vis Fiat, they are not sufficient to prove concertation involving VP. 268 The second document is FP' s note of 7 May 1985 ( 738), referred to in the third paragraph of point 47, which does indeed contain the words quoted in the decision. The Court finds, however, that it is not true that the note makes express reference to an "agreement" between SIV and FP, still less of an agreement including VP. If that note is read in the light of the wording and the content of the memoranda relating to 1984, it seems more likely that what it records is an exchange of information regarding the outcome of the negotiations with Fiat. 269 The third document is FP' s note of 23 May 1985 ( 740), referred to in the fourth paragraph of point 47, which does indeed use the words "Accordo Pennitalia" ("Pennitalia agreement"). Nevertheless, the Court considers that the Commission has not proved that those words refer to an agreement concerning Fiat. It is to be noted that that note is part of a sort of diary kept by the author recording on a daily basis the important things he did during the day, and that the relevant words are set down on the page in the following way: Accordo FIAT + Alfa Romeo + 7% imm + 5 1 genn [January] 86 Accordo Pennitalia Ricostruz. Flovetro. At the very least, the exact significance of the words "Accordo Pennitalia" is uncertain. However, their meaning may be checked by reference to SIV' s memorandum of 24 June 1985 (see below, paragraph 270) examination of which will show that it cannot be relied on as proof, for May 1985, of an agreement on prices or quotas in this market sector between VP, SIV and FP. However, it should be pointed out at this stage that the note of 23 May 1985 can legitimately be used as proof of an exchange of information between FP and SIV, as can the note of 20 June 1985 ( 739) referred to in the following paragraph of point 47 of the decision. 270 The fourth document is SIV' s internal memorandum of 24 June 1985 ( 715), referred to in the sixth and seventh paragraphs of point 47 of the decision, which appears, yet again, in the list of the documents which the Commission considers to contain an implicit reference to VP, whereas the full document refers expressly to VP. The memorandum summarizes the outcome of SIV' s negotiations with Fiat for the second half of 1985. The copy sent with the statement of objections contains the following paragraphs: "Nella realità, sappiamo che la Fiat è già intervenuta in favore della PPG per lo spostamento immediato di quote sia sulla Uno (a danno della S.G. per l' equivalente del 4.2% ca di quota), sia sulla Ritmo (a danno del nostro Gruppo per l' equivalente di un 1.5% ca di quota). E' evidente che le prossime settimane, e sopratutto i prossimi mesi, ci diranno quanto e come la PPG in particolare riuscirà a rispondere alle richieste di Fiat. Continuiamo a parlare di PPG in quanto GLVB ci pare relativamente fuori gioco, e la differenze di quotazioni fra Siv e PPG dal 1.7. sarà superiore al 10% medio e, in taluni casi, sino al 13/14%. E' evidente che ci stiamo preparando già sin d' ora agli incrementi di prezzi del 1º gennaio '86 che, al di là di un aumento generalizzato da definire, dovranno colpire in particolare i cristalli più difficoltosi e quelli di impossibile fornitura PPG." ("In fact, we know that Fiat has already intervened in favour of PPG in order to alter quotas immediately both for the Uno (at the expense of SG for the equivalent of approximately 4.2% of quota), and on the Ritmo (at the expense of our group for the equivalent of approximately 1.5% of quota). It is clear that during the next weeks, and above all the next months, they will tell us to what extent and how PPG in particular is going to manage to meet Fiat' s needs. We continue to speak of PPG in so far as GLVB [Glaverbel] seems to us to be relatively sidelined, and the difference in quotations between SIV and PPG from 1/7 will exceed 10% on average and, in some cases, up to 13/14%. It is clear that we are in the process of preparing ourselves as of now for price increases from 1 January 1986 which, beyond a general increase still to be defined, will have to affect in particular the most difficult glasses and those that PPG cannot supply.") The Court considers that the wording of that memorandum is sufficiently explicit to prove that there was no concertation whatsoever, either with regard to the prices to be charged to Fiat or with regard to the sharing-out of quotas, between VP, on the one hand, and SIV and FP, on the other hand, in 1985. 271 The Court finds that the Commission has produced no document supporting the findings made in the last two paragraphs of point 47 concerning an alleged uniformity of price increases, and that, therefore, it cannot exercise its power of review on that point. That being so, and having regard to the foregoing findings, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard that its allegations are well-founded. 272 With regard to the tabulations to which reference is made in point 49 of the decision, it is true that those tabulations mention quantities and quotas, as is pointed out in the decision. However, the Court considers that the examination of the documents containing an express reference to VP showed that SIV could have been aware of the nature of the supplies made by VP to Fiat from information supplied by Fiat. The Court cannot therefore accept as self-evident the Commission' s claim that the information in the tabulations concerning VP could have come only from VP. The Court cannot a fortiori accept that those tabulations, without further particulars which would enable the source of information they reproduce to be identified, are to be regarded as evidence of an agreement on prices and quotas throughout the long period to which they refer. 273 Finally, the Court must note Fiat' s letter to VP, dated 3 July 1985 ( 657), quoted in point 51 under (ii). The passage quoted in the decision is only a half sentence, removed from its context, which is clear only from a reading of the full letter together with the preceding letter from VP to Fiat of 28 June 1985 ( 795), to which it is a reply. Fiat' s letter reads as follows: the words in italics being the words quoted in the decision: "Per quanto concerne i programmi di consegna di breve termine, come già anticipatoVi, non ci è possibile definire percentuali di assegnazione impegnative in quanto la Vostra presenza limitata, che non copre la totalità dei nostri modelli, ci pone intuibili vincoli nell' impostazione dei programmi con i Vostri concorrenti. Ciò nonostante, siamo d' accordo con Voi nel ritenere una perecentuale del 15% un obiettivo realmente perseguibile anche per il 1986." "Questo, confidando nella Vostra capacità di estendere in tempi brevi la Vostra gamma di prodotti e di conservare o migliorare gli attuali livelli di competitività." "Prendiamo atto infine della Vostra possibilità di contare non solo sugli Stabilimenti italiani, ma sull' intera potenzialità installata dalla Casa Madre (PPG) in Europa." "With regard to the short-term supply programmes, as you have been informed, it is not possible to define allocation percentages which are binding on us since your limited presence, which does not cover all our models, imposes upon us foreseeable constraints as regards the putting in place of programmes with your competitors. In spite of that, we agree with you in considering 15% as a realistic target for 1986 too." "We have confidence in your ability to increase your range of products very quickly and to maintain or improve present levels of competitiveness." "Finally, we note that you are in a position to rely not only on your factories in Italy but also on the full capacity of the installations of your parent company (PPG) in Europe.") It emerges from a reading of the full text of Fiat' s letter, and especially together with VP' s letter of 28 June 1985, that it concerns the allocation of an additional quota that Fiat was not in a position, at that time, to grant to VP. 274 With regard to the quotas with Alfa Romeo, it is relevant to note the wording of a telex from the Vice-President of Alfa Romeo to Mr Scaroni of SIV, dated 6 January 1984 ( 670): "... we inform you that we are allocating to you for 1984 a supply quota equivalent to 23/25% of our total requirements". That telex, like many of the documents already referred to, supports the applicants' claim that the quotas were allocated by the motor vehicle manufacturers. 275 Accordingly, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard prior concertation among the three producers on the prices to be charged to or on the sharing-out of quotas for supplies to the Fiat group. With regard to relations between SIV and FP, the Court points out that there were exchanges of information which could be caught by Article 85(1) of the Treaty. The consequences of that finding will be examined below (points 334-335) in the light of the pleas in law relating to the procedure made by the applicants. (b) The agreements and concerted practices concerning the Piaggio group 276 Under this heading, the decision states that "SIV and FP reached agreement, at least from 1983, on the sharing of supplies and of prices charged to Piaggio" (point 52). The operative part of the decision (Article 1(d) ) defines the period of the infringement found to have been committed to be from 1 January 1983 to 1 May 1986. The evidence considered consists in an internal note of FP ( 751) of 12 December 1984; an internal note of SV ( 728) dated 28 December 1984; and a list, from an unspecified source, of the dates on which the two producers changed their prices during the years 1983 to 1986. In order to understand the positions of the parties, it is necessary, firstly, to examine the documents, whose dates are all very close, considered as evidence. 277 It emerges from a comparison of the texts, firstly, of the quotations which appear in the decision (point 52, second and third paragraphs) and, secondly, of the original memoranda, that the quotations are faithful to the original, (apart from a mistranslation of the words "la situazione quote cambiava poco" ("the situation hardly changed") in the French and English versions). However, a reading of the full text of FP' s memorandum of 12 December 1984 gives a slightly different impression from the one obtained from the decision. According to that memorandum, at the end of 1982, FP' s quota with Piaggio was four times larger than SIV' s quota. Out of four Piaggio models, FP' s price was slightly lower than SV' s price for two models and slightly higher for a third; only FP was a supplier for the fourth model. Following certain contacts, two undertakings formed the common intention to make their respective quotas for the three models equal. Differentiated price increases were agreed and implemented from 1 March and from 1 September 1983. SIV' s prices were lower than those of FP, with the result that at the end of 1983, FP' s quota was significantly reduced in relation to SIV' s. Subsequently, and still with a view to maintaining an equal share of quotas, it was agreed that, in 1984, FP would introduce an increase of 4% from 1 March and of 3.5% from 1 September, while SIV would introduce a differentiated increase from 1 July (the amount of SIV' s increase being greater than that of FP' s for March, but less than FP' s for September). However, according to the author of the memorandum, that agreement was not observed by SIV, which, without informing FP, agreed with Piaggio to defer its price increase until September or October, which led FP to defer its own increase planned for 1 March to 1 June. In fact, it did not implement the planned increase either in September or in October. Consequently, FP' s quota was appreciably smaller for a number of components. The competent SIV employee was invited to discuss the matter with the competent FP employee, but he claimed that, in his opinion, there was a third supplier, a claim for which FP' s representative found no confirmation. SIV' s memorandum of 28 December 1984 disputes the account of the facts given in FP' s memorandum and refers to the wording of a telex sent by SIV given to Piaggio mentioning the agreements made between SIV and Piaggio concerning the application of the new price list from November 1984. 278 FP claims that, although these memoranda may be taken as evidence of the existence of agreements between the two producers for 1983 and 1984, nevertheless those same documents show that only the 1983 agreement was applied. According to FP, the object of those agreements was to rationalize supplies to Piaggio which were, from a global point of view, of negligible importance, and, moreover, were not at all profitable for the suppliers. SIV disputes the relevance of those documents as evidence of an agreement which was allegedly applied in 1985 and 1986. The Commission, for its part, insists that those memoranda - which it claims constitute significant evidence of agreements between the two producers - are relevant. 279 The Court considers that the Commission could legitimately consider that the two memoranda clearly show the existence of two agreements between FP and SIV on the prices to be charged to Piaggio; firstly, an agreement for 1983 which was put into effect and implemented; secondly, an agreement for 1984 which was put into effect in accordance with the agreed terms by FP but not by SIV, which modified its position in the light of its relations with Piaggio. The objective of the agreements appears to have been to achieve, by applying a policy of differentiated price increases designed to favour SIV' s position, an equal share of the quotas for supply to Piaggio for three models out of four. The Court considers, however, that those two memoranda provide no proof of the existence of such agreements for 1985 and 1986. 280 With regard to the list of the dates on which the two producers changed their prices, a list which is summarized in the last paragraph of point 52 of the decision, the Court observes that the dates in that list for 1984 are only partly compatible with the information which emerges from the memoranda of FP and SIV mentioned. In particular, the memoranda clearly show that FP and SIV did not once change their prices on the same date in 1984. The Court also observes that there was a gap of 2 months and 1 month, respectively, between the dates of the price changes in 1985 and 1986. 281 Accordingly, the Court finds, firstly, that the Commission has proved to the requisite legal standard that FP and SIV agreed on the prices to be charged and the supply quotas to be applied to the Piaggio group only for the years 1983 and 1984; secondly, that the Commission has proved to the requisite legal standard that the agreement was applied for 1983 in the way described in the final paragraph of point 52 of the decision; thirdly, that the Commission has not proved to the requisite legal standard that the agreement was applied for 1984, as also stated in the final paragraph of point 52 of the decision; fourthly, that the Commission has adduced no direct proof of the existence of an agreement or on the prices to be charged or the supply quotas to be applied to Piaggio for the years 1985 and 1986; and, finally, that the dates of the price changes in the years 1985 and 1986 are not sufficiently close to constitute indirect proof of the existence of an agreement for those two years. The consequences of those findings will be examined below (points 336 to 337) in the light of the pleas in law relating to the procedure made by the applicants. 282 The Court observes that there is nothing in the decision to enable the effect of the agreements for 1983 and 1984 on competition to be assessed, and that the Commission did not carry out any checks in that regard at Piaggio. 3. The exchanges of glass 283 The decision examines the exchanges of glass in three places in the factual part of the decision: in point 33, under the heading "Elements of concerted practices between producers" in the non-automotive market; in point 48, under the heading "The agreements and concerted practices concerning the Fiat group" in the automotive market; and in points 53 to 58, under the main heading "Exchanges of glass between the producers". 284 In point 33, it is stated that "the exchanges of products between the three Italian manufacturers also provide an opportunity for knowing the prices charged by competitors or for agreeing on the conduct to be pursued" and that "the prices of the products exchanged were always set and subsequently adjusted on the basis of the price adjustments of the transferring producers". The documents referred to in point 33 concern only FP and SIV. 285 In point 48 it is stated that "the three producers carried out reciprocal sales or purchases of products ... with the objective of maintaining their respective penetration quotas or of achieving the quotas agreed with their competitors". Certain documents and figures concerning those transfers are then quoted. At point 51, under (iv), the decision lists "the facts which demonstrate that the exchanges of products are aimed at market sharing". Those facts are: the considerable quantity of exchanges not simply intended to make good shortages; the fact that FP is performing sub-contracted work for SIV in respect of processed products; and the fact that "the exchanges relate in particular to thicknesses and colours that are not manufactured by another given producer and are intended to allow the three producers to have the whole range of products available". 286 In point 53, the decision points out that, "large quantities of glass are exchanged under contracts between the three producers. The purpose of the exchanges is to enable each producer to have available the full range of products, even those which it does not manufacture, and to maintain its market quotas. They also provide a means of sharing markets and customers and of knowing the prices charged by competitors". 287 In the third paragraph of point 56, it is stated that, "the exchanges of memos, the minutes and the handwritten notes show that the prices of the products sold are established and subsequently readjusted on the basis of the sellers' price changes, that the prices are established by reference to the destination of the products sold on the national market and on specific foreign markets and that, even in the case of sale for the national market, the destination of the products is broken down by individual regions and uses". 288 In point 58, under (i), it is explained that "the Commission does not intend to call in question exchanges of products to help out firms facing temporary shortages (renewal of production plant, shutdown for maintenance of furnaces, filling occasional orders), but, as stated in the present case, only the systematic exchanges of products agreed over long periods and which are the result of industrial and commercial policy decisions made by the manufacturers in the context of other agreements restricting competition. The Commission cannot agree with the producer' s view that such exchanges are economically necessary. As the producers affirm, the purpose of the exchanges is to allow each of them to have a full range of products available at any time, thus cancelling out the economic advantage deriving from each producer' s specialization. Whether the specialization relates to a given thickness or a given colour, the exchanges cancel out the advantage of specialization and artificially place all the producers on an equal footing, thus preventing customers from benefiting economically from the productive and commercial edge enjoyed by individual producers. As the uniformity of the price lists and discounts of the three producers show, the exchanges result in practice in a flat and uniform market". 289 The Court considers that it is necessary, first of all, to identify more precisely from the above statements the substance of the Commission' s objection. The Court observes that the Commission alleges, firstly, that the purpose of the exchanges of glass was to allow the producers to know the prices charged by competitors and that "as the uniformity of the price lists and discounts of the three producers shows, the exchanges result in practice in a flat and uniform market", and, secondly, that "only the systematic exchanges of products agreed over long periods and which are the result of industrial and commercial policy decisions made by the manufacturers in the context of other agreements restricting competition" are at issue. 290 The Court considers that the statements quoted above are inconsistent since, as regards most of the aspects analysed above, the decision sought to demonstrate that the agreements restricting competition, in the context of which the alleged "commercial policy decisions" were made, consisted in, inter alia, prior concertation among producers on the prices to be charged, that concertation itself resulting in uniform prices and conditions of sale. The grounds of the decision do not show why the producers would have needed to establish a system of exchanges of glass so that each of them could know the prices charged by competitors, if the prices had already been agreed and the market was "flat and uniform" because of the uniformity of prices and discounts. Nor is it clear why it was important that the prices of the products exchanged should be established and subsequently re-adjusted on the basis of the sellers' price changes, if all three producers had already colluded in order to adopt the same price list at the same time. Nor, finally, is it obvious from the grounds of the decision how the fact that the three producers' prices and discounts were uniform could constitute proof of the fact that the system of exchanges of glass resulted in a flat and uniform market if that uniformity of prices and discounts was the result of a prior concertation. 291 The Court observes that Article 1(e) of the decision accuses the producers of having infringed the prohibition laid down in Article 85(1) of the Treaty by participating "in product exchange agreements in the flat-glass sector designed to achieve market sharing". 292 Accordingly, the Court considers that it is necessary to leave to one side the numerous statements in the decision concerning the reasons why the producers established an institutionalized system of exchanges of glass, and to confine itself to an examination of the strictly factual aspects of the evidence on the basis of which the Commission found, firstly, that there existed a system of exchanges of glass in the sense of reciprocal sales or purchases, and, secondly, that that system had been established in order to achieve market sharing. The Court will consider, firstly, the figures in points 48, 51 under (iv), 54 to 56 and 58 (under iii). The legal aspects of this plea will be examined below in paragraphs 338 to 339. 293 The figures in point 48, which relates only to automotive glass, show the following trends: 294 Between FP and SIV: the figures for unprocessed automotive glass show that, from 1982 to 1984, FP sold to SIV very large quantities without any reciprocal sales by SIV to FP. In 1985, FP sold SIV quantitatively five times more than SIV sold to FP. In 1986, FP sold to SIV, and SIV sold to FP, very small quantities in comparison with the preceding years. The figures for processed automotive glass show, except in 1982 when only SIV sold to FP, a significant upward trend in sales by FP to SIV and a less marked downward trend in sales by SIV to FP. 295 Between FP and VP: the data supplied by FP and VP do not agree, but they show, in any event, that VP sold nothing to FP. FP' s sales to VP concerned only unprocessed automotive glass in quantities which remained relatively stable from 1982 to 1984, with a fall in 1985 and a significant rise in 1986. 296 Between VP and SIV: only VP sold processed automotive glass to SIV, and then only in 1984 and 1985. In 1983, SIV sold to VP a small quantity of unprocessed automotive glass. In 1984 their reciprocal sales of unprocessed automotive glass were of approximately the same quantities. In 1985 and 1986 VP sold large quantities to SIV, while SIV sold only a small quantity to VP in 1985. 297 The Court finds that those figures show that, in the automotive sector, SIV sold only very small quantities of glass, processed or otherwise, to the other producers but that it was a significant purchaser of unprocessed glass, VP having replaced FP in that regard as its main supplier from 1985. FP purchased very small quantities of glass, processed or otherwise, and only from SIV. VP purchased only relatively limited quantities of unprocessed glass. It follows that the Commission cannot infer from those figures any regular pattern of exchanges among the three producers. 298 The figures in point 51, under (iv), represent only the sum of the figures which appear in point 48, and they do not provide any additional information. 299 With regard to the figures in points 54 to 56, it is not certain that they were compiled using the same statistical basis since the figures for "SIV-VP exchanges" and for "VP-FP exchanges" also cover automotive and non-automotive glass, while the figures for "FP-SIV exchanges" are presented separately for cast glass (produced only by FP) and "automotive and non-automotive float glass". Nevertheless, a comparison of all those figures confirms rather than contradicts the two trends which already emerged from the examination of the figures for automotive glass, namely, that in general, SIV was a purchaser rather than a seller, that from 1984 VP gradually replaced FP as SIV' s main supplier and that FP and VP purchased relatively small quantities, except for FP' s purchases in 1983 and 1984. It follows that the Commission cannot infer from those figures a regular pattern of reciprocal exchanges among the three producers. 300 With regard to the documents relied upon in the decision, the notes and letters referred to in point 33 of the decision have already been analysed above (paragraphs 224 and 225). It should be noted that all those documents date from 1985 or 1986. That is also true for the documents quoted in point 48. The documents quoted in points 53 to 58 include three documents dated October 1984, and one document dated December 1984; the rest are all from 1985 and 1986. 301 Accordingly, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard the existence of an institutionalized system of exchanges of glass, in the sense of reciprocal sales or purchases, before 1984, whereas in Article 1(e) of the decision, the producers are accused of having infringed Article 85(1) of the Treaty by participating in product exchange agreements from 1 January 1982. 302 The documents dating from 1984 ( 855-863), referred to in point 56 of the decision, concern FP and SIV and must be read in conjunction with the first document from 1985 ( 864-868). In fact, only the subject-matter mentioned at the head of the first two documents (telexes of 18 and 20 October 1984) refers to an exchange of products; "Oggetto scambio prodotti residuo 1984 e 1985" ("Re: exchange products remainder 1984 and 1985"). The other documents relate almost exclusively to the negotiation of a contract between FP and SIV for the sale by FP to SIV of a large quantity of glass in 1985, the first document from 1985 being the contract concluded as a result of those discussions. A reading of those documents shows that that contract was negotiated between competitors under the usual market conditions. The Court observes that the quotation from SIV' s note of 30 October 1984 which appears in the decision omits the revealing sentence, already quoted above in paragraph 215: "Auto - secondo Scaroni [FP] non alimentare PPG" ("According Scaroni not supply VP"). The words "non deve essere venduto a prezzo minore di FP" ("must not be sold at a price lower than FP' s"), taken from the same document and quoted in the decision, relates only to cast glass, which only FP produced, and is followed in the original by the words - not quoted in the decision - "non è bloccabile l' importazione da paesi est" ("imports from eastern countries cannot be blocked"). The words, "politica di riporto" ("policy of sharing") and "politica commune" ("common policy"), also taken from the same document and quoted in the decision, appear to relate to the joint operation of the "Flovetro" float glass plant, while the distinction made in the documents of 18 and 20 October and 18 December 1984 between glass intended for export and glass intended for the Italian market is explained, from a careful reading of the documents, by the differences in specifications and packaging that exports entail. GROUNDS CONTINUED UNDER DOC.NUM : 689A0068.5 303 Accordingly, the Court considers that the Commission has not proved to the requisite legal standard for 1984 either the existence of an institutionalized system of exchanges in the sense of reciprocal sales or purchases or, still less, the intention of achieving market sharing by that means. The Court observes, moreover, that none of the documents quoted mentions VP except in terms which reveal a situation in which there is active competition. 304 With regard to relations between FP and SIV, the Court finds that it was from 1985 that SIV started to transfer most of its purchases from FP to VP. The importance of that transfer is reinforced by reading the full version of FP' s letter to SIV ( 485 or 869) of 6 March 1985, and of which extracts appear in point 56 of the decision. The passages of that letter quoted in the decision relate only to cast glass, a product sold exclusively by FP. However, the author of the letter continues by complaining of the fact that he found it impossible to organize a meeting with SIV in order to fix the quantities and prices of SIV' s purchases for 1985 (see the word-for-word quotation above, paragraph 224). The Court also recalls the complaints made in the notes of SIV and FP concerning their meeting of 30 January 1985 (see above, paragraph 218). FP' s prices for 1985 were discussed subsequently at a meeting on 28 March 1985 (FP' s note, 475 or 870) at which SIV seems to have indicated that it was not satisfied with the prices charged by FP: "prezzi inferiori - float exp rifiutano +8% per 85 si interrompono le forniture" ("lower prices - float [exp] refuse +8% for 1985 if they interrupt supplies"). Those words are followed immediately by the words "Greggi: 1) OK per fornire" ("cast glass: 1) OK to supply"), which underlines the contrast between the lack of agreement on float glass and the agreement on cast glass, which SIV could not purchase in Italy except from FP. That being the context, it becomes perfectly clear that FP' s note of 30 April 1985 ( 871), quoted in point 56, does in fact refer, as FP claimed, to an agreement reached between FP and SIV on the prices to be charged by FP to SIV' s customers for delivery of cast glass. The enigmatic words quoted in decision, "il 4 riunione per compensazione" ("the 4[th] meeting for compensation"), must be interpreted as referring to the meeting of 4 June 1985 mentioned in FP' s note of the same date ( 872). It follows that the note of 4 June 1985, the content of which is illegible or incomprehensible, must be interpreted, as FP explained, as relating to the sale of cast glass. 305 On the other hand, FP' s note of 25 June 1985 ( 848), quoted in point 48, contains, as the decision points out, an express reference to an exchange of products: "SIV scambio prodotti in particolare quelli che acquistiamo in Francia" ("SIV exchanges products, in particular those we purchase in France"). Those words, which relate exclusively to products for the automotive market, are followed by the following words, which are not quoted in the decision: "Nota: nelle riunioni si è parlato solo di prodotti ma non di vendita" ("in the meeting only products were discussed but not sale"). The Court considers that those words underline the distinction which must be made from the economic point of view between, on the one hand, the exchange of products between producers, which may concern products purchased abroad by one of the parties, and on the other hand, the sale of products by one producer to another. That distinction is not drawn anywhere in the decision. 306 The other documents quoted in the decision which refer to relations between FP and SIV are the following: two internal memoranda of FP ( 849 and 850), dated 31 October and 8 November 1985 respectively; four notes handwritten by one of FP' s employees ( 487 or 873, 852, 854 and 488 or 874), dated 16 and 17 December 1985, and of the 23 January and 3 February 1986; and an internal memorandum of FP ( 851), dated 4 March 1986. 307 The two internal memoranda of October and November 1985 concern a request by SIV to be supplied with 500 000 side windows intended for Fiat cars. 308 The four handwritten notes concern a series of meetings and contacts which appear to have related, firstly, to the management of the joint float glass plant called "Flovetro" and, secondly, to a proposal for FP to supply to SIV a certain quantity of products intended for Fiat in exchange for a transfer by SIV to FP of a proportion of its share of production from Flovetro. The note of 23 January 1986 concerns, however, only an internal meeting of FP employees. The notes set out the consequences of the proposals discussed for the quotas of FP and SIV with Fiat. The note of 17 December 1985 mentions the increase in the quotas of the "others" with Fiat and SIV' s lack of production capacity. Those references are certainly evidence of a concern on the part of the two producers to maintain their quotas with Fiat. However, the note of 3 February 1986 notes their disagreement over the basic proposal which they had discussed. There is no document available to the Court showing that those discussions subsequently resulted in a definitive agreement. 309 The last internal memorandum of FP, dated 4 March 1986, records the production in January and February 1986 of a quantity of "84 000 vol." for SIV on a production line called "Minilat Savigliano". None of the documents before the Court enable it to assess the significance of this brief reference. 310 The first documents concerning relations between VP and FP date from December 1985; the reference in point 55 to a telex of 19 February 1985 is an error in the Italian and French versions of the decision. A first series of seven documents ( 827-840) concerns the negotiation of a contract between FP and VP for an "compensated exchange of products" ("scambio merce compensato"). The other two documents concerning relations between FP and VP ( 843 to 845) appear to relate to the implementation of the agreement resulting from those negotiations. 311 The documents concerning relations between VP and SIV divide into three groups. Firstly, there are four documents ( 801, 841, 802 and 803), dated between February and April 1986, concerning the sale by VP to SIV of a certain quantity of green automotive glass, the first of which, dated 14 February 1986, notes that SIV purchased from VP because the latter' s prices are lower than those of Saint-Gobain' s. Secondly, there is a single document ( 805) concerning the sale by VP to SIV of a certain quantity of automotive float glass which quotes, for SIV' s benefit, VP' s prices for other types of clear glass. Finally, there is a series of documents ( 807-825) concerning the sale by VP to SIV of large quantities of automotive and non-automotive glass in 1986 and 1987. There is nothing in those documents from which the existence of a system of exchanges of glass between SIV and VP can be inferred since SIV was always the purchaser. 312 On the other hand, a reading of all the documents relating both to relations between FP and SIV and to relations between VP and SIV confirms the finding that the Court was able to make on the basis of the examination of the figures relating to the quantities exchanged (see above paragraphs 293 to 299), namely, that SIV was in principle the purchaser and that SIV increasingly transferred most of its orders from FP to VP. The Court considers that those documents also show that that transfer of orders was due to the fact that VP' s prices were lower than those of FP, and that there was active competition between VP and FP for SIV' s orders. Accordingly, the Court considers that the Commission could not infer the existence of unlawful concertation either between FP and SIV solely on the basis of the words appearing at the head of the telexes of 18 and 20 October 1984, or between FP and VP solely on the basis of the contract negotiated between December 1985 and January 1986 with a view to an exchange of products. 313 Accordingly, the Court finds that the Commission has not proved to the requisite legal standard the existence of an institutionalized system of exchanges of glass, in the sense of reciprocal sales or purchases, either between the three producers or between two of them during the years 1985 and 1986, and that it has also not proved a joint intention to achieve market sharing by that means. C - CONCERNING THE LEGAL ASSESSMENT 1. Application of Article 85 of the Treaty 314 The main points of the legal assessment made by the Commission from the point of view of Article 85(1) have already been set out above (paragraphs 20 to 28). The Court considers that it is clear from both the factual and the legal parts of the decision that the decision is based on the hypothesis that there is a close cartel among the three members of a national oligopoly protected against effective competition by economic and geographical barriers. At the hearing, after discussing with the parties' representatives the nature and the import of the evidence adduced, the Court expressly asked the defendant' s representative to state what the Commission' s position would be if the Court were, on the one hand, to find that the existence of such a close cartel had not been proved to the requisite legal standard but, on the other hand, to consider that some documents were proof of a certain element of concertation among the producers, or at least between two of them. The Court noted the reply given by the Commission' s agent: "Hier stehe ich und kann nicht anders" ("Here I stand. I cannot do otherwise"). 315 Having regard to the findings already made, the Court considers that the hypothesis set out above of a close cartel among the three applicants, as advanced in the decision, has not been proved to the requisite legal standard. However, the Court has found that some of the documents upon which the decision is based can prove a more episodic concertation among two or three producers. That being so, the question arises whether the Court must carry out a new legal assessment of those documents and of any findings which could follow from them. 316 First of all, the Court considers it appropriate to recall the terms of Article 1 of the decision. Whereas paragraph (b) distinguishes between the situations of FP and SIV, on the one hand, and of VP, on the other hand, and paragraph (d) concerns only FP and SIV to the exclusion of VP, the remaining paragraphs (a), (c) and (e) accuse the three undertakings, without distinction, of having participated in the agreements and concerted practices referred to therein. 317 Under the administrative procedure which precedes the finding of an infringement of Articles 85 and/or 86, as established by Regulations Nos 17 and 99/63 and supplemented by the practice adopted by the Commission, the undertakings concerned must be given the opportunity of making known their views concerning the objections raised against them and the documents upon which those objections are based. They have the right, firstly, to give a written reply to a written statement of objections, the essential points of which may be altered only by a further new written statement of objections, all such statements being required to be accompanied by copies of the documents considered to be proof of the objections raised. The parties have the right, secondly, to be heard at an oral hearing under the chairmanship of a hearing officer who, where appropriate, may send his observations directly to the member of the Commission responsible for competition matters. The Advisory Committee on Restrictive Practices and Dominant Positions, the members of which have the right to attend the hearing, must then be consulted. It is only when that procedure has been completed that the member of the Commission responsible for competition matters may propose to the college of Commissioners a decision finding an infringement of the provisions of the Treaty and, where appropriate, the imposition of fines or periodic penalty payments or both. 318 Finally, under Article 172 of the Treaty, its unlimited jurisdiction is limited to the penalties provided for in regulations made by the Council. It is for that reason, inter alia, that the Community court is not required to take cognizance of the entire administrative file, but only of that part of the file which is relevant to a review of the lawfulness of the contested decision. 319 Accordingly, the Court considers that, although a Community court may, as part of the judicial review of the acts of the Community administration, partially annul a Commission decision in the field of competition, that does not mean that it has jurisdiction to remake the contested decision. The assumption of such jurisdiction could disturb the inter-institutional balance established by the Treaty and would risk prejudicing the rights of defence. 320 In the light of those factors, the Court considers that it is not for itself, in the circumstances of the present case, to carry out a comprehensive re-assessment of the evidence before it, nor to draw conclusions from that evidence in the light of the rules on competition. That conclusion is all the more inescapable since the examination carried out by the Court revealed that certain documents in the file had been distorted and that, consequently, neither the parties, nor the hearing officer, nor the advisory committee, nor the members of the Commission were able to assess their nature and significance in full knowledge of the facts. Accordingly, it must be established whether the conditions for a partial annulment of the decision have been fulfilled. It is thus necessary to determine whether the scope of the operative part of the decision, read in the light of the grounds of the decision, can be limited ratione materiae, ratione personae or ratione temporis in such a way that its effects are restricted but its substance remains unaltered; whether the proof of the infringement so limited is accompanied by an adequate assessment of the market in the reasoning of the decision; and whether the undertaking or undertakings concerned were given an opportunity of replying effectively to the objection so defined. (a) The non-automotive market 321 In the present case, the Court considers that Article 1(a) of the decision can be limited ratione materiae in so far as it draws a distinction between the participation of the undertakings, on the one hand, in agreements and concerted practices on prices and terms of sale and, on the other hand, in agreements and concerted practices designed to influence the purchasing and selling policies of the main wholesalers. It can also be limited ratione personae by the exclusion of one of the undertakings accused, and ratione temporis by a limitation in time of the period of the infringement found to exist. 322 The Court refers to the findings of fact made under heading B.1.v, "Relations between producers and wholesalers" (see in, particular, paragraph 250 above). It has been found, firstly, that the wholesalers had relied on the fact that the producers charged identical prices and, secondly, that FP had used its wholesaler subsidiaries in order to obtain information on the policy of the wholesalers. However, the Court found that the Commission had not proved to the requisite legal standard the other objections that it had raised in point 35 of the decision. The Court considers that the Commission has also not proved to the requisite legal standard the allegation made in the legal part, in point 64 of the decision, that the wholesalers, because of their economic dependence, were unable to assert themselves against the power and manipulations of the producers. Finally, the Court accepts the applicants' argument, set out under heading A. "The assessment of the market" (see above, paragraphs 141 to 142), which appear also to be borne out by the documents examined in this connection, that the situation of the wholesalers, including Cobelli, was due to a large extent to the fact that they had not adapted to the new economic circumstances. 323 Accordingly, the Court considers that Article 1(a) of the decision, in so far as it finds that the three undertakings in question participated in agreements and concerted practices designed to influence the purchasing and selling policies of the main wholesalers, must be annulled ratione materiae. 324 As regards the prices and terms of sales, the Court points out that it has found, under the heading B.1.i. ("Identical price lists"), that the Commission was far from proving to the requisite legal standard all the objections that it had raised: that the price lists announced by the three producers actually coincided, with regard to dates and prices, only in May, July and October 1985 and only for clear glass; that in July 1985, VP had decided to change its prices some days after the announcements made by SIV and FP; that there were revealing differences between the rhythm of VP' s announcements and the rhythm of those of FP and SIV; that the rhythm of changes in the price of coloured glass was entirely different from that of changes in the price of clear glass; but that until October 1985 the announcements of FP and those of SIV regarding clear glass almost always coincided both with regard to dates and to prices (see above, paragraphs 193 to 196). The Court recalls, secondly, that it found, under the heading B.1.ii ("identical discounts") and B.1.iii ("Identical classification of the main customers by category or level"), that the Commission had not proved to the requisite legal standard its objections concerning identical discounts and identical classification of customers (see above, paragraphs 202 and 210). Finally, under heading B.1.iv ("Elements of concerted practices between producers"), the Court found, that the Commission had not proved to the requisite legal standard that there was a general agreement between the three producers resulting in uniform prices and discount scales and the uniform classification of the main customers. However, the Court found that some of the documents could be regarded as evidence of concertation between FP and SIV, in particular their notes concerning their meeting in Rome on 30 January 1985, although they were not sufficient to prove an agreement between FP and SIV designed to produce, overall and permanently, identical prices, discounts and customer classification (see above, paragraph 232). 325 Accordingly, the Court concludes that the Commission has not sufficiently proved VP' s participation in the alleged infringements. It follows that Article 1(a) of the decision must be annulled ratione personae in so far as it applies to Vernante Pennitalia SpA. 326 In so far as Article 1(a) concerns the participation of FP and SIV in agreements and concerted practices on prices and terms of sale, the Court must take into account the fact that the content of their price lists and the dates on which they were announced coincided. While it is true that such coincidence could, in a situation in which there is an oligopoly, be the result of the structure and of the normal functioning of the market, as the applicants claim, the Court must also take into account the evidence showing concertation between FP and SIV on prices and terms of sale. In doing so, the Court fully realizes, however, that those documents cannot be assessed on the basis of their apparent content alone, having regard, firstly, to the distortion of some of the documents sent with the statement of objections and, secondly, to the established principle that any written document must be read and interpreted in its proper context. In that regard, the Court observes that the abovementioned notes of FP and SIV concerning their meeting in Rome on 30 January 1985 were written in the context of SIV' s transfer from FP to VP of a significant proportion of its purchases (see above, paragraph 304). Nevertheless, read in that context, those notes constitute proof of regular concertation between those producers, since FP' s complaint against SIV was precisely that the latter did not fulfil the obligations arising from such concertation. Although from 1985 relations between those producers appear to have become less cooperative, there are, nevertheless, documents which prove the existence of some concertation after the end of 1985. Accordingly, the Court considers that the Commission had sufficient evidence to proceed with the objection against FP and SIV that they concerted on prices and terms of sale during a period between 1983 and 1986 yet to be defined. 327 The Court notes that the operative part of the decision defines the period of the infringement as being from 1 June 1983 to 10 April 1986. The Court found no justification for the choice of the date of 1 June 1983, except for Socover' s note of 12 July 1983 ( 258) which the Court has examined and dismissed as irrelevant (see above, paragraph 213). The Court considers that the period of the concertation complained of must therefore be limited to 1 September 1983, the date when FP and SIV began to react to VP' s announcement of 21 July 1983 of a new price list. The date of 10 April 1986, which is considered to be the date when the concertation complained of came to an end, appears to have been fixed by reference to VP' s note ( 638) concerning its meeting with Socover of the same date. Since that note was also dismissed as irrelevant (see above, paragraph 248), the Court considers that the end of the concertation complained of must be put back to an earlier date. The Court notes, in that regard, that the announcement of price changes in March 1986 introduced appreciable differences between the prices charged by FP and SIV (see above, paragraph 191) and that FP' s note ( 487 and 873) of 16 December 1985 was also dismissed as irrelevant since it appears to concern the joint management by FP and SIV of their Flovetro float glass production line (see above, paragraph 225). In the absence of further evidence, the Court considers that the period of the concertation complained of must be limited to 21 October 1985, which the decision considers to be the date of the last announcements of FP and SIV prior to March 1986 which can be described as identical and simultaneous. 328 Accordingly, the Court considers that Article 1(a) of the decision, in so far as it concerns the period from the 1 June to 1 September 1983 and the period from 21 October 1985 to 10 April 1986, must be annulled ratione temporis. 329 It remains therefore to be considered whether the concertation complained of in Article 1(a) of the decision, inasmuch as it has not been annulled, is caught by Article 85(1) of the Treaty. 330 With regard to the question of the legal definition of the concertation complained of, the Court notes that the terms "intesa" and "entente" which appear in the authentic Italian version and the French version, respectively, of Article 1(a) of the decision, do not appear in Article 85 of the Treaty. They cannot therefore add anything to the legal definition of the behaviour at issue. However, the Court considers that, taken overall, the concertation which actually took place between FP and SIV, as established above, must be described as a concerted practice within the meaning of Article 85(1) of the Treaty without its being necessary to decide whether the terms "intesa" and "entente" are to be regarded as synonyms of the terms "accordo" and "accord" and whether, in that case, the concertation between FP and SIV could, in the present case, be described as an agreement within the meaning of Article 85(1) of the Treaty. The Court also considers that it is unnecessary to consider the question, which was also raised by the applicants, of the definition of the conditions to be fulfilled in order for a practice to be described as a concerted practice which has as its object or effect the prevention, the restriction or distortion of competition within the common market. The Court points out that the Treaty expressly provides that that condition is fulfilled when the concerted practices in question "(a) directly or indirectly fix purchase or selling prices or any other trading conditions ...". 331 With regard to the condition that the concerted practice complained must be one "which may affect trade between Member States", the Court considers that concertation on prices and terms of sale between the main Italian producers of flat glass is necessarily capable of affecting trade between Member States of the Community. 332 The Court considers, finally, that FP and SIV were given an opportunity to make known their views concerning the infringement thus found to exist and that, in so far as the evidence relates to the period in respect of which the Court has held an infringement to have been established, the applicants' pleas as to the procedure cannot be upheld. 333 It follows from the above that the grounds for the annulment of Article 1(a) of the decision proposed by the applicants can be accepted only to the extent specified above in paragraphs 323, 325 and 328. (b) The automotive market (i) The Fiat group 334 The Court recalls that it found (see above, paragraph 275) that the Commission has not proved to the requisite legal standard prior concertation among the three producers in question on the prices to be charged or on the sharing-out of quotas for supplies to the Fiat group. However, the Court found that there were certain exchanges of information between FP and SIV which could be caught by Article 85(1) of the Treaty. The Court, however, notes that Article 1(b) of the decision refers only to "agreements and concerted practices on the prices to be charged to the Fiat group", and that Article 1(c) refers only to "agreements and concerted practices relating to the apportionment of quotas for supplies to the Fiat group". 335 That being so, since the Commission has not adduced, either in its statement of objections or in the reasoning of its decision, sufficient factual evidence to support the objections it made, Article 1(b) and (c) of the decision must be annulled ratione materiae. The Court need not therefore determine whether the exchanges of information between FP and SIV are caught by Article 85(1) of the Treaty. (ii) The Piaggio group 336 The Court recalls that it found, in paragraphs 281 and 282 above, that the Commission has proved to the requisite legal standard the existence of agreements between FP and SIV on the sharing-out of supplies and on the prices to be charged to the Piaggio group only for the years 1983 and 1984, and that only the agreements for 1983 were implemented. Those agreements, the purpose of which was price-fixing and market-sharing, are caught by Article 85(1)(a) and (c), without its being necessary to examine whether they actually affected competition. The Court cannot accept the argument advanced by the applicants FP and SIV that those agreements should be regarded as de minimis. 337 Accordingly, Article 1(d) of the decision, in so far as it concerns a period subsequent to the 31 December 1984, must be annulled ratione temporis only. (c) The exchanges of glass 338 The Court recalls that it considered it necessary to determine from the reasoning of the decision the essential points of the objection raised under this heading (see above, paragraphs 289 to 292), and that it is in the light of that examination that it found above, in paragraphs 301, 303 and 313, that the Commission had not proved to the requisite legal standard the existence of an institutionalized system of exchanges of glass either among the three producers or between two of them during the years 1982 to 1986, and that it had also not proved a joint intention on the part of those producers to share out the market by means of such a system. The Court considers that if it changed the description of the behaviour complained of, it would be varying the contested decision, which would exceed the limits of its jurisdiction. Accordingly, Article 1(e) of the decision must be annulled. 339 It must also be emphasized that the facts of the case, as established above by the Court, are far from comparable with those of Suiker Unie (judgment of the Court in Joined Cases 40 to 48, 50, 54 to 56, 111, 113 and 114/73, Suiker Unie v Commission [1975] ECR 1663) and CRAM and Rheinzink (judgment of the Court in Joined Cases 29 and 30/83 CRAM and Rheinzink v Commission [1984] ECR 1679) in which the Commission proved that the exchanges or transfers complained of were part of an unlawful concertation with the aim, inter alia, of compartmentalizing markets. 2. Application of Article 86 of the Treaty (a) Arguments of the parties 340 The Court considers that it must first of all examine the pleas in law and arguments of the intervener, according to which Article 86 is not applicable, legally and in principle, in the circumstances of the present case. 341 According to the United Kingdom, the Commission was not entitled to find an infringement of Article 86 by considering that SIV, FP and VP held a collective dominant position on the Italian market for flat glass and by finding an abuse of that collective dominant position. Consequently, Article 2 of the decision should be annulled in so far as it finds an infringement of Article 86, together with Article 3 in so far as it refers to Article 2. 342 In the opinion of the United Kingdom, it is only in very special circumstances that two or more undertakings may jointly hold a dominant position within the meaning of Article 86, namely, when the undertakings concerned fall to be treated as a single economic unit in which the individual undertakings do not enjoy a genuine autonomy in determining their conduct on the market and are not to be treated as economically independent of one another. The United Kingdom refers in that regard to the judgments of the Court of Justice in Suiker Unie, cited above, together with the Opinion of Advocate General Mayras; Case 85/76 Hoffmann-La Roche v Commission [1979] ECR 461, paragraph 39; Case 172/80 Zuechner [1981] ECR 2021, paragraph 10, together with the Opinion of Advocate General Slynn, at page 2039; Case 293/83 CICEE v Commission [1985] ECR 1105, together with the Opinion of Advocate General Lenz at page 1110; Case 75/84 Metro v Commission [1986] ECR 3021, paragraph 84; and Case 247/86 Alsatel [1988] ECR 5987, paragraphs 20 to 22. 343 The United Kingdom points out that, according to the case-law of the Court of Justice, Article 85 does not apply to an agreement between a parent and its subsidiary which, although having separate legal personality, enjoys no economic independence (Judgments in Cases 22/71 Béguelin [1971] ECR 949; Case 15/74 Centrafarm [1974] ECR 1147 and 1183; Case 170/83 Hydrotherm [1984] ECR 2999; and Case 30/87 Bodson [1988] ECR 2479, paragraphs 19 and 20). When undertakings form part of one and the same economic unit, their conduct must be considered under Article 86 (judgment in Bodson, cited above, paragraph 21). The Court considers that that view is supported by the judgment of the Court of Justice in Case 66/86 (Ahmed Saeed [1989] ECR 803, paragraphs 34 to 37). 344 According to the United Kingdom, the only matters relied on by the Commission to show that the three undertakings form a "single entity" are the very same matters as the Commission relies on as constituting infringements of Article 85. The Commission has not demonstrated either the existence of institutional links between the undertakings analogous to those that exist between parent and subsidiary nor the loss of their individual autonomy nor the absence of competition among them. 345 As regards the abuse of dominant position, the United Kingdom considers the Commission to be in error in holding that the very agreements on which the finding of a collective dominant position is based also constitute an abuse of that collective dominant position (points 80 and 81 of the decision). It is only the abuse of a dominant position, that is to say abusive conduct by the dominant undertaking, that is prohibited. The abuse is separate from the dominant position itself (judgments of the Court of Justice in Case 27/76 United Brands v Commission [1978] ECR 207, paragraph 249, and Case 6/72 Continental Can v Commission [1973] ECR 215). 346 The applicants express their agreement with the arguments put forward by the United Kingdom. FP adds that neither the market shares held by the undertakings in question nor the alleged stability of those shares are in themselves sufficient to prove the existence of a dominant position. The fact that the three producers concerned are affiliated to multi-national groups is irrelevant. The interests and operating methods of SIV, which is controlled by the Italian State, are different from those of FP. The undertakings concerned categorically deny that they presented themselves on the market "as a single entity and not as individuals" (point 79, paragraph 6). Neither the wholesalers, nor the other customers for glass intended for the construction industry, nor motor vehicle manufacturers perceive them, in any way whatsoever, as a single entity. Although there is considerable interdependence on the flat glass market with regard to prices and terms of sale, it is dictated by the oligopolistic structure of that market. The economic power that Fiat is able to exercise, in particular vis-à-vis its suppliers of glazing for motor vehicles, is such that the alleged "restrictive nature of alternative offers" in no way undermines the position of that undertaking. 347 With regard to abuse, the Commission has not proved either that the undertakings in question have, by their behaviour, restricted the freedom of choice of the customers or limited the outlets of the other producers of flat glass, or that they have deprived customers of the possibility of making suppliers compete on prices. As regards the alleged limitation of the market outlets of the Community' s other flat glass producers, made all of a sudden in points 80 and 81 of the decision, the applicants point out that there is no evidence that the Community' s other producers (Glaverbel, Pilkington and Guardian) have been impeded in any way whatsoever in the development of their sales or other activities in Italy. Fiat also obtains supplies from Splintex, which was controlled by Glaverbel at the material time, and from Glasexport. 348 SIV adds that the Commission has confused cause with effect. According to SIV, the abuse of a dominant position, as analysed by the Commission, is constituted by behaviour already deemed to constitute agreements or concerted practices within the meaning of Article 85(1), whereas the existence of a collective dominant position had not yet been proved. For that reason, the accusation of an abuse of a collective dominant position on the basis of behaviour and facts preceding the definition of "collective dominant position", is groundless. 349 VP adds that the Commission failed to define seriously the market for the product in question. The fact that it amalgamated the two automotive and non-automotive markets for the purposes of the application of Article 86 is in itself sufficient to invalidate its reasoning. As regards the geographic market, what is important is the possibility of importing, in other words the existence or absence of barriers to imports. Since there are no such barriers, there was no reason to limit the non-automotive geographic market to Italy. With regard to the automotive market, the absence of intra-Community trade barriers is proved by the volume of VP' s exports ( 214). 350 The Commission, for its part, refers to point 79 of the decision with regard to the circumstances in which the concept of collective dominant position may be applied to independent undertakings. It in no way intended to apply the concept of collective dominant position to the undertakings in question solely on the ground that they form part of a tight oligopoly controlling more than 80% of the Italian market in flat glass. It applied the concept of collective dominant position to the undertakings in question because, not only did they hold collectively a very large share of the market, they presented themselves on the market as a single entity and not as individuals. That emerges not from the structure of the oligopoly but from the agreements and concerted practices which led the three producers to create structural links amongst themselves, such as, in particular, the systematic exchanges of products. The Commission defends itself for having adopted the position that Article 86 may be applied to undertakings in an oligopolistic position regardless of whether or not there are agreements or concerted practices among them. 351 The Commission adds that, even if there were certain differences in behaviour, such as in the case of VP which especially favoured processing wholesalers, those differences did not prevent the producers from observing one and the same global market strategy: they, in fact, conducted themselves as undertakings belonging to a single group. 352 The claim that the Commission separated the automotive and non-automotive glass markets for the purposes of the application of Article 85 and combined them again for the purposes of Article 86 is incorrect and, in any event, irrelevant. The Commission distinguished between the two markets solely for the sake of the clarity of its account of the facts and the behaviour at issue. Nowhere in the decision did it consider that that distinction could create two separate markets as regards the supply of flat glass as a basic product. The distinction between automotive and non-automotive glass was made solely for statistical and practical reasons, for the purpose of classifying the customers correctly. If that argument is taken to an extreme, the absurd result would be that glass intended for each model of car would constitute a market in itself. 353 The Commission states that, in order to define the relevant geographical market, it is necessary to take into consideration the actual movements of the product rather than the theoretically possible movements. Four-fifths of Italian flat glass consumption is supplied by producers based in Italy. Consequently, there is no doubt that Italy, which is a substantial part of the common market, must be considered to be the relevant geographical market in which to assess the potential for competition and to determine whether the undertakings in question hold a collective dominant position (judgment of the Court of Justice in United Brands, cited above). 354 According to the Commission, in the present case the producers' behaviour is certainly caught by the prohibition laid down in Article 85 in view of the agreements found to exist, which resulted in concerted price changes and in market sharing. That is the objective factual situation in which the three producers found themselves by reason of those agreements which gave them a collective dominant position. Accordingly, that situation of dominance is the result of the unlawful agreements. However, in order to establish the existence of a collective dominant position, the Commission took into consideration, not the restrictive aim of the unlawful agreements, but their effect, which was to unite the three producers into a single entity on the market. 355 According to the Commission, the Community' s other producers in the market in question were practically excluded because of the crystallization of the market by the three producers in the collective dominant position. It is irrelevant, in the Commission' s view, whether the companies were controlled by the private sector (FP and VP) or the public sector (SIV) since the undertakings were managed according to the same economic criteria. The groups in question had more than 50% of all the Community' s production and supply of flat glass and, given the nature of the market, in which the proximity of the place of delivery for the product plays a significant role, they managed to protect themselves from competition from other Community producers which might have had an interest in selling their flat glass in Italy. 356 The three producers abused their dominant position by agreeing on fixed prices and sharing market quotas among themselves. They thus denied customers the possibility of bringing into play competition on prices between suppliers and also deprived them of choice as to their sources of supply, it being impossible for other producers to enter the Italian market in so far as the three producers in question controlled a market which they had divided among themselves. (b) Assessment by the Court 357 The Court notes that the very words of the first paragraph of Article 86 provide that "one or more undertakings" may abuse a dominant position. It has consistently been held, as indeed all the parties acknowledge, that the concept of agreement or concerted practice between undertakings does not cover agreements or concerted practices among undertakings belonging to the same group if the undertakings form an economic unit (see, for example, the judgment in Case 15/74 Centrafarm, cited above, paragraph 41). It follows that when Article 85 refers to agreements or concerted practices between "undertakings", it is referring to relations between two or more economic entities which are capable of competing with one another. 358 The Court considers that there is no legal or economic reason to suppose that the term "undertaking" in Article 86 has a different meaning from the one given to it in the context of Article 85. There is nothing, in principle, to prevent two or more independent economic entities from being, on a specific market, united by such economic links that, by virtue of that fact, together they hold a dominant position vis-à-vis the other operators on the same market. This could be the case, for example, where two or more independent undertakings jointly have, through agreements or licences, a technological lead affording them the power to behave to an appreciable extent independently of their competitors, their customers and ultimately of their consumers (judgment of the Court in Hoffmann-La Roche, cited above, paragraphs 38 and 48). 359 The Court finds support for that interpretation in the wording of Article 8 of Council Regulation (EEC) No 4056/86 of 22 December 1986 laying down detailed rules for the application of Articles 85 and 86 of the Treaty to maritime transport (Official Journal L 378, p. 4). Article 8(2) provides that the conduct of a liner conference benefitting from an exemption from a prohibition laid down by Article 85(1) of the Treaty may have effects which are incompatible with Article 86 of the Treaty. A request by a conference to be exempted from the prohibition laid down by Article 85(1) necessarily presupposes an agreement between two or more independent economic undertakings. 360 However, it should be pointed out that for the purposes of establishing an infringement of Article 86 of the Treaty, it is not sufficient, as the Commission' s agent claimed at the hearing, to "recycle" the facts constituting an infringement of Article 85, deducing from them the finding that the parties to an agreement or to an unlawful practice jointly hold a substantial share of the market, that by virtue of that fact alone they hold a collective dominant position, and that their unlawful behaviour constitutes an abuse of that collective dominant position. Amongst other considerations, a finding of a dominant position, which is in any case not in itself a matter of reproach, presupposes that the market in question has been defined (judgment of the Court of Justice in Case 6/72 Continental Can, cited above, paragraph 32; Case 322/81 Michelin v Commission [1983] ECR 3461, paragraph 57). The Court must therefore examine, firstly, the analysis of the market made in the decision and, secondly, the circumstances relied on in support of the finding of a collective dominant position. 361 With regard to the definition of the market, the Court recalls that the section of the factual part of the decision entitled "The market" (points 2 to 17) is almost entirely descriptive and that, moreover, it contains a number of errors, omissions and uncertainties which have already been examined by the Court. The Court also recalls that the findings made by the Commission concerning relations between the three producers, and concerning relations between, on the one hand, the three producers, and on the other hand, the wholesalers on the non-automotive market and the manufacturers on the automotive market, are in many respects insufficiently supported. Finally, the Court points out that in the section of the legal part devoted to "The relevant market" (points 76 to 77), the decision adds nothing from the factual point of view to what was stated previously. 362 It must therefore be determined whether the analysis of the market made in points 76 and points 77 of the decision is sufficiently well-founded and, moreover, whether that analysis is sufficient in itself to prove, as the Commission claims, that the appropriate market for the purposes of the application of Article 86 is, as regards the product, the flat-glass market in general and, from the geographical point of view, Italy. 363 With regard to the product, the applicants drew attention in the administrative procedure, in their pleadings and in their oral argument, to numerous aspects of the flat-glass market in general which were not mentioned in the decision (see above under the heading "A. The assessment of the market"). Those included, for example, the structural differences between the automotive market and the non-automotive market (Fiat' s position as the sole purchaser as against the presence of wholesalers and independent processors), the differences between the types of flat glass (cast glass, produced only by FP, as against float glass) and the differences between the types of products sold on the market by the producers (specialized and/or processed products as against basic products). While it is true that the Commission is not required to discuss in its decisions each argument advanced by the undertakings concerned, nevertheless, within the context of the application of Article 86 to the present case, the Court finds that an analysis of those factors was absolutely essential for an assessment of the question of dominance, that is to say for an assessment of the extent to which the degree of competition was weakened by the allegedly unitary presence of the three producers on the market (judgment of the Court in Hoffmann-La-Roche, cited above, paragraph 91). The decision does not contain the least indication of the reasons why the Commission considered it appropriate to divide its assessment of the undertakings' behaviour in relation, respectively, to the automotive market and the non-automotive market, while claiming that for the purposes of applying Article 86, the flat-glass market must be considered to be a single market. The Commission' s claim in its pleadings that the distinction between the automotive and non-automotive markets was made only for the sake of the clarity of its presentation, is contradicted by the wording of the operative part of the decision. 364 The Court considers that that also applies as regards the alleged analysis of the geographical market. The decision states (point 77) that "the geographical location of production facilities is a vital factor ... since, the greater the distance between the production centre and the points of supply, the more the logistic system becomes critical and the more the competitiveness of the product decreases". However, it emerges from the documents before the Court that Italian producers were obliged to take account of the competitive effect of products originating in the Benelux countries, the countries of Eastern Europe and even Turkey. It would therefore have been useful to examine the importance of the distances between, on the one hand, each of the main points of delivery in Italy and, on the other hand, each of the centres of production in Italy and abroad. 365 However, the Court need not give a definitive ruling on the question whether the inadequate analysis that the Commission considered it appropriate to devote to the definition of the market is supported by satisfactory evidence, since the Commission stated, both at the informal meeting called by the Judge-Rapporteur (see above, paragraph 50) and at the hearing, that the sentence which appears in the sixth paragraph of point 79 of the decision, "the undertakings present themselves on the market as a single entity and not as individuals", constituted an essential element of its position with regard to the application of Article 86 of the Treaty, and that it was for the Commission to substantiate it. It is evident from all the foregoing that the Commission has far from substantiated that statement. 366 It follows that, even supposing that the circumstances of the present case lend themselves to application of the concept of "collective dominant position" (in the sense of a position of dominance held by a number of independent undertakings), the Commission has not adduced the necessary proof. The Commission has not even attempted to gather the information necessary to weigh up the economic power of the three producers against that of Fiat, which could cancel each other out. 367 With regard to Article 2(d) of the decision, in which the Commission accuses FP and SIV, only, of infringing Article 86 in their relations with the Piaggio group, the reasoning of the decision makes no reference to this objection. 368 It follows that Article 2 of the decision must be annulled in its entirety. 369 With regard to Article 3 of the decision, the Court recalls that in point 84, under (c), second paragraph, of the decision, the Commission states that it cannot be sure that the infringements have been terminated. Since the only infringements which the Court has found to have been duly proved by the Commission came to an end on 21 October 1985 at the latest, Article 3 has become devoid of purpose and must be annulled. The Fines 370 It follows from the above that Article 4 of the decision, in so far as it imposes a fine on Vernante Pennitalia SpA, must be annulled. 371 With regard to the fines imposed on FP and SIV, it is evident from all the foregoing that they cannot be left unchanged. Those fines were imposed on the assumption that there was a close cartel between the three members of a national oligopoly, protected against effective competition by economic and geographical barriers, which is far from having been the case. Accordingly, the Court must consider, in the exercise of its unlimited jurisdiction, whether it is necessary to cancel or at least reduce the fines imposed on FP and SIV. 372 The Court takes into consideration the fact that the infringement of Article 85(1) of the Treaty which it has upheld against FP and SIV was an infringement of the express terms of that provision of the Treaty and that the undertakings concerned had already been addressees of the 1981 decision, which however did not impose penalties on them. Accordingly, even though the infringements which the Court has found to exist are much less serious than all the infringements alleged in the decision, the Court considers that the fines cannot be cancelled entirely. 373 The Court observes that in point 85 of the decision, the Commission explains that the amount of the fines was fixed taking account of the role each undertaking played in the agreements and concerted practices, the period of time during which they participated in the infringement, their respective supplies of glass and the total turnover of each undertaking. Only the last two factors (respective supplies and turnover) would be relevant in fixing fines imposed only on FP and SIV. That being so, the Court considers that the fines imposed on the two undertakings must remain proportionally the same but that their amounts must be reduced. 374 Accordingly, the Court, in the exercise of its unlimited jurisdiction, reduces the amount of the fines imposed on FP and SIV by six-sevenths. Decision on costs Costs 375 Under Article 87(2) of the Rules of Procedure of the Court of First Instance, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs if they have been asked for in the successful party' s pleadings. Since the Commission has failed in its submissions vis-à-vis VP, and since VP has asked for its costs to be paid, the Commission must be ordered to pay VP' s costs. 376 Under Article 87(3) of the Rules of Procedure, where each party succeeds on some and fails on other heads, or where the circumstances are exceptional, the Court may order that the costs be shared or that each party bear its own costs. The Commission has failed vis-à-vis FP and SIV on numerous heads. However, only FP has asked for costs, SIV having failed to do so. Accordingly, the Court considers that the Commission must be ordered to bear its own costs vis-à-vis FP and SIV, and to pay one half of the costs of FP. FP must bear one half, and SIV all, of their own costs. 377 Under Article 87(4) of the Rules of Procedure, the Member States which intervened in the proceedings are to bear their own costs. Accordingly, the United Kingdom shall bear its own costs. Operative part on those grounds: THE COURT OF FIRST INSTANCE (First Chamber) hereby: 1. Annuls Article 1(b), (c) and (e), Article 2 and Article 3 of the decision; 2. Annuls Article 1(a) of the decision - in so far as it concerns Vernante Pennitalia SpA; - in so far as it concerns the participation of Fabbrica Pisana SpA and Società Italiana Vetro SpA in agreements and concerted practices designed to influence the purchasing and selling policies of the main wholesalers; - in so far as it concerns the participation of Fabbrica Pisana SpA and Società Italiana Vetro SpA in agreements and concerted practices on prices and terms of sale before 1 September 1983 and after 21 October 1985; 3. Annuls Article 1(d) of the decision in so far as it concerns the participation of Fabbrica Pisana SpA and Società Italiana Vetro SpA in agreements and concerted practices relating to the prices to be charged and supply quotas to be applied to the Piaggio group after 31 December 1984; 4. Cancels the fine imposed on Vernante Pennitalia SpA; 5. Fixes the amount of the fine imposed on Fabbrica Pisana SpA at ECU 1 000 000; 6. Fixes the amount of the fine imposed on Società Italiana Vetro at ECU 671 428; 7. Dismisses the remainder of the applications of Fabbrica Pisana SpA and Società Italiana Vetro SpA; 8. Orders the Commission to pay the costs of Vernante Pennitalia SpA and one half of the costs of Fabbrica Pisana SpA. Orders Fabbrica Pisana SpA to bear the remaining half of its costs; 9. Orders Società Italiana Vetro SpA, the Commission and the United Kingdom to bear their own costs.

62004CJ0105

lv

Ar savu apelācijas sūdzību Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied (Nīderlandes federatīvā apvienība vairumtirdzniecībai elektrotehnikas nozarē, turpmāk tekstā – “ FEG ”) lūdz atcelt Eiropas Kopienu Pirmās instances tiesas 2003. gada 16. decembra spriedumu apvienotajās lietās T‑5/00 un T‑6/00 Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied un Technische Unie /Komisija ( Recueil , II‑5761. lpp.; turpmāk tekstā – “pārsūdzētais spriedums”) vai vismaz atcelt šo spriedumu attiecībā uz lietu T‑5/00, kurā Pirmās instances tiesa noraidīja tās prasību atcelt Komisijas 1999. gada 26. oktobra lēmumu 2000/117/EK par EK līguma 81. panta piemērošanas procedūru [Lieta IV/33.884 – Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied un Technische Unie ( FEG un TU )] (OV 2000, L 39, 1. lpp.; turpmāk tekstā – “apstrīdētais lēmums”). Prāvas rašanās fakti 1991. gada 18. martā sabiedrība CEF Holdings Ltd , Apvienotajā Karalistē dibināta elektrotehnikas materiālu vairumtirgotāja, kā arī tās meitas sabiedrība CEF City Electrical Factors BV , kas ir izveidota, lai uzsāktu minētās sabiedrības darbību Nīderlandes tirgū (turpmāk tekstā kopā – “ CEF ”), vērsās Eiropas Kopienu Komisijā ar sūdzību par piegādes problēmām, ar ko tās saskārās Nīderlandē. Šī sūdzība attiecās uz trim uzņēmumu apvienībām, kas darbojas Nīderlandes elektrotehnikas tirgū. Papildus FEG runa bija par Nederlandse Vereniging van Alleenvertegenwoordigers op Elektrotechnisch Gebied (Nīderlandes ekskluzīvo pārstāvju elektrotehnikas nozarē apvienība, turpmāk tekstā – “ NAVEG ”) un Unie van de Elektrotechnische Ondernemers (Elektrotehnikas uzņēmumu apvienība, turpmāk tekstā – “ UNETO ”). Minētajā sūdzībā CEF pārmeta šīm trim apvienībām un to biedriem, ka tie ir noslēguši savstarpējus kolektīvos ekskluzivitātes nolīgumus visos elektrotehnikas materiāla izplatīšanas līmeņos Nīderlandē, kas padarīja praktiski neiespējamu elektrotehnisko materiālu vairumtirgotāja, kas nav FEG biedrs, ienākšanu Nīderlandes tirgū. Tādējādi ražotāji un to aģenti vai importētāji piegādāja materiālus tikai FEG biedriem un elektromontieri pieņēma piegādes tikai no tiem. Vēlāk, 1991. un 1992. gadā, CEF paplašināja savas sūdzības apmēru, attiecinot to uz iepriekš noslēgtajiem nolīgumiem starp FEG un tās biedriem attiecībā uz cenām un cenu atlaidēm, uz nolīgumiem, kuru mērķis ir ierobežot dalību konkrētos projektos, kā arī uz vertikālajiem nolīgumiem par cenām starp atsevišķiem elektrotehnikas materiālu ražotājiem un vairumtirgotājiem – FEG biedriem. Pēc tam, kad 1991. gada 16. septembrī Komisija nosūtīja brīdinājuma vēstuli FEG un tās biedriem (turpmāk tekstā – “brīdinājuma vēstule”), nosūtot šim adresātam arī vairākus informācijas pieprasījumus, un pēc tās dienestu veiktajām pārbaudēm, kurās tika pārbaudītas iespējamās FEG biedru saskaņotās darbības, Komisija 1996. gada 3. jūlijā FEG un septiņiem tās biedriem, tostarp arī Technische Unie BV (turpmāk tekstā – “ TU ”), paziņoja savus iebildumus. 1997. gada 19. novembrī notika noklausīšanās sēde, klātesot visiem paziņojuma par iebildumiem adresātiem, kā arī CEF . 1999. gada 26. oktobrī Komisija pieņēma apstrīdēto lēmumu, kurā ir konstatēts, ka: – FEG ir pārkāpusi EKL 81. panta 1. punktu, jo tā, pamatojoties uz noslēgto nolīgumu ar NAVEG , kā arī uz saskaņotām darbībām ar šajā apvienībā nepārstāvētajiem piegādātājiem, īstenoja kolektīvu ekskluzivitātes režīmu, kura mērķis ir ierobežot piegādes tiem uzņēmumiem, kas nav FEG biedri (apstrīdētā lēmuma 1. pants); – FEG ir pārkāpusi EKL 81. panta 1. punktu, tieši un netieši ierobežojot savu biedru tiesības brīvi un neatkarīgi noteikt savas pārdošanas cenas, pamatojoties uz saistošiem lēmumiem par konkrētām cenām un publicēšanas jomā, saviem biedriem sniedzot bruto un neto cenu ieteikumus, kā arī savu biedru rīcībā nododot forumu, kas ļauj tiem apspriest cenas un cenu atlaides (apstrīdētā lēmuma 2. pants); – TU ir pārkāpusi EKL 81. panta 1. punktu, aktīvi piedaloties apstrīdētā lēmuma 1. un 2. punktā minētajos pārkāpumos (šī lēmuma 3. pants). Par iepriekšējā punktā minētajiem pārkāpumiem FEG un TU tika uzlikti naudas sodi attiecīgi 4,4 miljonu EUR un 2,15 miljonu EUR apmērā (apstrīdētā lēmuma 5. pants). Tomēr, ņemot vērā ievērojamo procedūras ilgumu (102 mēneši), Komisija pēc savas iniciatīvas nolēma samazināt naudas soda apmēru par EUR 100 000. Apstrīdētais lēmums šajā sakarā noteic: “(152) [..] Komisija piekrīt, ka procedūras ilgums šajā lietā, kas tika uzsākta 1991. gadā, ir bijis ievērojams. Šīs situācijas cēloņi ir dažādi, un par tiem ir atbildīga gan Komisija, gan procedūras dalībnieki. Tiktāl, ciktāl pārmetumus par to var adresēt Komisijai, tā atzīst savu atbildību šajā sakarā. (153) Šī iemesla dēļ Komisija samazina FEG piemēroto naudas sodu [no 4,5 miljoniem EUR] līdz 4,4 miljoniem EUR un TU piemēroto naudas sodu [no 2,25 miljoniem EUR] līdz 2,15 miljoniem EUR”. Prasība Pirmās instances tiesā un pārsūdzētais spriedums Ar prasības pieteikumu, kas Pirmās instances tiesā iesniegts 2000. gada 14. janvārī (lieta T‑5/00), FEG cēla prasību, lai panāktu apstrīdētā lēmuma atcelšanu, pakārtoti – tā 5. panta 1. punkta atcelšanu, papildus pakārtoti – tai uzliktā naudas soda samazināšanu līdz EUR 1000. Ar prasības pieteikumu, kas Pirmās instances tiesā iesniegts tajā pašā dienā (lieta T‑6/00), TU cēla prasību ar tādu pašu priekšmetu, kāds bija FEG prasībai. Ar Pirmās instances tiesas pirmās palātas priekšsēdētāja 2000. gada 16. oktobra rīkojumu CEF tika atļauts iestāties lietā Komisijas prasījumu atbalstam. FEG un TU prasības, kas mutvārdu procesam un sprieduma pieņemšanai tika apvienotas, ar pārsūdzēto spriedumu tika noraidītas. FEG un TU tika piespriests segt savus tiesāšanās izdevumus, kā arī atlīdzināt Komisijas un personu, kas iestājušās lietā pirmajā instancē, tiesāšanās izdevumus katrā lietā, kuras šie prasītāji attiecīgi bija uzsākuši. Lietas dalībnieku prasījumi Tiesā FEG apelācijas sūdzībā tās prasījumi Tiesai ir šādi: –        atcelt pārsūdzēto spriedumu vai vismaz atcelt to daļā, kurā tas attiecas uz lietu T‑5/00 un, pieņemot jaunu spriedumu, pilnībā vai daļēji atcelt apstrīdēto lēmumu vai vismaz būtiski samazināt tai uzlikto naudas sodu; –        pakārtoti, atcelt pārsūdzēto spriedumu vai vismaz atcelt to daļā, kurā tas attiecas uz lietu T‑5/00 un nodot lietu atpakaļ Pirmās instances tiesai; –        piespriest Komisijai atlīdzināt tiesāšanās izdevumus abās instancēs. Komisijas prasījumi Tiesai ir šādi: –        apelācijas sūdzību noraidīt kopumā kā nepieņemamu vai vismaz – kā nepamatotu; –        piespriest FEG atlīdzināt tiesāšanās izdevumus. Apelācijas sūdzības pamati Savas apelācijas sūdzības pamatojumam FEG izvirza piecus pamatus, kas balstīti uz: –        saprātīga termiņa principa pārkāpumu tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa ir nolēmusi, ka administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums nevar būt pamats apstrīdētā lēmuma atcelšanai; –        nevainīguma prezumpcijas principa neievērošanu un pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa nav atzinusi par attaisnojošiem pierādījumiem atsevišķus dokumentus, kas izstrādāti pēc brīdinājuma vēstules nosūtīšanas; –        EKL 81. panta 1. punkta, kā arī pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa ir atzinusi par ticamiem Komisijas iesniegtos pierādījumus attiecībā uz iespējamā kolektīvā ekskluzivitātes režīma ilgumu; –        EKL 81. panta 1. punkta, kā arī pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa nav izskatījusi FEG argumentus par nolīgumiem cenu jomā vai ir atspoguļojusi šos argumentus kļūdaini; –        pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi attiecībā uz to, ka FEG ir inkriminējama kolektīvā ekskluzivitātes režīma iespējamā attiecināšana uz citiem piegādātājiem, kas nav NAVEG biedri; –        Padomes 1962. gada 6. februāra Regulas Nr. 17 Pirmā Regula par Līguma [81.] un [82.] panta īstenošanu (OV 1962, 13, 204. lpp.) 15. panta 2. punkta pārkāpumu vai samērīguma principa pārkāpumu, nosakot naudas sodu apmēru un pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa ir noraidījusi FEG un TU izvirzītos argumentus par pārkāpumu ilgumu; –        Regulas Nr. 17 15. panta 2. punkta vai samērīguma principa pārkāpumu, nosakot naudas sodu apmēru, un pienākuma norādīt pamatojumu neizpildi tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa ir nolēmusi, ka FEG un TU nav iesnieguši nekādu informāciju, kas pamatotu naudas soda samazinājumu, neskatoties uz administratīvās procedūras pārmērīgo ilgumu. Par apelācijas sūdzību Par pirmo pamatu, kas ir balstīts uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu Lietas dalībnieku argumenti FEG apgalvo, ka atbilstoši Kopienu tiesību vispārējam principam Komisijai ir pienākums ievērot saprātīgu termiņu savu lēmumu pieņemšanā. Pirmās instances tiesa ir pārkāpusi šo principu, pārsūdzētā sprieduma 94. punktā secinot, ka visi argumenti attiecībā uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu ir noraidāmi un ka administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums nevar būt pamats apstrīdētā lēmuma atcelšanai. FEG norāda, ka atbilstoši pastāvīgajai judikatūrai ir jānošķir, no vienas puses, izmeklēšanas stadija un, no otras puses, laika posms, kas sākas no Komisijas iebildumu paziņošanas līdz tās lēmuma pieņemšanai. Attiecībā uz izmeklēšanas stadiju Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 79. punktā ir kļūdaini norādījusi, ka šīs administratīvās procedūras stadijas pagarināšana pati par sevi nevar kaitēt tiesībām uz aizstāvību, jo procedūrā Kopienas konkurences politikas jomā ieinteresētām personām netiek izvirzītas formālas apsūdzības līdz pat brīdim, kad tās saņem paziņojumu par iebildumiem. Papildus tam FEG apstrīd Pirmās instances tiesas veikto Eiropas Cilvēktiesību tiesas judikatūras interpretāciju attiecībā uz brīdi, kurā sākas Eiropas Cilvēktiesību un pamatbrīvību aizsardzības konvencijas, kas parakstīta Romā 1950. gada 4. novembrī, 6. panta 1. punktā paredzētais saprātīgais termiņš, kas ir termiņš, kurš, pēc Pirmās instances tiesas domām, “sākas brīdī, kad personai tiek izvirzīta apsūdzība” (pārsūdzētā sprieduma 79. punkts). FEG no minētās judikatūras secina, ka pretēji Pirmās instances tiesas skatījumam saprātīgais termiņš ir sācies vai nu, sākot no 1991. gada jūnija, kas ir datums, kurā Komisija tai nosūtīja pirmo informācijas pieprasījumu un informēja par CEF sūdzības saturu, kas bija pievienota šim pieprasījumam un bija tās pamatā, vai arī – vēlākais – 1991. gada 16. septembrī, kas ir datums, ar kuru datēta Komisijas brīdinājuma vēstule. Papildus tam FEG apgalvo, ka no pārsūdzētā sprieduma 87. punkta izriet, ka Pirmās instances tiesa nav ņēmusi vērā grūtības, ko radīja pārmērīgais procedūras ilgums. Tā norāda uz to, ka tik garas procedūras gadījumā nav iespējams sazināties ar attiecīgajām personām, lai iegūtu paskaidrojumus par konkrētiem protokolā ietvertajiem jautājumiem un citiem dokumentiem, kas saistīti ar attiecīgo uzņēmumu administrācijas padomju sanāksmēm, ņemot vērā ievērojamo to pārvaldes institūciju locekļu un personāla rotāciju. Jautājums nav par rakstveida pierādījumu zudumu, kā to minētajā 87. punktā kļūdaini norādījusi Pirmās instances tiesa. FEG turklāt atzīmē, ka, ņemot vērā, ka lielākā daļa faktu bija radušies tik tālā pagātnē, ka neviena no tieši ieinteresētajām personām tos vairs pietiekami precīzi neatceras, tai bija ārkārtīgi grūti, pat neiespējami sevi pietiekami efektīvi aizstāvēt. Visbeidzot, FEG apgalvo, ka Pirmās instances tiesa kļūdaini ir pilnībā ignorējusi ieinteresētību, kas tai bija ātrā procedūras norisē, jo šī tiesvedība tieši apdraudēja tās pastāvēšanu. Kopš apstrīdētā lēmuma pieņemšanas FEG vairs nav varējusi veikt kaut niecīgāko darbību un tās biedru skaits ir samazinājies no 60 uz 19. Komisija norāda, ka pirmais pamats ir balstīts uz kļūdainu pārsūdzētā sprieduma 79. punkta izpratni, jo šis punkts ir lasāms kopā ar sprieduma 77. un 78. punktu. Pēc Komisijas domām, Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 77. punktā ir atzinusi, ka administratīvās procedūras pirmā stadija bija pārmērīgi ilga. Tādējādi Pirmās instances tiesa, novērtējot, vai termiņš, kas pagājis no pirmajām darbībām šajā procedūrā līdz apstrīdētā lēmuma pieņemšanai, bija saprātīgs, ir ņēmusi vērā minētās procedūras pirmo stadiju. Komisija apgalvo, ka Pirmās instances tiesa – uzskatot, ka gan pirmā, gan otrā administratīvās procedūras stadija bija pārmērīgi ilga, un vēlāk izvērtējot, vai šāda saprātīga termiņa pārsniegšana ir kaitējusi FEG tiesībām uz aizstāvību – ir rīkojusies atbilstoši Tiesas judikatūrai, saskaņā ar kuru izmeklēšanas dažādo stadiju nesaprātīgais ilgums automātiski nerada saprātīga termiņa principa pārkāpumu. Tāpat ir nepieciešams, lai attiecīgie uzņēmumi pierādītu, ka šis nesaprātīgais ilgums ir kaitējis tiesībām uz aizstāvību (2002. gada 15. oktobra spriedums apvienotajās lietās C‑238/99 P, C‑244/99 P, C‑245/99 P, C‑247/99 P, no C‑250/99 P līdz C‑252/99 P un C‑254/99 P Limburgse Vinyl Maatschappij u.c./Komisija, Recueil , I‑8375. lpp., 173.–178. punkts). Šajā lietā, pēc Komisijas domām, FEG nav iesniegusi pārliecinošus pierādījumus savam apgalvojumam, ka administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums ir kaitējis tās tiesībām uz aizstāvību. Komisija atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 87.–92. punktu, lai pierādītu, ka Pirmās instances tiesa, izskatot jautājumu, vai minētās procedūras nesamērīgais ilgums, ko tā ir konstatējusi, šajā gadījumā ir kaitējis FEG tiesībām uz aizstāvību, ir sniegusi savu analīzi gan par pirmo, gan par otro šīs procedūras stadiju. Pirmās instances tiesa ir vienu pēc otra noraidījusi tos apstākļus, kurus FEG bija izvirzījusi, lai pierādītu tās tiesību uz aizstāvību pārkāpumu, un šis noraidījums bija pamatots ar precīziem juridiskiem secinājumiem vai arī ar faktu konstatējumiem, kurus apelācijas ietvaros nevar pārskatīt. Attiecībā uz FEG izteikto pārmetumu Pirmās instances tiesai saistībā ar to, ka tā nav ņēmusi vērā problēmas, ar kurām tā saskārās attaisnojošu pierādījumu iegūšanas procesā administratīvās procedūras pārmērīgā ilguma dēļ, Komisija atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 87. punktu, kurā ir atgādināts, ka atbilstoši vispārējam rūpības pienākumam uzņēmumiem ir jānodrošina, ka to grāmatvedības dokumentos vai arhīvos tiek pienācīgi uzglabāta ar to darbību saistītā informācija, kas ir pienākums, kurš ir piemērojams a fortiori , sākot no brīža, kad uzņēmums saņem informācijas pieprasījumu vai brīdinājuma vēstuli. Attiecībā uz FEG ieinteresētību ātrā procedūras norisē Komisija atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 80. punktu, kurā Pirmās instances tiesa ir tieši apstiprinājusi, ka, tiklīdz uzņēmums saņem paziņojumu par iebildumiem, tam ir īpaša ieinteresētība, lai Komisija šo procedūras stadiju realizētu ar īpašu rūpību, tomēr nekaitējot tiesībām uz aizstāvību. Komisija norāda, ka, ņemot vērā tieši šo apstākli, Pirmās instances tiesa ir tālāk pārbaudījusi, vai saprātīga procedūras termiņa pārkāpums ir ietekmējis FEG tiesības uz aizstāvību. Komisija secina, ka pirmais pamats ir acīmredzami nepieņemams, jo tā mērķis ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktu vērtējumu jautājumā par to, vai saprātīga termiņa pārsniegšana ir traucējusi FEG tās aizstāvības sagatavošanā, un ka tas ir acīmredzami nepamatots, jo balstās uz kļūdainu pārsūdzētā sprieduma izpratni. Arī CEF savā atbildē uz apelācijas paziņojumu norāda, ka pirmais FEG pamats balstās uz kļūdainu pārsūdzētā sprieduma izpratni. Novērtējot termiņa saprātīgumu, Pirmās instances tiesa pareizi izskatīja laika posmu, kas sākās informācijas pieprasījuma datumā, proti, 1991. gada 25. jūlijā. Attiecībā uz saprātīgu termiņu un tiesību uz aizstāvību pārkāpumu CEF atsaucas uz 49. punktu 1998. gada 17. decembra spriedumā lietā C‑185/95 P Baustahlgewebe /Komisija ( Recueil , I‑8417. lpp.), apgalvojot, ka Pirmās instances tiesa nav piemērojusi kļūdainu juridisku jēdzienu, uzskatot, ka, lai arī administratīvās procedūras pirmā stadija bija pārmērīgi ilga, saprātīga termiņa princips netika pārkāpts, jo tiesību uz aizstāvību pārkāpums nebija pierādīts. Katrā ziņā CEF uzskata, ka šajā gadījumā runa ir par Pirmās instances tiesas veikto faktu konstatāciju, kuru Tiesa nevar pārskatīt. Tādējādi pirmais pamats ir jānoraida kā nepieņemams vai katrā gadījumā kā nepamatots. Tiesas vērtējums Saprātīga termiņa ievērošana administratīvo procedūru norisē konkurences politikas jomā ir vispārējs Kopienu tiesību princips, kura ievērošanu nodrošina Kopienu tiesa (1997. gada 18. marta spriedums lietā C‑282/95 P Guérin automobiles /Komisija, Recueil , I‑1503. lpp., 36. un 37. punkts, kā arī iepriekš minētais spriedums lietā Limburgse Vinyl Maatschappij u.c./Komisija, 167.–171. punkts). Jāpārbauda, vai Pirmās instances tiesa ir pieļāvusi kļūdu tiesību piemērošanā, noraidot argumentus, kas pamatoti ar iespējamo Komisijas izdarīto šī principa pārkāpumu. Pretēji FEG apgalvotajam Pirmās instances tiesa, lai piemērotu saprātīga termiņa principu, ir nošķīrusi divas administratīvās procedūras stadijas, proti, izmeklēšanas stadiju pirms paziņojuma par iebildumiem un pārējo administratīvās procedūras daļu (skat. pārsūdzētā sprieduma 78. punktu). Šāda nodalīšana ir pilnībā saderīga ar Tiesas judikatūru. Tādējādi iepriekš minētā sprieduma lietā Limburgse Vinyl Maatschappij u.c./Komisija 181.–183. punktā Tiesa tostarp ir nospriedusi, ka administratīvo procedūru var pārbaudīt divās stadijās, kas seko viena otrai un katra no kurām atbilst noteiktai iekšējai loģikai. Pirmā stadija, kas turpinās līdz paziņojumam par iebildumiem, sākas dienā, kad Komisija, izmantojot Kopienu likumdevēja piešķirtās pilnvaras, veic tādus pasākumus, ar ko tā norāda uz izdarīto pārkāpumu un kas tai ļauj formulēt nostāju par procedūras virzienu. Savukārt otrā stadija sākas no paziņojuma par iebildumiem un turpinās līdz galīgā lēmuma pieņemšanai. Tai ir jāļauj Komisijai pieņemt galīgo lēmumu par konstatēto pārkāpumu. Pēc tam, kad tā bija nošķīrusi divas administratīvās procedūras stadijas, Pirmās instances tiesa izskatīja jautājumu, vai kāda no stadijām ir bijusi pārmērīgi ilga. Attiecībā uz pirmo stadiju Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 76. punktā konstatēja, ka starp brīdinājuma vēstuli, kas FEG tika nosūtīta 1991. gada 16. septembrī, un pārbaudēm, kas tika uzsāktas 1994. gada 8. decembrī, bija pagājis ievērojams laika periods. Pirmās instances tiesa piekrita, ka šāds ilgums ir pārmērīgs un tā pamatā ir Komisijas bezdarbība. Attiecībā uz otro administratīvās procedūras stadiju Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 85. punktā ir norādījusi, ka no lietas dalībnieku noklausīšanās līdz apstrīdētā lēmuma pieņemšanai pagāja apmēram 23 mēneši, ka šāds laiks ir ievērojams un ka par to nav atbildīgi nedz FEG , nedz TU . Pirmās instances tiesa no tā secināja, ka Komisija ir pārsniegusi parasti nepieciešamo termiņu minētā lēmuma pieņemšanai. Tā kā secinājums par to, ka procedūra ir bijusi pārmērīgi ilga, par ko nav iespējams uzlikt atbildību nedz FEG , nedz TU , pats par sevi nav pietiekams, lai secinātu, ka ir pārkāpts saprātīga termiņa princips, Pirmās instances tiesa novērtēja šāda ilguma ietekmi uz FEG tiesībām uz aizstāvību. Pieņēmums par šādu pieeju izriet no pārsūdzētā sprieduma 74. punkta, kurā Pirmās instances tiesa ir nospriedusi, ka saprātīga termiņa pārsniegšana var būt pamats tiesību akta atcelšanai tikai tāda lēmuma gadījumā, ar ko konstatē, ka šī principa pārkāpums ir ietekmējis attiecīgo uzņēmumu tiesības uz aizstāvību. Pēc Pirmās instances tiesas uzskata papildus šim īpašajam gadījumam pienākuma pieņemt nolēmumu saprātīgā termiņā neievērošana neietekmē Regulā Nr. 17 paredzētās administratīvās procedūras spēkā esamību. Atsauce uz šo kritēriju, lai konstatētu saprātīga termiņa principa pārkāpumu, ir pilnībā likumīga. Faktiski iepriekš minētā sprieduma lietā Baustahlgewebe /Komisija 49. punktā, novērtējot procesa ilgumu Pirmās instances tiesā, Tiesa ir nospriedusi, ka norāde, saskaņā ar kuru procedūras ilgumam ir bijusi ietekme uz prāvas risinājumu, var novest pie apstrīdētā sprieduma atcelšanas. Tāda pati pieeja ir Pirmās instances tiesas argumentējumā, jo tā ir uzskatījusi, ka pārmērīgā procedūras ilguma dēļ Komisijā apstrīdētais lēmums ir jāatceļ, ja ir pārkāptas FEG tiesības uz aizstāvību, kas neizbēgami ietekmētu procedūras iznākumu. Līdz ar to ir jānovērtē Pirmās instances tiesas analīze attiecībā uz šajā kontekstā iespējamo FEG tiesību uz aizstāvību pārkāpumu. No pārsūdzētā sprieduma izriet, ka šajā analīzē tiek novērtēta tikai administratīvās procedūras otrās stadijas pārmērīgā ilguma ietekme uz FEG tiesību uz aizstāvību izmantošanu. It īpaši minētā sprieduma 93. punktā Pirmās instances tiesa ir secinājusi, ka pārmērīga administratīvās procedūras pagarināšana pēc lietas dalībnieku noklausīšanās nav ietekmējusi FEG un TU tiesības uz aizstāvību. Attiecībā uz izmeklēšanas stadiju pirms paziņojuma par iebildumiem Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 79. punktā ir norādījusi, ka vienīgi šīs administratīvās procedūras stadijas pagarināšana pati par sevi nevarēja kaitēt tiesībām uz aizstāvību, jo FEG un TU līdz pat paziņojuma par iebildumiem saņemšanai nebija izvirzīta nekāda formāla apsūdzība. Šis secinājums ir pareizs tiktāl, ciktāl Pirmās instances tiesa ir uzskatījusi, ka tikai pēc paziņojuma par iebildumiem nosūtīšanas FEG un TU tika oficiāli informēti par pārkāpumiem, ko Komisija tiem inkriminē pēc tās veiktajām izmeklēšanām. Pirmās instances tiesas argumentācijas pamatā esošais uzskats ir tāds, ka tikai administratīvās procedūras otrās stadijas laikā attiecīgie uzņēmumi var pilnībā izmantot to tiesības uz aizstāvību, ko nevar darīt stadijā pirms paziņojuma par iebildumiem, jo tad Komisija vēl nav formulējusi iebildumus sakarā ar tās konstatētajiem iespējamajiem pārkāpumiem. Tomēr Pirmās instances tiesas pārsūdzētā sprieduma 79. punktā veiktajā konstatējumā nav ņemta vērā iespējamība, ka pārmērīgais izmeklēšanas stadijas ilgums varēja ietekmēt FEG tiesību uz aizstāvību izmantošanu administratīvās procedūras otrajā stadijā, proti, pēc paziņojuma par iebildumiem nosūtīšanas. Administratīvās procedūras pirmās stadijas pārmērīgajam ilgumam var būt ietekme uz turpmākajām attiecīgo uzņēmumu aizstāvības iespējām, tostarp samazinot tiesību uz aizstāvību efektivitāti, ja uz tām atsaucas procedūras otrajā stadijā. Faktiski, kā to savu secinājumu 129. punktā norāda ģenerāladvokāte, jo ilgāks laiks paiet starp tādu izmeklēšanas pasākumu kā šajā lietā – brīdinājuma vēstules nosūtīšanu – un paziņojumu par iebildumiem, jo iespējamāk kļūst, ka iespējamos attaisnojošos pierādījumus par šajā paziņojumā pārmestajiem pārkāpumiem vairs nevar savākt vai to ir grūti izdarīt, it īpaši tas attiecas uz aizstāvības lieciniekiem, tostarp tādēļ, ka attiecīgo uzņēmumu administrācijas sastāvs var mainīties un arī pārējo personālu ietekmē kadru mainība. Analizējot saprātīga termiņa principu, Pirmās instances tiesa nav pietiekami ņēmusi vērā šo minētā principa īstenošanas aspektu. Tiesību uz aizstāvību ievērošanai – pamatprincipam, kas ir atkārtoti uzsvērts Tiesas judikatūrā (skat. it īpaši 1983. gada 9. novembra spriedumu lietā 322/81 Michelin /Komisija, Recueil , 3461. lpp., 7. punkts) ir būtiska nozīme tādās procedūrās kā šajā gadījumā – un ir svarīgi novērst, ka izmeklēšanas stadijas pārmērīgā ilguma dēļ tiek nelabojami pārkāptas šīs tiesības un ka šāds ilgums var traucēt pierādījumu iesniegšanu, lai atspēkotu tādu darbību esamību, par kurām var iestāties attiecīgo uzņēmumu atbildība. Šī iemesla dēļ iespējamā tiesību uz aizstāvību īstenošanas ierobežojuma pārbaude ir jāveic ne tikai par to stadiju, kurā šīs tiesības ir spēkā pilnībā, proti, otro administratīvās procedūras stadiju. Tiesību uz aizstāvību efektivitātes iespējamās samazināšanās iemesla izvērtēšana ir jāveic par visu šo procedūru, ņemot vērā visu tās ilgumu. Tādējādi Pirmās instances tiesa ir pieļāvusi kļūdu tiesību piemērošanā, jo pārsūdzētajā spriedumā tā iespējamo tiesību uz aizstāvību pārkāpumu pārbaudi saistībā ar pārmērīgo administratīvās procedūras ilgumu ir attiecinājusi tikai uz administratīvās procedūras otro stadiju. Tā nav pārbaudījusi, vai visas administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums, par ko ir atbildīga Komisija, ietverot stadiju pirms paziņojuma par iebildumiem, varēja ietekmēt turpmākās TU un FEG aizstāvības iespējas un it īpaši – vai FEG to bija pārliecinoši pierādījusi. No tā izriet, ka pirmais FEG pamats ir jāpieņem tiktāl, ciktāl tas ir pamatots ar kļūdu tiesību piemērošanā, piemērojot saprātīga termiņa principu. Līdz ar to pārsūdzētais spriedums ir daļēji jāatceļ tiktāl, ciktāl tajā nospriests, ka pirmās administratīvās procedūras stadijas ilguma pagarināšana pati par sevi nevarēja ietekmēt FEG tiesības uz aizstāvību. Atbilstoši Tiesas Statūtu 61. panta pirmajai daļai, ja apelācija ir pamatota, Tiesa atceļ Pirmās instances tiesas lēmumu. Tā var pati pieņemt galīgo spriedumu attiecīgajā lietā, ja to ļauj tiesvedības stadija, vai nodot lietu atpakaļ sprieduma pieņemšanai Pirmās instances tiesā. Tā kā šajā gadījumā jautājuma izskatīšana par iespējamo tiesību uz aizstāvību pārkāpumu, ņemot vērā pārmērīgo administratīvās procedūras ilgumu, tika aizsākta pirmajā instancē un līdz ar to FEG bija iespēja norādīt savus argumentus šajā sakarā, tad Tiesa var pieņemt spriedumu pēc būtības. Savā prasībā Pirmās instances tiesā FEG apgalvo, ka saprātīga termiņa pārkāpums radīja tiesību uz aizstāvību pārkāpumu. Faktiski pagājušā laika dēļ tai bija arvien lielākas grūtības iegūt informāciju saistībā ar Komisijas iebildumiem. Liela daļa personu, kuras laikā, uz kuru attiecās Komisijas veiktā izmeklēšana, bija šīs apvienības administrācijas sastāvā, jau vairākus gadus vairs neietilpst tās pārvaldes institūciju sastāvā, un daļa iepriekšējo vadītāju kopš tā laika ir izmantojuši savas tiesības uz pensionēšanos vai ir nodarbināti ārvalstīs, un ar tiem vairs nav iespējams sazināties, lai iegūtu precizējošu informāciju. Šajā kontekstā ir jānorāda, ka FEG norādītie argumenti iespējamā tiesību uz aizstāvību pārkāpuma pamatojumam ir abstrakti un neprecīzi. Lai pierādītu šo tiesību pārkāpumu, tai skaitā arī izmeklēšanas stadijas pārmērīgā ilguma dēļ, FEG ir jāpierāda, ka paziņojuma par iebildumiem dienā, proti, 1996. gada 3. jūlijā, tās aizstāvība pret Komisijas iebildumiem bija apgrūtināta un tās bija administratīvās procedūras pirmās stadijas pārmērīgā ilguma sekas. Šajā gadījumā savā prasībā Pirmās instances tiesā FEG nav precizējusi personas, kuras ir strādājušas šajā apvienībā un kuru aiziešana no darba varēja tai traucēt iegūt precīzāku informāciju par notikumiem, uz kuriem attiecas Komisijas pārmetumi. Papildus tam FEG nav norādījusi nedz dienu, kad šīs personas aizgāja no darba šajā apvienībā, nedz tās informācijas vai precizējumu raksturu un apjomu, kas būtu nepieciešami tās aizstāvībai, nedz arī apstākļus, kuru dēļ nav iespējama šo personu liecību uzklausīšana, kas ir personas, kuru neesamība ierobežo tiesību uz aizstāvību efektīvu izmantošanu. Ar šo vispārējo argumentāciju nevar pierādīt, ka tiesību uz aizstāvību pārkāpums patiešām pastāv, jo tas ir izskatāms, ņemot vērā katras konkrētās lietas īpašos apstākļus. No visa iepriekš minētā izriet, ka FEG argumenti attiecībā uz tiesību uz aizstāvību pārkāpumu nav pamatoti ar pārliecinošiem pierādījumiem, ar kuriem varētu pierādīt, ka šāds pārkāpums varēja rasties no pārmērīgi ilgās administratīvā procesa stadijas pirms paziņojuma par iebildumiem un ka tādēļ dienā, kad šī stadija sākās, tās iespējas efektīvi aizstāvēties faktiski jau bija samazinātas. Tādējādi FEG izvirzītais pamats savas prasības pamatojumam Pirmās instances tiesā, kas balstīts uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu, nav pamatots un līdz ar to ir noraidāms. Līdz ar to arī FEG prasība Pirmās instances tiesā tiktāl, ciktāl tā ir balstīta uz šo pamatu, ir jānoraida. Par otro pamatu, kas ir balstīts uz iespējamo to attaisnojošo pierādījumu noraidīšanu, kas iegūti laika posmā pēc brīdinājuma vēstules saņemšanas Lietas dalībnieku argumenti FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesas vērtējums ir pretrunīgs, jo, novērtējot, vai administratīvās procedūras ilgums ir saprātīgs, nav ņemts vērā laika posms pirms paziņojuma par iebildumiem, jo šai apvienībai, pēc Pirmās instances tiesas domām, apsūdzība bija izvirzīta tikai šī paziņojuma nosūtīšanas dienā, kamēr attaisnojošie pierādījumi par šo pašu laika posmu tika automātiski noraidīti, kas ļauj secināt, ka FEG rīcība tika nosodīta jau kopš pirmās administratīvās procedūras stadijas. It īpaši no pārsūdzētā sprieduma 196. un 208. punkta izriet, ka Pirmās instances tiesa nav piešķīrusi nekādu nozīmi attaisnojošiem pierādījumiem, kas radušies pēc pirmajiem informācijas pieprasījumiem, šajā gadījumā – 1991. gada 22. maija un 14. augusta vēstulēm no uzņēmuma Spaanderman Licht , kas ir NAVEG biedrs, kurās bija apšaubīti Komisijas secinājumi par kolektīvā ekskluzivitātes režīma pastāvēšanu un kas varēja atspēkot tās iebildumus attiecībā pret FEG . FEG uzskata – tas, ka Pirmās instances tiesa ir noraidījusi šos attaisnojošos pierādījumus, kas radušies pēc procedūras uzsākšanas, nenorādot citu paskaidrojumu kā vien minēto pierādījumu iesniegšanas datumu, ir pārsūdzētā sprieduma pamatojuma būtisks trūkums un pārkāpj nevainīguma prezumpcijas principu. Komisija norāda, ka šis pamats nav pieņemams, jo FEG mērķis ir apelācijas ietvaros nodot Tiesai atkārtotai izvērtēšanai faktisko vērtējumu, ko Pirmās instances tiesa sniegusi attiecībā uz lietas materiālu pierādījuma spēku. Pakārtoti Komisija apgalvo, ka FEG otrais pamats nav pamatots. Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma attiecīgi 208. un 196. punktā ir pietiekami pamatoti izklāstījusi, ka minētajām vēstulēm nav pierādījuma spēka. Tiesas vērtējums –       Ievada apsvērumi Jāatgādina Tiesas kontroles robežas apelācijas ietvaros. No EKL 225. panta un Tiesas Statūtu 58. panta pirmās daļas izriet, ka tikai Pirmās instances tiesa ir tiesīga, pirmkārt, konstatēt faktus, izņemot gadījumu, kad šo konstatāciju materiālā neprecizitāte izriet no šai tiesai iesniegtajiem lietas materiāliem, un, otrkārt, veikt šo faktu novērtējumu. Ja Pirmās instances tiesa ir konstatējusi vai novērtējusi faktus, tad Tiesai saskaņā ar EKL 225. pantu ir kompetence kontrolēt šo faktu juridisko kvalifikāciju un tiesiskās sekas, kuras Pirmās instances tiesa ir paredzējusi (skat. it īpaši iepriekš minēto spriedumu lietā Baustahlgewebe /Komisija, 23. punkts, un 2006. gada 6. aprīļa spriedumu lietā C‑551/03 P General Motors /Komisija, Krājums, I‑3173. lpp., 51. punkts). Tādējādi Tiesa nav kompetenta ne konstatēt faktus, ne principā pārbaudīt pierādījumus, ko Pirmās instances tiesa ir pieņēmusi šo faktu pamatojumam. Ja šie pierādījumi ir atbilstoši iegūti un ir ievēroti vispārīgie tiesību principi un procesuālie noteikumi attiecībā uz pierādīšanas pienākumu un pierādījumu iegūšanu un izmantošanu, tikai Pirmās instances tiesa var izvērtēt nozīmi, kāda piešķirama tai iesniegtajiem pierādījumiem. Tādēļ šis izvērtējums, ja vien nav sagrozīta šo pierādījumu jēga, nav tiesību jautājums, kas jāpārbauda Tiesai (iepriekš minētie spriedumi lietā Baustahlgewebe /Komisija, 24. punkts, un lietā General Motors /Komisija, 52. punkts). Turklāt ir jāatgādina, ka jautājums par to, vai Pirmās instances tiesas sprieduma pamatojums ir pretrunīgs vai nepietiekams, ir tiesību jautājums, uz ko kā tādu var atsaukties apelācijas ietvaros (1998. gada 7. maija spriedums lietā C‑401/96 P Somaco /Komisija, Recueil , I‑2587. lpp., 53. punkts, un 2001. gada 13. decembra spriedums lietā C‑446/00 P Cubero Vermurie /Komisija, Recueil , I‑10315. lpp., 20. punkts). Attiecībā uz pienākumu norādīt pamatojumu no pastāvīgās judikatūras izriet, ka tajā nav noteikts pienākums Pirmās instances tiesai izsmeļoši izklāstīt pēc kārtas visus lietas dalībnieku izteiktos argumentus. Tādējādi pamatojums var būt netiešs, ar nosacījumu, ka tas ieinteresētajām personām ļauj uzzināt iemeslus, kuru dēļ tika veikti attiecīgie pasākumi, un kompetentajai tiesai – gūt pietiekamus pierādījumus kontroles veikšanai (šajā sakarā skat. 2004. gada 7. janvāra spriedumu apvienotajās lietās C‑204/00 P, C‑205/00 P, C‑211/00 P, C‑213/00 P, C‑217/00 P un C‑219/00 P Aalborg Portland u.c./Komisija, Recueil , I‑123. lpp., 372. punkts). –       Otrā pamata pārbaude Tiktāl, ciktāl ar savu otro pamatu FEG mēģina pierādīt, ka pārsūdzētā sprieduma pamatojums attiecībā uz atsevišķu lietas dokumentu pierādījuma spēka noraidīšanu nav pietiekams, pat pretrunīgs, šis pamats ir pieņemams. Savu prasību Pirmās instances tiesā ietvaros FEG un TU nepiekrita informācijai, kas ietverta Komisijas apstrīdētajā lēmumā kā piemēriem gentlemen’s agreement starp NAVEG un FEG par piegādēm pēdējās biedriem (turpmāk tekstā – “ gentlemen’s agreement ”) īstenošanai. Šajā sakarā tostarp tika norādīts uz divām vēstulēm no uzņēmuma Spaanderman Licht . Pārsūdzētā sprieduma 196. un 208. punktā Pirmās instances tiesa izskatīja šo vēstuļu pierādījuma spēku. Tostarp attiecībā uz 1991. gada 14. augusta vēstuli Pirmās instances tiesa minētajā 196. punktā tās pierādījuma spēku novērtēja, šīs vēstules jēdzienus apsverot kontekstā, kurā tā tika rakstīta. Pirmkārt, tā norāda, ka šī vēstule bija adresēta NAVEG , atbildot uz tās divas dienas iepriekš uzdoto jautājumu. Tādējādi NAVEG bija ierosinājusi iztaujāt Spaanderman Licht par iemesliem, kādēļ tas neveic piegādes CEF . Otrkārt, Pirmās instances tiesa ir norādījusi, ka šīs vēstules datums ir vēlāks par informācijas pieprasījumiem, ko Komisija 1991. gada 25. jūlijā nosūtīja FEG un TU , un līdz ar to tā nav ticama. Attiecībā uz 1991. gada 22. maija vēstuli, ko Spaanderman Licht nosūtīja CEF , Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka sūtītājs ir tikai norādījis, ka tas nevēlas paplašināt savu mazumtirgotāju tīklu. Tomēr Pirmās instances tiesa norādīja, ka šī vēstule tika rakstīta jau pēc Komisijas izmeklēšanas uzsākšanas. Tādējādi no pārsūdzētā sprieduma 196. un 208. punkta izriet, ka Pirmās instances tiesa ir pietiekami pamatojusi, ka minētās vēstules nav ticamas un ka tās kā aizstāvības pierādījumi ir jānoraida. Attiecībā uz iespējamo pārsūdzētā sprieduma motīvu pretrunīgumu, uz ko atsaucas FEG , ir jākonstatē, – kā savu secinājumu 27. punktā ir norādījusi ģenerāladvokāte – ka, nepastāvot loģiskai saiknei starp administratīvās procedūras ilguma saprātīguma novērtējumu un Pirmās instances tiesai iesniegto dokumentu pierādījuma spēku, minētais spriedums nav pretrunīgs. Turklāt lietas dalībnieku Pirmās instances tiesai iesniegto dokumentu pierādījuma spēks, ko var novērtēt tikai Pirmās instances tiesa, nav noteikti atkarīgs no tās administratīvās procedūras stadijas, kuras laikā tie ir izstrādāti. Tādējādi, kā savu secinājumu 28. punktā norāda ģenerāladvokāte, šis pierādījuma spēks ir jāpārbauda, ņemot vērā visus lietas apstākļus. Tomēr no pārsūdzētā sprieduma 196. un 208. punkta izriet, ka tas, ka Komisija jau bija uzsākusi savu izmeklēšanu, nav vienīgais noteicošais faktors, kādēļ Pirmās instances tiesa noraidīja Spaanderman Licht 1991. gada 22. maija un 14. augusta vēstules kā tādas, ar ko nevar apstrīdēt Komisijas iesniegtos pierādījumus jautājumā par gentlemen’s agreement izpildi. Līdz ar to minēto 196. un 208. punktu nevar interpretēt tādējādi, ka pēc tā rakstura pierādījuma spēks nav piešķirams tādam dokumentam, kas ir izstrādāts laikā, kad Komisijas izmeklēšana jau ir uzsākta. Ņemot vērā iepriekš minēto, otrais apelācijas pamatojumam izvirzītais pamats ir noraidāms kā nepamatots. Par trešo pamatu, kas ir balstīts uz Pirmās instances tiesas veikto Komisijas iesniegto pierādījumu par kolektīvā ekskluzivitātes režīma ilgumu novērtējumu Lietas dalībnieku argumenti Ar savu trešo pamatu FEG kritizē Pirmās instances tiesas vērtējumu attiecībā uz pierādījumiem, ar kuriem Komisija ir pamatojusi savus secinājumus par galveno EKL 81. panta 1. punkta pārkāpumu, kas ir inkriminēts FEG , proti, kolektīvo ekskluzivitātes režīmu, kas laika posmā no 1986. gada 11. marta līdz 1994. gada 25. februārim regulēja attiecības starp FEG un NAVEG . Šie pierādījumi ir tik nenozīmīgi un netieši, ka tos nekādā ziņā nevar kvalificēt kā atbilstošus un pārliecinošus pierādījumus, kas apstiprina turpināta pārkāpuma pastāvēšanu. FEG tostarp atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 141. punktu, kurā Pirmās instances tiesa ir nolēmusi, ka Komisija ir balstījusi savu novērtējumu “uz vispārēju visu attiecīgo pierādījumu un norāžu novērtējumu”. FEG uzskata, ka šajā gadījumā jautājums ir par pierādījumu iegūšanas un izmantošanas juridiski neadekvātu pamatojumu un ka ir jāsniedz nevis “norādes”, bet gan atbilstoši un pārliecinoši pierādījumi par konstatēto pārkāpumu, kā arī par tā ilgumu. Papildus tam FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesa nav ņēmusi vērā faktu, ka Komisija savā vērtējumā nav sniegusi kaut mazākos pierādījumus par šāda ekskluzivitātes režīma pastāvēšanu attiecībā uz laika posmu no 1986. gada 12. marta līdz 1989. gada 28. februārim un no 1991. gada 18. novembra līdz 1994. gada 25. februārim. FEG norāda, ka pārsūdzētā sprieduma 411. punktā Pirmās instances tiesa attiecībā uz to ir nospriedusi, ka “Komisija [ir iesniegusi] pierādījumus par pārkāpuma pastāvēšanu, kurš ir turpinājies laika posmā no 1986. līdz 1994. gadam”. Vienīgais pamatojums, kas izriet no minētā sprieduma 406. punkta, ir tas, ka Pirmās instances tiesa attiecībā uz TU inkriminētajiem pārkāpumiem ir uzskatījusi, ka “pēc to rakstura [tie] ir turpināti”. FEG nepiekrīt šim vērtējumam, apgalvojot, ka tas nav pietiekams pienākuma norādīt pamatojumu izpildei. Komisija savukārt uzskata, ka trešais pamats nav pieņemams, jo tā mērķis ir lūgt Tiesu no jauna izskatīt tos prasības pamatus un argumentus, kurus Pirmās instances tiesa jau ir izvērtējusi un noraidījusi. Pakārtoti Komisija apgalvo, ka šis prasības pamats nav pamatots. Attiecībā uz FEG Pirmās instances tiesai izteikto kritiku par to, ka tā ir piemērojusi kļūdainu tiesību kritēriju, pamatojoties uz “norādēm”, Komisija apgalvo, ka šāda kritērija piemēroto raksturu Tiesa ir apstiprinājusi iepriekš minētā sprieduma lietā Aalborg Portland u.c./Komisija 57. punktā. Runājot par iespējamo pierādījumu neesamību attiecībā uz kolektīvā ekskluzivitātes režīma pastāvēšanu konkrētos laika posmos, Komisija apstrīd šādu pārsūdzētā sprieduma izpratni un norāda, ka Pirmās instances tiesa ir atzinusi, ka pārkāpums ir kvalificējams kā “turpināts pārkāpums” (skat. minētā sprieduma 90., 406. un 411. punktu). Pretēji FEG apgalvotajam Komisija uzskata – lai noteiktu kolektīvā ekskluzivitātes režīma ilgumu, Pirmās instances tiesa nav balstījusies vienīgi uz pārkāpuma “turpināto” raksturu. Komisija atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 192. un 408. punktu, kuros Pirmās instances tiesa ir aprakstījusi konkrētās norādes, kas palīdzēja Komisijai noteikt pārkāpuma ilgumu. Tiesas vērtējums Sava trešā pamata ietvaros FEG būtībā apgalvo, ka Pirmās instances tiesa ir balstījusies uz kļūdainiem juridiskiem kritērijiem, lai novērtētu Komisijas iesniegtos pierādījumus tās konstatējuma pamatojumam attiecībā uz EKL 81. panta 1. punktā paredzētā pārkāpuma ilgumu. Papildus tam FEG uzskata, ka pārsūdzētais spriedums nav pietiekami pamatots attiecībā uz kolektīvā ekskluzivitātes režīma “turpināto” raksturu. Šajā aspektā šis trešais pamats attiecas uz tiesību jautājumiem, par kuriem var vērsties Tiesā apelācijas ietvaros, un līdz ar to tas ir uzskatāms par pieņemamu. Tā kā gentlemen’s agreement pastāvēšanu apstrīdēja gan FEG , gan TU , Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 141. punktā ir uzskatījusi, ka ir jāizvērtē, vai apstrīdētajā lēmumā Komisija bija sevi atbrīvojusi no pierādīšanas pienākuma, kas tai radās brīdī, kad tā secināja, ka pastāv pierādījumi par gentlemen’s agreement pastāvēšanu, sākot no 1986. gada 11. marta. Pirmās instances tiesa ir norādījusi, ka šis novērtējums balstās uz vispārēju attiecīgo pierādījumu un norāžu kopuma novērtējumu. Pēc minētās gentlemen’s agreement rašanās un īstenošanas pārbaudes Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 210. punktā ir norādījusi, ka vispārējās novērtēšanas noslēgumā FEG un TU nav izdevies apstrīdēt Komisijas apstrīdētajā lēmumā vērā ņemto norāžu pārliecinošo, objektīvo un saskanīgo raksturu. Šīs apelācijas ietvaros FEG apstrīd, ka atsauce uz “norādēm” ir atbilstošs pierādījums kolektīvā ekskluzivitātes režīma esamībai. Šis arguments nav pieņemams. Tiesa jau ir nospriedusi, ka lielākajā daļā gadījumu pret konkurenci vērstu darbību vai nolīgumu pastāvēšana ir jāizsecina no noteikta skaita sakritību un norāžu, kuras, skatītas kopā un nepastāvot citam loģiskam izskaidrojumam, var veidot pierādījumu par konkurences normu pārkāpumu (iepriekš minētais spriedums lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 57. punkts). Kā to savu secinājumu 38. punktā atzīmējusi ģenerāladvokāte, šādas norādes un sakritības ļauj atklāt ne tikai pret konkurenci vērstu darbību vai nolīgumu pastāvēšanu, bet arī turpinātas pret konkurenci vērstas darbības ilgumu un nolīguma, kas ir noslēgts, pārkāpjot konkurences normas, piemērošanas laika posmu. Ņemot vērā šo judikatūru, Pirmās instances tiesa nav pieļāvusi kļūdu tiesību piemērošanā, pamatojot savu novērtējumu par kolektīvā ekskluzivitātes režīma pastāvēšanu, kā arī par tā ilgumu ar “visu pierādījumu un attiecīgo norāžu kopuma vispārēju novērtējumu”. Jautājums par to, kādu pierādījuma spēku Pirmās instances tiesa ir piešķīrusi katram šo Komisijas iesniegto pierādījumu un norāžu elementam, tomēr ir jautājums par faktiska rakstura vērtējumu, kurš kā tāds nav pakļauts Tiesas kontrolei apelācijas ietvaros. Šī trešā pamata ietvaros FEG norāda arī, ka Pirmās instances tiesa nav ņēmusi vērā, ka nepastāv pierādījumi par kolektīvā ekskluzivitātes režīma pastāvēšanu konkrētos laika posmos. Šajā sakarā ir jāprecizē, ka pārsūdzētā sprieduma 411. punktā Pirmās instances tiesa ir nospriedusi, ka Komisija ir iesniegusi pierādījumus par turpināta pārkāpuma pastāvēšanu laika posmā no 1986. gada līdz 1994. gadam ieskaitot. Tas, ka šādi pierādījumi netika iesniegti par konkrētiem laika posmiem, nav šķērslis, lai uzskatītu par pierādītu, ka pārkāpums ir pastāvējis plašākā laika posmā nekā šie laika posmi, jo šāds konstatējums ir pamatots ar objektīvām un saskanīgām norādēm. Šāda pārkāpuma vairāku gadu garumā ietvaros tas, ka aizliegtā vienošanās parādās dažādos laika posmos, kurus var nodalīt ar lielākiem vai mazākiem starpposmiem, neietekmē šīs aizliegtās vienošanās esamību, ar nosacījumu, ka šo pārkāpumu veidojošajām dažādajām darbībām ir viens mērķis un tās veido viena veida un turpinātu pārkāpumu. Tomēr FEG nepiekrīt arī Pirmās instances tiesas secinājumam par “turpināta pārkāpuma” esamību. FEG uzskata, ka vienīgais šāda pārkāpuma konstatējuma pamats, kas minēts pārsūdzētā sprieduma 406. punktā, ir tas, ka Pirmās instances tiesa attiecībā uz TU inkriminētajiem pārkāpumiem ir uzskatījusi, ka “pēc to rakstura [tie] ir turpināti”. FEG nepiekrīt šim vērtējumam, jo tas neatbilst pienākumam norādīt pamatojumu, jo vienīgi norāde uz pārkāpumu “raksturu” nevar tikt uzskatīta par pietiekamu materiālo pamatojumu. Šajā argumentā acīmredzami nav ņemts vērā pārsūdzētā sprieduma 411. punkts, kurā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka Komisija ir iesniegusi pierādījumus par turpināta pārkāpuma pastāvēšanu laika posmā no 1986. līdz 1994. gadam ieskaitot. Pirmās instances tiesa šajā sakarā ir atsaukusies uz savu vērtējumu, kas pausts minētā sprieduma iepriekšējos punktos, tostarp tā 408. punktā, kurā tā ir detalizēti izklāstījusi šī pārkāpuma ilguma pamatojumu. Šā punkta redakcija ir šāda: “Attiecībā uz [apstrīdētā] lēmuma 1. pantā minēto pārkāpumu Komisija nevarēja precīzi noteikt datumu, kurā tika noslēgts kopējais ekskluzivitātes režīms. Tomēr tā varēja iesniegt pierādījumus par šī režīma pastāvēšanu, sākot no 1986. gada 11. marta sanāksmes, kuras laikā FEG un NAVEG administratīvās padomes atsaucās uz gentlemen’s agreement . Komisija ir atsaukusies arī uz vairākām norādēm ar izcelsmi laikā pēc šīs sapulces, uz kuru pamata tā uzskatīja, ka NAVEG biedri turpināja piemērot gentlemen’s agreement (skat. [apstrīdētā] lēmuma 47.–49. apsvērumu). Komisija turklāt atsaucās uz vairākām norādēm, kas pierāda, ka NAVEG biedri ievēroja savas apvienības ieteikumus, izpildot gentlemen’s agreement ([apstrīdētā] lēmuma 50.–52. apsvērums). Pēdējā no šīm norādēm ir sabiedrības Hemmink 1994. gada 25. februāra iekšējās sapulces protokols, kuras laikā šis NAVEG biedrs ir norādījis, ka tas ir atteicies veikt piegādi vairumtirgotājam, kas nav FEG biedrs. [..]” Ņemot vērā iepriekš minēto, kā nepamatots ir noraidāms trešais FEG apelācijas sūdzības atbalstam izvirzītais pamats, kas attiecas uz iespējamo kļūdu tiesību piemērošanā un iespējamo pamatojuma trūkumu saistībā ar Pirmās instances tiesas veikto novērtējumu attiecībā uz kolektīvā ekskluzivitātes režīma ilgumu, kas ietverts apstrīdētajā Komisijas lēmumā. Par ceturto pamatu, kas ir balstīts uz Pirmās instances tiesas veikto FEG argumentu attiecībā uz saskaņotajām darbībām cenu noteikšanas jomā novērtējumu Savā ceturtajā pamatā FEG norāda, ka attiecībā uz vairākiem tai inkriminētā pārkāpuma aspektiem Pirmās instances tiesa nav pārbaudījusi tās izvirzīto argumentu būtību vai ir to darījusi acīmredzami neprecīzi, tādējādi pārkāpjot šai tiesai piekrītošo pienākumu norādīt pamatojumu. Šim pamatam ir piecas daļas. Par ceturtā pamata pirmo daļu, kas attiecas uz saskaņoto darbību cenu noteikšanas jomā kvalifikāciju par vienu turpinātu pārkāpumu –       Lietas dalībnieku argumenti FEG uzskata, ka pārsūdzētā sprieduma 403.–412. punktā ietvertais Pirmās instances tiesas secinājums, saskaņā ar kuru dažādie nolīgumi cenu noteikšanas jomā ir uzskatāmi par vienu turpinātu pārkāpumu, nav saprotams un saderīgs ar pienākumu norādīt pamatojumu. FEG norāda, ka saskaņā ar pastāvīgo judikatūru, lai varētu konstatēt viena vienīga pārkāpuma pastāvēšanu, ir jāpierāda, ka dažādās inkriminētās darbības var ietvert “kopējā plānā” to “vienādā mērķa” dēļ (skat. iepriekš minēto spriedumu lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 258. punkts). Tomēr šajā gadījumā jautājums ir par ļoti neviendabīgiem lēmumiem un darbībām, kurām ir ļoti dažādi mērķi, un Komisija nevar no tā izsecināt kopēja plāna pastāvēšanu, bet tai ir jāpierāda, ka šīs darbības ir saistītas no materiālā viedokļa. Pirmās instances tiesai bija jāpārbauda, vai Komisija ir pietiekami pierādījusi, ka šāda saistība pastāv. FEG nepiekrīt šāda “kopējā plāna” pastāvēšanai un uzskata, ka secinājumi, pie kuriem ir nonākusi Pirmās instances tiesa, ir tik nepilnīgi, ka tie nav saderīgi ar pienākumu norādīt pamatojumu. Šajā sakarā Komisija norāda, ka FEG ar šo pamatu mēģina panākt, lai Tiesa atkārtoti izskatītu Pirmās instances tiesas veikto faktisko novērtējumu attiecībā uz pierādījumiem par “kopēja plāna” pastāvēšanu. Līdz ar to šī ceturtā pamata daļa nav pieņemama. Pakārtoti Komisija apgalvo, ka ceturtā pamata pirmā daļa nav pamatota. Pārsūdzētā sprieduma 342. punktā Pirmās instances tiesa ir skaidri un pamatoti secinājusi, ka divi konstatētie pārkāpumi, proti, kolektīvais ekskluzivitātes režīms un nolīgumi cenu jomā ir “kopēja plāna” sastāvdaļa, jo tiem ir vienāds pret konkurenci vērsts mērķis. Komisija apgalvo, ka tam, kas attiecas uz šiem diviem pārkāpumiem, ir noteikti jāattiecas arī uz galvenajām to sastāvdaļām. –       Tiesas vērtējums FEG izvirzītā ceturtā pamata pirmā daļa attiecas uz juridiskajiem kritērijiem, uz kuriem Pirmās instances tiesa ir balstījusies, lai kvalificētu dažādās darbības attiecībā uz cenu noteikšanu kā tādas, kas veido vienu turpinātu pārkāpumu, un uz pārsūdzētā sprieduma pamatojumu šajā jautājumā. Līdz ar to minētā daļa ir pieņemama. EKL 81. panta 1. punkta pārkāpums var izrietēt ne tikai no atsevišķas darbības, bet arī no vairāku darbību virknes, vai arī no turpinātas rīcības. Šo interpretāciju nevar apstrīdēt, pamatojoties uz to, ka viena vai vairākas šādas darbības vai turpināta rīcība, apskatīta izolēti, var pati par sevi būt minētā noteikuma pārkāpums. Ja dažādās darbības var ietvert “kopējā plānā” to vienādā mērķa dēļ, kas izkropļo konkurenci kopējā tirgū, Komisijai ir tiesības noteikt atbildību par šīm darbībām, ņemot vērā dalību attiecīgajā pārkāpumā kopumā (skat. iepriekš minēto spriedumu lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 258. punkts. No pārsūdzētā sprieduma izriet, ka tieši šādi argumenti ir pamatā Pirmās instances tiesas veiktajai saskaņoto darbību cenu jomā kvalificēšanai par tādām, kas veido vienu turpinātu pārkāpumu. Tostarp pārsūdzētā sprieduma 342. punktā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka kolektīvajam ekskluzivitātes režīmam un ar cenu noteikšanu saistītajām darbībām ir vienāds pret konkurenci vērsts mērķis, ko veido cenu uzturēšana konkurenci pārsniedzošā līmenī, pirmkārt, samazinot to uzņēmumu konkurētspēju, kas vēlas darboties elektrotehnikas vairumtirdzniecības tirgū Nīderlandē un tādējādi konkurēt ar FEG biedriem, bet neesot saistītiem ar šo uzņēmumu apvienību, un, otrkārt, daļēji koordinējot to cenu politiku. Kā savu secinājumu 47. punktā norādījusi ģenerāladvokāte, no šāda secinājuma tāpat izriet, ka katram šim pārkāpumam pašam par sevi, proti, kolektīvajam ekskluzivitātes režīmam un saskaņotajām darbībām cenu jomā, bija viens mērķis. Tādējādi pārsūdzētā sprieduma 403.–412. punkts kopskatā ar Pirmās instances tiesas veikto konstatējumu minētajā 342. punktā neietver nedz kļūdu tiesību piemērošanā, nedz arī šī sprieduma pamatojuma trūkumu. Līdz ar to ceturtā pamata pirmā daļa ir noraidāma kā nepamatota. Par ceturtā pamata otro daļu, kas attiecas uz standarta atlaidēm elektrotehnisko instalācijas materiālu pārdošanai skolām –       Lietas dalībnieku argumenti Šajā ceturtā pamata daļā FEG norāda, ka Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 412. pantā ir uzskatījusi, ka standarta atlaides, kas piešķirtas saistībā ar elektrotehnisko materiālu pārdošanu skolām, ir pierādījums par “apspriešanos cenu jautājumos pēc 1991. gada”. FEG apgalvo, ka jautājums tomēr ir par vienu atsevišķu gadījumu, kad pēc UNETO lūguma minētās apvienības biedriem tika sniegts konkrēts ieteikums, kas attiecās tikai uz piegādēm vairumtirgotājiem ar visai nenozīmīgu daudzumu, kas ir gadījums, kurā pastāvēja īpaši sociāli iemesli un pamatojums. FEG uzskata, ka runa ir par īpašām, ļoti lielām atlaidēm skolas materiāliem, ko iegādājas publiskās mācību iestādes, kuru skolēni ir instalāciju veicošo uzņēmumu mērķauditorija. Tādēļ šādas atlaides sniegtas saskaņā ar lūgumu par īpašu atbalstu, kam ir sociāls mērķis. FEG norāda, ka Pirmās instances tiesa ir ignorējusi šos argumentus, pārsūdzētā sprieduma 324. punktā nospriežot, ka iespējamais šīs norunas sociālais mērķis nav ņemams vērā, piemērojot EKL 81. panta 1. punktu. Tādējādi Pirmās instances tiesa ir pārkāpusi šo noteikumu, jo tā nav pārbaudījusi, vai īpašo atlaižu režīms atbilst visiem minētā noteikuma piemērošanas nosacījumiem, it īpaši nosacījumiem par ietekmi uz tirdzniecību starp dalībvalstīm. Papildus tam FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesas sniegtais pamatojums šajā sakarā nav pietiekams. Savukārt Komisija norāda, ka ar šo ceturtā pamata daļu FEG mēģina apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko novērtējumu par nolīguma attiecībā uz skolām piešķirtajām atlaidēm pret konkurenci vērsto mērķi un minētā daļa līdz ar to nav pieņemama. Pakārtoti Komisija apgalvo, ka šī ceturtā pamata daļa nav pamatota. Pārsūdzētā sprieduma 324. punktā Pirmās instances tiesa ir pareizi izvērtējusi iepriekš minētos FEG argumentus, kas norādīti minētā sprieduma 311. punktā. Turklāt tam, ka nolīgums par atlaidēm bija “viens atsevišķs gadījums”, kā to norāda FEG , nav nozīmes. Būtībā tāda rīcība, kurai ir acīmredzami pret konkurenci vērsts mērķis un kas attiecas uz lielāko daļu elektrotehnikas preču tirgotāju Nīderlandē, nevar izvairīties no EKL 81. panta 1. punktā paredzētā aizlieguma sakarā ar to, ka jautājums ir par “vienu atsevišķu gadījumu”. –       Tiesas vērtējums Šī ceturtā pamata daļa ir pieņemama, jo tā attiecas, pirmkārt, uz juridiskajiem kritērijiem, kas ir pamatā tam, ka elektrotehnisko instalācijas materiālu tirdzniecībai skolām piešķirtās standarta atlaides tika kvalificētas kā pierādījums saskaņoto darbību īstenošanai cenu jautājumā pēc 1991. gada, un, otrkārt, uz iespējamo pārsūdzētā sprieduma nepietiekamo pamatojumu šajā jautājumā. Pārsūdzētā sprieduma 317. punktā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka TU un FEG nav apstrīdējuši apspriežu pastāvēšanu attiecībā uz FEG biedru atlaidēm, cenām, peļņas līmeni un apgrozījumu, bet būtībā ir apgalvojušas, ka šajās apspriedēs nolemtais nebija pretējs EKL 81. panta 1. punktam, tas neietekmēja tirgu, jo tajās nolemtais netika īstenots vai neradīja ievērojamas sekas. Pirmās instances tiesa noraidīja šos argumentus. Pārsūdzētā sprieduma 324. punktā tā ir nolēmusi: “Attiecībā uz standarta atlaidēm elektrotehnisko materiālu pārdošanai skolām ([apstrīdētā] lēmuma 83. apsvērums) nav apstrīdams, ka FEG , TU un citi šīs apvienības biedri ir vienojušies par vienotu atlaižu likmi 35 % apmērā. Šādas kopējas rīcības mērķis acīmredzami ir ierobežot brīvu FEG biedru tirdzniecības politikas noteikšanu. Attiecībā uz iespējamo šīs norunas sociālo mērķi to nevar ņemt vērā EKL 81. panta 1. punkta ietvaros.” Šajā pārsūdzētā sprieduma punktā nav kļūdas tiesību piemērošanā, ko būtu pieļāvusi Pirmās instances tiesa, jo, lai piemērotu EKL 81. panta 1. punktu, konkrētā nolīguma ietekme nav jāņem vērā, ja izrādās, ka tā mērķis ir traucēt, ierobežot vai izkropļot konkurenci kopējā tirgū (iepriekš minētais spriedums lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 261. punkts). Tā kā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka norunai attiecībā uz skolām piešķirtajām standarta atlaidēm ir pret konkurenci vērsts mērķis, nedz viena atsevišķa gadījuma raksturs, nedz šo atlaižu sociālais mērķis nevar būt pamats tam, ka ar šīm atlaidēm saistītajam nolīgumam netiek piemērots EKL 81. panta 1. punkts. Ņemot vērā iepriekš minēto, ir noraidāms FEG arguments par iespējamo pārsūdzētā sprieduma nepietiekamo pamatojumu šajā jautājumā. Līdz ar to ceturtā pamata otrā daļa ir noraidāma. Par ceturtā pamata trešo daļu, kas attiecas uz preču “vads un kabelis” komisijas darbībām un iespējamajiem citiem informācijas apmaiņas gadījumiem –       Lietas dalībnieku argumenti Šī ceturtā pamata daļa ir vērsta pret pārsūdzētā sprieduma 317.–323. punktu, kuros Pirmās instances tiesa ir izskatījusi pārkāpumu, kas izriet no preču “vads un kabelis” komisijas darbībām. FEG apgalvo, ka no šīs pārbaudes izriet, ka Pirmās instances tiesa nav konstatējusi, ka šīs komisijas ietvaros ir notikušas faktiskas konkurenci ierobežojošas darbības, bet ka tā tomēr pārsūdzētā sprieduma 323. punktā ir uzskatījusi, ka Komisija pamatoti varēja apzīmēt šīs darbības kā “norādes uz darbībām, kuru mērķis ir ierobežot konkurenci EKL 81. panta 1. punkta izpratnē”. FEG uzskata, ka šis konstatējums ir balstīts uz kļūdainu kritēriju. Tā uzskata, ka Komisija nevar tikai identificēt norādes, bet tai ir faktiski jākonstatē, ka šīs ierobežojošās darbības ir notikušas. FEG uzskata, ka tā ir pamatoti un detalizēti pierādījusi, ka neviena konkrētā darbība, kas atbilda Komisijas identificētajiem konkurences ierobežošanas mērķiem, netika īstenota, un ka līdz ar to nosacījumi, kas ļauj konstatēt saskaņotas darbības EKL 81. panta 1. punkta izpratnē, nav izpildīti. Komisija šajā sakarā apgalvo, ka šajā ceturtā pamata daļā nav ņemts vērā pārsūdzētā sprieduma 321. un 323. punkts, saskaņā ar kuriem Pirmās instances tiesa ir uzskatījusi attiecīgo informācijas apmaiņas sistēmu par papildu norādi par tādu darbību kopumu, kuru mērķis ir ierobežot konkurenci ar cenu palīdzību. Tomēr Komisija uzskata, ka no pastāvīgās judikatūras izriet, ka EKL 81. panta 1. punkts aizliedz tādus lēmumus un nolīgumus, kuru mērķis ir konkurences ierobežošana, un nav jāņem vērā to konkrētā ietekme (iepriekš minētais spriedums lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 261. punkts). Komisija piebilst, ka Tiesas judikatūrā ir paredzēts, ka minētajā EK līguma noteikumā ietvertais aizliegums ir piemērojams saskaņotām darbībām un ka nav jāpierāda ietekme uz konkurenci vai konkurenci ierobežojoša rīcība – pietiek tikai ar rīcību tirgū (1999. gada 8. jūlija spriedums lietā C‑49/92 P Komisija/ Anic Partecipazioni , Recueil , I‑4125. lpp., 122.–124. punkts). –       Tiesas vērtējums Tāpat kā iepriekšējās ceturtā pamata daļas, tā trešā daļa attiecas uz Pirmās instances tiesas vērtējumu attiecībā uz FEG argumentiem, saskaņā ar kuriem saskaņotās darbības cenu jautājumā un skolām piešķirtās atlaides, kuru esamību atklāja Komisija, nebija pretrunā ar EKL 81. panta 1. punktu, jo tām nebija ietekmes uz tirgu, tādēļ ka tās netika īstenotas vai neradīja ievērojamas sekas. Šajā kontekstā šī ceturtā pamata daļa attiecas uz tiesību jautājumu un līdz ar to ir atzīstama par pieņemamu. No pastāvīgās judikatūras izriet, ka pret konkurenci vērstu darbību vai nolīgumu pastāvēšana ir jāizsecina no noteikta skaita sakritībām un norādēm, kas, skatītas kopā un neesot citam loģiskam izskaidrojumam, var veidot pierādījumu konkurences normu pārkāpumam (iepriekš minētais spriedums lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 57. punkts). Turklāt, lai piemērotu EKL 81. panta 1. punktu, nav jāņem vērā nolīguma konkrētā ietekme, ja izrādās, ka tā mērķis ir traucēt, ierobežot vai izkropļot konkurenci kopējā tirgū (iepriekš minētais spriedums lietā Aalborg Portland u.c./Komisija, 261. punkts). Tāpat saskaņota darbība ietilpst EKL 81. panta 1. punkta piemērošanas jomā pat tad, ja nepastāv pret konkurenci vērsta ietekme uz tirgu. Vispirms no minētā noteikuma redakcijas izriet, ka tāpat kā nolīgumu uzņēmumu starpā un uzņēmumu apvienību lēmumu gadījumā, saskaņotas darbības ir aizliegtas neatkarīgi no to ietekmes, ja tām ir pret konkurenci vērsts mērķis. Turklāt, – kaut arī pats saskaņotas darbības jēdziens ietver tirgū darbojošos uzņēmumu rīcību, tas tomēr noteikti nenozīmē, ka šī rīcība rada konkrētu ietekmi, kas ierobežo, traucē vai izkropļo konkurenci (1999. gada 8. jūlija spriedums lietā C‑199/92 P Hüls /Komisija, Recueil , I‑4287. lpp., 165. punkts). No pārsūdzētā sprieduma izriet, ka Pirmās instances tiesa, novērtējot saskaņotās darbības cenu jautājumā un skolām piešķirtās atlaides, kuras apstrīdētajā lēmumā bija konstatējusi Komisija, ir balstījusies tieši uz šiem principiem. Šī novērtējuma ietvaros Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 321. punktā ir norādījusi, ka Komisija pamatoti varēja uzskatīt, ka attiecīgās informācijas apmaiņas sistēmas mērķis bija ietekmēt tirgu. Pirmās instances tiesa no tā secināja, ka tādēļ Komisija varēja uzskatīt, ka runa ir par papildu norādi par tādu darbību esamību, kuru mērķis ir ierobežot konkurenci ar cenu palīdzību starp FEG biedriem. Visbeidzot, pārsūdzētā sprieduma 322. punktā attiecībā uz preču “vads un kabelis” komisiju Pirmās instances tiesa ir atgādinājusi, ka saskaņā ar apstrīdēto lēmumu tās mērķis bija “nodrošināt tirgū mieru un klusumu un saglabāt cenu līmeni”. Pirmās instances tiesa atzina, ka jautājums acīmredzami ir par tādu mērķi, kas ir aizliegts EKL 81. panta 1. punktā, jo tā nolūks bija aizvietot uzņēmumu individuālos lēmumus ar to norunas rezultātu cenu jautājumos. Tā kā saskaņoto darbību informācijas apmaiņas par cenām jautājumā pret konkurenci vērsto darbību mērķis bija konstatēts, Pirmās instances tiesai līdz ar to nebija pienākuma pārbaudīt to konkrēto ietekmi uz tirgu. Līdz ar to ceturtā pamata trešā daļa ir noraidāma kā nepamatota. Par ceturtā pamata ceturto daļu attiecībā uz saistošiem lēmumiem par noteiktām cenām un lēmumu par publicēšanu –       Lietas dalībnieku argumenti FEG norāda – tā kā saistošais lēmums par konkrētām cenām jau neilgi pēc tā pieņemšanas 1984. gadā bija zaudējis savu nozīmi, Pirmās instances tiesa nevarēja pienācīgi konstatēt, ka ar šo lēmumu saistītais pārkāpums ir turpinājies līdz tā formālai atcelšanai, t.i., līdz 1993. gada 23. novembrim. Papildus tam FEG atzīmē, ka nav pienācīgi konstatēts, ka saistošais lēmums par konkrētām cenām un lēmums par publicēšanu ir tikuši piemēroti. FEG apgalvo, ka saskaņota darbība EKL 81. panta 1. punkta izpratnē var pastāvēt tikai tad, ja šī darbība ir patiešām tikusi realizēta tirgū. Tomēr Pirmās instances tiesa nav konstatējusi tās pastāvēšanu, bet pārsūdzētā sprieduma 291. punktā ir vienīgi paziņojusi, ka, ņemot vērā šo divu lēmumu mērķi ierobežot konkurenci, nebija jāpārbauda, vai tie patiešām tika īstenoti. Turklāt, pēc FEG domām, minētie saistošie lēmumi pēc to rakstura ir tik atšķirīgi no citiem iespējamajiem tās izdarītajiem pārkāpumiem cenu jomā, ka Pirmās instances tiesa varēja tos uzskatīt par vienu atsevišķu pārkāpumu, tikai pārkāpjot pienākumu norādīt pamatojumu. Komisijai šie divi saistošie lēmumi bija jāuzskata par tādiem lēmumiem, kas neatkarīgi pārkāpj EKL 81. panta 1. punktā paredzēto aizliegumu, un Pirmās instances tiesai bija jāveic šī pārbaude, ņemot vērā to ietekmi uz tirdzniecību dalībvalstu starpā. Šajā sakarā Komisija norāda, ka šīs ceturtā pamata daļas mērķis ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko konstatējumu un ka līdz ar to tas ir atzīstams par nepieņemamu. Pakārtoti Komisija atzīmē, ka minētā daļa nav pamatota. Pēc tās domām, pat ja, kā apgalvo FEG , saistošajam lēmumam par konkrētām cenām nebija lietderīgas iedarbības, tas tomēr nekādā ziņā nav šķērslis, lai Pirmās instances tiesa konstatētu, ka minētais lēmums ir uzskatāms par aizliegtu rīcību, kas ir turpinājusies līdz pat tā atcelšanai 1993. gada 23. novembrī. Komisija konstatē, ka pārsūdzētā sprieduma 295. punktā Pirmās instances tiesa ir pamatoti nolēmusi, ka saistošais lēmums par noteiktām cenām, kura mērķis ir konkurences ierobežošana, bija saistošs uzņēmumu apvienības lēmums EKL 81. panta 1. punkta izpratnē. Minētais noteikums aizliedz šādus lēmumus, un nav jāpārbauda to konkrētā ietekme. Papildus tam Komisija uzskata, ka nav pamatota FEG kritika par Pirmās instances tiesas atzinumu, saskaņā ar kuru abi attiecīgie saistošie lēmumi ir uzskatāmi par vienu un to pašu pārkāpumu. Pirmās instances tiesa, veicot novērtējumu, ir balstījusies uz juridiski pareizu kritēriju, proti, šo lēmumu mērķi ierobežot konkurenci. –       Tiesas vērtējums Ceturtā pamata ceturtā daļa ir jānoraida kā nepieņemama tiktāl, ciktāl tās mērķis ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko novērtējumu, saskaņā ar kuru saistošais lēmums par cenām ir bijis spēkā līdz pat brīdim, kad tas tika formāli atcelts. Būtībā šāda Pirmās instances tiesas konstatēto faktu un pierādījumu atkārtota pārbaude neietilpst Tiesas kompetencē apelācijas ietvaros. No otras puses, ir jāpārbauda šīs ceturtā pamata daļas pamatotība daļā, kur tās mērķis ir apstrīdēt pārsūdzētajā spriedumā ietverto pamatojumu attiecībā uz abu attiecīgo saistošo lēmumu atzīšanu par tādiem, kas veido “vienu atsevišķu pārkāpumu”, un iespējamo kļūdu tiesību piemērošanā, ko Pirmās instances tiesa pieļāvusi sakarā ar to, ka tā nav pārbaudījusi, vai šie lēmumi patiešām tika īstenoti. Pārsūdzētā sprieduma 289. punktā Pirmās instances tiesa ir norādījusi, ka Komisija apstrīdētā lēmuma 2. punktā ir minējusi divus FEG “saistošus lēmumus”, viens no kuriem attiecas uz noteiktām cenām, otrs – uz publikācijām. Tā ir precizējusi, ka atbilstoši šīs apvienības statūtiem šie lēmumi ir saistoši tās biedriem un ka šo lēmumu neievērošana var būt pamats apvienības biedra statusa apturēšanai vai atcelšanai (apstrīdētā lēmuma motīvu daļas 72. punkts). No pārsūdzētā sprieduma 290. punkta izriet, ka FEG un TU Pirmās instances tiesā ir apgalvojuši, ka minētie lēmumi līdz pat to atcelšanai 1993. gada 23. novembrī ir palikuši neīstenoti. Līdz ar to nav konstatējama ierobežojoša ietekme uz konkurenci. Minētā sprieduma 291. punktā Pirmās instances tiesa ir atzinusi, ka ir jāpārbauda, vai attiecīgo saistošo lēmumu mērķis ir ierobežot konkurenci. Būtībā apstiprinošas atbildes gadījumā EKL 81. panta 1. punkta piemērošanas ietvaros jebkāda šo lēmumu ietekmes analīze nebūtu nepieciešama. Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 292.–300. punktā ir nonākusi tieši pie šāda secinājuma. Tādējādi attiecībā uz saistošo lēmumu par noteiktām cenām Pirmās instances tiesa 295. punktā ir konstatējusi, ka šis uzņēmumu apvienības lēmums ierobežo tās biedru brīvību noteikt cenas un tam ir konkurenci ierobežojošs mērķis EKL 81. panta 1. punkta izpratnē. Attiecībā uz saistošo lēmumu par publicēšanu Pirmās instances tiesa 300. punktā ir secinājusi, ka tā mērķis ir ierobežot FEG biedru individuālo rīcību attiecībā uz to tirdzniecības politiku publikāciju jomā, lai aizsargātu tos no konkurences, kuru tās biedri būtībā uzskatīja par sagraujošu, sekām. Pirmās instances tiesa ir atzinusi, ka šāda veida lēmumam, ko pieņēmusi uzņēmumu apvienība, acīmredzami ir konkurenci ierobežojošs mērķis minētā līguma noteikuma izpratnē. Tā kā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi šo divu saistošo lēmumu pret konkurenci vērsto mērķi, pretēji FEG apgalvotajam nevar prasīt, lai tā konstatētu arī to konkrēto ietekmi uz tirgu. Būtībā, kā tas ir atgādināts šī sprieduma 136. punktā, piemērojot EKL 81. panta 1. punktu, nav jāņem vērā nolīguma konkrētā ietekme, ja ir skaidrs, ka tā mērķis ir traucēt, ierobežot vai izkropļot konkurenci kopējā tirgū. Saistībā ar argumentu par, iespējams, nepietiekamo pārsūdzētā sprieduma pamatojumu attiecībā uz saistošā lēmuma par noteiktām cenām un lēmuma par publikācijām kvalifikāciju par tādiem, kas veido “vienu atsevišķu pārkāpumu”, ir jāatsaucas uz Tiesas pastāvīgo judikatūru attiecībā uz EKL 81. panta 1. punkta pārkāpumu, kas ir atgādināta šī sprieduma 110. punktā. No pārsūdzētā sprieduma 338. punkta teksta, lai gan tikai netieši, izriet, ka Pirmās instances tiesa ir konstatējusi “kopējā plāna” pastāvēšanu. Būtībā tā ir norādījusi, ka, īstenojot virkni darbību, nolīgumu un lēmumu, FEG biedri un šī apvienība, kuras rīcībā ir dominējoša ekonomiska ietekme attiecīgajā tirgū, ar slepenu norunu ir vēlējušies ierobežot konkurenci ar cenu palīdzību, tostarp, organizējot apspriedes cenu un atlaižu jautājumā, kā arī FEG līmenī pieņemot saistošus lēmumus cenu un reklāmas jautājumos. Starp šiem saistošajiem lēmumiem pastāvošās atšķirības, uz kurām norāda FEG , neietekmē to kvalifikāciju par “vienu atsevišķu pārkāpumu”, jo tie ietilpst darbību virknē, kurām ir viens mērķis, proti, ierobežot konkurenci ar cenu palīdzību. No visa iepriekš minētā izriet, ka ceturtā pamata ceturtā daļa ir daļēji nepieņemama un daļēji nepamatota. Par ceturtā pamata piekto daļu attiecībā uz FEG tās biedriem nosūtītajiem ieteikumiem par cenām –       Lietas dalībnieku argumenti Ar piekto un pēdējo ceturtā pamata daļu FEG norāda, ka Pirmās instances tiesa nav ņēmusi vērā tās biedriem nosūtīto ieteikumu par cenām produktiem “plastikāta caurules” stipri ierobežoto piemērojamību un vienveidīgo raksturu un ir tikai apstiprinājusi, ka šiem ieteikumiem ir konkurenci ierobežojošs mērķis, kā to konstatējusi Komisija, tādējādi pārkāpjot šai tiesai piekrītošo pienākumu norādīt pamatojumu. Papildus tam FEG kritizē pārsūdzētā sprieduma 333. punktu, kurā Pirmās instances tiesa ir noraidījusi tās izvirzītos iebildumus par Komisijas secinājumiem attiecībā uz līdzīgu bruto cenu sarakstu izmantošanu, ko veikuši atsevišķi šīs apvienības nozīmīgākie biedri, apgalvojot, ka Komisija ir kvalificējusi šīs darbības nevis kā atsevišķus konkurences tiesību pārkāpumus, bet gan kā konstatēto darbību sekas. FEG norāda, ka iemesls, kādēļ Pirmās instances tiesa noraidīja tās iebildumus, nav savienojams ar to, ka vēlāk tā sniedza detalizētus izskaidrojumus attiecībā uz konkurences ierobežojumu elektrotehnisko materiālu tirgū Nīderlandē, lai minētā sprieduma 339. punktā konstatētu, ka “Komisija līdz ar to ir tiesībās paredzētajā apjomā pierādījusi, ka šīs darbības bija pretrunā ar EKL 81. pantu”. FEG uzskata, ka nav saprotama pārsūdzētā sprieduma 337. punktā paustā Pirmās instances tiesas nostāja, saskaņā ar kuru FEG un TU nav iesnieguši pietiekami daudz nopietnu pierādījumu, lai apstrīdētu Komisijas apgalvojumu, saskaņā ar kuru vairumtirgotāju izmantotās cenas Nīderlandē bija augstākas par cenām, kas bija spēkā citās dalībvalstīs. Komisijai bija pienākums pierādīt šādu augstāku cenu pastāvēšanu, bet tā nav sniegusi šādus pierādījumus. Pirmās instances tiesai nebija jāaprobežojas ar minētā sprieduma 337. punktā ietverto vērtējumu, bet jāprasa, lai Komisija apstiprina savas “norādes” un “ieteikumus” ar konkrētiem pierādījumiem par saskaņotas FEG darbības, kuras mērķis ir ierobežot konkurenci, esamību. Nobeigumā FEG uzskata, ka pārsūdzētā sprieduma pamatojums attiecībā uz iespējamajiem FEG pārkāpumiem cenu jomā ir tik nepilnīgs, ka šis spriedums ir atceļams vai ir atceļama vismaz tā daļa, kas attiecas uz šiem pārkāpumiem. Turklāt Pirmās instances tiesa vairākkārt ir pārkāpusi EKL 81. panta 1. punktu, kvalificējot nolīgumu par saskaņotu darbību, nekonstatējot, ka šis nolīgums patiešām noveda pie šādas darbības. Komisija uzskata, ka šī ceturtā pamata daļa nav pieņemama, jo tās mērķis ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko novērtējumu attiecībā uz pieejamajiem pierādījumiem. Pakārtoti Komisija atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 327. un 328. punktu, kuros Pirmās instances tiesa ir pamatoti noraidījusi FEG un TU argumentu, ka inkriminētajai rīcībai nav bijusi ierobežojoša ietekme uz konkurenci. Turklāt Komisija pretēji FEG apgalvotajam nav minējusi nekādas pretrunas starp pārsūdzētā sprieduma 333. punktu un 334.–339. punktu. Vispirms Komisija uzskata, ka Pirmās instances tiesa ir pamatoti konstatējusi 333. punktā, ka FEG ir kļūdaini izpratusi apstrīdēto lēmumu, jo tajā konstatētās līdzības starp galveno vairumtirgotāju katalogiem ir ņemtas vērā kā piemērs, kas ilustrē tirgū pastāvošo zemo konkurences līmeni, un 334. punktā – ka nolīgumu cenu jomā konkurenci ierobežojošais raksturs ir pierādīts tiesībās paredzētajā apjomā un ka līdz ar to nebija jāpārbauda to ietekme uz tirgu. Pēc tam – no 335. līdz 338. punktam – Pirmās instances tiesa ir pievērsusies TU mēģinājumam izskaidrot katalogu starpā pastāvošās līdzības. Tālāk – 338. un 339. punktā – Pirmās instances tiesa ir paudusi vispārējo šīs sprieduma daļas secinājumu, kas attiecas uz iebildumiem par faktu juridisko kvalifikāciju, nolemjot, ka “īstenojot virkni darbību, nolīgumu un lēmumu, FEG biedri un šī apvienība, kurai ir dominējoša ekonomiska ietekme attiecīgajā tirgū, ar slepenu norunu ir vēlējušies ar cenu palīdzību ierobežot konkurenci to starpā, organizējot apspriedes cenu un atlaižu jautājumos, kā arī FEG līmenī pieņemot saistošus lēmumus cenu un reklāmas jautājumos,” un ka Komisija “līdz ar to tiesībās paredzētajā apjomā ir pierādījusi, ka šīs darbības bija pretrunā ar EKL 81. pantu”. Visbeidzot, attiecībā uz FEG kritizēto pārsūdzētā sprieduma 337. punktu Komisija uzskata, ka tās mērķis būtībā ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko konstatējumu. Katrā ziņā Komisija apgalvo, ka šis punkts ir lasāms kopā ar minētā sprieduma 334. punktu, kurā Pirmās instances tiesa ir atzinusi, ka darbību cenu jomā mērķis bija ierobežot konkurenci un ka līdz ar to nebija jāpārbauda ietekme uz tirgu. Komisija secina, ka šī ceturtā pamata daļa, tāpat kā viss prasības pamats kopumā, nav pieņemama vai vismaz nav pamatota. –       Tiesas vērtējums Jāatzīst, ka ceturtā pamata piektā daļa ir pieņemama, jo tā attiecas galvenokārt uz FEG tās biedriem sniegto ieteikumu par cenu juridisko kvalifikāciju par tādiem, kas uzskatāmi par norādēm uz konkurences ierobežojumu pastāvēšanu, kā arī uz iespējami kļūdaino pārsūdzētā sprieduma pamatojumu šajā sakarā. Pārsūdzētā sprieduma 326. punktā Pirmās instances tiesa ir izdarījusi šādus secinājumus: “Attiecībā uz ieteikumiem cenu jomā, ko FEG nosūtīja saviem biedriem, ir vispārzināms, ka TU ir palīdzējis FEG , pārveidojot ieteiktās neto cenas, kuras pielieto konkrēti plastikāta materiālu piegādātāji, uz ieteiktajām bruto cenām. Tāpat ir vispārzināms, ka FEG ir regulāri nosūtījis saviem biedriem jaunākās šo materiālu cenas. [ FEG un TU ] nav apstrīdējuši, ka PVC cauruļu gadījumā FEG pēc ražotāju noteikto cenu izmaiņām bija nosūtījusi saviem biedriem atjaunotus cenu sarakstus, kuros minēts arī samazinājuma vai palielinājuma īpatsvars, ko tā iesaka saviem biedriem piemērot ([apstrīdētā] lēmuma 85. apsvērums). Visbeidzot, [ FEG un TU ] nav apstrīdējuši nedz FEG 1989. gada 2. marta reģionālās sanāksmes protokola patiesumu, nedz Komisijas [apstrīdētā] lēmuma 87. apsvērumā minēto tā interpretāciju. No šī dokumenta izriet, ka FEG pēc plastikāta cauruļu cenu pieauguma bija ieteikusi saviem biedriem ievērot ieteiktās cenas”. Minētā sprieduma 328. punktā Pirmās instances tiesa ir noraidījusi FEG un TU iebildumu par to, ka cenu pārveidošanai bija ierobežojoša ietekme uz konkurenci. Tā ir konstatējusi, ka FEG un TU varēja īstenot ietekmi uz brīvu cenu veidošanu ar FEG biedru palīdzību, apmainoties un izplatot informāciju par cenām un atlaidēm attiecībā uz noteiktiem elektrotehniskajiem plastikāta materiāliem. Pirmās instances tiesa no tā ir secinājusi, ka Komisija līdz ar to pamatoti varēja ņemt vērā šos elementus kā norādes par konkurences ierobežojumu pastāvēšanu. Šajā sakarā pietiek konstatēt, ka Pirmās instances tiesa ir tikai piemērojusi Tiesas pastāvīgo judikatūru, saskaņā ar kuru nav jāņem vērā konkrētā nolīguma ietekme, ja ir skaidrs, ka tā mērķis ir ierobežot, traucēt vai izkropļot konkurenci. Turklāt ir jānoraida FEG arguments par iespējamo pretrunu starp Pirmās instances tiesas veiktajiem secinājumiem pārsūdzētā sprieduma attiecīgi 333. un 339. punktā, jo šis arguments pamatots ar kļūdainu šo punktu izpratni. No minētā sprieduma 339. punkta, lasot to kopā ar 338. punktu, izriet, ka tajā ir ietverts vispārējs šīs sprieduma daļas secinājums, kas saskaņotās darbības attiecībā uz cenu noteikšanu kvalificē kā pretējas EKL 81. pantam. Šis secinājums tādēļ neattiecas uz to cenu un atlaižu līdzību, kas, kā tas nepārprotami norādīts 333. punktā, tika minētas kā piemērs, lai raksturotu attiecīgo darbību ietekmi uz tirgu, nevis kā pārkāpums, kas ir atšķirīgs no apstrīdētā lēmuma rezolutīvajā daļā minētajiem. Runājot par FEG izteikto kritiku attiecībā uz pārsūdzētā sprieduma 337. punktu, ir jākonstatē, ka Pirmās instances tiesa nav veikusi pierādīšanas pienākuma nepamatotu apgriešanu. Komisija argumentētā veidā apstrīdētā lēmuma motīvu daļas 119. punktā ir secinājusi, ka, tā kā cenu konkurences neesamība starp FEG biedriem izriet arī no Nīderlandes vairumtirdzniecības tirgū pastāvošajiem cenu līmeņiem un ka dažādi faktori liecina, ka elektrotehniskā materiāla cenu līmenis Nīderlandē ir augstāks nekā citās dalībvalstīs, FEG ir jāiesniedz pierādījumi, lai apstrīdētu šos secinājumus. Tā kā pārsūdzētais spriedums šajā kontekstā ir pietiekami pamatots, ceturtā pamata piektā daļa ir noraidāma kā nepamatota, un tādēļ šis pamats ir noraidāms kopumā. Par piekto pamatu, kas ir balstīts uz FEG inkriminēto kolektīvā ekskluzivitātes režīma paplašināšanu Lietas dalībnieku argumenti FEG apgalvo, ka Pirmās instances tiesa ir kļūdaini interpretējusi Kopienu tiesības, pārsūdzētā sprieduma 231., 236. un 393. punktā bez pietiekamām norādēm, kas varētu pierādīt tās tiešu līdzdalību, norādot, ka Komisija varēja pamatoti balstīties uz šīs apvienības atsevišķu biedru darbībām, lai inkriminētu šai apvienībai konstatēto pārkāpumu. FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesa ir ignorējusi faktu, ka tai nebija pašai savas un no tās biedriem atšķirīgas lomas, īstenojot inkriminētās darbības. FEG apgalvo, ka, lai varētu ņemt vērā uzņēmēju apvienības un noteiktu tās biedru līdzdalību vienā un tajā pašā pārkāpumā, Komisijai ir jāpierāda, ka šīs apvienības darbība atšķiras no tās biedru darbības. FEG atsaucas uz pārsūdzētā sprieduma 227. punktu, lasot to kopā ar tā 226. punktu, kurā Pirmās instances tiesa ir atzinusi, ka Komisija nav atklājusi citu norāžu esamību par FEG tiešu līdzdalību ar kolektīvā ekskluzivitātes režīma paplašināšanu saistītajos notikumos kā vien kāda tās biedra 1990. gada 12. septembra iekšējo ziņojumu. Pēc FEG domām, šāda veida iekšējs ziņojums, kas izstrādāts, tai neko par to nezinot, nevar būt pierādījums, ka tai šajos notikumos bija pašai sava, no tās biedriem atšķirīga loma. Attiecībā uz to, ka Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 230. un 392. punktā ir kvalificējusi 26 FEG biedru darbību par kopīgu darbību, FEG uzskata, ka Komisija nav pierādījusi, ka šī apvienība bija tieši vai netieši paudusi savu piekrišanu attiecībā uz šīs darbības saturu. Tikai tas fakts vien, ka iesaistītie uzņēmumi bija FEG biedri, nav pietiekams, lai uzliktu šai apvienībai atbildību par šādu darbību. FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesa nav arī pārbaudījusi, vai FEG bija piedalījusies ar tās biedru realizētās kopīgās darbības īstenošanu saistītajos pasākumos. FEG nepiekrīt arī Pirmās instances tiesas pārsūdzētā sprieduma 392. punktā paustajam apgalvojumam, saskaņā ar kuru tās 26 biedri, kas bija piedalījušies minētajā kopīgajā darbībā, rīkojās citu šīs apvienības biedru vispārējās interesēs, un tā uzskata, ka šāds apgalvojums nav saprotams, jo tas nav pietiekams, lai varētu tai inkriminēt šo darbību. Tāpat FEG uzskata, ka Pirmās instances tiesa ir kļūdaini piemērojusi judikatūru, pārsūdzētā sprieduma 391. punktā nospriežot, ka tikai tas fakts vien, ka ierobežots FEG 26 biedru pārstāvju skaits kādā konkrētā brīdī ir veicis vadības funkcijas tās ietvaros, ļāva noteikt tai atbildību par saskaņotajām darbībām. Šo apstākli nevar uzskatīt par norādi, ka FEG attiecībā uz šīm darbībām bija pašai sava, no tās biedriem atšķirīga loma. Komisija uzskata, ka šis pamats nav pieņemams, jo tā mērķis ir apstrīdēt Pirmās instances tiesas veikto faktisko vērtējumu. Pakārtoti tā norāda, ka šis pamats ir balstīts uz kļūdainu pārsūdzētā sprieduma interpretāciju un ka ir kļūdaini uzskatīt, ka Pirmās instances tiesa ir pamatojusi minēto saskaņoto darbību inkriminēšanu FEG tikai ar tās individuālo biedru darbībām. Komisija uzskata, ka Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 236. punktā ir konstatējusi, ka gan FEG , gan TU ir bijusi personīga un atšķirīga loma pārkāpumā. Lai varētu pierādīt apvienības un tās biedru līdzdalību vienā un tajā pašā pārkāpumā, pietiek ar to, ka Komisija konstatē šīs apvienības rīcību, kas ir atšķirīga no tās biedru rīcības. Komisija uzskata, ka Pirmās instances tiesa ir rīkojusies tieši šādā veidā. Papildus tā norāda, ka FEG nav ņēmusi vērā faktu, ka, pēc Pirmās instances tiesas domām, attiecīgā aizliegtā rīcība bija viena atsevišķa pārkāpuma sastāvdaļa (skat. pārsūdzētā sprieduma 391. un 406. punktu). Komisija uzskata, ka līdz ar to pietiek pierādīt, ka FEG ir veicinājusi ar tās palīdzību ieviestā kolektīvā ekskluzivitātes režīma mērķu īstenošanu un ka tā bija vai tai bija jābūt informētai par citu šajā pārkāpumā piedalījušos uzņēmumu mēģinājumiem attiecināt šo režīmu arī uz uzņēmumiem, kas nav NAVEG biedri. Minētā sprieduma 391.–393. punktā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka Komisija šajā sakarā bija piemērojusi piemērotu kritēriju. Līdz ar to Komisija ierosina noraidīt šo pamatu kā nepieņemamu vai katrā ziņā – kā nepamatotu. Tiesas vērtējums Tiktāl, ciktāl piektā pamata ietvaros FEG apstrīd juridiskos kritērijus, pamatojoties uz kuriem Pirmās instances tiesa nonāca pie secinājuma, ka kolektīvās ekskluzivitātes režīma paplašināšanu pamatoti var inkriminēt FEG , kā arī pārsūdzētā sprieduma pamatojumu šajā jautājumā, piektais pamats ir pieņemams. Kā tas izriet no pārsūdzētā sprieduma 213. punkta, Komisija apstrīdētajā lēmumā ir uzskatījusi, ka FEG un TU mēģināja attiecināt gentlemen's agreement uz piegādātājiem, kurus nepārstāv aģenti vai importētāji, kas ir NAVEG biedri. Tā ir balstījusies uz dažādiem piemēriem par spiedienu, kas bija jāiztur tādiem piegādātājiem kā uzņēmumi Draka Polva , Holec , ABB un Klöckner Moeller (skat. apstrīdētā lēmuma motīvu daļas 53.–66. un 104.–106. punktu). Komisija tāpat ir uzsvērusi, ka FEG bija mēģinājusi attiecināt kolektīvo ekskluzivitātes režīmu uz firmu Philips , kas ir plašai sabiedrībai paredzēta elektrotehnisko materiālu piegādātāja. Pārsūdzētā sprieduma 236. punktā Pirmās instances tiesa ir secinājusi, ka neviens no Pirmās instances tiesas izskatītajiem argumentiem nav ļāvis apstrīdēt to faktu materiālo precizitāti, kas apstrīdētajā lēmumā minēti kā pierādījums par FEG un TU īstenoto spiedienu uz noteiktiem piegādātājiem, kas nebija saistīti ar NAVEG . Tā ir norādījusi, ka šādos apstākļos Komisija pamatoti, balstoties uz objektīvām un saskanīgām norādēm, bija konstatējusi, pirmkārt, ka FEG bija mēģinājusi attiecināt gentlemen's agreement uz piegādātājiem, kas nav saistīti ar NAVEG , un, otrkārt, ka TU bija piedalījies vairākās sanāksmēs, lai īstenotu šo mērķi. Šajā gadījumā ir vispārzināms, ka Pirmās instances tiesa ir pārbaudījusi FEG atsevišķo lomu gentlemen's agreement paplašināšanā. Pēc FEG 1991. gada 29. janvāra administratīvās padomes protokola un TU 1990. gada 12. septembra iekšējā ziņojuma izskatīšanas Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 226. punktā ir norādījusi, ka tie būtībā ir norāde par nolīguma starp FEG biedriem pastāvēšanu un tiešu šīs apvienības līdzdalību paredzētās atbildes reakcijas īstenošanā saistībā ar CEF ienākšanu Nīderlandes tirgū. Atsauce uz FEG tiešas līdzdalības kritēriju tās biedru centienos attiecināt kolektīvo ekskluzivitātes režīmu uz nesaistītajiem piegādātājiem ir ietverta arī pārsūdzētā sprieduma 231. punktā. Minētā sprieduma 227.–230. punktā Pirmās instances tiesa ir izskatījusi virkni saskanīgu norāžu, no kurām izriet, ka FEG biedri, individuāli vai kopīgi, bija mēģinājuši panākt, lai ar NAVEG nesaistītie piegādātāji uzņemtos saistības, kas nāktu par labu visiem FEG biedriem, kā rezultātā šie piegādātāji varēja leģitīmi uzskatīt, ka šīs darbības bija veiktas šīs apvienības uzdevumā vai ar tās piekrišanu. Pamatojoties uz šiem faktiem, Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 231. punktā ir secinājusi, ka no atsevišķu FEG biedru – tostarp vairāku administrācijas padomē esošo vadītāju – kopīgās darbības izriet, ka tie bija rīkojušies nevis individuāli, bet gan visu šīs apvienības biedru vārdā, tomēr nedarbojoties tieši tās vārdā. Pirmās instances tiesa uzskata, ka Komisija no šīm darbībām varēja pamatoti secināt, ka FEG bija apliecinājusi savu nodomu attiecināt kolektīvo ekskluzivitātes režīmu uz piegādātājiem, kas nav NAVEG sastāvā. Kā to savu secinājumu 85. punktā norādījusi ģenerāladvokāte, Pirmās instances tiesa tādējādi nekādā veidā FEG rīcību nav pielīdzinājusi tās biedru rīcībai, tostarp TU rīcībai, bet gan veikusi atsevišķu šīs apvienības līdzdalības pret konkurenci vērstajā darbībā novērtējumu. Pastāvot šādiem apstākļiem, Pirmās instances tiesa varēja pamatoti pievienoties Komisijas secinājumiem attiecībā uz FEG līdzdalību kolektīvā ekskluzivitātes režīma paplašināšanā. Papildus tam šajā sakarā nav konstatējams nekāds pamatojuma trūkums. Piektais FEG savas apelācijas sūdzības atbalstam izvirzītais pamats līdz ar to ir noraidāms kā nepamatots. Par sesto pamatu, kas ir balstīts uz Komisijas FEG inkriminēto pārkāpumu ilguma noteikšanu Lietas dalībnieku argumenti FEG norāda, ka Pirmās instances tiesa pārsūdzētajā spriedumā ir noraidījusi tās un TU izvirzītos argumentus attiecībā uz Komisijas veikto pārkāpuma ilguma noteikšanu. Pirmās instances tiesa tādējādi esot pārkāpusi Regulas Nr. 17 15. panta 2. punktu, kā arī Kopienu tiesību vispārējos principus tiesas nolēmumu pamatojuma un samērīguma jomā attiecībā uz naudas sodu apmēru. Pirmās instances tiesas veiktajā juridiskajā vērtējumā kļūdaini neesot nodalīti dažādie izskatāmie pārkāpumi, neskatoties uz to neviendabīgo raksturu. FEG uzskata par nesaprotamu Pirmās instances tiesas apgalvojumu pārsūdzētā sprieduma 406. punktā, saskaņā ar kuru šajā punktā minētie pārkāpumi pēc to rakstura ir “turpināti”. Tā apgalvo, ka Pirmās instances tiesa, nosakot to ilgumu, nav ņēmusi vērā, ka šajā gadījumā nepastāvēja “kopējs plāns”. Komisija norāda, ka sestais pamats attiecas uz Pirmās instances tiesas veikto faktisko vērtējumu un līdz ar to nav pieņemams. Pakārtoti Komisija uzskata, ka šis pamats ir balstīts uz kļūdainu pārsūdzētā sprieduma izpratni. Minētā sprieduma 342. punktā Pirmās instances tiesa ir tieši konstatējusi, ka abiem FEG inkriminētajiem pārkāpumiem, proti, kolektīvajam ekskluzivitātes režīmam un saskaņotajām darbībām attiecībā uz cenu noteikšanu ir kopējs mērķis un saskaņots raksturs. Līdz ar to Komisija lūdz noraidīt sesto pamatu kā nepieņemamu vai katrā ziņā – kā nepamatotu. Tiesas vērtējums Sestā apelācijas sūdzības pamata teksts atklāj, ka šī pamata ietvaros FEG tikai atkārto tos pašus argumentus, ko tā jau minējusi sava trešā pamata, kas attiecas uz Pirmās instances tiesas veikto Komisijas iesniegto pierādījumu par kolektīvā ekskluzivitātes režīma ilguma novērtējumu, ietvaros, kā arī ceturtā pamata pirmās daļas, kas attiecas uz saskaņoto darbību cenu jomā kvalificēšanu par tādām, kas ir uzskatāmas par vienu turpinātu pārkāpumu, ietvaros. Līdz ar to pietiek norādīt uz Tiesas secinājumiem saistībā ar trešo pamatu un ceturtā pamata pirmo daļu, kas ir tikuši noraidīti šī sprieduma attiecīgi 101. un 115. punktā. Par septīto pamatu attiecībā uz lūgumu par naudas soda samazināšanu Lietas dalībnieku argumenti Šis FEG izvirzītais pamats attiecas uz pārsūdzētā sprieduma 436.–438. punktu, saskaņā ar kuriem administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums nevar būt pamats ievērojamam tai uzliktā naudas soda samazinājumam. FEG uzskata – 438. punktā nolemjot, ka tā un TU nav iesnieguši nekādu informāciju, kas pamatotu tiem uzliktā naudas soda papildu samazinājumu, Pirmās instances tiesa ir kļūdaini piemērojusi Regulas Nr. 17 15. panta 2. punktu vai katrā ziņā – Kopienu tiesību vispārējos principus tiesas nolēmumu pamatojuma un samērīguma jomā, nosakot naudas sodu apmēru. FEG norāda, ka Pirmās instances tiesa pārsūdzētā sprieduma 85. un 436. punktā ir konstatējusi, ka Komisija bija atbildīga par pārmērīgi ilgo procedūru, bet nav ņēmusi vērā šo ilgumu, lai pamatotu naudas soda apmēra papildu samazinājumu. Šajā sakarā Komisija norāda, ka šis pamats ir acīmredzami nepieņemams, jo Pirmās instances tiesas novērtējums, pieņemot nolēmumu par naudas soda, kas uzņēmumiem uzlikts sakarā ar Kopienu tiesību pārkāpumu, apmēru, Tiesai nav jāaizvieto ar savu novērtējumu (iepriekš minētais spriedums lietā Limburgse Vinyl Maatschappij u.c./Komisija, 614. punkts). Papildus tam FEG ar šo pamatu apstrīd Pirmās instances tiesas faktiska rakstura konstatējumu, saskaņā ar kuru saprātīga termiņa principa pārkāpums nav ietekmējis šīs apvienības aizstāvības iespējas. Komisija tāpat apgalvo, ka Pirmās instances tiesa ir pārbaudījusi, vai īpašie lietas apstākļi pamato FEG uzliktā naudas soda samazinājumu, un šajā sakarā ir nospriedusi, ka šāds samazinājums nav pamatots (pārsūdzētā sprieduma 436.–438. punkts). Līdz ar to Komisija uzskata, ka septītais pamats ir acīmredzami nepieņemams vai katrā ziņā – nepamatots. CEF savos apvērumos, atbildot uz paziņojumu, kas tai tika nosūtīts sakarā ar apelācijas sūdzību kā personai, kas iestājusies lietā pirmajā instancē, arī ir norādījusi, ka septītais pamats nav pieņemams, jo tas šajā gadījumā attiecas uz Pirmās instances tiesas veikto faktisko konstatējumu, ko nevar pārskatīt šīs apelācijas ietvaros. Pakārtoti CEF uzskata, ka septītais pamats nav pamatots. Tiesas vērtējums Jāatgādina, ka vienīgi Pirmās instances tiesa ir kompetenta kontrolēt veidu, kādā Komisija katrā konkrētajā gadījumā ir novērtējusi prettiesiskās rīcības smagumu. Apelācijas ietvaros Tiesas kontroles priekšmets ir, pirmkārt, pārbaudīt, cik lielā mērā Pirmās instances tiesa juridiski pareizi ir ņēmusi vērā visus būtiskos apstākļus, lai novērtētu konkrētās rīcības smagumu saskaņā ar EKL 81. pantu un Regulas Nr. 17 15. pantu, un, otrkārt, pārbaudīt, vai Pirmās instances tiesa no juridiskā viedokļa pietiekami ir atbildējusi uz visiem argumentiem, ko prasītājs ir iesniedzis pieteikuma par naudas soda atcelšanu vai tā apmēra samazināšanu pamatojumam (skat. it īpaši iepriekš minēto spriedumu lietā Baustahlgewebe /Komisija, 128. punkts). Kā izriet no apstrīdētā lēmuma 152. un 153. punkta, kas ir minēti šī sprieduma 9. punktā, Komisija, samazinot naudas sodu apmēru, bija ņēmusi vērā administratīvās procedūras pārmērīgo ilgumu no 1991. gada, par ko tā bija atbildīga. Pārsūdzētā sprieduma 438. punktā Pirmās instances tiesa ir konstatējusi, ka “Komisija pati pēc savas iniciatīvas ir samazinājusi naudas soda apmēru. Iespēja veikt šādu samazinājumu ietilpst Komisijas pilnvaru īstenošanas ietvaros. Prasītājas nav iesniegušas nevienu pierādījumu par to, ka Pirmās instances tiesa, īstenojot savu neierobežoto kompetenci, plāno papildus samazināt naudas soda apmēru. Līdz ar to prasītāju pieteikumu šajā sakarā nevar apmierināt”. Tā kā šis konstatējums neietver kļūdu tiesību piemērošanā, septītais pamats ir noraidāms kā nepamatots. Par tiesāšanās izdevumiem Reglamenta 122. panta pirmā daļa paredz, ka, ja apelācija nav pamatota vai ja tā ir pamatota un Tiesa lietā pieņem galīgo spriedumu, Tiesa lemj par tiesāšanās izdevumiem. Atbilstoši Reglamenta 69. panta 2. punktam, kas piemērojams apelācijas tiesvedībā, pamatojoties uz Reglamenta 118. pantu, lietas dalībniekam, kuram spriedums nav labvēlīgs, piespriež atlīdzināt tiesāšanās izdevumus, ja to ir prasījis lietas dalībnieks, kuram spriedums ir labvēlīgs. Tā kā FEG spriedums nav labvēlīgs, izņemot pamatu, kas ir balstīts uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu, ko Tiesa tomēr noraidīja, tad FEG jāpiespriež atlīdzināt šī procesa tiesāšanās izdevumus. Attiecībā uz tiesāšanās izdevumiem, kas saistīti ar tiesvedību pirmajā instancē, kurā ir pieņemts pārsūdzētais spriedums, ir jānospriež, ka, neraugoties uz pārsūdzētā sprieduma daļēju atcelšanu, FEG ir jāpiespriež atlīdzināt tiesāšanās izdevumus atbilstoši minētā sprieduma rezolutīvās daļas 2. punktā noteiktajai kārtībai. Ar šādu pamatojumu Tiesa (pirmā palāta) nospriež: 1) Eiropas Kopienu Pirmās instances tiesas 2003. gada 16. decembra spriedumu apvienotajās lietās T‑5/00 un T‑6/00 Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied un Technische Unie /Komisija atcelt tikai daļā, kurā Pirmās instances tiesa, izskatot pamatu, kas ir balstīts uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu, nav pārbaudījusi, vai visas administratīvās procedūras pārmērīgais ilgums, par ko ir atbildīga Eiropas Kopienu Komisija, ieskaitot stadiju pirms paziņojuma par iebildumiem, varēja ietekmēt turpmākās Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied aizstāvības iespējas; 2) pārējā daļā apelāciju noraidīt; 3) Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied Pirmās instances tiesā celto prasību tiktāl, ciktāl tā ir daļēji balstīta uz pamatu, kurš attiecas uz saprātīga termiņa principa pārkāpumu, noraidīt; 4) Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied atlīdzina tiesāšanās izdevumus šajā tiesvedībā. Tiesāšanās izdevumus, kas saistīti ar tiesvedību pirmajā instancē, kuras rezultātā ir pieņemts 2003. gada 16. decembra spriedums apvienotajās lietās T‑5/00 un T‑6/00 Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied un Technische Unie /Komisija, atlīdzina Nederlandse Federatieve Vereniging voor de Groothandel op Elektrotechnisch Gebied atbilstoši minētā sprieduma rezolutīvās daļas 2. punktā noteiktajai kārtībai. [Paraksti] * Tiesvedības valoda – holandiešu.

61980CJ0280

fr

1 PAR REQUETE DEPOSEE AU GREFFE DE LA COUR LE 30 DECEMBRE 1980 , MME ANNE-LISE BAKKE-D ' ALOYA , FONCTIONNAIRE DU GRADE C 4 DU CONSEIL , A INTRODUIT UN RECOURS VISANT A L ' ANNULATION DU REJET DE SA DEMANDE DE ROUVRIR , EN CE QUI LA CONCERNE , LA PROCEDURE DE PROMOTION AU GRADE C 3 ( EMPLOI DE SECRETAIRE STENODACTYLOGRAPHE ) DE LA SESSION 1978 OU , A TOUT LE MOINS , DE LA SESSION 1979 . 2 LES FONCTIONS CORRESPONDANT AUX GRADES C 3/C 2 ( SECRETAIRES STENODACTYLOGRAPHES ) SONT DECRITES DANS UNE DECISION PRISE PAR LE CONSEIL EN APPLICATION DE L ' ARTICLE 5 , PARAGRAPHE 4 , AINSI QUE DE L ' ANNEXE I DU STATUT DES FONCTIONNAIRES , COMME ETANT CELLES D ' UN ' FONCTIONNAIRE CHARGE DE TRAVAUX DE STENODACTYLOGRAPHIE ET DE SECRETARIAT ' . LE PERSONNEL DU CONSEIL A ETE INFORME , PAR LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 7/79 DU 17 JANVIER 1979 , QU ' UNE PROMOTION D ' UN FONCTIONNAIRE , CLASSE EN TANT QUE DACTYLOGRAPHE AU GRADE C 4 AU GRADE C 3 DE LA CARRIERE SUPERIEURE N ' ETAIT POSSIBLE QUE SI L ' INTERESSE AVAIT APPORTE AU PREALABLE LA JUSTIFICATION DE LA MAITRISE DE LA STENOGRAPHIE . PAR LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 , DU 26 SEPTEMBRE 1979 , IL A ETE PRECISE QUE LES INTERESSES POUVAIENT DESORMAIS DEMONTRER CETTE APTITUDE PAR LA REUSSITE D ' UN TEST DE STENOGRAPHIE A UNE VITESSE DE 150 SYLL./MIN . POUR UN TEXTE DICTE PENDANT TROIS MINUTES , ORGANISE SOIT DANS LE CADRE DU PERFECTIONNEMENT PROFESSIONNEL , SOIT LORS D ' UN CONCOURS D ' ENTREE , OU PAR LA PRODUCTION D ' UN DIPLOME OU D ' UN CERTIFICAT DELIVRE PAR UN INSTITUT EXTERIEUR AUX INSTITUTIONS COMPORTANT DES INDICATIONS CLAIRES SUR LES CONNAISSANCES ET APTITUDES ATTESTEES , NOTAMMENT EN CE QUI CONCERNE LA VITESSE SUSMENTIONNEE . 3 LA REQUERANTE EST DE NATIONALITE ET DE LANGUE MATERNELLE NORVEGIENNES . ELLE EST ENTREE AU SERVICE DU CONSEIL LE 1 SEPTEMBRE 1972 , EN TANT QU ' AGENT AUXILIAIRE DACTYLOGRAPHE DE LANGUE NORVEGIENNE ; LE 1 AOUT 1973 , APRES AVOIR PARTICIPE A UN CONCOURS POUR LE RECRUTEMENT DE DACTYLOGRAPHES DE LANGUE ANGLAISE , ELLE EST DEVENUE DACTYLOGRAPHE DE LANGUE ANGLAISE , TITULARISEE AU GRADE C 4 . IL RESSORT DE SON RAPPORT DE NOTATION QUE , DANS LE CADRE DE SES FONCTIONS , ELLE EFFECTUE DES TRAVAUX DE STENOGRAPHIE EN LANGUE ANGLAISE ET FRANCAISE ET QU ' ELLE TRAVAILLE PARFOIS EN DANOIS , EN ALLEMAND ET EN ITALIEN . SES SUPERIEURS LA CONSIDERENT , SELON CE RAPPORT , COMME ' UNE SECRETAIRE PARTICULIEREMENT DOUEE DONT LES CONNAISSANCES ET LES APTITUDES SONT REMARQUABLES ' . 4 LA REQUERANTE A PRESENTE , EN 1979 , UNE ATTESTATION D ' UNE ECOLE NORVEGIENNE , DATEE DU 29 MARS 1979 , CERTIFIANT QU ' ELLE AVAIT PASSE EN 1971 UN EXAMEN DE STENOGRAPHIE EN LANGUE NORVEGIENNE ET EN LANGUE ANGLAISE A UNE VITESSE CORRESPONDANT , SELON LA REQUERANTE , A 150 SYLL./MIN . EN NORVEGIEN ET A 120 SYLL./MIN . EN ANGLAIS . 5 LE NOM DE LA REQUERANTE NE FIGURAIT PAS SUR LES LISTES ETABLIES ET PUBLIEES , LES 16 MAI 1979 ET 17 JANVIER 1980 , PAR LA COMMISSION CONSULTATIVE DE PROMOTION , POUR LES PROPOSITIONS DE PROMOTIONS DES ANNEES 1978 ET 1979 . LES DECISIONS DE PROMOTIONS ETANT PRISES SUR LA BASE DU RAPPORT DE CETTE COMMISSION CONSULTATIVE , LA REQUERANTE N ' A PAS ETE PROMUE . 6 LE 15 FEVRIER 1980 , LA REQUERANTE , SE REFERANT A SES CONNAISSANCES DE STENOGRAPHIE EN NORVEGIEN ET EN ANGLAIS , A ADRESSE UNE NOTE A L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION DU CONSEIL DANS LAQUELLE ELLE A DEMANDE QUE SES MERITES SOIENT REEXAMINES AUX FINS D ' UNE PROMOTION AVEC EFFET AU 1 JANVIER 1978 . LE SECRETAIRE GENERAL DU CONSEIL A CONSIDERE CETTE NOTE COMME UNE DEMANDE AU SENS DE L ' ARTICLE 90 , PARAGRAPHE 1 , DU STATUT ET A INFORME LA REQUERANTE , LE 27 MARS 1980 , QU ' IL NE POUVAIT RESERVER UNE SUITE FAVORABLE A CETTE DEMANDE , LA LANGUE NORVEGIENNE NE POUVANT PAS ETRE PRISE EN CONSIDERATION ET LA VITESSE ATTESTEE EN STENOGRAPHIE DE LANGUE ANGLAISE ETANT INFERIEURE A LA VITESSE REQUISE . 7 UNE RECLAMATION INTRODUITE PAR LA REQUERANTE , LE 29 MAI 1980 , CONFORMEMENT A L ' ARTICLE 90 , PARAGRAPHE 2 , DU STATUT , CONTRE CETTE DECISION DE REJET DE SA DEMANDE ETANT RESTEE SANS REPONSE , LA REQUERANTE A INTRODUIT LE PRESENT RECOURS AFIN D ' OBTENIR LA REOUVERTURE DE LA PROCEDURE DE PROMOTION . 8 LA REQUERANTE FAIT VALOIR EN SUBSTANCE , PAR LES TROIS MOYENS QU ' ELLE INVOQUE A L ' APPUI DE SON RECOURS , QUE LE CONSEIL AURAIT DU CONSIDERER COMME SUFFISANTES , AUX FINS D ' UNE PROMOTION , SES CONNAISSANCES EN STENOGRAPHIE DANS SA LANGUE MATERNELLE A UNE VITESSE CORRESPONDANT A 150 SYLL./MIN . OU , A TOUT LE MOINS , EN ANGLAIS A UNE VITESSE CORRESPONDANT A 120 SYLL./MIN ., VITESSE EXIGEE DANS LES TESTS DE STENOGRAPHIE ORGANISES PAR LE CONSEIL AUX FINS DU PERFECTIONNEMENT PROFESSIONNEL , POUR UNE LANGUE ETRANGERE . IL SERAIT DISPROPORTIONNE DE LA BLOQUER POUR TOUJOURS DANS SA CARRIERE EN RAISON D ' UNE EXIGENCE QUI N ' AURAIT GUERE DE RAPPORT AVEC L ' INTERET DU SERVICE ET AVEC LE TRAVAIL EFFECTIVEMENT EXIGE DE BEAUCOUP DE SECRETAIRES , LA STENOGRAPHIE ETANT UTILISEE , EN PRATIQUE , ESSENTIELLEMENT EN ANGLAIS ET EN FRANCAIS . D ' AILLEURS , D ' AUTRES INSTITUTIONS SE CONTENTERAIENT D ' UNE VITESSE DE 120 SYLL./MIN . DANS LA LANGUE MATERNELLE , VITESSE QU ' ELLE ATTEINDRAIT EN ANGLAIS . LA REQUERANTE SE REFERE ENFIN AU TEMOIGNAGE DE PLUSIEURS PERSONNES AFIN D ' ETABLIR QUE L ' ATTESTATION DE L ' ECOLE NORVE GIENNE SUR SES CONNAISSANCES EN STENOGRAPHIE N ' AURAIT FIGURE DANS LE DOSSIER EXAMINE PAR LA COMMISSION CONSULTATIVE DE PROMOTION NI POUR LA SESSION 1978 , NI POUR LA SESSION 1979 . 9 LE CONSEIL FAIT VALOIR QUE LE PRINCIPE DE L ' EGALITE DE TRAITEMENT AINSI QUE LE REGIME LINGUISTIQUE DES INSTITUTIONS COMMUNAUTAIRES , CONFORMEMENT A L ' ARTICLE 28 F ) DU STATUT DES FONCTIONNAIRES , LUI INTERDIRAIENT DE PRENDRE EN CONSIDERATION LES CONNAISSANCES DE LA REQUERANTE EN STENOGRAPHIE DE LANGUE NORVEGIENNE , ALORS QUE LA REQUERANTE AURAIT ETE NOMMEE A LA SUITE D ' UN CONCOURS DE LANGUE ANGLAISE , ET QUE LE NORVEGIEN NE SERAIT NI UNE LANGUE OFFICIELLE , NI UNE LANGUE DE TRAVAIL DES COMMUNAUTES . EN ANGLAIS , LA REQUERANTE N ' AURAIT PAS SATISFAIT A L ' EXIGENCE DE 150 SYLL./MIN . QUE L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION AURAIT ETE EN DROIT D ' ETABLIR . DANS SA DUPLIQUE ET , EN PARTICULIER AU COURS DE L ' AUDIENCE , LE CONSEIL A EN OUTRE CONTESTE QUE L ' ATTESTATION DE L ' ECOLE NORVEGIENNE SUR LES CONNAISSANCES DE LA REQUERANTE EN STENOGRAPHIE DE LANGUE ANGLAISE DEMONTRE UNE APTITUDE CORRESPONDANT AUX NORMES DU CONSEIL , MEME DANS UNE LANGUE ETRANGERE . LE CONSEIL AFFIRME PAR AILLEURS QUE CETTE ATTESTATION , QUE LA REQUERANTE N ' AURAIT PRESENTEE QU ' APRES LE DEBUT DES TRAVAUX DE LA COMMISSION CONSULTATIVE DE PROMOTION POUR L ' ANNEE 1978 , AURAIT FIGURE DANS LE DOSSIER EXAMINE PAR CETTE COMMISSION EN TOUT CAS POUR L ' ANNEE 1979 . 10 IL Y A TOUT D ' ABORD LIEU DE SOULIGNER QUE , POUR EVALUER L ' INTERET DU SERVICE AINSI QUE LES MERITES A PRENDRE EN CONSIDERATION DANS LE CADRE DE LA DECISION PREVUE A L ' ARTICLE 45 DU STATUT , L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION DISPOSE D ' UN LARGE POUVOIR D ' APPRECIATION ET QUE , DANS CE DOMAINE , LE CONTROLE DE LA COUR DOIT SE LIMITER A LA QUESTION DE SAVOIR SI , EU EGARD AUX VOIES ET MOYENS QUI ONT PU CONDUIRE L ' ADMINISTRATION A SON APPRECIATION , CELLE-CI S ' EST TENUE DANS DES LIMITES NON CRITIQUABLES ET N ' A PAS USE DE SON POUVOIR DE MANIERE MANIFESTEMENT ERRONEE . 11 A CET EGARD , ON NE SAURAIT CRITIQUER LE PRINCIPE D ' UNE EXIGENCE DE CONNAISSANCES EN STENOGRAPHIE POUR DES POSTES DES GRADES C 3/C 2 QUI SONT DEFINIS PAR L ' ANNEXE I DU STATUT COMME DES POSTES DE SECRETAIRES STENODACTYLOGRAPHES . 12 LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 DU 26 SEPTEMBRE 1979 , CONCERNANT LE PASSAGE DU GRADE C 4 AU GRADE C 3 , PRECISE QUE LA VITESSE EXIGEE EN STENOGRAPHIE EST DE 150 SYLL./MIN . ET OFFRE UNE POSSIBILITE DE CHOIX ENTRE TROIS MODES DIFFERENTS DE PROUVER CETTE APTITUDE . CETTE PREUVE , OBLIGATOIRE AUX FINS D ' UNE PROMOTION , NE PEUT , SELON CETTE COMMUNICATION , ETRE APPORTEE QUE DE LA MANIERE QUI Y EST INDIQUEE , CE QUI EXCLUT TOUTE AUTRE DEMONSTRATION DE L ' APTITUDE REQUISE . 13 LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 NE MENTIONNE PAS LA LANGUE DANS LAQUELLE LES FONCTIONNAIRES PEUVENT OU DOIVENT DEMONTRER LEUR APTITUDE EN STENOGRAPHIE . IL EST VRAI QUE , DANS UNE AUTRE COMMUNICATION AU PERSONNEL , N 114/79 DU 29 MAI 1979 , CONCERNANT LES TESTS DE STENOGRAPHIE ORGANISES DANS LE CADRE DU PERFECTIONNEMENT PROFESSIONNEL , LA VITESSE DE 150 SYLL./MIN . A ETE EXPRESSEMENT PREVUE POUR LES TESTS PASSES DANS LA LANGUE MATERNELLE . TOUTEFOIS , ON NE SAURAIT EN DEDUIRE QUE CETTE EXIGENCE AIT ETE ETABLIE , DANS LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 , AUX FINS DE LA PROMOTION , POUR LA LANGUE MATERNELLE DU FONCTIONNAIRE , INDEPENDAMMENT DE LA LANGUE DANS LAQUELLE CE FONCTIONNAIRE A PASSE UN CONCOURS AVANT D ' ETRE NOMME ET QUI EST PREVUE COMME SA PREMIERE LANGUE DE TRAVAIL DANS LA DESCRIPTION DE L ' EMPLOI QU ' IL OCCUPE , ET INDEPENDAMMENT MEME DE LA QUESTION DE SAVOIR SI CETTE LANGUE EST UNE LANGUE OFFICIELLE DES COMMUNAUTES ET UNE LANGUE DE TRAVAIL DU CONSEIL . DES LORS QU ' UN FONCTIONNAIRE DACTYLOGRAPHE , NOTAMMENT D ' UNE NATIONALITE AUTRE QUE D ' UN ETAT MEMBRE , A ACCEPTE D ' ETRE NOMME SUR UN POSTE PREVU POUR UNE PREMIERE LANGUE DE TRAVAIL AUTRE QUE SA LANGUE MATERNELLE , IL NE SAURAIT INVOQUER LE PRINCIPE DE L ' EGALITE DE TRAITEMENT AFIN DE RECLAMER QUE SA LANGUE MATERNELLE SOIT PRISE EN CONSIDERATION , A LA PLACE DE CETTE PREMIERE LANGUE DE TRAVAIL , AUX FINS DE L ' EVALUATION DE SES APTITUDES EN STENOGRAPHIE TELLE QUE PREVUE PAR LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 . 14 LES DIFFERENTS ELEMENTS DU DOSSIER DE LA REQUERANTE NE PERMETTAIENT PAS DE CONSTATER QUE CELLE-CI AVAIT APPORTE LA PREUVE DE SON APTITUDE EN STENOGRAPHIE DANS SA PREMIERE LANGUE , TELLE QUE CI-DESSUS INDIQUEE . EN PARTICULIER , L ' ATTESTATION DE L ' ECOLE NORVEGIENNE DONT LA REQUERANTE AVAIT SUIVI L ' ENSEIGNEMENT NE POUVAIT ETRE PRISE EN CONSIDERATION A CET EFFET , CAR ELLE N ' ETABLISSAIT PAS QUE LA REQUERANTE SAVAIT STENOGRAPHIER A UNE VITESSE CORRESPONDANT A 150 SYLL./MIN . DANS LA PREMIERE LANGUE DE TRAVAIL , L ' ANGLAIS . LA QUESTION DE SAVOIR SI CETTE ATTESTATION SE TROUVAIT OU NON DANS LE DOSSIER EXAMINE PAR LA COMMISSION CONSULTATIVE DE PROMOTION DANS LE CADRE DE SES TRAVAUX POUR LES ANNEES 1978 ET 1979 EST DONC SANS INCIDENCE POUR LA DECISION SUR LE PRESENT RECOURS DES LORS QU ' IL EST CONSTANT QU ' ELLE NE POUVAIT PAS INFLUENCER L ' APPRECIATION PORTEE PAR CETTE COMMISSION AU SUJET DES CRITERES ENONCES A LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 . 15 IL S ' ENSUIT QUE LA COMMISSION CONSULTATIVE DE PROMOTION ET L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION ONT CORRECTEMENT APPRECIE LES APTITUDES DE LA REQUERANTE EN STENOGRAPHIE AU REGARD DES CRITERES ETABLIS PAR LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 . 16 TOUTEFOIS , LES CRITERES ENONCES DANS LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 PEUVENT PARAITRE , SOUS CERTAINS ASPECTS , RIGIDES , ET ILS PRESENTENT , DU MOINS POUR CERTAINS FONCTIONNAIRES , PEU DE RAPPORTS AVEC LE TRAVAIL EFFECTIF ET LES MERITES DES INTERESSES . EN PARTICULIER , LA COMMUNICATION NE PREVOIT PAS LA POSSIBILITE DE COMPENSER PAR D ' AUTRES MERITES L ' ABSENCE DE LA PREUVE DE L ' APTITUDE EN STENOGRAPHIE DANS LA PREMIERE LANGUE DE TRAVAIL A LA VITESSE REQUISE OU DE PRENDRE EN CONSIDERATION DES CONNAISSANCES EN STENOGRAPHIE DANS D ' AUTRES LANGUES , MEME SI CES CONNAISSANCES SONT EFFECTIVEMENT UTILISEES EN PRATIQUE ET ETABLIES PAR LES RAPPORTS DE NOTATION . 17 ON NE SAURAIT CEPENDANT CONSIDERER QU ' EN ARRETANT LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 , L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION AIT TRANSGRESSE LES LIMITES DU POUVOIR D ' APPRECIATION DONT ELLE DISPOSAIT EN LA MATIERE . IL APPARTIENT A L ' ADMINISTRATION DE DESIGNER SES CRITERES DE SELECTION EN VERTU DE SON POUVOIR DISCRETIONNAIRE ET COMPTE TENU DES EXIGENCES DE L ' ORGANISATION ET DE LA RATIONALISATION DES SERVICES , ET RIEN NE L ' EMPECHE D ' ETABLIR A CET EFFET DES CRITERES PLUS SEVERES QUE CEUX D ' AUTRES INSTITUTIONS COMMUNAUTAIRES . LA COUR NE SAURAIT SUBSTITUER SON APPRECIATION A CELLE DE L ' ADMINISTRATION , ET ELLE NE SAURAIT DONC , EN PARTICULIER , MODIFIER OU COMPLETER LES CRITERES ETABLIS PAR LA COMMUNICATION AU PERSONNEL N 184/79 . 18 EN APPLIQUANT LES CRITERES AINSI ETABLIS AU CAS DE LA REQUERANTE , ET EN ESTIMANT NE PAS DEVOIR LUI ATTRIBUER UNE PROMOTION DANS LE CADRE DES PROMOTIONS POUR LES ANNEES 1978 ET 1979 DES LORS QU ' ELLE NE REMPLISSAIT PAS LES CONDITIONS PREVUES DANS LA COMMUNICATION EN QUESTION , L ' AUTORITE INVESTIE DU POUVOIR DE NOMINATION N ' A PAS USE DE SON POUVOIR D ' APPRECIATION D ' UNE MANIERE MANIFESTEMENT ERRONEE . 19 LE RECOURS DOIT , DES LORS , ETRE REJETE COMME NON FONDE . Décisions sur les dépenses 20 AUX TERMES DE L ' ARTICLE 69 , PARAGRAPHE 2 , DU REGLEMENT DE PROCEDURE , TOUTE PARTIE QUI SUCCOMBE EST CONDAMNEE AUX DEPENS . TOUTEFOIS , AUX TERMES DE L ' ARTICLE 70 DUDIT REGLEMENT , LES FRAIS EXPOSES PAR LES INSTITUTIONS A L ' OCCASION DES RECOURS DES FONCTIONNAIRES DES COMMUNAUTES RESTENT A LA CHARGE DE CELLES-CI . PAR CES MOTIFS , Dispositif LA COUR ( TROISIEME CHAMBRE ), DECLARE ET ARRETE : 1 . LE RECOURS EST REJETE . 2 . CHACUNE DES PARTIES SUPPORTERA SES PROPRES DEPENS .

61995TJ0212

el

για τα δικαστικά έξοδα Επί των δικαστικών εξόδων Ως προς τα έξοδα που αφορούν το ακυρωτικό αίτημα 69 Κατά το άρθρο 87, παράγραφος 2, του Κανονισμού Διαδικασίας, ο ηττηθείς διάδικος καταδικάζεται στα δικαστικά έξοδα, εφόσον υπάρχει σχετικό αίτημα του νικήσαντος διαδίκου. Πάντως, κατά το άρθρο 87, παράγραφος 3, του Κανονισμού Διαδικασίας, το Πρωτοδικείο μπορεί να κατανείμει τα έξοδα, ιδίως όταν συντρέχουν εξαιρετικοί λόγοι. 70 Στην υπό κρίση υπόθεση, το ακυρωτικό αίτημα κρίθηκε απαράδεκτο. Ωστόσο, η Oficemen υπέβαλε το αίτημα αυτό ιδίως ενόψει του περιεχομένου του εγγράφου της 21ης Σεπτεμβρίου 1995, το οποίο της δημιούργησε την εντύπωση ότι η ίδια η Επιτροπή είχε αποφασίσει να περατώσει τη διαδικασία αντιντάμπινγκ. 71 Υπό τις συνθήκες αυτές, πρέπει να οριστεί ότι η Επιτροπή θα φέρει, πέραν των δικών της εξόδων, και το ήμισυ των δικαστικών εξόδων στα οποία υποβλήθηκε η Oficemen στο πλαίσιο του ακυρωτικού αιτήματος, ενώ η Oficemen θα φέρει το έτερο ήμισυ των δικαστικών της εξόδων. Ως προς τα έξοδα που αφορούν το αίτημα περί αναγνωρίσεως παραλείψεως 72 Κατά το άρθρο 87, παράγραφος 6, του Κανονισμού Διαδικασίας, σε περίπτωση καταργήσεως της δίκης, το Πρωτοδικείο κανονίζει τα έξοδα κατά την κρίση του. 73 Στην υπό κρίση περίπτωση, την ημερομηνία κατά την οποία η Επιτροπή κλήθηκε να ενεργήσει, ήτοι στις 25 Ιουλίου 1995, είχαν ήδη παρέλθει περισσότεροι από δεκαπέντε μήνες αφότου το Συμβούλιο είχε αναπέμψει την υπόθεση ενώπιον της Επιτροπής, χωρίς αυτή να έχει ενεργήσει. 74 Εξάλλου, μόλις στις 3 Μαου 1996, ήτοι περισσότερο από πέντε μήνες μετά την άσκηση της προσφυγής, ενέργησε η Επιτροπή στέλλοντας στη συμβουλευτική επιτροπή νέα πρόταση περατώσεως της διαδικασίας. 75 Υπό τις συνθήκες αυτές, πρέπει να οριστεί ότι η Επιτροπή θα φέρει, πέραν των δικών της εξόδων, και τα δικαστικά έξοδα στα οποία υποβλήθηκε η Oficemen στο πλαίσιο του αιτήματος περί αναγνωρίσεως παραλείψεως. Ως προς τα έξοδα του Βασιλείου της Ισπανίας 76 Κατά το άρθρο 87, παράγραφος 4, του Κανονισμού Διαδικασίας, τα κράτη μέλη που παρεμβαίνουν στη δίκη φέρουν τα δικαστικά τους έξοδα. 77 Κατά συνέπεια, το Βασίλειο της Ισπανίας θα φέρει τα δικαστικά του έξοδα. Διατακτικό Για τους λόγους αυτούς, ΤΟ ΠΡΩΤΟΔΙΚΕΙΟ (τρίτο πενταμελές τμήμα) αποφασίζει: 1) Απορρίπτει το ακυρωτικό αίτημα ως απαράδεκτο. 2) Καταργείται η δίκη ως προς το αίτημα περί αναγνωρίσεως παραλείψεως. 3) Η Επιτροπή θα φέρει τα δικά της δικαστικά έξοδα, το ήμισυ των δικαστικών εξόδων στα οποία υποβλήθηκε η προσφεύγουσα στο πλαίσιο του ακυρωτικού αιτήματος και το σύνολο των δικαστικών εξόδων στα οποία υποβλήθηκε η προσφεύγουσα στο πλαίσιο του αιτήματος περί αναγνωρίσεως παραλείψεως. 4) Η προσφεύγουσα θα φέρει το ήμισυ των δικαστικών εξόδων στα οποία υποβλήθηκε στο πλαίσιο του ακυρωτικού αιτήματος. 5) Το Βασίλειο της Ισπανίας θα φέρει τα δικαστικά έξοδά του.

62006TJ0101

pt

Recurso da decisão da Primeira Câmara de Recurso do IHMI de 17 de Janeiro de 2007 (processo R 263/2005-1), relativa a um processo de oposição entre a Bodegas Roda, SA e a Castell del Remei, SL. Dados relativos ao processo Requerente da marca comunitária: Castell del Remei, SL Marca comunitária em causa: Marca figurativa Castell del Remei ODA para produtos das classes 29, 30 e 33 – pedido n.º 2325256 Titular da marca ou sinal invocado no processo de oposição: Bodegas Roda, SA Marca ou sinal invocado no processo de oposição: Marca nominativa internacional RODA, marcas nominativas espanholas RODA (n.º 1757553), RODA I (n.º 2006616), RODA II (n.º 2006615) e BODEGAS RODA (n.º 137050), para produtos da classe 33, e designação comercial BODEGAS RODA, SA para o negócio de elaboração e envelhecimento do vinho Decisão da Divisão de Oposição: Procedência da oposição e indeferimento do pedido de registo Decisão da Câmara de Recurso: Negado provimento ao recurso Parte decisória 1) É negado provimento ao recurso. 2) A recorrente é condenada nas despesas.

62007CJ0420

it

La questione pregiudiziale verte sull’interpretazione, da un lato, del Protocollo n. 10 su Cipro dell’Atto relativo alle condizioni di adesione della Repubblica ceca, della Repubblica di Estonia, della Repubblica di Cipro, della Repubblica di Lettonia, della Repubblica di Lituania, della Repubblica di Ungheria, della Repubblica di Malta, della Repubblica di Polonia, della Repubblica di Slovenia e della Repubblica slovacca e agli adattamenti dei trattati sui quali si fonda l’Unione europea ( GU 2003, L 236, pag. 955 ; in prosieguo: il «Protocollo n. 10») nonché, dall’altro, di taluni aspetti del regolamento (CE) del Consiglio 22 dicembre 2000, n. 44/2001, concernente la competenza giurisdizionale, il riconoscimento e l’esecuzione delle decisioni in materia civile e commerciale ( GU 2001, L 12, pag. 1 ). Tale domanda è stata presentata nell’ambito di una controversia tra il sig. Apostolides, cittadino cipriota, e i coniugi Orams, una coppia di cittadinanza britannica (in prosieguo: i «coniugi Orams»), in merito al riconoscimento e all’esecuzione nel Regno Unito, sulla scorta del regolamento n. 44/2001, di due decisioni pronunciate dall’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias (Tribunale distrettuale di Nicosia, Cipro). Contesto normativo Il diritto comunitario Il Protocollo n. 10 Il Protocollo n. 10 è così formulato: «LE ALTE PARTI CONTRAENTI, ribadendo il loro impegno a raggiungere una soluzione globale della questione di Cipro, coerente con le pertinenti risoluzioni del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite, nonché il loro fermo sostegno agli sforzi compiuti a tal fine dal Segretario Generale delle Nazioni Unite, considerando che tale soluzione globale della questione di Cipro non è stata ancora raggiunta, considerando che è pertanto necessario prevedere la sospensione dell’applicazione dell’acquis nelle zone della Repubblica di Cipro sulle quali il Governo della Repubblica di Cipro non esercita un controllo effettivo, considerando che, qualora si pervenga ad una soluzione della questione di Cipro, tale sospensione sarà revocata, considerando che l’Unione europea è pronta a prendere in considerazione i termini di una siffatta soluzione conformemente ai principi che sono alla base dell’Unione europea, considerando che è necessario prevedere a quali condizioni le pertinenti disposizioni di diritto comunitario si applicheranno alla linea tra le summenzionate zone, da un lato e entrambe le zone in cui il Governo della Repubblica di Cipro esercita un controllo effettivo e la zona orientale di sovranità del Regno Unito di Gran Bretagna e Irlanda del Nord, dall’altro, desiderando che l’adesione di Cipro all’Unione europea sia proficua per tutti i cittadini ciprioti e promuova la pace e la riconciliazione civili, considerando pertanto che nulla nel presente Protocollo osta all’adozione di misure finalizzate a tale scopo, considerando che siffatte misure non pregiudicano l’applicazione dell’acquis alle condizioni stabilite nel trattato di adesione in nessuna altra parte della Repubblica di Cipro, hanno convenuto quanto segue: Articolo 1 1.   L’applicazione dell’acquis è sospesa nelle zone della Repubblica di Cipro sulle quali il Governo della Repubblica di Cipro non esercita un controllo effettivo. 2.   Il Consiglio, deliberando all’unanimità su proposta della Commissione, decide in merito alla revoca della sospensione di cui al paragrafo 1. Articolo 2 1.   Il Consiglio, deliberando all’unanimità su proposta della Commissione, definisce le condizioni alle quali le disposizioni di diritto comunitario si applicano alla linea che separa le zone di cui all’articolo 1 e le zone sulle quali il Governo della Repubblica di Cipro esercita un controllo effettivo. 2.   I confini tra la zona orientale di sovranità e le zone di cui all’articolo 1 sono considerati parte delle frontiere esterne delle zone di sovranità ai fini della parte IV dell’allegato del Protocollo sulle zone di sovranità del Regno Unito di Gran Bretagna e Irlanda del Nord a Cipro per tutta la durata della sospensione dell’applicazione dell’acquis ai sensi dell’articolo 1. Articolo 3 1.   Nulla nel presente Protocollo osta all’adozione di misure intese a promuovere lo sviluppo economico delle zone di cui all’articolo 1. 2.   Siffatte misure non pregiudicano l’applicazione dell’acquis alle condizioni stabilite nel trattato di adesione in qualsiasi altra parte della Repubblica di Cipro. Articolo 4 Qualora sia trovata una soluzione, il Consiglio, deliberando all’unanimità su proposta della Commissione, decide in merito agli adeguamenti dei termini relativi all’adesione di Cipro all’Unione europea riguardo la comunità turco-cipriota». Il regolamento n. 44/2001 I ‘considerando’ dal sedicesimo al diciottesimo del regolamento n. 44/2001 enunciano quanto segue: «(16) La reciproca fiducia nella giustizia in seno alla Comunità implica che le decisioni emesse in un altro Stato membro siano riconosciute di pieno diritto, ossia senza che sia necessario esperire alcun procedimento, salvo che vi siano contestazioni. (17) La reciproca fiducia implica altresì che il procedimento inteso a rendere esecutiva, in un determinato Stato membro, una decisione emessa in un altro Stato membro si svolga in modo efficace e rapido. A tal fine la dichiarazione di esecutività di una decisione dovrebbe essere rilasciata in modo pressoché automatico, a seguito di un controllo meramente formale dei documenti prodotti e senza che il giudice possa rilevare d’ufficio i motivi di diniego dell’esecuzione indicati nel presente regolamento. (18) Il rispetto dei diritti della difesa esige tuttavia che, contro la dichiarazione di esecutività, il convenuto possa eventualmente proporre ricorso secondo i principi del contraddittorio, ove ritenga che sussista uno dei motivi di non esecuzione. Il diritto al ricorso deve altresì essere riconosciuto al richiedente ove sia stato negato il rilascio della dichiarazione di esecutività». L’art. 1, n. 1, del suddetto regolamento prevede che: «Il presente regolamento si applica in materia civile e commerciale, indipendentemente dalla natura dell’organo giurisdizionale. Esso non concerne, in particolare, la materia fiscale, doganale ed amministrativa». A termini dell’art. 2 dello stesso regolamento: «1.   Salve le disposizioni del presente regolamento, le persone domiciliate nel territorio di un determinato Stato membro sono convenute, a prescindere dalla loro nazionalità, davanti ai giudici di tale Stato membro. 2.   Alle persone che non sono in possesso della cittadinanza dello Stato membro nel quale esse sono domiciliate si applicano le norme sulla competenza vigenti per i cittadini». L’art. 22, punto 1, del regolamento n. 44/2001, contenuto nella sezione 6, intitolata «Competenze esclusive», del capo II dello stesso, dispone quanto segue: «Indipendentemente dal domicilio, hanno competenza esclusiva: 1) in materia di diritti reali immobiliari e di contratti d’affitto di immobili, i giudici dello Stato membro in cui l’immobile è situato. Tuttavia in materia di contratti d’affitto di immobili ad uso privato temporaneo stipulati per un periodo massimo di sei mesi consecutivi, hanno competenza anche i giudici dello Stato membro in cui il convenuto è domiciliato, purché l’affittuario sia una persona fisica e il proprietario e l’affittuario siano domiciliati nel medesimo Stato membro». L’art. 34 del suddetto regolamento così recita: «Le decisioni non sono riconosciute: 1) se il riconoscimento è manifestamente contrario all’ordine pubblico dello Stato membro richiesto; 2) se la domanda giudiziale od un atto equivalente non è stato notificato o comunicato al convenuto contumace in tempo utile e in modo tale da poter presentare le proprie difese eccetto qualora, pur avendone avuto la possibilità, egli non abbia impugnato la decisione; 3) se sono in contrasto con una decisione emessa tra le medesime parti nello Stato membro richiesto; 4) se sono in contrasto con una decisione emessa precedentemente tra le medesime parti in un altro Stato membro o in un paese terzo, in una controversia avente il medesimo oggetto e il medesimo titolo, allorché tale decisione presenta le condizioni necessarie per essere riconosciuta nello Stato membro richiesto». L’art. 35 dello stesso regolamento ha il seguente tenore: «1.   Parimenti, le decisioni non sono riconosciute se le disposizioni delle sezioni 3, 4, e 6 del capo II sono state violate, oltreché nel caso contemplato dall’articolo 72. 2.   Nell’accertamento delle competenze di cui al paragrafo 1, l’autorità richiesta è vincolata dalle constatazioni di fatto sulle quali il giudice dello Stato membro d’origine ha fondato la propria competenza. 3.   Salva l’applicazione delle disposizioni del paragrafo 1, non si può procedere al controllo della competenza dei giudici dello Stato membro d’origine. Le norme sulla competenza non riguardano l’ordine pubblico contemplato dall’articolo 34, punto 1». L’art. 38 del regolamento n. 44/2001 prevede che: «1.   Le decisioni emesse in uno Stato membro e ivi esecutive sono eseguite in un altro Stato membro dopo essere state ivi dichiarate esecutive su istanza della parte interessata. 2.   Tuttavia la decisione è eseguita in una delle tre parti del Regno Unito (Inghilterra e Galles, Scozia e Irlanda del Nord) soltanto dopo esservi stata registrata per esecuzione, su istanza di una parte interessata». L’art. 45 del regolamento n. 44/2001 dispone quanto segue: «1.   Il giudice davanti al quale è stato proposto un ricorso ai sensi degli articoli 43 o 44 rigetta o revoca la dichiarazione di esecutività solo per uno dei motivi contemplati dagli articoli 34 e 35. Il giudice si pronuncia senza indugio. 2.   In nessun caso la decisione straniera può formare oggetto di un riesame del merito». Il diritto nazionale In base alla normativa nazionale i diritti di proprietà fondiaria afferenti alle zone della Repubblica di Cipro sulle quali il governo di tale Stato membro non esercita un controllo effettivo (in prosieguo: la «zona nord») restano validi e attuali nonostante l’invasione del territorio cipriota ad opera delle milizie turche nel 1974 e dell’occupazione militare di una parte del suddetto Stato che ne è seguita. In forza dell’art. 21, n. 2, della legge 14/60 sui tribunali, nella sua versione applicabile alla causa principale, allorché un ricorso verte su una qualsiasi materia afferente ad un bene immobile, «tale ricorso viene proposto dinanzi all’Eparchiako Dikastirio del distretto ove il bene di cui è causa è ubicato». Con ordinanza dell’Anotato Dikastirio tis Kypriakis Dimokratias (Corte suprema della Repubblica di Cipro) pubblicata il 13 settembre 1974 nell’ Episimi Efimerida tis Kypriakis Dimokratias ( Gazzetta ufficiale della Repubblica di Cipro ), cioè dopo l’invasione della zona nord, i distretti di Cirene e di Nicosia sono stati accorpati. In forza della normativa cipriota, la notifica dell’atto introduttivo del giudizio a un coniuge mediante la consegna di tale atto all’altro coniuge è valida. Se il convenuto non si costituisce entro dieci giorni dalla notifica dell’atto introduttivo, il ricorrente ha la facoltà di chiedere la pronuncia di una sentenza in contumacia. La costituzione in giudizio è un atto che non implica la presentazione di motivi di difesa. Il ricorso per annullamento di una sentenza contumaciale impone al ricorrente l’onere di dimostrare che dispone di una difesa prima facie ammissibile («arguable defence»). Causa principale e questioni pregiudiziali Il procedimento dinanzi al giudice del rinvio verte sul riconoscimento e sull’esecuzione nel Regno Unito, in base al regolamento n. 44/2001, di due sentenze dell’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias (in prosieguo: le «sentenze controverse») emesse relativamente all’azione intentata contro i coniugi Orams dal sig. Apostolides attinente a un bene immobile (in prosieguo: il «bene immobile»). Il bene immobile è ubicato a Lapta, nel distretto di Cirene, che fa parte della zona nord. Esso era di proprietà della famiglia del sig. Apostolides, la quale l’occupava prima che le milizie turche invadessero Cipro nel 1974. In quanto appartenente alla comunità greco-cipriota, la famiglia del sig. Apostolides fu costretta ad abbandonare la propria abitazione e a stabilirsi nella zona dell’isola effettivamente controllata dal governo cipriota (in prosieguo: la «zona controllata dal governo»). I coniugi Orams affermano di aver acquistato il bene immobile nel 2002 in buona fede da un terzo, il quale lo aveva a sua volta acquistato dalle autorità della Repubblica turca di Cipro del Nord, soggetto che, finora, non è stata riconosciuta da nessuno Stato ad eccezione della Repubblica di Turchia. I successivi trasferimenti del bene sarebbero stati conformi alle leggi di questo soggetto. Sul bene immobile i coniugi Orams hanno costruito una villa ove trascorrono frequenti soggiorni, divenuta la loro dimora di vacanza. Fino al mese di aprile dell’anno 2003 la circolazione delle persone tra la zona nord e la zona controllata dal governo è stata limitata. Il 26 ottobre 2004 l’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias, giudice cipriota avente sede nella zona controllata dal governo, ha emesso gli atti introduttivi del giudizio relativi all’azione intentata dal sig. Apostolides nei confronti dei coniugi Orams. I suddetti atti, ossia uno per ciascun coniuge, sono stati notificati in loco lo stesso giorno, presso l’indirizzo di ubicazione del bene immobile, da un ufficiale giudiziario del predetto organo giurisdizionale. Gli atti sono stati entrambi notificati mediante consegna alla sig.ra Orams in persona, la quale si è rifiutata di sottoscrivere la relata di notifica di cui all’atto in discorso. L’ufficiale giudiziario ha omesso di informare la sig.ra Orams della propria qualità nonché della natura dei documenti dallo stesso consegnati che erano redatti in greco, lingua che i coniugi Orams non comprendono. La sig.ra Orams si è peraltro resa conto che i documenti in parola avevano carattere ufficiale ed erano di natura legale. Sul frontespizio dell’atto e in lingua greca ciascuno degli atti introduttivi del giudizio indicava che, per scongiurare la pronuncia di una sentenza contumaciale, era necessario costituirsi entro dieci giorni dalla notifica dinanzi all’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias. Nonostante le difficoltà incontrate per reperire nella zona nord un avvocato che conoscesse il greco e che fosse abilitato al patrocinio dinanzi ai giudici della zona controllata dal governo, la sig.ra Orams è riuscita a procurarsi l’assistenza di un avvocato con tali caratteristiche, il quale ha assunto l’incarico di comparire in giudizio a suo nome l’8 novembre 2004. Questi però non si è presentato dinanzi al predetto giudice alla data indicata, bensì soltanto il giorno successivo. Il 9 novembre 2004, non risultando alcuna costituzione in giudizio per i coniugi Orams, l’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias ha pronunciato una sentenza contumaciale in merito alla domanda del sig. Apostolides. Lo stesso giorno detto giudice ha respinto il mandato presentato dall’avvocato della sig.ra Orams, poiché era redatto in inglese anziché in greco o turco. In base alla decisione di rinvio, la sentenza pronunciata in contumacia dall’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias ingiunge ai coniugi Orams di: — demolire la villa, la piscina e la recinzione costruiti sul bene immobile; — immettere immediatamente il sig. Apostolides nel libero possesso del bene immobile; — versare al sig. Apostolides diversi importi a titolo di risarcimento dei danni a titolo straordinario e a titolo di risarcimento per il mancato guadagno mensile, vale a dire i canoni d’affitto, comprensivi degli interessi, fino al completo adempimento della sentenza; — astenersi dal protrarre illeciti accessi al bene immobile, personalmente o tramite propri mandatari, e — corrispondere diversi importi a titolo di spese del procedimento comprensivi degli interessi. Il 15 novembre 2004 i coniugi Orams hanno impugnato tale sentenza. Con sentenza 19 aprile 2005, sentite le argomentazioni e assunte le prove presentate da questi ultimi e dal sig. Apostolides, l’Eparchiako Dikastirio tis Lefkosias ha respinto l’opposizione dei coniugi Orams con la motivazione, essenzialmente, che essi non avevano delineato una difesa prima facie ammissibile per contestare il titolo di proprietà del sig. Apostolides. Le spese del ricorso sono state poste a carico dei coniugi Orams. Questi ultimi hanno presentato appello avverso la sentenza di rigetto della loro opposizione, appello che è stato a sua volta respinto dall’Anotato Dikastirio tis Kypriakis Dimokratias con sentenza 21 dicembre 2006. Il 18 ottobre 2005 il sig. Apostolides ha prodotto i documenti necessari in Inghilterra per chiedere, ai sensi del regolamento n. 44/2001, il riconoscimento e l’esecuzione delle sentenze di cui è causa. Con ordinanza 21 ottobre 2005 un Master della High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Magistrato di secondo grado d’Inghilterra e del Galles per questioni di diritto civile, commerciale e della navigazione) ha dichiarato l’esecutorietà delle decisioni in Inghilterra in forza dello stesso regolamento. A seguito dell’impugnazione di tale ordinanza ad opera dei coniugi Orams ai sensi dell’art. 43 del regolamento n. 44/2001, un giudice della High Court of Justice ne ha pronunciato l’annullamento con decisione 6 settembre 2006. Il sig. Apostolides ha interposto appello avverso detta decisione dinanzi al giudice del rinvio in forza dell’art. 44 del predetto regolamento. In tale contesto, la Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) (Corte d’appello civile d’Inghilterra e del Galles) ha deciso di sospendere il procedimento e di sottoporre alla Corte le seguenti questioni pregiudiziali: «1) (…) Se il fatto di sospendere l’applicazione dell’acquis comunitario nella zona nord, invocando l’art. 1, n. 1, del Protocollo n. 10 (…), precluda a un giudice di uno Stato membro di riconoscere e di eseguire una decisione, emessa da un giudice della Repubblica di Cipro avente sede nella zona controllata dal governo locale, riguardante un bene immobile ubicato nella zona nord, quando il riconoscimento e l’esecuzione in questione sono richiesti ai sensi del regolamento (…) n. 44/2001 (…) che rientra nell’acquis comunitario; 2) Se l’art. 35, n. 1, del regolamento n. 44/2001 autorizzi o obblighi un giudice di uno Stato membro a negare il riconoscimento e l’esecuzione di una decisione emessa dai giudici di un altro Stato membro riguardante un bene immobile ubicato in una zona di quest’ultimo Stato membro sulla quale il governo di tale Stato non esercita un controllo effettivo. In particolare, se una siffatta decisione sia in contrasto con l’art. 22 del regolamento n. 44/2001; 3) Se ad una decisione di un giudice di uno Stato membro, avente sede in una zona di quello Stato sulla quale il governo di tale Stato esercita un controllo effettivo, relativa a un bene immobile ubicato in una zona sulla quale il governo di detto Stato non esercita un controllo effettivo, possa essere negato riconoscimento o esecuzione ai sensi dell’art. 34, n. 1, del regolamento n. 44/2001, adducendo che da un punto di vista pratico alla decisione non può essere data esecuzione nel territorio sul quale si trova il bene immobile, sebbene essa abbia efficacia esecutiva nella zona dello Stato membro soggetta al controllo del governo; 4) Qualora — sia stata emessa una sentenza in contumacia nei confronti di un convenuto; — il convenuto abbia quindi impugnato dinanzi al giudice d’origine la sentenza in contumacia; ma — la sua domanda non sia stata accolta, dopo un contraddittorio completo ed equo, con la motivazione che il convenuto non aveva presentato una difesa prima facie ammissibile (necessaria ai sensi del diritto prima di ottenere l’annullamento di una siffatta sentenza), se il convenuto possa opporsi all’esecuzione dell’originaria sentenza in contumacia o della pronuncia relativa alla domanda di annullamento ai sensi dell’art. 34, n. 2, del regolamento n. 44/2001, adducendo che la domanda giudiziale non gli è stata notificata in tempo utile e in modo tale da poter presentare le proprie difese prima dell’emanazione dell’originaria sentenza in contumacia. Se rilevi il fatto che in sede di udienza ci si sia limitati ad esaminare i motivi che il convenuto opponeva alla domanda; 5) Quali fattori siano rilevanti ai fini dell’applicazione del criterio previsto all’art. 34, n. 2, del regolamento n. 44/2001 rispetto alla questione se al convenuto contumace «la domanda giudiziale od un atto equivalente [fosse] stato notificato o comunicato in tempo utile e in modo tale da poter presentare le proprie difese». In particolare: a) se, quando la notifica ha effettivamente portato all’attenzione del convenuto la domanda giudiziale, sia utile prendere in considerazione le azioni (o le omissioni) del convenuto o dei suoi avvocati successive alla notifica; b) quale sia l’impatto di una determinata condotta del convenuto o dei suoi avvocati o delle difficoltà da questi incontrate; c) se incida il fatto che l’avvocato del convenuto avrebbe potuto costituirsi in giudizio prima che venisse emanata la sentenza in contumacia». Sulle questioni pregiudiziali Sulla prima questione Con la sua prima questione il giudice del rinvio chiede, in sostanza, se la sospensione dell’applicazione dell’acquis comunitario nella zona nord, previsto dall’art. 1, n. 1, del Protocollo n. 10, osti all’applicazione del regolamento n. 44/2001 ad una decisione pronunciata da un giudice cipriota avente sede nella zona controllata dal governo, ma relativa ad un bene immobile ubicato nella suddetta zona nord. Anzitutto occorre rilevare che l’atto di adesione di un nuovo Stato membro si fonda essenzialmente sul principio generale dell’applicazione immediata e integrale delle disposizioni del diritto comunitario a tale Stato, mentre deroghe sono ammesse solo e in quanto previste espressamente da disposizioni transitorie (v., in tal senso, sentenza 9 dicembre 1982, causa 258/81, Metallurgiki Halyps/Commissione, Racc. pag. 4261 , punto 8). A questo riguardo il Protocollo n. 10 costituisce una deroga transitoria al principio illustrato al punto precedente, avente il suo fondamento nell’eccezionalità della situazione presente a Cipro. Tuttavia, come l’avvocato generale ha rilevato al paragrafo 35 delle sue conclusioni, le disposizioni contenute in un atto di adesione che consentono deroghe alle norme del Trattato CE devono essere interpretate restrittivamente alla luce delle disposizioni del Trattato interessate ed essere limitate a quanto assolutamente necessario per conseguire l’obiettivo che si prefiggono (v., per analogia, sentenze 29 marzo 1979, causa 231/78, Commissione/Regno Unito, Racc. pag. 1447 , punto 13; 23 marzo 1983, causa 77/82, Peskeloglou, Racc. pag. 1085 , punto 12; 17 gennaio 1985, causa 11/82, Piraiki-Patraiki e a./Commissione, Racc. pag. 207 , punto 26; 14 dicembre 1989, causa C-3/87, Agegate, Racc. pag. 4459 , punto 39, nonché 3 dicembre 1998, causa C-233/97, KappAhl, Racc. pag. I-8069 , punto 18.) Nella causa principale la deroga prevista dal Protocollo n. 10 non può essere interpretata nel senso che osta all’applicazione del regolamento n. 44/2001 alle sentenze in questione pronunciate dal giudice cipriota. Difatti, da un’interpretazione letterale dell’art. 1, n. 1, del Protocollo n. 10 si evince che la sospensione che esso contempla è circoscritta all’applicazione dell’acquis comunitario nella zona nord. Invece, le sentenze oggetto della causa principale e rispetto alle quali il sig. Apostolides ha presentato istanza di riconoscimento sono state pronunciate da un giudice avente sede nella zona controllata dal governo. La circostanza che tali sentenze riguardino un bene immobile posto nella zona nord non osta all’interpretazione di cui al punto precedente, atteso che, da un lato, essa non annulla l’obbligo di applicare il regolamento n. 44/2001 nella zona soggetta al controllo del governo e, dall’altro, essa non implica neppure che detto regolamento venga per tale motivo applicato nella predetta zona nord (v., per analogia, sentenza 1 o marzo 2005, causa C-281/02, Owusu, Racc. pag. I-1383 , punto 31). Alla luce di quanto precede occorre risolvere la prima questione dichiarando che la sospensione dell’applicazione dell’acquis comunitario nella zona nord, prevista dall’art. 1, n. 1, del Protocollo n. 10, non osta all’applicazione del regolamento n. 44/2001 ad una decisione pronunciata da un giudice cipriota avente sede nella zona controllata dal governo, ma relativa ad un bene immobile situato in tale zona nord. Sulla seconda, terza, quarta e quinta questione Per quanto attiene alla seconda, terza, quarta e quinta questione, si deve precisare che la Commissione prospetta la possibilità che la causa non rientri nella sfera di applicazione ratione materiae del regolamento n. 44/2001. Una simile affermazione pone la necessità di verificare se la causa principale possa considerarsi «materia civile e commerciale» ai sensi dell’art. 1 di detto regolamento. In proposito è d’uopo rammentare che, per assicurare nella misura del possibile l’uguaglianza e l’uniformità dei diritti e degli obblighi derivanti dal regolamento n. 44/2001 per gli Stati membri e per le persone interessate, la nozione di «materia civile e commerciale» non deve essere intesa come un mero rinvio al diritto interno dell’uno o dell’altro Stato coinvolto. Tale nozione deve essere considerata quale nozione autonoma che va interpretata facendo riferimento, da un lato, alla ratio ed all’impianto sistematico del predetto regolamento e, dall’altro, ai principi generali desumibili da tutti gli ordinamenti giuridici nazionali (v. sentenze 14 ottobre 1976, causa 29/76, LTU, Racc. pag. 1541 , punto 3; 16 dicembre 1980, causa 814/79, Rüffer, Racc. pag. 3807 , punto 7; 21 aprile 1993, causa C-172/91, Sonntag, Racc. pag. I-1963 , punto 18; 15 maggio 2003, causa C-266/01, Préservatrice foncière TIARD, Racc. pag. I-4867 , punto 20; 18 maggio 2006, causa C-343/04, ČEZ, Racc. pag. I-4557 , punto 22, nonché 15 febbraio 2007, causa C-292/05, Lechouritou e a., Racc. pag. I-1519 , punto 29). L’interpretazione autonoma della nozione di «materia civile e commerciale» porta ad espungere talune decisioni giurisdizionali dall’ambito d’applicazione del regolamento n. 44/2001, in ragione degli elementi che caratterizzano la natura dei rapporti giuridici fra le parti in causa o l’oggetto della lite (v. sentenze citate LTU, punto 4; Rüffer, punto 14; Préservatrice foncière TIARD, punto 21; ČEZ, punto 22, nonché Lechouritou e a., punto 30). La Corte ha altresì dichiarato che, sebbene talune controversie tra un’autorità pubblica e un soggetto di diritto privato possano essere sussunte nella nozione in discorso, la situazione è diversa qualora l’autorità pubblica agisca nell’esercizio della sua potestà d’imperio (v. sentenze citate LTU, punto 4; Rüffer, punto 8; Sonntag, punto 20; Préservatrice foncière TIARD, punto 22, nonché Lechouritou e a., punto 31). Infatti, la manifestazione di prerogative dei pubblici poteri di una delle parti della controversia, in virtù dell’esercizio da parte di questa di poteri che esorbitano dalla sfera delle norme applicabili ai rapporti tra privati, esclude una simile controversia dalla materia civile e commerciale ai sensi dell’art. 1, n. 1, del regolamento n. 44/2001 (v., in tal senso, sentenze citate LTU, punto 4; Rüffer, punti 9 e 16; Sonntag, punto 22; Préservatrice foncière TIARD, punto 30, nonché Lechouritou e a., punto 34). La causa principale verte su una controversia tra soggetti privati in ordine al risarcimento danni per occupazione illegittima di un bene immobile, al rilascio ed al ripristino dello status quo ante dello stesso nonché alla cessazione di ogni ulteriore illecito. L’azione in tal modo intentata è diretta non già nei confronti di condotte o di procedure che presuppongono una manifestazione di prerogative dei pubblici poteri proveniente da una delle parti della controversia, bensì nei confronti di atti compiuti da soggetti privati. Di conseguenza si deve ritenere che la causa principale si ricolleghi ad una «materia civile e commerciale» ai sensi dell’art. 1, n. 1, del regolamento n. 44/2001. Sulla seconda questione Con la sua seconda questione il giudice del rinvio chiede, in sostanza, se possa ritenersi che il fatto che una decisione sia pronunciata da un giudice di uno Stato membro, relativamente ad un bene immobile ubicato in una zona di tale Stato sulla quale il governo dello stesso non esercita un controllo effettivo, configuri una violazione della norma sulla competenza enunciata dall’art. 22, punto 1, del regolamento n. 44/2001 e, pertanto, possa giustificare un diniego di riconoscimento o di esecuzione di una simile decisione in applicazione dell’art. 35, n. 1, di detto regolamento. A tale riguardo occorre rilevare che l’art. 22 del regolamento n. 44/2001 contiene un elenco imperativo ed esaustivo dei fori di competenza giurisdizionale internazionale esclusiva degli Stati membri. Tale articolo si limita a designare lo Stato membro i cui giudici sono competenti ratione materiae, senza però ripartire le competenze all’interno dello Stato membro in questione. Spetta a ciascuno Stato membro determinare la propria organizzazione giurisdizionale. Inoltre, il principio del divieto del controllo della competenza dei giudici dello Stato membro d’origine, di cui all’art. 35, n. 3, del suddetto regolamento — essendo tale controllo ammesso solo rispetto alle disposizioni del n. 1 dello stesso articolo —, preclude che nella causa principale si effettui un controllo della competenza interna dei giudici dello Stato membro d’origine interessato. Conseguentemente, la regola del forum rei sitae prevista dall’art. 22, punto 1, del regolamento n. 44/2001 riguarda la competenza giurisdizionale internazionale degli Stati membri e non la competenza giurisdizionale interna di questi ultimi. Nella causa principale è pacifico che il bene immobile è sito sul territorio della Repubblica di Cipro e che, pertanto, la regola della competenza prevista dall’art. 22, punto 1, del regolamento n. 44/2001 sia stata rispettata. Il fatto che il bene immobile si trovi nella zona nord può eventualmente incidere sulla competenza interna dei giudici ciprioti, ma non può aver alcuna rilevanza ai fini del suddetto regolamento. Alla luce di quanto precede, si deve risolvere la seconda questione dichiarando che l’art. 35, n. 1, del regolamento n. 44/2001 non autorizza un giudice di uno Stato membro a negare il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata dai giudici di un altro Stato membro relativamente ad un bene immobile situato in una zona di quest’ultimo Stato sulla quale il governo dello stesso non esercita un controllo effettivo. Sulla terza questione Con la sua terza questione il giudice del rinvio chiede, in sostanza, se il fatto che una decisione pronunciata dai giudici di uno Stato membro relativamente ad un bene immobile situato in una zona di tale Stato sulla quale il governo di quest’ultimo non esercita un controllo effettivo non possa, in pratica, essere eseguita nel luogo in cui si trova il bene immobile configuri un motivo di diniego di riconoscimento o di esecuzione ai sensi dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001. — Sull’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001 A termini dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001, le decisioni non sono riconosciute se il riconoscimento è manifestamente contrario all’ordine pubblico dello Stato membro richiesto. L’art. 45, n. 1, dello stesso regolamento prevede un’identica fattispecie di diniego d’exequatur. In via preliminare occorre ricordare che l’art. 34 del regolamento n. 44/2001, in quanto configura un ostacolo alla realizzazione di uno degli obiettivi fondamentali di tale regolamento, deve essere interpretato restrittivamente (v. sentenze 2 giugno 1994, causa C-414/92, Solo Kleinmotoren, Racc. pag. I-2237 , punto 20; 28 marzo 2000, causa C-7/98, Krombach, Racc. pag. I-1935 , punto 21, e 11 maggio 2000, causa C-38/98, Renault, Racc. pag. I-2973 , punto 26). Per quanto attiene più in particolare al ricorso alla clausola dell’ordine pubblico di cui all’art. 34, punto 1, di tale regolamento, essa deve applicarsi soltanto in casi eccezionali (v. sentenze 4 febbraio 1988, causa 145/86, Hoffmann, Racc. pag. 645 , punto 21; 10 ottobre 1996, causa C-78/95, Hendrikman e Feyen, Racc. pag. I-4943 , punto 23; Krombach, cit., punto 21, nonché Renault, cit., punto 26). Sebbene in linea di principio gli Stati membri restino liberi di determinare, in forza della riserva di cui all’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001, le esigenze del proprio ordine pubblico, in conformità delle loro concezioni nazionali, i confini di tale nozione rientrano nell’interpretazione di detto regolamento (v. sentenze citate Krombach, punto 22, e Renault, punto 27). Pertanto, benché non spetti alla Corte definire il contenuto dell’ordine pubblico di uno Stato contraente, essa è, però, tenuta a controllare i limiti entro i quali il giudice di uno Stato membro può ricorrere a tale nozione per non riconoscere una decisione emanata da un giudice di un altro Stato membro (sentenze citate Krombach, punto 23, e Renault, punto 28). Al riguardo, occorre rilevare che, vietando la revisione della decisione straniera nel merito, gli artt. 36 e 45, n. 2, del regolamento n. 44/2001 ostano a che il giudice dello Stato richiesto neghi il riconoscimento o l’esecuzione di tale decisione per il solo motivo che esiste una divergenza tra la norma giuridica applicata dal giudice dello Stato di origine e quella che avrebbe applicato il giudice dello Stato richiesto se fosse stato investito della controversia. Allo stesso modo, il giudice dello Stato richiesto non può controllare l’esattezza delle valutazioni di diritto o di fatto operate dal giudice dello Stato di origine (v. sentenze citate Krombach, punto 36, e Renault, punto 29). È ammissibile ricorrere alla clausola dell’ordine pubblico di cui all’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001 solo ove il riconoscimento o l’esecuzione della decisione pronunciata in un altro Stato membro contrasti in modo inaccettabile con l’ordinamento giuridico dello Stato richiesto, in quanto lesiva di un principio fondamentale. Per rispettare il divieto della revisione della decisione straniera nel merito, la lesione dovrebbe costituire una manifesta violazione di una regola di diritto considerata essenziale nell’ordinamento giuridico dello Stato richiesto o di un diritto riconosciuto come fondamentale nello stesso ordinamento giuridico (v. sentenze citate Krombach, punto 37, e Renault, punto 30). A tale riguardo, il giudice dello Stato richiesto non può, a pena di rimettere in discussione la finalità del regolamento n. 44/2001, negare il riconoscimento di una decisione promanante da un altro Stato membro per il solo motivo che esso ritiene che, in tale decisione, il diritto nazionale o il diritto comunitario sia stato male applicato. Deve invece ritenersi che, in siffatte ipotesi, il sistema di rimedi giurisdizionali istituito in ciascuno Stato membro, integrato dal meccanismo del rinvio pregiudiziale di cui all’art. 234 CE, fornisca una garanzia sufficiente ai soggetti di diritto (v. sentenza Renault, cit., punto 33). In simili ipotesi la clausola dell’ordine pubblico assumerebbe rilevanza solo qualora tale errore di diritto implicasse che il riconoscimento o l’esecuzione della decisione nello Stato richiesto sia ritenuta una violazione manifesta di una regola di diritto fondamentale nell’ordinamento giuridico di detto Stato membro (v., in tal senso, sentenza Renault, cit., punto 34). Nella causa principale, come rilevato dal sig. Apostolides nonché dai governi cipriota e greco, il giudice del rinvio non ha menzionato alcun principio fondamentale dell’ordinamento giuridico del Regno Unito suscettibile di essere leso dal riconoscimento o dall’esecuzione delle sentenze di cui trattasi. Di conseguenza, dal momento che difetta un principio fondamentale nell’ordinamento giuridico del Regno Unito che possa risultare leso dal riconoscimento o dall’esecuzione delle sentenze di cui trattasi, non sarebbe giustificato alcun diniego di riconoscimento delle stesse in forza dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001 per il motivo che una decisione — pronunciata dai giudici di uno Stato membro relativamente ad un bene immobile ubicato in una zona di tale Stato sulla quale il governo di questo non esercita un controllo effettivo — non possa in pratica essere eseguita nel luogo in cui si trova il bene immobile. Del pari, non potrebbe essere opposto alcun diniego di esecuzione sul fondamento della disposizione citata, in applicazione dell’art. 45, n. 1, dello stesso regolamento. — Sull’art. 38, n. 1, del regolamento n. 44/2001 Nonostante le considerazioni che precedono, occorre ricordare che, conformemente alla giurisprudenza costante della Corte, nell’ambito dell’applicazione dell’art. 234 CE essa può ricavare dal testo delle questioni formulate dal giudice nazionale, tenuto conto dei dati da questi esposti, gli elementi attinenti all’interpretazione del diritto comunitario onde consentire a detto giudice di risolvere il problema giuridico sottopostogli (v. sentenze 28 gennaio 1992, cause riunite C-330/90 e C-331/90, López Brea e Hidalgo Palacios, Racc. pag. I-323 , punto 5; 30 settembre 2003, causa C-224/01, Köbler, Racc. pag. I-10239 , punto 60, nonché 9 novembre 2006, causa C-346/05, Chateignier, Racc. pag. I-10951 , punto 18). Orbene, nella causa principale, sebbene la circostanza che le sentenze di cui si discute non possano essere eseguite nello Stato membro d’origine non sia idonea a giustificare il diniego del riconoscimento o dell’esecuzione di esse, in forza dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001, resta nondimeno il fatto che una simile circostanza potrebbe essere rilevante ai fini dell’art. 38, n. 1, dello stesso regolamento. A termini di quest’ultima disposizione, le decisioni emesse in uno Stato membro e ivi esecutive sono eseguite in un altro Stato membro dopo esservi state dichiarate esecutive su istanza della parte interessata. Pertanto, il carattere esecutivo della decisione nello Stato membro d’origine costituisce un presupposto dell’esecuzione di tale decisione nello Stato membro richiesto (v. sentenza 29 aprile 1999, causa C-267/97, Coursier, Racc. pag. I-2543 , punto 23). In proposito, sebbene il riconoscimento debba avere l’effetto, in linea di principio, di attribuire alle decisioni l’autorità e l’efficacia che esse rivestono nello Stato membro in cui esse sono state pronunciate (v. sentenza Hoffmann, cit., punti 10 e 11), non vi è tuttavia alcun motivo per accordare ad una sentenza, all’atto della sua esecuzione, diritti che non le spettano nello Stato membro d’origine [(v. relazione sulla Convenzione concernente la competenza giurisdizionale e l’esecuzione delle decisioni in materia civile e commerciale, presentata dal sig. Jenard ( GU 1979, C 59, pag. 48 )] o effetti che una sentenza dello stesso tipo pronunciata direttamente nello Stato membro richiesto non produrrebbe. Tuttavia, nella causa principale, non può essere validamente sostenuto che le sentenze in causa sono prive di carattere esecutivo nello Stato membro d’origine. Infatti, si tratta di sentenze di condanna di cui l’attestato previsto dall’art. 54 del regolamento n. 44/2001 constata il carattere esecutivo nello Stato membro d’origine alla data di rilascio di detto attestato. In proposito è d’uopo rilevare che il regolamento n. 44/2001 si limita a disciplinare il procedimento d’exequatur relativamente ai titoli esecutivi stranieri e non si occupa dell’esecuzione propriamente detta, la quale resta soggetta al diritto nazionale del giudice adito (v. sentenze 2 luglio 1985, causa 148/84, Deutsche Genossenschaftsbank, Racc. pag. 1981 , punto 18; 3 ottobre 1985, causa 119/84, Capelloni e Aquilini, Racc. pag. 3147 , punto 16, nonché Hoffmann, cit., punto 27), senza che l’applicazione delle norme di procedura dello Stato membro richiesto nell’ambito dell’esecuzione possa pregiudicare l’effetto utile del sistema previsto dal suddetto regolamento in materia di exequatur mettendo in discussione i principi posti in materia, in modo espresso o tacito, dal regolamento stesso (v., in tal senso, sentenze Capelloni e Aquilini, cit., punto 21; Hoffmann, cit., punto 29, nonché 15 maggio 1990, causa C-365/88, Hagen, Racc. pag. I-1845 , punto 20). La circostanza che i ricorrenti possano incontrare difficoltà nell’ottenere l’esecuzione delle sentenze di cui trattasi nella zona nord non può privare le stesse del loro carattere esecutivo e, pertanto, non preclude ai giudici dello Stato membro richiesto di dichiararne l’exequatur. Alla luce di quanto precede, occorre risolvere la terza questione sollevata dichiarando che il fatto che una decisione - pronunciata dai giudici di uno Stato membro relativamente ad un bene immobile situato in una zona di tale Stato sulla quale il governo dello stesso non esercita un controllo effettivo - non possa, in pratica, essere eseguita nel luogo in cui il bene immobile si trova non costituisce un motivo di diniego di riconoscimento o di esecuzione, ai sensi dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001, e non implica neppure che tale decisione sia priva di carattere esecutivo, ai sensi dell’art. 38, n. 1, di detto regolamento. Sulla quarta questione Con la sua quarta questione il giudice del rinvio chiede, in sostanza, se il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata in contumacia possano essere rifiutati ai sensi dell’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 per il fatto che la domanda giudiziale o un atto equivalente non sia stato comunicato o notificato al convenuto in tempo utile e in modo tale che questi possa difendersi, qualora il convenuto abbia potuto impugnare la suddetta decisione dinanzi ai giudici dello Stato membro d’origine. Al riguardo, dai ‘considerando’ dal sedicesimo al diciottesimo del regolamento n. 44/2001 risulta che il sistema di ricorsi avverso il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione da esso contemplato è volto a stabilire un giusto equilibrio tra, da un lato, la reciproca fiducia nella giustizia in seno all’Unione, che giustifica che le decisioni pronunciate in uno Stato membro siano, in linea di principio, riconosciute e dichiarate esecutive di pieno diritto in un altro Stato membro, e, dall’altro, il rispetto dei diritti della difesa, che esige che il convenuto possa eventualmente proporre ricorso secondo i principi del contraddittorio avverso la dichiarazione di esecutività, ove ritenga che sussista uno dei motivi di non esecuzione. Nella sua sentenza 14 dicembre 2006, causa C-283/05, ASML (Racc. pag. I-12041 ), la Corte ha avuto l’occasione di evidenziare le differenze tra l’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 e l’art. 27, punto 2, della Convenzione 27 settembre 1968, concernente la competenza giurisdizionale e l’esecuzione delle decisioni in materia civile e commerciale ( GU 1972, L 299, pag. 32 ). Il suddetto art. 34, punto 2, a differenza dell’art. 27, punto 2, non richiede necessariamente la regolarità della notificazione o della comunicazione della domanda giudiziale, bensì piuttosto il rispetto effettivo dei diritti della difesa (sentenza ASML, cit., punto 20). Infatti, a termini degli artt. 34, punto 2, e 45, n. 1, del regolamento n. 44/2001, il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata in contumacia deve essere rifiutato, in caso di ricorso, se la domanda giudiziale od un atto equivalente non è stato notificato o comunicato al convenuto contumace in tempo utile e in modo tale da poter presentare le proprie difese eccetto qualora, pur avendone avuto la possibilità, questi non abbia impugnato detta decisione dinanzi ai giudici dello Stato membro d’origine. Dal testo di queste disposizioni risulta che una decisione pronunciata in contumacia in base a una domanda giudiziale non notificata al convenuto contumace in tempo utile e in modo tale che questi possa presentare le proprie difese dev’essere riconosciuta qualora quest’ultimo, pur avendone la possibilità, non abbia assunto l’iniziativa di presentare un ricorso avverso tale decisione. A maggior ragione, i diritti della difesa che il legislatore comunitario ha voluto salvaguardare tramite l’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 sono rispettati qualora il convenuto abbia effettivamente proposto un ricorso avverso la decisione pronunciata in contumacia e tale ricorso gli abbia consentito di far valere che la domanda giudiziale o l’atto equivalente non gli era stato notificato o comunicato in tempo utile e in modo tale da poter presentare le proprie difese. Nella causa principale è pacifico che i coniugi Orams hanno proposto un siffatto ricorso nello Stato membro d’origine avverso la sentenza pronunciata in contumacia il 9 novembre 2004. Pertanto, l’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 non può essere validamente invocato. Alla luce di quanto precede, occorre risolvere la quarta questione dichiarando che il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata in contumacia non possono essere negati ai sensi dell’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 qualora il convenuto abbia potuto proporre un ricorso avverso la decisione pronunciata in contumacia e tale ricorso gli abbia consentito di far valere che la domanda giudiziale o l’atto equivalente non gli era stato notificato o comunicato in tempo utile e in modo tale che egli potesse presentare le proprie difese. Sulla quinta questione In considerazione della soluzione fornita alla quarta questione, non è necessario risolvere la quinta. Sulle spese Nei confronti delle parti nella causa principale il presente procedimento costituisce un incidente sollevato dinanzi al giudice nazionale, cui spetta quindi statuire sulle spese. Le spese sostenute da altri soggetti per presentare osservazioni alla Corte non possono dar luogo a rifusione. Per questi motivi, la Corte (Grande Sezione) dichiara: 1) La sospensione dell’applicazione dell’acquis comunitario nelle zone della Repubblica di Cipro sulle quali il governo di tale Stato membro non esercita un controllo effettivo, prevista dall’art. 1, n. 1, del Protocollo n. 10 su Cipro dell’Atto relativo alle condizioni di adesione della Repubblica ceca, della Repubblica di Estonia, della Repubblica di Cipro, della Repubblica di Lettonia, della Repubblica di Lituania, della Repubblica di Ungheria, della Repubblica di Malta, della Repubblica di Polonia, della Repubblica di Slovenia e della Repubblica slovacca e agli adattamenti dei trattati sui quali si fonda l’Unione europea non osta all’applicazione del regolamento (CE) del Consiglio 22 dicembre 2000, n. 44/2001, concernente la competenza giurisdizionale, il riconoscimento e l’esecuzione delle decisioni in materia civile e commerciale, ad una decisione pronunciata da un giudice cipriota avente sede nella zona dell’isola effettivamente controllata dal governo cipriota, ma relativa ad un bene immobile situato nelle predette zone. 2) L’art. 35, n. 1, del regolamento n. 44/2001 non autorizza un giudice di uno Stato membro a negare il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata dai giudici di un altro Stato membro relativamente ad un bene immobile situato in una zona di quest’ultimo Stato sulla quale il governo dello stesso non esercita un controllo effettivo. 3) Il fatto che una decisione - pronunciata dai giudici di uno Stato membro relativamente ad un bene immobile situato in una zona di tale Stato membro sulla quale il governo dello stesso non esercita un controllo effettivo - non possa, in pratica, essere eseguita nel luogo in cui il bene immobile si trova non costituisce un motivo di diniego di riconoscimento o di esecuzione ai sensi dell’art. 34, punto 1, del regolamento n. 44/2001 e non implica neppure che tale decisione sia priva di carattere esecutivo, ai sensi dell’art. 38, n. 1, di detto regolamento. 4) Il riconoscimento o l’esecuzione di una decisione pronunciata in contumacia non possono essere negati ai sensi dell’art. 34, punto 2, del regolamento n. 44/2001 qualora il convenuto abbia potuto proporre un ricorso avverso la decisione pronunciata in contumacia e tale ricorso gli abbia consentito di far valere che la domanda giudiziale o l’atto equivalente non gli era stato notificato o comunicato in tempo utile e in modo tale che egli potesse presentare le proprie difese. Firme ( *1 ) Lingua processuale: l’inglese.

62007TJ0493

fi

Kolme kannetta, joista ensimmäinen on nostettu SMHV:n ensimmäisen valituslautakunnan 14.9.2007 tekemästä päätöksestä (asia R 8/2007-1), toinen on nostettu SMHV:n ensimmäisen valituslautakunnan 20.11.2007 tekemästä päätöksestä (asia R 10/2007-1) ja kolmas on nostettu SMHV:n ensimmäisen valituslautakunnan 19.11.2007 tekemästä päätöksestä (asia R 9/2007-1) ja jotka koskevat yhtäältä GlaxoSmithkline SpA:n, Laboratórios Wellcome de Portugal, L da :n ja The Wellcome Foundation Ltd:n ja toisaalta Serono Genetics Institute SA:n välisiä mitättömyysmenettelyjä Asioiden tiedot Rekisteröity yhteisön tavaramerkki, jonka mitättömäksi julistamista on vaadittu: Sanamerkki FAMOXIN luokkaan 5 kuuluvia tavaroita ja palveluita varten – hakemus nro 2491298 Yhteisön tavaramerkin haltija: Serono Genetics Institute SA Yhteisön tavaramerkin mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen esittäjät: GlaxoSmithkline SpA; Laboratórios Wellcome de Portugal, L da ja The Wellcome Foundation Ltd Mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen esittäjien tavaramerkkioikeus: Kansalliset sanamerkit LANOXIN luokkaan 5 kuuluvia tavaroita varten Mitättömyysosaston ratkaisu: Mitättömäksi julistamista koskevien vaatimusten hylkääminen Valituslautakunnan ratkaisu: Valitusten hylkääminen Ratkaisu 1) Asiat T-493/07, T-26/08 ja T-27/08 yhdistetään tämän tuomion antamista varten. 2) Kanteet hylätään. 3) GlaxoSmithkline SpA, Laboratórios Wellcome de Portugal, Lda ja The Wellcome Foundation Ltd velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

62006TJ0413

fi

Muutoksenhaku – Kohde – Virkamiestuomioistuimen sellaisen määräyksen kumoaminen, jossa virkamiestuomioistuin on katsonut, ettei se ole toimivaltainen, ja siirtänyt asian yhteisöjen tuomioistuimelle tai ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle – Tutkimatta jättäminen (Yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevat 8 artiklan 2 kohta ja 9 artiklan ensimmäinen ja toinen kohta) Määräys, jossa virkamiestuomioistuin katsoo, ettei se ole toimivaltainen, ja siirtää asian yhteisöjen tuomioistuimelle tai ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 8 artiklan 2 kohdan mukaisesti, ei ole valituskelpoinen toimi, sillä tämä määräys ei täytä yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 9 artiklan ensimmäisen ja toisen kohdan edellytyksiä. Niiden mukaan kaikki asianosaiset, joiden vaatimukset on hylätty kokonaan tai osittain, voivat hakea muutosta virkamiestuomioistuimen lopullisiin päätöksiin samoin kuin päätöksiin, joilla tehdään vain osittainen asiaratkaisu, tai päätöksiin, joilla ratkaistaan väite toimivallan puuttumisesta tai siitä, että asia on jätettävä tutkittavaksi ottamatta. Tällainen siirto ei voi myöskään heikentää asianosaisten oikeusturvaa yhteisöjen tuomioistuimissa, jotka ratkaisevat joka tapauksessa kaikki kanteessa esitetyt kysymykset. Sen sijaan, että jätettäisiin toimivallan puuttumisen toteamisen seuraukset asianosaisten aloitteen varaan, kun he tekevät mahdollisesti valituksen, 8 artiklan 2 kohdassa näet määrätään asian siirtämisestä toimivaltaisena pidettävälle yhteisöjen tuomioistuimelle. On sen tuomioistuimen tehtävänä, jolle kanne on siirretty, arvioida omaa toimivaltaansa ja tarvittaessa siirtää puolestaan tätä koskevan erityisen menettelyn mukaisesti kanne alimpaan tuomioistuimeen, joka ei silloin voi katsoa, ettei se olisi toimivaltainen. Tämä erityinen mekanismi mahdollistaa sen, että selvitetään toimivallan jakoa koskevat kysymykset yhteisöjen tuomioistuimet muodostavien tuomioistuinten kesken, sillä nämä kysymykset voivat olla tarvittaessa myös asianosaisten välisen kontradiktorisen näkemystenvaihdon kohteena ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa sen ratkaistessa siirron vaikutuksia. (ks. 22–25 ja 27 kohta)

61999TJ0219

hu

A jogvita előzményei Az EK‑Szerződés 82. cikkének alkalmazására vonatkozó eljárásban (IV/D‑2/34.780 Virgin/British Airways ügy) 1999. július 14‑én hozott 2000/74/EK bizottsági határozat (HL 2000. L 30., 1. o., a továbbiakban: megtámadott határozat) (2) preambulumbekezdése értelmében a British Airways plc (a továbbiakban: BA) a legnagyobb brit légitársaság. Gyűjtő‑elosztó hálózatot üzemeltet, amely a londoni régióban található repülőterekre összpontosul. Az érintett időszak alatt a menetrend szerinti járatok hálózata az Egyesült Királyságban tizenöt, világszerte pedig összesen 72 országban 155 nemzetközi úti célt foglalt magában. 1997‑ben a BA világelső volt a menetrend szerinti nemzetközi repülőjáratokon teljesített utaskilométerek számát tekintve, illetve kilencedik a menetrend szerinti nemzetközi és belföldi repülőjáratokon teljesített utaskilométerek számát tekintve. Az 1998. március 31‑én zárult üzleti év folyamán a BA 8,642 milliárd font sterling (GBP) összegű konszolidált forgalmat ért el, amelyből a nettó nyereség 460 millió GBP volt. Ugyanezen üzleti évben a BA átlagosan 60 675 személyt alkalmazott. A Virgin Atlantic Airways Ltd (a továbbiakban: Virgin) angol jog alapján létrehozott magánvállalkozás, amely menetrend szerinti légi személyszállítással foglalkozik egyes nemzetközi útvonalakon. 1997‑ben huszonegyedik helyet foglalta el világviszonylatban a menetrend szerinti nemzetközi repülőjáratokon teljesített utaskilométerek számát tekintve, és harmincegyedik volt a menetrend szerinti nemzetközi és belföldi repülőjáratokon teljesített utaskilométerek számát tekintve. Az 1998. április 30‑án zárult üzleti év során a Virgin nagyjából 942 millió GBP összegű forgalmat ért el. Körülbelül 4522 személy állt az alkalmazásában 1997 végén. A BA az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező és az International Air Transport Association (IATA) által akkreditált utazásközvetítőkkel olyan megállapodásokat kötött, amelyek a BA‑repülőjegyek ezen közvetítők általi értékesítése utáni alapjutalékra való jogosultságot tettek lehetővé. Ez a jutalék 1976 és 1997 között a nemzetközi forgalom díja tekintetében 9% volt, míg a belföldi forgalom díjára nézve 7,5%. Ezen alapjutalék-rendszeren felül a BA az IATA‑utazásközvetítőkkel olyan megállapodásokat kötött, amelyek maguk is három elkülönült pénzügyi ösztönző rendszert tartalmaztak: marketingmegállapodásokat, az egész világra kiterjedő megállapodásokat és végül teljesítményarányos jutalékrendszert. A marketingmegállapodások és a világra kiterjedő megállapodások A BA által felállított első jutalékrendszer olyan marketingmegállapodásokból állt, amelyek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező egyes IATA‑utazásközvetítőknek annak lehetőségét biztosították, hogy az alapjutalékon felüli juttatásokat szerezzenek, mégpedig: –        teljesítményjutalékot, amelyhez bizonyos, a BA járatain történt utazások terjedelmének függvényében számított külön jutalékok járultak; –        egy alapot terhelő jutalékokat, amelyeket az utazásközvetítőknek a személyzetük képzésére kellett fordítaniuk; –        a BA által bevétele növelése érdekében létrehozott kereskedelmi promócióra szánt alapot terhelő jutalékokat, amelyeket az utazásközvetítőknek a BA reklámkampányainak finanszírozására kellett felhasználniuk. A marketingmegállapodások az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőket arra is kötelezték, hogy a BA‑t – többek között a menetrendje, díjai, illetve termékei és reklámkiadványai kiállítása tekintetében – ne részesítsék kedvezőtlenebb bánásmódban, mint bármely más légitársaságot. Az egy évre megkötött marketingmegállapodások főszabály szerint az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, a BA jegyeinek eladásából 500 000 GBP‑t meghaladó éves bevételt (a továbbiakban: repülőjegy-bevétel) elérő IATA‑utazásközvetítők számára voltak fenntartva. Azok az utazásközvetítők, akik 500 000 GBP‑t meghaladó, de 10 millió GBP‑nél alacsonyabb éves repülőjegy-bevételt teljesítettek, standard marketingmegállapodást köthettek. Azok az utazásközvetítők, amelyek éves repülőjegy-bevétele meghaladta 10 millió GBP‑t, egyedi feltételekkel köthettek marketingmegállapodást a BA‑val. A teljesítményjutalékot az utazásközvetítő által teljesített BA repülőjegy-bevétel növekedése alapján meghatározott progresszív jutaléktáblázatban került kiszámításra. Az általános teljesítményjutalék mellett bizonyos útvonalak különös teljesítményjutalékra jogosítottak fel. A teljesítményjutalék, illetve különjutalék fizetése a BA jegyeinek az utazásközvetítők általi évenkénti növekvő eladásának függvénye volt. Ugyan a két jutalék közül főszabály szerint egyik sem a BA Egyesült Királyságon belüli belföldi járatain megtett utak után került kifizetésre, ám ezeket az utakat a BA figyelembe vette annak megállapítása érdekében, hogy az utazásközvetítők elérték‑e az eladási célkitűzéseket, mivel ezek az összesített repülőjegy-bevételek alapján kerültek kiszámításra, ideértve a hosszú távú, a rövid távú és a belföldi légi útvonalakat. A marketingmegállapodásokon felül a BA három IATA‑utazásközvetítővel második típusú pénzügyi ösztönző megállapodásokat is kötött (a továbbiakban: az egész világra kiterjedő megállapodások). A 1992/1993. évi téli időszakra a BA három utazásközvetítővel olyan egész világra kiterjedő motivációs megállapodásokat hozott létre, amelyek alapján az utazásközvetítők az általuk teljesített BA‑repülőjegy-bevétel növekedése alapján meghatározott progresszív rendszerben további jutalékot kaphattak. 1993. július 9‑én a Virgin panaszt emelt az Európai Közösségek Bizottságánál többek között e marketingmegállapodások miatt. A Bizottság eljárás kezdeményezéséről határozott a BA által az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel kötött marketingmegállapodások tekintetében, és 1996. december 20‑án kifogásközlést fogadott el a BA‑val szemben. A BA az 1997. november 12‑én tartott meghallgatáson tette meg szóbeli észrevételeit. Az új, teljesítményarányos jutalékrendszer 1997. november 17‑én a BA minden Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőnek levelet küldött, amelyben egy harmadik fajta jutalékrendszer, nevezetesen az 1998. január 1‑jétől érvényes új, teljesítményarányos jutalékrendszer részleteit ismertette (a továbbiakban: új, teljesítményarányos jutalékrendszer). Az új, rögzített mértékű 7%‑os alapjutalékon felül, amely minden Egyesült Királyságban eladott jegyre vonatkozott, az ott székhellyel rendelkező utazásközvetítő jogosult lehetett a nemzetközi jegyek tekintetében 3%‑ig terjedő, a belföldi járatok tekintetében pedig 1%‑ig terjedő különjutalékra is. A belföldi és nemzetközi járatokra szóló jegyekkel kapcsolatos változó mértékű különjutalék nagysága az utazásközvetítő által a BA‑jegyek eladása során elért teljesítmény növekedésétől függött. E teljesítmény az adott utazásközvetítő által az adott hónapban a BA‑jegyek eladásából elért összes bevételnek az előző év megfelelő hónapjában elért bevételhez viszonyított összegén alapult. Az új, teljesítményarányos jutalékrendszer értelmében a 95%‑os referenciaértéket meghaladó minden egyes növekedési százalékpont után az utazásközvetítők 0,1%‑os változó mértékű különjutalékot kaptak, amely a nemzetközi jegyekre vonatkozó különjutalékot tette ki, és hozzáadódott a 7%‑os alapjutalék összegéhez. A belföldi jegyeladás tekintetében a 0,1%‑os változó mértékű különjutalék minden, a 95%‑os referenciaértéket meghaladó 3%‑os eladásnövekedés után járt. Az új, teljesítményarányos jutalékrendszerben az egyes utazásközvetítők által elérhető maximális változó mértékű különjutalék a nemzetközi jegyeladás tekintetében 3%, a belföldi jegyeladás tekintetében pedig 1% volt, ha ez az arány mindkét esetben elérte a 125%‑ot. Így tehát, amennyiben valamely utazásközvetítő az adott év megfelelő hónapjában 112%‑os eredményt ért el, a nemzetközi jegyeladások után járó változó mértékű különjutalék az adott hónapra vonatkozó jutalék kiszámítása érdekében figyelembe vett nemzetközi bevételek 1,7%‑a volt ([112 – 95] × 0,1%). Ezzel szemben ugyanezen eredmény eléréséhez a belföldi jegyeladások után járó változó mértékű különjutalék az adott hónapra vonatkozó jutalék kiszámítása érdekében figyelembe vett belföldi bevételek 0,5%‑a volt ([112 – 95] ÷ 3 × 0,1%). A teljesítményarányos jutalékrendszerben járó változó jutalékok havonta kerültek kifizetésre. Az új, teljesítményarányos jutalékrendszernek eredetileg 1999. március 31‑ig kellett volna hatályban maradnia. A BA 1997 decembere tekintetében olyan átmeneti rendszert vezetett be, amely az új, teljesítményarányos jutalékrendszert a már létező, a nemzetközi jegyeladásokra vonatkozó 9%‑os és a belföldi jegyeladásokra vonatkozó 7,5%‑os jutalékokkal együttesen alkalmazta. 1999. február 8‑án a BA kijelentette, hogy nem hosszabbítja meg ezt a rendszert az 1999/2000. évben. 1998. január 9‑én a Virgin kiegészítő panaszt nyújtott be a BA teljesítményarányos jutalékrendszere tekintetében. 1998. március 12‑én a Bizottság kiegészítő kifogásközlést fogadott el az új rendszer vonatkozásában. A bizottsági határozat 1999. július 14‑én a Bizottság a Szerződés [81.] és [82.] cikkének végrehajtásáról szóló első, 1962. február 6‑i 17. tanácsi rendelet (HL 1962. 13., 204. o.; magyar nyelvű különkiadás 8. fejezet, 1. kötet, 3. o.) alapján elfogadta megtámadott határozatot, amely azt állapítja meg, hogy a BA által üzemeltetett minden egyes Egyesült Királyságban található repülőterekről induló, illetve oda érkező nemzetközi repülőjárat potenciálisan elkülönülő légiközlekedési szolgáltatási piacot alkot ((80) preambulumbekezdés), és hogy a légi közlekedés tekintetében érintett földrajzi piac a brit piac ((83) preambulumbekezdés). A megtámadott határozat (31) preambulumbekezdése értelmében az utazásközvetítők a légitársaságoknak az általuk közvetített légi közlekedésre vonatkozó szolgáltatásokat, az utasok részére pedig a megfelelő utazási szolgáltatások kiválasztásában segítséget nyújtanak, valamint ellátják a jegykiállítással, az utasok által kifizetett összegek beszedésével és ezen összegeknek az adott légitársasághoz való eljuttatásával kapcsolatos adminisztrációs feladatokat. E szolgáltatások ellentételezéseként a légitársaságok az utazásközvetítőknek az általuk bonyolított jegyeladások függvényében jutalékot fizetnek. A Bizottság továbbá úgy ítéli meg, hogy a BA – többek között az Egyesült Királyságban az IATA utazásközvetítőknek létrehozott elszámolási rendszerében elért összesített repülőjegy-eladásokban a BA‑repülőjegyek eladásai által elért aránya miatt – a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán erőfölényben lévő vásárló ((90) és (91) preambulumbekezdés). A Bizottság a megtámadott határozat (29) és (30) preambulumbekezdésében saját maga fogalmazza meg a marketingmegállapodások és az új, teljesítményarányos jutalékrendszer módszereit: „(29) Az utazásközvetítőkre vonatkozó, fent ismertetett jutalékrendszereknek van egy lényeges közös jellemzőjük. A jegyeladás-növelés céljának elérése minden esetben az adott utazásközvetítő által eladott repülőjegyek összességére, és nem csupán a cél elérését követően eladottakra kifizetett jutalék emelkedéséhez vezet. Így a marketingmegállapodásokra vonatkozó rendszerben az utazásközvetítőnek minden egyes eladott repülőjegy utáni jutalék minden eladott repülőjegyre nézve emelkedik. A teljesítményarányos jutalékrendszerben az utazásközvetítő által eladott repülőjegyek tekintetében a kifizetett jutalék százaléka nő. Ez azt jelenti, hogy amennyiben egy utazásközvetítő kevéssel a jutalékarány megemelkedéséhez megkövetelt küszöbérték elérése előtt áll, úgy viszonylag kevés további BA‑repülőjegy eladása döntő hatással lehet a jutalék formájában szerzett bevételére. Fordított esetben a BA valamely versenytársának, aki az utazásközvetítőt arra szeretné ösztönözni, hogy a BA foglalásai helyett a versenytárs légitársaság jegyeit adja el, e hatást semlegesítendő, minden egyes eladott repülőjegy után lényegesen magasabb jutalékszázalékot kell fizetnie, mint a BA‑nak. (30) A BA jutalékrendszerek e hatását mutatja következő példa. Tegyük fel, hogy egy utazásközvetítő a referenciaév egy hónapjában összesen 100 000 GBP értékben adott el nemzetközi repülőjegyeket. Amennyiben az utazásközvetítő havonta 100 000 [GBP] értékben ad el BA nemzetközi repülőjegyeket, úgy megkapja a 7%‑os alapjutalékot és egy 0,5%‑os teljesítményjutalékot ([100 – 95] x 0,1%), ami az eladott nemzetközi repülőjegyekért járó jutalékból származó 7 500 GBP összbevételt tesz ki (100 000 x [7% + 0,5%]). Amennyiben ez az utazásközvetítő a nemzetközi repülőjegyek eladásának 1%‑ban a BA versenytársát részesíti előnyben, úgy a teljesítményjutaléka 0,4%‑ra ([99 – 95] x 0,1%) csökken, és ez a csökkentett arány érvényes minden BA‑repülőjegy eladására. A nemzetközi BA‑repülőjegyek eladásából származó jutalékbevétele így 7326 GBP‑re (99 000 x [7% + 0,4%]) esne vissza. A nemzetközi BA‑repülőjegyek eladásának 1000 GBP‑vel történő visszaesése a jutalékokból származó bevétel 174 GBP‑vel való csökkenését eredményezi. A különjutalék mértéke tehát 17,4%‑ra tehető. A gyakorlatban ez azt jelenti, hogy a BA valamely versenytársa, amelynek lehetősége lenne arra, hogy olyan repülőjáratokat kínáljon, amelyek 1000 GBP értékben a BA‑repülőjegyek értékesítése helyébe léphetnének, e repülőjegyekre 17,4%‑os jutalékot kellene, hogy ajánljon annak érdekében, hogy az utazásközvetítőt a BA‑tól jutalékok formájában származó bevételkiesése miatt kártalanítsa. Jóllehet a BA‑nak is fel kell ezt a különjutalékot ajánlania annak érdekében, hogy a repülőjegyeinek értékesítése emelkedjen, ez a társaság az új versenytárssal szemben előnnyel bír, hiszen az utóbbinak e magas jutalékarányt minden egyes eladásra nézve ki kell fizetnie [...] Ez a hatás fokozódik, ha szóban forgó repülőjegyek száma az utazásközvetítő által referenciaértéken eladott BA‑repülőjegyek kisebb hányadát teszi ki. Ugyanez igaz akkor, ha szóban forgó utazásközvetítő nem csupán kiegészítő jutalékokat kap a teljesítményarányos jutalékrendszer értelmében, hanem jutalékot is valamely »marketingmegállapodás« alapján.” A megtámadott határozatban a Bizottság megállapítja, hogy a marketingmegállapodásoknak és az új, teljesítményarányos jutalékrendszernek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben való alkalmazásával a BA visszaélt a légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán meglévő erőfölényével ((96) preambulumbekezdés). Az új, teljesítményarányos jutalékrendszernek a BA által az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben való alkalmazása azon indokból minősül erőfölénnyel való visszaélésnek, hogy e rendszer alkalmazása azzal a hatással jár egyrészt, hogy arra ösztönzi az utazásközvetítőket, hogy a BA‑repülőjegyek értékesítésének mértékét fenntartsák vagy növeljék ahelyett, hogy a BA versenytársainak szolgáltatásait értékesítenék, mivel ezek a jutalékok nem függnek ezen utazásközvetítő által eladott BA‑repülőjegyek abszolút számokban kifejezett értékétől ((102) preambulumbekezdés), másrészt azzal jár, hogy a szóban forgó utazásközvetítőkkel szemben egyenértékű ügyletek esetén eltérő feltételeket alkalmaz ((109) preambulumbekezdés). Végül a Bizottság úgy véli, hogy a BA‑nak a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán tanúsított visszaélésszerű magatartása az egyesült királysági légiközlekedési piacra versenytorzító hatást fejt ki ((103) és (111) preambulumbekezdés). Következésképpen a megtámadott határozat rendelkező része a következőképpen hangzik: „1. cikk A [BA] megsértette az [EK] 82. cikket, mivel azon utazásközvetítők tekintetében, amelyeknek az Egyesült Királyságban légi utazásközvetítési szolgáltatásokat értékesít, olyan jutalékrendszereket és más pénzügyi ösztönzéseket alkalmazott, amelyek célja és hatása – mialatt az utazásközvetítők hűségét jutalmazza, és megkülönböztetést alkalmaz közöttük – a BA versenytársainak az Egyesült Királyság légiközlekedési piacáról való kiszorítása volt. 2. cikk Az 1. cikkben meghatározott jogsértések miatt a [BA] 6,8 millió euró összegű bírságot köteles fizetni. [...]” Az eljárás Az Elsőfokú Bíróság Hivatalához 1999. október 1‑jén benyújtott keresetlevelével a BA keresetet nyújtott be a részére 1999. július 27‑én kézbesített megtámadott határozat megsemmisítése iránt. Az Elsőfokú Bíróság Hivatalához 2000. április 10‑én benyújtott beadványában a Virgin azt kérte az Elsőfokú Bíróságtól, hogy beavatkozhasson a jelen eljárásba a Bizottság kereseti kérelmeinek támogatására. Az Elsőfokú Bíróság Hivatalához 2000. április 25‑én benyújtott beadványában az Air France is azt kérte az Elsőfokú Bíróságtól, hogy beavatkozhasson a jelen eljárásba a BA megsemmisítés iránti kereseti kérelmének támogatása végett, arra hivatkozva, hogy a jelen jogvita eldöntése kihatással lehet a Bizottságnak az Air France‑nak az utazásközvetítőkre alkalmazott kereskedelmi ösztönző rendszereivel szemben indított eljárása során kialakítandó álláspontjára. 2001. február 9‑i végzésével az Elsőfokú Bíróság a Bizottság kérelmének támogatása végett a Virgin alapügybe való beavatkozását engedélyezte, valamint helyt adott a BA bizonyos iratok Virginnel szemben bizalmas kezelésére vonatkozó kérelmének. Ezzel szemben az Elsőfokú Bíróság az Air France beavatkozási kérelmét elutasította azon indokból, hogy a jelen jogvita eldöntése az utóbbit nem érintette, mivel a jelen ügyben hozandó ítélet esetleges hatása egy olyan, a jövőben esetlegesen megtámadandó határozatra, amelyet a Bizottság az Air France-szal szemben meghozhat, nem képezi a jelen eljárás tárgyát. Az Elsőfokú Bíróság határozata alapján az előadó bírót az első tanácsba nevezték ki, amelyhez következésképpen a jelen ügyet áttették. Az előadó bíró jelentése alapján az Elsőfokú Bíróság (első tanács) úgy határozott, hogy megnyitja a szóbeli szakaszt. Pervezető intézkedésként felhívta a BA‑t és a Bizottságot bizonyos iratok benyújtására és bizonyos írásban feltett kérdések megválaszolására. A BA és a Bizottság e felhívásoknak az előírt határidőn belül eleget tettek. A 2003. február 26‑i tárgyaláson az Elsőfokú Bíróság meghallgatta a felek szóbeli előadásait és a kérdésekre adott válaszait. A felek kérelmei A felperes keresetében azt kéri, hogy az Elsőfokú Bíróság: –        a megtámadott határozatot egészében semmisítse meg; –        a Bizottságot kötelezze a költségek viselésére. A Bizottság azt kéri, hogy az Elsőfokú Bíróság: –        utasítsa el a keresetet; –        a felperest kötelezze a költségek viselésére. A jogkérdésről Keresete alátámasztására a BA nyolc jogalapot hozott fel, amelyek a Bizottság hatáskörének hiányára, az egyenlő bánásmód elvének megsértésére, az érintett ágazati és földrajzi piac hibás meghatározására, a feltételezetten érintett ágazati piacok közötti kapcsolat hiányára, a megtámadott határozat hibás jogalapon történt elfogadására, az erőfölény hiányára, az erőfölénnyel való visszaélés hiányára és végül a bírság összegének túlzott mértékére vonatkoztak. A Bizottság hatáskörének hiányára vonatkozó első jogalapról A felek érvei A BA arra hivatkozik, hogy a Bizottság túllépte hatáskörét azzal, hogy 1999. július 14‑én elfogadta a megtámadott határozatot, miközben a Bizottság tagjai közül – akik a Parlament bizalmatlansági indítványának elkerülése végett 1999. március 16‑i hatállyal lemondtak – az EK 201. cikk analógia útján való alkalmazásával egyik sem volt jogosult másra, minthogy az új Bizottság tagjainak kinevezéséig, vagyis 1999. szeptember 15‑ig a folyamatban lévő ügyeket ellássa. A Bizottság tevékenységének az EK 201. cikkben meghatározott korlátozását alátámasztó indokok – amelyek közül a fő érv az, hogy a Parlament van felruházva azon alkotmányos joggal, hogy a Bizottságtól megvonja politikai megbízatását – legalább annyira érvényesek, amikor a Bizottságnak mint szervnek a lemondása – ahogy a jelen esetben is – önkéntes, mint amikor e megbízatás a Parlament bizalmatlansági indítványa révén szűnik meg. Az EK 215. cikkben kimondott – amely azt az esetet szabályozza, amikor a Bizottság kinevezését követően a megbízatása ideje alatt üresedések következnek be – azon szabálytól eltérően, miszerint a Bizottság tagjai addig maradnak hivatalukban, amíg helyükbe új tagokat nem neveznek ki, a „folyamatban lévő ügyek” fogalma, amelyet a Bizottság tagjainak az EK 201. cikk második bekezdése értelmében továbbra is el kell látniuk, csupán a Bizottság mindennapos tevékenységének ellátását foglalja magában. Nem tartoznak e tevékenység körébe az olyan új politikai kezdeményezések, mint amelyeket a megtámadott határozat képvisel, amely határozatnak a Bizottság egyértelműen olyan precedensjelleget kívánt tulajdonítani, amelyet a BA‑hoz hasonló piaci helyzetben lévő légitársaságokra kíván alkalmazni. Még ha feltételezzük is, hogy az EK 215. cikk alkalmazható e helyzetre, a Bizottság akkor sem lett volna jogosult a megtámadott határozat elfogadására. E rendelkezés első bekezdése ugyanis azt írja elő, hogy a Bizottság valamely tagjának megbízatása lemondással megszűnik. A „megbízatás” kifejezés a jelen ügyhöz hasonlóan – amint azt az EK 213. cikk (2) bekezdésének megfogalmazása is hangsúlyozza – az EK 82. cikk alkalmazására vonatkozó határozat meghozatalát is magában foglalja, amely úgy szól, hogy a Bizottság tagjai feladataik ellátása során teljes mértékben függetlenek. A Bizottság azon az állásponton van, hogy a Parlament bizalmatlansági indítványának hiányában az EK 201. cikk nem alkalmazható még analógia útján sem az önkéntes lemondásra, még a Bizottság összes tagjának együttes lemondása esetén sem, mivel ez az eset az EK 215. cikk hatálya alá tartozik. Mivel az utóbbi rendelkezés nem ír elő semmiféle korlátozást a bizottsági tagok jogosultságainak tekintetében, az utóbbiak jogi értelemben jogosultak, sőt, kötelesek a Szerződés által rájuk ruházott feladatokat utódaik kinevezéséig továbbra is ellátni. Mindenesetre a megtámadott határozat nem minősül új politikai kezdeményezésnek, és a Bizottság folyamatban lévő ügyeinek körébe tartozik. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Az EK 201. cikk a következőképpen szól: „Az Európai Parlament, ha Bizottság tevékenysége miatt bizalmatlansági indítványt terjesztenek elé, arról legkorábban az indítvány beterjesztése után három nappal, nyílt szavazással határoz. Ha bizalmatlansági indítványt a leadott szavazatok kétharmadával és az Európai Parlament tagjainak többségével elfogadják, a Bizottság tagjainak testületileg le kell mondaniuk. A folyamatban lévő ügyeket utódaiknak a 214. cikknek megfelelő kinevezéséig továbbra is ellátják. Ebben az esetben a Bizottság utódul kinevezett tagjainak hivatali ideje azon a napon jár le, amikor a testületileg lemondásra kötelezett bizottsági tagok hivatali ideje lejárt volna.” Továbbá az EK 215. cikk így rendelkezik: „A Bizottság tagjainak megbízatása – a megbízatás lejártától vagy az elhalálozástól eltekintve – lemondással vagy felmentéssel szűnik meg. A lemondó, hivatalából felmentett vagy elhalálozott tag helyébe hivatali idejének fennmaradó részére a Tanács minősített többséggel új tagot nevez ki. A Tanács egyhangúlag úgy is határozhat, hogy a távozó tag helyébe nem szükséges új tagot kinevezni. Az elnök lemondása, felmentése vagy halála esetén hivatali idejének fennmaradó részére új elnököt kell kinevezni. Az új elnök kinevezésére a 214. cikk (2) bekezdésében megállapított eljárást kell alkalmazni. A 216. cikk szerinti felmentés esetét kivéve, a Bizottság tagjai addig maradnak hivatalukban, amíg helyükbe új tagokat nem neveznek ki, vagy ameddig a Tanács e cikk második bekezdése szerint úgy nem határozott, hogy a távozó tag helyébe nem szükséges új tagot kinevezni.” Jacques Santer, a Bizottság elnöke 1999. március 16‑i levelében a tagállamok kormányai képviselői konferenciájának elnökét tájékoztatta Bizottság tagjainak azon döntéséről, hogy testületileg lemondanak, és visszaadják megbízatásukat a tagállamok kormányainak. E levélben a Bizottság elnöke és tagjai kijelentették, hogy különösen az EK 215. cikk értelmében addig is ellátják megbízatásukat, ameddig a Szerződések által előírt eljárások szerint új tagok kinevezésére nem kerül sor. A Tanács 1999. március 22‑i nyilatkozatában – miközben úgy ítélte meg, hogy minél hamarabb ki kell nevezni az új Bizottságot – kifejezte azon kívánságát, hogy a Bizottság tagjai a Szerződések értelmében e pillanattól kezdve továbbra is lássák el megbízatásukat. Az EK 201. cikkből kitűnik, hogy a Bizottság tagjai e cikk második bekezdésének utolsó mondata értelmében csak akkor tekinthetők „testületileg lemondásra kötelezett tagoknak”, ha a Parlament ugyanezen cikkben meghatározott feltételek mellett előzőleg bizalmatlansági indítványt fogadott el. Ennek hiányában – mint a jelen esetben is – a Bizottság összes tagjának a megbízatásról való egyedi lemondása, még ha az együttesen is történik, az EK 201. cikkben szabályozottaktól eltérő esetnek minősül. Az a körülmény, miszerint a Bizottság tagjai azzal, hogy együttesen lemondtak, elismerték politikai felelősségüket, e tekintetben jogilag teljesen irreleváns. A Bizottság hatáskörének rendszerében valamely jogi aktus jogalapjának megválasztása nem függhet kizárólag egy intézmény meggyőződésétől, hanem bírósági felülvizsgálatra alkalmas, objektív elemeken kell alapulnia (lásd ebben az értelemben a Bíróság 45/86. sz., Bizottság kontra Tanács ügyben 1987. március 26‑án hozott ítéletének [EBHT 1987., 1493. o.] 11. pontját). Meg kell tehát állapítani, hogy a Bizottság érintett tagjainak megbízatása az EK 215. cikk első bekezdése értelmében önkéntes és egyedi lemondásukkal ért véget, és az egyedi lemondások együttes volta nem vonhatja kétségbe azok önkéntes jellegét. Egyébiránt, amint az az Európai Közösségek tagállamai kormányképviselőinek az Európai Közösségek Bizottsága elnökének és tagjainak kinevezéséről szóló, 1999. szeptember 15‑i 1999/627/EK, ESZAK, Euratom határozatának hivatkozásaiból kitűnik (HL L 248., 30. o.; magyar nyelvű különkiadás 1. fejezet, 3. kötet, 133. o.), e határozat különösen az EK 215. cikken alapul. A Szerződés alkotói azzal, hogy az EK 215. cikk első bekezdésében meghatározták, hogy a Bizottság tagjainak megbízatása lemondással szűnik meg, csupán a Bizottság tagjai megbízatása e megbízatás ideje alatti megszűnésének jogi indokait kívánták meghatározni, anélkül hogy szándékukban lett volna lemondott tagok rendes feladatainak gyakorlását megtiltani addig, ameddig önkéntes lemondásuk utódjuk tényleges kinevezésével hatályossá válik. A fentiekből következően az érdekeltek 1999. szeptember 15‑ig, vagyis „addig marad[t]ak hivatalukban, amíg helyükbe új tagokat nem nevez[t]ek ki”, amint azt az EK 215. cikk negyedik bekezdése előírja. E tagok tehát a fenti időpontig teljes mértékben gyakorolhatták hatáskörüket. A Bizottság tehát nem lépte túl hatáskörét a megtámadott határozat 1999. július 14‑i elfogadásával. Az első jogalapot tehát el kell utasítani. Az egyenlő bánásmód elvének megsértésére vonatkozó második jogalapról A felek érvei A BA azt kifogásolja, hogy a Bizottság megsértette az egyenlő bánásmód elvét és a BA‑t nagyon hátrányos versenyhelyzetbe kényszerítette azzal, hogy a megtámadott határozatban megtiltotta, hogy a BA teljesítményarányos jutalékrendszereket alkalmazzon az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben, miközben a többi, legalább ilyen erőfölényben lévő és ugyanilyen pénzügyi ösztönző rendszereket alkalmazó légitársaságokkal szemben nem fogadott el a BA‑val szemben hozotthoz hasonló határozatot. Az, hogy a Virgin előbb tett panaszt a BA‑val szemben, nem igazolja azt, hogy a Bizottság kizárólag a BA‑val szemben hozott a jogsértés fennállására irányuló vizsgálati eljárás megindítására vonatkozó határozatot. A Bizottság arra vonatkozó diszkrecionális jogköre, hogy erőforrásait a folyamatban lévő ügyekre összpontosítsa, nem teszi lehetővé a hátrányos megkülönböztetést különösen akkor, amikor e megkülönböztetés már magában is versenyellenes hatásokkal jár az eljárás alá vont vállalkozással szemben. A Bizottság egyáltalán nem találja hátrányosan megkülönböztetőnek a megtámadott határozatnak a Virgin panaszát követő határozat hat év után történő elfogadását. A Bizottság úgy véli, hogy a saját mérlegelési jogkörébe tartozik az, hogy eltérő jelentőséget tulajdonítson az előtte folyamatban lévő ügyeknek a hozzájuk fűződő közösségi érdek függvényében (az Elsőfokú Bíróság T‑24/90. sz., Automec kontra Bizottság ügyben 1992. szeptember 18‑án hozott ítéletének [EBHT 1992., II‑2223. o.] 77. pontja). A megtámadott határozat meghozatalának napján közzétett, az „utazásközvetítők jutalékaira irányadó elvekre” vonatkozó sajtóközlemény szerint a hivatkozott határozat az első lépés a légitársaságok által az utazásközvetítőknek fizetett jutalékok kezelése tekintetében. A sajtóközleményben lefektetett elvek egyértelmű eligazítást adnak a BA‑hoz hasonló helyzetben lévő többi légitársaságnak is, és a Bizottság köteles minden szükséges intézkedést megtenni ezen elveknek az ugyanilyen helyzetben lévő más légitársaságok általi tiszteletben tartásának ellenőrzése érdekében. A megtámadott határozat a földrajzi piacok közül csak a brit piacon fejt ki a BA‑val szemben negatív hatást. Amennyiben a BA a többi piacon nem rendelkezik erőfölénnyel, alkalmazhat pénzügyi ösztönző rendszereket a versenytárs vállalkozás által alkalmazott ösztönzők kiegyenlítéseként. Továbbá az Egyesült Királyság területén a más légitársaságok által a légi utazásközvetítőkkel szemben alkalmazott különböző jutalékrendszerek nincsenek hatással a megtámadott határozatra. A megtámadott határozat ugyanis a BA‑ra a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán erőfölényes helyzetben lévőként vonatkozik azon felelőssége miatt, amely erőfölényes vállalkozásként reá hárul. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Ahhoz, hogy a Bizottságnak felróható legyen a hátrányos megkülönböztetés, az szükséges, hogy a Bizottság egyes gazdasági szereplőknek másokhoz viszonyítva hátrányt okozva összehasonlítható helyzeteket eltérő módon kezeljen, anélkül hogy ezt az eltérő bánásmódot lényeges objektív különbségek igazolnák (az Elsőfokú Bíróság T‑106/96. sz., Wirtschaftsvereinigung Stahl kontra Bizottság ügyben 1999. július 7‑én hozott ítéletének [EBHT 1999., II‑2155. o.] 103. pontja). Az a körülmény, hogy a felpereséhez hasonló helyzetben lévő gazdasági szereplő esetében a Bizottság nem állapított meg jogsértést, nem teszi lehetővé a felperessel szemben megállapított jogsértés kizárását, amennyiben az helyesen került megállapításra (a Bíróság C‑89/85., C‑104/85., C‑114/85., C‑116/85., C‑117/85. és C‑125/85–C‑129/85. sz., Ahlström és társai kontra Bizottság egyesített ügyekben 1993. március 31‑én hozott ítéletének [EBHT 1993., I‑1307. o.] 146. pontja). Ezen túlmenően e jogalap pusztán azon a – nem bizonyított – állításon alapszik, hogy a BA versenytársainak minősülő légitársaságok által az utazásközvetítőkkel szemben alkalmazott pénzügyi ösztönző rendszerek az EK 81. és EK 82. cikk értelmében jogellenesek. Továbbá, még ha figyelmen kívül is hagyjuk, hogy a megtámadott határozat a Virgin által 1993‑ban a BA ellen tett panaszt követően került elfogadásra, a Bizottság a közösségi szabályok alkalmazásának hatékony felügyelete érdekében jogosult arra, hogy – mint a jelen esetben is – eltérő jelentőséget tulajdonítson a hozzá benyújtott panaszoknak (a Bíróság C‑119/97. P. sz., Ufex és társai kontra Bizottság ügyben 1999. március 4‑én hozott ítéletének [EBHT 1999., I‑1341. o.] 88. pontja) a hozzájuk fűződő közösségi érdek függvényében, amelyet az adott ügy körülményeire és különösen az előadott ténybeli és jogi elemekre tekintettel kell értékelnie (a fenti 61. pontban hivatkozott Automec kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 86. pontja). E tekintetben a Bizottság köteles minden esetben megvizsgálni az állítólagos versenykorlátozások súlyát (az Elsőfokú Bíróság T‑189/95., T‑39/96. és T‑123/96. sz., SGA kontra Bizottság egyesített ügyekben 1999. december 13‑án hozott ítéletének [EBHT 1999., II‑3587. o.] 53. pontja), illetve a hozzá benyújtott panasz elsőbbségi jellegét. A Bizottságnak ugyanis az a feladata, hogy a vizsgálati eljárásokat ésszerű határidőn belül befejezze (lásd ebben az értelemben a T‑213/95. és T‑18/96. sz., SCK és FNK kontra Bizottság egyesített ügyekben 19997. október 22‑én hozott ítélet [EBHT 1997., II‑1739. o.] 55. és 56. pontját). Amikor a Bizottság olyan helyzetben van – mint a jelen esetben is –, amikor számos bizonyíték arra enged következtetni, hogy több, ugyanazon gazdasági ágazatban tevékeny nagyvállalkozás versenyjogot sértő magatartást tanúsít, a Bizottság arra is jogosult, hogy erőforrásait az érintett vállalkozások közül az egyikre összpontosítsa, arra buzdítva a többi vállalkozás által tanúsított esetleges jogellenes magatartás által állítólagosan sértett gazdasági szereplőket, hogy a nemzeti hatóságokhoz forduljanak (lásd ebben az értelemben a fenti 69. pontban hivatkozott SGA kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 59. pontját). Végül a Bizottság a tárgyalás során kijelentette – anélkül, hogy a BA ezt vitatta volna –, hogy a BA által 1998 júniusában és szeptemberében benyújtott panaszokat követően nyolc légitársasággal szemben indított vizsgálati eljárást, és hogy 2003. február 6‑i levelében arról tájékoztatta BA‑t, hogy ezen eljárásokat meg kívánja szüntetni. Ezért a BA feladata volt, hogy – amennyiben úgy ítéli meg, hogy panaszai megalapozottak – e tekintetben észrevételeket nyújtson be a Bizottságnak, és megtámadja azt az esetleges bizottsági határozatot, amely e panaszokat elutasítja. Így a második jogalapnak nem lehet helyt adni. Az érintett ágazati és földrajzi piac hibás meghatározására vonatkozó harmadik jogalapról Amint az a megtámadott határozatból kitűnik (lásd a fenti 22. pontot), a Bizottság úgy ítélte meg, hogy a BA erőfölényes helyzetének megállapítása céljából releváns érintett piac a légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piaca volt. A felek érvei A BA vitatja Bizottság elemzését arra hivatkozva, hogy még ha feltételezzük is, hogy az utazásközvetítők által a légitársaságoknak nyújtott szolgáltatások piaca létezik, az utóbbi a jelen ügy körülményei között nem tekinthető az érintett ágazati piacnak. A Bizottság által feltárt és a jogvita tárgyát képező teljesítményarányos jutalékrendszer révén létrejött versenykorlátozásokat annak az erőfölénynek tudta be, amellyel a BA az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által nyújtott szolgáltatások vásárlójaként rendelkezik. Ezzel a Bizottság eltért egyrészt – előrevetítve az erőfölény és az azzal való visszaélés megállapítását – az érintett piac meghatározásának megszokott módszerétől, másrészt a közösségi versenyjog alkalmazásában az érintett piac meghatározásáról szóló közleményétől (HL 1997. C 372., 5. o.; magyar nyelvű különkiadás 8. fejezet, 1. kötet, 155. o.). A utazásközvetítők olyan értékesítési csatornát képeznek, amelyek lehetővé tették a légitársaságok részére, hogy kiskereskedelmi szinten értékesítsék e társaságok repülőjárataikon szabad helyeket. Márpedig a márkás termékek piacain a verseny természetét úgy kell értékelni, hogy a Bizottság az érintett termékek piacait tekinti érintett piacoknak, és nem a gyártók által a termékek eladása érdekében alkalmazott eladási pontok által nyújtott kiskereskedelmi értékesítési szolgáltatások piacait. A BA utazásközvetítőkhöz viszonyított helyzete nem nyújt megfelelő megközelítést a BA piaci erejének értékeléséhez. Az érintett ágazati piac meghatározásához – annak érdekében, hogy a Bizottság értékelni tudja az utazásközvetítők részére nyújtott pénzügyi előnyök versenyre gyakorolt hatásait – azt kell meghatározni, hogy egy adott légiközlekedési szolgáltatásokat nyújtó szolgáltató egy meghatározott viszonylaton hatékonyan tudja‑e emelni árait. Amint azt a Bizottság a megtámadott határozat (80) és (81) preambulumbekezdésében elismerte, a fenti kérdésre adandó válasz attól függ, hogy egy meghatározott viszonylaton utazni kívánó utasok úgy találják‑e, hogy az egyéb járatok tényleges helyettesítők. A Bizottság akkor él ezzel a megközelítéssel, amikor az Egyesült Királyságba irányuló, illetve onnan induló légi közlekedést vizsgálja, ám helytelenül állítja, hogy létezik egy külön piac, mégpedig a légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak piaca. A BA előadja, hogy a Bizottság álláspontját követve, amennyiben a repülőjegyeknek az utazásközvetítők által biztosított értékesítésével kapcsolatos szolgáltatások piaca teljesen jelentéktelen méretűre csökkenne, ez lenne az érintett piac. A BA véleménye szerint viszont az értékesítés egyéb formái kizárják annak megállapítását, hogy valamely légitársaság jelentős befolyással rendelkezzen ezen a piacon, még ha az utazásközvetítőkön keresztül történő jegyeladások piacán túlnyomó részesedéssel rendelkezik is. Ezen túlmenően, mivel négy fő úti cél van (Egyesült Államok, Európa, Afrika és a Távol-Kelet), és minden egyes úti célt egy‑egy légiközlekedési szolgáltatást nyújtó társaság lát el, minden légitársaság jelentős befolyással rendelkezik a saját viszonylatain, anélkül hogy a többi légitársaság részéről nyomásnak lenne kitéve. Mindeközben a Bizottság elemzése értelmében egyik légitársaság sincs szükségszerűen erőfölényben az utazásközvetítők szolgáltatásainak megvásárlása tekintetében, mivel e szolgáltatások vásárlói oldalán egyikük sem rendelkezne több mint 25%‑kal. Végül egy, a légi utakat nyújtó utazásközvetítők piacán erőfölénnyel nem rendelkező, ám egy bizonyos útvonalon meghatározott viszonylatot, illetve több kisebb viszonylatot egyedül üzemeltető légitársaság versenytársaitól és az utazásközvetítőktől is teljesen független magatartást tanúsíthat ezeken a viszonylatokon. Mindazonáltal a Bizottság elemzése értelmében ez a helyzet nem tartozik az EK 82. cikk hatálya alá. A BA hozzáteszi, hogy még ha légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak piaca tekinthető is az érintett ágazati piacnak, az érintett földrajzi piac szélesebb, mint az Egyesült Királyság területe. Számos jelentős utazásközvetítő több országban is működik. Ráadásul az utazásközvetítők egyre inkább nemzetközi szinten működnek együtt a légitársaságokkal, amint azt a BA által bizonyos utazásközvetítőkkel kötött egész világra kiterjedő megállapodások is mutatják. A Bizottság emlékeztet, hogy a megtámadott határozat (31) preambulumbekezdése szerint az utazásközvetítők a légitársaságok nevében független szolgáltatásokat nyújtó önálló közvetítőként járnak el (a Bíróság 311/85. sz., VVR‑ügyben 1987. október 1‑jén hozott ítéletének [EBHT 1987., 3801. o.] 20. pontja). A légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásai – amelyeket a légitársaságok a kiállított jegyeik számának alapján jutalék formájában fizetnek meg – a szerződött légitársaságok reklámozásából, az utasok részére a megfelelő utazási légitársaság és repülőjárat kiválasztásában való segítségnyújtásából, jegykibocsátásból, az utasok által kifizetett összegek beszedéséből, valamint ezen összegeknek az adott légitársasághoz való eljuttatásából áll. Semmi akadálya az erőfölényben lévő vásárló visszaélése megállapításának, ugyanis ez a magatartás a közösségi versenyjog hatálya alá tartozik. A Bizottság emlékeztet, hogy a légi utakat nyújtó utazásközvetítők piacát (az [EK‑Szerződés 81. cikkének] alkalmazására vonatkozó eljárásban [IV/32.659 „IATA Passenger Agency Programme”–ügy] 1991. július 30‑án hozott 91/480//EGK bizottsági határozat [HL L 258., 18. o.]), valamint a légi közlekedéssel kapcsolatos egyéb piacokat – mint például a számítógépes helyfoglalási rendszerek piacát (az [EK‑Szerződés 82. cikkének] alkalmazására vonatkozó eljárásban (IV/32.318 London European SABENA ügy) 1988. november 4‑én hozott 88/589/EGK bizottsági határozat [HL L 317., 47. o.]) – is elkülönülő piacoknak minősítette. Végül az érintett földrajzi piac Egyesült Királyságra való korlátozását az érintett tevékenységeknek az Egyesült Királyság területére való összpontosulását indokoló számos bizonyíték igazolja. Különösen, az ügyfelek általában a tartózkodási helyüknek megfelelő országban rendelik meg repülőjegyüket, és az utazásközvetítők, valamint a légitársaságok közötti kapcsolatok országonként kerülnek kialakításra. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja A Bizottság a megtámadott határozatban úgy ítélte meg, hogy a BA erőfölényes helyzetének megállapítása céljából figyelembe veendő releváns ágazati piac azon szolgáltatásokat foglalja magában, amelyeket a légitársaságok az utazásközvetítőktől igénybe vesznek repülőjegyeik értékesítése és terjesztése érdekében ((72) preambulumbekezdés). A Bizottság álláspontja szerint a légitársaságok e gyakorlata eredményeképpen a légiközlekedési piacoktól elkülönülve létrejött a légi utakat nyújtó utazásközvetítők piaca. A Bizottság továbbá úgy vélte, hogy a jelen esetben az érintett földrajzi piac az utazásközvetítők tevékenységének adott országra kiterjedő jellege miatt az Egyesült Királyság területe. Emlékeztetni kell arra, hogy az állandó ítélkezési gyakorlat szerint (a Bíróság 322/81. sz., Michelin kontra Bizottság ügyben 1983. november 9‑én hozott ítéletének [EBHT 1983., 3461. o.] 37. pontja; az Elsőfokú Bíróság T‑65/96. sz., Kish Glass kontra Bizottság ügyben 2000. március 30‑án hozott ítéletének [EBHT 2000., II‑1885. o.] 62. pontja, amely ítéletet a Bíróság C‑241/00. P. sz., Kish Glass kontra Bizottság ügyben folytatott fellebbezési eljárásban 2001. október 18‑án hozott ítéletében [EBHT 2001., I‑7759.o.] helybenhagyott), a meghatározott ágazati piacon valamely vállalkozás lehetséges erőfölényének meghatározása céljaira versenylehetőségeket azon termékek és szolgáltatások összességét magában foglaló piac keretében kell értékelni, amelyek jellegzetességeikre tekintettel különösen alkalmasak az állandó szükségletek kielégítésére, és más termékekkel, illetve szolgáltatásokkal kevéssé felcserélhetők. Továbbá, mivel az érintett piac meghatározása annak értékelésére szolgál, hogy az érintett vállalkozásnak lehetősége van‑e megakadályozni a tényleges verseny fenntartását, és versenytársaktól, illetve a jelen ügyben a szolgáltatóktól jelentős mértékben függetlenül viselkedni, e célból a vizsgálat nem korlátozódhat az érintett szolgáltatások objektív jellegzetességeire, hanem figyelembe kell venni a versenyfeltételeket, valamint a piaci kereslet és kínálat szerkezetét is. A BA beadványaiból kitűnik, hogy saját maga is elismeri a légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásai önálló piacának létezését, mivel keresete 11.34. pontjában kijelenti, hogy maguk az utazásközvetítők is versenyző piacon működnek, egymással versenyezve annak érdekében, hogy ügyfeleiknek a lehető legjobb szolgáltatást nyújtsák. E tekintetben ugyan az utazásközvetítők a légitársaságok nevében járnak el, és ez utóbbiak viselik magával az utazási szolgáltatással kapcsolatos kockázatokat, illetve őket illetik az ebből származó előnyök, továbbá a légitársaságok kötnek közvetlenül az utasokkal személyszállítási szerződést, ettől még az utazásközvetítők független szolgáltatásokat nyújtó önálló közvetítőként járnak el (lásd ebben az értelemben a fenti 84. pontban hivatkozott VVR‑ügyben hozott ítélet 20. pontját). Amint azt a Bizottság a megtámadott határozat (31) preambulumbekezdésében megjegyzi, az utazásközvetítők sajátos tevékenysége abból áll egyrészt, hogy a potenciális utasoknak tanácsot adnak, lefoglalják és kiállítják a repülőjegyeket, beszedik a személyszállítási szolgáltatások árát és azt a légitársaságoknak eljuttatják, másrészt pedig abból, hogy e légitársaságok részére reklám– és promóciós szolgáltatásokat nyújtanak. Ezzel kapcsolatosan maga a BA jelenti ki, hogy az utazásközvetítők jelenleg, és legalábbis rövid távon a jövőre nézve a légitársaságok számára olyan alapvető értékesítési csatornát képeznek, amelyek lehetővé teszik a repülőjáratokon biztosított helyek hatékony értékesítését; továbbá az utazásközvetítők és a légitársaságok kölcsönösen függnek egymástól, ugyanis az utóbbiak egyedül nem lennének képesek légiközlekedési szolgáltatásaikat hatékonyan értékesíteni. Amint azt a BA még megjegyezte, az utazásközvetítők szélesebb körű légiútvonal-, menetrend-, indulási és érkezési lehetőségeket kínálnak, mint azt önmagában bármely légitársaság tenné. Az utazásközvetítők az utasok érdekében – akiknek a különböző személyszállítási tarifarendszerek sokaságából kellene választaniuk – megszűrik a különböző repülőjáratokra vonatkozó információkat, és a légitársaságok által alkalmazott tarifarendszereket valós időben kezelik. A BA egyébiránt elismerte, hogy az utazásközvetítők repülőjegyek értékesítésében játszott szerepe ad magyarázatot arra, hogy a légitársaságok miért kívánnak előnyöket nyújtani az utóbbiaknak annak érdekében, hogy az ő repülőjárataikon fennálló helyeket értékesítsék. Az utazásközvetítők által a légitársaságoknak nyújtott szolgáltatások nem helyettesíthető jellegét azon jutalékok összessége tanúsítja, amelyeket a légitársaságok az utazásközvetítők részére nyújtanak. A BA végül maga hangsúlyozta, hogy a jelentősebb utazásközvetítők egyedi feltételekkel tárgyalják a repülőjegy-értékesítési megállapodásokat, tehát lehetőségük van arra, hogy a légitársaságokat versenyeztessék. Az utazásközvetítők által a légitársaságoknak nyújtott szolgáltatások ezen sajátosságát – anélkül, hogy a légitársaságok komolyan fontolóra vehessék annak lehetőségét, hogy az utazásközvetítők helyett saját maguk nyújtsák ugyanezen szolgáltatásokat – az a tény is alátámasztja, hogy a Bizottság által kifogásolt tényállás bekövetkezésének idején az Egyesült Királyság területén eladott repülőjegyek 85%‑át utazásközvetítők révén értékesítették. Meg kell tehát állapítani, hogy a légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásai olyan gazdasági tevékenységet képviselnek, amelyet a légitársaságok nem tudtak más repülőjegy-eladási módszerrel helyettesíteni, és következésképpen e szolgáltatások légiközlekedési szolgáltatási piactól elkülönülő szolgáltatási piacot képeznek. Azon körülmény, miszerint a Bizottság által a BA teljesítményarányos jutalékrendszerének tulajdonított versenykorlátozások tekintetében a BA nem szolgáltatóként, hanem a légi utakat nyújtó utazásközvetítők vásárlójaként betöltött helyzetéből következik, irreleváns az érintett piac meghatározásának tekintetében. Az EK 82. cikk ugyanis alkalmazandó mind azokra vállalkozásokra, amelyeknek – mint a jelen ügyben – a szolgáltatóikhoz viszonyított esetleges erőfölénye megállapításra kerül, mind azokra vállalkozásokra, amelyek saját ügyfeleikkel szemben kerülhetnek erőfölényes helyzetbe. Egyébiránt a BA maga is elismerte a tárgyalás során, hogy az EK 82. cikk értelmében mind eladóként, mind vásárlóként lehetséges az erőfölény megszerzése. Ebből következően nem elfogadható a BA azon állítása, hogy az érintett ágazati piac meghatározásához – annak érdekében, hogy a Bizottság értékelni tudja az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők részére nyújtott pénzügyi előnyök versenyre gyakorolt hatásait – azt kell meghatározni, hogy egy adott légiközlekedési szolgáltatásokat nyújtó szolgáltató egy meghatározott viszonylaton hatékonyan tudja‑e emelni árait. Ez az egyes viszonylatok tekintetében esetleg releváns körülmény nem alkalmas a BA gazdasági erejének felmérésére nem mint légiközlekedési szolgáltató, hanem mint a légi utakat nyújtó utazásközvetítők vásárlója brit repülőterekről induló vagy oda érkező összes repülőjárat tekintetében, egyrészt az összes egyéb ugyanilyen, a légi utakat nyújtó utazásközvetítők vásárlói minőségében érintett légitársaságokkal szemben másrészt az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben. Ennélfogva a BA által a Bizottság által megállapított érintett ágazati piaccal szemben, és az utazásközvetítők révén elért repülőjegy-eladások esetleges háttérbe szorulására, a légitársaságoknak a földrajzi úticélokra való kizárólagos specializálódására, valamint valamely, az egyes viszonylatokon esetlegesen monopolhelyzetben lévő légitársaságok önálló magatartására vonatkozóan felhozott kifogások hatástalanok. A BA ezen érveket hipotetikus helyzetekre, illetve olyan esetekre alapozza, amelyek távol állnak a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásai által képviselt érintett ágazati piacon mind a szolgáltató utazásközvetítők, mind az e szolgáltatásokat igénybe vevő légitársaságok között fennálló versenyfeltételektől. A Bizottság tehát nem vétett értékelési hibát azzal, hogy az utazásközvetítők által a légitársaságoknak nyújtott szolgáltatások piacát határozta meg érintett ágazati piacként annak megállapítása érdekében, hogy a BA ezen a piacon e szolgáltatások megrendelőjeként erőfölénnyel rendelkezik‑e. Az állandó ítélkezési gyakorlatból az tűnik ki, hogy a figyelembe veendő földrajzi piac úgy határozható meg, hogy ez a piac az a terület, ahol a gazdasági szereplőkre – különösen az érintett termékek vagy szolgáltatások tekintetében – hasonló vagy kellően homogén versenykörülmények érvényesek, ám nem szükséges, hogy e feltételek teljesen homogének legyenek (az Elsőfokú Bíróság T‑83/91. sz., Tetra Pak kontra Bizottság ügyben 1994. október 6‑án hozott ítéletének [EBHT 1994., II‑755. o.] 91. pontja, amely ítéletet a Bíróság a C‑333/94. P., Tetra Pak kontra Bizottság ügyben folytatott fellebbezési eljárásban 1996. november 14‑én hozott ítéletében [EBHT 1996., I‑5951. o.] helybenhagyott). Márpedig aligha vitatható, hogy az utasok az esetek igen jelentős részében repülőjegyüket a tartózkodási helyük szerinti országban foglalják le. Ugyan a BA arra hivatkozott, hogy az egyesült királysági utazásközvetítők által eladott jegyeket nem szükségszerűen az ezen országban lakó személyek számára adták el, ám elismerte, hogy az Egyesült Királyságon kívüli eladások nem számszerűsíthetők. Ezen túlmenően – amint azt a Bizottság a megtámadott határozat (83) preambulumbekezdésében megjegyezte, anélkül hogy azt a BA vitatta volna – az IATA‑repülőjegyszelvények használatának rendjére vonatkozó szabályai megakadályozzák, hogy az Egyesült Királyság területén kívül eladott jegyeket a brit repülőterekről induló repülőjáratokon használják. Mivel a repülőjegyek értékesítése nemzeti viszonylatban történik, ebből következően a légitársaságok az e jegyek értékesítésére vonatkozó szolgáltatásokat általában nemzeti viszonylatban vásárolják meg, amint azt a BA és az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között ebből a célból létrejött megállapodások is tanúsítják. Az sem vonható kétségbe, hogy a légitársaságok kereskedelmi szolgáltatásaikat nemzeti viszonylatban szervezik meg, hogy az utazásközvetítők a repülőjegyeket az IATA nemzeti bankelszámolási tervei – a jelen esetben az egyesült királysági bankelszámolási terv (Billing and Settlement Plan for the United Kingdom, a továbbiakban: BSPUK) – keretében kezelik. Továbbá a BA nem cáfolta Bizottság azon megállapítását, miszerint a BA teljesítményarányos jutalékrendszert az egyesült királysági utazásközvetítőkkel szemben egységesen alkalmazza tagállam egész területén. A BA azt sem vitatta, hogy a jogvita tárgyát képező pénzügyi ösztönző rendszerek kizárólag az Egyesült Királyságban eladott BA‑jegyeladásokra alkalmazandók még akkor is, ha ezek az ösztönzők az olyan utazásközvetítőkkel kötött megállapodások részét alkotják, amelyek tevékenysége e tagállamon túlnyúlik. A BA állításával szemben az általa bizonyos utazásközvetítőkkel kötött egész világra kiterjedő megállapodások alapján nem megállapítható, hogy az utazásközvetítők egyre inkább nemzetközi szinten működnének együtt a légitársaságokkal. Amint az a megtámadott határozat (20) preambulumbekezdéséből kitűnik, a BA csupán három utazásközvetítővel kötött egész világra kiterjedő megállapodást, és azt is csak az 1992/1993‑as téli idényre. Ezeket a megállapodásokat ráadásul csupán hozzáadták az érintett országokban kötött helyi szerződésekhez. Úgy tűnik tehát, hogy a Bizottság nem tévedett, amikor érintett földrajzi piacként az Egyesült Királyság piacát határozta meg annak bizonyítása érdekében, hogy a BA az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által nyújtott szolgáltatások vásárlójaként erőfölénnyel rendelkezik. Következésképpen az érintett ágazati és földrajzi piac hibás meghatározására vonatkozó jogalapnak nem lehet helyt adni. Az érintett ágazati piacok között megkívánt összefüggés hiányára vonatkozó, negyedik jogalapról A Bizottság a megtámadott határozatban azt állapította meg, hogy a BA‑nak a jogvita tárgyát képező magatartása több piacon fejtett ki hatást. Amint az többek között a megtámadott határozat (111) és (112) preambulumbekezdéséből kitűnik, a Bizottság úgy ítélte meg, hogy a BA által alkalmazott teljesítményarányos jutalékrendszerek a légi utakat kínáló utazásközvetítők brit piacán az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között hátrányos megkülönböztetést eredményezett, és egyrészt az utazásközvetítők által más légitársaságoknak nyújtott szolgáltatások csökkenésére, másrészt e szolgáltatásoknak hátrányosabb feltételekkel való nyújtására irányult. A BA légi utakat kínáló utazásközvetítők piacán tanúsított visszaélésszerű magatartása ráadásul a brit légiközlekedési piacokon is súlyos versenyellenes hatásokat fejthet ki a BA versenytársainak számító légitársaságokkal szemben ((103) és (113) preambulumbekezdés). A felek érvei A BA előadja, hogy nem megfelelően szoros az EK 82. cikk által megkívánt összefüggés egyrészt a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piaca – amelyen a BA állítólag erőfölényben van –, másrészt a brit légiközlekedési piacok között, ahol a BA nincs erőfölényes helyzetben. A Bizottság elemzése „körkörös”, mivel az utóbbi szerint a BA brit légiközlekedési piacokon elért sikere a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán a BA erőfölényét idézi elő, és az ezzel való visszaélés károsan befolyásolja az előbbi piacokat. Továbbá a BA brit légiközlekedési piacokon fennálló részesedése túl kicsi ahhoz, hogy aggodalomra adjon okot, ráadásul az utazásközvetítők által az Egyesült Királyságban nyújtott szolgáltatások vásárlójaként nem lenne képes e szolgáltatások nyújtását befolyásolni. A Bizottság véleménye szerint az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásaiból álló piacot – amelyen a BA erőfölényben van, és azzal visszaél – azon jogellenes hátrányos megkülönböztetés miatt határozta meg ily módon, amely a fenti gazdasági szereplők és a között a kizáró hatás között áll fenn, amelyet a BA magatartása idézett elő ezen a piacon. A Bizottság ugyancsak figyelembe vette a visszaélés által a BA versenytársainak minősülő légitársaságokkal szemben az Egyesült Királyságból induló, illetve oda érkező légiközlekedési ágazati piacokon előidézett kizáró hatást. Amint azt az Elsőfokú Bíróság korábban már hangsúlyozta, hogy az EK 82. cikk egyáltalán nem tartalmaz kifejezett utalást az érintett termékek vagy szolgáltatások piacán fennálló erőfölénnyel való visszaélés meghatározására vonatkozó követelményekre nézve (a fenti 108. pontban hivatkozott Tetra Pak kontra Bizottság ügyben 1994. október 6‑án hozott ítélet 113. pontja), és a Bíróság úgy ítélte meg, hogy az Elsőfokú Bíróság ezzel kapcsolatos értékelése nem vitatható (a fenti 108. pontban hivatkozott Tetra Pak kontra Bizottság ügyben 1994. november 14‑én hozott ítélet 24. pontja). Ugyan a jelen ügy eltér a fenti 108. pontban hivatkozott Tetra Pak kontra Bizottság ügyben 1994. október 6‑án hozott ítélet alapjául szolgáló ügytől, mivel a BA által elkövetett erőfölénnyel való visszaélés mind az erőfölény tárgyát képező piacon, mind más piacokon is kifejtette hatását, ám tagadhatatlan, hogy a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piaca szoros kapcsolatban van a az Egyesült Királyságból induló, oda érkező, illetve az e tagállamon belüli belföldi légiközlekedési piacokkal. A beavatkozó Virgin emlékeztet, hogy a BA vitatta légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásai piacának a légiközlekedési piacoktól való függetlenségét. A BA tehát nem hivatkozhat arra, hogy e piacok teljesen elkülönülnek, és nem áll fenn semmiféle összefüggés közöttük. A Virgin hozzáfűzi, hogy az utazásközvetítők azon lehetősége, hogy meghatározóan befolyásolják az utasoknak a valamely légitársaságra vonatkozó választását, nem igazán vitatható. A légitársaságok által fizetett jutalékok is jelentős mértékben befolyásolják azt, hogy az utazásközvetítők milyen módon foglalják le az utasok repülőjegyeit, ugyanis azok az utazásközvetítőket bízzák meg a légitársaság kiválasztásával. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Piacon elkövetett erőfölénnyel való olyan visszaélés, amelynek hatása egy olyan elkülönülő piacra hat ki, amelyen az érintett vállalkozás nem rendelkezik erőfölénnyel, akkor tartozik az EK 82. cikk hatálya alá, ha az elkülönülő piac kellő mértékben kapcsolódik az előzőhöz (lásd ebben az értelemben a Bíróság 6/73. és 7/73. sz., Chemioterapico Italiano és Commercial Solvents egyesített ügyekben 1974. március 6‑án hozott ítéletének [EBHT 1974., 223. o.] 22. pontját és 311/84. sz., CBEM‑ügyben 1985. október 3‑án hozott ítéletének [EBHT 1985., 3261. o.] 26. pontját). A jelen ügyben a jogvita tárgyát képező teljesítményarányos jutalékrendszerek azon megállapodások összességének részét képezik, amelyeket a BA az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, légi utakat kínáló utazásközvetítőkkel kötött szolgáltatásaik igénybevételének érdekében, amelyek közé tartozik többek között a repülőjegyek utasok részére történő kiállítása, valamint az e szolgáltatásokhoz kapcsolódó reklám- és promóciós szolgáltatások. Amint az a fentiekben már kifejtésre került, nem vitatott, hogy a légi utakat kínáló utazásközvetítők kiskereskedelmi szinten értékesítik a repülőjegyeket, és hogy ez a szerepük – legalábbis rövid távon – fenn is marad, ennélfogva alapvető fontosságúak a légitársaságok számára. Az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők révén a légitársaságok által az utasok számára értékesített szolgáltatások tehát a légitársaságok által a brit repülőterekről induló vagy oda érkező menetrend szerinti repülőjáratokon biztosított légiközlekedési szolgáltatásokból állnak. Az Elsőfokú Bíróság e tekintetben emlékeztet, hogy a BA‑nak a jogvita tárgyát képező magatartása idején az Egyesült Királyságban eladott repülőjegyek 85%‑a légi utazásközvetítőkön keresztül került eladásra. Ennélfogva vitathatatlan összefüggés áll fenn egyrészt az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által légitársaságoknak nyújtott légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak, másrészt az e légitársaságok által (az Egyesült Királyságban található repülőterekről induló, illetve oda érkező repülőjáratokból álló) brit légiközlekedési piacokon biztosított légiközlekedési szolgáltatások között. Egyébiránt a BA érvelése azon az előfeltételezésen alapul, miszerint az érintett piacok között ilyen kapcsolat áll fenn. A BA ugyanis keresete 10.28. pontjában megjegyzi, hogy amennyiben valamely utazásközvetítő megtagadja BA repülőjáratainak promócióját, az abszolút üzleti veszteséggel járhat. Mindeközben ez a bevételkiesés csupán a BA javára eladott repülőjegyek kiállítása számának csökkenését eredményezi. Ezzel szemben a BA keresete 4.39. pontjában azt állítja, hogy mivel a légitársaságok által az utazásközvetítők által nyújtott előnyök a légiközlekedési szolgáltatások növekedését idézheti elő, ezen előnyök jelentős költségmegtakarítással járhatnak. A Bizottság tehát helyesen állapította meg az EK 82. cikk által megkövetelt kapcsolat fennállását a légitársaságok által igénybe vett utazásközvetítői szolgáltatások brit piaca és a brit légiközlekedési piacok közötti kapcsolat fennállását. E körülmények között a negyedik jogalapot el kell utasítani. A megtámadott határozat jogalapjának hibás voltára vonatkozó, ötödik jogalapról A 17. rendelet – amelynek alapján a Bizottság elfogadta megtámadott határozatot – az EK 81. és EK 82 . cikk végrehajtásáról szóló első rendelet, amely a fenti két rendelkezés végrehajtásának általános jogi keretét szabályozza. A közlekedésnek a 17. rendelet alkalmazása alóli mentesítéséről szóló, 1962. november 26‑i 141. tanácsi rendelet (HL 1962. 124., 2751. o.) „a[..] 17. rendelet nem alkalmazható a szállítási ágazatban sem olyan megállapodásokra, határozatokra és közös gyakorlatokra [helyesen: megállapodásokra, döntésekre vagy összehangolt magatartásra], amelyek célja szállítási díjak és feltételek rögzítése, a szállítási kínálat korlátozása vagy ellenőrzése, vagy a szállítási piac felosztása, sem az erőfölényre a[…] szállítási piacról szóló [EK 82. cikk] értelmében”. A 141. rendelet harmadik preambulumbekezdése értelmében mindazonáltal a szállítási ágazat sajátosságai csupán az olyan megállapodásokra, határozatokra és közös gyakorlatokra [helyesen: megállapodásokra, döntésekre vagy összehangolt magatartásra] tekintettel igazolják a 17. rendelet alkalmazhatatlanságát, amelyek közvetlenül a szállítási szolgáltatásokra vonatkoznak. Végül a Tanács elfogadta a légiközlekedési ágazat vállalkozásaira vonatkozó versenyszabályok alkalmazásával kapcsolatos eljárás megállapításáról szóló, 1987. december 14‑i 3975/87/EGK tanácsi rendeletet (HL L 374., 1. o.). A felek érvei A BA arra hivatkozik, hogy még ha feltételezzük is, hogy az érintett ágazati piac a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak piaca, a BA‑val szemben kifogásolt magatartások nem a Bizottság által jogalapként hivatkozott rendelet – vagyis a 17. rendelet –, hanem a 3975/87 rendelet hatálya alá tartoznak. A Bíróságnak az Elsőfokú Bíróság T‑14/93. sz., Union internationale des chemins de fer kontra Bizottság ügyben 1995. június 6‑án hozott ítéletét (EBHT 1995., II‑1503. o.) helybenhagyó C‑264/95. P. sz., Bizottság kontra UIC ügyben 1997. március 11‑én hozott ítélete (EBHT 1997., I‑1287.o., 28. pont) alapjául szolgáló ügyben a Bíróság elutasította a Bizottságnak a hivatkozott ügyben kifejtett azon elméletét, miszerint a vasúti, közúti és belvízi szállítási ágazatokra vonatkozó versenyszabályok alkalmazásáról szóló, 1968. július 19‑i 1017/68/EGK tanácsi rendelet (HL L 175., 1. o.; magyar nyelvű különkiadás 7. fejezet, 1. kötet, 86. o.) csupán azokra a megállapodásokra és összehangolt magatartásokra alkalmazható, amelyek közvetlenül a szállítási szolgáltatásokra vonatkoznak, azon indokból, hogy az 1017/68 rendelet 1. cikkének irányadó szakasza megfelelően pontos és részletes volt, továbbá nem tartalmazta a „közvetlenül” kifejezést. A Bizottság különbséget kíván tenni a fenti 142. pontban hivatkozott Bizottság kontra UIC ügyben hozott ítélet alapját képező ügy és a jelen jogvita között, kijelentve, hogy az 1017/68 rendelet alkalmazási köre kiterjesztőbben került meghatározásra, mint a 3975/87 rendeleté, mivel az 1017/68 rendelet az összes „olyan megállapodásokra, döntésekre vagy összehangolt magatartásra” hivatkozik, „amelyeknek célja vagy hatása szállítási díjak és feltételek rögzítése, a szállítási kínálat korlátozása vagy ellenőrzése, a szállítási piacok felosztása”. Mindazonáltal, amint azt a Bíróság a fenti 142. pontban hivatkozott Bizottság kontra UIC ügyben hozott ítéletben már megállapította, a 141. rendelet 1. cikkének szövegezése ezzel megegyezik, amely cikk a szállítási ágazat egészét kivonja a 17. rendelet hatálya alól. Továbbá a 3975/87 rendelet szövege maga is azt mutatja, hogy ennek a jogszabálynak a hatályát nem csupán a Bizottság által sugallt megszorító értelmezés szerint kell értelmezni. E rendelet 2. cikke kimondja az EK 81. cikk (1) bekezdése által előírt tilalom alkalmazhatatlanságát a rendelet mellékletében felsorolt megállapodások tekintetében. Márpedig a hivatkozott melléklet k) pontja magában foglalja a „légiközlekedési vállalatok közötti elszámolások[at] és azok kiegyenlítése elszámolóház segítségével, ideértve az ehhez szükséges vagy járulékos szolgáltatásokat is”. Még ha Bizottság elmélete helyes is, e megállapodások egyáltalán nem tartoztak a 3975/87 rendelet hatálya alá. A Bizottság saját elemzése értelmében a BA‑val szemben kifogásolt magatartások hatásaikat – vagy legalábbis a legfőbb hatásaikat – a légiközlekedési ágazatban fejtik ki (a megtámadott határozat (118) és (120) preambulumbekezdése). Ezen túlmenően a jogvita tárgyát képező teljesítményarányos jutalékok jelentik a repülőjegy-eladások egyik közvetlen költségét, és befolyással vannak a légitársaságok által a nyújtott légiközlekedési szolgáltatásért kapott nettó árra, és ezáltal közvetetten meghatározzák az 141. rendelet értelmében vett „szállítási díjakat” is. A Bizottság által helytelenül megválasztott jogalap azzal a hatással járt, hogy a BA‑t – tekintettel a 17. rendelet és a 3975/87 rendelet által szabályozott rendszerek különbözőségére – megfosztotta az őt megillető eljárási garanciáktól. Továbbá a Bizottság nem rendelkezik hatáskörrel a megtámadott határozat elfogadására, mivel a határozat az Európai Unió és harmadik országok közötti viszonylatokat érinti. A harmadik országok viszont nem tartoznak a 3975/87 rendelet hatálya alá, mivel e hatály csak a közösségi repülőterek közötti légi közlekedésre korlátozódik. A Bizottság álláspontja szerint vitathatatlan, hogy magával a légiközlekedési piaccal kapcsolatos, vagy az azzal közvetetten összefüggő tevékenységekként a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásai nem tartoznak a 17. rendelet alkalmazása alól a 141. rendelet 1. cikke által meghatározott kivétel hatálya alá, hanem éppen ellenkezőleg, a 17. rendelet hatálya alá tartoznak. A 3975/87 rendelet – amelynek harmadik preambulumbekezdése hangsúlyozza a légiközlekedési ágazatot jellemző sajátos tulajdonságokat – csupán a légiközlekedési szolgáltatások nyújtásával közvetlen összefüggő megállapodásokra alkalmazandó. A megtámadott határozat viszont kizárólag azokra a szolgáltatásokra vonatkozik, amelyeket a BA utazásközvetítőktől vesz igénybe. Mind a kifogásolt visszaélés, mind annak elsődleges hatásai a légi utakat nyújtó utazásközvetítők piacán jöttek létre (a megtámadott határozat (85) és (112) preambulumbekezdése). A BA és az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között létrejött megállapodások nem a „légiközlekedési szolgáltatásokra” vonatkoztak, és nem kapcsolódtak közvetlenül ezen szolgáltatások nyújtásához. Az 1017/68 rendelet – hatályától függetlenül – irreleváns a jelen ügyben, továbbá a fenti 142. pontban hivatkozott, az Union internationale des chemins de fer üggyel kapcsolatos két ítélet erre a rendeletre, és nem a 3975/87 rendeletre vonatkozott. Miközben az 1017/68 rendelet 1. cikke szélesen határozza meg hatályát, az 1992. július 23‑i 2410/92/EGK tanácsi rendelettel (HL L 240., 18. o.; magyar nyelvű különkiadás 7. fejezet, 1. kötet, 430. o.) módosított 3975/87 rendelet 1. cikkének (2) bekezdése „kizárólag a közösségi repülőterek közötti nemzetközi légi közlekedésre vonatkozik”. Továbbá a jelen jogvita nem vonatkozik sem az 1017/68 rendelet 1. cikkében kifejezetten említett szállítási kínálatra, sem a szállítási díjak rögzítésére. Amennyiben – amint azt a BA sugallja – az utazásközvetítők szolgáltatásai nem tartoznak a 3975/87 rendelet hatálya alá – miközben e szolgáltatásokat a 141. rendelet kizárja 17. rendelet hatálya alól – azok nem tartoznak egyetlen közösségi szabályozás hatálya alá sem, ami pedig lehetetlen. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja A BA által alkalmazott teljesítményarányos jutalékrendszerek azon megállapodások összességének részét képezik, amelyeket a BA az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, légi utakat kínáló utazásközvetítőkkel kötött szolgáltatásaik igénybevételének érdekében, amelyek közé tartozik többek között a BA repülőjegyeinek értékesítése, ám következésképpen nem tartoznak e szolgáltatások közé a maguk a BA által az utasoknak nyújtott légiközlekedési szolgáltatások. A légiközlekedési szolgáltatások ugyanis a BA és az utasok között kötött egyedi szerződések tárgyát képezik, és nem képezik a jelen megtámadott határozat tárgyát. A teljesítményarányos jutalékrendszereknek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben kifogásolt alkalmazása tehát nem tekinthető közvetlenül az utasok és az adott légitársaság között légiközlekedési szerződéshez kapcsolódónak. Márpedig, amint az a 141. rendelet harmadik preambulumbekezdéséből kitűnik, a szállítási ágazat sajátosságai csupán az olyan megállapodásokra, határozatokra és közös gyakorlatokra [helyesen: megállapodásokra, döntésekre vagy összehangolt magatartásra] tekintettel igazolják a 17. rendelet alkalmazhatatlanságát, amelyek „közvetlenül a szállítási szolgáltatásokra vonatkoznak” (a Bíróság C‑82/01. P. sz., Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben 2002. október 24‑én hozott ítéletének [EBHT 2002., I‑9297.o.] 18. pontja). Vagyis a 141. rendelet 1. cikke csupán azon megállapodások tekintetében zárja ki a 17. rendelet alkalmazását, amelyeknek „célja szállítási díjak és feltételek rögzítése, a szállítási kínálat korlátozása vagy ellenőrzése, vagy a szállítási piac felosztása” (a fenti 158. pontban hivatkozott Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 18. pontja), valamint „az erőfölényre a[…] szállítási piacról szóló [EK 82. cikk] értelmében”. A BA tehát hasztalanul érvel a 142. pontban hivatkozott Bizottság kontra UIC ügyben hozott ítéletre hivatkozva azzal, hogy az 1017/68 rendelet 1. cikkének, valamint a 141. rendelet 1. cikkének – amely a szállításra vonatkozó összes rendelet tekintetében korlátozza a 17. rendelet hatályát – szövege megegyezik, annak bizonyítása érdekében, hogy a jelen ügyben a 3975/87 rendelet alkalmazandó. Először is a 3975/87 rendelet második preambulumbekezdéséből kitűnik, hogy az 1017/68 rendelet csak a belföldi (vasúti, közúti és belvízi) szállításra vonatkozik. A BA tehát az 1017/68 rendeletre hivatkozva nem állíthatja azt, hogy a jelen ügyben a 3975/87 rendelet irányadó, mivel az utóbbi jogszabálynak a tárgyi hatálya eltérő. A 3975/87 rendelet második preambulumbekezdéséből ugyanis az következik, hogy a Bizottság e rendelet hatálybalépését megelőzően nem rendelkezett megfelelő eszközökkel a légközlekedési ágazatban feltehetően felmerült EK 81. cikkel és EK 82. cikkel szembeni jogsértések közvetlen vizsgálatára. Másodszor a 3975/87 rendelet ötödik preambulumbekezdésének megfelelően figyelembe véve a szállítási tevékenységek összességében vett egyes sajátosságait, e rendelet szerzői egyébiránt azt is megjegyezték – amint az a hivatkozott rendelet a harmadik preambulumbekezdéséből kitűnik –, hogy a légiközlekedési ágazatot sajátos tulajdonságok jellemzik. Harmadszor a légközlekedési ágazatra alkalmazandó rendeleti rendelkezések szerkezetéből kitűnik a közösségi jogalkotó azon szándéka – amely az 1017/68 rendeletből hiányzik –, hogy a 3975/87 rendelet hatályát ezen ágazat sajátossága miatt kizárólag a közvetlenül a légiközlekedési szolgáltatásokra vonatkozó tevékenységekre kívánták korlátozni. Magának a 3975/87 rendeletnek a címéből is kiderül, hogy e rendelet a „légiközlekedési ágazat vállalkozásaira vonatkozó versenyszabályok alkalmazásával kapcsolatos eljárás[t]” állapítja meg, ellentétben az 1017/68 rendelettel, amely a „vasúti, közúti és belvízi szállítási ágazatokra vonatkozó versenyszabályok alkalmazásár[a]” vonatkozik. Ez a szövegezésbeli különbség megerősíti, hogy valamely tevékenység csak akkor tartozik a 3975/87 rendelet hatálya alá, ha az közvetlenül a légiközlekedési szolgáltatásokra vonatkozik (lásd ebben az értelemben a fenti 158. pontban hivatkozott Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 22. pontját). Egyébiránt a 3975/87 rendelettel egy napon elfogadott, a[z EK 81. cikk] (3) bekezdésének a légiközlekedési ágazaton belüli megállapodások és összehangolt magatartások egyes csoportjaira történő alkalmazásáról szóló 3976/87/EGK tanácsi rendelet (HL L 374., 9. o.; magyar nyelvű különkiadás 7. fejezet, 1. kötet, 270. o.) első preambulumbekezdése emlékeztet, hogy a 17. rendelet „[határozza meg] a versenyszabályok alkalmazásának szabályait a nem közvetlenül a légiközlekedési szolgáltatások nyújtására vonatkozó megállapodásokra, döntésekre és összehangolt magatartásokra” (a fenti 158. pontban hivatkozott Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 24. pontja). Továbbá a 2410/92 rendelettel módosított 3975/87 rendelet 1. cikkének (2) bekezdése úgy rendelkezik, hogy „[e]z a rendelet kizárólag a közösségi repülőterek közötti nemzetközi légi közlekedésre vonatkozik”. Ezen túlmenően a 3975/87 rendeletnek a légi közlekedési ágazat vállalkozásaira vonatkozó versenyszabályok alkalmazásával kapcsolatos eljárás megállapításáról szóló 3975/87/EGK rendelet módosításáról szóló, 1991. május 14‑i 1284/91/EGK tanácsi rendelettel bevezetett (HL L 122., 2. o.; magyar nyelvű különkiadás 7. fejezet, 1. kötet, 312. o.) 4a. cikke kizárólag a „célja vagy hatása folytán valamely légi szolgáltatást létében közvetlenül veszélyeztet[ő]” magatartásokra vonatkozik, amely a légiközlekedési szolgáltatásokkal fennálló közvetlen kapcsolatot feltételez (a fenti 158. pontban hivatkozott Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 23. pontja). Ennélfogva a BA által 3975/87 rendelet 2. cikke, valamint e rendelet mellékletének k) pontja által a légitársaságok és szerződéses ügynökeik közötti elszámolásokra és azok elszámolóház segítségével történő kiegyenlítésére vonatkozó megállapodásokra előírt kivétellel kapcsolatos érv teljesen irreleváns. Ezeket a teljesen technikai jellegű megállapodásokat a fent leírt normatív keretben úgy kell tekintetni, hogy azok a BA és az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között kifejezetten az utazásközvetítők szolgáltatásainak nyújtására létrejött megállapodásoktól teljes mértékben elválaszthatók. Végül a BA egyáltalán nem hivatkozhat arra, hogy a vele szemben kifogásolt magatartások közvetlenül a légiközlekedési piacon fejtenék ki hatásaikat. Az alkalmazandó rendelet kiválasztása ugyanis a szóban forgó magatartások minősítésétől függ, és nem azon piac előzetes meghatározásától, amelyen e magatartások kifejtik hatásaikat (lásd ebben az értelemben a fenti 142. pontban hivatkozott Bizottság kontra UIC ügyben hozott ítélet 42. pontját). Mindenesetre a megtámadott határozat (85) és (112) preambulumbekezdéséből az tűnik ki, hogy a Bizottság a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán feltárta mind a BA‑val szemben megállapított erőfölénnyel való visszaélést, mind annak bizonyos hatásait, és ez a tény elegendő a 17. rendelet jelen ügyben való alkalmazhatóságának igazolásához. A Bizottság tehát nem alkalmazta tévesen a jogot, amikor a 17. rendeletre támaszkodott a megtámadott határozat elfogadása érdekében. A jogalapot tehát – mint alaptalant – el kell utasítani. Az erőfölény hiányára vonatkozó, hatodik jogalapról A felek érvei A BA elsősorban azt kifogásolja, hogy a Bizottság e vállalkozást a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán erőfölényben lévőnek minősítette, anélkül hogy megfelelően figyelembe vette volna a brit légiközlekedési piacokon fennálló erős versenyt, amelynek a BA ki van téve. A BA által biztosított viszonylatok összesített számától függetlenül a BA nem tud jelentős mértékben függetlenül viselkedni sem az egyes viszonlyatokon tevékeny versenytársaival, sem azon utasokkal szemben, akik szabadon választhatják meg minden viszonylat tekintetében azt a légitársaságot, amelynek szolgáltatásait igénybe kívánják venni. A BA másodsorban azt kifogásolja, hogy a Bizottság nem adott magyarázatot arra, hogy a BA légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló állítólagos erőfölénye miképpen következik a BA‑nak a brit légiközlekedési piacokon elért „jelentős eredményeiből”. A BA harmadsorban felhívja a figyelmet arra, hogy az a részesedés, amellyel a Bizottság szerint a BA a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán az utazásközvetítők ügyfeleként rendelkezik, nem bizonyítja, hogy e piacon erőfölényben lenne. A Bizottság ugyanis csupán arra szorítkozott, hogy a BA repülőjegy-eladásainak összességét hozzáadja az Egyesült Királyságban található repülőterekre érkező és onnan induló összes repülőjárathoz, miközben azok elkülönülő piacot alkotnak. Egyébiránt a Bizottság nem megfelelően számította ki a BA piaci részesedését. A Bizottság által meghatározott százalékok az Egyesült Királyságon kívüli eladásokat is magukban foglalják, és ezzel a BA piaci részesedését túlértékeléséhez vezetnek. A Bizottság a számítását a BSPUK‑n keresztül lebonyolított repülőjegy-eladásokra alapozta, ám e rendszerben csupán az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők egy része vesz részt. A többi ügynök által végrehajtott tranzakciók elemzését félretéve a Bizottság megelégedett azzal a feltételezéssel, hogy a BSPUK‑n keresztül lebonyolított tranzakciók az ügynökök által eladott összes jegy 80–85%‑át teszik ki. Végül a BA‑nak tulajdonított és a BSPUK keretében lebonyolított eladások magukban foglalják az egyéb olyan légitársaságok által elért jegyeladásokat is, amelyek a BA‑t utazásközvetítőként használják, és amelyek nem vesznek részt a BA és az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők közötti megállapodásokban. A BA arra hivatkozik, hogy a Bizottság nem vette figyelembe az utazásközvetítőkön kívüli csatornákon – mint például a telefonon vagy interneten – létrejött repülőjegy‑eladásokat. Márpedig ezek az eladások – amint azt a Bizottság a megtámadott határozat (72) preambulumbekezdésében kifejezetten elismerte – befolyásolhatják a légitársaságoknak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak piacán fennálló erejét. Azzal, hogy a Bizottság a BA‑nak a fő utazásközvetítőkkel szembeni különösen erős helyzetét hangsúlyozza, figyelmen kívül hagyja ezen utazásközvetítőknek a BA jegyeladásainak összessége tekintetében elért mértékének csökkenését és az egyes fő utazásközvetítők tevékenységeihez képest a BA‑nak nyújtott szolgáltatások viszonylag jelentéktelen mértékét. Amennyiben az ítélkezési gyakorlat által meghatározott piaci részesedés állandóságára vagy e részesedés versennyel szembeni érzékenységére vonatkozó kritériumot alkalmazzuk (a Bíróság 85/76. sz., Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben 1979. február 13‑án hozott ítélete [EBHT 1979., 461. o.]), a BA‑nak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit „piacán” fennálló részesedése alapján a Bizottság nem állapíthatta meg, hogy a BA bármely időszakban erőfölénnyel rendelkezik e piacon. A BA piaci részesedésére vonatkozó adatok megfelelő elemzése még inkább ellentmond az erőfölény megállapításának. A BA 47,7%‑os piaci részesedése ugyanis a ’90‑es évek elejére 39,7%‑ra csökkent. Ezzel szemben a többi légitársaság – különösen a Virgin és a British Midland – piaci részesedése gyorsan növekedett. A valamely utazásközvetítő által eladott jegyek százalékának jelentősége – a Bizottság által a megtámadott határozat (92) preambulumbekezdésében állítottakkal ellentétben – nem teszi az érintett légitársaságot ezen utazásközvetítő „kötelező kereskedelmi partnerévé”. Gyakorlatban minden utazásközvetítő a légitársaságok jegyeinek széles palettáját kínálja. Az utazásközvetítők ezért jelentős tárgyalóerővel rendelkeznek, és valamely utazásközvetítő végleges kiválasztása az ügyfél feladata. A fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet alapját képező ügyben, valamint a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet alapját képező ügyben meghatározott érintett piacokon tevékeny gazdasági szereplőkkel ellentétben az utazásközvetítők főszabály szerint nem rendelkeznek repülőjegykészlettel, illetve ténylegesen nincs is szükségük arra, hogy a BA jegyeit árulják. Mivel a BA által biztosított viszonylatokon más légitársaságok is indítanak járatokat, az utazásközvetítők az utasok igényeit mindaddig ki tudják elégíteni, amíg árulni tudják a BA jegyeit. Végül, amennyiben a BA valóban erőfölényben lenne, egyáltalán nem állt volna érdekében jelentős összegeket költeni szolgáltatásai jobbítására annak érdekében, hogy hatékonyabban tudjon versenyezni a többi légitársasággal. A Bizottság arra hivatkozik, hogy a BA‑nak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló erőfölényének megállapítása érdekében a BA repülőjegyeinek az IATA által akkreditált utazásközvetítők által történt eladásainak százalékát, valamint számos ezzel kapcsolatos tényezőt – mint például a BA méretét, az általa nyújtott légiközlekedési szolgáltatások körének kiterjedtségét, valamint hálózatát – vette alapul. A BA nyilvánvalóan képes volt az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőktől függetlenül viselkedni, és különösen a belföldi járatok tekintetében 7,5%‑os, a nemzetközi repülőjáratok tekintetében pedig 9%‑os alapjutalékot egyoldalúan 7%‑ra módosítani. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Az EK 82. cikkben említett erőfölény olyan, valamely vállalkozás rendelkezésére álló gazdasági erőre vonatkozik, amely alapján lehetősége van megakadályozni a tényleges verseny fenntartását az érintett piacon, és a versenytársaktól, üzletfelektől és a fogyasztóktól jelentős mértékben függetlenül viselkedni (az Elsőfokú Bíróság T‑128/98. sz., Aéroports de Paris kontra Bizottság ügyben 2000. december 12‑én hozott ítéletének [EBHT 2000., II‑3929. o.] 147. pontja). Amint az a harmadik jogalap vizsgálatából kitűnik, a Bizottság az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, légi utakat nyújtó utazásközvetítők által a repülőjegyeknek a légitársaságok javára történő értékesítésekből álló brit piacán állapította meg a BA erőfölényét. Amint a fenti 101. pontban kifejtésre került, azon körülmény, miszerint a BA a légi utakat nyújtó utazásközvetítők vásárlójaként és nem szolgáltatóként betöltött helyzetében rendelkezik erőfölénnyel, irreleváns. Következésképpen a brit repülőterekről induló vagy oda érkező összes repülőjáratokhoz viszonyítva a BA által biztosított repülőjáratokon kínált helyek száma – amely ugyanannyi, az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által eladható BA‑repülőjegyet jelent – a megfelelő kritérium azon gazdasági erőnek felmérésére, amelyet a BA ügynökeivel és a többi olyan légitársasággal szemben kifejthet, amelyek ugyancsak igénybe veszik a szóban forgó értékesítési szolgáltatásokat. A BA maga is megjegyezte, hogy gyűjtő‑elosztó hálózatának az Egyesült Királyság területén való üzemeltetése sokkal több, a gyűjtőrepülőtereiről induló és oda érkező repülőjárat indítását, és következésképpen jelentősen több utas szállítását teszi lehetővé, mint amennyit a többi légitársaság üzemeltet, ugyanis az utóbbiak közvetlen repülőjáratokat tartanak fenn. A Bizottság tehát a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán a BA piaci részesedésének kiszámítása érdekében helyesen adta hozzá az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők révén eladott összes BA‑repülőjegy összegét az egyesült királysági repülőterekről induló vagy oda érkező összes repülőjárathoz. E feltételek mellett a BA nem vonatkoztathat el az általa üzemeltetett összes repülőjárat számától annak vitatása érdekében, hogy jelentős mértékben függetlenül tudott viselkedni az egyes viszonylatokon jelen lévő versenytársaihoz, az utazásközvetítőkhöz, illetve azon utasokhoz képest, akik elméletileg szabadon választhatják meg azt a légitársaságot, amelynek szolgáltatásait igénybe kívánják venni. A BA továbbá azt sem kifogásolhatja, hogy a Bizottság nem adott magyarázatot arra, hogy a BA légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló állítólagos erőfölénye miképpen következik a brit légiközlekedési piacokon elért eredményeiből. Annak megállapítása érdekében ugyanis, hogy a BA esetleg erőfölényben van a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán, nem szükséges gazdasági erejét a BA által és a versenytársai által a brit repülőterekről induló vagy oda érkező összes viszonylaton légiközlekedési szolgáltatásokat nyújtó légitársaságok között fennálló verseny függvényében értékelni. Amint az a harmadik jogalap vizsgálatából kitűnik, a légiközlekedési szolgáltatások különböző brit piacai elkülönülnek a légi utakat kínáló utazásközvetítők szolgáltatásainak, így a repülőjegyek értékesítésének piacától is. Az állítólagos ténybeli tévedésekre hivatkozva a BA nem kifogásolhatja, hogy a Bizottság nem vette figyelembe a telefonon vagy interneten létrejött repülőjegy-eladások hatását, tekintettel az utazásközvetítők által nyújtott szolgáltatások módszerére és az eladásra vonatkozó sajátosságaira. Egyébiránt a BA éppen ezen sajátosság alapján jelentette ki, hogy az utazásközvetítők közvetítői szerepükben alapvető fontosságúak a légitársaságok számára. Ezt a sajátos jelleget egyébiránt az a körülmény is tanúsítja, miszerint az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által értékesített repülőjegyek az e tagállamban eladott repülőjegyek 85%‑át tették ki. Ezen túlmenően a BA nem hivatkozhat érvényesen arra, hogy a Bizottság a BA légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló piaci részesedésének meghatározása érdekében figyelembe vette az Egyesült Királyságon kívüli BA repülőjegy-eladásokat. A BA az Elsőfokú Bíróság egyik kérdésére adott válaszában ugyanis elismerte, hogy az Egyesült Királyságon kívüli eladások nem számszerűsíthetők, ezért a Bizottság nem tudta megkülönböztetni az Egyesült Királyságban, illetve azon kívül történt eladásokat. Amint az a harmadik jogalap vizsgálatából kitűnik, az utasok repülőjegyüket általában a tartózkodási helyük szerinti országban foglalják le. Közvetkezésképpen a felperes nem bizonyította, hogy a Bizottság értékelését részben olyan repülőjegye-eladásokra alapozta volna, amely torzíthatta volna a BA légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló piaci részesedésének felbecsülését. A BA‑nak a BSPUK reprezentatív jellegének hiányára vonatkozó érve sem állja meg a helyét. Ugyan a BSPUK az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező 7000 utazásközvetítő közül csupán 4634‑et tömörít, nyilvánvaló, hogy a legjelentősebb utazásközvetítők e nemzeti bankelszámolási terv tagjai között találhatók. Figyelembe véve az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők által eladott repülőjegyek összességéhez képest a BSPUK‑n keresztül lebonyolított repülőjegy-eladások túlsúlyát, úgy tűnik, hogy a Bizottság helyesen ítélte úgy, hogy a hat fő légitársaságnak az összes repülőjegy-eladásból való részesedése nem nagyon térhet el a BSPUK révén elkönyvelt eladások számától. Egyébiránt – amint az a megtámadott határozat (34) preambulumbekezdéséből kitűnik – a BA a közigazgatási eljárás során maga jelentette ki, hogy 1998 januárja és novembere között az Egyesült Királyságban kiállított repülőjegyek 85%‑át az IATA által akkreditált utazásközvetítőkön és a BSPUK‑n keresztül értékesítette. A megtámadott határozat (33) preambulumbekezdésének olvasatából pedig az tűnik ki – és ezt a felperes sem vitatta –, hogy a BSPUK‑ban részt vevő 4634 utazásközvetítőből 4108, vagyis nagyjából 89% az IATA által akkreditált tag. Az sem vitatott, hogy az IATA által akkreditált és az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők révén eladott BA‑repülőjegyek az első tíz légitársaság BSPUK‑n keresztül ugyanebben az évben történt eladásainak 66%‑át tették ki. E feltételek mellett úgy tűnik, hogy az a körülmény, hogy 2366 utazásközvetítő nem volt résztvevője a BSPUK‑nak, nem igazán alkalmas a BA‑nak az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők révén eladott repülőjegyei által képviselt részesedés megbecsült mértékének jelentős csökkentésére. Ugyanez igaz azon egyéb légitársaságok által elért jegyeladásokra is, amelyek a BA‑t utazásközvetítőként használják, és amelyek nem vesznek részt az érintett teljesítményarányos jutalékrendszerekben. Amint azt a Bizottság hangsúlyozta – anélkül, hogy azt a BA vitatta volna –, csak annak kijelentésére szorítkozott, hogy ezen eladások a tranzakciók 5%‑át vagy annál is kisebb részét képezhetik. Azt kell még megvizsgálni, hogy a Bizottság által a BA erőfölényének megállapítása érdekében jogszerűen figyelembe vett ténybeli elemek alapján kifejtett érvelése nem tartalmaz‑e értékelési hibát. Ezzel kapcsolatosan azt a nagyon meghatározó bizonyítékot kell figyelembe venni, amelyet a szóban forgó vállalkozás jelentős mértékű piaci részesedése, valamint az érintett vállalkozás és közvetlen versenytársai piaci részesedései közötti viszony képez (a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 39. és 48. pontja), még inkább azon okból, hogy a közvetlen versenytársak piaci részesedései elenyészők (lásd ebben az értelemben a Bíróság 27/76. sz., United Brands kontra Bizottság ügyben 1978. február 14‑én hozott ítéletének [EBHT 1978., 207. o.] 111. pontját). Amint az az alábbiakban bemutatott – a megtámadott határozat (41) preambulumbekezdéséből származó – táblázatból kitűnik, a BA nem tudta bizonyítani a ténybeli tévedés fennállását (lásd a fenti 199–208. pontot) sem azt, hogy a BA‑nak a BSPUK keretében eladott összes jegy tekintetében fennálló piaci részesedése jelentősnek tekinthető, ráadásul az tűnik ki e táblázatból, hogy e részesedés a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán jelen lévő öt fő versenytárs mindegyike piaci részesedésének állandó többszörösét teszi ki. British Airways 46,3 45,6 43,5 42,7 40,3 42,0 39,7 American Airlines – 5,4 7,3 7,7 7,6 3,6 3,8 Virgin 2,8 3,0 3,7 4,0 4,0 5,8 5,5 British Midland 3,6 3,4 3,2 3,0 2,7 – – Qantas 3,0 2,7 3,0 2,6 6,4 3,0 3,3 KLM 2,5 – – – – 3,8 5,3 A BA piaci részesedéséből eredő gazdasági erejét a nemzetközi menetrend szerinti repülőjáratokon teljesített utaskilométerek száma, utasszállítási szolgáltatásainak kiterjedt köre, valamint a gyűjtő‑elosztó hálózata révén betöltött világszintű szerepe is erősíti. A BA saját bevallása szerint a hálózati üzemeltetése a többi öt versenytársához képest lehetővé teszi számára, hogy nagyobb repülőjárat-választékot és nagyobb járatsűrűséget kínáljon. A megtámadott határozat (38) preambulumbekezdéséből továbbá kitűnik – amit a BA nem is vont kétségbe –, hogy 1995‑ben a Heathrow‑i repülőtérről indított 151 nemzetközi repülőjárat közül 92 járatot, illetve a gatwicki repülőtérről indított 92 nemzetközi repülőjárat közül 43 járatot – vagyis a három vagy négy közvetlen versenytárs mindegyike által e két repülőtérről indított repülőjáratok többszörösét – üzemeltette. A BA által az Egyesült Királyságban található repülőterekről induló, illetve oda érkező repülőjárat biztosított összes útvonal együttesen azzal a hatással jár, hogy az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkön keresztül az utasok túlnyomó része BA‑repülőjegyeket vesz, és ezzel összefüggésben legalább ennyi tranzakció jön létre a BA és a légi utakat kínáló utazásközvetítők között az utóbbiak szolgáltatásainak és különösen a BA‑repülőjegyek értékesítése keretében. Ebből szükségszerűen az következik, hogy ezek az utazásközvetítők jelentős részben az utazásközvetítői szolgáltatások BA általi ellentételezéséből származó bevételektől függenek. A BA tehát nem megalapozottan vitatja, hogy az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők kötelező kereskedelmi partnere lenne, és állítja, hogy az utazásközvetítőknek nincs igazán szükségük a BA‑jegyek árusítására. A BA érvei nem vonhatják kétségbe a megtámadott határozat (93) preambulumbekezdésében megfogalmazott azon állítást, hogy a BA a közvetlen versenytársaihoz és a fő utazásközvetítőkhöz viszonyítva különösen erős helyzetben van. A jelen ügy tényállásából tehát az következik, hogy a BA‑nak módjában állt egy 1997. november 17‑i körlevéllel 1998. január 1­jei hatállyal egyoldalúan csökkenteni az addig hatályos jutalékai mértékét és új, teljesítményarányos jutalékrendszerét kiterjeszteni az összes Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőre. E feltételek mellett sem a bizonyos jelentősebb utazásközvetítők tevékenységében a BA‑jegyeladások – az utóbbi puszta állítására alapozott – szerény mértéke, sem a BA‑jegyeladásainak az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők összesített repülőjegy-eladásaihoz viszonyított állítólagos ingadozása nem cáfolja a Bizottság azon állítását, miszerint a BA erőfölényben van a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán. Az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők BA‑tól való függése, valamint a többi utazásközvetítői szolgáltatásokat igénybe vevő légitársasághoz viszonyított függetlensége sem vonható kétségbe azon körülmény alapján, hogy az utazásközvetítők főszabály szerint nem rendelkeznek repülőjegykészlettel. Ez a pusztán logisztikai körülmény ugyanis nem hat ki a BA‑nak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán betöltött uralkodó helyzetéből következő erőfölényére. Azon érv, miszerint a BA‑nak egyáltalán nem állna érdekében jelentős összegeket költeni szolgáltatásai jobbítására annak érdekében, hogy hatékonyabban tudjon versenyezni a többi légitársasággal, irreleváns, mivel az a BA erőfölényének megállapítása érdekében felhozott érvek közül a brit légiközlekedési piacokra, és nem a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacára vonatkozik. Végül ugyanebből az indokból sem a BA‑jegyeladások mértékének csökkenése, sem az egyes versenytárs légitársaságok piaci részesedésének növekedése nem elég jelentős körülmény ahhoz, hogy a BA légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló erőfölényét megcáfolhassa. A jelen ügyben a BA piaci részesedésének csökkenése önmagában nem bizonyíthatja az erőfölény fenn nem állását. Ugyanis a BA légi utakat közvetítő utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló helyzete túlsúlyos. Amint azt a fenti 211. pontban bemutatott táblázat is tanúsítja, a Bizottság által kifogásolt jogsértés teljes időszaka alatt mindig is jelentős különbség volt egyrészt a BA piaci részesedése, másrészt mind a BA közvetlen versenytársa, mind az utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán öt fő versenytárs összesített részesedése között. A Bizottság így jogszerűen állapította meg, hogy a BA erőfölényben volt a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán. A hatodik jogalapot el kell tehát utasítani. Az erőfölénnyel való visszaélés hiányára vonatkozó, hetedik jogalapról A BA vitatja a Bizottság azon kijelentését, miszerint a teljesítményarányos jutalékrendszerek hátrányos megkülönböztetést hoztak létre az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között, illetve a versenytárs légitársaságokkal szemben kizáró hatást eredményezett. A BA teljesítményarányos jutalékrendszerei által az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők között létrehozott hátrányos megkülönböztetésről –       A felek érvei A BA azt kifogásolja, hogy a Bizottság nem bizonyította az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők közötti hátrányos megkülönböztetés fennállását, illetve azt, hogy a Bizottság egyenlőtlen vagy a jogszerű üzleti megfontolások által nem igazolt kritériumokat alkalmaz. Az a körülmény, miszerint két olyan utazásközvetítő, amely eltérő mennyiségű BA‑jegyet adott el, ugyanolyan előnyökre számíthat, valamint két olyan utazásközvetítő, amely ugyanannyi BA‑jegyet adott el, eltérő előnyökre számíthat, egyáltalán nem bizonyítja az EK 82. cikk második bekezdésének c) pontja értelmében vett hátrányos megkülönböztetést fennállását. Éppen ellenkezőleg, a különböző méretű utazásközvetítők ugyanannyi erőbefektetéssel és erőforrással rendelkezhetnek a BA‑jegyek eladása tekintetében. Az előző referencia-időszak során az utazásközvetítők által elért eladások alapján kiszámított teljesítményjutalékoknak az az előnye, hogy figyelembe lehet venni az érdekelt utazásközvetítő méretét. A Bizottság álláspontja szerint a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei jogellenes hátrányos megkülönböztetést hoztak létre az utazásközvetítők között azzal, hogy e jutalékok annak mértékén alapultak, hogy az utazásközvetítők a referencia-időszakban elért BA‑jegyeladási szintjüket elérik vagy esetleg növelik‑e, és nem az ettől eltérő eladási mennyiségen, illetve a BA‑nak nyújtott szolgáltatás szintjén. Ez a magatartás egyes Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők részére a többiekhez képest hátrányt okozott az általuk nyújtott szolgáltatások piacán fennálló kiélezett versenyben. Azzal, hogy a BA az utazásközvetítőknek fizetett jutalékok szintjét eltorzította, a BA által alkalmazott pénzügyi ösztönző rendszerek befolyásolták az egyikükkel vagy másikukkal való versenyre lépésre való képességüket. –       Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Az EK 82. cikk második bekezdésének c) pontja értelmében erőfölénnyel való visszaélés megvalósulhat úgy is, hogy egyenértékű ügyletek esetén eltérő feltételeket alkalmaznak az üzletfelekkel szemben, amelyek folytán azok hátrányos versenyhelyzetbe kerülnek. Amint azt a megtámadott határozat (29) preambulumbekezdése is megjegyzi, nyilvánvaló hogy az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőknek a BA által fizetett jutalék szintjének növekedése nemcsak azokra a BA‑jegyekre vonatkozott, amelyeket az eladási célkitűzés elérését követően adtak el, hanem a figyelembe vett időszak alatt az utazásközvetítő által eladott összes BA‑jegyre is. Ezáltal a szóban forgó teljesítményarányos jutalékrendszerek alapján előfordulhatott, hogy két utazásközvetítő BA‑jegyek eladásai utáni ugyanakkora bevétel mellett eltérő mértékű jutalékot kaptak utazásközvetítők, amennyiben forgalmuk és következésképpen annak növekedése az ezt megelőző referencia-időszak alatt eltérő volt. Azzal, hogy a teljesítményarányos jutalékrendszerek ugyanazon referencia-időszak során nyújtott megegyező szolgáltatásokat eltérő mértékben javadalmaztak, torzították azon javadalmazás mértékét, amelyet az érdekeltek a BA által részükre fizetett jutalékok formájában kaptak meg. Amint azt a BA maga is megjegyezte, az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők élénk versenyben állnak egymással, és az egyikükkel vagy másikukkal való versenyre lépés a járatokon az utasok kívánságainak megfelelő helyek ésszerű áron történő biztosítására való képességüktől függ. Mivel az egymással való versenyre lépés az egyes utazásközvetítők pénzügyi forrásainak függvénye volt, a teljesítményarányos jutalékrendszerek megkülönböztető feltételei befolyásolták az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőknek a légi utakra vonatozó utazási szolgáltatások nyújtása területén fennálló versenyképességét, valamint ezen utazásközvetítőknek a versenytárs légitársaságok ilyen szolgáltatások iránti kereslete élénkítésére vonatkozó képességét. A BA‑nak az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők méretének jelentőségére vonatkozó érvei irrelevánsak. A kifogásolt teljesítményarányos jutalékrendszerek már önmagukban is a vállalkozások méretétől független kritériumon alapultak, ugyanis az utazásközvetítők általi BA‑jegyeladások a megelőző referencia-időszak alatt eladott jegymennyiséghez képesti növekedésének nagyságán alapultak. E feltételek mellett a Bizottság helyesen állapította meg, hogy a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei erőfölénnyel való visszaélést valósítottak meg az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező, légi utakkal foglalkozó utazásközvetítői szolgáltatások piacán, mivel e rendszerek az ebben a tagállamban székhellyel rendelkező utazásközvetítők rendszerét hátrányosan befolyásolta, és ily módon egyes utazásközvetítőket az EK 82. cikk második bekezdésének c) pontja értelmében hátrányos versenyhelyzetbe kényszerített. A BA teljesítményarányos jutalékrendszereinek a BA versenytárs légitársaságaival szembeni „hűségépítő” hatásából eredő kizáró hatásáról A Elsőfokú Bíróság elöljáróban emlékeztet arra, hogy az állandó ítélkezési gyakorlat szerint a visszaélés fogalma objektív, amely az erőfölényben levő vállalkozások olyan magatartására vonatkozik, amely alkalmas arra, hogy befolyásolja azon piac szerkezetét, ahol a verseny pontosan az érintett vállalkozás jelenlétének következtében már meggyengült, és amelynek a hatása az, hogy a termékeknek és a szolgáltatásoknak a gazdasági szereplők által nyújtott teljesítésen alapuló rendes versenyét jellemző eszközöktől eltérő eszközökkel akadályozza a piacon még létező versenyszint fenntartását vagy a verseny fejlődését (a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 91. pontja és a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 70. pontja; a Bíróság C‑62/86. sz., AKZO kontra Bizottság ügyben 1991. július 3‑án hozott ítéletének [EBHT 1991., I‑3359. o.] 69. pontja és az Elsőfokú Bíróság Irish Sugar kontra Bizottság ügyben 1999. október 7‑én hozott ítéletének [EBHT 1999., II‑2969. o.] 111. pontja). Következésképpen igaz, hogy az erőfölény fennállásának megállapítása önmagában nem jelenti az érintett vállalkozás elmarasztalását, ugyanakkor az érintett vállalkozás – függetlenül ezen erőfölényes helyzet kialakulásának okaitól – különleges felelősséggel tartozik azért, hogy magatartásával ne sértse a közös piacon fennálló hatékony és torzulásmentes versenyt (a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 57. pontja, valamint a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 112. pontja). Hasonlóképpen, jóllehet az erőfölény fennállása nem akadályozza meg az erőfölényes helyzetben lévő vállalkozást abban, hogy saját kereskedelmi érdekeit védje, amikor azokat veszélyeztetik, és a vállalkozásnak lehetősége van – ésszerű mértékben – megtenni azokat az intézkedéseket, amelyeket érdekei védelméhez megfelelőnek ítél, ugyanakkor nem tanúsíthat olyan magatartást, amelyek célja az erőfölényes helyzet megerősítése, és az azzal való visszaélés (a fenti 210. pontban hivatkozott United Brands kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 189. pontja, az Elsőfokú Bíróság T‑65/89. sz., BPB Industries és British Gypsum kontra Bizottság ügyben 1993. április 1‑jén hozott ítéletének [EBHT 1993., II‑389. o.] 69. pontja; a T‑24/93–T‑26/93. és T‑28/93.sz., Compagnie maritime belge transports és társai kontra Bizottság egyesített ügyekben 1998. október 8‑án hozott ítéletének [EBHT 1996., II‑1201. o.] 107. pontja, valamint a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 112. pontja). Különösen az erőfölényben lévő vállalkozás által adott árengedménnyel kapcsolatos állandó ítélkezési gyakorlatból az következik, hogy az ügyfél azon elkötelezettségének ellentételezéseként adott hűségengedmény, hogy kizárólagosan vagy majdnem kizárólagosan az erőfölényben lévő vállalkozásnál végzi beszerzéseit, ellentétes az EK 82. cikkel. Az ilyen árengedmény ugyanis arra irányul, hogy pénzügyi előnyökkel akadályozza az ügyfelek versenytársaktól származó beszerzéseit (a Bíróság 40/73–48/73., 50/73., 54/73–56/73., 111/73., 113/73. és 114/73. sz., Suiker Unie és társai kontra Bizottság egyesített ügyekben 1975. december 16‑án hozott ítéletének [EBHT 1975., 1663. o.] 518. pontja, a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 89. és 90. pontja, a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 71. pontja és a fenti 244. pontban hivatkozott BPB Industries és British Gypsum kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 120. pontja). Áltanosabban fogalmazva az olyan engedmény, amely azzal a hatással jár, hogy megakadályozza az ügyfeleket abban, hogy a piacon jelen lévő versenytársaktól vásároljanak, az EK 82. cikkel ellentétesnek minősül, amennyiben ezt az engedményt valamely erőfölényben lévő vállalkozás alkalmazza. Emiatt a Bíróság úgy ítélte meg, hogy a vásárlást elősegítő engedmény ellentétes az EK 82. cikkel (a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 86. pontja). A kizárólag az erőfölényben lévő vállalkozástól származó vásárlások nagyságához kötött mennyiségi engedmények rendszere általában nem akadályozza meg a fogyasztókat a versenytársaktól való beszerzésben az EK 82. cikk megsértésével (a Bíróság fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítéletének 71. pontja és a C‑163/99. sz., Portugália kontra Bizottság ügyben 2001. március 29‑én hozott ítéletének [EBHT 2001., I‑2613. o.] 50. pontja). Ha az adott mennyiség növekedése a szállító alacsonyabb költségeként jelenik meg, utóbbinak joga van arra, hogy ügyfeleit ebben a csökkenésben részesítse kedvezőbb ár formájában (Mischo főtanácsnok fent hivatkozott Portugália kontra Bizottság ügyre vonatkozó indítványának [EBHT 2001., I‑2618. o.] 106. pontja). A mennyiségi engedmények így feltételezhetően az erőfölényben lévő vállalkozás által elért hatékonyságból és méretgazdaságosságból eredő hasznot tükrözik. Ebből az következik, hogy azon engedményrendszer, amelyben a visszatérítés mértéke a vásárlás mennyiségétől függően növekszik, nem sérti az EK 82. cikket, kivéve, ha az engedmény adásának feltételei és módja alapján úgy tűnik, hogy a rendszer nem gazdaságilag igazolt ellentételezésen alapul, hanem a hűségengedményhez hasonlóan célja, hogy akadályozza az ügyfelek versenytársaktól való beszerzéseit (a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 90. pontja, a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 73. pontja, a fenti 241.pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 114. pontja). Ebből az ítélkezési gyakorlatból általánosan azt a következtetést lehet levonni, hogy egy erőfölényes vállalkozás által alkalmazott bármilyen „hűségépítő” engedményrendszer az EK 82. cikk megsértésével akadályozza a fogyasztókat a versenytársaktól való beszerzésben, függetlenül attól, hogy ezen engedményrendszer hátrányosan megkülönböztető‑e, vagy sem. Ugyanez vonatkozik az erőfölényben lévő vásárló által a szolgáltatóival szemben alkalmazott „hűségépítő” teljesítményarányos jutalékrendszerre (lásd a fenti 101. pontot). A fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet alapjául szolgáló ügyben a Bíróság, miközben elutasította a Bizottság azon kifogását, miszerint a Michelin által alkalmazott engedményrendszer hátrányosan megkülönböztető volt, úgy ítélte meg, hogy az ilyen rendszer sérti az EK 82. cikket, és hogy a viszonteladók körében a Michelintől való függőséget hoz létre. –       A felek érvei A BA arra hivatkozik, hogy a Bizottság csupán annak feltételezésére szorítkozott, hogy a BA magatartása a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítéletben előírtakkal ellentétben kizáró hatású volt. A megtámadott határozat egyáltalán nem tartalmaz a légiközlekedési piacokra vonatkozó elemzést, sem a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei által a versenytársaknak, az ügyfeleknek vagy a fogyasztóknak okozott károkra vonatkozó kézzelfogható bizonyítékot. Úgy tűnik, hogy a Bizottság bármilyen ezt alátámasztó bizonyíték hiányában vélte úgy, hogy az utazásközvetítők a jegyeladások jelentős részét befolyásolni tudják a fogyasztók kárára, miközben az utóbbiaknak a légitársaságok utasok által történő kiválasztására alig van befolyásuk. A BA teljesítményarányos jutalékrendszerei nem akadályozták meg a BA versenytársait abban, hogy hasonló megállapodásokat kössenek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel. Mivel a BA a Bizottság által meghatározott piacon az összesített jegyeladások kevesebb mint 50%‑ával rendelkezett, egyáltalán nem megalapozott az a megállapítás, hogy az összes többi légitársaság úgy vélte volna, hogy nem kifizetődő a BA‑val megegyező előnyöket ajánlani. A nagy utazásközvetítők – amelyek a BA összesített jegyeladásainak kicsivel kevesebb mint 50%‑át bonyolítják – egyedi feltételekkel köthettek megállapodásokat, tehát módjukban állt a légitársaságok versenyeztetése. Mindenesetre a BA teljesítményarányos jutalékainak szerkezete nem ösztönözte arra az utazásközvetítőket, hogy a BA‑t részesítsék előnyben a többi légitársasággal szemben. Az utazásközvetítőknek nyújtott előnyök számos tényezőtől függtek, így többek között a célküszöbök szintjétől, illetve az érdekelteknek az e küszöbértékhez viszonyított teljesítményének szintjétől. A BA az általa kínált előnyöket az eladott jegyek mennyisége, és nem az adott utazásközvetítő által a BA javára lebonyolított tranzakciók százaléka alapján nyújtotta. Az egyes utazásközvetítők tevékenységében a BA által képviselt hányad még akkor is csökkenhetett, illetve ezzel egy időben a többi légitársaság által képviselt rész növekedhetett, ha a BA‑jegyeladások növekedtek. A hűségépítő megállapodások olyan eszköznek számítanak, amely lehetővé tette a versenyt, amelyet egyáltalán nem torzít. A többi légitársaság piaci részesedése növekedésének mértéke azt mutatja, hogy a hűségépítő megállapodások nem tudták a Bizottság által hivatkozott kizáró hatást kifejteni. Az utazásközvetítőknek nyújtott előnyök a fogyasztók javára jelentős költségmegtakarítást vontak maguk után, azzal, hogy a BA‑nak nagyobb lehetőséget nyújtottak ahhoz, hogy árait csökkentse és/vagy nagyobb számú repülőjáratot biztosítson bizonyos légi útvonalakon. A BA vitatja a Bizottság által a hűségépítő megállapodások szerkezetével szemben megfogalmazott kifogásokat. Először is az utazásközvetítőknek nyújtott díjszabási előnyök növelése folyamatosságának hiánya csak akkor lett volna releváns, ha az kizáró hatással járt volna. Mindenesetre nem feltételezhető, hogy az állandóság hiánya a BA javára szolgált volna. A légiközlekedési ágazat egészének tekintetében gyakorlatilag lehetetlen volt megjósolni, hogy a nyújtott előnyök rendszeresen a BA vagy más légitársaságok javára szolgálnak‑e. Másodszor a Bizottság által a megtámadott határozat (48) és (109) preambulumbekezdésében kifogásolt, a megelőző év teljesítményét alapul vevő eladási célkitűzések egyrészt a felek szempontjából méltányosak, illetve hatásukat tekintve előnyösek voltak. Mindenesetre a szóban forgó megállapodások ösztönző hatása csak idővel vált mérhetővé. A BA megjegyzi, hogy a Bizottság első két kifogása az 1997 decembere és 1999 márciusa között alkalmazott teljesítményarányos jutalékrendszer tekintetében irreleváns. Ez a rendszer ugyanis egyrészt az utazásközvetítőknek nyújtott előnyök folyamatos növelését, másrészt azok havi és nem éves elszámolását írta elő. Harmadszor a BA vitatja a Bizottság által a megtámadott határozat (48) és (102) preambulumbekezdésében megfogalmazott kifogást, amely az utazásközvetítőknek nyújtott előnyök és a költségmegtakarítások közötti összefüggés hiányára vonatkozik. Az ésszerű gazdaságpolitika arra ösztönzi a vállalkozásokat, hogy árengedményrendszert vezessenek be, függetlenül attól, hogy esetleg megtakarítás érhető‑e így el, vagy sem. A hűségépítő megállapodások praktikus eszköznek számítanak, amely lehetővé teszi a hatékonysághoz fűződő előnyök nyújtását, anélkül hogy szükség lenne a repülőjegy ára és költsége közötti pontos és nagyon változó viszony meglehetősen nehéz, majdhogynem lehetetlen kiszámítására. A légiközlekedési ágazatban irányadó állandó költségek szintje miatt a kapacitások kihasználásának növelése csökkenti az egységenkénti átlagárat, és így a BA költségmegtakarítást érhet el, amelyet eloszthat az utazásközvetítők és az ügyfelek között. A BA negyedszer felhívja figyelmet arra, hogy azzal, hogy a Bizottság a jogvita tárgyát képező teljesítményarányos jutalékrendszerek hűségépítő jellegét a BA útvonalainak többi légitársaságéhoz képest szélesebb választéka biztosításának tudja be (a megtámadott határozat (91) preambulumbekezdése), figyelmen kívül hagyja azt a tényt, hogy a BA által nyújtott összesített engedmény megegyezett azzal, mintha különböző útvonalakon különböző mértékű engedményt adott volna. Ugyan a kisebb légitársaságoknak magasabb eladási átlagköltségei lehetnek, ettől még e társaságok nem voltak kiszorítva szóban forgó piacokról, és semmi nem akadályozta meg őket abban, hogy hatékony versenyt folytassanak. A Bizottság és a Virgin álláspontja szerint a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet és a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet fekteti le azt az elvet, miszerint az erőfölényben lévő szállító a hatékonyság ellentételezéseként engedményeket nyújthat azon árengedmények, illetve ösztönzők kivételével, amelyek az ügyfélkör hűségének biztosítására szolgálnak (a megtámadott határozat (101) preambulumbekezdése). A valamely erőfölényben lévő vállalkozás által egy bizonyos időszakban történt vásárlások függvényében nyújtott engedmény – amennyiben ez az engedmény nem tekinthető rendes mennyiségűnek – erőfölénnyel való visszaélésnek minősül, amennyiben e magatartásnak kizárólagos célja azon ügyfelek hűségének megnyerése, akik számára az engedményt nyújtják, illetve a versenytársak hátrányos versenyhelyzetbe kényszerítése (a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 213. pontja). Az EK 82. cikk nem írja elő a kifogásolt magatartás fogyasztókra gyakorolt valódi vagy közvetlen hatásának bizonyítását. A versenyjog célja a piac szerkezetének a mesterséges torzításokkal szemben való védelme, és ezért a fogyasztók érdekeit közép- és hosszú távon védi a legjobban. Amikor – mint a jelen esetben is – a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítéletben a Bíróság által meghatározónak minősített összes jellemző fennáll annak megállapításához, hogy valamely engedményrendszer erőfölénnyel való visszaélésnek minősül, nem szükséges még azt is bizonyítani, hogy a Bíróság által a fenti 182. pontban hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítéletben jogellenesnek ítélt rendszer jellemzői, valamint annak hatásai is fennállnak. A BA által alkalmazott rendszerek szerkezetéből következően az utazásközvetítők által a BA javára eladott további minden szegmensért kapott további jutalék exponenciálisan nőtt a kiegészítő jutaléknak a meghatározott küszöbhöz való közelítésekor. A szerényebb méretű versenytárs légitársaságok nem tudtak ilyen nagyságú jutalékszintet kínálni. Ezen túlmenően a szóban forgó rendszerből eredő további jutalékra tekintettel a BA‑jegyek nagy részét veszteséggel értékesítette. A visszaélés abban állt, hogy a kiegészítő jutalékok nem a BA által az utazásközvetítőkkel bonyolított tranzakciók során elért költségmegtakarításhoz vagy hatékonyságához kötődtek, hanem inkább annak mértékéhez, amennyire az utazásközvetítők a megelőző évben teljesített BA‑jegyeladások szintjét elérték, vagy túllépték, függetlenül a méretüktől, hatékonyságuktól vagy a BA‑nak nyújtott szolgáltatásaiktól. Tekintettel arra, hogy az utazásközvetítők még mindig messzemenőkig a légitársaságok által légiközlekedési szolgáltatások egyesült királysági értékesítésére használt legjelentősebb csatorna, a BA‑nak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán tanúsított visszaélésszerű magatartása is komoly kizáró hatást fejt ki a brit légiközlekedési piacokon jelenlevő versenytárs légitársaságokkal szemben. Az a körülmény, miszerint az utóbbi piacok liberalizálása miatt a BA versenytársai csökkenthették a BA piaci részesedését, nem bizonyítja, hogy a pénzügyi ösztönző rendszerek ne lettek volna versenyellenes hatásúak. –       Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Annak megállapítására, hogy a BA a szóban forgó teljesítményarányos jutalékrendszer alkalmazásával visszaélt‑e erőfölényével az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel szemben, értékelni kell a jutaléknyújtás feltételeit és részletes szabályait, illetve meg kell vizsgálni, hogy e jutalékok, semmilyen gazdasági ellenszolgáltatáson nem alapuló előny biztosításával, arra irányultak‑e, hogy eltöröljék vagy korlátozzák az utazásközvetítőnek a választásuk szerinti légitársaság részére való szolgáltatás nyújtására irányuló szabadságát, és így megakadályozzák a BA versenytársainak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők egyesült királysági piacára való bejutását (lásd e tekintetben a fenti 182. cikkben hivatkozott Hoffmann-La Roche kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 90. pontját; a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 89. pontját, valamint a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 114. és 197. pontját). A jelen ügyben meg kell határozni, hogy a marketingmegállapodásoknak és a jutalékrendszereknek hűségépítő hatásuk van‑e az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők vonatkozásában, és ha igen, e rendszerek gazdaságilag igazolt ellentételezésen alapultak‑e (lásd ebben az értelemben a fenti 91. pontban hivatkozott Michelin kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 73. pontját; a fenti 246. pontban hivatkozott Portugália kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 52. pontját és a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 114. pontját). Először is a szóban forgó rendszerek hűségépítő hatása kapcsán meg kell állapítani, hogy e rendszerek a haszonhatárnál nagyon erősödő progresszív jellegük révén a megnövelt jutalékszintek képesek voltak az egyik referencia-időszakról a másikra történő exponenciális növekedésre, ahogy az utazásközvetítők egymást követő időszakok során elért BA‑jegyeladásainak mennyisége fokozatosan növekedett. Ezzel szemben, minél magasabbak voltak a referencia-időszakban a BA‑jegyek eladásából származó bevételek, annál nagyobb volt az utazásközvetítők büntetése a teljesítményarányos jutalék aránytalan csökkentése formájában, a BA‑jegyek adott időszakban történő eladásának az előző referencia-időszakhoz viszonyított mégoly kis mértékű csökkenése esetén is. A BA tehát nem vitathatja a jogvita tárgyát képező rendszerek hűségépítő jellegét. Továbbá a BA teljesítményarányos jutalékrendszereinek az utazásközvetítőkre gyakorolt hűségépítő hatásának cáfolása érdekében nem hivatkozhat arra a tényre, hogy ezen utazásközvetítőknek a légitársaságok utasok által történő kiválasztására alig van befolyásuk. A BA maga is azt állította, hogy az utazásközvetítők az utasokkal szemben – akiknek a különböző személyszállítási tarifarendszerek sokaságából kellene választaniuk – a különböző személyszállítási tarifarendszerek sokaságából hatékonyan megszűrik a különböző repülőjáratokra vonatkozó információkat. Ezen túlmenően, még ha igaz is – amint azt a BA állítja –, hogy az utazásközvetítőknek nyújtott előnyök a célküszöbök szintjétől, illetve az érdekelteknek az e küszöbértékhez viszonyított teljesítményének szintjétől függtek, a teljesítményarányos jutaléknak az utazásközvetítőkre gyakorolt hűségépítő hatása akkor is egyértelmű. Továbbá a BA azon kifogása, miszerint „hűségépítő megállapodásai” nem akadályozták meg versenytársait abban, hogy hasonló megállapodásokat kössenek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőkkel, nem elfogadható. A BA a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán jelen lévő öt versenytársa közül egyik sem tekinthető úgy, mint amely képes lett volna ugyanilyen előnyöket nyújtani az utazásközvetítők részére. Ezzel kapcsolatosan emlékeztetni kell arra, hogy a szóban forgó utazásközvetítők által eladott és az e tagállamban található repülőterekről induló és oda érkező légi járatokra vonatkozó BA‑jegyek száma összességében a többszörösét képviselte mind az öt fő versenytársa által egyenként elért jegyeladásoknak, mind pedig ezen eladások összességének. E körülmények között jogilag megkövetelt módon bizonyítást nyert, hogy a versenytárs vállalkozások nem tudtak megfelelően széles pénzügyi alapok létrehozását lehetővé tevő árbevételt elérni, amelyek lehetővé tennék a BA jutalékrendszeréhez hasonló rendszer létrehozását, amelynek célja ezen rendszernek a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán gyakorolt kizáró hatásainak ellentételezése. Másodszor azon kérdés tekintetében, hogy a szóban forgó jutalékrendszerek gazdaságilag igazolt ellentételezésen alapultak‑e, emlékeztetni kell, hogy az erőfölény fennállása nem fosztja meg a vállalkozást annak ésszerű kereteken belüli jogosultságától, hogy megtegye az általa szükségesnek ítélt intézkedéseket saját, fenyegetett kereskedelmi érdekei védelme érdekében (a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 112. pontja). Mindazonáltal az ilyen vállalkozás versenyhelyzete védelmének jogszerűségéhez annak a gazdasági hatékonyság feltételein kell alapulnia (a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 189. pontját). A jelen esetben viszont úgy tűnik, hogy a BA nem bizonyította, hogy a teljesítményarányos jutalékrendszerek hűségépítő jellege gazdaságilag igazolt ellentételezésen alapult. Ugyanis a BA‑jegyeknek az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők általi növekvő eladásaira vonatkozó célkitűzések megvalósítása nemcsak azon BA‑jegyek tekintetében eredményezett magasabb jutalékot, amelyeket e célkitűzések elérést követően adtak el, hanem minden, a kérdéses referencia-időszakban értékesített BA‑jegy után is. Az utazásközvetítők kiegészítő díjazása tehát nincs semmilyen objektív kapcsolatban a BA számára többi repülőjegy eladásából befolyó ellentételezéssel. Ennek értelmében a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei nem tekinthetők a BA‑jegyek eladásával elért hatékonyság vagy költségmegtakarítás megvalósítását követő ellentételezésnek. Éppen ellenkezőleg, a megnövelt jutalékszinteknek a valamely utazásközvetítő által meghatározott időszakban eladott összes BA‑jegyre való visszamenőleges alkalmazását még inkább úgy kell tekinteni, hogy az egyes BA‑jegyeknek a BA által e további jegyek eladásával elérhető hatékonyságnövelésével aránytalan áron történő eladásához vezethet. Még ha – amint azt a BA állítja – minden légitársaság érdekében áll is légi járataira több jegy eladása a helyek üresen hagyása helyett, a repülőgép jobb kihasználtságának előnyét a jelenlegihez hasonló esetben jelentősen csökkenteni kellene a BA‑nál felmerült, a megnövelt jutalék visszamenőleges alkalmazásából eredő utazásközvetítői díjazás növekedése miatti plusz költségek okán. Mivel tehát a jogvita tárgyát képező teljesítményarányos jutalékrendszerek nélkülöztek minden gazdaságilag igazolt ellentételezést, úgy kell tekinteni, mint amelyek lényegében a BA‑jegyek eladásának egyik időszakról a másikra történő növekedésére, és ily módon az Egyesült Királyság területén székhellyel rendelkező utazásközvetítők BA‑hoz fűződő hűségének kikényszerítésére irányultak. Ily módon az utazásközvetítőknek nem állt érdekükben utazásközvetítői szolgáltatásaikat a BA versenytárs légitársaságainak nyújtani, ezért az utóbbiaknak a brit légi utakat szervező utazásközvetítők piacára való bejutása szükségszerűen akadályozva volt. A BA‑nak csak azért állt érdekében a jutalékrendszert bevezetni, hogy kizárja a BA versenytárs légitársaságainak piacra való bejutását vagy előretörését, és így megakadályozza a verseny fennálló szintjének fenntartását vagy e verseny fejlődését a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán. A BA különösen nem hivatkozhat érvényesen arra, hogy valamely repülőgép kihasználtságának bizonyos szintjétől a további jegyek szükségszerűen hasznot hajtanak. Ugyanis, ahogy azt már kifejtésre került, amint valamely utazásközvetítő a jegyeladásainak növelésére vonatkozó célkitűzést eléri, az általa eladott jegyek ellentételezése az érintett referencia-időszak alatt eladott összes BA‑jegy alapján járó megnövelt jutalékfizetés visszamenőleges alkalmazása többletköltséget jelent, mivel az egyenlő vagy magasabb szintű, mint az elért előny. Egyébiránt a BA tárgyaláson elismerte, hogy nem létezett pontos összefüggés egyrészt az eladási célkitűzések elérése után értékesített további BA‑jegyek által elért méretgazdaságosság és másrészt az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítőknek jutalékként fizetett díjazás szintjének növekedése között A BA állításával ellentétben a teljesítményarányos jutalékrendszerek nem voltak a verseny rendes gyakorlása egyik formájának tekinthetők, illetve nem tették lehetővé költségeinek csökkentését. A BA ezzel szemben felhozott érvei nem bizonyítják, hogy teljesítményarányos jutalékrendszerei gazdaságilag objektívan igazolhatók lettek volna. A Bizottság tehát megalapozottan állapította meg, hogy a BA visszaélt a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacán fennálló erőfölényével oly módon, hogy gazdaságilag nem igazolt ellentételezésen alapuló, teljesítményarányos jutalékrendszereinek alkalmazásával korlátozta az utazásközvetítők azon szabadságát, hogy az általuk választott légitársaságoknak nyújtsanak ilyen szolgáltatásokat, és következésképpen korlátozta légitársaságoknak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacára való belépését is. Végül a BA nem hivatkozhat arra, hogy a Bizottság elmulasztotta bizonyítani a szóban forgó magatartás kizáró hatását. Ugyanis egyrészt az EK 82. cikk megsértésének megállapítása céljából nem szükséges bizonyítani, hogy a szóban forgó visszaélésnek tényleges hatása volt az érintett piacra. E tekintetben elegendő annak bizonyítása, hogy az erőfölényben lévő vállalkozás visszaélésszerű magatartása ilyen hatással jár vagy járhat. Másrészt nem csak az nyilvánvaló, hogy a jogvita tárgyát képező magatartás korlátozó hatást fejthetett ki a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacára, valamint a légiközlekedési piacra, hanem az is, hogy a Bizottság ezt a hatást pontosan ki is mutatta. Ugyanis, mivel a szóban forgó tényállás idején a kifogásolt tényállás időszakában az Egyesült Királyságban eladott jegyek 85%‑át utazásközvetítők közvetítésével értékesítették, a BA magatartásának – a negyedik jogalap keretében meghatározott érintett piacok közötti kapcsolat miatt – a légi utakkal foglalkozó utazásközvetítők piacán elkerülhetetlenül kizáró hatása van a brit légiközlekedési piacokon jelen lévő versenytárs légitársaságok kárára. A BA által alkalmazott jutalékrendszer által a brit légiközlekedési piacokon előidézett hatás miatt nem fogadható el a BA azon érve, miszerint a megtámadott határozat egyáltalán nem tartalmaz a légiközlekedési piacokra vonatkozó elemzést, sem a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei által a versenytársaknak, az ügyfeleknek vagy a fogyasztóknak okozott károkra vonatkozó kézzelfogható bizonyítékot. Ezen túlmenően, ha valamely erőfölényben lévő vállalkozás ténylegesen olyan gyakorlatot folytat, amely versenytársai kizárására irányuló hatást fejt ki, az a tény, hogy a remélt eredmény nem következett be, nem elegendő az EK 82. cikk szerinti erőfölénnyel való visszaélés megállapításának megakadályozására. Végül a BA egyes versenytársai piaci részesedésének – eredeti piaci részesedésük kis mértékére tekintettel abszolút értékben nagyon csekély – növekedése nem jelentette, hogy a BA magatartásának nem volt hatása. Arra lehet következtetni, hogy e versenytársak piaci részesedése e magatartás hiányában erőteljesebben növekedett volna (lásd ebben az értelemben a fenti 243. pontban hivatkozott Compagnie maritime belge transports kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 149. pontját). A Bizottság tehát nem vétett értékelési hibát azzal, hogy megállapította, hogy a BA megsértette az EK 82. cikket azzal, hogy az egyesült királysági utazásközvetítők tekintetében olyan teljesítményarányos jutalékrendszereket alkalmazott, amelyek egyrészt bizonyos kedvezményezettjeit a többiekhez képest hátrányosan megkülönböztették, másrészt annak célja és hatása ezen utazásközvetítők BA‑hoz való hűségének nem gazdaságilag igazolt ellentételezésen alapuló jutalmazása, és ennélfogva BA versenytársainak a légi utakat nyújtó utazásközvetítők szolgáltatásainak brit piacáról, illetve szükségszerűen a brit légiközlekedési piacokról való kiszorítása volt. Ebből következően a hetedik jogalapot el kell utasítani. A bírság összegének túlzott mértékére vonatkozó, nyolcadik jogalapról A felek érvei A BA úgy véli, hogy a vele szemben kiszabott 6 800 000 euró összegű bírság a 17. rendelet 15. cikkének (2) bekezdése és az ESZAK‑szerződés 65. cikkének (5) bekezdése alapján kiszabott bírság megállapításának módszeréről szóló bizottsági közleményre tekintettel (HL 1998. C 9., 3. o.; magyar nyelvű különkiadás 8. fejezet, 1. kötet, 171. o., a továbbiakban: iránymutatás) túlzott. Először is a bírság alapösszege, vagyis 4 000 000 euró, amely az elkövetett jogsértés súlyát, méretét és hatását figyelembe véve az iránymutatás 1.A. szakaszának tükrében túl magas. Az iránymutatás szövege értelmében a jogsértés súlyosságának megállapításánál figyelembe kell venni, hogy a jogsértők milyen tényleges gazdasági lehetőségekkel rendelkeznek arra, hogy más piaci szereplőknek, különösen a fogyasztóknak kárt okozzanak. Márpedig egyáltalán nem került megállapításra, hogy a BA jutalékrendszerei kárt okoztak volna fogyasztóknak. Továbbá az iránymutatás 1.B. szakaszának harmadik francia bekezdése értelmében hosszú időtartamú jogsértések esetén a súlyosság alapján meghatározott összeg legfeljebb évi 10%‑kal növekszik. A bírság összegének 70%‑kal történő növelése, vagyis az 1992‑től számított évenkénti 10%‑kos emelés aránytalan. A BA magatartásának időtartama a Bizottság által folytatott vizsgálat lassúságát tükrözi. A BA az eljárás teljes időtartama alatt jóhiszeműen azt hitte, hogy pénzügyi ösztönző rendszerei összeegyeztethetők a közösségi joggal. Végül a BA‑nak a jutalékrendszerei jogsértő jellegével kapcsolatban felmerült ésszerű kétsége, valamint a Bizottsággal való teljes együttműködése a közigazgatási eljárás során olyan enyhítő körülménynek számítanak, amelyek az iránymutatás 3. pontja értelmében bírságcsökkentést kellett volna, hogy eredményezzenek. A Bizottság arra hivatkozik, hogy a jelen ügyben megállapított erőfölénnyel való visszaélés a közösségi versenyjog súlyos megsértésének minősül. A kizáró jellegű engedményrendszereket a közösségi bíróság a múltban már többször szankcionálta. Az utazási költségek jelentős mértéke a brit gazdaságban már hangsúlyozásra került és a Bizottság felhívta figyelmet arra is, hogy a légi közlekedés liberalizációja ellenére a BA megtartotta a légi közlekedés brit piacain fennálló átlagos piaci részesedését. Az EK 82. cikk nemcsak a fogyasztóknak azonnali károkat okozni képes, hanem a hatékony verseny szerkezetét torzító gyakorlatokra is vonatkozik. Továbbá különösen a hátrányos megkülönböztetésben, kizáró magatartásban, erőfölényt élvező vállalkozások által a versenytársak piacról történő kiszorítása érdekében adott hűségkedvezményben megnyilvánuló erőfölénnyel való visszaéléseket az iránymutatás „súlyos jogsértésnek” minősíti. A jogvita tárgyát képező visszaélésszerű magatartás bizonyos utazásközvetítők tekintetében 1992‑ben kezdődött. 1998 januárjától 1999 márciusáig a BA teljesítményarányos jutalékrendszere révén az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező összes utazásközvetítőre kiterjesztette visszaélésszerű magatartását és a marketingmegállapodásokat kötő utazásközvetítők szemben még erősítette is hatásait. E magatartás időtartama igazolja a jogsértés súlyának függvényében kiszabott bírság összegének 70%‑os növelését. A közigazgatási eljárás időtartama – amelynek ésszerű jellegét az egyes esetek sajátos körülményei alapján kell értékelni (a fenti 241. pontban hivatkozott Irish Sugar kontra Bizottság ügyben hozott ítélet 278. pontja) – nem volt túlzottan hosszú, és nem ad magyarázatott a megállapított jogsértések időtartamára. A jogsértés beszüntetése a Bizottság beavatkozásával egyidőben az iránymutatás értelmében enyhítő körülménynek számít. Mindeközben a BA az 1996. december 20‑án megküldött első kifogásközlés kézhezvételét követően az addig csak egy bizonyos BA‑jegyeladási mennyiséget teljesítő utazásközvetítőkre alkalmazott teljesítményarányos jutalékrendszereit kiterjesztette az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők összességére. Az Elsőfokú Bíróság álláspontja Mivel az EK 82. cikk még a verseny szerkezetét veszélyeztető magatartást is szankcionálja (a Bíróság 6/72. sz., Europemballage és Continental Can kontra Bizottság ügyben 1973. február 21‑én hozott ítéletének [EBHT 1973., 215. o.] 26. pontja), a BA‑nak azon érve, miszerint a megtámadott határozat egyáltalán nem tartalmaz a BA teljesítményarányos jutalékrendszerei által a fogyasztóknak okozott károkra vonatkozó bizonyítékot, nem elfogadható. A BA a bírság alapösszegének növelését sem kifogásolhatja arra hivatkozva, hogy a Bizottság által folytatott vizsgálati eljárás lassú volt, amelynek időtartama nyilvánvalóan azért nyúlt olyan hosszúra, mert a BA továbbra is jogsértően viselkedett, sőt e magatartást még súlyosította is. A kifogásközlést követő hónapban, 1997. november 12‑én tartott meghallgatást követően a BA ugyanis tovább erősítette eredeti teljesítményarányos jutalékrendszerének versenykorlátozó hatásait azzal, hogy új ösztönző rendszerét kiterjesztette az Egyesült Királyságban székhellyel rendelkező utazásközvetítők összességére. Mivel a BA figyelmen kívül hagyta Bizottság által az eredeti teljesítményarányos jutalékrendszerrel kapcsolatosan felhozott kifogásokat, természetesen nem tekinthető úgy, hogy a BA közigazgatási eljárás teljes időtartama alatt jóhiszeműen azt hihette, hogy pénzügyi ösztönző rendszerei összeegyeztethetők a közösségi joggal. Végül, mivel a BA versenykorlátozó magatartását a közigazgatási eljárás során tovább fokozta, nem hivatkozhat megalapozottan arra, hogy ezen eljárás teljes időtartama együttműködött a Bizottsággal. A Bizottság tehát jogszerűen utasította el az enyhítő körülmények alkalmazását a BA tekintetében. Ennélfogva Bizottság által meghatározott bírság összegét az Elsőfokú Bíróság helybenhagyja, mivel azt a Bizottság mind az iránymutatás, mind a jelen ügy összes körülménye alapján megállapított megfelelő szankciót megfelelő mértékben állapította meg. Következésképpen a BA‑nak a vele szemben kiszabott bírság túlzott mértékére vonatkozó érveit el kell utasítani. Az előzőekben kifejtettekből következik, hogy a jelen keresetet teljes egészében el kell utasítani. A költségekről Az eljárási szabályzat 87. cikkének 2. §‑a alapján az Elsőfokú Bíróság a pervesztes felet kötelezi a költségek viselésére, ha pernyertes fél ezt kérte. Mivel a BA pervesztes lett, a Bizottság és a beavatkozó Virgin erre vonatkozó kérelmének megfelelően kötelezni kell a saját, a Bizottság és a Virgin költségeinek viselésére. A fenti indokok alapján AZ ELSŐFOKÚ BÍRÓSÁG (első tanács) a következőképpen határozott: 1) Az Elsőfokú Bíróság a keresetet elutasítja. 2) A felperes maga viseli saját költségeit, valamint a Bizottság és a beavatkozó részéről felmerült költségeket. Vesterdorf Jaeger Legal Kihirdetve Luxembourgban, a 2003. december 17‑i nyilvános ülésen. H. Jung B. Vesterdorf hivatalvezető elnök * Az eljárás nyelve: angol.

62007FJ0066

fr

Par requête déposée au greffe du Tribunal le 3 juillet 2007, MM. Dubus et Leveque, fonctionnaires de la Commission des Communautés européennes, demandent au Tribunal d’annuler la décision de ne pas inscrire de M. Dubus sur la liste des promus au grade C*3 au titre de l’exercice de promotion 2006 et la décision de ne pas inscrire M. Leveque sur la liste des promus au grade B*8 au titre de l’exercice de promotion 2006, telles qu’elles ont été publiées aux Informations administratives n° 55‑2006 du 17 novembre 2006 (ci-après les « décisions litigieuses ») et de condamner la Commission à les indemniser des préjudices causés par ces décisions. Cadre juridique Le présent litige portant, pour l’essentiel, sur l’interprétation des dispositions de l’article 45, paragraphe 2, du statut des fonctionnaires des Communautés européennes, tel que modifié par le règlement (CE, Euratom) n° 723/2004 du Conseil, du 22 mars 2004 (JO L 124, p. 1) (ci-après le « statut »), et de l’article 11 de l’annexe XIII dudit statut, le cadre juridique sera exposé aux points 25 à 28 du présent arrêt. Faits à l’origine du litige Les deux requérants ont été nommés, le 16 avril 2004, fonctionnaires stagiaires à la Commission et classés respectivement aux grades C 5 et B 3, puis reclassés respectivement aux grades C*2 et B*7 lors de l’entrée en vigueur des dispositions du statut, en application de l’article 2, paragraphe 1, de l’annexe XIII de ce dernier. Ils ont été tous deux titularisés à l’issue de leur stage. Lors de l’exercice de promotion de 2006, les requérants justifiaient, depuis le 16 avril 2006, du minimum d’ancienneté de deux ans dans leur grade pour être promouvables, en vertu de l’article 45, paragraphe 1, du statut, et disposaient d’un nombre de points supérieur au nombre de points requis pour être promus. Les requérants escomptaient que l’article 45, paragraphe 2, du statut ne leur serait pas appliqué en 2006 et qu’ils n’auraient pas ainsi à démontrer leur capacité à travailler dans une troisième langue pour obtenir leur première promotion. Ils soutiennent avoir reçu à plusieurs reprises des assurances formelles à cet égard de la part de leurs supérieurs hiérarchiques. Cependant, le 23 août 2006, le chef du secteur de la formation linguistique de la direction générale (DG) « Personnel et administration » leur a adressé un courriel les informant que l’article 45, paragraphe 2, du statut leur était applicable et que les services de la Commission pouvaient les aider à acquérir le niveau 4 requis dans la troisième langue. Les requérants ont subi à deux reprises sans succès le test linguistique dans la troisième langue qu’ils avaient choisie, ayant bénéficié entre ces deux tests d’une formation intensive de neuf jours. Les listes des promus aux grades C*3 et B*8 au titre de l’exercice de promotion 2006 ont été publiées aux Informations administratives n° 55‑2006 du 17 novembre 2006. Les noms des requérants n’y figuraient pas. Chaque requérant a introduit une réclamation dans les délais statutaires à l’encontre de la décision refusant de l’inscrire sur la liste des promus au grade supérieur au sien. L’autorité investie du pouvoir de nomination (ci-après l’« AIPN ») a rejeté la réclamation de M. Dubus par une décision du 23 avril 2007, notifiée le 25 avril 2007, et la réclamation de M. Leveque par une décision du 15 mai 2007, notifiée le 16 mai 2007. Conclusions des parties et procédure Les parties concluent à ce qu’il plaise au Tribunal : –        annuler les décisions litigieuses ; –        condamner la Commission à leur verser, en réparation de leurs préjudices matériel et moral et de l’atteinte à leur carrière, une somme de 25 000 euros, sous réserve d’augmentation et/ou de diminution en cours de procédure ; –        condamner la Commission à supporter les dépens. La Commission conclut à ce qu’il plaise au Tribunal : –        rejeter le recours comme non fondé ; –        statuer sur les dépens comme de droit. Le Conseil de l’Union européenne, autorisé à intervenir par ordonnance du 26 septembre 2007 du président de la troisième chambre, conclut à ce qu’il plaise au Tribunal de rejeter le moyen tiré de l’illégalité de l’article 45, paragraphe 2, du statut comme irrecevable et, en tout état de cause, comme non fondé. Par une ordonnance du 4 juin 2008, le président de la troisième chambre a décidé, les parties entendues, de joindre les affaires F‑58/07, Collotte/Commission, F‑66/07, Dubus et Leveque/Commission, F‑92/07, Evraets/Commission et F‑93/07, Acosta Iborra e.a./Commission, aux fins de la procédure orale, en application de l’article 46, paragraphe 1, du règlement de procédure. En droit Sur les conclusions aux fins d’annulation À l’appui de leurs conclusions en annulation, les requérants soulèvent quatre moyens : –        le premier, tiré de la violation de l’article 45, paragraphe 2, du statut et de la commission d’erreurs manifestes d’appréciation ; –        le deuxième, tiré de la violation du devoir de sollicitude, de la méconnaissance des principes de bonne administration et de saine gestion et du détournement de pouvoir ; –        le troisième, tiré de la violation des principe de confiance légitime et de sécurité juridique ; –        le quatrième, tiré de la violation des principes d’égalité de traitement, de non-discrimination et de proportionnalité. Il y a lieu d’examiner d’abord le premier moyen, tiré de la violation de l’article 45, paragraphe 2, du statut et de la commission d’erreurs manifestes d’appréciations. Arguments des parties Les requérants soutiennent que l’article 45, paragraphe 2, du statut, qui institue l’obligation pour les fonctionnaires de démontrer, avant leur première promotion, leur capacité à travailler dans une troisième langue, conditionne son application à l’adoption d’un commun accord par les institutions, de dispositions communes d’exécution dudit paragraphe 2. Or, ces dispositions communes d’exécution n’auraient pas été adoptées lors de l’exercice de promotion 2006. Ce n’est que le 15 décembre 2006 que le président de la Cour de justice des Communautés européennes aurait constaté le commun accord des institutions sur la réglementation fixant les modalités d’application de l’article 45, paragraphe 2, du statut, laquelle réglementation serait entrée en vigueur le 1 er janvier 2007. Par conséquent, en faisant application de l’article 45, paragraphe 2, du statut à ses fonctionnaires dès l’exercice de promotion 2006, la Commission aurait violé la lettre et l’esprit de cette disposition statutaire et méconnu la volonté du législateur. Selon les requérants, le législateur a considéré que l’adoption des dispositions communes était nécessaire à l’application de l’article 45, paragraphe 2, du statut. C’est pour prévenir tout arbitraire dans la mise en œuvre de ce paragraphe qu’il aurait même précisé que ces dispositions communes devaient prévoir l’accès à la formation des fonctionnaires dans une troisième langue et fixer les modalités d’évaluation de leur capacité à travailler dans une troisième langue. Ainsi, les termes mêmes de l’article 45, paragraphe 2, du statut démontreraient le lien établi par le législateur entre, d’une part, l’application aux fonctionnaires promouvables de la nouvelle exigence et, d’autre part, l’obligation pour l’administration de prévoir les modalités d’application de cette nouvelle exigence et de fournir la formation nécessaire dans des délais acceptables. Au demeurant, une application harmonisée et cohérente de la condition établie à l’article 45, paragraphe 2, du statut aurait aussi été imposée par les principes d’unicité de la fonction publique et de non-discrimination. Selon la Commission, la capacité du fonctionnaire à travailler dans une troisième langue est une condition préalable à sa promotion. Pendant la période au cours de laquelle des dispositions communes aux institutions ne seraient pas encore entrées en vigueur, il aurait incombé à chaque institution d’apprécier la capacité du fonctionnaire à travailler dans une troisième langue selon des standards définis de manière autonome. Le principe de la hiérarchie des normes requerrait qu’il soit fait application des dispositions du statut, alors même que la réglementation commune qui en précise les modalités de mise en œuvre ne serait pas entrée en vigueur (arrêt du Tribunal du 19 octobre 2006, De Smedt/Commission, F‑59/05, RecFP p. I‑A‑1‑109 et II‑A‑1‑409, point 52). Il serait inadmissible qu’une disposition adoptée par le législateur communautaire dans l’intérêt d’un meilleur fonctionnement des institutions européennes, puisse être tenue en échec du simple fait qu’une institution tarde à marquer son accord sur une réglementation commune. La réglementation commune en cause aurait d’ailleurs été adoptée par la Commission dès le 19 juillet 2006. Afin de permettre au personnel concerné par la nouvelle exigence relative à la maîtrise d’une troisième langue de disposer de suffisamment de temps de préparation, le législateur aurait prévu une période transitoire qui se terminait avec les promotions prenant effet le 30 avril 2006. Par ailleurs, c’est à tort que les requérants essaieraient de tirer argument d’une situation différente dans une autre institution. En effet, ainsi qu’il ressortirait du point 26 de l’arrêt de la Cour du 18 mars 1975, Acton e.a./Commission (44/74, 46/74 et 49/74, Rec. p. 383), les décisions litigieuses ne sauraient être invalidées du fait que les autres institutions se sont abstenues d’arrêter des mesures qu’elles auraient pu prendre légitimement. De plus, la Commission fait valoir que, à sa connaissance, les promotions au Parlement européen ont lieu au 1 er janvier de l’année en cours et que, le 1 er janvier 2006, l’article 45, paragraphe 2, du statut ne trouvait pas à s’appliquer, en vertu de l’article 11 de l’annexe XIII du statut. Enfin, en vertu d’une jurisprudence constante, il appartiendrait à l’AIPN d’adopter des décisions en matière de promotion selon la méthode qu’elle juge la plus appropriée. Appréciation du Tribunal Le considérant 13 du règlement n° 723/2004 est rédigé comme suit : « Afin de préserver le caractère multilingue des institutions, il importe d’accorder une importance accrue, lors du recrutement et de la promotion, à la maîtrise des langues et à la capacité d’exercer des fonctions dans une troisième langue communautaire. » Cette intention du législateur s’est notamment concrétisée par la modification de l’article 45 du statut, qui dispose désormais : « 1. La promotion est attribuée par décision de l’[AIPN] en considération de l’article 6, paragraphe 2. Elle entraîne pour le fonctionnaire la nomination au grade supérieur du groupe de fonctions auquel il appartient. Elle se fait exclusivement au choix, parmi les fonctionnaires justifiant d’un minimum de deux ans d’ancienneté dans leur grade, après examen comparatif des mérites des fonctionnaires ayant vocation à la promotion. Aux fins de l’examen comparatif des mérites, l’[AIPN] prend en considération, en particulier, les rapports dont les fonctionnaires ont fait l’objet, l’utilisation dans l’exercice de leurs fonctions des langues autres que la langue dont ils ont justifié posséder une connaissance approfondie conformément à l’article 28, [sous] f), et, le cas échéant, le niveau des responsabilités exercées. 2. Le fonctionnaire est tenu de démontrer, avant sa première promotion après recrutement, sa capacité à travailler dans une troisième langue parmi celles visées à l’article 314 du traité CE. Les institutions arrêtent d’un commun accord les dispositions communes d’exécution du présent paragraphe. Ces dispositions prévoient l’accès à la formation des fonctionnaires dans une troisième langue et fixent les modalités de l’évaluation de la capacité des fonctionnaires à travailler dans une troisième langue, conformément à l’article 7, paragraphe 2, [sous] d), de l’annexe III. » Aux termes de l’article 7 de l’annexe III du statut : « 1. Les institutions, après consultation du comité du statut, confient à l’ [Office de sélection du personnel des Communautés européennes (EPSO)], ci-après dénommé ‘Office’, la responsabilité de prendre les mesures nécessaires pour garantir l’application de normes uniformes dans les procédures de sélection des fonctionnaires des Communautés et dans les procédures d’évaluation et d’examen visées aux articles 45 et 45 bis du statut. 2. Les tâches de l’Office sont les suivantes : […] d)      assumer la responsabilité générale de la définition et de l’organisation de l’évaluation des capacités linguistiques afin de garantir l’application harmonisée et cohérente des conditions établies à l’article 45, paragraphe 2. […] » Aux termes de l’article 11 de l’annexe XIII du statut : « L’article 45, paragraphe 2, ne s’applique pas aux promotions qui prennent effet avant le 1 er mai 2006. » Il ressort des dispositions précitées que le législateur, en prévoyant, à l’article 45, paragraphe 2, du statut, l’obligation pour le fonctionnaire de démontrer avant sa première promotion sa capacité à travailler dans une troisième langue, a assorti cette nouvelle obligation de certaines garanties relatives à sa mise en œuvre. En premier lieu, le législateur a entendu garantir une application uniforme de la nouvelle obligation statutaire dans les différentes institutions. C’est pourquoi la deuxième phrase de l’article 45, paragraphe 2, du statut charge les institutions d’arrêter d’un commun accord les dispositions communes d’exécution de ce paragraphe. C’est également à cette fin que l’article 7 de l’annexe III du statut confie à l’EPSO, d’une part, « la responsabilité de prendre les mesures nécessaires pour garantir l’application de normes uniformes […] dans les procédures d’évaluation et d’examen visées aux articles 45 et 45 bis du statut » et, d’autre part, la tâche d’« assumer la responsabilité générale de la définition et de l’organisation de l’évaluation des capacités linguistiques afin de garantir l’application harmonisée et cohérente des conditions établies à l’article 45, paragraphe 2 ». Ainsi, une institution ne peut faire application de l’article 45, paragraphe 2, du statut selon des modalités déterminées par elle seule. En deuxième lieu, le législateur a explicitement lié, dans le libellé même de l’article 45, paragraphe 2, du statut, la nouvelle obligation statutaire à la possibilité pour les fonctionnaires d’accéder à la formation dans une troisième langue et à la fixation des modalités de l’évaluation de la capacité des fonctionnaires à travailler dans cette troisième langue. En troisième lieu, le législateur, pour garantir que les fonctionnaires ne se verraient pas imposer la nouvelle obligation statutaire sans période de transition, a expressément exclu que l’article 45, paragraphe 2, puisse s’appliquer aux promotions prenant effet avant le 1 er mai 2006, ainsi qu’il ressort de l’article 11 de l’annexe XIII du statut. Ainsi, même à supposer que les dispositions communes d’exécution de l’article 45, paragraphe 2, du statut aient été adoptées avant le 1 er mai 2006, cet article n’aurait pu devenir applicable aux promotions prenant effet avant cette date. Contrairement à ce que soutient la Commission, l’article 11 de l’annexe XIII du statut ne saurait être interprété comme imposant aux institutions de faire application de l’article 45, paragraphe 2, du statut aux promotions prenant effet après le 1 er mai 2006, sans attendre l’entrée en vigueur des dispositions communes d’exécution. En effet, une telle interprétation de l’article 11 de l’annexe XIII du statut n’est pas autorisée par son libellé. En outre l’interprétation a contrario de cet article que fait valoir la Commission ne saurait être admise. En effet, elle suppose que cette dernière disposition soit prise isolément. Or, l’article 11, de l’annexe XIII du statut ne peut qu’être interprété à la lumière de l’article 45, paragraphe 2, du statut, duquel il ressort une volonté clairement exprimée par le législateur d’instituer des conditions particulières de mise en œuvre de l’obligation incombant aux fonctionnaires de démontrer leur capacité à travailler dans une troisième langue avant leur première promotion. Il résulte de ce qui précède que l’article 45, paragraphe 2, du statut, d’une part, n’était pas immédiatement applicable, le législateur ayant, en toute hypothèse, exclu son application aux promotions prenant effet avant le 1 er mai 2006, d’autre part, ne pouvait être appliqué dans les conditions requises par le législateur avant l’entrée en vigueur de dispositions communes d’exécution, arrêtées d’un commun accord par les institutions. Or, cette réglementation commune fixant les modalités d’application de l’article 45, paragraphe 2, du statut est entrée en vigueur, conformément à son article 14, le premier jour du mois suivant celui au cours duquel le commun accord des institutions a été constaté par décision du président de la Cour de justice en date du 15 décembre 2006, à savoir le 1 er janvier 2007. Par suite, l’article 45, paragraphe 2, du statut n’est devenu applicable aux promotions, conformément audit paragraphe et à l’intention du législateur, qu’à compter de cette dernière date. Cette conclusion ne saurait être remise en cause par les arguments opposés par la Commission. En premier lieu, la Commission soutient, en se référant au point 52 de l’arrêt De Smedt/Commission, précité, que le principe de la hiérarchie des normes requiert qu’il soit fait application d’une disposition statutaire quand bien même la réglementation commune qui en précise les modalités de mise en œuvre ne serait pas entrée en vigueur. À cet égard, le Tribunal observe, d’abord, que le point 52 de l’arrêt De Smedt/Commission, précité, qui a jugé le titre IV du régime applicable aux autres agents des Communautés européennes (ci-après le « RAA ») était d’applicabilité immédiate, n’a pas la portée générale que lui prête la Commission. Ensuite, les dispositions dont le Tribunal a interprété la portée dans cet arrêt diffèrent de celles en cause ici, tant par leur objet et leur libellé, que par leurs conditions juridiques et pratiques d’application. En outre, il n’est en rien contraire à la hiérarchie des normes de considérer que le statut, norme supérieure, fait obstacle par son libellé même, à l’applicabilité autonome de son article 45, paragraphe 2, en l’absence des dispositions prévues pour son exécution. C’est précisément le respect des dispositions expresses de cette norme supérieure qui aurait dû conduire la Commission à ne pas faire application de l’article 45, paragraphe 2, du statut avant l’entrée en vigueur de ses dispositions communes d’exécution. Enfin, à la différence du titre IV du RAA, l’applicabilité autonome de l’article 45, paragraphe 2, du statut ne pouvait être justifiée par la nécessité d’assurer la continuité de l’action administrative. En deuxième lieu, la Commission a objecté à l’audience que le Tribunal avait jugé, dans son arrêt du 31 janvier 2008, Buendía Sierra/Commission (F‑97/05, non encore publié au Recueil), que l’article 45 du statut était immédiatement applicable dès l’entrée en vigueur, le 1 er mai 2004, du règlement n° 723/2004. Cependant, le Tribunal a seulement jugé dans cet arrêt que l’article 45, paragraphe 1, du statut était immédiatement applicable, en l’absence de dispositions dérogeant au principe de l’applicabilité immédiate des règles nouvelles. Tel n’est pas le cas, en revanche, de l’article 45, paragraphe 2, du statut, ainsi qu’il a été exposé au point 33 du présent arrêt. En troisième lieu, si la jurisprudence reconnaît effectivement à l’AIPN, comme le fait valoir la Commission, le pouvoir d’adopter des décisions en matière de promotion selon la méthode qu’elle juge la plus appropriée, ledit pouvoir s’exerce dans le cadre du statut, des principes du droit communautaire et sous le contrôle du juge. Or, l’article 7 de l’annexe III du statut, auquel renvoie l’article 45, paragraphe 2, du statut, confie non à l’AIPN mais à l’EPSO la responsabilité d’organiser la formation dans une troisième langue et l’évaluation de la capacité des fonctionnaires à travailler dans cette troisième langue. Par conséquent, le pouvoir autonome d’organisation de la Commission ne pouvait trouver à s’appliquer en l’espèce. En outre, s’il appartenait à la Commission de prévoir, conformément à la marge d’appréciation dont elle dispose pour déterminer les modalités de promotion de ses fonctionnaires, que les compétences linguistiques seraient prises en considération dans les décisions de promotion, comme l’article 45, paragraphe 1, du statut le lui imposait, cette marge d’appréciation ne pouvait aller jusqu’à autoriser la Commission à décider, seule, de l’applicabilité de la lex specialis qu’est l’article 45, paragraphe 2, du statut. C’est donc à tort que la Commission a estimé, en vertu de son pouvoir autonome d’organisation, pouvoir organiser dès 2006, de son propre chef et selon des modalités qui lui étaient particulières, la formation et l’évaluation dans une troisième langue pour ceux de ses fonctionnaires susceptibles de bénéficier de leur première promotion en 2006, dans le but de leur appliquer l’exigence prévue à l’article 45, paragraphe 2, du statut. En quatrième lieu, la Commission a exposé à l’audience qu’il aurait été discriminatoire de ne pas faire application de l’article 45, paragraphe 2, du statut aux requérants en 2006. Dans ce cas, ces derniers, qui n’avaient pas démontré leur capacité à travailler dans une troisième langue, auraient, en effet, été promus, c’est-à-dire qu’ils se seraient vus traiter de la même manière que les fonctionnaires ayant démontré leur capacité à travailler dans une troisième langue. Toutefois, ce n’est qu’à compter du 1er janvier 2007, date à laquelle les dispositions de l’article 45, paragraphe 2, du statut sont devenues applicables, que les requérants se sont trouvés dans une situation différente de celle des fonctionnaires maîtrisant une troisième langue au regard des possibilités d’obtenir une première promotion. Avant cette date, la maîtrise d’une troisième langue ne constituait pas une condition à laquelle la première promotion d’un fonctionnaire était nécessairement subordonnée. Par conséquent, la Commission ne peut faire valoir que les requérants se trouvaient, à la date des décisions litigieuses, dans une situation différente de celle des fonctionnaires promus. Par suite, l’institution n’est pas fondée à soutenir qu’une éventuelle promotion des requérants au cours de l’exercice de promotion 2006 aurait été discriminatoire. En cinquième et dernier lieu, la Commission fait valoir qu’il serait inadmissible qu’une disposition, adoptée par le législateur communautaire dans l’intérêt d’un meilleur fonctionnement des institutions européennes, puisse être tenue en échec du seul fait qu’une institution tarde à marquer son accord sur une réglementation commune. Il est vrai qu’il serait dommageable à la volonté du législateur et au devoir de coopération loyale entre les institutions qu’une institution puisse ainsi retarder, voire faire obstacle à l’application d’une disposition statutaire. Toutefois, en tout état de cause, la Commission, qui a pour sa part adopté la réglementation commune le 19 juillet 2006, a admis à l’audience que le délai dans lequel le commun accord des institutions sur ladite réglementation avait pu être constaté par le président de la Cour de justice, le 15 décembre 2006, n’était pas déraisonnable. Le risque de paralysie et d’obstruction invoqué par la Commission ne s’est donc pas manifesté lors de la mise en œuvre de l’article 45, paragraphe 2, du statut. Il résulte de tout ce qui précède que les décisions litigieuses ont été prises à tort en application des dispositions, non applicables à l’exercice de promotion 2006, de l’article 45, paragraphe 2, du statut. Dès lors, et sans qu’il soit besoin d’examiner les autres moyens de la requête, il y a lieu d’annuler lesdites décisions. Sur les conclusions indemnitaires Arguments des parties Les requérants soutiennent que le fait d’avoir été illégalement privés d’une promotion en 2006 leur a causé des préjudices matériel, moral et de carrière qu’ils évaluent, à titre provisoire, à 25 000 euros. Ils présentent également comme constitutif de leur préjudice moral le stress et l’inquiétude éprouvés du fait d’avoir été contraints de passer des tests linguistiques dans une troisième langue sans disposer du temps suffisant pour s’y préparer, ainsi que le temps et l’énergie dépensés depuis, pour atteindre le niveau requis dans cette langue. Ces efforts auraient eu une influence négative sur leur travail à la Commission. Ils allèguent enfin avoir été privés de la possibilité de postuler à des emplois seulement accessibles aux fonctionnaires détenant le grade auxquels ils auraient dû être promus en 2006. Ce préjudice serait aggravé dans le cas de M. Leveque dans la mesure où, se trouvant à un an de la retraite, il aurait perdu des chances d’amélioration de ses droits à pension. La Commission estime n’avoir commis aucune illégalité susceptible d’avoir porté préjudice aux requérants. Appréciation du Tribunal En premier lieu, en ce qui concerne la demande de réparation du préjudice matériel, les requérants ne sauraient obtenir du Tribunal l’indemnisation du retard de carrière résultant de l’illégalité des décisions litigieuses. En effet, l’annulation desdites décisions, prononcée par le présent arrêt, implique que la Commission prenne, en application de l’article 233 CE, les mesures d’exécution de la chose jugée, le cas échéant des mesures reconstituant avec effet rétroactif la carrière des requérants. Ce sont ces mesures d’exécution, que l’administration devra adopter pour se conformer à l’autorité de la chose jugée, qui permettront de rétablir les requérants dans leurs droits (pour un exemple de mesures d’exécution de la chose jugée, arrêt du Tribunal de première instance du 15 mars 2007, Katalagarianakis/Commission, T‑402/03, non encore publié au Recueil, points 105 et 106). Compte tenu des spécificités du présent litige et de la jurisprudence récente de la Cour de justice sur le pouvoir de pleine juridiction du juge communautaire de la fonction publique, le Tribunal s’est interrogé sur le point de savoir s’il était habilité à préciser quelles conséquences nécessaires s’attachaient à la chose jugée par le présent arrêt. En effet, s’il est de jurisprudence constante qu’il n’appartient pas au Tribunal d’adresser des injonctions à l’administration, en substituant son appréciation à celle de l’AIPN (voir notamment, à propos des conséquences de l’annulation d’un refus de promotion, arrêt de la Cour du 3 avril 2003, Parlement/Samper, C‑277/01 P, Rec. p. I‑3019, points 35 et 44), la Cour de justice a rappelé que le Tribunal peut exercer, dans certaines hypothèses, en vertu de l’article 91, paragraphe 1, du statut, un pouvoir de pleine juridiction. Ce pouvoir peut l’habiliter à donner aux litiges à caractère pécuniaire dont il est saisi une solution complète, en statuant sur les droits et obligations du fonctionnaire (voir, en ce sens, arrêt de la Cour du 18 décembre 2007, Weißenfels/Parlement, C‑135/06 P, Rec. p. I‑12041, points 64 à 68). Dans le présent litige, même s’il est saisi de conclusions tendant à voir reconnaître que la responsabilité de l’administration est engagée, et pouvant l’habiliter à exercer un tel pouvoir de pleine juridiction, le Tribunal estime, en tout état de cause, ne pas être en mesure de conclure lui-même que les requérants devraient être promus, avec effet rétroactif, au 1 er mai 2006. Certes, le système de promotion introduit à la Commission, fondé sur la logique dite du « sac à dos », a pour effet de reconnaître une chance sérieuse de promotion aux fonctionnaires, tels les requérants, qui justifient détenir l’ancienneté requise et un nombre de points dépassant le seuil de promotion. En outre, le Tribunal juge, par le présent arrêt, que la condition supplémentaire requise pour être promu, tenant à la maîtrise d’une troisième langue, ne pouvait légalement être imposée aux requérants en 2006 et faire obstacle à leur promotion lors de cet exercice. Toutefois, il ne saurait être exclu que d’autres considérations, dont le Tribunal n’a pas connaissance, puissent s’opposer à la promotion des requérants avec effet rétroactif, par exemple le fait que le nombre de fonctionnaires promouvables en 2006 et ayant atteint le seuil de promotion dépassait le nombre de promotions budgétairement possibles. En outre et en tout état de cause, les requérants n’ont pas conclu à ce que la Commission soit, sur le fondement de l’article 91, paragraphe 1, du statut et de l’article 233 CE, condamnée à adopter des décisions rétroactives de promotion. Le Tribunal ne peut donc considérer que l’annulation des décisions litigieuses implique la promotion avec effet rétroactif des requérants. Le Tribunal ne peut davantage prononcer, d’ores et déjà, une condamnation pécuniaire de la Commission, qui se substituerait voire s’ajouterait aux mesures qu’il appartient en toute hypothèse à la Commission d’adopter en vertu de l’article 233 CE. Par conséquent, les requérants ne sont pas fondés à demander réparation des préjudices matériel et de carrière allégués, dès lors que l’exécution du présent arrêt doit y pourvoir. Les conclusions indemnitaires doivent donc être rejetées en tant qu’elles concernent les préjudices matériels et de carrière. En second lieu, le préjudice moral invoqué n’est pas davantage susceptible d’être indemnisé. Tel qu’il est présenté dans la requête, ce préjudice se compose de deux chefs de préjudice distincts : premièrement, le préjudice moral causé par l’illégalité même des décisions litigieuses et, deuxièmement, le préjudice moral consistant, d’abord, dans le stress et l’inquiétude occasionnés par le fait pour les requérants d’avoir été contraints de passer des tests dans une troisième langue sans avoir disposé, à défaut d’en avoir été informés en temps utile, d’un temps suffisant pour s’y préparer et, ensuite, dans le temps et l’énergie dépensés depuis en vue d’atteindre le niveau requis dans la troisième langue. En ce qui concerne le premier chef de préjudice moral allégué, résultant de l’illégalité des décisions litigieuses, il est de jurisprudence constante qu’un tel préjudice est en principe suffisamment réparé par la constatation par le juge de ladite illégalité (voir, en ce sens, arrêts du Tribunal de première instance du 20 septembre 1990, Hanning/Parlement, T‑37/89, Rec. p. II‑463, point 83, et du 6 juin 2006, Girardot/Commission, T‑10/02, RecFP p. I‑A‑2‑129 et II‑A‑2‑609, point 131). Les requérants ne sont donc pas fondés à en obtenir réparation. Quant au second chef de préjudice moral allégué, il ne présente pas un caractère certain, à supposer même qu’il puisse être regardé comme un préjudice. En effet, le fait pour les requérants d’avoir suivi des formations intensives et subi des tests dans une troisième langue dès 2006, y compris dans des conditions quelque peu stressantes, et d’avoir depuis poursuivi leurs efforts afin d’être en mesure de travailler dans cette langue est susceptible de leur procurer à terme un avantage dans le déroulement de leur carrière, dans la mesure où l’article 45, paragraphe 1, du statut invite l’AIPN a prendre particulièrement en considération, pour décider de toute promotion, « l’utilisation dans l’exercice de leurs fonctions des langues autres que la langue dont [les fonctionnaires] ont justifié posséder une connaissance approfondie ». Il résulte de ce qui précède que les conclusions indemnitaires doivent également être rejetées en tant qu’elles visent à obtenir la réparation d’un préjudice moral. Sur les dépens En vertu de l’article 122 du règlement de procédure, les dispositions du chapitre huitième du titre deuxième dudit règlement, relatives aux dépens et aux frais de justice, ne s’appliquent qu’aux affaires introduites devant le Tribunal à compter de l’entrée en vigueur de ce règlement de procédure, à savoir le 1 er novembre 2007. Les dispositions du règlement de procédure du Tribunal de première instance pertinentes en la matière continuent à s’appliquer mutatis mutandis aux affaires pendantes devant le Tribunal avant cette date. Aux termes de l’article 87, paragraphe 2, du règlement de procédure du Tribunal de première instance, toute partie qui succombe est condamnée aux dépens, s’il est conclu en ce sens. La Commission ayant succombé pour l’essentiel dans la présente instance, il y a lieu de la condamner à supporter ses propres dépens et ceux des requérants, conformément aux conclusions des requérants en ce sens. En application de l’article 87, paragraphe 4, premier alinéa, du règlement de procédure du Tribunal de première instance, le Conseil, partie intervenante, supporte ses propres dépens. Par ces motifs, LE TRIBUNAL (troisième chambre) déclare et arrête : 1) La décision de la Commission des Communautés européennes de ne pas inscrire le nom de M. Dubus sur la liste des fonctionnaires promus au grade C*3 au titre de l’exercice de promotion 2006 et la décision de la Commission des Communautés européennes de ne pas inscrire le nom de M. Leveque sur la liste des fonctionnaires promus au grade B*8 au titre du même exercice sont annulées. 2) Le surplus des conclusions du recours est rejeté. 3) La Commission des Communautés européennes est condamnée à supporter ses dépens et les dépens des requérants. 4) Le Conseil de l’Union européenne supporte ses propres dépens. Mahoney Kanninen Gervasoni Ainsi prononcé en audience publique à Luxembourg, le 11 décembre 2008. Le greffier Le président W. Hakenberg P. Mahoney Les textes de la présente décision ainsi que des décisions des juridictions communautaires citées dans celle-ci et non encore publiées au Recueil sont disponibles sur le site internet de la Cour de justice : www.curia.europa.eu * Langue de procédure : le français.

62005TJ0013

el

του τμήματος προσφυγών: Απόρριψη της προσφυγής Διατακτικό Το Πρωτοδικείο αποφασίζει: Απορρίπτει την προσφυγή. Καταδικάζει την προσφεύγουσα στα δικαστικά έξοδα.

61985CJ0233

de

1 DIE KLAEGERIN, ALS ÜBERPRÜFERIN IN DER ITALIENISCHEN ÜBERSETZUNGSABTEILUNG DER KOMMISSION DER EUROPÄISCHEN GEMEINSCHAFTEN TÄTIGE BEAMTIN IN DER BESOLDUNGSGRUPPE LA*4, HAT MIT KLAGESCHRIFT, DIE AM 24 . JULI 1985 BEI DER KANZLEI DES GERICHTSHOFES EINGEGANGEN IST, KLAGE ERHOBEN AUF AUFHEBUNG DER VERFÜGUNG VOM 19 . OKTOBER 1984, MIT DER IHRE BEWERBUNG UM DIE PLANSTELLE EINES LEITERS DER GRUPPE "WIRTSCHAFT UND FINANZEN" ( LAUFBAHN LA*5/LA*4 ) ZURÜCKGEWIESEN UND HERR TUTZSCHKY IN DIESE PLANSTELLE EINGEWIESEN WORDEN IST . 2 WEGEN DES SACHVERHALTS UND DES PARTEIVORBRINGENS WIRD AUF DEN SITZUNGSBERICHT VERWIESEN . DER AKTENINHALT IST IM FOLGENDEN NUR INSOWEIT WIEDERGEGEBEN, ALS DIE BEGRÜNDUNG DES URTEILS DIES ERFORDERT . 3 DIE BEKANNTGABE DER BETREFFENDEN PLANSTELLE WURDE NACH EINER ENTSCHEIDUNG ZUR NEUORDNUNG DER STRUKTUR DER ÜBERSETZUNGSABTEILUNGEN DURCH SCHAFFUNG VON SPEZIALISIERTEN GRUPPEN VERÖFFENTLICHT . VOR DER VERÖFFENTLICHUNG DIESER STELLENBEKANNTGABE HATTE DIE KOMMISSION DIE KLAEGERIN UND HERRN TUTZSCHKY BEAUFTRAGT, NACHEINANDER WÄHREND EINER ERPROBUNGSPHASE VON JE SECHS MONATEN DAS AMT DES LEITERS DER GRUPPE "WIRTSCHAFT UND FINANZEN" AUSZUÜBEN . 4 ZUNÄCHST IST DIE ANSICHT DER KLAEGERIN ZURÜCKZUWEISEN, DIE STREITIGE VERFÜGUNG SEI FEHLERHAFT, DA SIE KEINE BESONDERS EINGEHENDE BEGRÜNDUNG ENTHALTE; EINE SOLCHE BEGRÜNDUNG HÄLT DIE KLAEGERIN FÜR NOTWENDIG, WENN BEI BESTEHEN EINES UNGLEICHGEWICHTS ZWISCHEN DER ZAHL DER MÄNNLICHEN UND DER WEIBLICHEN BEAMTEN DIE BEWERBUNG EINER BEAMTIN KEINEN ERFOLG HAT . WIE DER GERICHTSHOF NÄMLICH BEI BEFÖRDERUNGSVERFÜGUNGEN AUFGRUND DES ARTIKELS 45 DES BEAMTENSTATUTS ENTSCHIEDEN HAT ( SIEHE DIE URTEILE VOM 13 . JULI 1972 IN DER RECHTSSACHE 90/71, BERNARDI, SLG . 1972,*603, UND VOM 30 . OKTOBER 1974 IN DER RECHTSSACHE 188/73, GRASSI, SLG . 1974,*1099 ) VERPFLICHTET ARTIKEL 25 DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE NICHT, EINE VERFÜGUNG ÜBER DIE EINWEISUNG EINES BEAMTEN IN EINE NEUE PLANSTELLE MIT GRÜNDEN ZU VERSEHEN, UND ZWAR WEDER GEGENÜBER DEM EINGEWIESENEN BEAMTEN, DER DURCH SIE NICHT BESCHWERT WIRD, NOCH GEGENÜBER DEN ABGEWIESENEN BEWERBERN, DA IHNEN DURCH EINE DERARTIGE BEGRÜNDUNG NACHTEILE ERWACHSEN KÖNNEN . DIE TATSACHE, DASS UNTER DEN BEWERBERN UM DIE BETREFFENDE PLANSTELLE AUCH FRAUEN SIND, UND DER GRUNDSATZ DER GLEICHBEHANDLUNG VON MÄNNERN UND FRAUEN SIND IN DIESEM ZUSAMMENHANG UNERHEBLICH . 5 SODANN IST DARAUF HINZUWEISEN, DASS DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE DIE ENTSCHEIDUNG ÜBER DIE EINWEISUNG EINES BEAMTEN IN EINE FREIE PLANSTELLE AUFGRUND EINER STELLENBEKANNTGABE GEMÄSS ARTIKEL 7 DES BEAMTENSTATUTS AUSSCHLIESSLICH NACH DIENSTLICHEN GESICHTSPUNKTEN ZU TREFFEN HAT . IM RAHMEN DIESER ENTSCHEIDUNG VERFÜGT DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE BEI DER BEURTEILUNG DER DIENSTLICHEN GESICHTSPUNKTE UND DER BEFÄHIGUNG DER BEWERBER FÜR DIE BETREFFENDE STELLE ÜBER EINEN WEITEN BEURTEILUNGSSPIELRAUM . NACH STÄNDIGER RECHTSPRECHUNG DES GERICHTSHOFES ( SO ZULETZT DAS URTEIL VOM 4.*FEBRUAR 1987 IN DER RECHTSSACHE 324/85, BOUTEILLER, NOCH NICHT VERÖFFENTLICHT ) HAT SICH DIE NACHPRÜFUNG DURCH DEN GERICHTSHOF IN DIESEM BEREICH AUF DIE FRAGE ZU BESCHRÄNKEN, OB DIE VERWALTUNG SICH BEI DEN ERWAEGUNGEN, AUFGRUND DEREN SIE ZU IHRER BEURTEILUNG GELANGT IST, INNERHALB VERNÜNFTIGER GRENZEN GEHALTEN UND IHR ERMESSEN NICHT OFFENSICHTLICH FEHLERHAFT AUSGEUEBT HAT . DER GERICHTSHOF DARF SOMIT DIE BEURTEILUNG DER BEFÄHIGUNG DER BEWERBER ODER DES DIENSTLICHEN INTERESSES DURCH DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE NICHT DURCH SEINE EIGENE BEURTEILUNG ERSETZEN . 6 WIE SICH AUS DER VERHANDLUNG VOR DEM GERICHTSHOF ERGIBT, HAT DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE IM VORLIEGENDEN FALL EINGERÄUMT, DASS DIE KLAEGERIN AUFGRUND IHRER BEFÄHIGUNGSNACHWEISE UND IHRER ERFAHRUNG IM BEREICH WIRTSCHAFT UND FINANZEN UND ANGESICHTS IHRER SPRACHKENNTNISSE ALS HÖHER QUALIFIZIERT ERSCHEINEN KONNTE ALS HERR TUTZSCHKY; GLEICHWOHL HAT DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE HERRN TUTZSCHKY WEGEN SEINER GRÖSSEREN MANAGEMENTFÄHIGKEITEN FÜR BESSER GEEIGNET FÜR DIE AUFGABE GEHALTEN . UNSTREITIG IST DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE ZU DIESEM SCHLUSS AUFGRUND DES ABLAUFS DER ERPROBUNGSPHASE GELANGT, IN DER BEIDE BEWERBER ALS GRUPPENLEITER TÄTIG WAREN . 7 DERARTIGE ERWAEGUNGEN GEHEN ALS SOLCHE NICHT ÜBER DIE GRENZEN DES BEURTEILUNGSSPIELRAUMS DER ANSTELLUNGSBEHÖRDE BEI DER AUSWAHL DES FÜR DIESE AUFGABE AM BESTEN BEFÄHIGTEN BEWERBERS HINAUS . 8 ENTGEGEN DEM VORBRINGEN DER KLAEGERIN STEHEN SOLCHE ERWAEGUNGEN AUCH NICHT IM WIDERSPRUCH ZU DEM UMSTAND, DASS DIE KLAEGERIN BEREITS ZUVOR TATSÄCHLICH DIE LEITUNG DER GRUPPE WAHRGENOMMEN HATTE UND DASS DIE KOMMISSION IHR SPÄTER DIE STELLE DES LEITERS EINER ANDEREN GRUPPE ( AUTOMATISIERTE ÜBERSETZUNG ) ANGEBOTEN HATTE . DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE DURFTE NÄMLICH ANGESICHTS DER PRAKTISCHEN ERFAHRUNGEN IM HINBLICK AUF DIE AUSÜBUNG DER BETREFFENDEN TÄTIGKEIT DIE ANSICHT VERTRETEN, DASS HERR TUTZSCHKY DEN ANFORDERUNGEN GERADE DIESER STELLE AM BESTEN ENTSPRACH, OHNE DASS DAMIT DIE EIGNUNG DER KLAEGERIN ZUR WAHRNEHMUNG DER AUFGABEN EINES GRUPPENLEITERS ALLGEMEIN IN ZWEIFEL GEZOGEN WORDEN WÄREN . 9 ES LÄSST SICH SCHLIESSLICH AUCH NICHT SAGEN, DASS SOLCHE ERWAEGUNGEN AUSDRUCK EINES ALLGEMEINEN VORURTEILS GEGENÜBER FRAUEN SEIEN UND SOMIT GEGEN DEN GRUNDSATZ DER GLEICHBEHANDLUNG VON MÄNNERN UND FRAUEN VERSTIESSEN . DIE KLAEGERIN HAT SICH FÜR DIESE AUFFASSUNG NÄMLICH NUR AUF BEHAUPTUNGEN ALLGEMEINER ART GESTÜTZT, DIE SIE DURCH KEINERLEI KONKRETE TATSACHEN BELEGT HAT . IN DIESEM ZUSAMMENHANG BRAUCHT AUCH DIE NUR VOM STREITHELFER VORGETRAGENE ANSICHT NICHT GEPRÜFT ZU WERDEN, WONACH WEIBLICHE BEWERBER IN JEDEM FALL VORGEZOGEN WERDEN MÜSSTEN, DENN DER STREITHELFER SELBST HAT DIESE ANSICHT NUR FÜR DEN FALL VORGETRAGEN, DASS DIE ANSTELLUNGSBEHÖRDE ZWISCHEN EINER FRAU UND EINEM MANN ZU WÄHLEN HABE, DIE IHR BEIDE FÜR DIE BETREFFENDE PLANSTELLE GLEICHERMASSEN GEEIGNET UND BEFÄHIGT ERSCHIENEN; DIES IST JEDOCH, WIE SICH AUS DEM VORSTEHENDEN ERGIBT, HIER NICHT DER FALL . 10 ALLERDINGS HANDELT ES SICH BEI DEM EINZIGEN AKTENSTÜCK, AUF DAS SICH IM VORLIEGENDEN FALL DIE ERWAEGUNGEN, DIE ZUR ENTSCHEIDUNG DER ANSTELLUNGSBEHÖRDE GEFÜHRT HABEN, STÜTZEN LASSEN, UM EINEN AN DEN LEITER DER PERSONALABTEILUNG GERICHTETEN VERMERK DES LEITERS DER ITALIENISCHEN ÜBERSETZUNGSABTEILUNG, IN DEM DIESER AUFGRUND EINER DARSTELLUNG UND EINES VERGLEICHS DER ERGEBNISSE DER ERPROBUNGSPHASE FÜR BEIDE BEWERBER DIE ERNENNUNG VON HERRN TUTZSCHKY VORSCHLUG . DAS VORBRINGEN DER KLAEGERIN, DIESER VERMERK SEI IHR NICHT ZUR KENNTNIS GEBRACHT UND NICHT ZU IHRER PERSONALAKTE GENOMMEN WORDEN, IST UNSTREITIG . 11 IN DIESEM ZUSAMMENHANG IST DARAUF HINZUWEISEN, DASS GEMÄSS ARTIKEL 26 DES BEAMTENSTATUTS DIE PERSONALAKTE EINES BEAMTEN "JEDE BEURTEILUNG SEINER BEFÄHIGUNG, LEISTUNG UND FÜHRUNG" ENTHALTEN MUSS UND DASS GEMÄSS ARTIKEL 43 DES STATUTS DIE REGELMÄSSIGE BEURTEILUNG DER BEFÄHIGUNG, LEISTUNG UND DIENSTLICHEN FÜHRUNG ALLER BEAMTEN DEM BETROFFENEN BEKANNTZUGEBEN IST, DER "BERECHTIGT (( IST )), DER BEURTEILUNG ALLE BEMERKUNGEN HINZUZUFÜGEN, DIE ER FÜR ZWECKDIENLICH HÄLT ". WIE DER GERICHTSHOF IN SEINEM URTEIL VOM 28 . JUNI 1972 IN DER RECHTSSACHE 88/71 ( BRASSEUR, SLG . 1972,*499 ) ENTSCHIEDEN HAT, HABEN DIESE BESTIMMUNGEN DEN ZWECK, DEN ANSPRUCH DES BEAMTEN AUF GEHÖR ZU GEWÄHRLEISTEN UND ZU VERHINDERN, DASS VERFÜGUNGEN DER ANSTELLUNGSBEHÖRDE, DIE SEIN DIENSTVERHÄLTNIS UND SEINE LAUFBAHN BERÜHREN, AUFGRUND SEIN VERHALTEN BETREFFENDER TATSACHEN GETROFFEN WERDEN, DIE IN SEINER PERSONALAKTE NICHT ERWÄHNT SIND . AUS DIESEN BESTIMMUNGEN ERGIBT SICH, DASS EINE AUF SOLCHE TATSACHEN GESTÜTZTE VERFÜGUNG GEGEN DIE GARANTIEN DES STATUTS VERSTÖSST UND AUFZUHEBEN IST, WEIL SIE IN EINEM FEHLERHAFTEN VERFAHREN ERGANGEN IST ( SIEHE DAS URTEIL DES GERICHTSHOFES VOM 3.*FEBRUAR 1971 IN DER RECHTSSACHE 21/70, RITTWEGER, SLG . 1971,*7 ). 12 IM VORLIEGENDEN FALL ENTHIELT DAS SCHREIBEN DES DIENSTVORGESETZTEN DER KLAEGERIN ALLERDINGS NEBEN DER BESCHREIBUNG UND DER BEURTEILUNG DES ERGEBNISSES DER ERPROBUNGSPHASE FÜR DIE KLAEGERIN AUCH DAS ENTSPRECHENDE ERGEBNIS FÜR HERRN TUTZSCHKY, EINE VERGLEICHENDE WÜRDIGUNG DER LEISTUNGEN BEIDER UND DEN VORSCHLAG, HERRN TUTZSCHKY ZU ERNENNEN . WEDER BEURTEILUNGEN, DIE EINEN ANDEREN BEAMTEN BETREFFEN, NOCH EINZELHEITEN DES EIGENTLICHEN ERNENNUNGSVERFAHRENS, WIE EINE VERGLEICHENDE BEWERTUNG DER BEFÄHIGUNG UND DER VERDIENSTE MEHRERER BEWERBER ODER EIN VORSCHLAG DES BETREFFENDEN DIENSTVORGESETZTEN, DÜRFEN DEN BEWERBERN ZUR KENNTNIS GEBRACHT WERDEN . 13 HINGEGEN VERSTÖSST ES GEGEN DIE ARTIKEL 26 UND 43 DES STATUTS, DASS DIE BEURTEILUNG DER LEISTUNG DER KLAEGERIN IN DER ERPROBUNGSPHASE IN EIN UND DEMSELBEN SCHREIBEN MIT DER VERGLEICHENDEN WÜRDIGUNG DER BEIDEN BEWERBER ZUSAMMENGEFASST WURDE, OHNE DASS DIESE BEURTEILUNG ZUR PERSONALAKTE DER KLAEGERIN GENOMMEN WURDE UND OHNE DASS SIE DIE MÖGLICHKEIT HATTE, HIERZU STELLUNG ZU NEHMEN . DA DER ANSTELLUNGSBEHÖRDE KEINE ANDEREN UNTERLAGEN ZUR VERFÜGUNG STANDEN, AUF DIE SIE IHRE BEURTEILUNG, DASS HERR TUTZSCHKY DER AM BESTEN GEEIGNETE BEWERBER SEI, HÄTTE STÜTZEN KÖNNEN, HATTE DAS BETREFFENDE SCHREIBEN ÜBER DIE LEISTUNGEN DER KLAEGERIN IN DER ERPROBUNGSPHASE EINEN BESTIMMENDEN EINFLUSS AUF DEN INHALT DER STREITIGEN VERFÜGUNG . 14 SOMIT IST DIE STREITIGE VERFÜGUNG RECHTSWIDRIG, UND DIE KLAGE IST BEGRÜNDET . Kostenentscheidung KOSTEN 15 GEMÄSS ARTIKEL 69 PAR *2 DER VERFAHRENSORDNUNG IST DIE UNTERLIEGENDE PARTEI ZUR TRAGUNG DER KOSTEN ZU VERURTEILEN . DA DIE KOMMISSION MIT IHREM VORBRINGEN UNTERLEGEN IST, SIND IHR DIE KOSTEN AUFZUERLEGEN . Tenor AUS DIESEN GRÜNDEN HAT DER GERICHTSHOF ( DRITTE KAMMER ) FÜR RECHT ERKANNT UND ENTSCHIEDEN : 1 ) DIE AUF DIE STELLENBEKANNTGABE KOM(84)1059 HIN GETROFFENE VERFÜGUNG DER KOMMISSION VOM 19 . OKTOBER 1984, MIT DER HERR TUTZSCHKY IN DIE PLANSTELLE EINES GRUPPENLEITERS IM ITALIENISCHEN ÜBERSETZUNGSDIENST - GRUPPE "WIRTSCHAFT UND FINANZEN" - EINGEWIESEN UND DIE BEWERBUNG DER KLAEGERIN UM DIESE PLANSTELLE ZURÜCKGEWIESEN WURDE, WIRD AUFGEHOBEN . 2 ) DIE KOMMISSION TRAEGT DIE KOSTEN .

62008TJ0483

de

Klage gegen die Entscheidung der Zweiten Beschwerdekammer des HABM vom 28. Juli 2008 (Sache R 1864/2007‑2) zu einem Widerspruchsverfahren zwischen der José Dias Magalhães & Filhos Lda und der Giordano Enterprises Ltd Angaben zur Rechtssache Anmelderin der Gemeinschaftsmarke: Giordano Enterprises Ltd Betroffene Gemeinschaftsmarke: Wortmarke GIORDANO für Waren der Klassen 18 und 25 Inhaberin des im Widerspruchsverfahren entgegengehaltenen Marken- oder Zeichenrechts: José Dias Magalhães & Filhos lda. Im Widerspruchsverfahren entgegengehaltenes Marken‑ oder Zeichenrecht: Portugiesische Wortmarke GIORDANO für Waren der Klasse 25 (Nr. 322534) Entscheidung der Widerspruchsabteilung: Dem Widerspruch wurde teilweise stattgegeben Entscheidung der Beschwerdekammer: Aufhebung der Entscheidung der Widerspruchsabteilung, soweit darin dem Widerspruch für bestimmte Waren der Klasse 18 stattgegeben wurde, und Zurückweisung der Beschwerde im Übrigen Tenor 1. Die Klage wird abgewiesen. 2. Die Giordano Enterprises Ltd trägt ihre eigenen Kosten und die Kosten des Harmonisierungsamts für den Binnenmarkt (Marken, Muster und Modelle).

62008CJ0138

cs

Žádost o rozhodnutí o předběžné otázce se týká výkladu článku 22 směrnice Rady 93/37/EHS ze dne 14. června 1993 o koordinaci postupů při zadávání veřejných zakázek na stavební práce ( Úř. věst. L 199, s. 54 ; Zvl. vyd. 06/02, s. 163), ve znění směrnice Evropského parlamentu a Rady 97/52/ES ze dne ( Úř. věst. L 328, s. 1 ; Zvl. vyd. 06/03, s. 3, dále jen „směrnice 93/37“), jakož i právních vztahů existujících přechodně mezi touto směrnicí a směrnicí Evropského parlamentu a Rady 2004/18/ES ze dne o koordinaci postupů při zadávání veřejných zakázek na stavební práce, dodávky a služby ( Úř. věst. L 134, s. 114 ; Zvl. vyd. 06/07, s. 132). Tato žádost byla podána v rámci sporu mezi společnostmi Hochtief AG a Linde-Kca-Dresden GmbH na straně jedné a Közbeszerzések Tanácsa Közbeszerzési Döntőbizottság (Arbitrážní komise Rady pro veřejné zakázky, dále jen „AKRVZ“) na straně druhé týkajícího se vyjednávacího řízení v rámci zadávání veřejné zakázky, se zveřejněním vyhlášení zakázky. Právní rámec Právo Společenství Článek 1 směrnice 93/37 stanoví: „Pro účely této směrnice: […] g) ‚vyjednávacími řízeními‘ se rozumějí ta vnitrostátní řízení, ve kterých zadavatelé konzultují zhotovitele podle svého výběru a vyjednají s jedním nebo více z nich smluvní podmínky; h) zhotovitel, který podá nabídku do veřejné soutěže [který podává nabídku], se označuje jako ‚uchazeč‘ a zhotovitel, který byl vyzván [který požádal o výzvu k účasti] v omezeném nebo vyjednávacím řízení, se označuje jako ‚zájemce‘.“ Podle čl. 7 odst. 2 směrnice 93/37: „Zadavatelé mohou zadat veřejné zakázky na stavební práce ve vyjednávacím řízení s předchozím zveřejněním vyhlášení zakázky a po výběru zájemců podle veřejně známých kvalitativních kritérií v těchto případech: a) pokud v otevřeném nebo omezeném řízení nejsou podány řádné nabídky do veřejné soutěže [řádné nabídky] nebo jsou podány pouze nabídky, které jsou nepřijatelné podle vnitrostátních předpisů v souladu s ustanoveními hlavy IV, pokud se původní podmínky zakázky podstatně nezmění. Zadavatelé nezveřejňují v těchto případech vyhlášení zakázky, pokud zahrnou do tohoto vyjednávacího řízení všechny podniky, které splňují kritéria článků 24 až 29 a které v průběhu předchozího otevřeného nebo omezeného řízení podaly nabídky v souladu s formálními požadavky výběrového řízení [zadávacího řízení]; b) pokud jsou dané stavební práce prováděny čistě pro účely výzkumu, vývoje nebo pokusu a nemají za cíl podnikání nebo pokrytí nákladů na výzkum a vývoj; c) ve výjimečných případech, kdy povaha prací nebo rizika s nimi spojená nedovolují stanovit předběžné celkové náklady.“ Článek 18 odst. 1 směrnice 93/37 stanoví: „Zakázky se zadávají na základě kritérií stanovených v kapitole 3 této hlavy, s přihlédnutím k článku 19 poté, co zadavatelé potvrdili vhodnost zhotovitelů, kteří nebyli vyloučeni podle článku 24, v souladu s kritérii hospodářského a finančního postavení a technické způsobilosti, uvedenými v článcích 26 až 29.“ Podle článku 22 uvedené směrnice: „1.   V omezených a vyjednávacích řízeních vyberou zadavatelé na základě poskytnutých informací týkajících se osobního postavení zhotovitele a informací a formalit nezbytných pro vyhodnocení minimálních podmínek hospodářské a technické povahy, které musí splňovat, ze zájemců, kteří mají kvalifikaci vyžadovanou články 24 až 29, ty, které vyzvou k podání nabídky do soutěže [k podání nabídky] nebo k jednání. 2.   Pokud zadavatelé zadávají zakázku v omezeném řízení, mohou stanovit rozsah počtu zhotovitelů, které zamýšlejí vyzvat. V tomto případě se rozsah uvede ve vyhlášení zakázky. Rozsah se určuje podle povahy práce, která má být provedena. Počet zhotovitelů musí být nejméně 5 a nejvýše 20. V každém případě musí být počet zájemců vyzvaných k účasti dostatečný, aby zajistil skutečnou soutěž. 3.   Pokud zadavatelé zadávají zakázku ve vyjednávacím řízení uvedeném v čl. 7 odst. 2, nesmí být počet zájemců přizvaných k jednání menší než tři, za předpokladu, že je dostatečný počet vhodných zájemců. 4.   Členské státy zajistí, aby zadavatelé posílali výzvy, aniž by se dopouštěli diskriminace vůči příslušníkům [diskriminace, příslušníkům] jiných členských států, kteří splňují potřebné požadavky, za stejných podmínek jako svým státním příslušníkům.“ Článek 80 odst. 1 směrnice 2004/18 stanoví: „1.   Členské státy uvedou v účinnost právní a správní předpisy nezbytné pro dosažení souladu s touto směrnicí nejpozději do 31. ledna 2006. Neprodleně o nich uvědomí Komisi. […]“ Článek 82 uvedené směrnice, nazvaný „[z]rušení“, stanoví: „Směrnice 92/50/EHS, s výjimkou jejího článku 41, a směrnice 93/36/EHS a 93/37[…] se zrušují s účinkem ode dne uvedeného v článku 80, aniž jsou dotčeny povinnosti členských států ohledně lhůt pro provedení a používání uvedených v příloze XI. Odkazy na zrušené směrnice se považují za odkazy na tuto směrnici v souladu se srovnávací tabulkou obsaženou v příloze XII.“ Směrnice 2004/18 vstoupila v platnost dne 30. dubna 2004. Vnitrostátní právo Směrnice 93/37 byla do maďarského práva provedena zákonem CXXIX z roku 2003 o veřejných zakázkách (a közbeszerzésekről szóló 2003 évi CXXIX. törvény, Magyar Közlöny 2003/157, dále jen „Kbt“). Článek 130 odst. 1, 2 a 7 Kbt, který se použije na vyjednávací řízení se zveřejněním vyhlášení zakázky, stanoví: „1)   Zadavatel v tomto řízení stanoví buď počet, nebo rozsah počtu uchazečů tak, aby poté mohl učinit výzvu k podávání nabídek určitému počtu vhodných zájemců, kteří předložili platnou přihlášku, který nemůže být vyšší než horní hranice stanoveného rozsahu nebo přinejmenším dosahuje dostatečného počtu takových zájemců. 2)   Minimální počet účastníků nebo spodní hranice rozsahu nemůže být nižší než tři. Tento počet nebo tento rozsah je třeba stanovit v předmětu zakázky a za všech okolností je třeba zajistit skutečnou hospodářskou soutěž. […] 7)   Zadavatel vyzve jednotlivě, přímo a písemně vybrané zájemce, jejichž počet odpovídá stanovenému počtu nebo rozsahu – na základě jejich finančních a hospodářských předpokladů a splnění technických a odborných požadavků – k podání nabídek, pokud je dostatečný počet vhodných zájemců. Jestliže zadavatel nestanovil takový počet nebo takový rozsah, vyzve k podání nabídek všechny vhodné zájemce. Zájemci vyzvaní k podání nabídek nemohou podat hromadnou nabídku.“ V době rozhodné z hlediska skutečností sporu v původním řízení nebyla směrnice 2004/18 ještě do maďarského práva provedena. Spor v původním řízení a předběžné otázky Spor v původním řízení se týká vyjednávacího řízení v rámci zadávání veřejné zakázky na stavební práce ve výši přesahující prahovou hodnotu Společenství. Jde o spor mezi dvěma obchodními společnostmi usazenými v Německu, a to společnostmi Hochtief AG a Linde-Kca-Dresden GmbH na straně jedné a AKRVZ na straně druhé. Zadavatel této zakázky, a to Budapest Főváros Önkormányzata (místní správa Budapešti), do tohoto sporu vstoupil jako vedlejší účastník na podporu AKRVZ. Dne 5. února 2005 nechal Budapest Főváros Önkormányzata v Úředním věstníku Evropské unie zveřejnit výzvu k vyjádření zájmu účastnit se zadávacího řízení dotčeného ve věci v původním řízení. Rozsah počtu zájemců, kteří mohli být vyzváni k účasti, byl tři až pět. Po uplynutí lhůty pro podání přihlášek bylo přihlášeno pět zájemců, mezi nimi i konsorcium tvořené žalobkyněmi v původním řízení. S ohledem na takto podané přihlášky Budapest Főváros Önkormányzata jednak vyloučil z důvodu „neslučitelnosti“ přihlášku tohoto konsorcia, a jednak rozhodl pokračovat v řízení se dvěma zájemci kvalifikovanými jako „vhodnými“ a zaslal jim výzvy k podávání nabídek. Žalobkyně v původním řízení podaly proti rozhodnutí Budapest Főváros Önkormányzata správní opravný prostředek k AKRVZ, přičemž zejména uvedly, že vzhledem k tomu, že počet vhodných zájemců nedosáhl stanoveného minima podle článku 130 Kbt, nemohlo být v řízení pokračováno. AKRVZ tento správní opravný prostředek zamítla. Žalobkyně v původním řízení následně podaly žalobu proti rozhodnutí AKRVZ opírajíce se zejména o čl. 22 odst. 2 a 3 směrnice 93/37. Vzhledem k tomu, že soud, u něhož byla žaloba podána v prvním stupni, jejich žalobu zamítl, podaly žalobkyně v původním řízení opravný prostředek k předkládajícímu soudu. V tomto kontextu se Fővárosi Ítélőtábla rozhodl přerušit řízení a položit Soudnímu dvoru následující předběžné otázky: „1) Je čl. 44 odst. 3 směrnice 2004/18/[…], který nahradil článek 22 směrnice […] 93/37 […] použitelný, jestliže k zahájení řízení o zadávání veřejné zakázky došlo v okamžiku, kdy směrnice 2004/18 […] již vstoupila v platnost, ale doposud neuplynula lhůta stanovená k jejímu provedení, takže tato směrnice ještě nebyla začleněna do vnitrostátního práva? 2) V případě kladné odpovědi na první otázku: má být s ohledem na znění čl. 44 odst. 3 směrnice 2004/18[…], podle kterého ‚[v] každém případě musí být počet vyzvaných zájemců dostatečný, aby zajistil skutečnou hospodářskou soutěž‘, omezení počtu vhodných zájemců vykládáno v tom smyslu, že ve druhé fázi zadávání zakázky musí vždy existovat minimální počet (tří) zájemců? 3) V případě záporné odpovědi na první otázku: má být podmínka stanovená v čl. 22 odst. 3 směrnice […] 93/37[…], aby byl ‚dostatečný počet vhodných zájemců‘, chápána v tom smyslu, že není-li dosaženo minimálního počtu (tří) vhodných zájemců, nelze pokračovat řízení výzvou k účasti? 4) Odpoví-li Soudní dvůr na třetí otázku záporně: je čl. 22 odst. 2 druhý pododstavec směrnice 93/37[…], který spadá mezi pravidla týkající se omezených řízení a podle něhož ‚[v] každém případě musí být počet zájemců vyzvaných k účasti dostatečný, aby zajistil skutečnou soutěž‘, použitelný na dvoufázová vyjednávací řízení upravená v odstavci 3?“ K předběžným otázkám Úvodní poznámky Podle žalobkyň v původním řízení měl předkládající soud k položeným otázkám přidat další otázku týkající se nedodržení zásady rovnosti zacházení a zákazu diskriminace, jakož i zásady proporcionality maďarskými právními předpisy v rozsahu, v němž tyto právní předpisy z postupu zadávání veřejných zakázek automaticky vyloučily osoby nebo podniky, které se účastnily přípravných prací na veřejné zakázce, aniž by jim daly možnost prokázat neexistenci narušení hospodářské soutěže. Podle uvedených žalobkyň obdobná opatření obsažená v vnitrostátním právu jiných členských států byla rozsudky ze dne 3. března 2005, Fabricom ( C-21/03 a C-34/03, Sb. rozh. s. I-1559 ), jakož i ze dne , Michaniki ( C-213/07, Sb. rozh. s. I-9999 ), považována za neslučitelná s právem Společenství. V tomto ohledu je třeba připomenout, že v rámci spolupráce mezi Soudním dvorem a vnitrostátními soudy stanovené článkem 234 ES je věcí pouze vnitrostátního soudu, kterému byl spor předložen a jenž musí nést odpovědnost za soudní rozhodnutí, které bude vydáno, posoudit s ohledem na konkrétní okolnosti projednávané věci jak nezbytnost rozhodnutí o předběžné otázce pro vydání jeho rozsudku, tak i relevanci otázek, které klade Soudnímu dvoru (viz zejména rozsudky ze dne 7. ledna 2003, BIAO, C-306/99, Recueil, s. I-1 , bod 88; ze dne , Confederación Española de Empresarios de Estaciones de Servicio, C-217/05, Sb. rozh. s. I-11987, bod 16, jakož i ze dne , Pedro IV Servicios, C-260/07, Sb. rozh. s. I-2437 , bod 28). Určit otázky, které budou položeny Soudnímu dvoru, je tedy oprávněn pouze vnitrostátní soud a účastníci řízení nemohou měnit obsah těchto otázek (viz zejména, rozsudky ze dne 9. prosince 1965, Singer, 44/65, Recueil, s. 1191, 1198; ze dne , Kainuun Liikenne a Pohjolan Liikenne, C-412/96, Recueil, s. I-5141 , bod 23, jakož i ze dne , ATB a další, C-402/98, Recueil, s. I-5501, bod 29). Krom toho změna podstaty předběžných otázek nebo odpovědi na doplňující otázky zmíněné žalobkyněmi v původním řízení v jejich vyjádřeních by byla neslučitelná s úlohou svěřenou Soudnímu dvoru článkem 234 ES, jakož i s povinností Soudního dvora zajistit, aby vlády členských států a zúčastněné strany mohly předložit svá vyjádření podle článku 23 statutu Soudního dvora vzhledem k tomu, že podle tohoto ustanovení jsou zúčastněným stranám oznamována pouze předkládací rozhodnutí (viz v tomto smyslu zejména rozsudky ze dne 1. dubna 1982, Holdijk a další, 141/81 až 143/81, Recueil, s.1299, bod 6; ze dne , Wiljo, C-178/95, Recueil, s. I-585 , bod 30; ze dne , Phytheron International, C-352/95, Recueil, s. I-1729 , bod 14, jakož i výše citovaný rozsudek Kainuun Liikenne a Pohjolan Liikenne, bod 24). Vzhledem k tomu, že předkládající soud v projednávané věci neuznal ani nutnost, ani relevantnost otázky týkající se důvodů nebo okolností vyloučení žalobkyň v původním řízení z dotčeného postupu zadávání veřejných zakázek, nemůže Soudní dvůr v tomto ohledu provádět analýzu. K první otázce Podstatou první otázky předkládajícího soudu je, zda je směrnice 2004/18 použitelná na řízení o zadávání veřejné zakázky zahájené po vstupu této směrnice v platnost, ale před uplynutím lhůty pro provedení této směrnice, takže uvedená směrnice ještě nebyla začleněna do vnitrostátního práva. Nejprve je třeba připomenout, že před uplynutím lhůty pro provedení směrnice nelze členským státům vytýkat, že ještě nepřijaly opatření k jejímu provedení do svého právního řádu (viz rozsudky ze dne 18. prosince 1997, Inter-Environnement Wallonie, C-129/96, Recueil, s. I-7411 , bod 43, jakož i ze dne , Adeneler a další, C-212/04, Sb. rozh. s. I-6057 , bod 114). Ve věci v původním řízení tak při zahájení postupu zadávání dotčené zakázky nebyla směrnice 2004/18 provedena do maďarského právního řádu, jelikož lhůta pro provedení této směrnice ještě neuplynula, takže v této fázi řízení stále platila směrnice 93/37. Vzhledem k tomu, že postup dotčený v původním řízení v okamžiku uplynutí lhůty k provedení směrnice 2004/18 stále probíhal, vzniká rovněž otázka případného použití této směrnice v původním řízení. V tomto ohledu z informací, které poskytla maďarská vláda na jednání, vyplývá, že rozhodnutí zadavatele vyloučit návrh konsorcia tvořeného žalobkyněmi a pokračovat v řízení se dvěma zájemci považovanými za vhodné, bylo přijato přede dnem uplynutí lhůty pro provedení směrnice 2004/18. Za těchto podmínek by určení práva použitelného ve věci v původním řízení podle okamžiku udělení zakázky, zatímco rozhodnutí, proti kterému je ve věci v původní tvrzeno porušení práva Společenství, bylo přijato před datem uvedeným v předchozím bodě tohoto rozsudku, bylo v rozporu se zásadou právní jistoty (viz obdobně rozsudek ze dne 5. října 2000, Komise v. Francie, C-337/98, Recueil, s. I-8377 , bod 40). Na první otázku je tudíž třeba odpovědět, že směrnice 2004/18 není použitelná na rozhodnutí přijaté zadavatelem při zadávání veřejné zakázky na stavební práce, před uplynutím lhůty pro provedení této směrnice. Ke druhé otázce S ohledem na odpověď, která byla dána na předcházející otázku, není namístě odpovídat na druhou otázku. K třetí otázce Podstatou třetí otázky předkládajícího soudu je, zda čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37 musí být vykládán v tom smyslu, že ve vyjednávacím řízení v rámci zadávání veřejné zakázky nelze pokračovat, neexistuje-li dostatečný počet zájemců k dosažení minimálního počtu tří zájemců stanoveného tímto ustanovením. V tomto ohledu je třeba připomenout, že směrnice 93/37 mezi svými ustanoveními obsahuje pravidla týkající se průběhu tohoto řízení. Pokud jde o průběh postupu při zadávání veřejných zakázek na stavební práce, článek 18 směrnice 93/37 tak stanoví přinejmenším dvě fáze, a to jednak případné vyloučení uchazečů nebo zájemců podle článku 24 této směrnice, jakož i ověření, v souladu s kritérii hospodářského a finančního postavení a technické způsobilosti uvedenými v článcích 26 až 29 uvedené směrnice a stanovenými pro daný postup, vhodnosti uchazečů nebo zájemců, kteří nebyli vyloučeni a jednak udělení zakázky na základě kritérií stanovených pro uvedený postup mezi kritérii stanovenými v hlavě IV kapitole 3 téže směrnice s ohledem na ustanovení článku 19 této směrnice. Ve vyjednávacím řízení dochází mezi první výše uvedenou fází a fází udělení zakázky k fázi vyjednávání mezi zadavatelem a zájemci přizvanými k jednání. Podle čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37, pokud je zakázka zadána ve vyjednávacím řízení, nesmí být počet zájemců přizvaných k jednání menší než tři, za předpokladu, že je dostatečný počet vhodných zájemců. Ze znění tohoto ustanovení tedy vyplývá, že zadavatelé jsou, pokud jde o počet zájemců přizvaných k jednání, přinejmenším povinni dodržet minimální počet stanovený touto směrnicí, pokud to počet vhodných zájemců umožní. V tomto ohledu musí být za „vhodného zájemce“ ve smyslu čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37 považován každý zhotovitel, který požádal o výzvu k účasti v dotčeném řízení a který – mezi zájemci s kvalifikací vyžadovanou v článcích 24 až 29 – splňuje podmínky hospodářské a technické povahy stanovené pro toto řízení. Jednak je totiž „zájemce“ vymezen v čl. 1 písm. h) směrnice 93/37 jako zhotovitel, který požádal o výzvu k účasti v omezeném nebo vyjednávacím řízení. Dále podle čl. 22 odst. 1 směrnice 93/37 zadavatelé ve vyjednávacích řízeních vyberou na základě poskytnutých informací týkajících se osobního postavení zhotovitele a informací a formalit nezbytných pro vyhodnocení podmínek hospodářské a technické povahy, které musí splňovat, ze zájemců, kteří mají kvalifikaci vyžadovanou v článcích 24 až 29 uvedené směrnice, ty, které vyzvou k jednání. Z toho vyplývá, že čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37 musí být vykládán v tom smyslu, že pokud je zakázka zadána ve vyjednávacím řízení, nesmí být počet zájemců přizvaných k jednání menší než tři, za předpokladu, že je dostatečný počet zhotovitelů, kteří požádali o výzvu k účasti v dotčeném řízení a kteří splňují, ze zájemců, kteří mají kvalifikaci vyžadovanou články 24 až 29, podmínky hospodářské a technické povahy stanovené pro toto řízení. Pokud je tedy zakázka zadána ve vyjednávacím řízení a počet vhodných zájemců nedosáhne minimálního počtu stanoveného pro dotčené řízení, který nesmí být nižší než tři, může zadavatel nicméně pokračovat v řízení vyzváním vhodného zájemce nebo vhodných zájemců k jednání o podmínkách zakázky. Jak správně konstatovala Komise, pokud by tomu bylo jinak, nemohla by sociální potřeba konstatovaná a vymezená zadavatelem, kterou tento zadavatel hodlá naplnit udělením dotčené veřejné zakázky, být uspokojena nikoli z důvodu neexistence vhodných zájemců, ale z důvodu skutečnosti, že je jejich počet nižší než uvedený minimální počet. S ohledem na výše uvedené je třeba na třetí otázku odpovědět, že čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37 musí být vykládán v tom smyslu, že pokud je zakázka zadána ve vyjednávacím řízení a počet vhodných zájemců nedosáhne minimálního počtu stanoveného pro dotčené řízení, může zadavatel nicméně pokračovat v řízení vyzváním vhodného zájemce nebo vhodných zájemců k jednání o podmínkách uvedené zakázky. Ke čtvrté otázce Podstatou čtvrté otázky předkládajícího soudu je, zda se čl. 22 odst. 2 druhý pododstavec směrnice 93/37 použije na vyjednávací řízení v rámci zadávání veřejných zakázek na stavební práce. V tomto ohledu je třeba konstatovat, že ze systematiky článku 22 směrnice 93/37 vyplývá, že odst. 2 druhý pododstavec tohoto článku se vztahuje pouze na zakázky zadané v omezeném řízení. Nicméně je třeba připomenout, že jak vyplývá z desátého bodu odůvodnění směrnice 93/37, směřuje tato směrnice k vytvoření účinné hospodářské soutěže v oblasti veřejných zakázek (viz rozsudky ze dne 16. září 1999, Fracasso a Leitschutz, C-27/98, Recueil, s. I-5697 , bod 26; ze dne , Lombardini a Mantovani, C-285/99, Recueil, s. I-9233 , bod 34, a ze dne , Universale-Bau a další, C-470/99, Recueil, s. I-11617 , bod 89, jakož i ze dne , Sintesi, C-247/02, Sb. rozh. s. I-9215 , bod 35). S ohledem na splnění cíle vytvoření účinné hospodářské soutěže se tak směrnice 93/37 zaměřuje na úpravu zadávání zakázek takovým způsobem, aby byl zadavatel schopen srovnávat různé nabídky a vybrat nejvýhodnější z nich na základě objektivních kritérií (výše uvedené rozsudky Fracasso a Leitschutz, bod 31, jakož i Sintesi, bod 37). V důsledku toho, pokud tedy čl. 22 odst. 2 směrnice 93/37 druhý pododstavec stanoví, že když zadavatelé zadávají zakázku v omezeném řízení, musí být počet zájemců, kteří jsou vyzváni k účasti, v každém případě dostatečný pro zajištění skutečné hospodářské soutěže, toto ustanovení pouze výslovně zmiňuje jeden z obecných cílů uvedené směrnice (viz v tomto smyslu výše uvedený rozsudek Sintesi, bod 36). Z toho vyplývá, že i když směrnice 93/37 neobsahuje ustanovení obdobné jejímu čl. 22 odst. 2 druhému pododstavci, pokud jde o vyjednávací řízení, zadavatel, který použije takové řízení v případech uvedených v čl. 7 odst. 2 uvedené směrnice, musí nicméně zajistit skutečnou hospodářskou soutěž. V tomto ohledu je třeba nejprve zdůraznit, že v těchto případech vyjednávací řízení vyžaduje předchozí zveřejnění vyhlášení zakázky určené k podpoře podávání přihlášek. Jak bylo uvedeno v bodě 14 tohoto rozsudku, bylo toto opatření ve věci v původním řízení dodrženo. Dále pokud jde o fázi jednání o zakázce, čl. 22 odst. 3 směrnice 93/37 zadavateli ukládá, aby k této fázi vyzval dostatečný počet zájemců. Dostatečná či nedostatečná povaha tohoto počtu zájemců za účelem zajištění skutečné hospodářské soutěže musí být určena v závislosti na charakteristikách a předmětu dotčené zakázky. Pokud nakonec v takovém řízení počet vhodných zájemců nedosáhne minimálního počtu stanoveného pro dotčené řízení, který podle směrnice 93/37 nesmí být nižší než tři, je třeba připustit, že pokud byly správně stanoveny a použity podmínky hospodářské a technické povahy vlastní tomuto řízení, byla skutečná hospodářská soutěž zadavatelem nicméně zajištěna. Z výše uvedeného vyplývá, že je na čtvrtou otázku třeba odpovědět tak, že směrnice 93/37 musí být vykládána v tom smyslu, že je povinnost zajistit skutečnou hospodářskou soutěž splněna, pokud zadavatel použije vyjednávací řízení za podmínek uvedených v čl. 7 odst. 2 uvedené směrnice. K nákladům řízení Vzhledem k tomu, že řízení má, pokud jde o účastníky původního řízení, povahu incidenčního řízení ve vztahu ke sporu probíhajícímu před předkládajícím soudem, je k rozhodnutí o nákladech řízení příslušný uvedený soud. Výdaje vzniklé předložením jiných vyjádření Soudnímu dvoru než vyjádření uvedených účastníků řízení se nenahrazují. Z těchto důvodů Soudní dvůr (čtvrtý senát) rozhodl takto: 1) Směrnice Evropského parlamentu a Rady 2004/18/ES ze dne 31. března 2004 o koordinaci postupů při zadávání veřejných zakázek na stavební práce, dodávky a služby není použitelná na k rozhodnutí přijaté zadavatelem při zadávání veřejné zakázky na stavební práce, před uplynutím lhůty pro provedení této směrnice. 2) Článek 22 odst. 3 směrnice Rady 93/37/EHS ze dne 14. června 1993 o koordinaci postupů při zadávání veřejných zakázek na stavební práce, ve znění směrnice Evropského parlamentu a Rady 97/52/ES ze dne , musí být vykládán v tom smyslu, že pokud je zakázka zadána ve vyjednávacím řízení a počet vhodných zájemců nedosáhne minimálního počtu stanoveného pro dotčené řízení, může zadavatel nicméně pokračovat v řízení vyzváním vhodného zájemce nebo vhodných zájemců k jednání o podmínkách uvedené zakázky. 3) Směrnice Rady 93/37, ve znění směrnice 97/52, musí být vykládána v tom smyslu, že je povinnost zajistit skutečnou hospodářskou soutěž splněna, pokud zadavatel použije vyjednávací řízení za podmínek uvedených v čl. 7 odst. 2 uvedené směrnice. Podpisy. ( *1 ) – Jednací jazyk: maďarština.

61999TJ0164

en

Grounds Legal background 1 On 14 June 1985 and 19 June 1990 some Member States of the European Union signed agreements in Schengen on the gradual abolition of checks at common borders. Those agreements, as well as related agreements and the rules adopted on the basis of those agreements, are aimed at enhancing European integration and, in particular, at enabling the European Union to develop more rapidly into an area of freedom, security and justice. 2 The Treaty amending the Treaty on European Union, the Treaties establishing the European Communities and certain related acts (OJ 1997 C 340, p. 1), which was signed in Amsterdam on 2 October 1997 and entered into force on 1 May 1999, includes a Protocol integrating the Schengen acquis into the framework of the European Union (OJ 1997 C 340, p. 93, the Protocol). The Schengen acquis comprises the abovementioned agreements and rules, listed in the annex to the Protocol. 3 The first subparagraph of Article 2(1) and Article 7 of the Protocol read as follows: Article 2 1. From the date of entry into force of the Treaty of Amsterdam, the Schengen acquis, including the decisions of the Executive Committee established by the Schengen agreements which have been adopted before this date, shall immediately apply to the thirteen Member States referred to in Article 1, without prejudice to the provisions of paragraph 2 of this Article. From the same date, the Council will substitute itself for the said Executive Committee. ... Article 7 The Council shall, acting by a qualified majority, adopt the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat into the General Secretariat of the Council. 4 Pursuant to the latter provision, on 1 May 1999 the Council adopted Decision 1999/307/EC laying down the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat into the General Secretariat of the Council (OJ 1999 L 119, p. 49). 5 According to recitals 3 and 4 in the preamble to Decision 1999/307, the aim of this integration is to ensure that, when the Schengen acquis is integrated into the framework of the European Union, application and development of the provisions relating to the acquis continue in conditions which ensure they function properly, and the detailed arrangements for this integration should make it possible, on the one hand, to limit recruitment to the administrative needs arising for the General Secretariat of the Council from the new tasks it will have to perform and, on the other hand, to check the competence, efficiency and integrity of those recruited. Recital 6 in the preamble states that the General Secretariat of the Council is thereby to be enabled to cope efficiently with the needs arising from integration of the Schengen acquis into the framework of the European Union. 6 Articles 1 to 3 of Decision 1999/307 provide: Article 1 1. The aim of this Decision is to determine the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat into the General Secretariat of the Council. 2. For the purposes of this Decision, the Schengen Secretariat is defined as consisting of persons fulfilling the conditions laid down by Article [3(e)]. Article 2 By way of derogation from the Staff Regulations [of Officials of the European Communities] and subject to a check on compliance with the conditions specified in Article 3 of this Decision, the [appointing authority] within the meaning of Article 2 of the Staff Regulations may appoint to the General Secretariat of the Council the persons referred to in Article 1 of this Decision as probationer officials of the European Communities within the meaning of the Staff Regulations and allocate them to one of the posts included to that end in the staff complement of the General Secretariat of the Council for the 1999 financial year in the category, service, grade and step determined in accordance with the correlation table annexed hereto. Article 3 The [appointing authority] may make the appointments provided for in Article 2 after checking that the persons concerned: (a) are nationals of one of the Member States; (b) have fulfilled any obligations concerning statutory military service; (c) produce the necessary character references for the performance of their duties; (d) are physically fit to perform such duties; (e) provide the supporting documents proving that: (i) they were employed at the Schengen Secretariat on 2 October 1997 either as a member of the Benelux College of Secretaries-General incorporated into the Schengen Secretariat, or as a member of staff having an employment contract with the Benelux Economic Union, or as a statutory member of staff of the Benelux Secretariat incorporated into the Schengen Secretariat and were actually performing duties there, (ii) they were still employed at the Schengen Secretariat on 1 May 1999, and (iii) they were actually performing duties at the Schengen Secretariat on the dates referred to in (i) and (ii), involved in applying and developing the Schengen acquis, assisting the Presidency and delegations, managing financial and budget matters, translating and/or interpreting, documentation or secretarial work, with the exception of technical or administrative backup duties; (f) provide all supporting or other documents, diplomas, qualifications or certificates proving that they have the level of qualification or experience required to perform the duties in the category or service into which they are to be integrated. 7 Article 5 of Decision 1999/307 states that it is to enter into force on the date of its adoption and apply as from 1 May 1999. 8 Article 6 states that it is addressed to the Secretary-General of the Council. Facts Case T-164/99 9 Mr Leroy worked in the Schengen Secretariat as a translator from 12 February to 9 June 1996 under a fixed-term contract. From 10 June 1996 to 30 March 1998 he was then employed as a translator in that secretariat on several occasions on a freelance basis. Finally, from 1 April 1998 to 30 April 1999, he worked in the secretariat as a translator and terminologist under a contract of indefinite duration concluded with the Benelux Economic Union. 10 That contract contained the following provision, in clause 6: The present recruitment may not be regarded as an entitlement to employment - but nor is it excluded - in the European Union in the framework of the integration of the General Secretariat. 11 The applicant, concerned about the risk of not being integrated into the General Secretariat of the Council, addressed several letters to that institution early in 1999, setting out his personal situation, in view of the forthcoming application of Article 7 of the Protocol. He drew attention to the fact that although he had not been a contractual member of the staff of the Schengen Secretariat on 2 October 1997, he had carried out translation work for the secretariat on a freelance basis throughout the reference period envisaged for the purposes of integration. 12 In reply to those letters, the applicant was informed that the date of 2 October 1997 was of essential importance for the determination of the persons who might be entitled to apply for a post in the General Secretariat of the Council. 13 The applicant's contract of employment was subsequently terminated with effect from 30 April 1999, and he was not among those integrated into the General Secretariat of the Council. Case T-37/00 14 Mr Chevalier-Delanoue has been a translator in the French division of the language service of the Directorate for Translation and Document Production of DG A of the Council (the language service) since 1993. 15 From 1 January 1998 he was eligible for promotion to grade LA 5. On that basis, he was on the list of officials with the necessary seniority on 1 October 1998. However, he was not placed on the list of officials recommended for promotion in respect of 1998. 16 Following the entry into force of Decision 1999/307, Ms R., a former member of staff of the Schengen Secretariat, was appointed pursuant to that decision to a post in grade LA 5 in the French division of the language service. 17 The applicant considers that, by taking that recruitment decision, the appointing authority necessarily took an implied decision not to promote him on that date to that post in grade LA 5, which had been released under the budget. 18 On 28 July 1999 he brought a complaint under Article 90(2) of the Staff Regulations of Officials of the European Communities (the Staff Regulations). The complaint was rejected by decision of 22 November 1999, notified to the applicant on 26 November 1999. 19 In December 1999 the applicant was promoted to grade LA 5 with retroactive effect from 1 August 1999. Case T-38/00 20 Ms Joaquim Matos was successful in a competition organised by the Council in 1996 for the constitution of a reserve for recruitment of translators of Portuguese mother tongue. By the date on which her application to the Court was lodged, she had not yet received an offer of recruitment from the Council. The reserve list was still effective and the applicant was in third place on it. 21 Following the entry into force of Decision 1999/307, four former members of staff of the Schengen Secretariat were appointed to posts in grade LA 7 in the Portuguese division of the language service. 22 The applicant considers that, by taking that recruitment decision with effect from 1 May 1999, the appointing authority necessarily took an implied decision not to appoint her to one of those posts, which had been released under the budget. 23 On 28 July 1999 she brought a complaint under Article 90(2) of the Staff Regulations. The complaint was rejected by decision of 22 November 1999, notified to the applicant on 26 November 1999. Procedure 24 By applications lodged at the Registry of the Court of First Instance on 9 July 1999 (Case T-164/99) and 24 February 2000 (Cases T-37/00 and T-38/00), the applicants brought the present actions. 25 By separate documents lodged at the Registry on 22 September 1999 and 26 April 2000, the Council raised a plea of inadmissibility under Article 114 of the Rules of Procedure of the Court of First Instance in each of those cases. 26 On 22 November 1999, 30 May 2000 and 13 June 2000, the applicants submitted observations on those pleas. 27 By order of 22 November 1999, the President of the Second Chamber of the Court of First Instance gave Union syndicale-Bruxelles leave to intervene in support of the form of order sought by the applicant in Case T-164/99. 28 On 25 January 2000 the intervener submitted observations on the plea of inadmissibility in Case T-164/99. 29 By orders of 9 March and 26 June 2000, the Court of First Instance (Second Chamber) joined the pleas of inadmissibility raised by the Council to the substance. 30 By order of 4 August 2000, the President of the Second Chamber of the Court of First Instance joined Cases T-164/99, T-37/00 and T-38/00 for the purposes of the further written procedure, the oral procedure and the judgment. 31 By letter of 11 September 2000, the intervener stated that it would not submit a statement in intervention. 32 In Cases T-37/00 and T-38/00, the Council decided not to submit a rejoinder. 33 On hearing the report of the Judge-Rapporteur, the Court of First Instance (Second Chamber) decided to open the oral procedure. 34 The parties presented argument and answered the questions put by the Court at the hearing on 7 March 2001. Forms of order sought by the parties 35 In Case T-164/99, the applicant claims that the Court should: - annul Decision 1999/307; - order the Council to pay the costs. 36 The intervener supports the form of order sought by the applicant. 37 In Case T-37/00, the applicant claims that the Court should: - annul Decision 1999/307; - annul the decision to appoint Ms R. to a post in grade LA 5 in the French division of the language service; - annul the consequent implied decision not to appoint him to such a post; - order the Council to draw all the legal consequences necessary to restore his rights; - in the alternative, order the Council to make good the pecuniary and non-pecuniary damage suffered, assessed provisionally at EUR 1, together with interest for late payment from 1 May 1999; - order the Council to pay the costs. 38 In Case T-38/00, the applicant claims that the Court should: - annul Decision 1999/307; - annul the decision to appoint Mr D.S.S., Ms R.C.d.S., Ms R.G. and Ms G.L. to four posts in grade LA 7 in the Portuguese division of the language service; - annul the consequent implied decisions not to appoint her to such a post; - order the Council to draw all the legal consequences necessary to restore her rights; - in the alternative, order the Council to make good the pecuniary and non-pecuniary damage suffered, assessed provisionally at EUR 1, together with interest for late payment from 1 May 1999; - order the Council to pay the costs. 39 The Council contends that the Court should: - dismiss the actions as inadmissible or unfounded; - order the applicants to pay the costs. Admissibility 40 The present actions were brought, in Case T-164/99, on the basis of Article 230 EC and, in Cases T-37/00 and T-38/00, on the basis of Articles 90 and 91 of the Staff Regulations. The applicants seek, first of all, the annulment of Decision 1999/307. Further, in Cases T-37/00 and T-38/00, it is argued that the decisions appointing former members of staff of the Schengen Secretariat to posts in the language service and the implied decisions not to appoint the applicants to those posts are measures implementing Decision 1999/307. All the applicants submit that the question of the admissibility of their actions is closely linked to the consideration of the substance of the actions. They state that Decision 1999/307 affects them individually in that, pursuant to that decision, they were unable to benefit from the integration procedure (Case T-164/99) or from a proper procedure for filling the posts in question (Cases T-37/00 and T-38/00). In their view, this derives from the fact that Decision 1999/307 was taken in breach of the mandatory provisions of the Staff Regulations on the recruitment of officials and of Article 7 of the Protocol. They also submit that the Council introduced an arbitrary criterion in that decision. Finally, they claim that if their actions succeed the Council will have to take new measures in order to eliminate the consequences of the illegality thus found. 41 The Council, on the other hand, claims that the applications are inadmissible on the ground that Decision 1999/307, whose scope does not extend to the situation of the applicants, is not of individual concern to them within the meaning of the fourth paragraph of Article 230 EC (Case T-164/99) and does not constitute an act adversely affecting them within the meaning of Articles 90 and 91 of the Staff Regulations (Cases T-37/00 and T-38/00). 42 The question of the admissibility of the actions proves to be closely linked to the examination of their substance, so that it is necessary first to consider the substance. Substance 43 In support of their claim for annulment, the applicants raise several pleas, some of which overlap. All the applicants assert that Decision 1999/307 is unlawful principally on the grounds, first, that it was adopted in breach of Article 7 of the Protocol, certain provisions of the Staff Regulations, the hierarchy of legal rules and the principle of non-discrimination, and, second, that it is vitiated by an error of law. 44 In the alternative, the applicants in Cases T-37/00 and T-38/00 allege breach of the second subparagraph of Article 24(1) of the Treaty establishing a single Council and a single Commission of the European Communities (the Merger Treaty) - now Article 283 EC -, Article 10 of the Staff Regulations and essential procedural requirements. In those cases, it is further submitted that the decisions appointing five former members of staff of the Schengen Secretariat to posts in the language service and the decisions not to appoint the applicants to the posts in question are unlawful on the grounds of breach of the principles of protection of legitimate expectations, regard for the interests of officials, and sound management and good administration. 45 In Case T-164/99, the intervener raises two additional pleas, breach of the second subparagraph of Article 24(1) of the Merger Treaty, and lack of a legal basis for Decision 1999/307. 46 It appears convenient to group these pleas and start by considering together those alleging breach of Article 7 of the Protocol, Article 24 of the Merger Treaty, Articles 7, 10, 27 and 29 of the Staff Regulations, the principle of the hierarchy of legal rules, and essential procedural requirements. The pleas of breach of Article 7 of the Protocol, Article 24 of the Merger Treaty, Articles 7, 10, 27 and 29 of the Staff Regulations, the principle of the hierarchy of legal rules, and essential procedural requirements Arguments of the parties 47 The applicants argue that the Council cannot rely on Article 7 of the Protocol as justification for Decision 1999/307. While that provision requires it to integrate the Schengen Secretariat into its own General Secretariat, the Council should, when laying down the detailed arrangements for the integration, have chosen the most appropriate means. Furthermore, the wording of Article 7 does not refer expressly to the recruitment of the staff of the Schengen Secretariat, but concerns the integration of the functions of that secretariat as a body. 48 According to the applicants, Article 7 of the Protocol clearly could not authorise the Council to lay down detailed arrangements for integration which infringed the recruitment provisions of the Staff Regulations and general principles of law. Article 7 of the Protocol thus derogates from the general law, namely Article 24(1) of the Merger Treaty, only from the procedural point of view: the Council can act without a proposal from the Commission and without consulting the other institutions, a reflection of the urgency and the exceptional nature of the situation. 49 The applicants deduce that, if the institutions are given new tasks to perform, they may recruit additional staff only within the framework of the Staff Regulations or the Conditions of Employment of other servants of the European Communities. While agreeing that the staff of the Schengen Secretariat were in principle the best qualified to carry out identical or equivalent functions within the General Secretariat of the Council, the applicants submit that under Article 7 of the Protocol the Council was merely to give particular attention to those staff. 50 As to the tasks entrusted by the Council to the five former members of staff of the Schengen Secretariat whose appointment is at issue in Cases T-37/00 and T-38/00, the applicants in those two cases say that these are not specific tasks linked to the Schengen acquis for which specific experience was required. Their tasks are of the same kind as those of all the translators in the French and Portuguese divisions of the language service. Consequently, contrary to what is stated in recitals 4 and 6 in the preamble to Decision 1999/307, that decision did not integrate the tasks performed by the staff of the Schengen Secretariat. 51 From the point of view of the hierarchy of legal rules, the applicants observe that the Protocol does not amend the Community Treaties but applies them. With respect to the comparison of the legal status of Decision 1999/307 with that of the regulation enacting the Staff Regulations, adopted pursuant to Article 24 of the Merger Treaty, the applicants emphasise that the decision is internal by nature, since it is addressed to the Secretary-General of the Council. Such a decision must not in any way be contrary to the provisions in the nature of a regulation laid down by the Staff Regulations concerning external recruitment. Unlike such a decision, the Staff Regulations were adopted in the form of a regulation, that is, a mandatory act of general application creating rights for officials. 52 The applicants state that the fundamental and exclusive rule on access to the Community public service - subject to the exceptions provided for in Article 29(2) of the Staff Regulations, which may not validly be relied on in the present case - is recruitment by competition. Consequently, even though the Council was authorised to act urgently and in accordance with an exceptional procedure, it should first have identified the posts necessary for ensuring continuity of the activities connected with the Schengen acquis and then recruited persons belonging to the Schengen Secretariat by competition. It would thus have been perfectly possible for the Council to comply with both the requirement of integration under Article 7 of the Protocol and the recruitment procedure in accordance with the Staff Regulations. 53 Moreover, only a competition answers the purposes of Article 27 of the Staff Regulations, the keystone as regards recruitment within the Community institutions, under which recruitment is to be directed to securing for the institution the services of officials of the highest standard of ability, efficiency and integrity, recruited on the broadest possible geographical basis. In the absence of valid derogating rules introduced by Decision 1999/307, both Article 27 and Article 29 of the Staff Regulations were disregarded by the Council. 54 In Case T-164/99, the intervener submits that Article 2 of the Protocol lays down a specific system of adoption by unanimity of the measures necessary for the application of the Schengen acquis to the thirteen Member States mentioned in Article 1 only. By contrast, the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat into the General Secretariat of the Council are, under Article 7 of the Protocol, expressly excluded from that specific system, as it provides that the detailed arrangements are to be adopted by a qualified majority of all the Member States. The Council cannot therefore claim that Article 7 authorises it to derogate from the requirements of the second subparagraph of Article 24(1) of the Merger Treaty. 55 Finally, in Cases T-37/00 and T-38/00, the applicants submit that the failure to organise a competition prior to appointing the five former members of staff of the Schengen Secretariat meant that the Council was unable to ensure the recruitment of officials with the qualities specified in Article 27 of the Staff Regulations. Yet the interest of the service, enshrined in Article 7 of the Staff Regulations, requires that only persons who possess those qualities be appointed. The recruitment of the five former staff members in question therefore disregards the interest of the service. 56 The applicants argue, in the alternative, that it may well be asked whether Decision 1999/307, whose legal status is inferior to that of the Staff Regulations, entails amendments to those regulations. Amendments to the Staff Regulations are subject, however, to the procedure under Article 24 of the Merger Treaty, which was not complied with in this case. Moreover, under Article 10 of the Staff Regulations, the Staff Regulations Committee had to be consulted. That provision was not complied with either. More generally, the Council thus disregarded essential procedural requirements. 57 The Council replies that the intention of Article 7 of the Protocol is precisely to confer on it power to adopt an autonomous recruitment scheme, distinct from the provisions of the Staff Regulations. Moreover, that article is a provision of primary law which has equal ranking in the hierarchy of legal rules to Article 24 of the Merger Treaty and is superior to the Staff Regulations. In so far as the applicants allege breach of the Staff Regulations, the Council therefore considers that the complaint is unfounded, since in Decision 1999/307 it set up an exceptional system which came under a provision of primary law. Finally, there is no fundamental rule superior to the Staff Regulations which prescribes that the only method of access to the public service is by competition. Findings of the Court 58 It should be noted, to begin with, that the Protocol is annexed to the Treaty establishing the European Community and, as is apparent from the Final Act of the Treaty of Amsterdam (OJ 1997 C 340, p. 115), was adopted by the fifteen Member States. By virtue of Article 311 EC, the Protocol is therefore an integral part of the EC Treaty. Consequently, it has the same legal status as that Treaty (see, to that effect, Joined Cases T-7/98, T-208/98 and T-109/99 De Nicola v EIB [2001] ECR-SC I-A-49 and II-185, paragraph 90) and contains provisions of primary law. 59 It must also be pointed out that the first subparagraph of Article 2(1) of the Protocol provides for the integration of the Schengen acquis into the framework of the European Union from the date of entry into force of the Treaty of Amsterdam, and the substitution on that date of the Council for the Executive Committee established by the Schengen agreements. The integration of the relevant instruments and the designation of the body responsible for the management of the Schengen acquis were thus already brought about by that provision. 60 In those circumstances, nothing prevents Article 7 of the Protocol, under which the Council is to adopt the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat into its own General Secretariat, from being interpreted by the Council as authorising it and - bearing in mind that it already had the right, under Article 21 of its Rules of Procedure in the version in force at the material time (OJ 1993 L 304, p. 1), to organise the General Secretariat itself as regards both tasks and staff - even obliging it to integrate the staff of the former Schengen Secretariat. 61 As regards the detailed arrangements for this integration, the Protocol, which has the status of primary law, did not require the Council to follow a particular procedure. Contrary to the applicants' argument, no other provision of primary law imposed such an obligation on it. In particular, the second subparagraph of Article 24(1) of the Merger Treaty, relied on by the applicants, far from itself establishing a recruitment system of general application, does no more than empower the Council to adopt the Staff Regulations and the Conditions of Employment, without laying down guiding rules or principles for that purpose. 62 The Council was therefore authorised, under Article 7 of the Protocol, to establish a recruitment scheme independent of the provisions of the Staff Regulations and the Conditions of Employment for the purposes of integrating the former members of staff of the Schengen Secretariat, in order to ensure continuity of application of the Schengen acquis within its own General Secretariat. Moreover, it is settled case-law (Case C-249/87 Mulfinger and Others v Commission [1989] ECR 4127, paragraph 10 and the cases cited there) that the Staff Regulations and the Conditions of Employment do not constitute an exhaustive body of rules prohibiting the employment of persons otherwise than within the framework of those rules. 63 So, while the Council was free to choose one of the possibilities for recruitment available under the Staff Regulations and the Conditions of Employment instead of adopting Decision 1999/307, neither the principles alleged by the applicants - in particular the principle that access to the Community public service is reserved to persons successful in open competitions - nor Articles 7, 27 and 29 of the Staff Regulations can affect the lawfulness of that decision. Those principles and articles have the same status in the hierarchy of legal rules as the contested decision, namely that of secondary law. 64 Furthermore, since Article 7 of the Protocol confers powers on the Council which are distinct from those provided for in the second subparagraph of Article 24(1) of the Merger Treaty for the purposes of the integration in question, and since Article 2 of Decision 1999/307 expressly states that its provisions are by way of derogation from the Staff Regulations, the latter cannot in any way have been amended by that decision. It follows that the provisions regulating such amendment, in particular Article 10 of the Staff Regulations, were not infringed. 65 That conclusion is not affected by the fact that the Staff Regulations and the Conditions of Employment are in the nature of regulations, while the act challenged in the present case is classed as a decision. It must be noted that it is not a decision of a purely internal or individual nature, but an act sui generis which, although addressed to a single addressee, the Secretary-General of the Council, nevertheless determines objectively and generally the class of persons eligible for integration into the General Secretariat of the Council, and a contrario the class of persons definitively excluded from eligibility for integration. Moreover, by providing that the detailed arrangements for integration actually adopted derogate from the Staff Regulations, whose system of recruitment is undeniably of a legislative character, Decision 1999/307 establishes a system distinct from that of the Staff Regulations, of the same character, which the appointing authority of the Council is responsible for implementing. 66 Nor can the fact that the Council assigned some of the former members of staff of the Schengen Secretariat who were integrated into its General Secretariat not to functions connected with the Schengen acquis but to general tasks cast doubt on the lawfulness of Decision 1999/307. First, those individual measures, which are part of the internal organisation of the service, occurred after the adoption of the decision. Second, after its integration into the General Secretariat of the Council, the Schengen Secretariat ceased to be a separate body. There was thus nothing to prevent any of the persons integrated into the staff of the Council from being given general tasks, provided that realisation of the objective of coping efficiently with the needs arising from integration of the Schengen acquis (sixth recital in the preamble to Decision 1999/307) is not jeopardised. Nothing in the case-file permits the conclusion that there was such a risk. 67 For the reasons set out above, the argument put forward by the intervener in Case T-164/99 (see paragraph 54 above) must also be rejected. It suffices to observe that the Protocol has the same legal status as the Merger Treaty, so that Article 7 of the Protocol allowed the Council to establish an autonomous system of recruitment, independently of the Staff Regulations and the Conditions of Employment and outside the scope of the second subparagraph of Article 24(1) of the Merger Treaty. 68 Consequently, the pleas of breach of Article 7 of the Protocol, Article 24 of the Merger Treaty, Articles 7, 10, 27 and 29 of the Staff Regulations, the principle of the hierarchy of legal rules, and essential procedural requirements must be rejected. The plea of error of law Arguments of the parties 69 By this plea the applicants allege that there was no objective justification for the choice of 2 October 1997 as the date to be used for determining the persons working in the Schengen Secretariat eligible for integration into the General Secretariat of the Council. The date was purely arbitrary and bore no relation whatsoever to the criterion which should have been used, namely the examination of the qualifications and skills of the staff concerned. The date, that of the signature of the Treaty of Amsterdam, produced no legal effect either as regards the Council or as regards the Schengen authorities; it merely obliged the Member States to carry out the necessary ratifications for the Treaty of Amsterdam to enter into force. The only relevant date was that of the entry into force of the Treaty of Amsterdam, 1 May 1999. According to the applicants, the persons working in the Schengen Secretariat who could be integrated - in accordance with detailed arrangements which necessarily had to comply with the principle of recruitment by competition - into the General Secretariat of the Council should have been identified at that date. 70 In Case T-164/99, the applicant asserts that the arbitrariness of the date of 2 October 1997 is particularly obvious in his case, because he worked in the Schengen Secretariat from February 1996. He was employed there as a freelance translator at the end of 1997 and then under a contract of indefinite duration from 1 April 1998. He could therefore claim more experience than some of the members of staff of the Schengen Secretariat who were recruited on the basis of Decision 1999/307. 71 He also puts forward a second complaint, that of breach of his contract of employment. Referring to clause 6 of that contract (see paragraph 10 above), he claims that he could legitimately expect to be integrated into the General Secretariat of the Council, had the criteria chosen not been the artificial and unlawful ones used in Decision 1999/307 and had a competition been organised. That clause in the applicant's contract had not been revoked or amended by his employer, the Schengen authorities. Since Decision 1999/307 emanated from a third party, as regards the contract in question, it could not change the content of the contract. 72 In the reply, the applicant qualified this second complaint by submitting that clause 6 of his contract of employment must be interpreted as meaning that it was not permissible for all possibility of subsequent recruitment by the Council to be excluded. By failing to organise a competition and by choosing 2 October 1997 as the reference date, however, the Council prevented him from being included in the integration procedure. 73 According to the Council, the fact of having been employed in the Schengen Secretariat on 2 October 1997 is an objective criterion which ensures that persons eligible for integration have a certain experience. In so far as the applicant in Case T-164/99 complains that it breached his contract of employment, the Council points out that it was not a party to that contract. There was therefore no act by the Council which could have given rise to any hope in the applicant's mind as to future recruitment. The clause relied on by the applicant is not capable of justifying such a hope. Findings of the Court 74 The date of 2 October 1997 is that of the signature of the Treaty of Amsterdam, which includes the Protocol. On that date it thus became clear that, subject to the subsequent ratification of that Treaty, the staff of the Schengen Secretariat would be integrated into the General Secretariat of the Council, the detailed arrangements for which would be adopted by the Council. 75 In those circumstances, the Council cannot be criticised for having, in the autonomous recruitment scheme introduced by Decision 1999/307, determined the class of persons eligible for such integration by fixing at 2 October 1997 the beginning of the period during which those persons had to have been employed in the Schengen Secretariat. Since the Council was authorised to determine the detailed arrangements for integration independently of the Staff Regulations and the Conditions of Employment by taking account of the position of the persons employed in the Schengen Secretariat, it was entitled to avert an artificial increase in the number of those persons after the principle of integration had become public knowledge on 2 October 1997. The choice of the date of 2 October 1997 cannot thus be regarded as arbitrary. 76 As regards the position of the applicant in Case T-164/99, it should be recalled that on 2 October 1997 he was working as a freelance translator. He did not thus fulfil the conditions of Article 3(e)(i) and (ii) of Decision 1999/307. The Council cannot be criticised for requiring, in that provision, the presence of a stable relationship between the employees eligible for integration and the Schengen Secretariat over the period from 2 October 1997 to 1 May 1999. On the contrary, the Council was entitled to presume generally that only those persons, in particular those linked to the Benelux Economic Union by a contract of employment, had the continuous experience necessary to preserve the memory of the Schengen Secretariat, and to exclude from consideration the position of self-employed members of staff. Moreover, by producing a certificate stating that he was employed as a freelance on several occasions ... from 10 June 1996 to 30 March 1998, the applicant has not shown that from 2 October 1997 his relationship with the Schengen Secretariat was sufficiently stable to be assimilated to the employment relationships referred to in Article 3(e)(i) and (ii) of the contested decision. 77 In so far as he also relies on his contract of employment with the Benelux Economic Union, it suffices to observe that that contract merely leaves open the possibility of his integration into the General Secretariat of the Council, but without imposing any obligation on the Council. Such a contract cannot have given rise to a legitimate expectation on the part of the applicant that he would actually be integrated. Moreover, in his reply, the applicant reduced the complaint of breach of his contract of employment to the argument that his chance of being recruited by the Council had been excluded by the selection of 2 October 1997 as reference date and by the failure of the Council to organise a competition. It was held above that, by choosing that date and by not organising a competition for the purposes of the integration at issue, the Council did not act unlawfully in such a way as to cast doubt on the validity of Decision 1999/307. 78 Consequently, this plea cannot be accepted either. The plea of lack of a legal basis for Decision 1999/307 79 In Case T-164/99, the intervener points out in its observations on the plea of inadmissibility that the Treaty of Amsterdam and the Protocol, Article 7 of which provides for the adoption of the detailed arrangements for the integration of the Schengen Secretariat, entered into force on 1 May 1999. Decision 1999/307 was adopted in the framework of the written procedure. All the Member States sent their decisions, in writing, to the General Secretariat of the Council before midnight on 30 April 1999. Decision 1999/307 was therefore adopted on 30 April, not 1 May 1999. Consequently, that decision was adopted on the basis of provisions which had not yet entered into force. The applicant submits, in the alternative, that the legal basis of a decision must exist at the time when the written procedure is opened, which was not the case here. 80 The Court observes that it is common ground that the General Secretariat of the Council requested its members to communicate their agreement, opposition or abstention in respect of the proposed decision in the written procedure, pursuant to Article 8 of the Council's Rules of Procedure, and stated that the replies should arrive before 12 noon on 1 May 1999. In this connection, it should be noted that it has consistently been held that a provision of secondary Community law must, as far as possible, be given an interpretation consistent with the provisions of the Treaty and the general principles of Community law (Case C-98/91 Herbrink [1994] ECR I-223, paragraph 9 and the cases cited there). That case-law may legitimately be applied to the constituent documents of the procedure for creating an act of secondary Community law, where the question is whether that procedure complied with the primary law on the basis of which the act was adopted. 81 In the present case, as regards the determination of the precise date on which Decision 1999/307 was adopted, there is no reason to suppose that the Council intended to adopt that act when its legal basis did not yet exist. On the contrary, the written procedure chosen in this case included a clear and precise element, namely the time-limit of 12 noon on 1 May 1999 for the replies to arrive, which enables the adoption of the decision to be attributed, in accordance with the above case-law, to a date after the entry into force of the Protocol. The date of adoption of Decision 1999/307 must therefore be regarded as that of the closure of the written procedure, 1 May 1999, at 12 noon. 82 Finally, no provision of primary Community law prohibited the Council from opening the written procedure with a view to adoption of Decision 1999/307 before the entry into force of the Protocol. On the contrary, since the Protocol made it necessary to adopt implementing measures, the principle of good administration required the preliminary work leading to the adoption of those measures, including the adoption procedure proper, to be started before the entry into force of the Protocol, in order for them to be applicable from a date as close as possible to that of the entry into force. 83 The plea must therefore, in any event, be rejected as unfounded. The pleas of breach of the principle of non-discrimination and of the principles of protection of legitimate expectations, regard for the interests of officials, sound management and good administration Arguments of the parties 84 According to the applicants, the failure to organise a competition meant that it was not possible to assess whether the persons integrated pursuant to Decision 1999/307, in particular the five former members of staff of the Schengen Secretariat mentioned above, actually had the qualifications and skills needed to occupy posts within the Council. They point out that those former members of staff do not exercise functions connected with the Schengen acquis for which specific experience would be required. They thus received more favourable treatment, discriminatory in relation to the treatment of the applicants, in breach of the rules of the Staff Regulations, as a result of the failure to organise a competition with a view to the integration at issue and of the fact that the applicants were unable to benefit from the integration procedure at issue or from a regular procedure for filling the posts in question. 85 In Cases T-37/00 and T-38/00, it is submitted that the appointments of the five former members of staff mentioned above and the decisions not to appoint the applicants to the posts in question must be regarded as unlawful on additional grounds relating specifically to the law of the Community public service. 86 First, the applicants had a legitimate expectation that the Council would comply with the Staff Regulations. In particular, they were legitimately entitled to hope to be able to follow a career in the Council and be appointed in accordance with the relevant reserve list, without wrongful interference with their rights. By deciding to recruit the five former members of staff mentioned above, the Council thus disregarded the principle of the protection of legitimate expectations. Second, the Council is subject to a duty to have regard to the interests of all its staff. That means that it must take into consideration the interests of the service and may not disregard the individual interests either of its officials or of the persons who have been successful in competitions and seek employment in the public service. By deciding to appoint the five former members of staff mentioned above, the Council took no consideration of the personal situation of the applicants. 87 Finally, the principle of sound management and good administration was also disregarded by the Council, inasmuch as that principle requires, for appointment decisions, transparency and provision of information and indeed prior consultation of the persons responsible for the group in which the newly appointed official will be working. That did not happen in the present case. More generally, in the applicants' view, the proper management of the service requires the appointment of the official of the highest standard within the meaning of Article 27 of the Staff Regulations. If that is not done, the service is not constituted in the best possible way. 88 According to the Council, none of the principles relied on was infringed in the present case. Findings of the Court 89 As none of the other pleas put forward to contest the lawfulness of Decision 1999/307 has been upheld, the applicants cannot claim that the integration, by derogation from the Staff Regulations, of the persons covered by that decision breached the principles and rules of the Staff Regulations referred to above. There is therefore nothing to prevent the Council from placing the persons thus exceptionally integrated in an equal position to its members of staff who have been, or will be, recruited on the basis of the Staff Regulations. 90 It follows that the Council was not obliged to take account of the individual situation of the applicants in Cases T-37/00 and T-38/00 before integrating the five former members of staff of the Schengen Secretariat mentioned above. Nor could the applicants have a legitimate expectation that the Council would refrain from implementing the integration at issue, in order to benefit the progress of their own careers. 91 As to the circumstance complained of by the applicants that some of those former members of staff perform general tasks rather than tasks specifically linked with the Schengen acquis, the Court has already held (see paragraph 66 above) that the Council was not prevented, after the integration of those members of staff, from giving some of them general tasks. 92 As regards, finally, the alleged breach of the principle of non-discrimination, it suffices to note that that principle means that comparable situations must not be treated differently and different situations must not be treated in the same way, unless such treatment is objectively justified (Case T-162/94 NMB France and Others v Commission [1996] ECR II-427, paragraph 116 and the cases cited there). In the present case, since the former members of staff of the Schengen Secretariat were integrated on the basis of an autonomous scheme of recruitment, the applicants cannot validly claim that the rules of the Staff Regulations concerning recruitment and the qualifications of officials should be applied to those members of staff. 93 Consequently, the pleas of breach of the principles of non-discrimination, protection of legitimate expectations, regard for the interests of officials, sound management and good administration must also be rejected. 94 As none of the pleas put forward in support of the claims for annulment has been upheld, those claims must be dismissed in their entirety. 95 The same applies, in any event, to the claims for compensation in Cases T-37/00 and T-38/00, which were merely appended to the claims for annulment without being supported by any specific plea or argument. 96 Accordingly, the applications must be dismissed as a whole, without there being any need to rule on their admissibility. Decision on costs Costs 97 Under Article 87(2) of the Rules of Procedure, the unsuccessful party is to be ordered to pay the costs, if they have been applied for in the successful party's pleadings. 98 However, under Article 88 of the Rules of Procedure, in proceedings between the Communities and their servants the institutions are to bear their own costs. That rule applies also to proceedings brought by persons claiming the status of Community servant (see, to that effect, Case T-37/93 Stagakis v Parliament [1994] ECR-SC I-A-137 and II-451, paragraph 24). 99 Under the third subparagraph of Article 87(4) of the Rules of Procedure, the Court may order interveners other than the Member States, the States parties to the Agreement on the European Economic Area, the institutions and the EFTA Surveillance Authority to bear their own costs. 100 In those circumstances, in Case T-164/99, which comes under Article 230 EC, the applicant must be ordered to pay all the costs apart from those incurred by the intervener, which must be borne by the intervener. In Cases T-37/00 and T-38/00, which come under Article 236 EC, the parties are to bear their own costs. Operative part On those grounds, THE COURT OF FIRST INSTANCE (Second Chamber) hereby: 1. Dismisses the actions; 2. In Case T-164/99, orders the applicant to bear his own costs and pay those incurred by the Council, and orders the intervener to bear its own costs; 3. In Cases T-37/00 and T-38/00, orders the parties to bear their own costs.

62003CJ0210

pt

O pedido de decisão prejudicial diz respeito à validade do artigo 8.° da Directiva 2001/37/CE do Parlamento Europeu e do Conselho, de 5 de Junho de 2001, relativa à aproximação das disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros no que respeita ao fabrico, à apresentação e à venda de produtos do tabaco (JO L 194, p. 26), e à interpretação dos artigos 28.° CE a 30.° CE e à compatibilidade, com estas normas e com os princípios gerais de direito comunitário, da legislação nacional que proíbe a colocação no mercado dos produtos do tabaco destinados a uso oral. Este pedido foi apresentado no âmbito do litígio que opõe as sociedades Swedish Match AB e Swedish Match UK Ltd (a seguir, para as duas sociedades, «Swedish Match») ao Secretary of State for Health relativamente à proibição da comercialização, no Reino Unido, dos produtos do tabaco destinados a uso oral. Quadro jurídico Regulamentação comunitária O artigo 8.°‑A da Directiva 89/622/CEE do Conselho, de 13 de Novembro de 1989, relativa à aproximação das disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros em matéria de rotulagem dos produtos do tabaco (JO L 359, p. 1), alterada pela Directiva 92/41/CEE do Conselho, de 15 de Maio de 1992 (JO L 158, p. 30, a seguir «Directiva 89/622»), prevê que é proibida nos Estados‑Membros a colocação no mercado dos produtos do tabaco destinados a uso oral, definidos no artigo 2.°, n.° 4, da mesma directiva como «todos os produtos que se destinam a uso oral constituídos total ou parcialmente por tabacos sob forma de pó ou de partículas finas ou qualquer combinação destas formas, nomeadamente os que se apresentam em doses individuais ou pacotes porosos ou sob forma que evoque um género alimentício, com excepção dos produtos para fumar ou mascar». O décimo primeiro considerando da Directiva 92/41 refere «que está provado que os produtos do tabaco sem combustão constituem um risco considerável de cancro e que, por conseguinte, devem ser objecto de uma advertência específica que diga respeito a este risco». De acordo com o décimo segundo considerando da mesma directiva, «segundo o parecer dos peritos científicos, a dependência causada pelo consumo do tabaco constitui um perigo que justifica a inclusão de uma advertência específica nos produtos do tabaco». Nos termos do décimo terceiro considerando da Directiva 92/41: «[…] novos produtos do tabaco para uso oral, recentemente surgidos no mercado de alguns Estados‑Membros, exercem uma atracção particular junto dos jovens e [...] os Estados‑Membros mais expostos a este problema já proibiram completamente estes novos produtos do tabaco ou tencionam proibi‑los». O décimo quarto considerando da mesma directiva explana que: «[…] existem divergências entre as disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros relativamente a esses produtos e [...], por conseguinte, é necessário submetê‑los a regras comuns». Nos termos do décimo quinto considerando da Directiva 92/41: «[…] existe o risco real de que estes novos produtos para uso oral sejam utilizados, sobretudo pelos jovens, causando, assim, uma dependência da nicotina, se não forem tomadas medidas restritivas em tempo útil». Segundo o décimo sexto considerando da referida directiva: «[…] em conformidade com as conclusões dos estudos do Centro Internacional de Investigação sobre o Cancro, os tabacos para uso oral são caracterizados pela presença de quantidades particularmente elevadas de substâncias cancerígenas; [...] estes novos produtos provocam, designadamente, cancros da boca». Nos termos do décimo sétimo considerando da mesma directiva: «[…] as proibições de colocação no mercado já introduzidas por três Estados‑Membros no que diz respeito a estes tabacos têm uma incidência directa no estabelecimento e no funcionamento do mercado interno; [...] é, por conseguinte, necessário proceder à aproximação das disposições legislativas dos Estados‑Membros neste domínio, tomando por base um nível elevado de protecção da saúde; [...] a única medida apropriada é a proibição total; [...] no entanto, esta proibição não se aplica aos produtos de tabaco para uso oral de longa tradição, que continuam a ser abrangidos pelas disposições da Directiva 89/622/CEE, com as alterações que lhe foram introduzidas pela presente directiva, aplicável aos produtos de tabaco sem combustão». O artigo 151.°, n.° 1, do Acto relativo às condições de adesão da República da Áustria, da República da Finlândia e do Reino da Suécia e às adaptações dos Tratados em que se fundamenta a União Europeia (JO 1994, C 241, p. 21, e JO 1995, L 1, p. 1, a seguir «acto de adesão»), prevê: «Os actos enumerados no anexo XV do presente acto aplicam‑se, em relação aos novos Estados‑Membros, nas condições definidas nesse anexo.» O capítulo X, sob a epígrafe «Diversos», do referido anexo, que fixa a lista a que se refere o artigo 151.° do acto de adesão, dispõe: «a) A proibição contida no artigo 8.°‑A da Directiva 89/622/CEE, alterada [...], relativa à colocação no mercado do produto definido no n.° 4 do artigo 2.° da directiva [...], não se aplica [ao Reino] da Suécia [...], com excepção da proibição de colocação deste produto no mercado sob formas semelhantes a produtos alimentares. b) [O Reino] da Suécia [...] tomar[á] todas as medidas necessárias para garantir que o produto referido na alínea a) não seja comercializado nos Estados‑Membros onde são plenamente aplicáveis as Directivas 89/622/CEE e 92/41/CEE. […]» A Directiva 2001/37 foi adoptada ao abrigo dos artigos 95.° CE e 133.° CE e tem por objecto a reformulação da Directiva 89/622 e da Directiva 90/239/CEE do Conselho, de 17 de Maio de 1990, relativa à aproximação das disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros sobre o teor máximo de alcatrão nos cigarros (JO L 137, p. 36). Segundo o vigésimo oitavo considerando da Directiva 2001/37: «A Directiva 89/622/CEE proibiu a venda nos Estados‑Membros de determinados tipos de tabaco destinados a uso oral. O artigo 151.° do acto de adesão [...] concede à Suécia uma derrogação às disposições dessa directiva nesta matéria.» O artigo 2.° da Directiva 2001/37, sob a epígrafe «Definições», dispõe: «Para efeitos da presente directiva, entende‑se por: 1) ‘Produtos do tabaco’: os produtos destinados a serem fumados, inalados, chupados ou mascados desde que sejam, mesmo parcialmente, constituídos por tabaco, geneticamente modificado ou não. […] 4) ‘Tabacos destinados a uso oral’: todos os produtos que se destinam a uso oral, com excepção dos destinados a serem fumados ou mascados, constituídos total ou parcialmente por tabaco, sob forma de pó ou de partículas finas ou qualquer combinação destas formas, nomeadamente os que se apresentam em doses individuais ou pacotes porosos, ou ainda sob forma que evoque um género alimentício. […]» Segundo o artigo 5.°, n.° 4, da mesma directiva: «Os produtos do tabaco destinados a uso oral, nos casos em que a sua comercialização é permitida nos termos do artigo 8.°, e os produtos do tabaco sem combustão devem apresentar a seguinte advertência: ‘Este produto do tabaco pode prejudicar a saúde e causa dependência.’ […]» O artigo 8.° da Directiva 2001/37, sob a epígrafe «Tabacos destinados a uso oral», prevê: «Os Estados‑Membros devem proibir a comercialização dos tabacos destinados a uso oral, sem prejuízo do disposto no artigo 151.° do acto de adesão [...]» Nos termos do artigo 13.°, n.° 1, da referida directiva: «Os Estados‑Membros não podem, por considerações relativas à limitação dos teores de alcatrão, nicotina ou monóxido de carbono dos cigarros, às advertências referentes à saúde e a outras indicações ou a outros requisitos constantes da presente directiva, proibir ou restringir a importação, a venda e o consumo de produtos do tabaco conformes com a presente directiva, com excepção das medidas tomadas para efeitos de verificação das informações prestadas no âmbito do artigo 4.°» O artigo 15.° da mesma directiva dispõe, nomeadamente, que a Directiva 89/622 é revogada e que as referências a esta devem entender‑se como feitas à Directiva 2001/37. Regulamentação nacional No Reino Unido, a proibição prevista no artigo 8.°‑A da Directiva 89/622 foi transposta para direito interno pelas Tobacco for Oral Use (Safety) Regulations 1992 [Regulamentos (de segurança) de 1992 relativos ao tabaco destinado a uso oral, a seguir «Regulamentos de 1992»]. Litígio no processo principal e questões prejudiciais A Swedish Match pretendeu comercializar no Reino Unido o «snus», tabaco finamente triturado ou cortado, vendido a peso ou sob a forma de pequenas doses individuais e destinado a ser consumido mediante colocação entre a gengiva e o lábio. A Swedish Match escreveu, em 18 de Março de 2002, ao UK Department of Health (Ministério da Saúde do Reino Unido), para lhe expor os motivos pelos quais considerava que a proibição de colocação no mercado dos produtos do tabaco destinados a uso oral prevista nos Regulamentos de 1992 era ilegal. Na sua resposta, de 24 de Abril de 2002, esse ministério referiu que considerava legal a proibição. A Swedish Match apresentou um pedido de fiscalização da legalidade em 8 de Maio de 2002, sustentando que a proibição violava diversas disposições de direito comunitário. A High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Administrative Court), decidiu suspender a instância e submeter ao Tribunal de Justiça as seguintes questões prejudiciais: «1) Devem os artigos 28.° CE a 30.° CE, aplicados em conjugação com os princípios gerais da proporcionalidade, da não discriminação e com os direitos fundamentais (em especial o direito de propriedade) ser interpretados no sentido de que se opõem a uma legislação nacional que proíbe qualquer pessoa de fornecer, oferecer ou concordar em fornecer, expor ou deter para fornecimento, qualquer produto parcial ou totalmente produzido a partir do tabaco, quer sob a forma de pó ou de partículas finas ou qualquer combinação destas formas ou sob forma que evoque um género alimentício, com excepção dos produtos para fumar ou mascar? 2) O artigo 8.° da Directiva 2001/237/CEE é inválido, no todo ou em parte, por: a) violação do princípio da não discriminação; b) violação dos artigos 28.° CE e/ou 29.° CE; c) violação do princípio da proporcionalidade; d) inadequação dos artigos 95.° CE e/ou 133.° CE como base jurídica; e) violação do artigo 95.°, n.° 3, CE; f) desvio de poder; g) violação do artigo 253.° CE e/ou do dever de fundamentação; h) violação do direito fundamental de propriedade? 3) Tendo em conta que: – foi adoptada, em 1992, uma medida nacional de transposição do artigo 8.°‑A da Directiva 89/622/CEE; – a referida medida nacional foi adoptada no exercício de competências de direito interno que não dependem da existência de uma obrigação de transposição da directiva; – a Directiva 89/622/CEE (com as alterações introduzidas pelo acto de adesão [...]) foi revogada e substituída pela Directiva 2001/37/CE, cujo artigo 8.° confirma o artigo 8.°‑A da Directiva 89/622/CEE, e – o artigo 8.° da Directiva 2001/37/CE é inválido por força dos princípios referidos nas alíneas a), c) ou h), da segunda questão, devem esses princípios ser interpretados no sentido de que proíbem também a medida nacional em questão?» Quantos aos pedidos, a título principal, de apresentação de observações em resposta às conclusões do advogado‑geral e, a título subsidiário, de reabertura da fase oral Por requerimento entrado na Secretaria do Tribunal em 4 de Outubro de 2004, a Swedish Match solicitou ao Tribunal: – a título principal, autorização para apresentar observações escritas na sequência das conclusões do advogado‑geral; – a título subsidiário, que ordenasse a reabertura da fase oral, nos termos do artigo 61.° do Regulamento de Processo. A Swedish Match pretende pronunciar‑se sobre as propostas do advogado‑geral relativamente à eventual permanência dos efeitos da Directiva 2001/37, se o Tribunal vier a reconhecer a invalidade desta. A este propósito, importa recordar que o Estatuto do Tribunal de Justiça e o seu Regulamento de Processo não prevêem a possibilidade de as partes apresentarem observações em resposta às conclusões apresentadas pelo advogado‑geral (v. despacho do Tribunal de Justiça de 4 de Fevereiro de 2000, Emesa Sugar, C‑17/98, Colect., p. I‑665, n.° 2). Por conseguinte, indefere‑se o pedido de apresentação de observações escritas em resposta às conclusões do advogado‑geral. Além disso, o Tribunal de Justiça pode oficiosamente ou por proposta do advogado‑geral, ou ainda a pedido das partes, ordenar a reabertura da fase oral do processo, em conformidade com o artigo 61.° do seu Regulamento de Processo, se considerar que não está suficientemente esclarecido ou que o processo deve ser decidido com base num argumento que não foi debatido entre as partes (v. acórdãos de 19 de Fevereiro de 2002, Wouters e o., C‑309/99, Colect., p. I‑1577, n.° 42, e de 29 de Abril de 2004, Parlamento/Ripa di Meana e o., C‑470/00 P, ainda não publicado na Colectânea, n.° 33). Porém, no caso em apreço, ouvido o advogado‑geral, o Tribunal entende que dispõe de todos os elementos necessários para responder às questões submetidas. Por conseguinte, indefere‑se o pedido de reabertura da fase oral. Quanto às questões prejudiciais Quanto à segunda questão Com a sua segunda questão, que importa apreciar em primeiro lugar, o órgão jurisdicional de reenvio pergunta se o artigo 8.° da Directiva 2001/37 é inválido, no todo ou em parte, por violação de disposições do Tratado CE ou de princípios gerais do direito comunitário ou por desvio de poder. No que respeita à escolha dos artigos 95.° CE e 133.° CE como bases jurídicas A questão tem por objecto determinar se o artigo 95.° CE constitui uma base jurídica adequada para o artigo 8.° da Directiva 2001/37 e, em caso de resposta afirmativa, se o recurso ao artigo 133.° CE como segunda base jurídica da mesma é necessário ou possível no caso em apreço. O artigo 95.°, n.° 1, CE estabelece que o Conselho adopta as medidas relativas à aproximação das disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros, que tenham por objecto o estabelecimento e o funcionamento do mercado interno. A este propósito, importa recordar que, embora a simples constatação de disparidades entre as legislações nacionais não baste para justificar o recurso ao artigo 95.° CE (v., neste sentido, acórdão de 5 de Outubro de 2000, Alemanha/Parlamento e Conselho, C‑376/98, Colect., p. I‑8419, n.° 84), o mesmo não sucede no caso de divergências entre as disposições legislativas, regulamentares ou administrativas dos Estados‑Membros susceptíveis de entravar as liberdades fundamentais e de ter, assim, uma influência indirecta no funcionamento do mercado interno [v., neste sentido, acórdãos Alemanha/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 95, e de 10 de Dezembro de 2002, British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, C‑491/01, Colect., p. I‑11453, n.° 60]. Resulta também da jurisprudência do Tribunal que, embora o recurso ao artigo 95.° CE como base jurídica seja possível a fim de prevenir obstáculos futuros às trocas comerciais resultantes da evolução heterogénea das legislações nacionais, o aparecimento desses obstáculos deve ser verosímil e a medida em causa deve ter por objecto a sua prevenção [v., neste sentido, acórdãos de 13 de Julho de 1995, Espanha/Conselho, C‑350/92, Colect., p. I‑1985, n.° 35; Alemanha/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 86; de 9 de Outubro de 2001, Países Baixos/Parlamento e Conselho, C‑377/98, Colect., p. I‑7079, n.° 15, e British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 61]. De resto, o Tribunal decidiu anteriormente que, quando estejam preenchidas as condições do recurso ao artigo 95.° CE como base jurídica, o legislador comunitário não pode ser impedido de se fundar nesta base jurídica pelo facto de a protecção da saúde pública ser determinante nas opções a tomar [acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 62]. Além disso, refira‑se que o artigo 152.°, n.° 1, primeiro parágrafo, CE prevê que seja assegurado um nível elevado de protecção da saúde das pessoas na definição e na execução de todas as políticas e acções da Comunidade e o artigo 95.°, n.° 3, CE exige de forma expressa que, na harmonização realizada, seja garantido um nível elevado de protecção da saúde das pessoas [acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 62]. Resulta do exposto que, sempre que haja obstáculos às trocas comerciais ou seja verosímil que esses obstáculos surgirão no futuro, devido ao facto de os Estados‑Membros terem tomado ou estarem prestes a tomar, relativamente a um produto ou categoria de produtos, medidas divergentes susceptíveis de assegurar um nível de protecção diferenciado e impedir, por isso, o ou os produtos em causa de circular livremente na Comunidade, o artigo 95.° CE autoriza o legislador comunitário a intervir, tomando as medidas adequadas, com observância, por um lado, do n.° 3 do referido artigo e, por outro, dos princípios jurídicos mencionados no Tratado ou desenvolvidos pela jurisprudência, nomeadamente o princípio da proporcionalidade. Consoante as circunstâncias, essas medidas adequadas podem consistir em obrigar todos os Estados‑Membros a autorizar a comercialização do ou dos produtos em causa, em impor condições relativamente a essa obrigação de autorização, ou mesmo em proibir, provisória ou definitivamente, a comercialização de um ou de determinados produtos [v., no contexto da Directiva 92/59/CEE do Conselho, de 29 de Junho de 1992, relativa à segurança geral dos produtos (JO L 228, p. 24), acórdão de 9 de Agosto de 1994, Alemanha/Conselho, C‑359/92, Colect., p. I‑3681, n. os 4 e 33]. É à luz destes princípios que importa verificar se as condições para recorrer ao artigo 95.° CE como base jurídica estão cumpridas no caso do artigo 8.° da Directiva 2001/37. A título preliminar, saliente‑se que o referido artigo 8.° não faz mais do que reproduzir as disposições do artigo 8.°‑A da Directiva 89/622, segundo o qual é proibida nos Estados‑Membros a colocação no mercado dos produtos do tabaco destinados a uso oral. Estes foram definidos na Directiva 2001/37 e na Directiva 89/622 como «todos os produtos que se destinam a uso oral, com excepção dos destinados a serem fumados ou mascados, constituídos total ou parcialmente por tabaco, sob forma de pó ou de partículas finas ou qualquer combinação destas formas, nomeadamente os que se apresentam em doses individuais ou pacotes porosos, ou ainda sob forma que evoque um género alimentício». É pacífico que, para esses produtos, como se refere no décimo quarto considerando da Directiva 92/41, existiam, à data da adopção desta última, divergências entre as disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros. Com efeito, dois deles tinham já proibido a comercialização de tais produtos e um terceiro tinha aprovado disposições que, embora não tivessem ainda entrado em vigor, tinham o mesmo objecto. Estas destinavam‑se, segundo os seus autores, a travar a expansão do consumo de produtos nocivos para a saúde, que eram produtos novos no mercado dos Estados‑Membros e considerados particularmente atractivos para os jovens. Dado que o mercado dos produtos do tabaco é um mercado no qual as trocas entre Estados‑Membros são relativamente importantes [v. acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 64], essas medidas de proibição de comercialização contribuíam para uma evolução heterogénea deste mercado, sendo pois susceptíveis de constituir um obstáculo à livre circulação de mercadorias. Tendo em conta, além disso, a crescente tomada de consciência do público quanto ao carácter nocivo do consumo dos produtos do tabaco para a saúde, é credível que possam surgir obstáculos à livre circulação desses produtos devido à adopção pelos Estados‑Membros de novas regras, que reflictam essa evolução, destinadas a desencorajar de forma mais eficaz o consumo desses produtos [acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 67]. O artigo 8.° da Directiva 2001/37 foi adoptado num contexto que, face aos obstáculos à livre circulação de mercadorias existentes no mercado dos produtos do tabaco devido à evolução heterogénea das condições da comercialização dos produtos do tabaco destinados ao uso oral nos diversos Estados‑Membros, não era diferente do existente à data da adopção do artigo 8.°‑A da Directiva 89/622. Acresce que o acto de adesão não pode ter qualquer influência na apreciação desse contexto. Com efeito, este acto não só colocou o Reino da Suécia fora do âmbito de aplicação do referido artigo 8.°‑A, mas também exigiu que esse Estado‑Membro tomasse todas as medidas necessárias para garantir que os produtos do tabaco destinados a uso oral não fossem comercializados nos outros Estados‑Membros. Portanto, justifica‑se uma intervenção do legislador comunitário com base no artigo 95.° CE no que respeita aos produtos do tabaco destinados a uso oral. Resulta do exposto que a medida de proibição constante do artigo 8.° da Directiva 2001/37 podia ser adoptada com fundamento no artigo 95.° CE. Mais adiante, analisar‑se‑á se a adopção desta medida foi efectuada com observância do artigo 95.°, n.° 3, CE e dos princípios jurídicos referidos nas questões submetidas pelo órgão jurisdicional de reenvio. Quanto à questão de saber se o recurso ao artigo 133.° CE como segunda base jurídica do referido artigo 8.° era necessário ou possível no caso em apreço, basta recordar que, no n.° 97 do acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, o Tribunal considerou que o artigo 95.° CE constituía a única base jurídica adequada da directiva e que era erradamente que esta referia também o artigo 133.° CE como base jurídica. Contudo, esta referência errada ao artigo 133.° CE como segunda base jurídica da directiva não implica só por si a sua invalidade [acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 98]. Com efeito, um erro desse tipo no preâmbulo de um acto comunitário constitui apenas um vício puramente formal, salvo se tiver ferido de irregularidade o processo de adopção do acto (v., neste sentido, acórdãos de 27 de Setembro de 1988, Comissão/Conselho, 165/87, Colect., p. 5545, n.° 19, e de 9 de Setembro de 2004, Espanha e Finlândia/Parlamento e Conselho, C‑184/02 e C‑223/02, ainda não publicado na Colectânea, n.° 44). Ora o Tribunal também decidiu, no n.° 111 do acórdão British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, que o recurso à dupla base jurídica dos artigos 95.° CE e 133.° CE não feriu de irregularidade o processo de adopção da directiva e que esta não é, por isso, inválida. Daqui se conclui que o artigo 8.° da Directiva 2001/37 não é inválido por falta de base jurídica adequada. No que respeita ao artigo 95.°, n.° 3, CE e ao princípio da proporcionalidade O artigo 95.°, n.° 3, CE dispõe que tanto a Comissão como o Parlamento e o Conselho se basearão num nível elevado de protecção da saúde das pessoas, tendo em conta, nomeadamente, qualquer nova evolução baseada em dados científicos. Neste contexto, deve recordar‑se que o princípio da proporcionalidade, que faz parte dos princípio gerais do direito comunitário, exige que os instrumentos que uma disposição comunitária põe em execução sejam aptos a realizar o objectivo visado e não vão além do que seja necessário para o atingir (v., designadamente, acórdãos de 18 de Novembro de 1987, Maizena, 137/85, Colect., p. 4587, n.° 15; de 7 de Dezembro de 1993, ADM Ölmühlen, C‑339/92, Colect., p. I‑6473, n.° 15, e de 11 de Julho de 2002, Käserei Champignon Hofmeister, C‑210/00, Colect., p. I‑6453, n.° 59). No que diz respeito à fiscalização jurisdicional das condições indicadas no número anterior, saliente‑se que há que reconhecer ao legislador comunitário um amplo poder de apreciação num domínio como o dos autos, que implica da sua parte opções de natureza política, económica e social, em que é chamado a efectuar apreciações complexas. Só o carácter manifestamente inadequado de uma medida adoptada nesse domínio, em relação ao objectivo que a instituição competente pretende prosseguir, pode afectar a legalidade de tal medida [v., neste sentido, acórdãos de 12 de Novembro de 1996, Reino Unido/Conselho, C‑84/94, Colect., p. I‑5755, n.° 58; de 13 de Maio de 1997, Alemanha/Parlamento e Conselho, C‑233/94, Colect., p. I‑2405, n. os 55 e 56; de 5 de Maio de 1998, National Farmers’ Union e o., C‑157/96, Colect., p. I‑2211, n.° 61, e British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 123]. Quanto ao artigo 8.°‑A, aditado à Directiva 89/622 pela Directiva 92/41, resulta dos considerandos desta última que a medida de proibição da comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral é a única que apresenta um carácter adequado para responder ao risco real de ver esses novos produtos ser utilizados pelos jovens, causando, assim, uma dependência da nicotina, tanto mais que esses novos produtos provocam, nomeadamente, cancros da boca. A Swedish Match sustenta no essencial que, face ao estado dos dados científicos de que o legislador comunitário dispunha em 2001, quando da adopção do artigo 8.° da Directiva 2001/37, com base nos quais alterou as normas relativas à advertência referida no artigo 5.°, n.° 4, da referida directiva, a manutenção da proibição da comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral era desproporcionada relativamente ao objectivo pretendido e não tinha em conta a evolução dos referidos dados científicos. Quanto a este ponto, importa responder que, embora determinados peritos tenham logrado, desde 1999, pôr em causa a afirmação de que, como se diz no décimo sexto considerando da Directiva 92/41, «estes novos produtos provocam, designadamente, cancros da boca», no entanto, à data da adopção da Directiva 2001/37 ainda não tinha sido totalmente eliminada a controvérsia relativamente a este ponto. Por outro lado, embora uma parte da comunidade científica admitisse que os produtos do tabaco destinados a uso oral pudessem ser utilizados como produtos de substituição do cigarro, outra parte contestava o acerto de tal posição. Deve‑se inferir desta situação que os dados científicos de que o legislador comunitário podia dispor em 2001 não permitiam concluir que o consumo dos produtos em causa não representava qualquer perigo para a saúde das pessoas. Além disso, como todos os outros produtos do tabaco, os destinados a uso oral contêm nicotina, que provoca dependência e cuja toxicidade não é contestada. Ora, por um lado, não tinha sido demonstrado, quando da adopção da Directiva 2001/37, que, neste aspecto, os efeitos nocivos dos referidos produtos era menores do que os dos outros produtos do tabaco. Por outro lado, estava provado que apresentavam riscos graves para a saúde, facto que o legislador comunitário devia tomar em conta. Nestes termos, não se poderia sustentar que, ao contrário do disposto no artigo 95.°, n.° 3, CE, a proibição resultante do artigo 8.° da Directiva 2001/37 tinha sido aprovada sem tomar em conta a evolução dos dados científicos. Por outro lado, nenhum dos elementos de apreciação submetidos ao Tribunal permite considerar que os produtos do tabaco destinados a uso oral não eram produtos novos no mercado dos Estados‑Membros tal como este se encontrava quando da adopção da Directiva 92/41. Assim, para cumprir a obrigação que lhe incumbe de se basear num nível de protecção elevado em matéria de saúde, nos termos do artigo 95.°, n.° 3, CE, o legislador comunitário pôde considerar, sem exceder os limites do poder de apreciação que detém nesta matéria, que era necessária uma medida de proibição da comercialização dos produtos do tabaco e que, em particular, não existia uma medida alternativa que permitisse alcançar o mesmo objectivo de forma igualmente eficaz. Com efeito, como observa o advogado‑geral nos n. os 116 a 119 das suas conclusões, todas as outras medidas destinadas a sujeitar os fabricantes a normas técnicas para reduzir a nocividade do produto ou a regulamentar a rotulagem das embalagens desse produto e as condições de venda do mesmo, nomeadamente a menores, não teriam o mesmo efeito preventivo em termos de protecção da saúde, na medida em que as mesmas deixariam instalar no mercado um produto que, seja como for, continua a ser nocivo. Resulta do exposto que, face tanto ao objectivo imposto ao legislador comunitário pelas disposições do artigo 95.°, n.° 3, CE, de assegurar um nível elevado de protecção da saúde das pessoas, como da sua obrigação de respeitar o princípio da proporcionalidade, a medida de proibição contestada não pode ser tida como manifestamente inadequada. No que respeita aos artigos 28.° CE e/ou 29.° CE Segundo jurisprudência constante, a proibição das restrições quantitativas bem como das medidas de efeito equivalente, prevista nos artigos 28.° CE e 29.° CE, aplica‑se não apenas relativamente às medidas nacionais, mas também relativamente às medidas adoptadas pelas instituições comunitárias (v., designadamente, neste sentido, acórdãos de 17 de Maio de 1984, Denkavit Nederland, 15/83, Recueil, p. 2171, n.° 15; de 9 de Agosto de 1994, Meyhui, C‑51/93, Colect., p. I‑3879, n.° 11, e de 25 de Junho de 1997, Kieffer e Thill, C‑114/96, Colect., p. I‑3629, n.° 27). Não obstante, como se prevê no artigo 30.° CE, as disposições dos artigos 28.° CE e 29.° CE são aplicáveis sem prejuízo das proibições ou restrições à importação, exportação ou trânsito justificadas, nomeadamente, por razões de protecção da saúde e da vida das pessoas. A proibição de comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral prevista no artigo 8.° da Directiva 2001/37, que constitui uma das restrições abrangidas pelos artigos 28.° CE e 29.° CE, justifica‑se, todavia, por razões de protecção da saúde das pessoas, como se referiu no n.° 58 do presente acórdão. Por conseguinte, de modo algum se pode considerar que a mesma proibição foi adoptada com infracção às disposições dos artigos 28.° CE e 29.° CE. Por outro lado, a proibição imposta ao Reino da Suécia de colocar no mercado dos outros Estados‑Membros produtos do tabaco destinados a uso oral resulta das disposições do anexo XV, capítulo X, alínea b), do acto de adesão e não das da Directiva 2001/37. No que respeita ao artigo 253.° CE Há que lembrar que, embora a fundamentação exigida pelo artigo 253.° CE deva revelar, de forma clara e inequívoca, o percurso lógico seguido pela autoridade comunitária de que emana o acto em causa, de modo a permitir aos interessados conhecer as razões que justificaram a medida adoptada e possibilitar ao Tribunal de Justiça o exercício da sua fiscalização, não se exige, porém, que essa fundamentação especifique todos os elementos de facto ou de direito pertinentes (v., nomeadamente, acórdão de 29 de Fevereiro de 1996, Comissão/Conselho, C‑122/94, Colect., p. I‑881, n.° 29). O respeito do dever de fundamentação deve, por outro lado, ser apreciado em razão não apenas do texto do acto, mas também do seu contexto, bem como do conjunto das regras jurídicas que regem a matéria em causa. Se o acto contestado revelar o essencial do objectivo prosseguido pela instituição, é inútil exigir uma fundamentação específica para cada uma das escolhas técnicas efectuadas (v., nomeadamente, acórdãos de 5 de Julho de 2001, Itália/Conselho e Comissão, C‑100/99, Colect., p. I‑5217, n.° 64, e, neste sentido, Espanha e Finlândia/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 79). Os considerandos da Directiva 92/41 explicam claramente os motivos pelos quais uma medida de proibição da comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral deve ser introduzida na Directiva 89/622. Em particular, depois de se recordar que os peritos científicos consideram que todos os produtos do tabaco acarretam riscos para a saúde e que estava provado que os produtos do tabaco sem combustão constituem um factor de risco considerável de cancro, esses autores observaram, além disso, que novos produtos do tabaco para uso oral, recentemente surgidos no mercado de alguns Estados‑Membros, exerciam uma atracção particular junto dos jovens, com o risco de causar nestes dependência da nicotina, se não fossem tomadas medidas restritivas em tempo útil. Referiu‑se, ainda, que os Estados‑Membros mais expostos a este problema já tinham proibido completamente estes novos produtos do tabaco ou tencionavam proibi‑los. Importa observar, além disso, que a proibição prevista no artigo 8.° da Directiva 2001/37 de comercializar os produtos do tabaco para uso oral se limita, no âmbito da revisão de textos anteriores, que constitui um dos objectivos da directiva, a confirmar uma medida idêntica adoptada em 1992. O tratamento diferente reservado em 1992 a esses produtos relativamente aos outros produtos do tabaco sem combustão resultava de circunstâncias relativas, simultaneamente, ao facto de os produtos visados pela proibição serem novos no mercado interno da época e serem atractivos para os jovens e à existência de medidas nacionais de proibição em determinados Estados‑Membros. Ora, essas circunstâncias mantinham‑se em 2001. É certo que é pacífico que a comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral tem longa tradição na Suécia e que esses produtos não podiam ser considerados novos no mercado correspondente ao território desse Estado‑Membro quando da sua adesão em 1995. Todavia, como o artigo 151.° do acto de adesão excluiu precisamente o Reino da Suécia do âmbito de aplicação da proibição adoptada em 1992, o território deste Estado não pode ser tomado em conta para definir o mercado referido no artigo 8.° da Directiva 2001/37 e, consequentemente, para apreciar se, relativamente a esse mercado, podem ser considerados novos os produtos cuja comercialização é proibida nos termos do referido artigo. Uma vez que a Directiva 2001/37 precisa, no seu vigésimo oitavo considerando, que a Directiva 89/622 proibiu a venda, nos Estados‑Membros, de determinados tipos de tabaco destinados a uso oral e que o artigo 151.° do acto de adesão concedeu ao Reino da Suécia uma derrogação às disposições daquela directiva, não se conclui que a confirmação dessa proibição pelo artigo 8.° da Directiva 2001/37 exigia que essa directiva especificasse outros elementos de direito e de facto relevantes para cumprir o dever de fundamentação resultante do artigo 253.° CE. Resulta do exposto que o artigo 8.° da Directiva 2001/37 cumpre o dever de fundamentação previsto no artigo 253.° CE. No que respeita ao princípio da não discriminação Segundo jurisprudência constante, o princípio da igualdade de tratamento exige que situações comparáveis não sejam tratadas de maneira diferente e que situações diferentes não sejam tratadas de maneira igual, a não ser que tal tratamento seja objectivamente justificado (v., neste sentido, acórdão de 9 de Setembro de 2004, Espanha/Comissão, C‑304/01, ainda não publicado na Colectânea, n.° 31). Ora, os produtos do tabaco destinados a uso oral, como definidos no artigo 2.° da Directiva 2001/37, ainda que não sejam essencialmente diferentes, quanto à sua composição ou mesmo ao seu destino, dos produtos do tabaco que se destinam a ser mascados, não se encontram na mesma situação que estes últimos produtos. Com efeito, os produtos do tabaco destinados a uso oral objecto da proibição prevista no artigo 8.°‑A da Directiva 89/622 e reproduzida no artigo 8.° da Directiva 2001/37 eram novos no mercado dos Estados‑Membros visados por essa medida. Esta situação específica permitia, assim, um tratamento diferente sem que se pudesse invocar fundadamente a violação do princípio da não discriminação. No que respeita ao princípio do livre exercício de uma actividade profissional e ao direito de propriedade Recorde‑se que, segundo a jurisprudência do Tribunal, o livre exercício de uma actividade profissional, como o direito de propriedade, faz parte dos princípios gerais do direito comunitário. Todavia, estes princípios não se apresentam como prerrogativas absolutas, antes devendo ser tomados em consideração por referência à sua função na sociedade. Por conseguinte, podem ser impostas restrições ao direito de exercer livremente uma actividade profissional, como ao gozo do direito de propriedade, na condição de essas restrições corresponderem a objectivos de interesse geral e não constituírem, relativamente à finalidade prosseguida, uma intervenção excessiva e intolerável que atente contra a própria substância das liberdades assim garantidas (v., nomeadamente, acórdãos de 11 de Julho de 1989, Schräder, 265/87, Colect., p. 2237, n.° 15; de 5 de Outubro de 1994, Alemanha/Conselho, C‑280/93, Colect., p. I‑4973, n.° 78; de 29 de Abril de 1999, Standley e o., C‑293/97, Colect., p. I‑2603, n.° 54; de 15 de Julho de 2004, Di Lenardo e Dilexport, C‑37/02 e C‑38/02, ainda não publicado na Colectânea, n.° 82, e Espanha e Finlândia/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 52). É verdade que a proibição de comercializar os produtos do tabaco destinados a uso oral prevista no artigo 8.° da Directiva 2001/37 é susceptível de restringir o livre exercício da actividade profissional dos fabricantes desses produtos, admitindo que estes pretendessem proceder a essa comercialização na área geográfica abrangida pela referida proibição. Mas nem por isso o direito de propriedade dos operadores pode ser posto em causa pela tomada de semelhante medida. Com efeito, nenhum operador económico pode reivindicar um direito de propriedade sobre uma quota de mercado que detinha num momento anterior à tomada de uma medida que afecta esse mercado, pois essa quota de mercado apenas constitui uma posição económica momentânea, exposta à eventualidade de uma alteração de circunstâncias (acórdão de 5 de Outubro de 1994, Alemanha/Conselho, já referido, n.° 79). Um operador económico também não pode invocar um direito adquirido ou uma confiança legítima na manutenção de uma situação existente que pode ser modificada por decisões tomadas pelas instituições comunitárias no âmbito do seu poder de apreciação (v. acórdão de 28 de Outubro de 1982, Faust/Comissão, 52/81, Recueil, p. 3745, n.° 27). Como se indicou mais atrás, a Directiva 2001/37 prossegue um objectivo de interesse geral, garantindo um nível elevado de protecção da saúde no âmbito da harmonização das disposições aplicáveis à colocação no mercado dos produtos do tabaco. Ora, como se referiu no n.° 58 do presente acórdão, não se pode afirmar que a medida de proibição prevista no artigo 8.° da referida directiva seja de uma natureza inadequada a esse objectivo. Nestes termos, o obstáculo ao livre exercício de uma actividade económica constituído por uma medida desta natureza não pode ser entendido, face ao objectivo prosseguido, como uma limitação excessiva do direito ao exercício dessa liberdade ou do direito de propriedade. No que respeita ao alegado desvio de poder Tal como reiteradamente o Tribunal de Justiça tem decidido, um acto só enferma de desvio de poder caso se revele, com base em indícios objectivos, pertinentes e concordantes, ter sido adoptado com a finalidade exclusiva, ou pelo menos determinante, de atingir fins diversos dos invocados ou de eludir um processo especialmente previsto pelo Tratado para fazer face às circunstâncias do caso em apreço (v. acórdãos de 13 de Novembro de 1990, Fedesa e o., C‑331/88, Colect., p. I‑4023, n.° 24, e de 22 de Novembro de 2001, Países Baixos/Conselho, C‑110/97, Colect., p. I‑8763, n.° 137). Em particular, no que respeita à exclusão expressa de toda e qualquer harmonização das disposições legislativas e regulamentares dos Estados‑Membros destinadas a proteger e a melhorar a saúde humana, constante do artigo 129.°, n.° 4, primeiro travessão, do Tratado CE (que passou, após alteração, a artigo 152.°, n.° 4, primeiro parágrafo, CE), o Tribunal de Justiça considerou que o recurso a outros dos seus artigos como base jurídica não pode ser utilizado para contornar essa exclusão (acórdão de 5 de Outubro de 2000, Alemanha/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 79). Contudo, o Tribunal de Justiça esclareceu que, quando estejam preenchidas as condições do recurso ao artigo 95.°, n.° 1, CE como base jurídica, o legislador comunitário não pode ser impedido de se fundar nessa base jurídica por a protecção da saúde pública ser determinante nas opções a tomar [acórdão de 5 de Outubro de 2000, Alemanha/Parlamento e Conselho, já referido, n.° 88, e British American Tobacco (Investments) e Imperial Tobacco, já referido, n.° 190]. Ora, por um lado, as condições do recurso ao artigo 95.° CE estavam preenchidas no caso do artigo 8.° da Directiva 2001/37 e, por outro, de modo algum se provou que esta disposição foi adoptada com o fim exclusivo, ou pelo menos determinante, de prosseguir um objectivo diverso do de eliminar os entraves às trocas relacionados com a evolução heterogénea das legislações nacionais no que respeita aos produtos do tabaco destinados a uso oral. Resulta das considerações expostas que o artigo 8.° da Directiva 2001/37 não é inválido por desvio de poder. Quanto à resposta à segunda questão, considerada globalmente Há que responder à segunda questão, considerada globalmente, que a apreciação da mesma não revelou qualquer elemento susceptível de afectar a validade do artigo 8.° da Directiva 2001/37. Quanto à primeira questão Com a sua primeira questão, o órgão jurisdicional de reenvio pergunta, no essencial, se os artigos 28.° CE e 29.° CE se opõem a uma regulamentação nacional como a em causa no processo principal. Importa recordar que uma medida nacional numa área objecto de harmonização exaustiva a nível comunitário deve ser apreciada à luz das disposições dessa medida de harmonização e não à do direito primário (v. acórdãos de 12 de Outubro de 1993, Vanacker e Lesage, C‑37/92, Colect., p. I‑4947, n.° 9, e de 13 de Dezembro de 2001, DaimlerChrysler, C‑324/99, Colect., p. I‑9897, n.° 32). Como a comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral é uma questão regulada de forma harmonizada ao nível comunitário, a regulamentação nacional em causa no processo principal que, transpondo validamente as normas comunitárias, proíbe a comercialização desses produtos só pode, portanto, ser apreciada à luz das disposições da referida regulamentação comunitária e não à luz do disposto nos artigos 28.° CE e 29.° CE. Pelo exposto, há que responder à primeira questão que, se uma medida nacional proibir a comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral em conformidade com o disposto no artigo 8.° da Directiva 2001/37, não é necessário verificar, separadamente, se essa medida nacional está em conformidade com os artigos 28.° CE e 29.° CE. Quanto à terceira questão Com a sua terceira questão, o órgão jurisdicional de reenvio pergunta, no essencial, se, caso o artigo 8.° da Directiva 2001/37 seja inválido, os princípios da não discriminação, da proporcionalidade e da protecção do direito de propriedade devem ser interpretados no sentido de que se opõem a uma medida nacional que proíba os produtos do tabaco destinados a uso oral. Não é necessário responder a esta questão, uma vez que, como se referiu no n.° 79 do presente acórdão, o exame da segunda questão não revelou qualquer elemento susceptível de afectar a validade do artigo 8.° da Directiva 2001/37. Quanto às despesas Revestindo o processo, quanto às partes na causa principal, a natureza de incidente suscitado perante o órgão jurisdicional nacional, compete a este decidir quanto às despesas. As despesas efectuadas pelos demais intervenientes que apresentaram observações ao Tribunal não são reembolsáveis. Pelos fundamentos expostos, o Tribunal de Justiça (Grande Secção) declara: 1) A apreciação da segunda questão não revelou qualquer elemento susceptível de afectar a validade do artigo 8.° da Directiva 2001/37/CE do Parlamento Europeu e do Conselho, de 5 de Junho de 2001, relativa à aproximação das disposições legislativas, regulamentares e administrativas dos Estados‑Membros no que respeita ao fabrico, à apresentação e à venda de produtos do tabaco. 2) Se uma medida nacional proibir a comercialização dos produtos do tabaco destinados a uso oral em conformidade com o disposto no artigo 8.° da Directiva 2001/37, não é necessário verificar, separadamente, se essa medida nacional está em conformidade com os artigos 28.° CE e 29.° CE. Assinaturas. – Língua do processo: inglês.

62001CJ0272

sk

Komisia Európskych spoločenstiev podala na Súdny dvor Európskych spoločenstiev v súlade s článkom 226 ES žalobu doručenú 10. júla 2001, ktorou sa domáha, aby Súdny dvor určil, že Portugalská republika si tým, že –        neprijala všetky potrebné opatrenia na to, aby kvalita vody určenej na kúpanie bola v súlade s hodnotami stanovenými v článku 3 smernice Rady 76/160/EHS z 8. decembra 1975 o kvalite vody určenej na kúpanie (Ú. v. ES L 31, 1976, s. 1, ďalej len „smernica“), –        nedodržala minimálne intervaly odberu vzoriek stanovené v prílohe smernice a –        neidentifikovala všetky vnútrozemské kúpacie oblasti nachádzajúce sa v Portugalsku, nesplnila povinnosti, ktoré jej vyplývajú z článku 4 ods. 1, v spojení s článkom 1 ods. 2 a článkom 3, ako aj prílohou smernice, a z článku 6, ods. 1 a 2 citovanej smernice, a že tento členský štát je zaviazaný na náhradu trov konania. Portugalská republika navrhuje, aby Súdny dvor: –        zamietol žalobu, –        zaviazal Komisiu na náhradu trov konania. Právny rámec Právna úprava Spoločenstva Podľa prvého odôvodnenia zámerom smernice je ochrana životného prostredia a verejného zdravia znižovaním znečistenia vody určenej na kúpanie a jej ochrana pred akýmkoľvek ďalším znehodnotením. Na tento účel v prílohe smernice sa nachádza súbor fyzikálno-chemických a mikrobiologických ukazovateľov uplatňovaných na vodu určenú na kúpanie, ktoré stanovujú jednak orientačné hodnoty a jednak záväzné hodnoty, podľa ktorých členské štáty stanovujú medzné hodnoty vody určenej na kúpanie. Podľa článku 1 ods. 2 sa táto smernica „týka kvality vody určenej na kúpanie, okrem vody určenej na terapeutické účely a vody používanej v plaveckých bazénoch“. Článok 1 ods. 2 smernice uvádza: „Na účely tejto smernice: a)      ,voda určená na kúpanie‘ znamená každú tečúcu alebo stojatú sladkú vodu alebo jej časť a morskú vodu, v ktorej –        je výslovne príslušným orgánom každého členského štátu povolené kúpanie, alebo –        kúpanie nie je zakázané a tradične je prevádzané veľkým počtom kúpajúcich sa; b)      ,kúpacia oblasť‘ znamená každé miesto, kde sa nachádza voda určená na kúpanie; c)      ,kúpacia sezóna‘ znamená obdobie, počas ktorého sa dá očakávať veľký počet kúpajúcich sa, berúc ohľad na miestne zvyky a existujúce miestne pravidlá týkajúce sa kúpacích a poveternostných podmienok.“ Podľa článku 3 ods. 1 smernice členské štáty stanovujú pre všetky kúpacie oblasti spolu alebo pre každú zvlášť hodnoty uplatňované na vodu určenú na kúpanie z hľadiska ukazovateľov, ktoré sú uvedené v prílohe uvedenej smernice. Odsek 2 tohto článku uvádza, že hodnoty stanovené podľa prvého odseku nesmú byť menej prísne, ako sú uvedené v stĺpci I v prílohe. Podľa článku 4 ods. 1 smernice členské štáty podniknú nevyhnutné opatrenia na to, aby zabezpečili, že do 10 rokov nasledujúcich po oznámení tejto smernice bude kvalita vody určenej na kúpanie v súlade s medznými hodnotami stanovenými podľa článku 3. Predpokladajúc, že uplatňovanie smernice by mohlo spôsobiť určité problémy, pri svojom vstupe do Európskych spoločenstiev Portugalská republika požiadala o výnimku z jej prebratia a uplatňovania. Táto výnimka jej bola priznaná do 1. januára 1993 podľa článku 395 a III. časti, bodu 3, prílohy XXXVI aktu o podmienkach pristúpenia Španielskeho kráľovstva a Portugalskej republiky a o úpravách zmlúv (Ú. v. ES L 302, 1985, s. 23). Na základe článku 5 ods. 1 smernice na účely článku 4 sa voda určená na kúpanie bude považovať za zodpovedajúcu príslušným ukazovateľom, ak vzorky takejto vody odoberanej v intervaloch uvedených v prílohe smernice na tom istom mieste odberu dokazujú, že táto voda vyhovuje hodnotám ukazovateľov stanoveným pre kvalitu takejto vody v percentuálnom pomere vzoriek stanovenom v tomto odseku. Podľa článku 6 ods. 1 smernice odber vzoriek a ich analýzu vykonajú v členských štátoch príslušné orgány v intervaloch stanovených v prílohe uvedenej smernice. Podľa odseku 2 prvej a tretej vety tohto článku by vzorky mali byť odobraté na miestach, kde je najvyššia hustota kúpajúcich sa, a odber vzoriek by mal začať 2 týždne pred začiatkom kúpacej sezóny. Článok 8 prvý odsek smernice pripúšťa odchýlky na jednej strane v prípade určitých ukazovateľov uvedených v jej prílohe z dôvodov výnimočných poveternostných a geografických podmienok a na druhej strane, ak voda určená na kúpanie podlieha prirodzenému obohateniu o určité látky spôsobujúce odchýlku od hodnôt predpísaných v prílohe smernice. Ak sa členský štát odchýli od ustanovení tejto smernice, podľa článku 8 štvrtého pododseku smernice informuje o tom Komisiu, uvedúc dôvody a predpokladaný čas platnosti. Článok 13 smernice predpokladá, že členské štáty zašlú Komisii po štyroch rokoch po oznámení tejto smernice a ďalej v pravidelných intervaloch komplexnú správu o ich vode určenej na kúpanie a jej najvýznamnejších vlastnostiach (ďalej len „výročná správa“). Táto správa sa predkladá každoročne od 1. januára 1993, keď nadobudla účinnosť zmena článku 13 podľa smernice Rady 91/692/EHS z 23. decembra 1991, ktorá štandardizuje a racionalizuje správy o vykonávaní určitých smerníc, ktoré súvisia so životným prostredím (Ú. v. ES L 377, s. 48). Vnútroštátna právna úprava Táto smernica bola prevzatá do portugalského práva zákonným dekrétom č. 74/90 zo 7. marca 1990 ( Diário da República I, séria č. 55, zo 7. marca 1990). Tento zákonný dekrét bol zrušený a nahradený zákonným dekrétom č. 236/98, z 1. augusta 1998 ( Diário da República I, séria A, č.176, z 1. augusta 1998), ktorý zvlášť upravuje hodnoty vody určenej na kúpanie podľa ukazovateľov uvedených v prílohe smernice. Podľa článku 3 bodu 24 zákonného dekrétu č. 236/98 kontinentálna portugalská kúpacia sezóna trvá každý rok od 1. júna do 30. septembra, zatiaľ čo v autonómnej oblasti Azorských ostrovov trvá od 15. júna do 15. septembra. Pojem „veľký počet kúpajúcich sa“ použitý v článku 1 ods. 2 písm. a) druhej zarážky smernice je v článku 3 bode 12 zákonného dekrétu č. 236/98 definovaný ako zodpovedajúci „približne 100 kúpajúcim sa v jeden deň počas kúpacej sezóny“. Postup pred začatím súdneho konania Z dôvodov, že na jednej strane určité portugalské kúpacie oblasti nezodpovedali záväzným hodnotám stanoveným smernicou a odber vzoriek v nich nebol dostatočný a že na druhej strane Portugalská republika neidentifikovala všetky vnútrozemské kúpacie oblasti, Komisia začala konanie pre nesplnenie povinnosti. Po vyzvaní Portugalskej republiky na predloženie svojich pripomienok Komisia 11. decembra 1998 vydala odôvodnené stanovisko, ktorým vyzvala tento členský štát, aby prijal potrebné opatrenia na dosiahnutie súladu s týmto stanoviskom v lehote dvoch mesiacov od jeho doručenia. Keďže Komisiu neuspokojili odpovede portugalských úradov, Komisia podala túto žalobu. O žalobe Komisia má tri výhrady proti Portugalskej republike. Komisia sa domnieva, že Portugalská republika si nesplnila svoje povinnosti, ktoré vyplývajú zo smernice, tým, že: –        nedodržiavala normy kvality stanovené smernicou, –        neidentifikovala všetky kúpacie oblasti a –        nedodržiavala minimálne intervaly odberu vzoriek. O prvom žalobnom dôvode: nedodržanie medzných hodnôt ukazovateľov stanovených smernicou Tvrdenia účastníkov konania Komisia vytýka Portugalskej republike existenciu značného počtu kúpacích oblastí, ktorých kvalita vody nedodržuje záväzné hodnoty stanovené smernicou. Toto by bolo v rozpore s článkom 4 ods. 1 smernice, v spojení s článkom 3 tejto smernice. Komisia vychádza z výsledkov tabuľky uvedenej v bode 2 správy Komisie o kúpacej sezóne 1998, podľa ktorej v priebehu tejto sezóny percentuálny pomer nevyhovujúcej kvality vody bol 10,5 % pri pobrežných vodách a 79,1 % pri vnútrozemských vodách. Percentuálny pomer vyhovujúcej kvality vody prezrádza, že v priebehu kúpacej sezóny 1998 došlo k zreteľnému poklesu v porovnaní s rokom 1997, kedy percentuálny pomer nevyhovujúcej kvality vody bol 9,8 % pri pobrežných vodách a 66,7 % pri vnútrozemských vodách. Komisia pozoruje, že podľa správy týkajúcej sa kvality vody určenej na kúpanie v priebehu kúpacej sezóny 1999 vypracovanej portugalskými úradmi napriek určitému zlepšeniu situácia ešte nie je uspokojivá, keďže 6,1 % morskej vody a 21,6 % sladkej vody nezodpovedá záväzným hodnotám. Komisia zdôrazňuje, že jej prvý žalobný dôvod sa netýka údajov, ktoré jej boli doručené za kúpaciu sezónu roku 2000. Portugalská vláda tvrdí, že od roku 1999 sa stav v Portugalsku výrazne a trvale zlepšuje a že toto zlepšenie by sa malo týkať dostačujúcich podmienok odberu vzoriek, ako aj medzných hodnôt. Na účel čeliť známym ťažkostiam v problematických oblastiach, ktoré napriek tomuto zlepšeniu stále majú pretrvávať, portugalské úrady mali podporovať rôzne nápravné a preventívne opatrenia, o ktorých mali Komisiu informovať v súlade s odôvodneným stanoviskom. Pokiaľ ide o prijaté opatrenia, portugalská vláda ako príklad uvádza program sanitárneho dozoru nad kúpacími oblasťami, ktorý je uvedený v liste z 30. apríla 1999, ďalej rôzne programy zlepšenia nevyhovujúcich oblastí v priebehu každej kúpacej sezóny, pripojené ku každej výročnej správe o uplatňovaní smernice, ktoré zahŕňajú prebiehajúce alebo plánované asanačné práce, rovnako ako programy činností zameraných na ochranu a zlepšenie kvality vody určenej na kúpanie. Portugalská vláda pozoruje, že pomer vyhovujúcich pobrežných kúpacích oblastí dosahujúci úroveň blížiacej sa európskemu priemeru bol 90 %. V roku 1999 sa tento pomer mal blížiť k 94 %. Pokiaľ ide o vnútrozemské kúpacie oblasti, portugalská vláda vyjadruje svoj nesúhlas s číslami, ktoré uvádza Komisia vo svojej správe týkajúcej sa kúpacej sezóny 1998. V skutočnosti pomer vody nevyhovujúcej kvality v tomto roku mal byť 54 % a nie 79 %. Portugalská vláda sa domnieva, že vnútrozemské kúpacie oblasti predstavujú problém, ktorý si vyžaduje komplexnejšie riešenia. Posúdenie Súdnym dvorom Z ustálenej súdnej praxe vyplýva, že nesplnenie povinnosti sa má posudzovať so zreteľom na situáciu členského štátu ku dňu uplynutia lehoty, ktorá bola určená v odôvodnenom stanovisku (pozri najmä rozsudok z 15. marca 2001, Komisia/Francúzsko, C-147/00, Zb. s. I-2387, bod 26). V danom prípade odôvodneným stanoviskom bola Portugalskej republike stanovená lehota 2 mesiace na prispôsobenie sa, počítaná od jeho doručenia. Keďže toto odôvodnené stanovisko bolo doručené 11. decembra 1998, lehota uplynula 11. februára 1999. To je teda posledný dátum, ku ktorému sa posudzuje existencia nesplnenia povinnosti. Hoci presné hodnoty ukazovateľov predmetnej vody určenej na kúpanie vykazované ku dňu 11. februára 1999 nie sú známe, je nesporné, že v priebehu lehoty stanovenej v odôvodnenom stanovisku kvalita tejto vody nezodpovedala záväzným hodnotám uvedeným v prílohe smernice. V skutočnosti závery možno robiť iba podľa tohto nesúladu na základe správ týkajúcich sa portugalskej vody určenej na kúpanie v priebehu predchádzajúcich a nasledujúcich kúpacích sezón. Rovnako zo správy týkajúcej sa kvality vody určenej na kúpanie v kúpacej sezóne 1998, vypracovanej samotnými portugalskými úradmi, vyplýva, že v kúpacej sezóne 1998 voda určená na kúpanie nezodpovedala celkom záväzným hodnotám stanoveným v prílohe smernice. Je nepopierateľné, že napriek určitému zlepšeniu, ktoré pripúšťa aj Komisia, ani počas kúpacej sezóny 1999 portugalská voda určená na kúpanie nebola celkom v súlade so záväznými hodnotami uvedenými v prílohe smernice. Pokiaľ ide o opatrenia a ťažkosti, ktorých sa dovoláva portugalská vláda, tu treba pripomenúť, že článok 4 ods. 1 smernice ukladá členským štátom povinnosť zabezpečiť, aby kvalita vody určenej na kúpanie zodpovedala záväzným hodnotám smernice. Smernica neumožňuje členským štátom odvolávať sa, okrem výnimiek, ktoré predpokladá, na osobitné okolnosti pri posudzovaní nesplnenia tejto povinnosti (pozri najmä rozsudky z 12. februára 1998, Komisia/Španielsko, C-92/96, Zb. s. 505, bod 28, a z 25. mája 2000, Komisia/Belgicko, C-307/98, Zb. s. I-3933, bod 49). Portugalská vláda si neuplatňuje žiadnu výnimku stanovenú smernicou. Preto je prvý žalobný dôvod Komisie opodstatnený. O druhom žalobnom dôvode: neúplná identifikácia vnútrozemských kúpacích oblastí Tvrdenia účastníkov konania Komisia vyčíta portugalským úradom, že neidentifikovali všetky vnútrozemské kúpacie oblasti v zmysle článku 1 ods. 2 smernice. Komisia zaznamenáva existujúci rozdiel medzi počtom identifikovaných vnútrozemských kúpacích oblastí, a to 26 v roku 1998, a medzi počtom riečnych pláži uvádzaných v operačnom programe predloženom Komisii Portugalskou republikou s cieľom získania finančných prostriedkov Spoločenstva, a to v počte 91. Portugalská vláda tvrdí, že program zhodnocovania riečnych pláží mal obohatiť vnútrozemské oblasti o nové miesta vhodné na rekreačné aktivity a hry a z tohto pohľadu sa určite týkal aj oblastí vhodných na kúpanie. Zároveň však tento program, podľa portugalskej vlády, mal zhodnotiť riečne oblasti z pohľadu životného prostredia a krajiny. Veľa z týchto oblastí malo byť nevhodných na účely kúpania z dôvodu prírodných podmienok. Portugalská vláda uvádza, že v oblastiach so sladkou vodou, ktoré spadali do tohto programu, kde kúpanie nebolo zakázané, sa nekúpal výraznejší počet kúpajúcich sa. Portugalská vláda zdôrazňuje, že počet kúpajúcich sa v jeden deň určený zákonným dekrétom č. 236/98 sa nemal považovať za pevné kritérium uplatňovania. Malo by ísť skôr o určitý ukazovateľ pre portugalské úrady, ktorý by mali vziať do úvahy pri vykonávaní prísnejšej sanitárnej kontroly za podmienok stanovených týmto zákonným dekrétom a v súlade s ustanoveniami smernice. Na záver portugalská vláda spresňuje, že uplatňovanie vnútroštátnej úpravy preberajúcej smernicu vedie k nasledujúcim výsledkom: –        ak ide o vodu, ktorá je zaradená medzi vodu určenú na kúpanie, portugalské úrady výslovne povoľujú kúpanie, keď kvalita vody nepredstavuje žiadne riziko pre verejné zdravie; dotknuté oblasti sú predmetom každoročnej správy o kvalite vody určenej na kúpanie a predkladanej Komisii; –        ak ide o vodu, ktorá nie je zaradená medzi vodu určenú na kúpanie, ale je bežne navštevovaná značným počtom kúpajúcich sa, jej kvalita je kontrolovaná z hľadiska ukazovateľov a početnosti odberu vzoriek stanovených smernicou; táto voda je zaradená medzi vodu určenú na kúpanie, ak jej zhoda s ukazovateľmi je potvrdená na základe výsledkov najmenej jednej analytickej akcie počas predchádzajúcej kúpacej sezóny; ak zistené hodnoty nezodpovedajú ukazovateľom smernice, kúpanie v nej je výslovne zakázané, takáto voda potom nie je predmetom výročnej správy o kvalite vody určenej na kúpanie, pretože táto voda nie je takto zaradená. Opierajúc sa o analýzu oblastí, ktoré sú predmetom programu zhodnotenia riečnych pláží, Komisia zisťuje, že vnútrozemské kúpacie oblasti sú vo všeobecnosti navštevované nižším denným počtom kúpajúcich sa, ako je portugalskými úradmi stanovený limit. Preto portugalské úrady stále nerobia súpis všetkých vnútrozemských kúpacích oblastí. Posúdenie Súdnym dvorom Povinnosti, ktoré členským štátom vyplývajú z článkov 3 a 4 smernice, sa vzťahujú na všetky kúpacie oblasti. Podľa článku 1 ods. 2 písm. b) smernice kúpacia oblasť znamená každé miesto, kde sa nachádza voda určená na kúpanie. Z ods. 2 písm. a) toho istého článku vyplýva, že označenie vody určenej na kúpanie predpokladá, že pri tomto druhu vody buď kúpanie je výslovne príslušným orgánom členského štátu povolené, alebo kúpanie nie je zakázané a tradične sa využíva veľkým počtom kúpajúcich sa. Účastníci konania si zásadne protirečia v určení riečnych pláží, ktorých počet prekračuje počet oblastí označených ako kúpacie oblasti. Svojím tvrdením Komisia bez výslovného vyjadrenia spochybňuje zlučiteľnosť zákonného dekrétu č. 236/98 so smernicou, keďže tento dekrét vykladá pojem veľký počet kúpajúcich sa ako zodpovedajúci približne 100 kúpajúcim sa v jeden deň počas kúpacej sezóny. V rámci postupu pred začatím súdneho konania však Komisia nevytýkala Portugalskej republike, že neprevzala správne do vnútroštátneho práva článok 1 ods. 2 písm. b) smernice, pretože toto ustanovenie sa odvoláva na značný počet kúpajúcich sa. Teda odôvodnené stanovisko Komisie, ako aj žaloba musia byť založené na rovnakých dôvodoch (pozri rozsudok z 24. novembra 1992, Komisia/Nemecko, C-237/90, Zb. s. I-5973, bod 20). Preto v tomto konaní Komisia nemôže uplatňovať skutočnosť, že riečne pláže navštevované nižším počtom kúpajúcich sa, ako je limit stanovený zákonným dekrétom č. 236/98, kde kúpanie nie je ani výslovne povolené ani zakázané, neboli identifikované ako kúpacie oblasti v zmysle smernice. Jednoznačne z písomnej agendy portugalskej vlády vyplýva, že riečne pláže sú klasifikované ako voda určená na kúpanie, iba ak zhoda ich ukazovateľov je potvrdená na základe výsledkov najmenej jednej analytickej akcie počas predchádzajúcej kúpacej sezóny, čo však nie je podmienka stanovená smernicou. Komisia však nepreukázala, že tento postup sa týka riečnych pláží, ktoré sú navštevované značným počtom kúpajúcich sa, ako je to uvedené v portugalskej úprave. Preto druhý žalobný dôvod Komisie musí byť zamietnutý. O treťom žalobnom dôvode: nedodržiavanie minimálnych intervalov odberu vzoriek stanovených v smernici Tvrdenia účastníkov konania Na základe článku 6 ods. 1 a 2 smernice Komisia vytýka Portugalskej republike, že hoci je pomer odberu vzoriek 100 % tak v kúpacích oblastiach s morskou vodou, ako aj v kúpacích oblastiach so sladkou vodou, vzťahuje sa to výlučne len na identifikované kúpacie oblasti. Nedodržaním minimálnych intervalov odberu vzoriek z dôvodu nedostatočnej identifikácie vnútrozemskej vody určenej na kúpanie si Portugalská republika nesplnila povinnosti, ktoré jej vyplývajú z článku 6. Portugalská vláda vytýka Komisii, že v rámci postupu pred začatím súdneho konania nikdy nenamietala nedodržanie intervalov odberu vzoriek na základe už zmieneného tvrdenia, t. j. týkajúceho sa neidentifikovanej vody určenej na kúpanie. Dôvody uvedené v odôvodnenom stanovisku a dôvody, ktoré sú uvedené v žalobe, majú byť rovnaké, inak je žaloba neprípustná. Portugalská vláda v tomto prípade vytýka Komisii, že mení predmet sporu odvolávaním sa v žalobe na tvrdenia, ktoré sa neuvádzali v postupe pred začatím súdneho konania. Ďalej uvádza, že Komisia vážne porušila právo portugalskej republiky na obhajobu, ktorý je základným princípom právneho poriadku Spoločenstva. Komisia pripomína bod 11 písm. d) svojho odôvodneného stanoviska, podľa ktorého „možno vyvodiť, že na vodu riečnych pláží sa uplatňujú ustanovenia smernice v tej miere, že keď kúpanie v nej nie je podporované, to neznamená, že je zakázané, takže podľa článku 1 ods. 2 písm. a) a b) smernice tieto pláže by mali byť kvalifikované ako kúpacie oblasti. Z toho sa rovnako vyvodzuje, že dotknutá voda nie je v súlade s ukazovateľmi upravenými v smernici“. Posúdenie Súdnym dvorom Keďže tretí žalobný dôvod sa týka nedodržania minimálnych intervalov odberu vzoriek z dôvodu nedostatočnej identifikácie vnútrozemskej vody určenej na kúpanie a tento rozsudok zamietol druhý žalobný dôvod týkajúci sa tejto neúplnej identifikácie, v dôsledku toho nemôže byť tretí žalobný dôvod prijatý. So zreteľom na všetky uvedené dôvody možno konštatovať, že neprijatím všetkých potrebných opatrení, aby kvalita vody určenej na kúpanie bola v súlade so záväznými medznými hodnotami stanovenými v článku 3 smernice, si Portugalská republika nesplnila povinnosti, ktoré jej vyplývajú z článku 4 ods. 1 tejto smernice v spojení s ustanoveniami jej článku 3 a prílohy. V ostatnom sa žaloba zamieta. O trovách V súlade s ustanovením článku 69 ods. 3 rokovacieho poriadku môže Súdny dvor rozdeliť náhradu trov konania medzi účastníkov konania alebo rozhodnúť, že každý účastník konania znáša vlastné trovy, ak účastníci majú úspech len v časti predmetu konania a súčasne v iných častiach predmetu konania nemajú úspech. Keďže Komisia a Portugalská republika nemali úspech v častiach svojich dôvodoch, je opodstatnené rozhodnúť tak, že každý z účastníkov znáša svoje vlastné trovy. Z týchto dôvodov SÚDNY DVOR (druhá komora) rozhodol a vyhlásil: 1) Portugalská republika si tým, že neprijala všetky potrebné opatrenia, aby kvalita vody určenej na kúpanie bola v súlade so záväznými medznými hodnotami stanovenými v článku 3 smernice Rady 76/160/EHS z 8. decembra 1975 o kvalite vody určenej na kúpanie, nesplnila povinnosti, ktoré jej vyplývajú z článku 4 ods. 1 tejto smernice v spojení s ustanoveniami jej článku 3 a prílohy. 2) V ostatnom sa žaloba zamieta. 3) Každý účastník konania znáša vlastné trovy konania. Timmermans Gulmann Puissochet Cunha Rodrigues Colneric Rozsudok bol vyhlásený na verejnom pojednávaní v Luxemburgu 15. júla 2004. Tajomník Predseda druhej komory R. Grass C. W. A. Timmermans * Jazyk konania: portugalčina.

61990CJ0246

en

Grounds 1 By order dated 10 July 1990, received at the Court on 13 August 1990, the Finanzgericht (Finance Court) Muenchen referred to the Court for a preliminary ruling pursuant to Article 177 of the EEC Treaty two questions on the interpretation of Commission Regulation (EEC) No 1626/85 of 14 June 1985 on protective measures applicable to imports of certain Morello cherries (OJ 1985 L 156, p. 13), as amended by Commission Regulation (EEC) No 1712/85 of 21 June 1985 amending the German, Greek, English, French, Italian and Dutch versions of Regulation (EEC) No 1626/85 (OJ 1985 L 163, p. 46). 2 Those questions were raised in proceedings between Parma Handelsgesellschaft mbH ("Parma") and Hauptzollamt (principal customs office) Bad Reichenhall ° Zollamt Autobahn ("the principal customs office") concerning a countervailing charge imposed by the principal customs office pursuant to that regulation. 3 Regulation No 1626/85 fixes a minimum import price as a safeguard measure with regard to the importation of certain Morello cherries, including "Morello cherries in syrup". Article 1(1) provides for a minimum price for Morello cherries not containing added sugar which is lower than that laid down for Morello cherries in syrup. 4 In order to define the said Morello cherries, Regulation No 1626/85 refers to the terms of the Common Customs Tariff ("CCT") which at the material time was the version laid down in Council Regulation (EEC) No 3400/84 of 27 November 1984 amending Regulation (EEC) No 950/68 on the Common Customs Tariff (OJ 1984 L 320, p. 1). Article 1(1) of Regulation No 1626/85 defines Morello cherries as follows: "... ex 20.06 Fruit otherwise prepared or preserved, whether or not containing added sugar: B.II. Not containing added spirit: a) Containing added sugar, in immediate packings of a net capacity of more than 1 kg: ex 8. Morello cherries in syrup b) Containing added sugar, in immediate packings of a net capacity of 1 kg or less: ex 8. Morello cherries in syrup ...". 5 Under Article 1(2), if the minimum import price is not respected, a countervailing charge as set out in the annex to Regulation No 1626/85 is to be applied. 6 According to the order for reference, between 29 July and 3 September 1985 Parma put into free circulation various consignments of a product called stewed Morello cherries (Dunstsauerkirschen), imported from Yugoslavia. In some of the customs declarations, the goods were described as "fruit otherwise prepared or preserved, not containing added alcohol or sugar, own sugar content between 9% and 13%, in immediate packings of a net capacity of 1 kg or more". In other declarations, the same goods were described as "fruit, not containing added sugar". 7 The principal customs office took the view that the goods were "Morello cherries in syrup" for which the minimum price had not been respected and, by decision of 18 September 1985 which was varied on 17 July 1989 following a complaint from Parma, fixed countervailing charges for the various consignments of goods, ultimately demanding payment of a total of DM 67 638.14. 8 Parma brought an action against that decision in the Finanzgericht Muenchen on the ground that it had not imported Morello cherries in syrup but Morello cherries in water. It argued in that connection that, for the purposes of Regulation No 1626/85, Morello cherries in syrup were Morello cherries to which sugar syrup had been added in order to preserve them. Parma further claimed that, in order to determine the minimum price, account should have been taken of only the weight of the Morello cherries as such, since the weight of the water could be taken into consideration in order to calculate, not the weight of the cherries, but the weight of their packing. 9 The Finanzgericht Muenchen took the view that the resolution of the dispute depended on the interpretation of Regulation No 1626/85, cited above, and therefore decided to suspend the proceedings and refer the following questions to the Court for a preliminary ruling: "1. Is Article 1(1) of Regulation (EEC) No 1626/85, as amended by Regulation (EEC) No 1712/85, to be interpreted as meaning that Morello cherries in a liquid derived from heating such cherries in water and which for that reason has a sugar content greater than 9% must be classified as Morello cherries in syrup under tariff subheadings 20.06 B II a) 8 or 20.06 B II b) 8 of the Common Customs Tariff? 2. Is Article 1(1) of the regulation referred to in Question 1 to be interpreted as meaning that the minimum price for imports of Morello cherries in syrup must be computed on the basis of the combined weight of the Morello cherries and the syrup?" 10 Reference is made to the Report for the Hearing for a fuller account of the facts of the case, the Community legislation at issue, the procedure and the written observations submitted to the Court, which are mentioned or discussed hereinafter only in so far as is necessary for the reasoning of the Court. The first question 11 In order to answer the first question, it should be borne in mind that, according to Additional Note 3 to Chapter 20 of the CCT, products classified under heading No 20.06 are to be considered as "containing added sugar" when their "sugar content" exceeds by weight the percentages given hereunder, according to the kind of fruit concerned: ° pineapples and grapes: 13% ° other fruits, including mixtures of fruit: 9%. 12 Parma argues essentially that that note cannot be taken into account. It considers that subheading 20.06 B II a) of the CCT covers fruits containing added sugar generally, whereas Article 1(1) of Regulation No 1626/85, cited above, which expressly mentions "Morello cherries in syrup" in the category of fruit "containing added sugar", is specifically intended to restrict the application of the rules on the minimum price to Morello cherries contained in sugar syrup. In Parma' s view, the difference between such Morello cherries and the Morello cherries at issue in the main proceedings lies not in their sugar content, but in the fact that sugar has actually been added to "Morello cherries in syrup". 13 That interpretation cannot be accepted. 14 Regulation No 1626/85 contains no definition of "sugar syrup". However, in order to define the goods in question, that regulation refers to subheadings 20.06 B II a) 8 and b) 8 of the CCT. That reference has to be construed as encompassing all the relevant legislation, namely the general rules for the interpretation of the nomenclature of the CCT, the notes to each chapter of the CCT and the explanatory notes on the nomenclature of the Customs Cooperation Council ("the explanatory notes"). 15 It should first be observed that, not only do all those notes and general rules contain no definition of "sugar syrup" in the sense proposed by Parma, but they give indications conflicting with such a definition. For example, the explanatory notes on heading 17.02 of the CCT, which apply inter alia to "sugar syrups, not containing added flavouring or colouring matter" specify under Part B that that heading covers "syrups of all sugars (other than aqueous solutions of chemically pure sugars of heading 29.43), provided they do not contain added flavouring or colouring matter". They also state that that heading of the CCT covers syrups referred to in Part A, which cites, by way of example, glucose, which occurs naturally in fruits, and fructose. It follows that those notes, which do not indicate the origin of the sugar contained in the syrups, do not exclude syrups obtained as a result of the sugar contained in the Morello cherries themselves. 16 Furthermore, heading 20.06 of the CCT, to which Article 1 of Regulation No 1626/85 refers, covers fruits whether or not containing added sugar. However, the criterion for the addition or otherwise of sugar to Morello cherries in syrup is provided by Additional Note 3 to Chapter 20 of the CCT, cited above, from which it appears that such products are to be regarded as "containing added sugar" where their sugar content exceeds 9%. 17 Likewise, Article 1(2)(c) of Commission Regulation (EEC) No 1599/84 of 5 June 1984 laying down detailed rules for the application of the system of production aid for products processed from fruit and vegetables (OJ 1984 L 152, p. 16) defines a similar product, namely "cherries in syrup", as "cherries, pitted or not, having undergone heat treatment, packed in hermetically sealed containers with a covering liquid of sugar syrup and falling within subheading 20.06 B II a) 8 or 20.06 B II b) 8 of the Common Customs Tariff"; Article 1(2)(p) defines "sugar syrup" as meaning "a liquid in which water is combined with sugars and which has a total sugar content determined after homogenization of not less than 9% in respect of cherries in syrup". 18 It follows from the aforementioned provisions that the legislature refers to the criterion of the total sugar content of the liquid containing the Morello cherries, which, being based on an intrinsic characteristic and an objective property of the product, is a stable and easily employed criterion. In contrast, the criterion of the origin of the sugars, which is difficult to apply, cannot fulfil the requirements of legal certainty and ease of checking. 19 Parma also argues that the covering liquid for the Morello cherries, which contains no sugar added subsequently, is used solely for pasteurization and in order to protect the Morello cherries against dehydration and shock during transportation and storage. In its view, such a liquid has no value as a foodstuff for the ultimate consumer. 20 That argument cannot be accepted either, since the intended use of a product can be taken into account for the purpose of its tariff classification only if the wording of the heading, or the note referring to it, makes an express reference to that criterion (see, in particular, the judgment in Case C-219/89 Wesergold [1991] ECR I-1895, paragraph 9). The subheadings at issue make no such reference. 21 It follows from all the above considerations that Article 1(1) of Regulation No 1626/85, as amended by Regulation No 1712/85, is to be interpreted as meaning that Morello cherries in a liquid derived from heating them in water which for that reason has a sugar content greater than 9% must be classified as "Morello cherries in syrup" within the meaning of Regulation No 1626/85, and consequently fall within tariff subheadings 20.06 B II a) 8 and 20.06 B II b) 8 of the CCT. The second question 22 In Parma' s view, the liquid in which the Morello cherries are contained cannot be regarded as packing but as a product in its own right, of no value, since its function is to ensure the pasteurization and protection of the Morello cherries. It therefore considers that the weight of that liquid cannot be taken into account when calculating the weight of the cherries. 23 That argument cannot be accepted. 24 As the Commission pointed out in its written observations, under general rule A.1 for the interpretation of the nomenclature of the CCT, classification is to be determined for legal purposes according to the terms of the headings and any relevant section or chapter notes. That rule, which is applicable to tariff classification, must also be applied where a regulation, other than the CCT, refers to the CCT for the purposes of its application. 25 Article 1(1) of Regulation No 1626/85 refers to heading 20.06 of the CCT, which defines the goods at issue in the main proceedings not as "Morello cherries" but as "Morello cherries in syrup". Accordingly, the weight of the syrup must be taken into account in calculating the minimum price. 26 Furthermore, that interpretation is consistent with the Court' s case-law, according to which the decisive criterion for the customs classification of goods must be sought generally in their objective characteristics and qualities, as defined by the wording of the headings and subheadings of the CCT and by the notes to its sections and chapters (see, in particular, the judgment in Case C-120/90 Ludwig Post [1991] ECR I-2391, paragraph 11). As has already been stated, the intended use of a product can be taken into account for the purpose of its tariff classification only if the wording of the heading, or the note referring to it, makes an express reference to that criterion (see paragraph 20, above). 27 Consequently, the answer to the national court' s second question must be that Article 1(1) of Regulation No 1626/85, as amended by Regulation No 1712/85, is to be interpreted as meaning that the minimum price for imports of Morello cherries in syrup must be calculated on the basis of the combined weight of the Morello cherries and the syrup. Decision on costs Costs 28 The costs incurred by the Commission of the European Communities, which has submitted observations to the Court, are not recoverable. Since these proceedings are, for the parties to the main proceedings, a step in the proceedings pending before the national court, the decision on costs is a matter for that court. Operative part On those grounds, THE COURT (Fourth Chamber), in answer to the questions referred to it by the Finanzgericht Muenchen by order of 10 July 1990, hereby rules: 1. Article 1(1) of Commission Regulation (EEC) No 1626/85 of 14 June 1985 on protective measures applicable to imports of certain Morello cherries, as amended by Commission Regulation (EEC) No 1712/85 of 21 June 1985 amending the German, Greek, English, French, Italian and Dutch versions of Regulation (EEC) No 1626/85, is to be interpreted as meaning that Morello cherries in a liquid derived from heating them in water which for that reason has a sugar content greater than 9% must be classified as "Morello cherries in syrup" within the meaning of Regulation No 1626/85, and consequently fall within tariff subheadings 20.06 B II a) 8 and 20.06 B II b) 8 of the Common Customs Tariff. 2. Article 1(1) of Regulation No 1626/85, as amended by Regulation No 1712/85, is to be interpreted as meaning that the minimum price for imports of Morello cherries in syrup must be calculated on the basis of the combined weight of the Morello cherries and the syrup.